Pieni ajatus ; Miten evoluutiopsykologia toimii tasa-arvoistavana voimana

Usein kun evoluutiopsykologia mainitaan, mieleen tulee sosiaalidarwinismi. Eugeniikkamielikuvat ovat hyvin vahvoja. Tämä on hyvin ymmärrettävää. Sillä jos mietimme historiaa, vallalla on ollut eurooppalaisen kulttuurin ylivaltaa korostava linjama. Menneisyydessä ei ole ollut ollenkaan tavatonta korostaa että kristinusko on oleellisesti paras ideologia, eurooppalainen kulttuuri on valtavan hienoa verrattuna muihin. Ja kun geenit nousivat tiedeaiheeksi, keskustelussa korostui se, miten ihmiset olivat myös geneettisesti ylivertaisia.

Ja kaikki ylläolevat piirteet ovat jossain määrin nykykulttuurissakin. Sen vuoksi on ymmärrettävää miksi Tatu Vanhanen nosti aikanaan äläkkää. Hän tutki ainoastaan eri kansanryhmien älykkyyttä. Mutta keskustelu siirtyi rasismiin. Syynä on tietysti se, että jos rasismia on aiemmin oikeutettu sillä että eroja on, nähdään kaikki erojen etsimiset rasismina. Tämä on tietysti hieman tiukka tulkinta.

Lähestyn näiden kahden välistä eroa ottamalla askeleen taaksepäin.
1: Kun kapteeni Cook purjehti Australiaan, hän tutki ihmisiä hyvinkin tarkkanäköisesti. Hän esimerkiksi korosti että maorien kulttuuri oli suurien ja sotaisten ja vakavien ihmisten joukko. Aboriginaalejen elämäntapaa hän kuvasi individualistiseksi ja onnelliseksi. Nämä olivat huomioita joita hän teki ilman geneettisiä teorioita. Hänellä oli vain ihmistuntemusta ja oletus että kaikki ihmiset ovat suunnilleen samanlaisia.
2: Sarajevon laukauksista muistettu Franz Ferdinand ei kenties ansaitse tulla muistetuksi muutoin. Hänellä oli selvä näkemys siitä että toiset rodut ja kulttuurit olivat ylivertaisia. Siksi hän oppi maailmanympärimatkallaankin lähinnä sen, että Wien oli maailman paras paikka. Kaikkialla muualla oli omituisia, rumia ja tyhmiä ihmisiä. Tämän hän oppi tutustumalla eri kulttuureihin tästä viitekehyksestä.

On luontevaa nähdä että jos evoluutiopsykologia olisi Franz Ferdinandin tielle johtavaa, siinä olisi jotain eettisesti häiriintynyttä. Jopa siinä tapauksessa, että se olisi totta. Sitä ei kannatatisi ottaa etiikan ydinteesiksi, vaan korostaa humen giljotiinia, sitä että luonnollisuus ei tarkoita eettisyyttä. Kuten sitä, että vaikka Strykniinipuu (Strychnos nux-vomica) on luonnollinen, sen syöminen ei ole kovin kannattavaa koska siihen kuolee.

Voidaankin nähdä, että Franz Ferdinandin virhe on tehty uudestaan. Se on tavallaan sama virhe, mutta käänteisenä. Tämä on Rousseausta lähtöisin oleva teoria jalosta villistä. Siinä ihmiset ovat hyviä kunnes kulttuuri ja normit kahlitsevat heidät. Tässä ajatellaan että länsimainen kulttuuri olisi jotenkin huonompaa kuin muut. Tämä ei luonnollisesti ole mitään muuta kuin rasismia ja kulttuurin epäkunnioitusta. Se perustuu siihen virheoletukseen että olisi jotenkin "ihmisiä" ja sitten aitoja hyviä ihmisiä. Ajatus tästä "käänteisestä rasismista" liittyy vahvasti postmodernismiin. Mutta toisaalta on hyvä täsmentää että Derrida moitti Lévi-Straussia siitä miten tämä on lukkiutunut jalon villin ideologiaan välttääkseen rasismia ja ollakseen avomielinen.
1: En ymmärrä miten ekologisuus liitetään metsästäjä-keräilijäkulttuuriin. Sitä kuvaa lähinnä tehottomuus ja tuhlailu. Se on vain niin tehotonta että väkiluku ei kasva. Jos asiaa katsotaan ympäristön kantokyvyn ja resurssien haaskaamisen näkökulmasta, niin ei tarvitse muistaa kuin se että jos metsästäjä törmää tiineenä olevaan villiin sikaan, tämä ampuu tämän iloisesti. Saalis sisältää ekstralihaa. Maanviljelijä sen sijaan kerää ison kasan sikoja ja tiineenä oleva sika säästetään. Näin siat kuolevat samalla ruokamäärällä sukupuuttoon monta kertaa vaikeammin.

Evoluutiopsykologian anti voidaankin nähdä sitä kautta, että ihmisten geneettinen variaatio on kohtuullisen pientä. Mutta olemassaolevaa. Tämä johtaa siihen, että on luontevaa ottaa Cookin lähestymistapa. Sellainen jossa ei mietitä kuka edustaa herrarotua ja kuka on ylväin jalo villi. Tasa-arvoistavaan voimaan voi saada itse asiassa iskulauseita jopa kreationisteilta. Sillä mitä evoluutionäkökulma tekee ihmis-eläin -filosofiassa? Jokainen kreationisti tietää loukkaantuneena huutaa että "me ei olla eläimiä", "ei olla apinoita". Nämä kertovat miten tasa-arvoistavia teemoja evoluutioon voi livauttaa, ikään kuin ihan huomaamatta.

---

Kirjoittaja ei aina jaksa miettiä sitä, että onko rasistista googlata "hot ebony tits" tai "cute asian porn" -tyylisiä hakusanoja. Saati sitä, onko tämä sovinistista. Tai sitä, että ihmisen esineellistäminen ikään kuin pyyhkii kokonaisvaltaisessa välineellistävässä misantropiassaan rotukysymyksen sivuseikaksi. Kerran elämässä pitäisi olla hetki jolloin ei ole paha ollessaan evoluutioon uskova keski-ikäinen valkoihoinen heteromies ja suihkurunkkari..

Nousu ja tuho

Uusliberaalissa maailmassa korostetaan vapaata taloutta, jota ei kontrolloida mitenkään. Tämän taustalla on paikoitellen aivan vakuuttava argumentti näkymättömästä kädestä. Siinä hyviä seurauksia syntyy myös ahneista lähtökohdista. Sublimoinnin ystävänä minun on helppoa huomata, miten markkinat säätelevät itseään niin että esimerkiksi puuseppä tekee esineitä muutenkin kuin hyvää hyvyyttään. Asiakkaat saavat rahaa vastaan mitä haluavat ja molemmat hyötyvät. Symbioosin lisäksi markkinat myös itsestään ratkovat ongelmia ; Esimerkiksi jos joku ostaa puuta tulitikkuihin ja moni haluaa tulitikkuja, ei tarvita mitään kallista keskusjärjestöä päättämään että metsureiden tulee saada lisää palkkaa ja että metsureita tarvitaan lisää. Sillä kysynnän ja tarjonnan mukana puun hinta nousee, ja tämä tapahtuu ikään kuin automaattisesti.

Kuitenkin on aivan selvää, että vapaa markkinatalous on samalla tavalla vaikeuksissa kuin mikä tahansa anarkia. Anarkiassa on vapautta ja siihen itse asiasa sitoutuu monia hyviä asioita. Mutta kuitenkin yhteiskunnat ovat aina päätyneet jonkinlaisiin lakeihin ja kontrolliin. Itse asiassa äärimmäisen monet konservatiivit jotka kannattavat vapaata markkinataloutta jostain syystä eivät hyväksykään tätä vapautta muualla kuin taloudessa. He korostavat että kansalaisten maailmankuvan on oltava oikea tai tuho tulee. ; Tämänlainen rajoittaminen on jossain määrin hyvinkin perusteltua. Sillä jos aivan oikeasti oletetaan ihmisten olevan rationaalisia kuluttajia, jotka maksimoivat rahankäyttönsä, ennakoivat ja ovat fiksuja, ja että tämän pohjalla markkinat näkymättömän käden voimalla tasaavat itsensä, voimme falsifioida tämän ajatuksen suoraa havainnoista. Kaikki markkinatalouden romahdukset kertovat siitä että itseseäätely on pettänyt ja asiat menevät päin helvettiä. Se, että Detroitin kaltainen kaupunki voi mennä konkurssiin vapaassa markkinataloudessa kertoo jotain hyvin oleellista siitä miten näkymätön käsi on toki joskus aivan kätevä ja hyvä konsepti, mutta on kuitenkin samalla myös rajallinen ja kaikkea muuta kuin kaikkivoiva.

Tämä nousi hyvin alleviivatusti esiin kun tässä tuoreesti juttelin Jared Diamondin "Tykit, taudit ja teräs" -kirjasta. Konservatiivi oli pahoillaan siitä että tässä korostettiin maantieteellisiä syitä. Hänestä oleellisinta olisi miettiä miten syntyy vakaa ja pysyvä yhteiskunta. Että mitkä asenteet ja ideologiat parhaiten ruokkivat tätä. Ja tässä hän korosti että maantieto ei olisi tärkeää, koska ihminen ei tavallaan voi hallita sitä. Samalla hän oli kuitenkin toisaalla hyvinkin tarkka siitä että ihmisrotujen erilaiset geneettiset ominaisuudet ja niiden vaikutukset käytökseen huomioitaisiin nekin, vaikka nähdäkseni tähän puoleen voidaan vaikuttaa vähemmän kuin maantietoon jonka rajoitteita sentään voidaan käsitellä esimerkiksi miettimällä mitä maatalousmenetelmiä sovelletaan.

Siitä huolimatta että myönnän että Diamondilla on antropologeille tyypillisesti tapana luokitella ihmiset samanlaisiksi. (Monesti arkeologit tekevät hyväntahtoisuuden periaatteella oletuksen että kaikki ihmiset ovat rationaalisia - jos ei aivan samanarvoisiksi niin sitten peräti jalo villi -maailman mukaan korostaa länsimaisen kulttuurin huonoutta. Tässä Diamond on toki sangen maltillinen.) En kuitenkaan pidä geneettisten erojen väheksyntää niin oleellisena. Syynä on se, että maantieteellisesti norsut ovat eronneet lehmistä ja eri alueiden maantieteelliset erot ovat täten hyvin kaukana toisistaan. Evolutiivinen aika sille että ihmiset ovat erkaantuneet "eri rotuihin" on ollut paljon lyhyempi. Tottakai tässä on jotain geneettisiä adaptiivisia eroja eri tilanteisiin. Esimerkiksi ihonväri itsessään on näkyvä merkki, ja se toimii hyvin. Eurooppalainen tarvitsee vaalean D-vitamiinia tuottavan ihon, ja tumma iho on ravinnelisien  tarpeessa. Etelämmässä aurinko taas paahtaa vaaleahipiäistä ihosyövän asteelle kun taas tummempi hipiä pelittää erinomaisesti. Selvää on myös se, että temperamenttiin vaikuttavia muutoksia voi syntyä. Mutta niiden erot eivät voi olla kovin oleellisia jo pelkän käytettävissä olevan ajan vuoksi. Haldanen jälkeisessä maailmassa on yksinkertaisesti selvää että evoluutio ei ole hirveän nopea prosessi. Näin rodullisten ominaisuuksien ylikorostaminen on enemmän keino antaa tekosyy rasismille kuin osoittaa jonkun aivan ehdottoman radikaalin suuren ja merkittävän eron "rotujen" välille.

Ihonväriesimerkki muistuttaa myöskin siitä minkä konservatiivit usein unohtavat ; Toimeentulo ja vakaus on aina vakautta jossain kontekstissa. Konservatiivi ajattelee vain että olisi yksi maailmankuva joka antaa parhaat toimintasetit joka ikiseen mahdolliseen tilanteeseen. Kuitenkin se, mitä optimoinnista tiedetään, on se, että se on tilannekohtaista ja eri tilanteet vaativat erilaisia keinoja.
1: Wolpertin hakuavaruuksia koskeva matemaattinen tulos jossa korostuu se, että ei ole mitään strategiaa joka väistämättä joka ikisessä hakuavaruudessa tuottaisi hyvää tulosta. Hyvä strategia ja optimointi tapahtuu siis aina jossain kontekstissa - tai muuten koko strategia ja optimointi muuttuvat mielettömiksi.

Mutta silti suurin ihmetys on tietysti siinä että Diamondin kirja käsitteli yhteiskunnan nousemisen syitä. Sekaannis ei ihmnetytä ; Konservatiivien maailmassa nousujohteinen yhteiskunta on sama kuin pysyvä ja vakaa. Kuitenkin jos aiheena on Diamondin ajattelu, on huomattava että hänen "Romahdus" kirjansa käsittelee yhteiskunnan vakautta. Siihenkin löytyy ratkaisuja ensisijassa maantieteestä. Ja se, mikä "Romahduksessa" on huomionarvoisaa, on huomata, että monet sellaiset keinot jotka johtavat nopeaan nousuun ja muiden kulttuurien päihittämiseen ovat juuri ne elementit jotka esimerkiksi ajavat luonnonvarojen liikakäyttöön. ; Kun konservatiivit katsovat menneisyyttä ja nousujohteisuutta, he toimivat kuten monet muutkin romahtaneet kulttuurit, jotka ovat kehittäneet menetelmän tulla toimeen, ja ovat sitten tulleet jonkin aikaa liiankin hyvin toimeen. Kun ravinteet, puuhun ja ruokaan liittyvät luonnonvarat on käytetty nopeammin kuin ne ehtivät uusiutua, on sitten seurannut täystuhoja kun monen sukupolven hyväksi havaitsemat keinot ovat ajaneet kansakunnan bankrottiin.

Kuitenkin näkisin, että tilanne on vaikea. Mietitään nimittäin vaikkapa sitä, mitä tapahtuu kun emme kuole nälkään täällä rikkaassa pohjolassa. Tosiasiassa meillä on maanviljelyä. Mutta tosiasiassa ruokaa myös ostetaan muualta. Jos pohjois-euroopassa sattuisi olemaan katovuosi tai jopa katovuosia, ostaisimme ruokaa muualta. Mitä tämä tarkoittaa? Lisäämme kilpailua markkinoilla, nostamme viljan hintoja. Tämä tarkoittaa sitä että ruokaa voivat ostaa vain ne joilla on entistä enemmän rahaa. Näin luonnonvarojen ruuanpuute koskettaa ensiksi aivan eri ihmisiä kuin ne, jotka ylikuluttavat sitä. Näin länsimaissa voidaan kärsiä ylipainosta ja mässäilyn tuomista elämäntapasairauksista ja diabeteksestä samalla kun köyhemmissä maissa kuollaan nälkään. Karkeasti sanoen tämä tarkoittaa sitä että säätely ei toimi. Jos esimerkiksi kalaa kalastetaan enemmän kuin kalakannat uudistuvat, nouseva hinta kannustaa pahentamaan tilaa ja kalakannat vähenevät ja vähenevät. Itsesäätelevät markkinat tapattavat viimeisiksi nälkään ne rikkaat jotka ovat olleet pääkuluttajia pitkän aikaa. Jos köyhimmät maat saisivat kontrolloida tätä, rikkaiden maiden kulutuksen rajoitukset tulisivat tietysti voimaan paljon aikaisemmin. Mutta kuka heitä kuuntelee, kun heillä ei ole rahaakaan joten ei kai kalvinistien Jumalakaan heistä tykkää!

Ja tosiasiassa vapaa markkinatalous on tehnyt sotimisen tietyllä tavalla turhaksi. Ennen piti kenties valloittaa maa jotta sai sen työvoiman käyttöön. Nykyään riittää että perustetaan tehdas - tietenkin sinne missä työvoima on kaikista halvinta, eli ihmiset epätoivoisimpia ja valmiimpia tekemään mitä tahansa työtä. Orjuus on turhaa jos sitä voidaan teettää hikipajoilla poliittisesti korrektimmin "työvoiman" nimellä.

Ihminen on pohjimmiltaan Kaspar Hauser

Helsingin Sanomien kolumnisti Jani Kaaro kirjoitti ihmisyydestä ja väkivaltaisuudesta. Hän nosti esille Zimbardon ns. Stanfordin vankilakokeen jossa satunnaiset koehenkilöt jaettoon mielivaltaisesti vartijoihin ja vankeihin. Vartijat alkoivat käyttäytymään väkivaltaisesti. Kaaro tiivisti tämän kokeen lopputuloksen seuraavasti "Vartijoiden ohjeistus oli pitää vankilassa kuria ja järjestystä. Tutkimus näytti osoittavan, että kun ihmiselle annetaan rajaton valta, hänen todellinen petomaisuutensa pääsee esiin. Siksi kaltaisemme laji tarvitsee järjestysvaltaa, mikä pitää petomaiset impulssimme kurissa." Tulkinta on sinänsä mielenkiintoinen koska sen katsotaan yleensä ottaen todistavan ns. ryhmäpaineen voimasta. Se siis tarkoittaisi enemmänkin sitä että yhteisö kannustaa meitä pahaan.

Kaaron tulkintakenttä on poliittinen ja vasemmistolainen. Tämä ei ole tietysti itsessään automaattisesti väärin, mutta se sävyttää kokeen varsin erikoiseen muotoon. Tulkinta on kuitenkin loppujen lopuksi persteltu. Tämän kulman korostamista tarvitaan jotta viesti olisi helpommin ymmärrettävissä ; Kaaron ideana on tuoda esiin se, että Zimbardon vankilakoe kertoi enemmän hakumenettelystä kuin ihmisyydestä. "Vuonna 2007 Western Kentuckyn yliopiston tutkijat keksivät kokeeseen uuden näkökulman. He laittoivat lehteen kaksi ilmoitusta, joissa haettiin vapaaehtoisia vankilakokeeseen. Ensimmäinen ilmoitus oli täsmälleen samanlainen, jolla oli haettu vapaaehtoisia alkuperäiseen Stanfordin vankilakokeeseen. Toinen ilmoitus oli muuten samanlainen, mutta siinä ei mainittu sanaa vankila. Tulokset olivat paljonpuhuvia. Vankilakokeeseen hakeneissa oli piirteitä, joita ei ollut toiseen kokeeseen ilmoittautuneissa. He olivat aggressiivisempia, autoritaarisempia, itsekkäämpiä, vallanhaluisempia, narsistisempia, sosiaalisesti dominoivampia ja vähemmän myötätuntoisia."

Kaaro todistaakin sen suuntaan että ihminen olisi pohjimmiltaan hyvä ja että kaikki pahuus pitää opettaa. Tämä on tietysti yhteensopiva sekä Zimbardon vankilakokeen ryhmäpainepuolen että sen uudemman version kanssa. Hän koristaa tätä kulttuureilla joissa korostetaan lempeyttä. "On tietysti luonnollista, että me länsimaiset ihmiset tulkitsemme kaikenlaisten pahuuden ilmentymien nousevan suoraan ihmisen universaalista pahuudesta. Mutta voisiko tämä tulkinta olla näköharhaa, joka johtuu oman väkivaltaisen ja hierarkkisen kulttuurimme päähänpinttymistä? Inuitien, eli eskimoiden, käsitys ihmisyyden perusolemuksesta on kovin toisenlainen kuin meillä. Heillä kaksi ihmisyyttä kuvaavaa peruskäsitettä ovat ihuma ja naklik. Ihuma tarkoittaa ihmisyyttä: henkilö, jolla on ihumaa, on riittävän kypsä, ettei hän tunnemyrskyssäkään käyttäydy aggressiivisesti, vaan osoittaa toisia ihmisiä kohtaan hyvää tahtoa. Naklik puolestaan tarkoittaa ihmisessä olevaa hyvää: halua suojella lähimmäistä kylmältä, nälältä ja vaaroilta. Eskimoiden näkemyksessä hyvyys liittyy läheisesti ihmisyyteen, sillä naklik on ihuman mitta. Mitä enemmän ihminen osoittaa toiminnassaan hyvyyttä, sitä kypsempi ihminen hän on." Tämä on mielenkiintoista koska myös meidän oma kulttuurimme korostaa auttamisen hyviä puolia. Kypsä ihminen on meidänkin kulttuurissamme yllä kuvatun kaltainen. Eivätkä inuiitit ole mitenkään erityisen asiallisia. Kansan perinnetapoihin on historiallisina aikoina kuulunut se, että jos joku ei ole valmis jakamaan vaikkapa tupakoistaan, tämä voidaan tappaa. Kaaro ei tietysti mainitse tätä puolta. Hän unohtaa katsoa kulttuurin toimintaa ja miettiä minkä verran siinä on julmuuden käytänteitä toisia ihmisiä, lapsia, eläimiä ja vastaavia kohtaan. Kulttuuri on aina muuta kuin opetetut ihanteensa.

Itse asiassa olen itse tätä kuvaava. Minut opetettiin oikeasti suorastaan pasifistisessa hengessä. Vesipyssykiellot ja Turtles -sensuuri olivat osa, kentis ymmärrettävä ja kuvaava osa, kuviota. Tämä arvokasvatus opetti minulle tasan tarkkaan hyvästä ja pahasta normeja. Ongelmana oli vain se, että kun perheessä esiintyi perheväkivaltaa ja sitä elää kulttuurissa jota kuvaa koulukiusaaminen, ei tästä opettamisesta ollut oikein mitään hyötyä. Arvopohja synnyttää korkeintaan käsityksen siitä mihin ei yllä ja joka näyttää jopa naurettavalta siksi että sitä ei voi soveltaa nykymaailmassa ilman että se tuottaa vakavia ongelmia. (Tosin olen kaikesta huolimatta - kuten miekkailukoulun varainhoitaja asian kuvasi - kohtuullisen sisäsiisti, joten kai se kasvatus johonkin kantoi.)

Kaaro kysyy onko ihminen pohjimmiltaan paha vai hyvä. Tässä kohden hän nostaa esiin kasvatuksen tärkeyden. "HS:n nettikeskustelussa joku kirjoitti, että jos lasta ei kasvateta, hänestä tulee peto. Se oli voimakas kannanotto ihmisen sisäisen pahuuden puolesta ja kasvatuksen kyvystä hillitä tuota pahuutta." Tämä onkin nähdäkseni se ongelma. Nähdäkseni Kaaroa ja muutakin asiaan liittyvää keskustelua värittää liikaa fiksoituminen ns. petoihin. Nähdään että kasvatus on "petoutumisen estämistä" ja että hyvyys on väkivallattomuutta. Ja juuri näinhän ei ole. Itse asiassa tilanne on siitä mutkikas että oikeudenmukaisuus ja väkivalta ovat itse asiassa toisiinsa kytkettyinä. Sillä oikeudenmukaisuus jolla on mitään väliä on sitä että menee estämään pahuutta aktiivisesti. Tämä on aina sosiaalisesti ylemmän statusaseman ottamista tai sellaiseen pyrkimistä. (Jos on minun tavoin "maailman huonoin supersankari" yrittää ihminen silloin mennä puuttumaan ja tunkemaan nenäänsä muiden asioihin mutta ei vain onnistu prosessissa.) Passiivisuus ei kuitenkaan tarkoita oikeudenmukaisuutta vaan passiivisuutta.

Aaron Jamesin kusipäisyysnäkemys iskee kiilaansa juuri tähän väliin ; Kusipää toimii aggressiivisesti koska kokee että hänellä on moraalinen oikeutus. Zimbardon vankilakokeen tulkinnassa väkivalta sekoittuu helposti siihen että motiivienkin pitäisi olla likaisia. Tämänlainen essentialismi on kuitenkin näköharha. Ihminen harrastaa paljon sublimointia ja ressentimentiä. Osa voi muuttaa likaiset motiivinsa joksikin hyväksi. (Pätemisentarve ja egoilu johtaa ahkeruuteen ja vaikkapa hyvän filosofian tekemiseen. Tai ainakin välttävää blogia.) Samoin hyvillä motiiveilla voidaan tehdä pahaa. (Rakkauden uskonnon pyhän kirjan Raamatun käskyt motivoivat kiusaamaan homoperheisiin adoptoituja lapsia koulussa.) Kuitenkin jo termi vankila tarjoaa viitekehyksen jossa roolissa on moraalinen taso. Vanki on tehnyt jotain pahaa joten joku voi motivoitua moraalisella närkästyksellä. Ulkopuolisesta jotkug  Abu Ghraibin vankien julmat ja nöyryyttävät kokemukset ovat käsittämättömiä ja julmia ja voivat johtua vain pahuudesta. Mutta oikeasti siinä ollaan tietysti vihaisia ja surullisia 9/11 -terrori-iskusta joa koetaan kohteet syyllisiksi ja pahoiksi ja siksi rankaisukin on "luvallista". (Abu Ggraibin touhut ovat tosin sitä rankkuusluokkaa että niitä tuskin tapahtuu edes melko HC -tasoisten sadomasokistien parissa. Tosin tässähän HC:ilijoilla ei kyllä näytä olevan mitään ylärajaa jota joku yksilö ei voisi ylittää.)

 Kun Kaaro vertailee kulttuureja hänellä on selvästi väkivalta-pahuus-hirviö -skeema. Hän käyttää vertailussa väkivallatonta kulttuuria
 1: "Piaroat kasvattavat lapsiaan tavalla, jota antropologit kutsuvat joskus ei-kasvatukseksi. Toisin sanoen, lapsia ei kielletä eikä rangaista, ja jos he joskus tekevät jotakin, mitä vanhemmat eivät hyväksy, vanhemmat osoittavat sen lähinnä mulkaisemalla lasta tyytymättömästi. Piaroa-lasten elämä on siis lähellä sitä, mikä on omankin poikani unelma: voi kun saisi olla vaan."
2: "Shavantet sen sijaan eristävät poikalapset vanhemmistaan vähintään viideksi vuodeksi. Tuona aikana vanhemmat miehet simputtavat heitä kuin armeijassa ikään, ja heidät pakotetaan kestävyystesteihin, tappelemaan ja valvomaan yöt läpeensä. Jos shavantepoika vastustaa äitiään tai lyö häntä, vanhemmat miehet kehuvat ja kannustavat häntä."

On itse asiassa huvittavaa että Kaaron jalo villi -teemaista näkökulmaa ovat kritisoineet esimerkiksi Jaques Derrida, joka on tietysti vasemmistolainen intellektuelli. Hänhän ihmetteli miten heimojen tutkijoilla on ajatus siitä että väkivalta ja pahuus tulevat ryhmään ulkoa ja toimet tulkitaan tässä valossa. Kun heimossa tehdään jotain, se tulkitaan hyvän jap ositiivisen kautta. Esimerkiksi jo Kaaron esimerkeistä voi nostaa esiin teeman jossa ihannoidaan vanhempaa joka korkeintaan mulkaisee lastaan. Koulukiusattuna olemisen ajoilta olen jossain määrin tietoinen tästä vanhempana olemisen tyylistä. Nämä aikuiset ovat sääliöitä, jotka antavat väkivallan tapahtua ja mahdollistavat ja ylläpitävät ilmapiiriä jossa väkivaltaa voi tehdä ilman mitään seuraamuksia. Derridan ajatuskeikausten tapaan voin kysyä että miksi se, että oma lapsi hakkaa ja lyö toista lasta ja vanhempi "epäkasvattaa" lastaan korkeintaan mulkaisemalla on mitään hyvyyttä tai väkivallattomuutta. Päähänsilittelijävanhemmat noudattavat teemaa "ei meidän poika" ja "kyllä meidän poika osaa hyvän ja pahan välisen eron" ja lopulta "kyllä me nyt paheksumme tuota tekoa hyihyi". Ja tämä ei muuta käytöstä yhtään. Kun ihminen on jo oppinut väkivaltakielipelin, ja huomannut sen tehokkaaksi tempuksi ei mikään päänsilittely auta. (Kenties ennsen sitä tilanne on toinen.)
1: Ja itseäni ärsyttää sekin miten apua haetaan heimoista. Sosiaalisen yhteisön koko on ratkaisevan tärkeä. Se, onko yhteisö ns. Dunbarin lukua pienempi vai suurempi on niin ratkaiseva että keino joka toimii tätä pienemmissä systeemeissä ei todellakaan mitenkään uskottavasti toimi tätä suuremmassa. Oleellisesti epäanalogisten yhteisöjen vertaileminen kuin ne olisivat analogisia on lähtökohtaisesti virheellistä - ja kenties pahuutta.

Toki oikeistolaisessa oikeuskäsityksessä on ongelmia. Useinhan tässä korostetaan sitä että rangaistusten olisi oltava kovia. Koston ja oikeudenmukaisuuden yhteennivoutuminen on oikeistolaisessa maailmassa kaikenkattavaa. Onkin hupaisaa että kuolemantuomiota myydään usein pelotevaikutuksen kautta. Mutta tosiasiassa kuolemantuomion olemassaolo ei laske rikosten tekoa paitsi vähän aikaa lain säätämisen jälkeen. Sen jälkeen tehot menevät pois. Ihmiset eivät tee rikoksia olettaen että he jäävät siitä kiinni. Jos he uskoisivat jäävänsä kiinni, he eivät tekisi rikoksia. Ja muutenkin on tietysti paradoksaalista etä kuolemanrangaistus on perustaltaan julma ja väkivaltainen. Ja ihmiset joille on "opetettu asiaankuuluvasti - mielellään vitsalla - moraalia ja joiden kristillisen elämäntavan läpitunkee synnin ja taivaspaikan ajattelu" aivan oikeasti kannattavat toisen ihmisen tappamista. Jos oikeudentunto todella karsisi väkivallan, se olisi varmasti karsiutunut näistä ihmisistä. Mutta kuten edellä mainittu, väkivaltaa ei saa katsoa petokannanotosta. (Psykopaatit ovat marginaalinen vähemmistö, vaikka jokaisen pomona sellainen tuntuukin olevan - ainakin kun juttuja kuuntelee.)

Minä kysyn kysymyksen siitä että tuleeko ihmisestä hyvää mitenkään. Nähdäkseni ei ole väkivallatonta kulttuuria. Eli kulttuuria joissa ei koskaan tapahtuisi pahoinpitelyitä, murhia, raiskauksia tai ryöstöjä. Samoin ei ole eisosiaalista kulttuuria. Ja tämä on nähdäkseni se tärkein aukko Kaaron ajattelussa. Hän nimittäin ajattelee että kulttuureissa joissa lasta ei iskosteta väkivaltaisuuteen heille ei tehdä mitään. Eli kun "eikasvatetaan" niin silloin ei tehtäisi mitään ja ihmisyyden perusessenssi nousisi esiin ja paljastaisi meissä kaikissa olevan hyvyyden. Mutta juuri näin ei ole.

Olen monesti sanonut että koulun tärkein tunti on välitunti. Minun kasvatuksessani tätä pidettiin marginaalisena ja koulun jälkeen kavereille menemistä pidettiin jopa ajanhaaskauksena koska ei ne kaverit kuitenkaan ole ollenkaan kavereita enää aikuisena. Tämä on toki validi mahdollisuus ja kuvannee useimpien elämää. Mutta sosiaaliset taidot kuitenkin siirtyvät. Ja niitä oppii vain yhdellä tavalla. Tekemällä. ; Omat ihmisyystaitoni ovat hyvin rajalliset. Ja rajallisuuteni vuoksi tiedän, että kyseessä on taito; Ne jotka ovat iskostuneet ja harjaantuneet kokevat että he vain tekevät eivätkä mieti. Vähän samalla tavalla kun minäkin ajattelen suomen kielellä ja kun kohtaan ulkomaalaisen, jotenkin mielessä on että hekin pohjimmiltaan ajattelisivat suomeksi. Ja siksi epäonnistunut kommunikaatio vaihdetaan siihen että puhutaan suomea hitaasti ja kovaan ääneen että toisen aivojen perusasetus tulisi päälle. (Tai oikeasti näin ei tapahdu, mutta jos näin tapahtuisi se olisi juuri sitä miten sosiaalisuus nähdään vain olevana perusihmisyytenä eikä taitona jota pitäisi opiskella.)
1: On toki kyseenalaista onko minulla kavereita tai ystäviä sanan vahvimmassa mielessä ollenkaan - en ole harjaantunut ja aikuisten maailmassa valtaosa ihmisistä on niin harjaantuneita että olen kuin uimakoululainen uimamaisterien kisoissa ja liian moni uimamaisteri ei ajattele uimista ollenkaan taitona edes ja ihmettelee mitä se jätkä siinä hidastelee - mutta joka tapauksessa minulla on ala-astelta asti seurannut sellaisia ihmisiä jotka kestävät varsin vaikeaa persoonaani määrissä joka ei koskaan lakkaa ihmetyttämästä itseäni. Tai jotka ovat aikuisiällä olleet läsnä merkittävissä määrin lähimenneisyydessä. Tekisi mieleni sanoa Juhanille ja Annalle että kaiken tietämäni mukaan heitä ei ole olemassa. Mutta se saattaisi olla korsi joka katkaisee kamelin selän.

Ihminen ei ole "pohjimmiltaan" yhtään mitään ja kaikkea. Ihmisellä on temperamenttityyppi joka on synnynnäinen. Ihmisellä on kasvatus joka opettaa hänelle jotain ja kulttuuri joka opettaa hänelle mahdollisesti jotain muuta. Ja perheessä ja yhteisössä tapahtuvat asiat jotka käytännössä paitsi tukevat niin myös kyseenalaistavat kaikki nämä opetetut ihanteet. Ilman tätä kaikkea ihminen on tynnyrissä kasvatetu Kaspar Hauser. Tosin sillä erolla että jopa Kaspar Hauser osasi sanoa "minä olen Kaspar Hauser" ja "Haluan olla ratsastaja kuten isäni." Ja hän osasi leikkiä kirkasvärisillä nauhoilla.

Onkin vittumaista kun kasvatus muuttuu kasvatuksesta oman poliittisen näkemyksen mukaisten teorioiden rakenteluksi. Se kun jo itsessään rakentaa koko tämän peto-väkivaltaskeeman jossa on absoluuttinen hyvästä kumpuava hyvä ja pahasta kumpuava paha. En tiedä kasvattaako oikeistolainen tahi vasemmistolainen perustelukulttuuri ihmisissä hyvää. Ainakin minussa ne kuitenkin synnyttävät vittuuntuneisuutta, vihaa ja aggressiivisuutta. Lapsi välineellistetään poliittisen ideologian sätkynukeksi. Ja hinnan maksavat lapset, esimerkiksi koulukiusatut sellaiset. (Kyllä minä niin mieleni pahoitin.)

---

Kirjoittaja ei usko että jo väkivallan kielipelin joko synnynnäiseltä temperamentiltään oppineita lapsia voitaisiin kasvattaa väkivallattomiksi lempeydellä, koska he ymmärtävät pääasiassa sen miten kätevä keino ja tehokas kielipeli väkivalta on. Ja miten pienen pelotteen etusormi tarjoaa nyrkkiin ja selkäsaunaan verrattuna. Hän uskoo että isommalla väkivallalla tämä voidaan saada kuriin, mutta tämä ei muuta väkivaltaan oppinutta ihmistä. Häntä lohduttaa vain sellainen ajatus että vaikka väkivaltaisia ei voi opettaa hyviksi, heidät voi kuitenkin aina kitkeä geenipoolista.

hommunistit

Maahanmuuttokriittisyyttä perustellaan kansallistunteella ja perinteellä. Ja maahanmuuttokriittisyyskriittisyys taas tuntuu kovasti olevan samaa mieltä tästä. Kuitenkin voidaan sanoa, että asia ei juuri ole näin. Olisi toki helppoa viitata historiaan ja muistuttaa että "Pekka ja pätkä neekereinä" -tyylisiä rasismin riemuilmaisuja oli asiallista tehdä ennen. Ja syyttää maahanmuuttokriittisyyttä vanhoillisuudeksi ja konservatiivisuudeksi. Ja pelotella patriotismilla ja murtaa perinteitä.

Kuitenkin uuskonservativismi on käytännössä hyvin uutta. Siinä nimenomaan ei palata johonkin vanhaan arvomaailmaan joka on jo testattu. Uuskonservatiivi luo myytin. He luovat ihanneyhteisön joka sijoittuu menneisyyteen. Näin se saa ikään kuin empiiristä tukea. Tämä ei tietysti pidä paikkaansa, sillä tälläistä aikaa ei ole koskaan ollut. Itse väittäisin jopa, että paras tapa päihittää uuskonservativismi on olla kunnon konservatiiveja. (Tämä ei yllätä koska olen konservatiivi. Kaikkihan me huutelemme idioottimaisesti omaa politiikkaamme. Pahoittelen tätä, olen sokea kuten kaikki muutkin.) Teesini on siis se, että suomalaisuus pitää palauttaa kunniaan. Sen sijaan moni "suomalaisuuden nimessä" tapahtuva pitää nimetä uudestaan. Kaikki mitä kutsutaan kansallistunteeksi ja perinteisiksi arvoiksi eivät ole sitä. Se, että arvostaa Suomea ei tarjoa mitään taikasuojaa sille että jonkin toimen keksii nimetä Suomalaishenkiseksi.

Voitaisiin esimerkiksi sanoa että "kommunisteiksi" kutsuminen on varsin automaattista jos on erimielinen perussuomalaisen kanssa, kutsutaan näitä tekosuomalaisiia hommunisteiksi. Nimi tulee kuuluisasta hommafoorumista. Tätä kautta blogaukseni otsikkokin tulee ymmärrettäväksi. (Se on asiallinen nimi, en toki lähde sille linjalle että kutsuisin "hompansseiksi". Herjanimien käyttäminen ei ole asiallista eikä rakentavaa. Se on loukkaavaa. Think about it. Mieti miten hompanssi -termi loukkaa apinoita.)

Mietitään mitä klassinen Suomalaisuus on. Siinä maailmassa on aimo turaus Rudolf Koivun henkeä. Tämä on toki tietyllä omituisen naivilla tavalla ihmisystävällinen näkemys, mutta se on kuitenkin näytellyt hyvin vahvaa kuvaa siinä suomi-ideologiassa jona suomeen on liitetty. Sillä Rudolf Koivun ytimessä oli köyhä mutta rehti ihminen. Varallisuuden vähyys ja karut olosuhteet kasvattivat luonnetta. Nyt köyhyys nähdään loisimisena ja sinä että ei ole kannattava yksilö.
1: Tätä köyhien halveksuntaa tarvitaan koska maahanmuuttajia ei voida moittia rodun kautta, tämän tilalle on tullut ideologinen konsepti, islam vertautuu kansanrotuun, joka on tietysti enemmän kuin hitusen omitusta. Ja koska uskonnonvapaus on jotain jota ei kannata tunnustaa vastustavansa pitää keskiä yhteiskunnallinen turmeleva vaikutus joka tällä rodulla korjaan uskonnolla on. Toki perussuomalaiset ovat yleensä varovaisia puhuessaan taloudesta ja köyhyydestä. Sillä tosiasiassa köyhät ja työttömät ovat usein äänestämässä puoluetta. Onkin erikoista katsoa miten yhteiskunnan loiseläjyys teemaa onnistutaan kontekstoimaan vain maahanmuuttajiin eikä paljasjalkaisemmin suomalaisperäisempiin. Käytännössä tämä tapahtuu sillä että rakennetaan red herring joka kiinnittää huomion islamiin. Maahanmuutossa yhteiskunta on sivuteema jota tarvitaan poliittisena oikeuttajana, mutta muutoin kysymys näyttää aina olevan islamista. (Joka käytännössä näyttää tarkoittavan mustaihoisuutta myös.) Domeenispesifisyys argumentaatiossa herättää aina epäilyjä ; Jos asia huomataan vain yhdessä kontekstissa ja muut sen kanssa samankaltaiset ilmiöt ohitetaan aina, tiedetään että jossain on palaneen käryä.

Rudolf Koivu voidaan laajentaa isompaan kontekstiin. Suomalaiseen arvomaailmaan kuuluu käsitys, että suomalaisten tulisi pitää heikomman puolta. Syynä on se mitä Suomi on ollut aina. Me olemme maa kahden maan välissä. Emmekä minkä tahansa maan välissä. Suomen historia ennen itsenäisyyttä (josta on aika vähän aikaa kuitenkin kaiken kaikkiaan) on sitä että olemme olleet vuoroin Ruotsin ja vuoroin Venäjän vallan alla. Suomalainen on siksi samastunut juuri sorrettuun, joka on myös Rudolf Koivun (sinällään naivi ja idealistinen) "jalon villin" versio. Aikana jolloin ruotiukot ja ruotiakat ovat olleet ilman yhteiskunnan tukia konkreettisesti nurkissa kerjäämässä, ei olisi varmasti voitu kuvitella sitä "ansiotaan heitteellejätön" tematiikkaa jota nykyään ei ole vaikeaa löytää.

Perinteisellä Suomalaisella on nimenomaan ollut jonkinlainen käsitys reilusta pelistä ja tappiolle jäävän avuksi rientämisestä. Ja tämä on koskenut etenkin tilannetta, jossa vääryys on vahvemman puolella ja heikompi vain yrittää turhaan puolustautua.

Oleellista on huomata, että tämä ei ole kommunismia, poliittista korrektiutta tai edes sosiaalidemokratiahyysäyskukkahattutäteilyä. Se on ollut kristillistä idealismia. Ja rehellisesti sanoen I Like it. (Tätä ette osanneet odottaa!) Tämä taas on sidottavissa nimenomaan luterilaisuuteen. Ja itse asiassa luterilaisuuden vahvimpaan piirteeeen. Luterilaisuudella on viehtymys etatismiin.

Tämän vaikutus on hyvä kontrasti markkinataloushenkeen. Moni nimittäin korostaa sitä, että sosiaalituki ei ole insentiivi. Eli sosiaalituki kannustaa jäämään köyhäksi. He ovat oikeassa siinä että sosiaalituki ei ole insentiivi. Mutta siihen se viisaus sitten jääkin. ; Tässä kohden henkenä on, etenkin nykyaikana, korostaa että meillä ei ole varsinaista työpulaa. Eli työt eivät ole vähissä, vaan tekijät. Että ihmisiä pitäisi kannustaa siihen että menisivät töihin. Sosiaalituki esimerkiksi imee palkkavaatimuksia kattoon kun on helpompaa jäädä kotiin. Ideana on se, että ihmisiä pitäisi kannustaa yrittämään ja näin he voisivat saavuttaa mitä haluavat. Perusongelma valitettavasti kaatuu jo siihen palkkakysymykseen. Sillä jos ihmiset haluavat jäädä kotiin, perusidea on nimenomaan se, että heille palkka työstä ei ole kohtuullinen. Työ, oli sen tekemiselle tarvetta tai ei, on niin paskaa että sitä ei innosta tehdä ja ainut tapa saada sille tekijä on se, että orjapalkalla saadaan joku tekemään sitä henkensä pitimeksi. Jos ideana olisi kannustaa ihmisiä, pitäisi olla jotain johon kannustua. Se, että ahkeroi itsensä palkkaloukkuun jossa ei voi jäädä töistä pois päiväksikään koska asumista ja ruokaa ei saa maksettua estää jatko-opiskelut ja paremman elämän hakemisen. Orjapalkka orjatyöhön sitoo työpaikkaan ja estää kaiken muun. Ne työt joill ei tahdo löytyä tekijöitä ovat palkkaukseltaan paskoja ja sisällöltään sellaisia että ne eivät innosta ketään. Ne ovat ns. "Dream killer jobs." Tämä seikka unohtunee markkinataloushenkisiä ihmisiä. Ainut syy joka heidät voi ajaa tähän sokeuteen on joko se, että he eivät ole tehneet tälläisiä töitä. Tai se, että he ovat valehtelevia rahanahneita paskiaisia. (I don't care. Ignorance or badness. Same shit, different asshole.)

Ylläoleva kritiikki on tehty nimenomaan etatistisen näkökulman kautta. Siinä on ns. holhouksenalaisia. Sen takana on mystinen ajatus ihmisarvosta joka ei ole sidottu aikaansaannoksiin. Eli maailmankuva jossa ihmisillä on itseisarvo eikä välinearvoa. (Aivan käsittämätön ajatus monille käytännössä. Teoriassa kaikki, jokaikinen, diggaa sitä.)
1: Olenkin yleensä ottaen moittinut etatismia. Syy on se, että esimerkiksi uskonnon kohdalla etatismi johtaa siihen että ei ole uskonnonvapautta, koska on joitakuita "joita täytyy suojella". Luterilaisuus ja siihen liittyvä kulttuuri suojelee eikristittyjä ja heistä tehdään "hengellisesti puutteenalaisia." Joita siis holhotaan kuten köyhää holhouksenalaista. Kysymys ei siis ole siitä pitääkö joitakuita holhota, vaan siitä millä ehdoin ja missä kontekstissa holhoaminen on asiallista. Sosiaalituen kohdalla kysymys on aivan eri kontekstista kuin ideologisella tasolla. Etatismi ei siis ole mikään "automaattipahuus". Sillä on vain huonoja piirteitä kulttuurissamme.

Hommunistien perusideana taas on viitata keskiarvoon ja suuriin massoihin. He haluavat rajata kontekstin jossa he ovat enemmistö ja rajata toiminnan juuri tähän kontekstiin. ; Hommunisteilla islamia moititaan maailmanlaajuisena ilmiönä, kuin asia olisi globaalin ideologian arvioivatissa. Mutta toisaalta käyttäydytään paikallishallintokeskeisesti ja toimitaan kuin hallussa olisi teoria jossa kulttuurievoluutio muokkaa kulttuurin juuri sen vaatimiin olosuhteisiin. Eli afrikassa islam sopisi, mutta että mikään ranskanpelle tai islamisti ei voi tulla suomeen sanomaan miten täällä eletään. Eli suomalainen voi päättää mitä suomessa tapahtuu eikä EU:n sana ole laki.
1: Timo Soinin mielenosoitukseen osallistuminen ja kannanotossa homoseksuaaleihin on jotain johon jopa kannustan vaikka hän on erimielinen kanssani tässä kohden. Ihmettelen vain että miksi hän toimi globaalin ideologian mukaan ja meni vieraaseen maahan sanomaan mitä siellä pitää tehdä!

Etatistinen luterilainen suomalainen on hakenut yhteyttä, jossa ollaan kohteliaita. Stereotypia hiljaisesta tuppisuusta voidaankin nähdä yhdeksi sivutuotteeksi siitä että olemme olleet pieni ja heikko kansa, jossa turhia konflikteja ei synnytetä koska sitä kautta syntyy epäkohteliaisuutta ja riitoja. Ja tätä kautta syntyy säröjä. Sirpaloitumista ei ole haluttu rakentaa. Hommunistille tämä olisi kauhistus. Sillä he hakevat yhteisöllisyyttä koheesiosta. Eri mielipiteet ovat riidan aihe, koska asioista pitää puhua ja niillä revitellä. He eivät kuitenkaan ole huomannut, että tämä vaatii isompaa yhteiskuntaa jossa asioiden aikaansaamiseksi ei tarvita yhtä vahvaa yhteisöllisyyttä. Näin ollen hommunistit ovat päätyneet ottamaan osasia vanhasta että modernista maailmasta. Ja ovat yhdistäneet sen tavalla joka ei näytä eettiseltä oikein konservatiivista kuin liberaalistakaan.

On hieman paradoksaalista kun huomaa että hommunismin perusidea on siinä että konflikteja ja poliittista epäkorrektiutta ja vihaa lietsotaan kska pelätään ideologista konfliktia. tulevaisuudessa - ja se, joka tätä arvostelee, on "kommunisti". Hommunisti puuhaa meidän nimissämme ja suomalaisuuden nimissä harjoittamaa yksinkertaista raakamaisuutta ja epäreiluutta. Hommunisti on antisuomalainen. Jos kunnioittaa perinteitä ja suomalaisuutta, on "reilumpi ei suorempi."

En siis ole suoraan poliittista epäkorrektiutta vastaan. Se sopii monikulttuuriseen yhteiskuntaan joka on sen verran kookas ja tekninen että kaikessa selviämiseen ei tarvita tai vaadita hyssyttelyä että saadaan yhteistyö riittävän kattavaksi. Hyvässä isossa valtiossa kaikkien ei tarvitse pitää toisistaan. Itsekin rakentelen konfliktia koska ideologinen konflikti. En kuitenkaan väitä että tämä konflikti olisi uhkaamassa yhteiskuntaa joskus tulevaisuudessa. Konflikti jonka esiintuon on vallitseva.
* En siis lietso konfliktia, vaan päinvastoin pyrin tuomaan olemassaolevan konfliktin ratkaistavaksi. Jos epäonnistun, tilanne on sama jälkeen kuin ennen. Pelottelussa ongelmana on se, että itse kriittisyys saattaa synnyttää sen ilmiön mitä vastaan taistellaan, joten epäonnistumisessa on todella jotain hävittävää. Suomen uskontotilanne sen sijaan on tällä hetkellä konkreettisesti vielä sellainen että en ymmärrä miten siinä voisi olla hävittävää.
* Islamkritiikissä näkyvin ongelma on se, että jos perussuomalainen laittaa suunsa kiinni, islam ei näy katukuvassa mitenkään. Islam, kuten muutkin uskonnot, ovat vastenmielisiä siksi että niiden väkivalta on pääsääntöisesti sisäistä. Islamistit ovat islaminuskoisten pahin vihollinen samoin kuin kristillinen fundamentalisti on pahin riski apostaatikoille, uskosta luopuville mutta alakulttuurissa hengaaville.

Olisi helvetin hienoa voida taas kunnioittaa suomikuvaa ja suomalaisuutta. Olisi hienoa sanoa se ääneen. Mutta elämme oikeasti maailmassa, jossa esimerkiksi Suomen leijona, viralliseen vaakunaan päässyt tunnus, on sellainen että jos tatuoi sen ihoonsa, identifioituu nimenomaan natsiksi. Ei siksi että suomalaiset ovat natseja. Vaan siksi, että käytännössä vain natsit ja tasavallan presidentti käyttävät suomalaisuuden virallisia symboleja. (Ja harva tatuoinnin ottava nyt on presidentti.) Kuitenkin juuri natsismi on jotain joka on klassiselle ja perinteiselle suomikuvasuomalaisuudelle vierasta. ~ Kun tämän illuusion tajuaa, huomaa että tosiasiassa "kansallistunteesta" ja "suomalaisuudesta" puhuminen on keskimäärin aina pelkkä illuusio. Valitettavasti tämä illuusio sekä tuo uskottavuutta näille sanomisille. Että etenkin turmelee koko suomi -konseptin uskottavuutta siinä sivussa. Pahin pelko on tietysti siinä, että jossain vaiheessa suomikuva ja suomen raiskatut symbolit kohtaavat toisensa.

Imitoivan tekstin näyttämö ja kirjoittajan parodiointi

Kuoliaaksinauratettu.

Lévi Straussin omaelämänkerrallinen "Tropiikin kasvoihin" -teos kuvaa hupaisan tarinan kirjoitustaidosta. Hän oli Brasiliassa 1930 -luvulla antropologina työskennellessään ollut tekemisissä nambikwara -nimisen heimon kanssa. Heimolla ei ollut kirjoitustaitoa. Lévi-Strauss oli halunnut katsoa heidän reaktioitaan kynään ja paperiin. Kulttuurissa ei harjoitettu kuvallista esittämistä tai kirjoittamista - esineet koristeltiin geometrisin kuvioin. Muutaman päivän päästä kyläläiset piirtelivät vaakasuoria aaltoviivoja. Ryhmän päällikkö ottaa asian oikein omakseen ja hän piirteli merkityksettömiä aaltoviivoja paperille ja teeskenteli että niillä oli merkitys jonka hän luki ääneen. Vieraan heimon kanssa kohdatessaan tätä uutta taitoa jopa käytetään rituaalinomaisesti : Päällikkö lukee merkityksettömistä viivoista mitä lahjoja ryhmät vaihtavat keskenään.

Lévi-Strauss näki että tässä kirjoituksen sosiologinen näkemys otettiin käyttöön, mutta ohitettiin sen intellektuelli sisältö. Ja koska Lévi-Strauss kannatti näkemystä jalosta villistä, hän ajatteli että tässä kohden korostui se, miten kirjoitustaito orjuuttaa ihmistä ja että se on ensisijaisesti orjuuttava elementti ; Ja että tässä hän oli itse asiassa turmellut heimoa tuoden sinne siihen kuulumattoman konseptin äkisti.

Ylläoleva teksti ei tietysti ole antropologiatiedettä, ja kirjaakaan ei ollut tarkoitettu sellaiseksi. Mutta sen kauta kuitenkin pystyy varsin helpostikin tunnistamaan ne teemat joita Lévi-Straussin filosofia piti sisällään. Ja tässä kohden on nähdäkseni oleellista - niin paljon kuin dekonstruktiosta en pidäkään - kompata Jacques Derridan näkemyksiä. Hän kritisoi "de la Grammatologie":ssaan Lévi-Straussin filosofian näkemystä logosentrismiksi. Logosentrismi liitetään usein mielikuvissa nimenomaan luonnontieteiden vastustamiseen, eli se on jotain jolla "humanistit" bashaavat "naturalisteja". Kuitenkin Lévi-Straussin kritiikin kohdalla on helpohkoa huomata, että Derrida moittii myös "humanisteja". Ja peräti mielenkiintoisella ja oleellisella tavalla.

Derridan mukaan Lévi-Straussin näkemyksissä korostuu perinne jossa puhe olisi oleellisempi ja perustavanlaatuisempi kuin kirjoitus. Puhe on liitetty järkeen (logos) ja kirjoitus on ollut vain alisteista puhetta. Puhetta pidetään läsnäolevana ja autenttisena kun taas teksti on etäistä ja kylmää. Tekstin olemus on siis keinotekoista, ihmisyydestä vieraantunutta ja läsnäolon lykännyttä. Samoin hän korostaa sitä että Lévi-Strauss tuntuu hyvin usein huomaavan manipuloinnin ainoastaan omana vaikutuksenaan. Että länsimaisen ihmisen tulee opettaa häijyydet ja villien äly vain "hokaa ne hyviksi tempuiksi" ja imitoi niitä. Näin Lévi-Strauss esimerkiksi näkee sen miten vaakaviiva paperilla muuttuu valtarituaaliksi, mutta hän ei huomaa että tosiasiassa lahjojenvaihtokulttuuri ja siihen liittyvä sosiaalinen konflikti (ja aktuaalisen konfliktin välttämiseen liittyvä valtapolitiikka) ovat jotain joka on ollut jo paikalla. Derrida moitti Lévi-Straussia siitä että hän olettaa että ihmiset ovat perimmiltään hyviä, ja jos he eivät käyttäydy niin, se tulkitaan aina ulkoatuoduksi turmellukseksi.

Nähdäkseni tässä on oleellisia heijastumia ns. hyväntahtoisuuden periaatteeseen. Siinähän tarkasteltava kulttuuri oletetaan sisäisesti järkeväksi. Tämä on toki periaatteessa hedelmällinen lähtökohta joka sallii kulttuuriin solahtamisen ja muut vastaavat antropologin työhön kuuluvat oleelliset käytännön ongelmat. Sen ongelmana on kuitenkin valehtelun ja vitsien ja huumorintajun tunnistaminen. ~ Esimerkiksi Margared Mead - humanistisen antropologian kuuluisuuksia - esimerkiksi teki periaatteessa ymmärrettävän kömmähdyksen tutkiessaan seksuaalisuuskulttuureja. Hän kuunteli ihmisiä ja otti heidän sanomansa tosissaan. Lopputuloksena oli se, että periaatteessa vitsinomaisena lausuntona heitetyt näkemykset otettiin tosissaan. Näiden väärinkäsitysten summana oli se, että Mead tulkitsi että seksuaalisuus oli hyvinkin vapaata ja että esimerkiksi suuteleminen oli länsimainen konventio. ~ Hyväntahtoisuuden periaatteen ottaminen nyrkkisäännön sijasta dogmaksi altistaa tämänlaiselle vääristymiselle. (Näin ollen tohtori Housella olisi paljon sanottavaa antropologeille ; "Everybody Lies.")

Ihmiset valehtelevat ja manipuloivat ja naurattavat toisiaan. Esimerkiksi itse näen jopa tuon Lévi-Straussin tilanteen hitusen koomisena. Sillä heimojohtaja heijasteli lukemista rituaalinomaisesti, mutta nähdäkseni tässä on tilaa jollekin joka on paitsi imitaatiota, niin myös parodiaa. Lappujaan ääneen lukevan tosissaan olevan Lévi-Straussin pömpöösiys on voinut olla jopa vitsinaiheena, eikä vain ihailun kautta matkittu vallan ja auktoriteetin lainaaminen ulkoisin rituaalein. ~ Matkiminen voi toki ihan aidosti olla sitä että vieras kulttuuri tuo mahtimiehen joka selvästi kykenee asioihin joihin heimolaiset eivät. Mutta se voi olla sitäkin että tämä ulkopuolinen kulttuurin sisällä toilaileva ja muutenkin "ihan pihalla oleva" rillipiru keikaroi lappujensa kanssa tärkeillen sellaisella tasolla että sen lainen mahdollisuus koomisiin sattumuksiin ja siihen liittyvään kaskuiluun on yksinkertaisesti liian houkuttelevaa, että sen voisi jättää käyttämättä. Lévi-Strauss yritti noudattaa itse hyväntahtoisuuden periaatetta. Valitettavasti hän ei turmellut kulttuuria tällä kulttuuri-imperialistisella konseptilla niin, että kyläläiset olisivat varmasti noudattaneet sitä myöskin.

Tämä on toki spekulaatiota, mutta sen tausalla on sama mikä Derridankin puheissa usein toistuu. Hän korostaa Lévi-Straussinkin kohdalla, että joskus turmeleminen on varmasti todellista ja että hänen kritiikkinsäkään ei itse asiassa estä sitä että teoria olisi mahdollinen. Kuitenkin vaihtoehdot avasivat tilaa sille että tämä vaihtoehto on vähemmän perusteltu kuin enemmänkin jälkikäteen päällellimattu näkemys.

Tältä kulmin Derridan opetus (jonka paatunut skientistikin voisi ottaa tosissaan) on se, että tämänlaiset ajatukset eivät suinkaan ole vähissä nykyään. Monet periaatteessa postmodernit monikulttuuriset ihmiset näyttävät itse asiassa huomaavan Derridan kritiikin osuvuuden silloin kun se käsittelee luonnontieteitä. Mutta jos dekonstruktion kohteena on teoria jalosta villistä ja kulttuuri-imperialismista, he näyttävät olevan samalle rakenteelle sokeita. Syykin on ilmiselvä : Jos kaikki mitä "työkalupakissa" on, on vasara, kaikki ongelmat alkavat helposti näyttämään nauloilta.

Kotisi vai Linnasi?

Kati Sinenmaa on monille internetistä tuttu. Hän on jopa eräänlainen crankin arkkityyppi, eli "periaatteessa fiksu ellei peräti nerokas". Se on enemmän siitä miten hän suuntaa tämän aivan selvän aivopotentiaalin. Hän on osalle tunnettu kenties vain periaatteessa herttaisena eksentrikkona jolla on tapa kohkata netissä. Ja hänen suhtatumisensa uskonnottomuuteen saa kieltämättä joskus asiattomia sävyjä, juuri sellaisia omituisia asiattomia sävyjä joita periaatteessa herttaiset ihmiset harjoittavat. (Joka ärsyttää itseäni erityisen paljon, noin yleensä.)
1: Hänellä on blogi. Blogi jonka alaotsikko "WHEN IN FINLAND DO AS THE FINNS DO" heijastaa juuri niitä omituisia fiiliksiä joita itselleni tulee Sinenmaasta. Se kehottaa olemaan maan tavalla englannin kielellä Suomessa. Lisäksi sen kirjoittaja on tietysti kaikkea muuta kuin keskivertoinen tallaaja, joten jos hän todella noudattaa tuota ohjetta niin se vaatii laveaa uudelleenmäärittelyä - ja jos näin tehdään ei se enää olekaan niin vastenmielinen kuin voisi luulla.
2: Tämän lisäksi hän on tunnettu ns. kivilinnasta. Hän oli aikanaan asunnoton joka rakensi Ilmalan nurkille asumuksen. Nykyään hän asuu keskuslämmitetyssä talossa ja käyttää internettiä. Osasta liikaa nettiä. Mutta rehellisesti sanoen jos itse olisin joskus ollut asunnoton, en tosin minäkään varmaan tekisi muuta kuin olisin netissä. En tulisi pois ikinä. (Sinenmaa on tullut pois metsästä mutta kermapersettä hänestä ei ole tullut. Häntä ei siksi vaivaa samaa mikä tuntuu olevan monessa muussa henkisessä kentässämme. Moni on "enkelipöly -DI" joka on jossain vaiheessa tajunnut että huuhaalla tienaa paremmin kuin diplomi-insinöörinä ja sen kanssa ei edes tarvitse osata mitään, paitsi hokea latteuksia ja onnellisuuspaskanjauhantaa joita kuitenkin saa tarpeen tullen vaikka teepussien lisälappusista.)
3: Sinenmaan kivilinnaprojekti on heijastunut myös dokumentissa "Kosminen näytelmä". Se on dokumentti jota en ole nähnyt. Se on dokumentti josta ei kuulemma tullut sellaista mitä Sinenmaa itse oli ajatellut. Mutta se on jotain joka kuitenkin tulee aina mainita. Se on se dokumentti jonka nimi seuraa Sinenmaata, todennäköisesti hautaan asti.
+: Jostain syysä Sinenmaa ei sen sijaan ole wikipediassa (pitäisi), vaikka esimerkiksi Uuden Englannin Nahkamies ja muut vastaavat kulkurit ovatkin osana projektia. Myöskään kivilinna ei ole wikipediassa. (Pitäisi.) Eikä virallisissa turistiesitteissä. (Pitäisi.)

Moni voisi luulla että paatuneena skeptikkona haluaisin pilkata huruakkaa joka kärrää kiviä. Kuitenkin asia on pikemminkin päin vastoin. Kaikki se mihin skeptikkona haluaisin puuttua on tapahtunut keskuslämmitetyissä tiloissa. Kivilinnan rakentaminen sen sijaan on niin sanoakseni fucking awesome. Lähdinkin katsomaan sitä ikään kuin nähtävyytenä ja kuriositeettina. Halusin lähteä katsomaan sitä mahdollisimman vähillä tiedoilla, joten yritin unohtaa jopa kaiken sen mitä olin kuullut.

Ilmalassa Sinenmaan rakennelma näkyy suoraa Ilmalan asemalta. Ei toki vahvasti, mutta riittävästi, jos tietää mitä etsii. Jos en olisi tiennyt Sinenmaasta, mäki olisi silti huutanut ihmiskäden manipulaatiosta. Olisin tosin luultavasti olettanut sen liittyvän jotenkin juoksuhautoihin tai vastaaviin. (En ole mikään erityisen hyvä rautainen eränkävijä, mutta osaan lukea maastoa ja etsiä eläimiä siten että armeijassakin ihmettelivät upseeritkin. Etenkin kun en havainnoinut ollenkaan janttereita tahi "vihollis"sotilaita, esimerkiksi.) Sinne nähdyn luo löytämisessä vaikeinta onkin Ilmalan erikoinen tapa hoitaa asemalle meneminen ja sieltä poistuminen.

Tosin kun asematunnelista kiipii ylös, on sillan päältä ja täältä linnasta saa hyvän kuvan ; Kesäaikaan siitä ei varmasti saisi mitenkään kokonaiskuvaa koska vihreys peittäisi näkymää liiaksi. Näin talvisin sen sijaan tilanne on toisin. Tosin lumi tietysti myös varmasti peittää paljon yksityiskohtia. Tässä vaiheessa mainostetut puheet olivat luoneet odotuksia. Kun katsoin sitä maisemana olin hieman pettynyt. Sillä minulle oli ikään kuin kerrottu väärin. Tekniset tiedot isoista metrimääristä ja parhaimmillaan 3m korkeudesta olivat ikään kuin luoneet odotukset jostain massiivisesta. Ne eivät olleet valehtelua mutta ne eivät olleet tottakaan. Ajattelin kuitenkin käydä vilkaisemassa tarkemmin lähempää. (Sinenmaa on ilmaissut että vierailla saa, kunhan tekee sen omalla vastuullaan eikä riko.)

Ennakko-oletuksissani kivilinna oli jostain syystä sijainnut nimenomaan tasamaalla. Se on kuitenkin rakennettu rinteen juurelle. Itse en luultavasti rakentaisi asumustani tämänlaiseen paikkaan koska luultavasti sinne tulvii vahvasti etenkin keväisin. Asiaa ei auta se, että aivan selvästi mäen ympäri kulkevaa tilaa käytetään lumen kasaamiseen. Ympärillä oli suoraan sanoen valtavat määrät lunta. Jonkinnäköistä hienotunteisuutta lumienkippaajilla oli kuitenkin ollut, koska lumikasoja oli kaikkialla muualla paitsi niissä paikoissa joissa ne olisivat olleet kivilinnan päällä tai sitä rikkomassa. Sitä oltiin osattu arvostaa. Tämä oli jonkinlainen pieni vihje siitä minkälaista erikoista voimaa tuolla koostaan huolimatta yllättävän pienellä paikalla oli.

Tien alas asti kierrettyäni näkyi korkein osa muurista. Muu osa oli matalampaa, eikä muurilla ole mitään tasakorkeutta - eikä rehellisesti sanoen mitään määrättyä kaavamaista muotoakaan. Kuitenkin jokainen kohta on juuri siinä missä pitääkin. Tässä vaiheessa tajusin että tässä on kyseessä jostain muusta kuin turistinähtävyydestä. Kyseessä oli ensi sijassa jonkun koti. Tapanani ei ole "ryskiä" luonnossa tai maastossa - se on pirun energiaa tuhlaavaa ja huonoa liikkumista. Kuitenkin virallinen mökkiin kulkeva polkukaan ei ollut mitenkään käveltävä. Pääsy varsinaiselle "linnanpihalle" onnistui varsin helposti oksankaan katkeamatta. (Tosin ympäristössä näkyi että kaikki eivät todellakaan ole olleet yhtä varovaisia. Esimerkiksi osa oli katkonut luultavasti ihan tahallaan joitain oksia.)

Linnanpihalla olo olikin sitten sellainen mikä on kun vierailee toisten ihmisten pihoilla. Tunne oli itse asiassa erityisen korostettu. Tunne on tietysti omituinen koska nähdäkseni Sinenmaa ei suoranaisesti asu kivilinnassaan - vaikka ei projektiaan varmasti koskaan lopullisesti hylkääkään. Lisäksi koditon Sinenmaa tuskin omisti maata jolla oli, eikä ollut ostanut tarvikkeita. Tekninen ja juridinen omistusoikeus on kuitenkin tässä kodintunnussa totaalisen irrelevantti. Jos Rousseau arvosti jaloa villiä ja halveksi sitä ihmistä joka ensimmäisenä rajasi alueen ja sanoi että hän omistaa sen, hän luultavasti tajusi vain sen juridisen omistusoikeuden puolen. Mutta ei sitä oleellista, sitä jota ilman villi ei voi olla jalo. En oikeastaan voinut nähdä sitä suoraan minään "kivilinnana" koska se olisi ikään kuin sodankäynnin väline ja nähtävyys. Tämä oli Sinenmaan koti ja sinänsä todella hieno yhden ihmisen aikaansaannos. Jos yksin pykää ja saa omin käsin aikaan jotain tuonkin kokoista, se on jo yksistään yhden hulluuden arvoista. (Enkä tässä suoraan väitä että Sinenmaa olisi hullu, vaan enemmän että vaikka hän olisikin niin se olisi silti sen arvoista.)

Sinenmaalla oli myös ilmeisesti pyöräkorjaamo tai niiden kanssa puuhasteluun liittyvä pieni tila sekä jonkinlainen asumuksentynkä. En ottanut valokuvia niiden sisällöstä samoin kun en tunkeutunut näille alueille koska toisen kotiin ei mennä silloin kun hän ei ole kotona - ei silloinkaan kun hän ei asu siellä! Pihallakäymisessäkin oli hieman sitä oloa jota oli joskus lapsena omenavarkaisilla käydessä. (Kykenen tunkeutumaan toisten ihmisten pihoille mutta en heidän rakennuksiinsa. Katto tekee paljon!) Samalla huomionarvoisaa oli, että tuhopoltto vuodelta 2008 näkyy yhä. On raivostuttavaa, että toisten tekemiä ja rakentamia asioita rikotaan niin että niitä ei enää voi käyttää. Polttamisessa on vielä jotain aivan erityistä ikävää symboliikkaa. Pyromaaneilla täytyy olla jokin pippelivika (kuten sellainen että heillä on pään ja aivojen sijasta pippeli ja terska). Mikään tavallinen munuaisvika jossa munuaiset ovat syntyjessä väärinpäin niin että ne pumppaavat kaiken kusen päähän ei yksinkertaisesti selitä tämänlaisen toimijan aktioita.

Linna ei ollut yhtä iso kuin ajattelin, mutta jotenkin se oli paljon merkittävämpi. Koko ei ole kaikki, kuten naiset (minulle) sanovat. Koin että jotenkin poistuin tästä kivikodista hieman parempana ihmisenä. (Vaikka poistuinkin puikkelehtimalla muutalta kuin portista, joka on tapa jonka Sinenmaa yhdistää ääliöihin. Tosin puolustuksekseni sanon että kulkemiseni on puikkelehtimisessaan hieman eri tasoa kuin keskivertoihmisellä. En särkenyt yhtään mitään, ainutkaan oksa ei taittunut.) Tätä ei rehellisesti sanoen tapahdu usein. Usein tuntuu että maailma lähinnä tuppaa kyynistämään. Kivilinnaan heijastuu outoja varjoja ja ne tekevät outoja ihmisille.

Omnia mea mecum porto

Monesti ihmisyys nähdään jonain perustavanlaatuisena ytimenä jota kulttuuri ei rakenna eikä ota pois. Tällöin korostuu jonkinlainen luonnollinen tila, peri-ihmisyys. Tällöin kulttuuri nähdään helposti ensi sijassa kahlitsevana laitoksena, valtapelien ja orjuutusten ja manipulointien rakentajina. Kulttuuri on keksintöjä ja mielivaltaa, illuusioita ja toiveajattelua joka kätkee Totuuden. Esimerkiksi alkuun laittamani Soundgardenin "Black hole sun" pitää sisällään näkemystä jossa kulttuurin luoma suojakuori on vain harhaa. Tämän pinnallisuuden karsiminen pois nähdään jonakin hyvänä asiana. Tämä on jotain jota nuorisomusiikin angstiset mielenilmaukset levittävät yleisesti. Ja se on samalla jotain jonka en voi kiistää jollain tavalla viehättävän minua. Asenteessa on jotain jota voisi sanoa jopa ruman esteettiseksi.

Toki tämä näkemys ei ole jäänyt vain rockandrollrunouteen ; Esimerkiksi Rousseau oli sitä mieltä että ihminen oli ennen yhteiskuntajärjestystä ja kahlitsevia lakeja jalo villi, jonka kulttuuri on ikään kuin ajanut pois tästä tositilasta. Osa, kuten Michel de Montaigne sen sijaan suhtautuu sivistykseen ja kulttuuriin astetta lievemmin, mutta pitävät monia sivistyksen piirteitä kuten logiikkan kiemuroiden opiskelua ja latinankielen pänttäämistä jonain jolla ei tee elämässä hirveästi mitään. He korostavat sitä että tosiasiassa ihminen on kokonaisuus, jossa on muutakin kuin tämä kulttuurin luoma teeskentelyn silaus.

Modernimmista ajattelijoista tämä on pakko liittää esimerkiksi ateismiin. Sillä Bertrand Russell näyttää miten ajatus uskonnon kulttuurisista normeista ja ideoista on jotain jonka hän näkee turmelevan ihmisyyttä. Hän sanoi että "Luullakseni uskonto perustuu etusijassa ja pääasiallisesti pelkoon. Se on osittain pelkoa tuntematonta kohtaan, osittain sitä, että ihminen toivoo, että hänellä olisi eräänlainen isoveli seisomassa rinnallaan jokaisen vaikeuden ja kiistan kohdatessa. Pelko on koko jutun perusta - salaperäisyyden pelko, häviämisen pelko, kuoleman pelko. Pelko on julmuuden alku, eikä sen vuoksi olekaan ihme, että julmuus ja uskonto ovat kulkeneet käsi kädessä." Tämä ajatus onkin varmasti tuttu monelle eiateistillekin ; Todellisuus on pelottava paikka, jopa teologit joutuvat painiessaan pahan ongelman kanssa hyväksymään sen että maailma on kamala ja selittämään miksi tämä ilmiselviö ei riko rakastavaa kaikkivaltiasta vastaan.

Kun maailma on pelottava, ei ole ihmeellistä hakea suojaa ja turvaa. Vaikka pahan ongelman ratkaisujen kanssa joutuu painimaan kummallisten älyllisten ongelmien kanssa, kuten sen kanssa että Raamatun mainitsemat Vanhatestamentilliset Jumalan käskemät kansanmurhat ovat jotenkin hyviä kansanmurhia. Mutta nämä ovat jotain menneisyyden ihmisiä koskevia älyllisiä huolia, luonteeltaan hyvin erilaisia kuin itseä ja omia rakkaita koskevat tunneperäiset huolet.

Onkin ymmärrettävää että ihminen luo ympärilleen erilaisia illuusioita, joilla sitten rakennetaan elämä. ~ Eskapistiset epätodet fantasiat harhauttavat ikään kuin tosielämästä. Ja tämän jälkeen seuraat sellaisia omituisia ilmiöitä kuin uskontoja tai sisustusvinkkejä. Tässä mielessä ihmiset harrastavatkin naurettavia ja absurdeja asioita, joista osaa vain jostain syystä pidetään aikuisten ja kypsien ihmisten absurdeina naurettavuuksina ja toisia ei. Tämän myöntämisen jälkeen tuntuu taatusti helpolta kutsua näitä asioita pinnalliseksi ; Ne eivät perustu totuuteen vaan toiveajatteluun ja pilvilinnojen rakentamiseen. Ja ne ovat oikoteitä, helpompia ratkaisuja kuin se raskaampi tie. Nietzsche liitti juuri tämänlaiseen asenteeseen tarinansa viimeisten aikojen ihmisistä, jotka ovat nihilistisiä pienten ilojen kerääjiä ja kärsimyksenvälttäjiä, jotain jonka yli ja ympäri kunnon yli-ihminen sitten kasvaa. Nietzsche sanoi että "Jokainen joka luo on kova." Ja tämänlainen eskapistinen pinnallinen muiden keksimän tarinan omaksi otaminen on pehmyttä.

Tätä kautta näkemys voidaankin huipentaa Luther Burbankin lainaamiseen. Hän sanoi että "Tiede, päin vastoin kuin uskonto, ei koskaan johda hulluuteen. Useimpien ihmisten uskonto on sitä, mitä he haluaisivat uskoa, ei sitä, mitä he uskovat. Ja vain aniharvat heistä pysähtyvät tutkimaan sen perusteita."

Mutta sitten on se tiede. Kun otamme huomioon ihmisen kognitiiviset kyvyt, olemme saaneet selville sen, että ihmiset ovat luonnostaan hyvinkin numerotaidottomia. Olemme tottuneet elämään "keskinkertaisessa maailmassa". Siksi ihmiset eivät hahmota miljoonia vuosia, valovuosia ja muita vastaavia isoja ilmiöitä. Samoin hahmotuskyvyn yli menevät sellaiset asiat kuin hyvin pienet numerot ja asiat. Ihmiset ovat siis suhteettomuudentajuisia ; Jossain vaiheessa hahmotuskaala eksyy ja iso tai pieni numero on enää vain numero. Tämän voidaan nähdä jopa kyseenalaistavan Burbankin. Tästä kyseenalaistamisesta voitaisiin ottaa esimerkiksi Douglas Adamsin "Linnunradan käsikirja liftareille" jossa on laite joka antaa ihmisille ymmärryksen suhteessa todellisuuteen. Kun erästä tiedemiestä syytettiin todellisuudentajuttomaksi, hän rakensi tämänlaisen laitteen ja laittoi siihen tästä suhteellisuudentajuttomuudesta valittavan henkilön - joka kirjan mukaan ihan ilmiselvästi sekosi prosessissa.

Tämänlaiset pienet ajatuskokeet nostavat esille sen toisen puolen. Ihminen on kiistämättä hyvin voimakkaasti - jos nyt ei peräti sivistysolento niin ainakin - kulttuuriolento. Syynä on ollut se, että ennen kun meillä oli kulttuuria - en tiedä onko meillä vieläkään sivistystä - ihmiset elivät vähemmässä kulttuurissa. Ja arvatkaa mitä? He eivät pitäneet siitä. Siksi he rakensivat sitä kulttuuria itselleen suojaksi.

Tämä huomio muuttaa skaalan hyvin erilaiseksi. Tällöin maailma näyttää hyvin Lovecraftmaiselta. Hänen kauhumaailmassaan ihmiselämä ja tieteen hahmottamat luonnonlait ovat vain marginaalinen sirpale. Sen ulkopuolella on ihmisjärjelle käsittämätöntä omalakisuutta joka näyttäytyy ihmisille kaaoksena. Tarkalleen ottaen kaaoksena josta ilmestyy esimerkiksi Cthulhun kaltaisia olentoja jotka tulevat ja syövät ihmiset kunhan vain "tähtien asento on oikea" (eikä meille lukijoille tietysti kerrota että mikä on se asento tai koska tämä tulee). Tässä maailmassa kulttuuri on suojakuori ; Ihminen tarvitsee irrationaalisuutta irrationaalisessa maailmassa. Ei siksi että se toimii vaan siksi että sen kanssa on kivempaa. Pääasia on totuuden ja kauneuden tai omaperäisyyden sijasta se, että on kivaa eikä pelota.

Tämä maailma näyttäytyy siis jossain määrin perustellulta. Ei totuusarvon vaan ihmisen elämänmukavuuden kannalta. Tämä on hedonismia - joka näkyykin uskontoon uskomisen kannattamisena, eli niiden uskonnollisten argumenttien määrässä jossa Blaise Pascalin tapaan ei todisteta että Jumala on todennäköinen, vaan vedotaan siihen että uskomisesta olisi positiivisia vaikutuksia, että se olisi "hyvä diili" riippumatta siitä että sen totuudellisuus ei ole kovinkaan todennäköinen. Ja tämä hedonismi yhdistääkin monia kulttuurin, uskonnon ja viihteen elementtejä. En malta olla hakematta osasia Rauno Räsäsen lauselmista(mukavasti hampsien ja valikoiden ja omaa väliin tunkien). Esimerkiksi uskonnollisen toiveajattelun ja taikauskon taustalla on aina totuusväitteitä mutta "Totuuspuheen ytimestä löytyy siis perimmäinen järjenvastaisuus kuin musta aukko, jonne kaikki teoriamme katoavat." Ja kun näillä taikauskoilla ei ole aksiomaattista luonnontieteellistä kaavamallia jota seurataan, eikä näitä oikein voida tarkistaakaan mitenkään jää jäljelle oikeastaan uskonvaraisuus ja luottamus siihen että oma uskonnon ja näkökulmanvalinta toimii, vaikka pohjimmiltaan "Ihan sama siis vaikka heittäisi lanttia. Ja tästä sattumasta/kohtalosta sitten tehdään joku laki [miten olisi moraaliprobabilismi (esim. mutatis mutandis Pascal) tai moraalinen onni (Bernard Williams)]?"

---

Otsikko kääntyy jotakuinkin muotoon "Kannan kaiken omani itsessäni". Se muistuttaa että sen ulkopuolella voi olla jotain muuta ja erilaistakin.

Kyynisen maailman Peppi Pitkätossu

"Tukilinja 7-8 Joulukuu 2011-tammikuu 2012" piti sisällään kirja -arvostelun. Kirja oli Sabina Bermanin "Nainen joka sukelsi maailman sydämeen". Se kuvaa autistista Karenia josta kasvaa tonnikalatehtaan jatkaja, ja hän huomaa bisneksessä kaikenlaista epäilyttävää. Kirjaa kuvataan kehuvasti suvaitsevaisuudestaan "Meksikolaisen näytelmäkirjailijan Sabina Bermanin esikoisromaanin tekee erityiseksi se, ettei siinä autismia katsota henkilön ulkopuolelta. Karen on tarinansa kertoja, ja lukija pääsee hyvin sisälle hänen ajatuksiinsa." Päädyinkin siksi lukaisemaan kyseisen teoksen, ihan sen takia että tämä aihe on jotain joka kiinnostaa - ja jonka kenties jopa pitäisi kiinnostaa - minua, jos ei muuten niin autismiaiheen omakohtaisuuden vuoksi.

Kirja kuvaa autismin elämää ymmärtäväiseen sävyyn. Se myös kiertää yleisimmän leimaavan stereotypian jonka mukaan autismissa ei olisi tunteita. Sosiaaliset taidot liitetään liian usein kyvykkyyteen tuntea. Tämä on harvinaisen suuri bonus kirjan asenteille. Kirja on positiivinen siitäkin että autistia/autismia ei pyritä näyttämään "friikkinä" ja "puutteena", vaan päin vastoin Karen laitetaan kontrastiin ihmisten maailman (ja luonnon) kanssa. Tässä kontrastissa nousee esiin pääasiassa sekä se, miten omituista logiikkaa normaalimaailma noudattaa sekä ihmisten raadollisuus siitä kun joku ei näitä sääntöjä noudata. Päähenkilölle annetaan myös savant -ominaisuus, muisti joka on niin hyvä että vain 98% ihmisistä on sellainen. Kirjassa viitataan myös erilaisiin autistisiksi nähtäviin neroihin ja esitetään lausuntoja kuten "täti sanoi, että kaikki nuo nerot olivat jonkin tason autisteja, kuten sinä. Vaikkakaan heidän aikanaan ei käytetty sitä sanaa, autisti."

Kirjan ongelmana onkin oikeastaan se, että kirjassa autismi nähdään varsin stereotyyppisenä. Joku voisi moittia jopa sitä että autistille annetaan savant -ominaisuus. Mutta tässä on takana samantapaista järkeä kuin murhakirjojen sankaripoliisien isossa määrässä ; Autisti ilman erityislahjaa "ei helposti tuota kirjallisuutta". Kirjailijan ratkaisu vetää tajunnanvirtamaista ratkaisua jossa juoni etenee ja henkilöt jäävät ulkopuolisiksi on myöskin kertojavalinnasta seuraava luonteva valinta. Samoin kirjassa ihmetyttävät viitteet joissa filosofisia käsitteitä liitetään tekstiin ilman vaikutusta juoneen on jotain jonka voisi liittää kertojan mielenmaisemaan ; Joku voisi moittia näitä ratkaisuja huonoksi kirjallisuudeksi sen vuoksi, mutta näen molemmat näistä "heikkouksista" tavallaan hyveinä.

Valitettavasti tässä on ongelmana juuri sama, mikä on kaikessa vammaishymistelykirjallisuudessa. Karenia voi verrata "Lumiomenan" kirja -arvion blogauksen tapaan Forrest Gumpiin. (En olisi itse osannut keksiä laadukkaampaa vertausta.) "Autistinen Karen on kehitysvammaisen Forrest Gumpin kaltainen ihmelapsi, joka onnistuu melkein kaikessa mihin ryhtyy, vaikka toteuttaa aivan omia toimintatapojaan eikä ymmärrä itseään ympäröivän maailman sosiaaliskulttuurisia merkityksiä. En tunne autismia, mutta Karen tuntuu selviävän kaikesta ihmeen helposti, vaikka hänen erilaiset kykynsä ovat koko ajan läsnä." Myös tapa lisätä erikoisominaisuus tukee tätä omituista piirrettä ; Autistit ja aspergerit näyttävätkin usein kirjallisuudessa ikään kuin oikeuttavan olemassaolonsa nimen omaan erityistaidoillaan. Myös erityislaatuisuudellaan brassailevat kuuluisuusviittaukset tuntuvat siltä samalta itsekehulta joka tuntuu olevan yleistä "itsediagnosoitujen wannabeaspergerien" palstoilla, mutta jota minun on itsestäni vaikeaa löytää.

Lisäksi hahmo ei suoraan sanoen tunnu kovinkaan autistilta. En tiedä vastaako kirjan tekstimaailma tavallisen "nentin" kokemusta joka syntyy autistin kohtaamisesta, mutta se on selvää että Karenin ajatustapa tuntuu "assin" silmiin hyvinkin vieraalta. Tajunnanvirtamaisuus ja kovat emotionaaliset maalailevat sanaväritykset tuntuvat omituiselta. Karenilla erityislaatuiset heikkoudet näyttävätkin keskittyvän siihen että hän ei osaa valehdella eikä kuvitella asioita. Hän on konkreettinen, läsnäoleva totuudenpuhuja, joka ajattelee out of box.

Kun muistaa että kirjoittaja ei ole autisti, vaan feministi, on selvää että Karen osuukin tietynlaisen lajityypin standardisankarihahmoon. Karen on vain vammaisen pukuun ja stereotyyppisen autistikuvan käytösmalleihin liitetty perinteinen vieraantunut älykkö. Autismin kohdalla olevasta kehumispiirteistä kenties huomattavin onkin juuri se, että moni näyttää yhdistävän "Assi -identiteettinsä" vierauden kokemukseen, joka taas on tavallisellekin ihmiselle normaali kokemus. Kirjan vieraantuneessa älykössä autismi näkyy lähinnä siten että on voitu yhdistää kaksi perinteistä vieraantunutta älykkö-tarkkailijaa yhteen ; Karen on eräänlainen tunteidensa kanssa suoran ja mutkattoman riskinottajan (flambeur) ja anonyymin eristäytyneen passiivisemman mutta objektiivisemman maleskelija-tarkkailijan (flâneur) kombinaatio.

Kirjassa Karen kuvataankin aluksi äitinsä hylkäämänä "villilapsena"¹ - Lisäksi hänen tunnekuohunsa ja huutamisensakin mainitaan.² Ja kun hän viihtyy paremmin eläinten kuin ihmisten parissa (joka muuten on autisteille tyypillistä, mikä on bullshittiä - saadaan mukaan luontosuhde jossa tavallaan "luonto on loogisempi kuin ihminen". Tämä korostaa sitä että häntä kuvataan enemmänkin yhdenlaisena jalona villinä ja että tämä on se sankarityyppi johon autisti sovitetaan. Luontosuhdekin tuntuu autismiin suhteessa varsin päälleliimatulta.

Mieli ja luontosuhde paljastaa myös suurimmat epäautistisuudet ; Kuten "Maailman Kuvalehti" arvioi "Tässä romaanissa on kyse luomakunnan järjestyksestä, jossa numero yksi on ihminen ja jossain noin sijalla 100 000 000 on tonnikala - eikä näin pitäisi olla. Karen käy dialogia filosofi Descartes’n kanssa ja summaa maailman seuraavasti: Ihmiset luulevat, että kaikkea sitä, mikä ei ajattele, ei ole edes olemassa. Siksi puut, meri, kalat, aurinko, vuorijonot - niiden olemassaolo on toissijaista, vähäistä, ne ovat ihmiselle kauppatavaraa tai mukava maisema. Karenin todistama ihmisen ahneus ja vallankäyttö muotoilevat romaaniin ympäristön, joka puhuu luonnonsuojelun puolesta." Tämä kuvastaa sitä että kirjassa autisti omituisesti taipuu ihmisten sisäisen mielen ja asenteiden ymmärtämiseen. Itse asiassa valtaosa maailman outoudesta kuvataankin tällä tavalla ; Autisti olisi enemmän skientismiä ja vähemmän diskurssianalyysiä, mutta tässä kirjassa tilanne näyttää olevan jopa päinvastaista. Se, että autisti "ei tajua sosiokulttuurisia ilmiöitä" vaan ajattelee realistisesti ja loogisesti, muuttuukin muotoon "ei hyväksy sosiokulttuurisia ilmiöitä" ja logiikka ja realismi ovat vain tiettyä luontokuvaa oikeuttavia elementtejä, ylisanoja joiden ajatellaan tarttuvan autistista itse aiheeseen. Takana on halpa retorinen taikatemppu tai autismin totaalinen väärinymmärtäminen.
1: Minäkin leikin noilla sosiokulttuurisilla asioilla. Mutta en koska se on helppoa vaan koska se on vaikeaa : ja olen kuitenkin autismin kirjossa siellä "ihan toisessa päässä" vielä. ; Autistien ongelmaksi kun tiedetään se, että he katsovat ihmisiäkin hieman kuin he olisivat esineitä. Heidän elämässään on järkytystä kun ihmiset ovatkin yllättäviä - ja eläimet vähemmän. Välineellistämisien tajuaminen vaatii monisäikeistä toisten ihmisten intentioiden tuntemista ja samastumiskokemuksia, juuri sitä jota autismi rajoittaa ; Tässä mielessä luontomietteet ovat hyvin epäautistisia, eikä näitä teemoja siksi oikein edes voisi liittää samaan teokseen asiallisesti.

Kirjan sankari onkin oikeasti spontaani Peppi Pitkätossu jolta puuttuu pirtsakkuutta, ja jonka lihasvoimat on korvattu älyn voimalla. Ja joka elää kyynisemmässä maailmassa. Hän ei ole autisti, vaan edustaa tiettyä ihmisihannekuvaa jonka piirteet on keinotekoisesti - ja virheellisesti - samastettu autisteihin. Karenia voi pitää yhdenlaisena Mary Suena, pliisuna ylisuoriutujana, jonka onnistuminen vaikka erilaisuus on koko ajan läsnä - on jotain joka kuvastaa lähinnä sitä, miten autismin mukanaan tuomat vaikeudet ovat hänelle vieraita. Hän ei kykene kumartumaan ongelmien pariin, ja rakentaa tätä kautta jonkinlaista sankaruus-erinomaisuus-fantasia -sankaria.

Tämä aspekti taas vähentää kirjan "Tukilinjan" kehumisen puolta ;
1: Kun kirja haluaa kehua jotain tiettyä ihmisryhmää, mutta sen sijaan kehuukin sen stereotypiaa johon liittää ihmistyypin jota arvostaa yleisemmin, on kyseenalaista onko tämä enemmän sitä että ihaillaan tietynlaista ihmistyyppiä ja samastetaan jostain syystä, että kyseinen ihmistyyppi sitten jotenkin edustaisi tätä ideaalia. Kun näin ei ole, syntyy suvaitsevaisuudella sävytetty valhe, joka ei suinkaan paranna ihmisryhmän ymmärtämistä, vaan päinvastoin vahvistaa stereotypioita. Näistä tuleekin sitten helposti vankila, jota ihmisryhmän edustajan pitää totella ja noudattaa - koska muutenhan hän ei ole sen edustaja ja "suvaitsemisen arvoinen".
2: Tämänlaiset teokset rakentavat odotuksia ja mielikuvaa siitä mitä autistit ovat. Ja kun oikeat autistit ovat erilaisia, voi ilmiön tunnistaminen vaikeutua, ja kohtaaminen ei onnistu koska se rakentuu vääränlaisille odotuksille. Ja lisäksi asioiden hyväksyminen voi vaikeutua, kun diagnosoitu autisti ei vastaa odotusta, hän muuttuu helposti "autistiksi väitetyksi", ja tätä pidetäänkin vääränä diagnoosina.
3: Tässä on lisäksi voimakas vallankäytöllinen asetelma. Sillä tässä paitsi määritellään autistiset, niin suhteessa on myös luontokulman ottaminen ; Jos vastustaa tämänlaisen kirjan mielipiteistöä, nousee ikään kuin automaattisesti "vastustamaan vammaisuutta". Näin suvaitsemisen sijaan voidaankin puhua välineellistämisestä ; Ihmisryhmä liitetään - etenkin kirjan tapaan varsin kyseenalaisen laadukkaasti - asian taakse tavalla joka helpottaa sitä että asian sijasta aletaan puhumaan näistä ihmisistä. Erimielinen ikään kuin vihaa sekä luontoa että autisteja, ja tämänlainen pahuus on helppo ohittaa. Kirjan autistien kehumisen määräkin nousee tässä "tarkoitushakuiseksi" - ja peräti "omakehuksi" kun omaa luontokuvaa hivellään Mozartilla ikään kuin mutkan kautta.

Uskon kuitenkin että kirjoittaja on yrittänyt parhaansa. Ongelmana on se, että moni näyttää ajattelevan että autistin ajatusmaailmaa voisi jotenkin olennaisesti ymmärtää ulkopuolisena. Suhteeseen on siis rakennettu jonkinlainen oletus epäsymmetriasta ; Autistit eivät ymmärrä muita ihmisiä mutta muunlaiset ihmiset ymmärtävät heitä. Kuitenkin ainakin omassa elämässä on vastaan tullut ennen kaikkea se, että muut kokevat että minä olen omituinen, en että ilmenisin kaavamaisena tai ymmärrettävänä. (Tosin en osaa sanoa kuinka paljon ja se on tällä hetkellä se suurin murheeni. En tavallaan tiedä mitä teen väärin ja kuinka paljon.) Autismin fenomenologia eroaa tavallisen ihmisen fenomenologiasta, eivätkä ymmärryshorisontit oikein kohtaa. ~ Tästä yrittämisen ja erehtymisen kombinaatiosta pääsenkin heittämään puskasta kannanoton aiheeseen josta olenkin vääntänyt kättä viime päivinä ; Moni laskee ymmärtämisen perustan intention varaan ; Eli kun yrittää ymmärtää ja toimii sen mukaan, niin onnistuminen on irrelevanttia. Itse näen yrittämisen jonain jota ilman ei tule onnistumista, mutta en sen enempänä ; Puolitotuus voi toki olla hyvä yritys, mutta se kuitenkin pitää sisällään pienen Hegeliläisen moitteen ; vinoilun ja vääristelyn sävyjä. Näin ollen tämänlaiset kirjat nostavatkin itse asiassa autistin kirjoon kuuluvien lukijoiden parissa vaatimuksen huumorintajusta ja suvaitsevaisuudesta leimaajaa kohtaan. Tämä voi yllättää, kun muistaa sen että tarkoitus on varmasti ollut hyvä.

Siksi sanoisinkin että kirjan ansiot - joita ei voi kiistäminenkään - ovat muualla. Se olisi parempi kirja jos sankari olisi pidetty ennallaan ja hänen autisminsa olisi jätetty mainitsematta. Olisi hyvä jos näinäkään aikoina autismille ei olisi nimeä, niin sitä voisi olla jäämättä Mozartvertausten wnb -suvaitsevaisiin jalkoihin.

---

1 Jonka taakse voidaan nähdä vanha valheellinen kuva autismin synnystä kasvatuksellisena piirteenä ja että kyseessä olisi äidin hylkäämisestä. Suurin osa feministeiksi itseään kuvaavista kieltävät persoonallisuuden synnynnäisyyksiä, joten autismiakaan ei tässä kontekstissa tietysti helposti kuvattaisi synnynnäisenä kehitysvammaisuutena vaan äitisuhteen kautta. Kirja ei toki suoraan alleviivaa syy-yhteyttä, mutta tämänlaiset vaikuttavat kuitenkin asenteisiin - etenkin kun kyseinen väärinymmärrys on peräti kierrellyt maailmalla jo valmiiksi.
2 Kohtaukset ovat autisteille tyypillisiä, mutta kirja ei optimistisuudessaan osaa kuvata näihin liittyvää kärsimystä ja sen aistimuksia. Tämä ei kenties normilukijan kohdalla tunnu isolta asialta, mutta se on sama kuin jos ammattisotilaan elämästä jättäisi mainitsematta post-traumaattisen stressin - ilman tämänlaista ei voi rakentaa eheää ja uskottavaa sotilaskuvaa/autistikuvaa.

Pieni ajatus ihmisen perimmäisestä luonteesta.

"Pyhä henki on pelkkä huorinteon selitys. Eroakirkosta.fi"
(Mainosteksti autossa)

Ihmisillä on tapana ajatella että he jotenkin valitsevat toimintansa. Näin on syntynyt karkeasti sanoen kahta päätyyppiä olevaa ihmisyyskuvaa:
1: Jalo villi, jossa ihminen on luonnostaan hyvä ja kulttuuri vääristää hänen toimintansa. Tässä esimerkiksi ahneus, omistamisen haaliminen, nähdään kulttuurisena konstruktiona. Tässä on perää sen verran että omistusoikeus itse asiassa on kulttuurillinen sopimus. Omistusoikeutta ei päätä luonnonlaki vaan juridiikka.
2: Aggressiivinen ihminen. Tätä edustaa esimerkiksi perisyntiä korostava näkemys sekä jotkut evolutionistissävytteiset machokulttuurit. Ihminen on luonnostaan eläimellinen tai syntinen. Kulttuuria tarvitaan suojelemaan tältä eläimeltä. Ihmisen aggressio on luonnollista ja sen kontrolloiminen vaatii harjoittelua, jota saadaan esimerkiksi kasvatuksessa.

Kuitenkaan minun on lähes mahdotonta tehdä eroa siitä, kumpi tila tässä oikeasti vallitsee. Voidaan nimittäin katsoa asiaa yksinkertaisen esimerkin kautta : On pelko ja on aggressio ja sotatila.
1: Sotatilassa pelko voi ottaa vallan. Kontrolloimme tätä pelkuruutta aggressiivisuudella ja kutsumme tätä rohkeudeksi.
2: Sotatilassa raivo voi ottaa vallan. Kontrolloimme tätä raivohulluutta pelolla ja kutsumme tätä harkinnaksi.

Näyttää pikemminkin siltä, että ihmisissä on samanaikaisesti molempia tunnetiloja. Ja kontrolliksi kutsutaan sitä joka
1: Päätyy vallitsevaksi toiminnaksi päätöksenteossa. Toisin sanoen se, mitä päätetään lopulta tehdä, kutsutaan valinnaksi. Vaihtoehdon olemassaoloa kutsutaan impulssiksi, jonka voittamiseksi harkintaa on tarvittu. On kuitenkin hyvin helppoa ajatella että tosiasiassa tunteet ovat samat ja vain eri tilanteissa erilaisia, ja toteutuneen tilaan vain liimataan jälkikäteten keinotekoinen lappu jonka otsikossa lukee "vapaa valinta päätti näin".
2: On ympäröivässä yhteisössä / kasvukulttuurissa/ elämän kulttuuripiirissä ollut "se hyväksyttävä tapa". Tällöin pahaksi kutsutaan niitä asioita jotka eivät mukaile yhteiskunnan arvomaailmaa. Se voi sitten olla joko eläimellinen ihminen tai kulttuurin harhautuma, riippuen siitä kumpaa mallia ("jalo villi" vai "aggressiivinen ihminen") kannatetaan. Yhteisön tahtoa seuraava saa ylleen jälkikäteen liitetyn keinotekoisen lapun "vapaa valinta päätti näin".

Väitän siis, että molemmat yllä olevista ihmisyysmalleista ovat puutteellisia. Ihminen on ristiriitaisten halujen ja pyrkimysten kokonaisuus. (Ja niissä on takana sekä opittua kulttuuria että olevaa perimää että niiden yhteisvaikutusta.) Valinta on hyvin usein ristikkäisten halujen taistelun tulos. Tätä ei kuitenkaan kannata muuttaa kuvitelmaksi "monesta minästä", jotka jotenkin olisivat sodassa ja konfliktissa ja joista vain yksi tyyppi olisi "oikea minä". Kenties on yksi minä jolla on ristikkäisiä haluja, jotka kaikki ovat osa omaa itseä.

Inkkarin imago

(Post)Modernit länsimaiset ihmiset pitävät alkuperäiskansojen elämäntapaa hyvin idealistisena. Voimakkaiten tämä näkyy luontosuhteessa. Urbaani ihminen siirtää helposti oman luonnosta erkaantuneen luontokäsityksen sellaisenaan alkuperäiskansoille. Näin saadaan rakennettua eräänlainen jalon villin myytti. Usein ihmiset samalla kuitenkin vääristävät juuri näiden ihailemiensa ihmisten näkemykset, jopa vastakohdikseen. Näin tehdään tietysti eräänlainen loukkaus kyseistä kulttuuria kohtaan.

Kenties selvin esimerkki tästä on kuuluisa intiaanipäällikkö (tunnetummin) Seattlen (oikeammin) Seathlin puhe, jonka hän piti 1854. Puhe liittyi sopimuskysymyksiin ja taustalla oleva prosessi itse asiassa johti Point Elliotin rauhansopimukseen vuonna 1855. Siinä intiaanien maaomistus vaihtui reservaattielämään.

Puhetta ovat levittäneet Suomessakin luonnonsuojelijat ja kristilliset järjestöt. Levinneessä puheessa korostetaan eläinten suojelua tavalla jossa eläimet ovat ihmisten kanssa veljiä. Sama puhe korostaa sitä, miten valkoisia ja punaisia yhdistää yhteinen Jumala. Tämä levinnyt puhe on leppoisanoloinen. Ihminen on osa luontoa, ja luonnonsuojelu on tärkeää. Ja kaikkia ihmisiä yhdistää yhteinen uskonto.

Kuitenkin historiantutkijat -mukana esimerkiksi suomalainen Juha Hiltunen- ovat kuitenkin tutkineet puheen taustoja. Puheen levinnyt versio on peräisin elokuvasta, joka tehtiin vuonna 1972. Taustalla on se, että Southern Baptist Convention halusi tehdä elokuvan jossa aiheena oli saastuminen. Siksi sävy on kristillinen ja heijastelee sen ajan Amerikkalaisten luontosuhdetta. - Lisäksi on hyvä huomata, että valkoisten miesten julmuus alkuperäisasukkaita kohtaan on maassa "hieman" arka aihe ; On miellyttävämpää kuvata pioneerihenkisiä uudisraivaajia ja sitoa minäkuvansa tämänlaiseen historiaan. "Myytti karjapaimenista" on miellyttävämpi kuin karu totuus.

Alkuperäinen puhe on sinällään kadonnut. Mutta kuitenkin siitä on kirjoitettu lehtijuttu. Sen pohjalta elokuvankin sanoma rakennettiin, joskin siitä jätettiin olennaisia osia pois ja lisäiltiin toisia. Tosin puheeseen oli jo tätä ennen tullut tavaraa. Puhe ikään kuin sai uusia osia joita ei esimerkiksi siitä kirjoitetussa lehtijutussa ollut ollenkaan. Esimerkiksi mukaan tuli näkemyksiä joissa kuolema kielletään ja esitetään että on vain maailmojen vaihtumisia.

Alkuperäinen puhe on monin paikoin muuttunut aivan päinvastaiseksi ; Vaatimus joka on nykyversiossa muuttunut veljeydeksi eläinten kanssa, oli alunperin vaatimus harjoittaa uskontoa tavalla jossa vieraillaan kuolleiden sukulaisten luona. Ja uskonnollinen samanarvoisuus paistaa sanoista joilla Seattle kuvaa sitä miten kristittyjen Jumala ei ole intiaanien Jumala koska tämä Jumala rakastaa valkoihoisia ja vihaa heitä.

Puheeseen on tullut myös anakronistisia piirteitä. Siinä viitataan rautateihin ja biisonien surmiin jotka tapahtuivat aivan muualla päin Amerikkaa. Ja myöhemmin. Ei ole mahdollista että Seattle olisi edes nähnyt rautatietä, saati sitten myöhemmin tapahtuvaa "biisonien joukkotuhontaa". Lisäksi intiaanit näyttävät levinneen puheen pohjalta olevan ratsastavia tasankointiaaneja, vaikka Seattle kuului aivan toisenlaiseen kulttuuripiiriin.

Tietysti tämänlainen puheiden vääristyminen ei poista puheen eettistä sisältöä. Se on kuitenkin näyte siitä, miten modernin luontosuhteen oikeuttamiseksi rakennetaan aivan säännönmukaisesti pseudohistoriaa. Perinteisiin vetoaminen on tietysti sinällään argumentaatiovirhe, mutta historialla tuntuu olevan monille "oikeuttava voima". Näin ideologia saa jalansijaa huonolla argumentaatiolla, mutta saa silti jalansijaa. Tosin vaikka keksimiseen olisikin ideologiset syyt tai vahingossa syntyneet virheet, ei keksiminen vielä tarkoita leviämistä. Seattlen puheen levinneen version taustalla on siksi jotain joka kertoo yhteiskunnastamme ja siinä pyörivistä aatepiireistä. Seattlen levinnyt puhe on kuvaus siitä mitä me olemme ja minkälaisena haluamme maailmamme nähdä.

Pohjimmiltaan kysymys on paitsi historiatieteellinen, myös eettinen. Kysymys on tavallaan siitä, pyhittääkö tarkoitus keinot. Onko lupa valehdella luononsuojelun vuoksi? Onko hyvä että kristinuskonvastaisuus poistetaan ja korostetaan kansojen yhteyttä - jonka vetoaminen nykykristittyihin kertoo etääntymisestä menneestä, siitä että intiaaneja ja muita alkuperäiskansoja ei nähdä enää nykyään alempina vaan tasa -arvoisina?

Säätykierron merkityksettömyys.

"-"Who's that then?"
-"I dunno, must be a king."
-"Why?"
-"He hasn't got shit all over him""
("Monty Python and the Holy Grail")

Historiallisesti aatelia ja rahvas on pyritty erottamaan toisistaan. Jako on usein ollut se, että rahvaaseen on liitetty "tietty eläimellisyys" ; Rahvas ihminen on vetämässä ihanteissaankin eläimellisiä hyveitä. Jalo villi ei ole henkinen. Sen sijaan yläluokkaan on liitetty kulttuurillinen olemus.

Tämä on nähty jopa synnynnäisenä ominaisuutena. Esimerkiksi kun Burroughs kirjoitti "Tarzan" -kirjojaan, oli tavallista ajatella että ihmiset on jaettavissa ; Mustat ihmiset ovat jotain jota alhaisetkin valkoiset voivat alistaa. Ja vaikka pintatarkkailulla voisi näyttää että Tarzan oppii eläimistä erottavalla yleisinhimillisellä älyllään lukemaan ilman apua, on kirjasarjassa kuitenkin perussävynä se, että Tarzanin erinomaisuus johtuu siitä että hän on erinomaista brittiaatelista sukua. Hieno mies ei synny hienossa miljöössä, vaan hieno mies tulee hienoksi mieheksi vaikka huonossa miljöössä. - Ja nousevassa säätykierrossa oleva "nousukas" taas on nähty usein vähintään puolet rahvaana. Burroughs kuvasi tässä itse asiassa yllättävän kovasti sen ajan arvoja. Siihen aikaan oli tavallista uskoa että syntyperä vaikutti myös luonteeseen.

Otin tämän aiheen esiin, sillä lueskelin ennen miekkailutunnin alkua Järvisen ja Kolben kirjan "Luokkaretkellä hyvinvointiyhteiskunnassa". (Minulla oli puolentoista tunnin verran luppoaikaa.) Siinä käsitellään melko valaisevasti sitä, miten nykyäänkin tietty säätyluokitus tapahtuu.

Sääty ei toki ole nykyään yhtä voimakas kuin ennen on ollut ; Ennenhän ihmisillä oli esimerkiksi vaihtelevat mahdollisuudet peseytymiseen ja säädyn saattoi siksi helposti haistaa.

Kuitenkin ihmisellä on nykyäänkin syntyessään tietty tila. Se tila sisältää tietyn pääoman hyvinkin monenlaiseen. Se ratkaisee esimerkiksi sen, alkaako lapsi harrastamaan tennistä, jossa on paitsi peli, myös tietynlaiset sosiaaliset kontaktit. Syntyperä ratkaisee isolta osaltaan sen, onko lapsella mahdollisuus lähteä ulkomaille vaihto -opiskelijaksi. Ja alkaako hän harrastamaan jotain kallista harrastusta josta voi tulla ammatti. Jos harjoittelua ei aleta lapsena, on selvää että tässä syntyy jos ei pakottava este, niin ainakin hidaste jopa tietyille ammattiurille. Syntyperässä vaikuttaa paljolti puhdas raha ja paikka.

Tämän lisäksi perheillä on myös vaihteleva henkinen pääoma ; Tämä tarkoittaa sitä, miten perheessä kannustetaan taiteiden tai vaikkapa penkkiurheilun pariin. Tässä mielessä rahan lisäksi perheillä on myös henkinen pääoma, joka on ainakin osittain irrallinen taloudellisista resursseista.

Nämä kaikki ovat tietyllä tavalla "tuurikysymyksiä", ja niiden mainitsemista nykyaikana pidetään poliittisesti epäkorrektina. Sillä nykyään koulutuksessa ja yhteiskunnassa esitetään että "kaikilla on mahdollisuus" ruveta vaikka miksi. Tosiasiassa toisilla mahdollisuudet ovat vain paljon kovempia kuin toisilla. - Esimerkiksi minulla on ollut epäonnea taloudellisessa, mutta onnea henkisessä pääomassa. Olisin aika pälli jos väittäisin että tämä ei ole vaikuttanut minuun hyvin suuresti.

Monelle tämän tajuaminen on vaikeaa ; He katsovat että heidän menestyksensä ansaittua. Toki he ovatkin usein tehneet töitä asian eteen. Mutta huomaamatta jää usein se, mikä on antanut mahdollisuuden tehdä niitä töitä sen asian eteen. Tämän huomaamattomuuden kautta syntyy helposti kulttuuri, jossa epäonnistuminen on automaattisesti yrittämisen puutetta. Laiskuus toki kaataa hyvätkin resurssit. Mutta laiskuus ei ole ainut epäonnistumisten syy.