Kaksi keskustelukenttää

"Turun Sanomat" kuvasi arkkipiispa Kari Mäkisen mietteitä valtionkirkosta ja mediasta. Hän puhuu voimakkaasti uskontojen yhteistyöstä. "uskontojen, julkisen vallan ja median edustajien pitäisi sitoutua sovintopuheen vahvistamiseen vihapuhetta vastaan. Tämä vahvistaisi yhteiskunnan turvallisuutta ja ymmärrystä eri ryhmien välillä.- Uskontojen välinen yhteistyö on sovintopuheen avain. Julkisen vallan edustajien vastuulla on yhteiskunnan uskontopolitiikka. Media taas vaikuttaa mielikuviin ja merkitysten rakentumiseen" Tässä aiheena on tietysti tietyllä tavalla sovun hakeminen, mutta asiassa ainakin vanhoillisemmat uskovaiset näkevät ongelmaa "Onko todella niin, että kaikissa mielipide-eroissa on toinen vihapuhetta ja toinen hyväksyttävää kirkon kantaa? Ei voi olla mahdollista että valistunut mies päästelee suustaan moisia puheita. Kyllä meillä Suomalaisilla sentään täällä kotonamme jotain sanottavaa saa olla." Tässä mielessä olen jopa heidän kanssaan samaa mieltä. Mäkisen lausuntoa voidaan nähdä jonain joka rajoittaa kristillisten näkemysten ilmaisemista ja rajoittaa yleisemminkin debattia. Uskonnottomana tässä taas kiinnostaa tietysti se, että Mäkisen lausunnossa on hengellisyyspainotus, jolloin tekstin voi huolimattomasti lukea rivien välistä siten, että esimerkiksi ateistinen uskontokritiikki on tätä mainittua vihapuhetta.

Mäkisen ehdotuksessa sensuurilla suojellaan uskonnollisia vakaumuksia erimielisyydeltä ja kritiikiltä. Kritiikki-immunisointi joka suojaa vakaumusta on käytännössä sitä että sananvapautta ja lehdistön vapautta halutaan manipuloida jotta tietyn aatesuunnan ihmisiä voitaisiin suojella vitutukselta. Olennaista onkin se että Mäkisen kannanotto on mediakontrollia ; media halutaan ohjata, ei vain uskonnonvapauden asialle vaan itse asiassa syvemmälle siihen minkälaisia mielikuvia uskonnosta rakennetaan ja miten uskonto ylipäätään koetaan. Näin median halutaan siis kontrolloida ihmisten vakaumusasioita tietynlaisiksi. Tässä voidaan siis nähdä huolestuttavia vivahteita -tai vähintään teksti voidaan tulkita niin että Mäkisen suvaitsevaisuusajatukset voidaan tyystin hukuttaa huolestuttavan lukutavan taakse ; Mäkisen lausunnossa ongelmalista onkin se, että on vaikeaa sanoa onko uskonnottomuus implisiittisesti mukana, eli Mäkinen rivien välistä on huolestunut ilmiöstä. Vai onko uskonnottomuus jätetty kokonaan pois siksi että se ei oikeastaan kuulu ollenkaan kirkon käsittelyn piiriin. Kristinusko puhuu silloin kristityille.

Mutta jos otetaan tiukemman kautta ja esitetään että jos Mäkisen lukutavassa korostuu se, että hengellisyys tarvitsee erikoissuojelua ja eroboomista kärsivä kirkko taistelee tätä kautta PR -tasolla fundamentalisteja ja käytännön tasolla uskonnottomien suosiota vastaan, on olemassa vielä toisenlainen uskovaisten sisäinen keskustelukenttä. Siinä ei ole mediakontrollia, vaan kaikkien halutaan keskustelevan vapaasti. Tässä kontrollissa on kuitenkin oikeaoppisuus ja keskustelu on hyödyllistä lähinnä sen takia että oikea usko ajatellaan luonteeltaan sellaiseksi, että se päihittää ja tuhoaa väärät opit, ja tätä kautta keskustelu parantaa kristillisyyttä ja maailmaa eliminoimalla typeriä uskomuksia.

Tämän saa kun katsoo kuinka luterilaisen kirkkomme hallitsevan puolen tyyppi - eli henkilö joka edustaa kirkon virallista kantaa - oleva Jolkkonen haluaa keskustelua. "kristittyjen ei tulisi pelätä myöskään innokasta keskustelua kirkon sisällä. Esimerkiksi herätysliikkeet kuuluvat hänestä ilman muuta luterilaisen kirkon sateenvarjon alle, mutta niiden yhteistyö seurakuntien kanssa on järjestettävä molempien eduksi ja voimavaraksi. - Ylipäänsä avoimelle keskustelulle on annettava tilaa. Toisaalta pitää muistaa, että kirkko on totuusyhteisö, jolla on oma uskon perintö. Sillekin pitää olla uskollinen. - Meillä kaikilla tulisi olla selvillä ne yhdistävät vakaumukset, jotka tekevät meistä kirkon ja pitävät meidät kirkkona. Kun niistä pidetään kiinni, voidaan erilaisuuteen suhtautua rennosti".

Jolkkonen ottaa huomioon myös keskustelun uskontojen välillä. Tässä hän ajaa sitä, että idän harhaoppien tuominen kristillisyyteen ei ole oikein soveliasta, tarpeellista tai välttämättä edes luterilaisen kirkon sateenvarjon alle "Henkisyyden nousuun yleisemminkin Jolkkonen on tyytyväinen. Hän kuitenkin kummastelee, miksi tilata astrologisia karttoja tai yhdistellä idän uskontoja kristinuskoon, kun lähelläkin olisi tarjolla valtavasti. - Uushenkisyys osoittaa, että kaikilla ihmisillä on kaipuu saada vastauksia elämän peruskysymyksiin. Kylmä materialismi ja tavarataivas eivät ihmisille enää riitä. Toisaalta ihmettelen, miksi hengellisyyttä pitää Intiasta tai Kiinasta etsiä, kun se kaikki on minun mielestäni läsnä meidän omassa kristillisessä perinteessä. - Jos joku haluaa olla radikaali, hän voi etsiä henkisyyttä kristinuskosta" mikä tuottaa tietysti ihmetystä, koska jos kristityn tulee ottaa Raamattu totuuden lähtökohtana, niin voidaan ihan vakavalla naamalla kysäistä siitäkin, että jos nämä ihmiset vakavasti uskovat että totuutta löytyy idänkin ihmisiltä ja yhdistävät näitä kristillisyyteen, ja että tämä on juuri sitä erilaisuutta johon voidaan suhtautua rennosti.

Jolkkonen ei tietenkää unohda myöskään keskustelua uskonnottomien kanssa "ateistit voivat olla kristinuskolle jopa hyväksi. - Parhaimmillaan he tekevät hyviä kysymyksiä, jotka auttavat meitä kristittyjä perustelemaan uskoamme paremmin ja näin meidän tulisi tehdäkin - perustella uskoamme myös älyllisesti. Ongelmana on se, että uusateistinen retoriikka osuu hutiin. Se piirtää kristinuskosta vääristellyn kuvan ja juhlii sitten voittajana." Eli ateistien kanssa tulee käydä keskustelua, koska on opettavaista kiinnittää huomiota siihen miten ateistit ovat väärässä. Kun kristitty tällä tavalla asettaa itsernsä voittajaksi vääristelemällä ateismin tietyksi stereotypiaksi -esimerkiksi mainittu olkiukkosyytös johtuu siitä että uusateismin keskustelu nähdään uskonnon kautta pelkkänä uskontokritiikkinä, kun se päin vastoin rakentaa omista lähtökohdistaan oman sisäisen perusteluverkon jossa tietyt argumentit ovat merkityksellisiä ja teologian näkökannat ovat tiettyjä fundamentalistien jumalatodistusväitteitä lukuunottamatta jo lähtökohdiltaan irrelevantteja.

Jolkkosen ignoraatio tähän kulmaan näkyy jopa siinä että hän ei näe uusateismin nousevaa suosiota vastatrendinä uususkonnollisuudelle ; Sitä ei nähdä että moni on turhautunut siitä että homo religiosus -kuva nähdään ihmisyyden perusmalliksi. Heille "kylmä tavaramaailma ja tähtitaivas" riittää, eivätkä he puhu "enää riitä" vaan "vasta nyt alkaa riittämään". Heistä kulttuuri ja sivistys alkaa vasta nyt olemaan riittävän kypsä siihen, että tämänpuoleinen todellisuus riittää ilman että siihen tekee edes mieli liittää sellaisia halveksivaa retoriikkaa ja alentavia sanavalintoja joita Jolkkonen siihen laittaa. Jolkkoselle uusateismikin lienee uskonnollis-hengellistä, ja mahdollisesti pohjimmiltaan vihaa Jumaa kohtaan, eli ei uskonnottomuutta vaan Jumalakapinaa joka vaatii tiedon siitä että Jumala on olemassa.On selvää että kumpikaan yllä olevista uskontokeskustelun kentistä ei tunnu sellaiselta että uskonnottoman olisi mahdollista ottaa niihin osaa tasapuolisena keskustleukumppanina jota otettaisiin vakavasti ; Joko hänet tuomitaan riidanhaluiseksi, tai sitten ignoraation arvoiseksi ilmiöksi jonka merkitys uskontokentän sisällä on niin olematon että se ei ole edes kannanoton arvoinen. Tai sitten se luokitellaan varsin omituiseksi uskonnollisuuden muodoksi, jossa oma herkkänahkaisuus oikeaoppisuudesta projisoidaan erimielisen viaksi jotta avomielisyyskeskusteleva imago ei säry, koska se, että ei nähdä omaa heikkoutta halutaan pitää osoituksena omasta suvaitsevaisuudesta. Uskonnottoman rooli on olla joko vaientamis-vähättelevän tai vastaantapeltavanehdottomastiväärässäolevan-vähättelevän keskustelukentän mukana. Vaihtoehtoja ei tietääkseni ole, eikä luultavasti tule.

"Kauaskatsoja" kuvaakin tätä tilannetta minusta hyvin tekstissään "Epäkeskusteluja" ; Hän korostaa että keskustelu on sivistynyttä ja kulttuurin ylevimpiä ilmenemismuotoja, mutta että joskus syntyy vain äänenkäyttöä joka on sisällyksetöntä ja jossa sananvaihdon ja erimielisyyden lisäksi ei ole mitään keskustelun piirteitä. "Epäkeskustelu syntyy, kun keskustelijat ovat niin linnoittautuneita omiin asetelmiinsa, että eivät edes välitä kuulla vastapuolen kantaa, asettua jonkun toisen täysin eri tavalla ajattelevan asemaan. Sen täytyisi kuitenkin olla kaiken rakentavan keskustelun perusta. Epäkeskustelun resepti: laitetaan vastakkain kaksi ihmistä, joilla on täysin erilainen näkemys ympäröivästä todellisuudesta." ... "Kaikissa yllämainituista tapauksista, vain harmittomia esimerkejä mainitakseni, syntyy lähes varmasti epäkeskustelu. Keskustelijoita erottaa ääretön näkemyskuilu. Onko niin valtavien näkemyskuilujen yli mitään toivoa yhteisymmärräykseen pääsemisestä?" Uskoisin että vastaukseni tähän kysymykseen on "kyllä". Tälle reseptille rakentui aikanaan suomalainen ateistinen "Paahtoleipä" -blogi, jonka yksi pääteema oli se, että uskontokeskustelua ei kannata käydä, niihin ei ihmisen kannata osallistua, teemana näyttää usein olevan ns. "ota esimerkki ja näytä miten uskovaisten strategiasta löytyy keinot niin että tekee ateisti9 niin tai näin, niin aina on väärinpäin." Tästä onkin vaikeaa olla olematta yksimielinen.

Ei ole yllättävää että tämänlaisia tuntemuksia tulee nimenomaan uskonnottomien puolelta. Sillä vaikka esimerkiksi tiukan linjan fundamentalistien vakiokorttina on ns. vainoargumentaatio jossa he rakentavat itselleen marttyyrinkruunua, tosiasiassa keskustelukenttä ei ole uskonnottomalle oikein reilu ; Uskonnottoman rooli on olla jo perusoletuksena ja lähtökohtana oletettu häviö ja tuomio sekä älyllisellä että eettisellä tasolla. Loppu on siinä, että uskovainen saivartelee miksi juuri näin on. Kun on selvästi tuomittu ja ainut merkitys on vain selittää tilannekohtaisesti - laajassa skaalassa keskenään ristiriitaisiinkin asioihin vedoten - miksi tuomio tulee antaa.