Olen elänyt luulossa että kansankirkkomme on Luterilainen, näin opetetaan esimerkiksi koulussa. Ja kieltämättä nimenomaan luterilaisuudessa on kristillisistä suuntauksista eniten sitä voimaa, joka mahdollistaa sen että ollaan kansankirkko ; Se panostaa sisäiseen vakaumukseen, ulkoisen yhtenäiskulttuurin sijasta, ja panostaa tunteeseen ei rituaaleihin. Sisäinen maailma suoritusten sijasta. Se ei myöskään jaa ihmisiä predestinoituihin kasteihin kuten kalvinismi. Luterilaisuuden perusteemana on tuoda usko osaksi ihmisen elämää ja arkea. Lutherin teesi oli "uskossa ei rahassa". Eli ei anekauppaa, vaan sisäistä vakaumusta.
Nykyään kirkko ei kuitenkaan panosta luterilaiseen puoleen. Kirkkodiskurssi näyttää päin vastoin korostetulta kirkollisveronkeruutahona toimimisena. Kun esimerkiksi katsotaan kirkosta eroamisia, on selvää että luterilainen kirkko yrittää selittää että kuulumisesta olisi arvoa vaikkapa täysateistillekin.
Kirkon puolustamis ja olemassaolonoikeutusargumentaatio on siirtynyt voimakkaasti. Pääargumenttina näyttää olevan hyväntekeväisyys, nuorisotyö, hautaamispalvelut ja muut vastaavat palvelut, ei vakaumusasiat. Kirkon puolustuspuheargumentaatio keskittyy siihen miksi liittyä kirkkoon ja kuulua kirkkoon samanaikaisesti kun sen piirissä jopa myönnetään avoimesti, että valtaosa jäsenistä käyttää kunnolla kirkkoa "vain neljä kertaa" (kaste, rippi, häät, hautajaiset). Ja tunnustaa että uskonnollis-henkinen anti on tällöinkin uskonvakaumuksen sijasta se, että saadaan perinteinen rituaali. Eli palveluista saadaan muoto ei sisältöä. Tämä taas on nimenomaan päinvastaista Lutherin oppien kanssa.
Kirkollisveroa keräävä ideologioista välittämätön kirkko on taas selvästi valtionkirkkoa, ei kansankirkkoa. ; Onkin koomista, että kirkollisvero on omalla tavallaan korvannut anekaupan ja rituaalien arvon korostus on tehnyt uskonelämästä rituaalisuoritteisiin osallistumista. Kirkko perustelee olemassaoloaan argumentaatiolla joka selvästi vihjaa siitä että kirkosta eroavat ovat jollain tavalla itsekkäitä kun eroavat "vain rahan takia".
Luther olisi luultavasti, ainakin teologiansa pohjalta, ihmetellyt päinvastoin että miksi ihminen lähtisi "vain rahan takia" jos usko olisi hänelle henkilökohtaisesti tärkeä ja merkityksellinen. Olennainen ero katolisen anekaupan ja valtionkirkkomme kirkollisveron kanssa on se, että syyllistämis-palkitsemisstrategiaa myydään eri luonteisena;
1: Katolinen kirkko tarjoaa aneillaan pelastusta. Tässä mielessä katolinen kirkko voidaan nähdä turhan toivon tarjoajana, jonain joka myy ihmisille jotain johon sillä ei ole valtuuksia. Maksamatta jäämisestä tarjotaan uhrausta tuonpuoleisessa, kiirastulta. Tämä taas tarjoaa turhaa epätoivoa.
2: Kirkon uhkailu-palkinto-vittuilu -ketju toteutuu sen sijaan toteutuvat jo tässä elämässä. Olitpoa sitten mitä mieltä tahansa, kirkko ei välitä; Jos maksat kirkollisveroa sinun vain pidetään hoitaneen oman osasi perinteen ylläpitämisestä ja kulttuurista. Jos et maksa, olet ahne ja itsekäs ihminen joka on halukas rankaisemaan mummoja, nuoria ja avuntarvitsijoita. Sillä jostain syystä kirkko ei noudata "hyväntekeväisyytensä arvon korostamista" kun on priorisoitava lompakkoa ja se leikkaa näistä erityisen ansiokkaina esitetyistä ja esilletuoduista toimintansa puolista ensin, eikä esimerkiksi naispappien vastustajien palkoista.
Valtionkirkkomme on siis hieman kuin katolinen kirkko ilman särmää ja ilman paavia ja paavin palleja. Jonkun kenties pitäisi naulata teesejä Helsingin Tuomiokirkon oveen. Niiden tulisi olla Lutherin alkuperäisiä teesejä. Sillä juuri samoissa kohdissa näyttää olevan korjattavaa ja täsmälleen samanlaisista rakenteellisista syistä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti