Vapaat epäonnistujat

On tavallista, että jos aiheena on jonkin ominaisuuden biologinen pohja, tätä esitystä pidetään epäeettisenä. Vasta -argumenttina esiintyy usein vapaaseen tahtoon vetoaminen, jossa pelkkä ominaisuuden biologiseen pohjaan viittaaminen redusoi ominaisuuden osaksi jotain johon ihminen ei kykene vaikuttamaan, jolloin yritys jää pois ja ihminen ikään kuin jää tämän määritelmän vallan alle, alistuen näin yhdenlaiseen valtapeliin.

Kuitenkin itse koen, että ominaisuuden biologisuus on otettava huomioon. Sillä muutoin vastaan tulee se, että tietynlaiset ihmiset tuomitaan ; Koska ominaisuus ei voi johtua perimästä, tietynlaiset ihmiset on luokiteltu epäonnistujiksi. Parannukseksi tarjotaan "enemmän yrittämistä". Ja ulkopuoliset vaatimukset käytöksestä ja asenteesta ovat tämän tempun jälkeen tätä vaatimusta vastaan taisteleminen tuomitaan laiskuudeksi. Ja mikäli "laiska epäonnistuja" menee suuttumaan ja kapinoimaan näitä vaatimuksia vastaan, on tuloksena se että ei kestä epäonnistumista, ja että tätäkin pitäisi harjoitella. Näin "viat" ikään kuin kasautuvat.

Toki tämä ei sovi kovin hyvin sellaisiin aiheisiin kuin homoseksuaalisuus tai vammaisuus. Paatuneinkin kulttuurirelativisti ei vaadi Downin syndroomaisilta samanlaista älyllistä prosessointia vaan selittää että tätä erilaisuutta tulee kunnioittaa. Eikä homoseksuaalien käännyttäminen heteroiksi "yritä enemmän" -asenteella ole kovin suosittua. Mutta jos aiheeksi nousee systemoiva mieli, jota voisi sanoa "skientistisen munapäiseksi elämänasenteeksi", on vastassa usein kovaakin kieltä. Jostain syystä skeptis-luonnontieteellinen ajattelutapa on jotain joka koetaan kovana ja kylmänä, ja että siitä on ikään kuin kasvettava pois.

"Skeptisyys" ja "skientismi" ovat nykyään sanoina niin negatiivisia että moni pitää pelkästään sen ääneenmainintaa ja liitoksena kritiikkinä. - Jopa esimerkiksi Himasen kokonaisuutena varsin hauska "HIMeros" -kirja kuvaa skeptis-luonnontieteellisen maailman Cyborg -hahmon nimellä ja typistää tämän maailmankuvan ajattelutavan yleiskuvaksi jota vastaan hän laittaa Sokrateen kritisoimaan sitä miten Cyborg kritisoi ahkerasti erilaisia maailmankuvia, ja moittii niitä taikauskoksi. Cyborg toki itse näkee tämän vain hyökkäyksenä asiaa kohtaan, mutta Sokrates näkee että ihmistä ei voi irrottaa asiasta ja esittää että kritiikin sijasta kuvaavampi sana on piikittely. "Itse asiassa piikittelysi ei ole edes skepsistä, etsimistä, koska piikittelysi ei tavoittele mitään muuta kuin itseään. Sekoitat keskenään epäilyn - joka on tarpeellista - ja piikittelyn, joka on ainoana elämänasenteena hylättävä." ... "Voin silti oppia paljon piikittelyn periaatteistasi - näköjään mikä tahansa käy avoimin silmin kisällin mestariksi. Piikittelyssäsi lämpöelämän periaatteet ovat kääntyneet vain ylösalaisin! Tekniikka on sinänsä sama, mutta se ilmenee sinulla nurinkurisena. Varjokuvastasi pitää vain siirtyä valoon, musta on käännettävä valkoiseksi."

Voisin toki vain kritisoida tätä, mutta näytänkin sen sijaan että tosiasiassa ihmisen kohtaamisen ihanteet eivät toimi jos rajojen olemassaoloa ja luonnetta ei oteta huomioon. Minun on helppoa tehdä se, koska ajattelin viitata autismiin.

Aloitan hieman mutkan takaa, pelon tunteesta. Toki moni voi ajatella että pelko on subjektio jota ei voitaisi tutkia tieteellisesti. Kuitenkin pelko on jotain jotakin jota voidaan vähintään lähestyä tieteellisesti niin että argumenttini kannalta oleellinen nousee esiin. Netissä oleva pienehkö "Fear - an innate emotion in the brain contributes to autism, post-traumatic stress disorder - PTSD" kuvaa asiaa melko yksinkertaisesti, miten itse pelkoreaktiot ovat sisäänrakennettuja ja liittyvät autonomisen hermoston toimintaan. "FEAR neurocircuitry in the brain generates emotions that are "characterized by generalized apprehensive tension, with a tendency toward various autonomic symptoms such as tachycardia (rapid heartbeat often with palpitations), sweating, gastrointestinal symptoms, and increased muscle tension." Nämä reaktiot ovat evolutiivisesti hyödyllisiä "The emotional experience of fear appears to arise from a conjunction of neural processes that prompt animals to hide (freeze) if danger is distant or inescapable, or to flee when danger is close but can be avoided." Eläinten etologiset tutkimukset taas näyttävät että pelot ovat lajikohtaisia. Ja ne ovat usein lajityypillisiä sellaisella tavalla, että ne eivät vaadi aiempaa kokemusta tilanteesta - esimerkiksi hiiret pelkäävät kissanpissan hajua vaikka eivät olisi koskaan elämänsä aikana nähneet kissaa. Näitä aiheita voidaan pitää biologisina, etenkin kun joidenkin tiettyjen geenien poistaminen poistaa systemaattisesti myös nämä pelontunteet. Voidaankin sanoa että jopa niissä pelkoreaktioissa joissa on kysymys "kulttuurisesta oppimisesta" perutuvat aina myös biologiaan ; Pelkojärjestelmä, autonomisen hermoston linkki-ilmiöineen on biologinen vaikka sen laukaiseminen olisi kulttuurillinen. Ja toisaalta se, että näitä voidaan opetella vaatii selkeän ajatuksen palkkiosta ja rangaistuksesta. Ja tämä taas liittyy hyvinkin ilmiselvästi biologiseen homeostaasiin; Rangaistus on "sähköshokin kaltainen" "homeostaasille kohdistuva uhkatila" ja palkkio "ruoan kaltainen" "homeostaasia hyödyttävä tila".
1: Tämä kuvaa hyvin sitä Antonio Damasion ideaa, että tunteet ovat rakentuneet biologisen pohjan päälle. Hänkin esittää että aluksi on ollut yksinkertaisempi järjestelmä, jonka päälle on rakentunut mutkikkaampia säätöjä. Tämän vuoksi onkin ymmärrettävää että autonomisen hermoston toiminta on eri lajeilla yllättävän samanlaatuista.

Ennen kaikkea tämä pelkoartikkeli kuitenkin liittää pelkoreaktiot aistien maailmaan. Tämä on oleellista silloin kun mietitään sellaisia ilmiöitä kuin autismi, post-traumaattinen stressireaktio ja obsessiivis-kompulsiivinen käyttäytyminen. Sillä niihin kaikkiin liittyy ahdistuksen tunteita. Autismin kohdalla ongelmana ovat nimenomaan aistit "At least 60% of individuals with autism have auditory hypersensitivities." Jos ihmettelet, miten tämä liittyy pelkoon, stressiin ja ahdistukseen, se johtunee siitä että on vaikeaa ymmärtää mitä tämä oikeasti tarkoittaa.

Kaiken pohjalla on se, että autismi näkyy aivotoiminnassa. "Autistic Spectrum Disorders neurofeedback" -kirjoitus kuvaa sitä, että aivotoiminta on biologisesti hyvin erilaista kuin muunlaisten ihmisten. Artikkeli jakaakin aivotoimintojen epänormaaliuksien avulla aspergerin syndrooman neljään eri alatyyppiin; "identified 4 subtypes of Autism. They are: (1) Over Focused/Over Aroused Pattern (High Beta) (2) Abnormal EEG/Seizure Pattern (3) High Delta/Theta (4) Low Voltage/Metabolic" Ja että tämä asettaa aivan omanlaisensa rajat sille mikä on mahdollista ja mahdotonta tehdä. Tämä rakenne ei ole irrallaan asenteesta jolla maailmassa on "An examination of the brainwaves of the autistic patient consistently revealed an abnormal EEG signature. The autistic EEG signature is different from the ADD signature, however. Whereas the ADD patient doesn't produce enough Beta (fast) Wave activity, most ASD patients produce too much Beta activity! Simply stated, their brains appear to be over focusing." Aivojen poikkeuksellinen rakenne ikään kuin ohjaa ylikeskittymään tiettyihin asioihin. "This over stimulation of the brain contributes to many known ASD behaviors such as a fascination with certain things, obsessions, repetitive rituals or other self-stimulating behaviors. This is why we see stereotypic interest in water, favorite movements and other repetitive behaviors."

Joku voisi ajatella että tämä olisi vielä pelkästään sitä kritiikkiä joka edustaa sitä hyytävyyttä ja kylmyyttä ja lopullisuudessaan leimaavaa ja toivotonta maialmankuvaa jota Himasen kirjan Sokrates moittii.

Kuitenkin tämä on oikeastaan vain alkua. Sillä suomenkielinen opinnäytetyö "Autismin kirjon lapsen valmistaminen hoitotoimenpiteisiin" näyttää minusta varsin kuvaavasti että nimenomaan "pakollisten ei poisopeteltavien ominaisuuksien huomioiminen" on nimenomaan se olennainen askel kohti toisen ymmärtämistä ja oikeudenmukaista kohtelua jossa ei aiheuteta tarpeetonta tuskaa. Juttu on siitä olennaisesti viisas, että opinnäytetyössä erotetaan kaksi aivan eri asiaa ; Se, miten autismi ilmenee muille "Autismin kirjon lapsille on tyypillistä kykenemättömyys sosiaaliseen vuorovaikutukseen ikätovereiden kanssa, puutteellinen verbaalinen sekä nonverbaalinen kommunikointikyky. Autismin kirjoon kuuluu myös rajoittunut sisäinen mielikuvitusmaailma, jonka tilalla esiintyy toistuvaa toimintaa tai yksipuolisia kiinnostuksen kohteita. Näitä kolmea autismin kirjolle tyypillistä ominaisuutta kutsutaan Wingin triadiksi.", ja miten se vaikuttaa autistisen lapsen itsensä sisällä "Neurobiologisen kehityshäiriön vuoksi lapsen aistit tuottavat ympäristöstä väärää informaatiota, jolloin hänen aivonsa eivät kykene käsittelemään sitä normaalisti. Lapsi voi aistiensa kautta joko ali- tai ylireagoida ulkopuolisiin ärsykkeisiin tai hänen oman kehonsa impulssit ovat ylivallalla ulkopuolelta tulevia ärsykkeitä vastaan." Ilman tätä erottelua potilasystävällinen hoitotyö ei varmasti onnistuisi ; Se ei jää hoitajanäkökulmaan kokemaan autismin epäsosiaalisuutta ikään kuin normaalin ihmisen kautta, vaan huomaa että autistisen lapsen käytös johtuu jostain asiasta joka on olennaisesti erilainen. Tämä huomioonottamalla hoitotyötä vaikeuttavat elementit saadaan ainakin osittain kuntoon ja potilaalle voidaan tarjota mahdollisimman tuskatonta hoitoa.

Esimerkiksi käytöstä selitetään aistiepänormaaliuksien kautta. "Autistisella lapsella voi olla aistitoiminnoissaan joko yli- tai aliherkkyyttä tai aistielin voi tuottaa itse sisäisiä ärsykkeitä eli valkoista kohinaa. Aistien poikkeava toiminta saattaa ilmetä yliherkkyytenä erilaisiin aistiärsykkeisiin, jolloin lapsen aivot rekisteröivät aistimuksia liian voimakkaasti. Lapsi kokee aistimukset niin voimakkaina, että ne häiritsevät hänen keskittymistään muuhun toimintaan. Hän kokee pakottavaa tarvetta paeta ulkoisia ärsykkeitä, jotka aiheuttavat hänelle sekasortoisen tunteen." Pakeneminen voi olla hyvinkin monenlaista mutta ne on ymmärrettävissä sitä kautta, että tiedetään mitkä aistit toimivat epänormaalisti - ja ottamalla huomioon myös se, millä tavalla ne toimivat eri tavalla. Näin esimerkiksi kosketusherkkä autisti voi pelätä kosketusta koska se tuottaa kipua, kun taas lähes makuaistiton voi "pakkostimuloida" itseään laittamalla suuhunsa "ties mitä" tai erikoisesti tuntoaistiva ihminen voi tökkiä itseään jotta saa sekaan edes jotain hallittua tuntoaistia joka estää kaaokseen ajautumisen. Olennaista on huomata se että tämä ei ole mikään poikkeustila "autistisen lapsen elämässä voimakkaiden ärsykkeiden aiheuttama epämiellyttävä olotila saattaa olla jatkuvaa ja hän ei pysty niitä poistamaan. Reagointitapa on hänelle normaalia ja se johtuu hänen neurobiologisesta kehityshäiriöstään." Tästä seuraa helposti oheistoimintaa, joka on se henkilökohtainen outous tai rituaali. "oheistoiminta kuuluu autistisesti käyttäytyvän lapsen ominaispiirteisiin. Lapselle tulisi antaa mahdollisuus toimia hänelle mielekkäillä välineillä sen sijaan, että pyrittäisiin eroon lapselle ominaisesta toistuvasta toiminnasta." ... "autistiset käyttäytymispiirteet ovat lapsen toimintatapoja. Näiden avulla lapsi kykenee selviytymään maailmassa. Jos näitä toimintatapoja täytyy kitkeä pois, tulee niiden tilalle etsiä uusia." Opinnäytetyö tekee minusta oivallisen muistutuksen kun se myös liittää aspergerin syndroomalle tyypillisen perfektionismin ja epäonnistumisen välttämisen joksikin joka tulee paketissa mukana. "Heillä havaitaan muodollista puhetapaa, niukkaa ilme- ja elekieltä, omalaatuisia kiinnostuksen kohteita ja kömpelöä motoriikkaa. Oireyhtymään liittyy myös täydellisyyteen ja virheettömyyteen pyrkiminen. Asperger-lapset eivät tee sellaista, mitä he eivät kunnolla osaa."

Joku voisi ajatella, että tämä olisi jo jotain todella humaania. Mutta koskapa aspergerin syndroomaisena olen "vain rajallisesti" autistinen, ja minulla on vähiten heikkouksia Wingin triadin sisäisen maailman kohdalla, uskallan tehdä jotain oman sisäisen ja niljakkaan kokemusmaailmani synnyttämiä kannanottoja jotka toivonmukaan demonstroivat asiaa äärimmillään. (Ja kyllä, tämä ei ole minulle helppoa suorituksena tai kokemuksena, mutta minä en tee sitä siksi että se olisi helppoa vaan siksi että se on vaikeaa.)

Minulla on yllättävän paljon anomaalisia aistinelimiä. En tiedä onko pohjimmainen syy perimässä vai siinä että olen "raskausmyrkytysvauva" - kaukana niistä jotka saavat 1o pistettä syntymässä. Olennaista on kuitenkin huomata, että anomaaliset aistinelimeni ovat tunto ja näkö, jotka ovat yliaktiivisia. Kuuloni on "paikoin ongelmallinen" ja siinä on tiettyjen spesifien tilanteiden kohdalla ikäviä ongelmia. (Viheltävät äänet, kuten nokkahuilu, säkkipilli ja no ... viheltäminen.) Lisäksi makuaistini on lähes olematon. Asiaan on pakko liittää lisäoire, matala latentti inhibiitio, joka tarkoittaa sitä että suuri osa kaikesta materiaalista tulee suoraan suodattamatta läpi. Tietoisuudessani on siis aistien reagointiherkkyyden (laatu) lisäksi määräongelma. Tätä pahentaa se, että vaikka pitkäaikaismuistini on varsin hyvä, on työmuistini itse asiassa hyvin heikko - se oli kognitiotieteen kurssilla tehtyjen pikkutestausten mukaan häiriöttömänäkin huono ja häiriöt vielä huonontavat tätäkin epätavallisen paljon.

Tämä neurologinen pohja on muistettava kun rupeaa miettimään perushahmoani. En lähde nyt analysoimaan sitä, miten kipuherkkä lapsi on sellainen joka kannustaa kiusaajia, koska sieltä tulee helposti responssia. Otan esiin kaksi ongelmaa joita minusta yritettiin isolla työllä opettaa pois kun olin koulussa. Nämä ongelmat olivat (1) hajamielisyys ja (2) erilaisten esineiden näpeltäminen ja nyplääminen sormilla.

Parannuskeinoksi esitettiin että minun tulisi keskittyä. Tämä ajatusfiksaatio taas tarkoitti sitä että toimintani kuvattiin hyvin yksinkertaisesti ; näpeltäminen nähtiin oireena keskittymisen herpaantumisesta. Eli molemmat ongelmat ajateltiin olevan korjattavaksi samalla taikaluodilla. Olen hajamielinen koska haahuan ja unelmoin ja tässä sivutuotteena näpellän. Siksi keskittymisohje voisi olla erinomaisen hyvä ohje sellaiselle joka kuulee vain nämä kaksi piirrettä. Mutta valitettavasti, koska tilanteeni oli mikä oli, ei asiaan saatu minkäänlaista korjaantumista. Näin minusta määriteltiin "epäonnistunut ja laiskasti yrittävä" ihminen.

Jos asia olisi tiedetty - minuthan diagnosoitiin "vahingossa" vasta aikuisena - oltaisiin kenties osattu huomata se, että autistiset lapset ovat aivoiltaan "ylikeskittyneitä". Ongelmana ei siis itse asiassa ollut keskittymisen puute. Se, että entisestään kuormittunutta tietoisuutta ja työmuistia kuormitetaan lisää on päivastoin jotain, joka pahentaa tilannetta. Samoin oltaisiin voitu ymmärtää että näveltäminen onkin oire nimenomaan päinvastaisesta kuin voisi luulla ; Se on keskittyneisyyden oire. Näin ollen hajamielisyyteeni puuttuminen olisi todennäköisesti lisännyt näveltämistä. Ja toisaalta näveltämisen karsiminen olisi nostanut hajamielisyyden ennätystasolle. (Asia on nykyään kontrollissa sillä, että minulla on ihan saatanasti sormuksia. Niitä jotka muka sotkevat teeseremonioiden äänimaailman, ja joihin kohdistuu muutenkin "ota ne muka rock -homokorut pois" -painetta.

Lopputulos siitä että tätä biologista rajoittuneisuuttani ei tunnettu ei ollut hyvä. Olin hajamielinen näveltäjä jolla oli epäonnistumisturhauma. Ja kyllä, tämä epäonnistumisturhauma on sekin jotain jota taustalla oleva ongelma pahensi! Tämä on olennaista huomata, koska kun minua kohdeltiin tavallisena ihmisenä, tehtiin nimenomaan se epäeettisyyteen johtanut virhe että ajateltiin että minulla olisi "vapaa tahto ilman biologisia kahleita". Itse asiassa elin itsekin tämänkaltaisessa harhassa ; Ajattelin että kaikki aistivat samalla tavalla kuin minä, joten en edes miettinyt tässä olevaa syy-yhteyden mahdollisuutta. Ajattelin vain että kaikki muut lapset ovat niin pirun rohkeita kun he uskaltavat mennä aurinkoon ja tekemään asioita joista tulee pieniä tällejä, kun taas itse vietin aikaani (em. normaalilasten riemunkokemuksista) itkeskellen ja kiviä seuloen (tai jotain muuta todella tyhmää ja outoa ja tietynlaisten ihmisten pieksentää kutsuvaa tehden).
1: Ja muut luultavasti ajattelivat että perfektionismi oli epäonnistumisenkestokyvyttömyyttä ja herkkää mutta liian suurta egoa. Etenkin kun siihen liittyi tiettyjen asioiden välttäminen joka tulkitaan laiskuudeksi. Ymmärrätte varmaan mihin tämä kaikki johtaa.

On selvää että maailmankuvallinen selitys tilanteeseeni on huono. Koska jumiutumiseen päädyttiin nimenomaan vaikka ajatus luonteen geneettisyydestä oli jokin joka ei tullut edes mieleen asian parissa olleille ihmisille, oikein kenellekään, riippumatta heidän kasvatustieteen opinnoistaan, ammattilaisuudestaan, siitä että ovat oman perheen jäseniä (tai että on sellainen itse). On aivan järkevää sanoa että tilanteen lannistavuus sekä se että epäonnistuminen oli - muillekin kuin itselleni - ahdistavaa johtuikin juuri siitä että biologia ohitettiin. Ihmisyyshöpinä ja "kyllä minä ymmärrän" -samastumispuhe kun ei ongelmatilanteissa ylipäätään kanna oikein mihinkään.

Kun olen tehnyt tämän lapsen kautta, muistutan että aspergeristit lapset kasvavat aspergeristeiksi aikuisiksi. Heistä kasvaa usein jonkinlaisia skientistimunapäitä. Heidän mielenkiinnonkohteitaan ja elämässäolemistapaansa kohdellaan varsin kalseasti. Tämä ei tietysti haittaisi jos aspergeristi olisi sellainen kuin minä heidät koetaan. - Huonot tunteiden tunnistamiset ja epänormaali tunteiden esittäminen koetaan välittämisen puutteeksi, hankalien tilanteiden välttäminen yhdistetään ujouteen tai jopa ihmisvihamielisyyteen ... - Tämä ero taas saa minunlaiseni ihmiset sanomaan kaikenlaista joka tukee tätä stereotypiaa, koska se on luonteva tapa ihmisen reagoida silloin kun tätä stereotypiaa tungetaan hänen naamaansa silloin kun hän ei sen sisältöä hyväksy -olipa AS tai ei. Ja siinä sitä sitten ollaan. (Jos se ei olisi näin, se ei olisi ZEN.)