Muistan kuinka esii nousi näkemys joka myönsi ilmiön ja oli sitä mieltä että se oli ongelma. Syyksi esitettiin etupäässä yhteiskunta, tai tarkimmin feministit (telaketjuja ei mainittu mutta niitä tarkoitettiin). Esittäjän mukaan naisien vapautta ja soturillisuutta tuetaan ja miesten rajoitetaan ; Naisen tekeminen joka loukkaa on vapauttava aktio, miehen vapauttava tekeminen nähdään helposti vain loukkaavana aktiona. Vaikka vapaus onkin esillä kaikille arvona, niin se esiintyy tytöille ja pojille eri tavalla ; Tytöille sanotaan kannustuksia ja heitä ajetaan tekemään erilaisia asioita, pojat oppivat lähinnä mitä ei saa tehdä. Ja että tätä kautta miehet kasvavat lapsuudesta jätkyyteen mutta eivät miehuuteen.
Ajatus ei toki ole kovin uniikki. Sitä löytää konservatiivisemmista piireistä, jossa nähdään että perinteisessä perhekuvassa miehen annettiin olla sankari. Eli jokin jota nainen voi katsoa arvostaen ja kunnioittaen. Tasa -arvo on tässä näkemyksessä romuttanut tämän jalustan ja nyt (a) nainen ei sitten kunnioita miestä ja (b) mies jää ikuiseksi lapseksi eikä vartu ottamaan vastuuta elämästään, koska jos miehelle ei anneta lupaa tähän, hän ei taatusti tee sitä.
Myös tasa-arvoa kannattavien naisten puolelta vastaavaa asennetta löytyy. Tällöin se tiivistyy eräänlaiseen miesten halveksintaan. Heidän mukaansa mies on peruslaiska ja suostuu muuttumaan aikuiseksi vain jos häntä erikseen patistetaan siihen.
Yleisemmin vastaava diskurssi kohdistuu etupäässä nuoriin. Yllättävän usea puhuu siitä miten lapsuutta jatketaan aikuisuuteen. Että ollaan kidulteja. Tämän keskustelukentän mukaan lapset ovat turmeltuneita - ja niin ovat nuoret aikuisetkin.
En suoraan sanoen ymmärrä (~lue "hyväksy") tätä keskustelukonseptia.
On toki totta että tasa-arvoisuus ei ole hierarkista, ja että sankaruus on jollain tavalla hierarkista, kun tekijällä on kykyjä ja osaamista joita toinen katsoo ylöspäin. Samoin on selvää että vastuunkantoa on muutettu. Ennen on jaettu vastuualueet jossa miehen tehtävä on ollut kaikkialla likimain sama. Tehdä "miesten työt". Naisilla taas on ollut eri vastuualue, "naisten työt". Tämä on johtanut spesialisoitumiseen. Nykyisin taas on niin että molemmilla on "miesten työ" joka on kodin ulkopuolinen suorite. Ja sitten on "kotityöt" joka on se vanha "naisten työ" jota sitten jaetaan. Koska tässä järjestelmässä kotityöt ovat molempien ihmisten härväämisaluetta, on selvää että mukaan tulee voimakasta neuvottelua ja että joskus toteutuu se vanha sanonta jossa usea kokki on saman sopan kimpussa.
Tämän ulkopuolella tilanteessa ei sitten olekaan kovin paljoa järkeä. Sillä jos katsotaan mihin asioihin pitäisi tehdä muutoksia jotta miehet saisivat olla sankareita, ei kuvaus olekaan kovin selvä. Sillä kun katsotaan mitä naiset rajoittavat, on se lähinnä televisionkatselua, olusilla käymistä, kaverien kanssa naurunröhisemistä pizzerioissa. Ja mihin naiset ajavat niin että miehiltä löytyy valittamista, on ne kotityöt. Näin näyttääkin siltä että tasa-arvoliike ei itse asiassa iske lainkaan mihinkään sankaruuteen vaan harrastustoimintaan.
Tämän huomioiminen taas on selviö. Itselläni oli lapsena ties mitä vesipyssysensuureja koska näitä pidettiin huolestuttavana. Aikuisenakin joudun oikeuttamaan miekkailuharrastamista - se nähdään usein aggressiivisena ja huolestuttavana. (Esiin nousevat esimerkiksi vaimonhakkausdiskurssi, vihanhallintaongelmadiskurssi, väkivaltaisuusdiskurssi...) Myös jotkut lihaskuntoon keskittyvät harrastukset kohtaavat huolipuhetta tai syytöksiä pinnallisuudesta ja heteronormatiivisuudesta. Tämä tiettyihin harrastuksiin osoitettu kritiikki ja erilaisten harrastusten komppaaminen osoittaa että toiset harrastukset ovat tasa-arvoisempia kuin toiset eivät.
1: Tosin niin esimerkiksi väkivalta kadullakin koetaan eri tavoin. Kun kerron saaneeni turpaan, reagointi on usein yllätys siitä että "sinä vaikutat niin fiksulta tyypiltä". Eli nähdään että kun nainen saa turpaan, hän on uhri. Mutta jos mies saa turpaan, hän on jotenkin syyllinen tilanteeseen. Eli oletetaan että hän ei ole uhri vaan osasyyllinen kun on provosoinut, uhitellut, tapellut - ja sitten vaan hävinnyt normaalin miesten väkivaltaa kuvaavan valtapelitappelun. (Saatanan paskiaiset!)
Toisin sanoen tiettyjä perinteisen maskuliinisuuden muotoja harrastuksissa kielletään ja rajoitetaan niin miehillä kuin pojillakin.
Näin ollen voidaankin huomata että lapseus nähdään lähinnä harrastusmuotojen ilmenemisessä. Kun esimerkiksi elokuvat, tietokonepelit, batman, jalkapallo... ovat jotain josta pojat ovat kiinnostuneita, nähdään töissä käyvä WoWia dataileva nörttimies kidultina. Jos hän olisi kaljakuppilassa, häntä pidettäisiin adultina. Toiminta ei kuitenkaan ole kummassakaan tapauksessa "sen kypsempää" ; Humala ei ole aikuisempaa tai kypsempää kuin joku pelien nakuttelu. Ne ovat (sinällään kivoja) hupsutteluja ja typerehtimisiä joissa ei ole tekemisen ja sankaruuden kanssa ihan hirveästi tekemistä.
Sama on tietysti avioliittotarinoissa. Perinteisesti ajateltiin että miehen ei tarvitse tehdä naisten töitä. Silloin sotkuisesta poikamiesboksista siistiin taloon muuttaminen nähdään tarinana jossa nainen tulee ja pistää talon kuntoon, ja molemmat tekevät omaa osaamisaluettaan, nainen hoitaa kodin jota mies ei osannut hoitaa (katso sitä poikamiesboksia). Nykyään jos sotkuisesta poikamiesboksista siirrytään siistiin taloon, se nähdään sitten naisen alistavana patistustoimintana kun ajatellaan että mieskin pitää ajaa siivoamistöihin. Luulen että aina miehiä on patistettu ja aina miehet ovat jossain määrin myös tehneet kotitöitä - nykyisin miehet vain tekevät enemmän (ja naiset myös).
Pidän nykytilaa nimenomaan sankarillisempana. Tosin miesten tulisi saada myös harjoittaa liikuntaa. Se nimittäin pidentää elinvuosia, joten tämän rajoittaminen on vähän kuin kannustaisi tupakointiin!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti