Televisiosarjojen hahmoja on mukavaa kyökkipsykologisoida. On hauskaa miettiä minkälaisia psykologisia omituisuuksia jonkun hahmon taakse voidaan laittaa. Moni sarja on myös ymmärtänyt käyttää sitä keinona. Medikalisoitunut psykokieli täyttää myös monet televisiosarjat.Tästä tematiikasta voisi lähteä liikkeelle ottamalla esiin pienen kirjoituksen joka käsittelee aspergerin syndroomaa "Greyn anatomiassa" ja "Rillit huurussa" -sarjassa.
1: "Greyn anatomiassa", tunteden ilmeentämiseen keskittyvässä sairaalaparisuhdedraamasarjassa aspergerin syndrooma on ääneenlausutusti mukana, mutta se kuitenkin latistuu enemmän kasaksi huvittavia pieniä piirteitä ilman sen kummempaa.
2: Sen sijaan komediallinen "Rillit huurussa" onnistuu tekemään aspergerin syndroomaisesta (toki outoine piirteineen) hahmon, jonka diagnoosia ei lausuta sarjassa ääneen - sarjan käsikirjoittajat tosin ilmitoivat asian jonka kaikki fanit jo tuossa vaiheessa olivat arvanneet - ja AS- piirteistö nousee vahvasti esiin. Mutta ei tuhoa hahmoa. "Sheldon's a character, not a bundle of characteristics."1
Toki voi olla omituista että maailmassa jossa kehitysvammaisvitsit ovat yleensä tabu voi nostaa aspergerin syndroomaa esiin koomisten piirteiden ja naurun kautta ; Olettaisi että asennoituminen olisi samanlaista kunnioittavaa kuin vaikkapa "House M.D."n jaksossa jossa parannetaan autistia ja mietitään samalla sitä onko tohtori Housella aspergerin syndrooma.2 Kuitenkin esimerkiksi "Greyn anatomiassa" "quirkeiksi" tiivistyvä AS -kuva voidaan nähdä jopa arvoa vähentäväksi. Siinähän aspergerin syndroomaista kohdellaan omituisella tavalla. Sarja yrittää olla ironinen laittamalla aspergerin syndoomaisen sydänlääkäriksi ja kuvaa häntä sydämettömänä robottina, jonkinlaisena esipsykopaattina jolla on narsistisia taipumuksia. Tämä on toki yleinen stereotypia, jossa ihmiset yksinkertaisesti sekoittavat sosiaalisen käyttäytymisen tunteellisuuteen. - Tämä taatusti uppoaa ihmisiin jotka seuraavat televisiosarjaa jonka syvällisyys syntyy siten että generoidaan siirappisia tunteita lyhytjännitteisesti ja miettimättä "nykyajan tapaan" jolloin ajattelu olisi vain epäautenttisuutta ja huono asia.
"Rillit huurussa" sen sijaan kohtelee Sheldonia itse asiassa osuvammin. Sen vitseistä ei oikein voi loukkaantua koska siinä enemmänkin nauretaan nörttien kanssa, eikä pääasiassa heille - ja sitäpaitsi siinä on sellaista huumoria jota ASsit itsekin tunnistavat ja ymmärtävät, mikä on monille heistä melko harvinaista.3 Lisäksi sarja rakentaa oikeista piirteistä kokonaisuuden, joka ei ole itse asiassa välttämättä edes liioittelua.4 Lisäksi Sheldonia kuvaa tietty hyväntahtoisuus, tämä esimerkiksi junia rakenteleva tyyppi kun on ärsyttävä sellaisella hyvin tietynlaisella tavalla. "The fact that Sheldon is such a sympathetic character helps - he's sort of a man-child, a person who would certainly drive you crazy, but not because he is intentionally mean." Tämä rakentaa varmasti yhteiskunnallisesti suvaitsevaisuutta lisäävämpää - ja jopa tieteellisesti osuvampaa - imagoa "AS -kerholaisille".
Televisiosarjojen analyysi voi tietysti olla viihdyttävää. - Jopa silloin kun aiheet menevät kerettiläisyyden puolelle ja aletaan miettimään onko Sheldon Aspergerin syndrooman sijasta OCD. Tässä mielessä voi tuntua pilkunviilaukselta alkaa valittamaan "stereotypioista ja tiedevirheistä" psykologiapuolella (aivan kuten muuallakin.)
Mutta toisaalta ihmisiä kuvaa se, että se minkä he tekevät kaikkein pienimmille, sen he tekevät minullekin. Ihmisten luokittelukaan ei suinkaan jää televisiosarjoihin. - Ja tällä oikeutan valtaosan ylläolevasta selkääntaputtelusta ja murinasta. Televisiosarja itsessään on viihdettä eikä niiden tarvitse olla todellisuudenmukaisia - esimerkiksi elävä ja uskottava hahmo ei siksi ole mikään pakote tai velvollisuus. Sarjan luojilla on minun polestani lupa olla niin latteita ja stereotyyppisiä ja yksinkertaisia kuin huvittaa. Tai siis olisi jos kysymys olisi vain tästä. - Luokittelu ei vain jää televisioruudun hahmoihin vaan sitä tapahtuu myös eläville ihmisille ; Televisiosarja sekä heijastaa että konstruoi näkemyksiä.
1: "Greyn Anatomia" joka sarjana esittää (oikeasti) edustavansa liberaalia ja suvaitsevaista ajattelua tuomalla esiin "kulttuurista monipuolisuutta" ja olemalla tällä tavalla avomielisiä. Tästä asenne-onnistumisepäbalanssista ei voi tietysti saada mitään muuta kun moitteita, sillä tapa jolla julkinen media kuvaa tietyn ihmisryhmän ihmistä kertoo pahimmillaan jotain koko yhteiskunnan asennoitumistavoista. Ja kun suosittu sarja esittää asioita, se markkinatutkimusten ja suosiomittausten kautta heijastaa mielikuvaa, se myös voi halutessaan luoda sellaisen. Että se voi vahvistaa olemassaolevia näkemyksiä.
Sainkin aikaisempaan blogaukseeni mielenkiintoisen täsmennyksen jossa korostettiin että leima voidaan toki antaa itselle identiteetiksi "monet nuoret aikuiset käyttävät AS:ää selittämään erilaisia vierauden ja ulkopuolisuuden kokemuksia, jotka ovat sinänsä tavallisia heidän ikäryhmänsä ihmisille, tai ylipäätään ihmisille tässä ajassa. He tulkitsevat tarpeen vetäytyä tietyistä vastenmielisiksi kokemistaan tilanteista autismiksi, vaikka pystyvät samalla perustelemaan tuntemuksiaan hyvinkin seikkaperäisesti, redusoimatta niitä karkeasti neurologiaan." niin leima voidaan myös antaa muille. "Ketään tuskin epäillään autistiseksi urheiluharrastuksen tai järjestötoiminnan takia, mutta älyllisempiä ja yksityisempiä harrasteita pidetään tässä ajassa niin outoina, että niille lähdetään etsimään psykiatrista viitekehystä." Eli toisin sanoen jo tietyt mielenkiinnonaiheet saavat ihmiset hötkyilemään ja määrittämään että kiinnostus ei ole normaalia ja että sen täytyy siksi olla sairaus. Onkin hyvin jännittävä huomio viitata siihen että urheiluharrastusta ei nähdä AS -piirteeksi, vaan esimerkiksi nörttimäinen kiinnostus tieteistä ja taiteista. Kuitenkin esimerkiksi minun miekkailuharrastukseni asennoituminen ja mukanaolotapa on hyvinkin tyypillistä AS -käytöstä. Tätä ei nähdä, koska urheilukiinnostusta pidetään normaalina eikä siihen haeta psykiatrista viitekehystä. Tämä suorastaan huutaa pinnallisuudesta ja onttoudesta ; Ihmiset katsovat aihetta eivätkä teemaa. Etikettiä eivätkä sisältöä.
Se, mikä on ollut sivistystä on muuttunut sairaudeksi. Kun syvällisyys on pinnallistunut - tai oikeastan pinnallisuus on määritelty syvällisyydeksi - ei ole ihme että tällä tavalla tapahtuu. ; Elämme todellakin aikoja jolloin esimerkiksi kiinnostus tieteeseen nähdään vastustenmielisenä ja "latteana" tapana; Jokainen skeptikko kohtaa sen, että "vääräoppisuus" on korvattu "rajoittuneisuudella" ja "lattean onnettomalla elämällä". Tähän viitekehykseen aspergerin syndrooman heittäminen sopii kuin automaattisesti. Ennen pelättiin että skientistit kääntyvät ateisteiksi, mutta nykyään uskonnollinen viitekehys on jotain jonka avulla suoraa lyömistä ei pidetä hirveän hyvänä. Siksi psykologisointi onkin parempi keino.
1 Tämä on hyvä muistutus siitä, että vaikka jokin käsittelee pinnallisesti tunteita ja vakavia elämän ja kuoleman kysymyksiä, se ei vielä tarkoita sama kuin syvällinen ja taitava. Yhtä hyvin pitää unohtaa se, että komedia olisi tyhmää ja huonosti kirjoitettua!
2 Kysymys ei ole huono. Kun "House" alkoi tulemaan telkkarista, minulle mainostettiin sitä ensimmäisten jaksojen jälkeen sillä että sarjan päähenkilö muistuttaa kovasti minua. Ensimmäisen tuotantokauden jälkeen päätimme että olen "Housempi kuin House". Televisiosarjan hahmon ja minun välille nähtiin siis ykseys ja Housen hahmosta vedettiin sitten ilmeisesti jotain johtopäätöksiä minuunkin - ei toki sitä että olisin menestynyt ja rikas lääkäri ja maailmankuulu diagnostikko. Vaan ne huonommat piirteet.
3 Kenties siksi että niitä tekisi itsekin.
4 Itse asiassa tuossa linkissä, jossa aspergerin syndroomainen arvioi sarjaa "Psychology todayssa", nostaa esiin piirteitä jotka selittävät jotain minustakin. Sheldonin viheltelyn kestämättömyys on jotain jonka jaan. "Sheldon cannot stand whistling. (You might as well shove an icepick in my ear...)" Jokainen joka muistaa suhtautumiseni säkkipilleihin tai koulun nokkahuilunsoittoon tietää miten paljon inhoan tiettyjä ääniä (koska ne menevät päähän asumaan eivätkä tule pois). Opimme esimerkiksi töissä että laseilla tehty soittaminen on kenties kauhein ääni minulle koko maailmassa, minun akilleen kantapää. Kysymys ei ole volyymistä vaan äänen luonteesta. Ja ne pakottivat minut nokkistunneille koska olin musikaalinen!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti