"Sludge Factoryssä" mietittiin sitä miten ihminen voi jäädä diagnoosin vangiksi. "Annoin muiden asettamien sanojen määritellä, kuka minä olen. Ja oikea minä katosi ja muuttui. Juuri siksi, miksi muut sanoivat." Tämä on hyvin mielenkiintoinen kysymys.
Olen toki aiemminkin lähestynyt sitä miten diagnoosi vaikuttaa identiteettiin, ja olen vakaasti sitä mieltä että diagnoosi on paitsi (1) asiantilan sinänsä osuva kuvaus, se on myös (a) jokin jonka valossa näet itsesi ja (b) jonka valossa muut ihmiset näkevät sinut. Näin voi olla niin että ennen diagnoosia on vain jokin jota ihmetellään, joka (1) on toki olemassa kun sen vuoksi mennään hakemaan apua, mutta joka ei toimi (a) oman identiteetin heijasteena tai (b) leimaa luonnehdintaa toisten ihmisten sinuun suhtautumiseen. Diagnoosin saaminen, vaikka ei muutakaan sairautta itsessään, muuttaa mukanaan vain likimain kaiken. Ihmisen teot väritetään.
1: Tätä luokittelemista tapahtuu toki suuntaan ja toiseen ; Olin esimerkiksi hieman kiusaantunut kun eräs henkilö koki kehuvansa minua. Hän kertoi että arvosti sitä että vaikeuksistani huolimatta olen onnistunut olemaan niin sosiaalinen. Kun tässä juuri aikaisemmin hän oli yhdessä lyhyehkössä keskustelussa selittänyt kolme asiaa ja yhden vitsin, lausunto oli hieman omituinen ; Oloni oli se, että minua arvostettiin jossain erityisessä keharikontekstissa, ja että jos olisin tavallinen ihminen, minut nähtäisiin kiusaannuttavana. On hieman hassua että kaikki virheeni nähdään Aspergerin Syndrooman kautta, vaikka tavallisetkin ihmiset tekevät seurassa virheitä. Näin saan tavallaan anteeksi "enemmän kuin ansaitsisin". Sama valitettavasti toimii myös toisinpäin. Värittyminen voi olla negatiivistakin.
mutta tässä tilanteessa annettu diagnoosi on ikään kuin ominaisuusrypäs joka on (1) luonteeltaan sosiaalinen, eli se vaikuttaa miten kanssakäyn ihmisten kanssa ja se (2) vaikuttaa hyvin voimakkaasti siihen millä tavalla ajattelen (3) ja tämän lisäksi se on pysyvä ja korjaamattomissa oleva, jolloin asia ei enää ole sairaus joka parannetaan. Se ei enää ole ongelma vaan olotila.
Kuitenkin hyvin usein ihmiset nähdään diagnoosinsa jatkeina silloinkin kun asiantila olisi jotain jonka voisi muuttaa. ; Karkeasti sanoen mielenterveydelliset diagnoosit ovat voimakkaita identiteetin luojia. (Ja näiden perässä tulevat diabeteksen ja keuhkosyövän kaltaiset "synnin palkka on kuolema" -henkeä korostavat "elämäntapasairaudet".) Monet muut asiat eivät aiheuta samanlaisia leimallisia muutoksia. Mielenterveyspuolen ongelmat ovat siinä, että ne nähdään voimakkaina ihmisyyden värittäjinä silloinkin kun ne eivät ollenkaan kosketa sosiaalisen käyttäytymisen ja ajattelemisen ydintä. Ihmisen käyttäytyminen on nykymaailmassa medikalisoitu - ja niin mielenterveysongelma on medikalisoidussa ihmisyyskvuassa se joka iskee loven persoonaan samalla tavalla kuin "sielullinen turmelus" oli ennen synnistä johtuvaa.
1: Näin ollen skientismi ei ole nähdäkseni edennyt riittävän pitkälle ; Hengellistyyppiset ajattelutavat ovat vain muuttaneet sosiaalisen väkivallan sanavalinnat toisiksi ja pitäneet muodon likimain ennallaan.
Tämä on sinällään yllättävää, koska hyvin usein identiteetti on kaikkea muuta kuin tosiasioista johdettu - Yleensä identiteetti vain sidotaan tosiasioihin (joka on paljon löyhempää).
Tästä hauskana yksityiskohtana voisi olla tämänhetkinen elämäni. Harrastan nimittäin hammaslääkärissä käymistä. Kaikki alkoi muutama viikko sitten, kun avasin limsapullon muovista kierrekorkkia hampaillani. Etuhampaani hajosi ja tästä tuli yllättävä, ylimääräinen ja taloudellisesti melkoisen iso keikaus. (Tosin hampaistani tuli hyvät ; Hammaslääkäri korjasi ensimmäisellä kerralla kaikki säröt joita oli tullut matkan varrella kun olen saanut köniini eri tavoin.) Samalla kävin tietysti hammaslääkärillä ja päätin tehdä täysvaltaisen remontin hampaisiini. Tarvetta olikin, koska olen 10 vuoden sisällä käynyt vain kerran hammaslääkärissä - tällöinkin vain vedättämässä viisaudenhampaan irti ilman sen kummemoaa hammastarkastusta. Tälle remontille olikin tarvetta.
Tässä on tietysti vain yksi ongelma. Pelkään hammaslääkäriä. Tämä on sinänsä yllättävää, sillä olen elämäni varrella käynyt hammaslääkärillä hyvinkin monta kertaa. Koskaan ei ole käynyt mitään ikävää. Hammaslääkärikammokin on siksi etupäässä omituinen aikuisiän ilmentymä. (Erityisen omituiseksi tämän tekee tietysti se, että "harrastan mitä harrastan". Kontrasti näiden välillä on jopa omituinen.) Tämän seurauksena vietin esimerkiksi eilen hyvin pitkän ajan hammaslääkärintuolissa pelkääjänpaikalla. Minulla oli luonnollisesti hirvittävä päänsärky, koska sitä kovasuuntainen jännittäminen tekee. Lopussa hammaslääkäri ja hänen assistenttinsa joutuivat siivoamaan tuolin, koska olin hionnut itseni aivan likimäräksi. Kuitenkin vietin tämän koko ajan aivan paikallani. Tänään töissä selitinkin että en ollut elämäni aikana koskaan pelännyt yhtä paljon -paitsi viime viikolla. Ja ensi viikolla tiedän olevani jälleen hammaslääkärintuolissa ja tiedän myös meneväni sinne. Ja tiedän pitäväni tätä heti tilanteen loputtua hyvänä harjoitteluna.
Tämänlainen tilanne antaa minulle täysin vapaat kädet kahdenlaiseen identiteettiin. Ja ne ovat luonteiltaan aivan päinvastaiset. Saan itselleni tilaa sekä pelkuri -identiteettiin ja rohkeusidentiteettiin. Kysymys on vain siitä määritetäänkö rohkeus pelonsiedoksi vai pelkäämisen puutteeksi. Ja siitä määritetäänkö pelkuruus pelkoherkkyydeksi vai reaktioille periksi antamiseksi. Identiteettimäärittely ei tietysti muuta yhtään mitään. Paitsi sen, miten tulkitsen nämä tilanteet. Ja tämä taas muuttaa "vain kaiken".
Koska mielenterveysongelmatkin ovat usein väliaikaisia ja paranevia - eivätkä tilan päälläollessaankaan kaikkea värittäviä - niistä ei pitäisi tehdä vankilaa. Tämä ei tarkoita sairauden kiistämistä, tai sitä että psykologi ei olisi oikeassa diagnoosissa, tai että mielenterveysongelman luokitteleminen olisi itsessään väärin. Vaan sitä että tämän itseä kuvaavan yhden aspektin ja yksityiskohdan ei tarvitse tulla perusidentiteetin ytimeksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti