Kun katsoo sitä, miten ihmiset osallistuvat kirkkoon, syntyy kenties olennaisin oivallus uskonnon merkityksestä ja roolista siinä, että huomaa että normaalit jumalanpalvelukset ovat varsin vähäväkisiä. Mutta ihmiset kuitenkin osallistuvat rippijuhliin, hautajaisiin ja vastaaviin. Ja avioliittokeskustelu on näyttänyt että hääsuoritekin on hyvin arvostettu ja rakastettu.
Kirkon merkitys näkyy siis vahvasti erilaisissa kasuaalitoimituksissa. Tämä tarkoittaa sitä että ihmiset eivät halua jumalanpalveluksia vaan että jumala palvelee heitä. Kirkon virallisen kannan mukaan kysymys on "Kirkon pyhien toimitusten perimmäisenä tarkoituksena on välittää ihmisille yhteys Jumalaan ja osallisuus pelastukseen. Tämä tapahtuu ihmiselämän keskellä ja sen asettamien edellytysten mukaisesti. Kirkollisiin toimituksiin kuuluu kirkon uskon ja ihmisten elämäntilanteiden välinen vuorovaikutus." Tässä virallisessa kannassa kirkko on läsnäolija, eli ei tapahtuman aikaansaaja. Tämä sopii toki mainiosti luterilaiseen teologiaan. Ainut ongelma on siinä, että käytännön uskovan kannalta asia on pikemminkin niin että tämänlainen rituaali nähdään muutoksena ; Tavalliset ihmiset ovat tässä suhteessa "yllättävänkin katolisia", ja kirkon virallisen kannan kuvaus, joka on hyvin erilainen kuin ihmisten kokemus, onkin tavallaan toimituksen lokerointia sellaiseen laatikkoon, jossa sitä ei nähdä kuin kirkollisen eliitin keskellä.
Itse asiassa tässä valossa on räikeää puhua jostain kansankirkosta, koska kirkon sisältämät läsnäolon tematiikat ovat ristiriidassa niiden kokemusten kanssa joina kirkossa kävijät ja rituaaleihin osallistuvat ne kokevat. Tämä on tavallaan kokemusten kiistämistä tai kerettiläistämistä. Kansankirkon ideanahan on juuri se, että ollaan ihmisten kokemusten mukana ymmärtämässä niitä. Kuitenkin valtaosa teologian kiemuroista näyttää keskittyvän "emme sisällä taikauskoa" -kannanottojen esittämiseen, joissa rituaalien muutosvoima kiistetään ja korostetaan rituaalia vain sosiaalisena läsnäolona, valtiollinen ylhäältä tullut selitys ei kohtaa ihmisen kokemusta, vaan jää abstraktiksi instituution viralliseksi kannanotoksi. Ristiriita kirkonkäyttäjän osallistumisen perustelun ja virallisen selityksen välillä on huima.
Joko riitti?
Tämä ristiriita on kenties räikeimmillään kastetilaisuudessa. Sillä virallisen teologian mukaan ristiäiset ovat lapsen ympärille kokoontumista ja johon liittyy byrokraattinen seurakuntaan liittäminen. "Kaduilla kuitenkin kiertää" näkemys jonka mukaan kaste on nimenantotilaisuus ; Jopa omassa lapsuudessani (ei niin kauan aikaa sitten) oli muutamia harvoja ihmisiä joita ei oltu kastettu. Heille heitettiin sellaisia juttuja kuin että heitä voitaisiin kutsua ihan millä nimellä tahansa, kun kastamattomalla ei ollut "oikeaa nimeä". Lisäksi kastetilaisuuteen nähdään liittyvän lapsen sielun pelastuminen ; Luterilaisessa perinteessä rituaalien ja anekaupan kaltaisten kikkailuiden sijasta pelastus nähdään uskosta johtuvaksi, joten ajatus on teologisesti makaaberi. Suosittu se kuitenkin on. Tämä korostaa sitä että kasterituaalin nähdään muuttavan jotain.
Myös avioliittoon ja konfirmaatioon liittyy kannanottoja. ; Toki rituaalin muuttavan voiman läsnäolo on ollut ennen voimakkaampaa kuin nykyään ; Esimerkiksi tänään keskustelin pomoni kanssa siitä, miten hänen vanhempansa olivat näyttäneet morsiamen vanhemmille rippitodistusta. Tätä oli pidetty merkittävänä, koska ripillepääsy nähtiin avioliittolupana vielä senkin jälkeen kun se ei juridisesti ollut "sinne päinkään". Konfirmaation oikeuttama avioliittoon sitouttava kirkkohääjuhla taas on oikea kokoelma arvostuksia - jonka merkittävyydestä konfirmaatiokin kummuttaa valtaosan voimastaan. Nykyäänkin on vielä asenteita joissa esimerkiksi avoliitto on "susiparina" elämistä ja huono asia. Ja jos kertoo käyneensä siviilivihkimisissä, asenne voi hyvinkin olla se, että ne on "melkein avioliitto melkein kunnon ihmisille". Monille kunnon avioliitto on se joka syntyy kun kirkossa on häät.
1: Ajatus avioliittorituaalin keskeisestä roolista on yllättävä. Ja itse asiassa se sopii varsin huonosti yhteen sen näkemyksen kanssa, jolla avioliittoa perinteisesti puolustetaan heteronormatiivisesti miehen ja naisen välisenä suhteena. Tässä perustelutavassahan perhe nähdään ensisijassa lisääntymisyksikkönä, jossa sitoudutaan myös lasten vuoksi. Tässä logiikassa avoliittokin voi olla sitoumus lasten vuoksi. - Ja kirkollisen rituaalin sijasta parempi rajanvetokohta voitaisiin laittaa sukupuoliyhdyntätilanteeseen. Sillä kirkollinen rituaali ei liity mitenkään siihen kuka lisääntyy. Penetraatio, kopulaatio, paneskelu, on sen sijaan se joka on ratkaisevassa suhteessa lisääntymiseen.
Avioliiton kohdalla voidaankin nähdä jonkilaista katkeruutta. Voidaan jopa ajatella että uskonelämässä nähdään olevan elementtejä joissa ihminen palvelee Jumalaa, jotka ovat jonkinlainen ihmisen tekemä uhraus. Näiden vastineeksi sitten saadaan jotain. Siksi ihmiset jotka ovat passiivisia - joko maksavat vain kirkollisveronsa tai vielä kauheampaa, eivät edes kuulu kirkkoon - ja saavat silti rituaalit ovat jotain jotka nähdään epäreiluina. - Tämä johtaa mietteet Adornon näkemykseen siitä että pahiten suhtaudutaan juuri "onnellisiin syntisiin".
1: Siviilivihkimisen kohdalla asenteet ovat tässä kohden sellaiset että kun se nähdään vain huonona korvikkeena, silloin niitä ei tarvitse vastustaa innolla. Jos ne nähtäisiin samanarvoisina, konsepti olisi vastemielinen. Näin kirkkohäiden tekemästä uniikin taianomaisesta muutoksesta ei tarvitse luopua.
Hautaaminen on muutosrituaaleissaan eriytynyt kenties eniten perinteistä. Aikaisemmin ei ollut tavatonta uskoa että väärin haudattu jäisi kummittelemaan. Nykyään tämänlaisia selityksiä ei enää levitellä kovin vakavasti. Silti jonkinlaista aavistusta ja näkemystä siitä että hautaustilaisuus olisi myös vainajaan pelastukseen liittyvä on havaittavissa ; Uskonnottomien hautaustilanteessa rukoilua ei perustella pelkästään sillä että hautaaminen on vieraiden juhla - eli että siellä saa rukoilla koska vainaja ei ole tärkeä toisin kuin hautajaisvieras ja siksi kaikkea sitä mitä vainaja eläessään piti tärkeänä voidaan ohittaa ja raiskata - taustalla on vielä hieman sitäkin henkeä että rukous ja virrenveisuu ikään kuin antaa pienen oljenkorren vainajalle.
Johan riitti!
Kirkosta eroaminen onkin sitten sekin hyvin erikoinen. Kirkon virallinen kanta näyttää nimittäin liittävän siihen rituaalisen muutosvoiman. Tämä näkyy siinä kuinka he korostavat että kirkkoon kuuluminen merkitsee jotain muutakin kuin rastia paperissa ; He selittävät yhteisöllisyydestä, uskon vaikutuksesta ihmiseen ja vastaavista. Moni kirkosta eronnut voi toki selittää kyynisesti että kirkosta eroamisen syy on juuri se, että ei enää koeta kuuluvuutta, ja että ei koeta olevansa osa yhteisöä ja siksi esimerkiksi rituaalin jossa esitetään omituisia epätosia väitteitä (uskontunnustus) on siksi peräti kiusallista. Näin ollen jos kirkkoon kuulumisella on jotain arvoa, se on menetetty jo aikaisemmin, jolloin kirkosta eroaminen on oikeasti vain se rasti paperissa. Se ei ole mikään toimitus jonka vuoksi maailma romahtaisi. Tätä korostaisi toki myös Lutherin ajattelu jossa usko, ei kuuluminen ja jäsenyys, on ytimessä.
1: Itse erosin vanhanaikaisesti kävelemällä Kirkolle ja kirjoittamalla kohtia A4 -paperiin. Pian tämän jälkeen paikallinen kirkkoherra soitteli perään ja kyseli haluaisinko jutella uskonasioista ja vastaavasta - eroaminen ei vielä siinä vaiheessa ollut muodikastakaan. Esitin vain sen, että soitto taisi tulla hieman myöhään. Jos olisi soittanut vaikka paikkakunnalle muuttamiseni aikaan, ja tarjonnut mahdollisuutta tutustua alueen yhteisöön, olisi aktiivisuus ollut jotain joka olisi oikeasti voinut vaikuttaa ratkaisuuni. Tämänlainen aktiivisuus - joka ei tuijota mukaankuulumistani vaan kirkollisverotransaktioita - tuntui näyttävän juuri sitä että kirkon prioriteetit ovat omituiset. Ei ihmisessä, vaan rahassa.
___1.1: Tätä ovat myöhemmin korostaneet ne jotka selittävät kirkosta eroamisten leikkaavan ensisijassa nuorisotyöstä. Tämänlaisella ei saada synnytettyä ainakaan minulle sellaista vaikutelmaa että "hei, meidän arvoprioriteetit on kunnossa!"
Kuitenkin minusta on hupaisaa huomata myös, että moni ateisti näkee kirkosta eroamisen merkityksellisenä. Kirkosta eroamisluvut ovat ne joita ihmiset myös tuijottavat ahkerasti. Kun kirkosta eroaminen on aktio, se vaatii osallistumista, ja kirkkoon kuuluminen on passiivista - ellei peräti passio - ei ole ihme että kirkkoon kuuluminen latistuu merkityksettömäksi passiiviseksi epäkannanotoksi kun taas kirkosta eroaminen saa kannanoton ja merkityksellisyyden. - Tämä merkityksen rakentuminen on ilmselvää myös siltä kannalta että esimerkiksi Enqvistille ollaan toistuvasti udeltu siitä, onko hän tutustunut kirkon (päivittyneisiin) kantoihin. Teologian osaamisesta on merkitystä näköjään vain kirkosta eronneille ; Jos olet jäsen, teologiasta ei ole väliä, mutta jos et ole jäsen niin sinun täytyisi siinä vaiheessa ottaa kantaa näihin teologioihin joista olet irtautunut. En tiedä mitään muuta konseptia jossa poiskuuluminen merkitsee jotain kannanottoja. Yleensä määritelmät "kutsuvat sisään" ja niihin kannanotot ovat jotain jota nimenomaan sisäpiirin tulisi tehdä...
1: Näin ollen, vaikka teologialla voi muutoin ja muualla ollakin jotain arvoa, on teologian rooli valtionkirkossamme saavuttanut hyvin omituisen asian. Koska luterilainen kirkko (1) yleisesti kiistää että Jumala olisi tieteellä todistettava, on se ajautunut eroon Jumalatodistuksista ja (2) kun sen teologiakuva ei vastaa kirkon käytänteitä tai (3) osu yksiin kirkkoon kuuluvien uskovien näkemysten kanssa, on sen rooli redusoitunut pelkästään (a) kirkon institutionaalisen vallan säilyttämiseen, joksikin johon uskontokriitikoiden kritiikki ohjataan. Näin ollen uskonto ja sen käytännössä ilmeneminen ja uskonnon arvo muuttuu joksikin jota ei voi kritisoida koska kirkko irrelevantisoi kaikki osuvat kritiikit vaatimalla että kritiikki kohdisteaan heidän teologisiin olkiukkoihinsa jotka eivät vastaa millään lailla uskoa ja uskonelämää. Teologia voidaankin nähdä lähinnä abstraktian epäolennaisuutena johon huomio ohjataan kun kritiikki onkin epämiellyttävää, vaikka se kritiikki olisi todenmukaistakin.
___1.1: Lisäksi tämä ohjaus ei ole millään tasolla rationaalista saati kunnioittavaa. Syytös on karkeasti aina vain "uskontokriitikko tekee olkiukon eikä tunne uskontoa tai teologiaa" Kuitenkaan koskaan uskontorkiitikon sanomaa ei oteta esiin ja katsota mitä tämä väittää ja tarjota sitten vastaan jokin näkemys joka selviää vaatimusseulasta ; Teologia jää siis vain "tielläolijaksi" - ja tekee sitä yleensä peräti strategisesti tavalla joka on tunnettu toopeimpien internetkohkaajien strategiana, joka löytyy esimerkiksi Niilo Paasivirran "Nettipeelon oppaasta" nimellä "Olet olkiukko" ; "Voit koska tahansa "kumota" pitkänkin argumentaatiopostauksen, etenkin, jos siinä on nähty oikein paljon vaivaa. Lainaa koko postaus tai korvaa lainaus kokonaan vanhalla tutulla "[snip]"-tägillä, ja vastaa "Olkiukko". Aivan, yksi sana, "Olkiukko", ja piste. Voi ottaa myös kohteeksesi jonkun oikein innokkaan vastaan inttäjän. Vastaa hänen joka ikiseen argumenttiinsa tästä eteenpäin "Olkiukko". Älä turhaan perustele, miksi sanot olkiukko. Sana kumoaa joka tapauksessa kaikki mahdolliset argumentit, joita vastaväittelijäsi esitti - tai sitten ei kumoa. Nykyään se vain tarkoittaa, että sinä olet täysi peelo."
Tässä mielessä minä olenkin iloinen siitä että olen osallistunut juuri siihen Kirkon tarjoamaan kasuaalitoimitukseen joka sen "palvelupaketissa" tarjoaa elämääni eniten merkitystä ja sisältöä. Eli kirkosta eroamiseen. Tästä laitoksesta irtautuminen oli aktiivinen kannanotto, ja tämän ääneensanominen antoi minun elämääni merkitystä. Väitän siis että kirkolla on oikeasti hyvä kasuaalitoimitus. Ja peräti suosittelen sen kokeilemista jokaiselle! Se on nimittäin vähän kuin maksaisi puhelinlaskun - paitsi että tämä ei ole lasku, vaan käytännössä tilillesi ropsahtelee lisää rahaa!
Miten niin vittuilen?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti