So Called Affair

Alan Sokal huijasi postmoderneja julkaisuja kirjoittamalla puutaheinää sisältävän tekstin "Toward a Transformative Hermeneutics of Quantum Gravity", joka oli eräänlainen eivitsikäs parodia postmodernien mekanismien käytöstä. Kun julkaisu pääsi vertaisarviointeihin, synnytti tämä "Sokal affair" paljon kohua. Osan mielestä se näytti että postmodernismi ei ole laadukasta. Toisaalta korostettiin että julkaisu ei ollut isossa lehdessä, ja että teksti ei saavuttanut mitenkään merkittävää asemaa.

On kuitenkin hauskaa miettiä asiaa vitsi-eivitsin tunnistaminen muistaen. Tällöin voidaan ottaa esiin vaikkapa Paul Feyerabend, jonka "Against Method":in mukaan hypoteesinmuodostus ei pidä sisällään minkäänlaista metodiikkaa. Hän ei myöskään pitänyt keksimisen intentiota olennaisena.

Hän esimerkiksi kertoo/tunnustaa kehittäneensä oman näkemyksensä siitä että tiede on vain eräänlainen uskonto jonka näkemykset ja totuudet opetetaan jo nuorena ihmisille - ja näin rakennetaan tiedekuva - koka hän halusi rahansaamisen maksimoimiseksi miettiä mikä olisi kaikista provokatiivisin asia jonka voisi sanoa. Ja sitten hän oli vain keksinyt kaikkia mahdollisia selityksiä joilla tämä lähtökohta voitaisiin osoittaa after the fact. "I was short of funds, So I accepted an invitation to contribute to a book dealing with relation between science and religion. To make the book sell, I thought I should make my contribution a provocative one and the most provocative statement one can make about the relation between science and religion is that science is a religion. Having made that statement the core of my article I discovered that lots of reasons, lots of excellend reasons, could be found for it." Feyerabendtin näkemyksessä tieteentekokin noudatti samanlaista presuppositionistista ajattelutapaa. Eli johtopäätöksiä tuetaan erilaisilla järkeilyillä joiden sisältöä itse kannatetaan. Näin ollen tämänlainen varsin kyseenalaiselta vaikuttava näkemyksen syntytarina ei ole mikään "eturistiriidan näyttäminen", vaan rehellisyyttä. Ja tätä ei saa sekoittaa itse asiaan.

Samoin voidaan tietysti nähdä että esimerkiksi Sokalin parodia vaati metodin mukailemista. Tämä tarkoittaa sitä että Sokal oli lukenut ja tutustunut postmodernismiin ja käytti sen ajattelutapoja. Kenties lopputulokset olivat yllättäviä, kenties metoditkin olivat epäkonventionaalisia - esimerkiksi karkeiden laskuvirheiden käyttämistä päättelyssä oikeaoppisen matematiikan sijasta - mutta mukailu on kuitenkin eräänlaista systeemin mukana ajattelua. Näin ollen Sokal ei kenties tehnytkään muuta kuin kirjoitti jotain johon ei itse uskonut, mutta jonka lähtökohdat moni muu voisi hyväksyä.

Postmodernissa keskustelussa kun nousee yllättävän usein esiin taustaoletuksien ilmituonti. Sitä pidetään yleensä ratkaisuna relativismin ongelmaan; Kun kaikki on perusoletuksia ja kielen vankilaa, niin postmoderni kirjoittajakin elää tietysti sellaisessa. Kuitenkin hän voi esiintuoda perusoletuksensa, jolloin kaikki tietävät mitä nämä rajoitukset ovat. Tämä perusoletuslistaus ei ole heikentämistä vaan vahvistamista. - Päinvastoin - mitä vahvemmin ja systemaattisemmin tätä tehdään, sitä laadukkaampaa postmodernismia tehdään.
1: Näin esimerkiksi Michel Foucaultin metodiikkaa voidaan perustella sillä, että vaikka siinäkin on "kielen vankila", niin sen taustaoletusket ovat esilletuotuja ja perusteltuja ja tätä kautta Foucaultin näkemyksen toteuttaminen on kriittistä ja tutkimusta.
2: Samantapaisilla perusteilla on hyväksytty sitäkin että Feyerabendt ei itseasiassa ollutkaan mitään metodia vastaan ; Hän esitti aivan vakavasti esimerkiksi että "We have learned that there are phenomena such as telepathy and telekinesis which are obliterated by a scientific approach and which could be used to do research in a entirely novel way." Eli hän katsoi että oli olemassa oikeaa tietoa joka voi selvittää telepatian ja telekinesian olemassaolon. Ja että näitä, tieteellisellä metodilla selvitettyjä, tiedettyjä ja todistettuja, ilmiöitä voitiin sitten käyttää tutkimuksentekovälineinä, eli ne antoivat uusia metodeja joilla saatiin myöskin oikeaa tietoa. Feyerabendtkään ei siis ollut totaalisen relativisti vaan oli todellakin metodien kannalla.
___2.1: Toki paranormaalit ilmiöt ovat kaikkea muuta kuin todistettuja, ja Feyerabendin aikana liikkeellä olleet todistukset olivat varsin köykäisiä. Mutta tämä ei ole nyt tämän jutun kannalta kovinkaan oleellista. Feyerabendtin sisäinen jännite ja "kahdella eri hevosella ratsastaminen" on esiintuotu.

Jostain syystä samaa oletusten ilmituontia ei kuitenkaan nähdä luonnontieteen kritisoimisessa : Postmodernistien tiedekritiikin kohdalla perusoletusten esilletuonti esitetään aina heikkouksien lisäämisenä, koko näkökulman irrelevantisointina, eikä suinkaan sitä että näkemys vahvistuisi kun sen taustaoletukset on esilletuotu. Näin postmodernismi ajautuukin helposti kaksoisstandardeihin - joissa kaikki tulkinnat ovat samanarvoisia paitsi luonnontieteelliset tulkinnat - jotka tukevat nimenomaan sitä että muutos on helposti nimenomaan muutosta muutoksen vuoksi, kun ytimessä on se, että toiset maailmankuvat ovat trendikkäämpiä ja miellyttävämpiä ja toiset automaattisesti negatiivisia, pahoja ja epäesteettisiä näkemyksiä, ja joiden näkökulmat voidaan ohittaa vain sanomalla "ei kuulu mielenkiinnonkohteisiini." (~ Lausunto joka tekee tietämättömyydestä hyveen, ja ignoraatiosta mieltymyksen pohjalta tehtävän metodisen kannanoton, jossa ei tarvitse tuntea kritisoimaansa kohdetta.)

Chalmers onkin esittänyt kritiikkiä Feyerabendille selittämällä että esimerkiksi kun Galilein näkemys sai suosiota, syynä oli se, että hänen näkemyksensä toi esiin sisäisen logiikkansa, esimerkiksi yhtälöinä - ja saman itse asiassa teki sen kilpailevatkin näkemyskin. Ja näiden toteutumista maailmassa voitiin verrata. - Luonnontieteen kohdalla onkin itse asiassa niin, että koeasetelma on perusnäkemysten esilletuonti, johon yritetään väen väkisin tuoda tilaa vastaesimerkille. Tieteen teorioiden viitekehys voi olla kulttuurisesti suunnattua, mutta sen sisällä on kuitenkin viittaus ja näkökulma maailman luonteeseen. Koeaineisto pakottaa kuitenkin hylkäämään joitain teorioita. Voimme olla toki melko varmoja siitä, että tiede ei saavuta lopullista varmuutta koskaan, ja että tutkimus todennäköisemmin lähestyy asymptoottisesti ihmisten rajoitteita, ihmisen kykyä ymmärtää maailmaa. Mutta me tiedämme samalla sen verran, että me yhä edistymme. Kenties vaihdamme yhden väärän teorian toiseen väärään teoriaan, mutta tämä teoria on ongelmanratkaisukyvyllisempi, eli vähemmän väärä. Näin ollen ei ollakaan metodia vastaan, vaan metodin puolesta. Ei olla relativisteja, vaan uskotaan vähemmän väärien totuuksien olemassaoloon.

Chalmersin ajattelun jäsentämiseksi auttaa varmasti jos vilkaisee hänen työtään Kuhnin paradigmanäkemyksen ympärillä. Chalmersin mukaan Kuhnia voidaan pitää holistisena. Paradigman ja anomalioiden suhteen ytimessä on se, että tieteentekijät näkevät tieteen ja epätieteen "malliesimerkkien", exemplarsien, kautta. Tällöin tieteentunnistaminen tapahtuu ikään kuin huomaamalla samanlaisuuksia ja erilaisuuksia suhteessa näihin. Näin tieteen ja epätieteen erottaminen on analogista päättelyä, eikä noudata perinteistä normatiivisen tieteenfilosofian kantaa, jossa tieteellisyys määritellään antamalla sille määritelmä ; erilaisia attribuutteja ja kriteerejä. Tämän eron muistaminen on tietysti hyvä aina välistä tehdä.

Tämä näkemys on varsin mielenkiintoinen ; Chalmers kuvaa "What is this thing called Scienvessä" että Kuhn oli tavallaan sekä relativisti että samanaikaisesti uskoi että tiede voi kehittyä paremmaksi. Kuhnin paradigmanäkemyksessä onkin analysoitu olevan kahdenlaisia totuusnäkemyksiä.
1: Selvästi hänellä oli ajatus edistyvästä tieteestä. Sillä paradigmanmuutoksessa on kysymys uudesta näkemyksestä jossa ratkaistaan ongelmia joita vanha paradigma ei kyennyt ratkaisemaan, ja samalla voidaan kuitenkin ratkaista ne ongelmat joita vanhassa näkemyksessä oli. Näin ollen laatu paranee. Kuhn ei siis uskonut että paradigmanvaihdoksessa olisi kysymys vain uudesta maailmankuvasta, jostain jossa vanhat ongelmat vaihdetaan uusiin ongelmiin.
2: Kuitenkin Kuhn käsittelee myös sitä miten tutkijat voivat pitää tai vaihtaa exemplarsejaan esimerkiksi kulttuurinmuutosten yhteydessä. Tällöin vaihtamiseen ei olisi mitään järkeviä syitä, ja vaihtaminen olisi lähinnä muoti-ilmiöön verrattavissa.

Kuhn siis tavallaan jaottelikin paradigmanmuutokset siten että oli "asiallista tiedon mukaan tapahtuvaa paradigman ratkeamista" ja "muotivirtauksiin liittyvää revisionia". Muutokset voivat siis olla joko perusteltuja tai muoti-ilmiöitä. Mielestäni tämän asian tunnistaminen on olennaista. Sillä se ratkaisee suuren määrän erilaisia kiistakysymyksiä. Näin ollen kannattaa olla metodin puolesta.

Tosin kannatan vahvasti huumorin(kin) käyttöä hypoteesinmuodostusvälineenä. Innovaatio vaatii "out of box" -ajattelua, mutta hyvä innovaatio vaatii myös "inside the box" -ajattelua. Aito riskinottava ja anarkistinen uusi ajatus vaatii riskinoton. Ja riskinotto tarkoittaa epäonnistumisen riskiä. Postmodernismi yrittää tavallaan poistaa epäonnistumisen (tunteena ja ilmiönä), ja tekee kaikesta tulkintaa. Näin onnistuminenkin muuttuu merkityksettömäksi, ja oppiminen ja viisaus menettävät sisältönsä.