Kenkää nokkaan

"Avarassa Luonnossa" oli dokumentti jossa käsiteltiin kenkänokkia. (Tämä kohta löytyy youtubesta englanniksi.) Vaikuttava elementti on se, että kenkänokille syntyy usein kaksi jälkeläistä joista toinen kuolee pois. Merkittävää on se, että emo tukee vahvempaa ja jättää heikomman heitteelle.

Tämä on hyvin mielenkiintoinen käyttäytymistapa. Se muistuttaa r -strategiasta ja K -strategiasta. Eläinkunnalla on monenlaisia strategioita hoitaa jälkeläisiään. Ja on useita eri strategioita jotka ovat evolutiivisesti hyödyllisiä. Ääripäissään voidaan sanoa että (a) K-strategia on helppo muistaa "Kunnollisten strategiana" (isolla K:lla). Siinä jälkeläisiä tuotetaan vain vähän ja näitä hoivataan ja huolletaan. (b) Sitten on r-strategia joka on helppo muistaa "renttustrategiana" (pienellä r:llä). Siinä jälkeläisiä tuotetaan paljon eikä niitä hoideta.

Nyrkkisääntö toimii hyvin. Mutta kenkänokka on haaste mielikuvalle. Joskaan ei strategialle. On vaikeaa yhdistää mielikuvaa hoivasta siihen miten kenkänokka kohtelee heikompaa poikastaan. Mutta on syytä katsoa pintaa syvemmälle.
1: K -strategia toimii tehokkaammin jos ympäristö on ennustettavalla tavalla haasteellinen. Ideana on se että ei ole järkeä tuottaa jälkeläisiin variaatiota vaan panostaa jälkeläisiin niin että niillä on parempi mahdollisuus selviytyä.
2: r -strategia taas on yleinen kaikissa niissä olosuhteissa joilla vanhempien hoiva ei kasvata jälkeläisten eloonjäämistä. Jos ympäristö on satunnainen tai kovin vaaraton ei panostamisessa ole järkeä.

On toki totta että "matalan tason vanhemmuus" eli sellainen tilanne jossa jälkeläisiin ei panosteta johtaa jälkeläisten hylkäämiseen ja ignoroivaan käytökseen. Mutta samalla on huomattava miksi K -strategiassa ei tuoteta hirvittävän montaa jälkeläistä hoidettavaksi. Syynä on se että kasvatus on jopa suurempi panos kuin lisääntyminen. Kun itse lisääntyminen on vain pieni osa panosta on jokainen lisälapsi suuri riippakivi. Siksi vähäisten resurssien ympäristössä voi olla kätevää tuottaa muutama jälkeläinen ja hoitaa kunnolla sitä joka näyttää selviävän parhaiten. Kenkänokan tavalla hoitaa asia K -strategikko joka ei voi tuottaa kahta tankkia tuottaa yhden tankin, mutta käyttää pohjana parasta perusmallia muutamasta kokeillusta.

Toki tämä korostaa että K-strategia ja r-strategia ovat jatkumoita. Ihmiselle synnytys on iso panostus ja riski joten useampien jälkeläisten pykääminen ei ole yhtä hyvä strategia kuin kenkänokalla. Toisaalta jos kenkänokka eläisi ympäristössä joissa jälkeläisten kasvatus onnistuisi hyvin vähillä resursseilla se voisi hoitaa useampiakin jälkeläisiä. Ja jos ne olisivat oikein oikein helppoja se voisi antaa jälkeläisten juosta vapauteen suu auki kun ruoka kävelisi sinne. Jatkumon paras paikka riippuu aina myös ympäristöstä ja siitä mitä lisääntymisrakenteita lajilla on jo siinä vaiheessa käytössään. Ja miten muuntuva ympäristö on. Siksi on hyvä miettiä strategioita ääripäinä jotka toimivat yleensä, kun se huippukohta on sitten jossakin hieman tilannekohtaisessa paikassa.

Kun asiaa miettii näin, oman jälkeläisen hylkääminen K -strategikolta alkaa näyttämään hieman arkijärkeen osuvammalta. Samalla selviää että hellä luonto is not. Moni toki hakee luonto-ohjelmista sitä mitä lähinnä "Pingviinien matkan" kaltainen tarkasti valittua marginaalista lajia seuraava elokuva voi tarjota.

Kissojen suosiosta

Kirjoitin Uuden Suomen vapaavuoron puolelle pienen, muutaman irtovitsin sisältävän, jutun kissoista. (Vitsitkin olivat blogiini kirjoittamista irtovitsestä uudelleenkoostettu kokonaisuus, koska tuo palsta nyt on sellainen mitä päivitän koska haluan keskittää yhteen paikkaan juttujani jotka on tehty jo valmiiksi aiemmin.) En ollut lainkaan yllättynyt siitä että se sai kohtuu hyvin lukijoita nopeasti. Sillä se oli kissoista. Ja siinä on myös sievä kuva.

Kissat pärjäväät internetissä. Ja tämä ei ole sattumaa. Voidaan sanoa että kissat eivät ole kenties täydellisiä lemmikkejä, kuten koirat, mutta ne ovat täydellisen viihdyttäviä, toisin kuin koirat. Kissat ovat valloittavia. Jopa silloin kun niillä on vakava lukihäiriö ja ne kaipaavat juustohampurilaisia.

Kissoilla on juuri sopivia ominaisuuksia että ne vetoaisivat ihmisiin. Siinä missä koirat ovat domestikoituneet hyödyttämään ihmistä, kissat ovat viihdetähtiä enemmänkin luonnostaan. Osa niiden valloittavista piirteistä koskee juuri sitä että ne oikeastaan ovat aika huonoja lemmikkejä. (Jos hyvällä lemmikillä tarkoitetaan helppoutta ja hallittavuutta ja sosiaalisuutta ja silitettävyyttä.)

Kissat ovat suloisia.

Ja tämä ei ole subjektiivinen mielipide, vaan nojaa hyvin tietynlaiseen suloisuuteen. Kissoilla on paljon neoteenisia piirteitä. Suuret, pyöreät, silmät, pieni nenä, suhteellisen pyöreä naama. Nämä ovat piirteitä jotka ovat ihmisvauvoilla. Voidaankin sanoa että ultimaattisina K -strategioijina ihmiselle on evolutiivisesti hyödyllistä pitää vauvoistaan, ihastella niitä ja olla ylipäätään tappamatta näitä nurkissa pyöriviä ja kuolaavia pikku häiriköitä.

Kissojen pitämisestä ei ole geneettistä hyötyä. Mutta evoluutio onkin täynnä sivutuotteita. Se, että jostain piirteestä on enemmän hyötyä kuin haittaa johtaa sen yleistymiseen. Ei se, että se pätee positiivisena joka ikisessä tapauksessa. (Hyvä muistutus niille joista uskonnon yleisyys tarkoittaisi sitä että siitä väistämättä olisi hyötyä "koska muutoin evoluutio olisi karsinut uskonnollisuuspiirteen ihmiskunnasta". En tiedä mikä evoluutio heillä on mielessään, ei ainakaan se biologiasta tuttu evoluutio.) Kissojen neoteeniset piirteet ovat ihmisille ylinormaali ärsyke. (Joka ei tarkoita sitä että kissat olisivat ärsyttäviä. Tai, monesti ne ovat. Mutta ylinormaali ärsyke koskee reagointia noin yleisemmin.)
1: Piirrettyjen tekijät ja lelujen valmistajat käyttävät tätä samaa ihmisten ominaisuutta hyväkseen. Lelujen ja piirrossankareiden pyöreät muodot ja suuret silmät eivät ole sellaisia vahingossa. ; Jossain mielessä bronyjen kannalta voi olla kiusallista tajuta, että he luulevat pitävänsä vain hauskoista pienistä hevosista ja ystävyyden taijasta, mutta osittain takana on se, että näissä on neoteenisia piirteitä jotka tuottavat ylinormaalin ärsykkeen. Jossain mielessä bronyt siis sekoittavat hyvin perustavalla tavalla pikkuponit omiin lapsiinsa. Tämä on kieltämättä häiritsevä ajatus.

Neotenian voi huomata siitäkin, että ihmiset lepertelevät eläimille. Tämä on minullekin hieman arka asia. En yleisesti pidä ihmisistä. Mutta eläimet ovat aivan toinen asia. En yleensä ilahdu ruuhkajunassa että "kiva nähdä ihmistä". Mutta jos koira tai kissa tulee vaunuun se on aina kiinnostavaa. Vähäisessä määrin kommunikoin vapaaehtoisesti myös vauvojen kanssa. Sitten kun 3 vuotta tulee täyteen ja ihminen alkaa käyttäytymään ihmismäisesti ja kykenee jallittamaan minua, kiinnostus heihin lakkaa. Käytännössä tyystin. (Daniil Harms fantasioi siitä että leikki-ikäisiin lapsiin voi istuttaa jäykkäkouristuksen että nämä olisivat hiljaa. En voi moittia häntä.)

Lepertelylle on englannissa "baby talk" -nimitys. Ja nimitys on osuva. Käytämme sitä myös lasten kanssa. Ja teemme tämän aivan luonnostaan. Asia on kiinnostava, koska minun lapsuudessani mammat tiesivät hiekkalaatikolla että lapsille pitää puhua selkeästi. Lepertelyä tuli välttää jotta lapset oppisivat puhumaan kunnolla. Psykologia on näyttänyt tämän teorian vääräksi. Leperrellessä nimittäin käytetään hitaampaa puhetahtia ja yksinkertaisempia lauseita. Ja vauva kiinnittää niihin paremmin huomiota ja oppii kielen. On helpompaa oppia puhumaan ensin yksinkertaisesti ja väärin. Ja vasta tästä päästään sitten "puhumaan kunnolla". Koska eläimillä on neoteenisia piirteitä, vääristyy ajatuksemme niidenkin kohdalla. Siksi lepertelemme kissoille.
1: Koira ei hyödy vauvapuheesta. Se tosin ymmärtää siihen liittyvät eleet, ilmeet ja tunnetilat hyvin. Joten tämä ei ole mikään varsinainen ongelma. Etenkin kun koirien omassa viestinnässä korkeat äänet ovat valittavia, matalat äänet murisevia ja vihaa ilmaisevia. Kun taas onnelliset äänet ovat keskirekisterissä. Ja ihmisten vauvapuhe osuu juuri tälle tasolle. Kissa sen sijaan ei välitä vauvapuheesta tai sen puutteesta.

Kissat ovat ketteriä ja ilmeikkäitä.

Koirat ovat mahtavia eläimiä siinä mielessä että ne osaavat tulkita hyvin ihmisten ilmeitä, eleitä ja ruumiinkieltä. Ne on domestikoituneet tavalla joka korostaa sitä että koira on laumaeläin jossa laumanjohtaja on ihminen. Ja siksi niille on ollut tärkeää ymmärtää käskyjä. Tämä vaatii intentiontajua. Niiden ilmekkyys ei sitten ole kovin suurta. Koirilla on ilmeitä. Mutta niiden lihaskontrolli on pientä verrattuna kissoihin.

Kissat ovat taipuisia ketteriä olentoja joilla on hyvä lihastenhallinta. Niiden taipuisat nivelet tarjoavat potentiaalia erilaisiin taipumisiin. Sen vuoksi kissoilla on elekieltä ja ilmeitä. Niiden naama ja ruumis taipuu moneen sellaiseen johon koirien naama ei taivu. Ja tämä sisältää paljon "ilmepotentiaalia". Ihmiset taas lukevat kissojen naamoista ilmeitä. Jopa silloin kun näitä ilmettä vastaavia tunnetiloja ei edes ole. "Grumpy Cat" -meemi rakentuu yksistään sen varaan että kyseinen kissa näyttää pahantuuliselta, jopa silloin kun kissa itse ei ole. (Tai jos olisi, kyseessä olisi vakava eläimen hyvinvointia uhkaava rikos kissakuntaa kohtaan. Sen sijaan että kyseessä olisi ylikäytetty meemi joka uhkaa lähinnä ihmiskuntaa ja sen jäsenten mielenterveyttä.)

Kissojen luonne on utelias ja vaikeuksiin joutuva.

Kissat ovat luonteeltaan omapäisiä ja uteliaita. Tämä johtaa siihen että ne ovat jatkuvasti tekemässä jotain yllättävää. Kissat ovat uteliaisuutensa vuoksi tunkemassa mitä erikoisimpiin paikkoihin. Ja näin tehdessään ne joutuvat vaikeuksiin. Kissat kuitenkin ovat myös ketteriä, evoluutio on sopeuttanut niiden elimistön sellaiseksi että ne eivät mene rikki siitä huolimatta että ne käyttäytyvät siten kuin käyttäytyvät.

Ja tämä on täydellinen yhdistelmä huumorille ; Benign violation theoryn mukaan vaaran tuntu yhdistettynä lopputuloksen ei-vaarallisuuteen tuottaa ihmisille huvia. Huumori rakentuu osittain tämänlaatuisen varaan. Kissat tekevät tämänlaisia vitsejä kuin luonnostaan. Koirille vastaava temput pitäisi käsikirjoittaa ja opettaa. Mutta kissat luovat uutta kaaosta koko ajan. Ja kissat tekevät näitä asioita olipa ihminen paikalla tai ei.

Ihmisen ei siksi tarvitse tehdä muuta kuin olla paikalla, seurata kissaa ja pitää kameraa lähialuella. Ihmisen ei tarvitse käsikirjoittaa tai keksiä juttuja. Kissat tekevät kaiken tämän työn ihan itse.

K -onservatiivit

Jos katsotaan ihmisiä, voidaan huomata että tyhmyys suojaa tietynlaisilta typeryyksiltä. Jos esimerkiksi otamme ampuma-aseita koskevan arvokeskustelun, voimme huomata että samat ihmiset saattavat selittää että "aseet eivät tapa ihmisiä - sen sijaan ihmiset tappavat ihmisiä". Ja sitten aseita kuitenkin voidaan tämän saman ihmisen toimesta perustella sillä että itsepuolustus tai jopa ajatus siitä että aseilla voidaan vastustaa hallitusta jos tämä päättää ryhtyä tyranniksi. Ei tässä voi sanoa että eivät aseet puolusta ihmistä vaan ihmiset puolustavat ihmistä. Tai sanoa että eivät aseet tee vallankumouksia vaan ihmiset tekevät vallankumouksia. (Erikoista on että miten tätä keskusvaltiota vastaan hyökkääminen koetaan joksikin muuksi kuin vallankumoukseksi. Vallankumous koetaan kommunistiseksi termiksi.)

Tämä ristiriitaisuus on kuitenkin eräässä mielessä positiivista. Nimittäin siinä mielessä että siinä ihminen oppii jossain määrin antamaan joustoa tosiasioille. Jos ihminen sen sijaan on rationalisti joka arvostaa koherenttiutta saattaa riskinä olla juuri se että tajutaan miten oma lempiteoria on uhattuna. Ja näin syntyy koherentti ad hoc -maailma jossa tosiasioille ei jousteta. Itse asiassa  tässä kohden onkin jännittävää että älykkyyden psykometriaa on tehty paljon. Ja moni ymmärtää älykkyydestä ja fiksuudesta sen että tämä ihminen olisi luotettava ja osaisi erottaa totuuden epätodesta. Monesti käy kuitenkin juuri päin vastoin. Korkea älykkyysosamäärä nimittäin, aivan tunnetusti, korreloi sekä valehtelemisen että bullshittiin uskomisen kanssa ; Älykkäitä ihmisiä saadaan siksi huijattua muita enemmän esimerkiksi talousasioissa. Nämä useille epäintuitiiviset asiat eivät ole kuitenkaan kovin yllättäviä kun muistetaan että älykäs ihminen osaa suojata omaa teoriaansa ovelasti näppärin ad hoc -saivarteluin.

Konservativismissa olevia jännitteitä.

Oleellisinta olisi löytää jonkinlainen keskitie. Esimerkiksi miettiä miten ristiriidoista voidaan oppia. Otan tästä esimerkiksi konservatiiviuden. Ihan sen vuoksi että lasken itseni sellaiseksi. Olen aikaisemmin moittinut konservatiiveja ns. "Asimov -taudista". Eli siitä että he ajattelevat että kaikki oleellinen on keksitty. Tässä ajatellaan sitä mikä on toiminut aikaisemmin ja keskitytään keskiarvoihin. Tätä korostamaan voidaan saada ne ihmiset jotka selittävät elämänohjeeksi sen että "käy gradusi loppuun ja hae töitä. Niin saat hyvän viran johon mennä ja kaikki käy hyvin". Tämä on varmasti toiminut 1960 -luvulla erinomaisesti. Ja näitä hokevat ihmiset eivät ymmärrä että maailma on muuttunut kun taas he itse eivät. He ovat elämänkokeneita, mutta lähinnä sillä irrelevantilla tavalla että he ovat olleet pitkän aikaa elossa. He eivät ole usein joutuneet hakemaan uuteen työhön. (Ja jos he joutuvat ja kohtaavat vaikeuksia tämä on helppo selittää ageismilla, vanhempien ihmisten sortamisena. Joka on aivan varmasti totta. Mutta ei  niin vahvasti kuin voisi luulla.)

Moni minun ikäiseni konservatiivi on tiedostanut tämän. Heille tässä on jopa jonkinlaista kusetetuksi tulemisen tunnetta. Ja osa syyttää tästä "hyysäyskulttuuria". Onkin totta että yleiseen peruskoulutukseen panostaminen on jotain jota voi odottaa niiltä "kommareilta" jotka kannattavat säätykiertoa. (Mutta kyllä kaltaiseni konservatiivisesti sävyttynyt meritokratian kannattaja on sitä mieltä että syntyperä ja vanhempien kyky maksaa yliopistomaksut ei ole mikään tehokas tie yhteiskunnan hyvinvointiin.) Ja yleinen pärjääminen ja optimismi on ollyt "hyysäyskulttuurissa" hyvinkin vallitsevaa. Kulttuurissa jossa ei ole syyllisiä vaan pahantekijätkin ovat lempeästi uhreja on ollut luontevaa luoda valoisaa tulevaisuutta. Utopia -ajattelu on "vähintään jossain määrin" vasemmistolaisintellektuellismiin sopivaa. (Joka taas kaltaiselleni kyyniselle sialle maistuu tyylipuhtaalta kusetukselta, jota levittävä joko valehtelee tai on idiootti.)

Tämä huomio siitä että perinteinen ja hyväksi havaittu toiminto ei pelaa nykytyöyhteisössä kertoo että "perinne" ei kuitenkaan ole kovin hyvä vedottava asia. Konservatiiviuden perusteemana on aina jossain määrin juuri se että toimintatavat kiteytyvät perinteisiin. Tässä mielessä on hyvä huomata että "ennenkin on toiminut" ei muissakaan kysymyksissä ole yhtä ilmiselvä kuin voisi luulla. "Ei pidä korjata jotain joka ei ole rikki" ei ole tässä mielessä kovin tehokas ajattelutapa. Koska kun yhteiskunnassa asiat muuttuvat, niin voidaan olla varmoja että toimintakonteksti muuttuu. Tämänlaisia iskulauseita on helppoa heitellä, koska ne ovat vakuuttavia mutta kuitenkin niin abstraktisti yhteiskunnallisiin asioihin liittyviä. (Yhteiskunnan deterministisesti säädelty koneistovertaus on toki klassisen Asimov -taudin oire sekin.)

Kuten halveksittava ekoterroristi Kaczynski asiaa tiivisti, konservatiivien ongelmana on se että he usein kannattavat yritteliäisyyttä ja uutta teknologiaa. Joka muuttaa infrastruktuuria ja asioiden tapahtumisyhteyksiä. Joka taas uhkaa perinteisiä toimintatapoja ja asenteita. Työmarkkinoiden muutos on tästä mainio esimerkki. Monella konservatiivilla onkin tässä ollut "joustoa tosiasioihin nähden". Ja joukosta löytyykin "uusluddiitteja" jotka esimerkiksi katsovat että työ voi loppua teknologian kehittymisen vuoksi. (Minustakin mahdollisuus ja aihe on tärkeä ja kysymykseen pitää vähintään vastata.)

Näiden jännitteiden perusongelmana voi olla häiriintyminen. Siis jokin jossa ongelma joka tyystin kiistetään, koetaan uhaksi konservatiiviudelle ja aletaan debatoimaan itse jännitteen relevanttiutta vastaan, tai sitten jännite myönnetään mutta se muotoillaan pseudo-ongelmaksi muutamalla asiaankuuluvalla ad hoc -oletuksella. Itselleni kaikki nämä edellämainitut keinot ovat irrelevantteja koska se mikä ratkaisee ei ole koherenssi vaan parsimonia. Siksi asioista olisi enemmänkin otettava opiksi.

Miten tätä voisi fiksailla?

Nassim Taleb on "antihauraassa" lähestynyt samoja ongelmia sitä kautta että hän on etsiskellyt syitä sille miksi taantuma on lähtenyt vellomaan. (Tämä kirja on siitä hauska että se varmasti viehättää osaltaan konservatiiveja. Perinteiden lataama pragmaattinen viisaus saa kehuja ja keskushallintoa epäillään ja luotetaan paikalliseen päätöksentekoon. Joka taas on konservatiiviuteen sidoksissa. Tosin muu aineisto sitten varmasti ärsyttää koska se näyttää miten tyylipuhdas konservatiivinen ajattelutapa ei toimi.)

Konkurssien kohdalla Taleb näkee syynä ensi sijassa liian suuren koon ja tähän liittyvän toiminnan rationalisoinnin. Suuri koko ja tehokkuusajattelu johtavat helposti kohteisiin jotka ovat sekä "liian suuria kaatumaan" että "hauraita" siinä mielessä että niissä voi olla jokin osa jonka muutos yhteiskunnassa johtaa niiden tuhoutumiseen.

Syynä on se, että jos systeemiä rationalisoidaan se usein tarkoittaa;
1: Kadunmiehen silmissä sitä käsittämätöntä tilannetta jossa yritys potkii työntekijöitä pois vaikka yritys tuottaa voittoa. Pörssipelien ohjaamassa talousmaailmassa voitto ei ole kuitenkaan yhtä oleellinen asia kuin odotus tulevista voitoista. Ja tämä vaatii voittojen sijaan kasvua. Ja kun toimintaa rationalisoidaan siitä tehdään täsmällistä ja systemaattista. Ja jossain vaiheessa on välttämätöntä että tämä johtaa siihen että tosiasiassa yritys myy tehokkuuden nimissä sattumankestoaan. Jossain vaihessa laiskat työntekijät on potkittu pois. (Tämä ongelma on onneksi ymmärretty työpaikalla jossa olen töissä. Siellä projekteissa on aina hieman löysää ja tulosta tehdään aina hieman tarpeettoman paljon. Syynä on se että sitten jos tapahtuu jokin katastrofi, projekti ei kaadu vaan sitä voidaan paikkailla lennosta. Tätä ei voi tehdä jos jokainen tekee jo valmiiksi maksimitehokkuutta mononkuvanpelko persiessä. Ja meidän alallamme sattumaa on väistämättä paljon. Markkinatutkimuksissa ryhmäkoot ovat maltillisen kokoisia joten esimerkiksi flunssa-aalto saattaa romauttaa rekrytoitujen ryhmien jäsenmäärät viimeisenä päivänä.)
2: Keskusjohtoa tehdään usein koska halutaan säästää byrokratiassa. Tämä johtaa siihen että asioita säädetään keskitetysti. Tämä johtaa siihen että joustavuutta paikallisiin olosuhteisiin jätetään helposti tekemättä. Ja toisaalta näiden muutokset ovat vaikeampia koska asiat on päätetty jossain ylempänä. Näin tilanteisiin reagointi hidastuu tai on jopa olematonta. Sillä jos joustavuutta lisätään se vaatisi lisää byrokraattista päätöksentekoa lähemmäs perustyöntekoa ja se söisi tehot byrokratian keskittämiseltä.
3: Suuri koko tuo uusia ongelmia. Esimerkiksi jos on yksi suuri keskusvarasto sen palaminen johtaa suurempaa kokonaistuhoon kuin hajautetummat varastot. Olisi todella epätodennäköistä että ne kaikki palaisivat kerralla. Joten tulipalosta tulee enemmän "pienen tuhon sijaan valtava kertatuho".
4: Lisäksi suuret yksiköt johtavat omituisiin tilanteisiin. "Liian suuri kaatumaan" -yritykset tuottavat kaatuessaan usein tajuttomia tappioita. Jos esimerkiksi pienet paikalliset liikkeet korvataan megamarketilla, se johtaa työllisyystilanteen oleelliseen muuttumiseen. Ei välttämättä siten että kauppiaat eivät uudelleentyöllistyisi megamarketissa. Vaan siten että liikkeiden konkurssista tulee isosa yksikössä vakava totaalituho. Perinteisessä tilanteessa jokunen pieni liike menee konkurssiin toistuvasti, mutta vain harvoin joka ikinen liike menisi konkurssiin. Suuressa kauppakeskuksessa itse liiketila on jätti-investointi. Ja kaikki ovat sitoutuneet tähän. Kun tämänlainen paikka menee konkurssiin, se aikaansaa valtavan vahingon ympäristöön. Lisäksi tämänlainen suuri tuho iskee myös megamarketin liittolaisiin. Näin ollen yhteiskunnan tasolla voikin olla niin että joudutaan syytämään hirveästi rahaa siihen että "liian suuri kaatumaan" ei kaatuisi. Sillä tuhoutuminen veisi vielä enemmän rahaa ja johtaisi vielä suurempaan persnettoon.

Kaiken kaikkiaan tässä taustalla on runsaasti sitä samaa henkeä mitä löytyy Jukka Hankamäeltä ; "älä osta sen firman osakkeita, joka rakentaa uuden pääkonttorin". (Aihe on ollut minustakin tärkeä ja kiinnostava.) Eikä liene yllätys että en luota ihmisiin, heidän älyynsä tai hyväntahtoisuuteensa. Joten perustaa suuriin ja toimiviin keskushallintoihin on vaikeaa luoda. Se että joku todella voisi ymmärtää syvästi kaiken ja hallita ja kontrolloida yhteiskuntaa on mahdotonta. En luota siihen edes jalostusohjelmissa. (Salaliittoteoriat ovat minusta lähtökohtaisesti naurettavia. Sillä niissä luotetaan että maailma on keskusohjattua ja joku suunnittelee tämän kaiken. Ei niihin voi sanoa muuta kuin että elämä on ensikertalaisten tumpeloiden käsissä. Axel Oxenstiernan sanoin "An nescis, mi fili, quantilla prudentia mundus regatur." ~ poikaseni, kunpa tietäisit miten vähällä järjellä maailmaa hallitaan.) Ja näin ollen olenkin hyvin samaa mieltä Talebin ajatuksen kanssa. Hän ajaa pienempiä kontrolliyhtymiä - suosittujen fuusioiden tai kuntaliitosten sijasta.

Mutta fiksailisin Talebiakin.

Näkisin että Talebin ongelmana on se, että hän ajattelee liiaksi yhden taikaluotinsa kautta. Voisin nimittäin tarttua Talebin ajatukseen evoluutionäkökulmasta. Yhteys ei ole typerä monestakaan syystä. Taloustieteen ja evoluution välillä on ollut yhtäläisyyksiä aivan alusta lähtien. Malthusin talousteorialla on ollut inspiraatiovoimaa evoluutioteorian kehittymisessä. Ja Talebkin puhuu siitä miten epäonnistumiset karsivat typeryyksiä. Ja viittaa muutenkin kehittymiseen tavalla joka vihjaa alkeelliseen evoluutiovertaukseen jonkinlaisena lukeneisuuden osoituksena.

Ja analogia toimii jossain määrin. Esimerkiksi Talebin ajatuksia voi saada valaistua evoluution ystäville tutulla tavalla. NImittäin jos evoluutio otetaan esiin ja ajatellaan että sukupuutto ja konkurssi olisivat vähän kuin toistensa sukulaisia, niin voidaan huomata että moni "eugeeniikan ystävä" ja "rodunjalostaja" tekee saman virheen mistä Taleb moittii taloustieteilijöitä. Nimittäin tehokkuus vertautuu varsin hyvin siihen mitä moni eugeniikkaa haikaileva hakee. Mutta sukupuutonkestävyys toimii hajonnalla. Mitä suurempi variaatio populaatiossa on, sitä vaikeampaa on tuottaa katastrofia jonka laajuudesta todettaisiin että "eikä yksikään pelastunut". Tämä on tuttu ongelma muurahaisyhteisöissä joissa pesä on itsessään hyvin funktionaalinen, mutta koska muurahaiset ovat geneettiseltä variaatioltaan minimaalisia voi sienitauti tai loinen pyyhkäistä koko pesän. Sama ongelma on toki tuttua myös maataloudessa. (Suurin osa geenimanipulointiin liitetyistä ongelmista, kuten koloradonkuoriaiset ja vastaavat johtuvat monoviljelystä, vuoroviljelyn puutteesta ja muusta ns. tehomaataloudesta. Variaation puute, ei geenialleelien syntytapa on se ratkaiseva asia.)

Mutta jos me mietimme asiaa tarkemmin, voimme muistaa konseptin joka kehittämisessä Eric Pianka on näytellyt tärkeää osaa. Hän nimittäin kehitti ekologiassa keskeisen ajatuksen K -strategiasta ja r-strategiasta. (Ekologia taas on evoluution ymmärtämisen kannalta aika keskeinen ala.) Ja niitä molempia yhdistää se että ne ovat omalla tavallaan erinomaisia strategioita. Ja niitä erottaa se että ne ovat hyvin erilaisia strategioita. Niistä molemmat ovat oikeita strategioita, mutta niiden ratkaisutavat eroavat toisistaan syvästi. Niin syvästi että "erilaisten taikaluotien ystävää" se voisi äimistyttää.

Talebin ongelmana tässä kohden onkin se, että hän korostaa taantumaa ja konkurssia. Hänen päästrategiansa on minimoida konkursseja, taata varma pärjääminen. Hajauttaminen, pienet yksiköt ja satunnaisuudenkesto ja vastaava ovat tässä taatusti hyviä kikkoja. Mutta tämän esittäminen päästrategiaksi on hieman sama kuin selittäisi että evolutiivisesti kannattavaa olisi vain harjoittaa r -strategiaa. Ja nimenomaan r-strategiaa

Jos mietimme taloudellista vakautta voimme ilahtua siitä että K ja r -strategiat tarjoavat taustalle peruskäsitteeksi eliöyhteisön vakavuuden eli stabiliteetin. Tämä tarkoittaa sitä miten hyvin populaatio tai eliöyhteisö kestää erilaisia ympäristötekijöiden muutoksia. Tässä kohden olennaisena on elinympäristön vakaus.
1: Kun olosuhteet ovat vakaat, syntyy helposti erikoistuneita lajeja jotka käyttävät yhtä tiettyä ekologista lokeroa. Tämä vähentää lajien välistä kilpailua ja johtaa esimerkiksi sademetsien lajikirjoon. Lajit ovat liitoksissa toisiinsa ja ne ovat yleensä spesialisteja. Kun tätä jatkuu kauan (määritelmä vakaalle elinympäristölle) seurauksena yleensä se että eläinkantojen tiheydet ovat kantokyvyn maksimin lähellä. Tälläisessä ympäristössä ylenmääräinen lisääntyminen ei ole hyvä strategia. Ja siksi tässä tilanteessa sovelletaan K -strategiaa. (Virallisesti K viittaa ympäristön kantokykyyn. Itse muistan strategian nyrkkisäännöllä "K unnollinen" ja "r enttu" -strategiat. Helpompi muistaa sekä termi että sen sisältö.) K -strategiassa suositaan suurta kokoa. Jälkeläisiä tuotetaan vähän ja niihin panostetaan. Jälkeläiset kestävät heikommin kuolemisia koska jälkeläisiä ei ole ylenmäärin. "Laatua määrän sijasta". Tämänlaisessa ympäristössä ongelma on se että jos ympäristöä muutetaan moni laji ajautuu sukupuuttoon.
2: Sen sijaan epävakaassa ympäristössä lajisto koostuu generalisteista. Ekologiset lokerot ovat leveitä. On kyettävä mukautumaan. Koska ympäristö muuttuu on oltava opportunistinen. Tällöin panostetaan jälkeläisten määrään ja luotetaan siihen että suuri variaatio ja mukautuvuus ja suuri jälkeläismäärä johtaa siihen että edes jokin jää henkiin seuraavan sukupolven lisääntymispurskausta varten. Yksittäiseen jälkeläiseen ei kannata panostaa koska tässä laitettaisiin liiaksi "kaikki munat samaan koriin". Näin esimerkiksi monet autiomaan kasvit tulevat toimeen satunnaisten sadeaaltojen ja vaihtelevien ja epäsäännöllisten kannanvaihteluiden kanssa.

Tätä kautta on ymmärrettävissä miksi niitä suuria yrityksiä kasvaa hyvinvoinnin ja vakaana aikana ; Suuruus tuottaa pysyviin olosuhteisiin sopivaa vakautta ja kestävyyttä. Siksi pienet opportunistit tallautuvat jalkoihin. Spesialismi ja erikoistaitojen osaaminen on jotain johon voidaan panostaa, sillä voidaan luottaa että se työläs harjoitteluaika ei mene luultavasti hukkaan. Jos on spesialisti "ja tämä ala lakkaa olemasta", niin siinä on niskassa vain opintovelat ja lähtötila muihin töihin on sama kuin sillä tyypillä joka meni amikseen ja joka teininä kulutti aikansa viinanjuomiseen ja tupakointiin. (Joka epäonnistuneesta spesialistista varmasti muistuttaa siitä että kannattaa ryypätä nuorena kun vielä voi.) Samalla korostuu se että konkurssitila ja taantuma todellakin muuntaa ympäristöä ja johtaa tuloksiin tavalla joka on Talebin ajatuksista hyvinkin tuttuja. (Tosin tässä on se riski että "liian älykästä" hämää analogioiden osuvuus ja se miten mieli sovittaa tosiasiat ad hoc hienoihin teorioihin. Koska juuri tämä on se riski joka älykkyydessä on.)

Mutta kun mietimme Talebin keskeisiä ajatuksia, kuten virheistä oppimista ja kehittymistä jossa kokeilevat insinöörit kikkailevat ja kokeilevat meidät kohti yhä parempaa maailmaa, ollaan tilanteessa jossa se mitä insinöörit tekevät on se, että he tuottavat yhä hienostuneempia ja tätä kautta spesifimpiä laitteita. Jotka kuitenkin muuttavat elinympäristöä. Näiden välillä on jännite. Ja tämä johtaa siihen että luultavasti mitään yhtä taikaluotia ei edes ole. Vakaissa ja eiedistyvissä yhteisöissä perinteillä on suurempi arvo. Mutta jos yhteiskunta muuttuu, niin sitä ontommaksi "älä korjaa jotain joka ei ole rikki" on. Mutta toisaalta korjaileminen opportunismia ja laajakirjoisuutta vaativassa tilanteessa haiskahtaa uuden spesialistin kuoriutumiselta.

Erikoisinta tässä on kuitenkin se, että perinteiset konservatiivien hyveet ovat yleensä konformistisia ja muutosvastarintaisia. Ja niissä todellakin vastustetaan ahneutta ja opportunismia. Niissä suojellaan vakautta ja järjestelmiä. Toisaalta taas liberaaleja kutsutaan rentuiksi ja he itse kunnioittavat joustavuutta ja maailman satunnaisuutta ja erilaisten vaihtoehtojen kanssa kikkailua. Ja vallankumouksia ja muutoksia. Kenties tämä vihjaa siitä miten molemmissa päissä poliittista linjamaa on enemmän järkeä kuin oikein kukaan - niin konservatiivien kuin liberaalienkaan puolella - oikein haluaisi myöntää. Mutta kuten moni tietää, strategia on jotain joka ei ole "absoluuttisesti oikeampi" vaan "oikeampi tilanteessa". Tässä huomiossa on sitten kaksi erikoista seurausta joita juuri kukaan ei intuitiivisesti näytä oivaltavan:
1: Konservatiivit ovat kenties yhteiskunnan vakauden ja pysyvän vauraudenkin takana, mutta he ovat potentiaalinen uhka sen olemassaololle. Mikään moraalikato ei uhkaa tuholla yhtä kaikenkattavasti kuin järjestäytynyt perinteistä oppimisesta byrokratisoitunut ja säädelty yhteiskunta. Liberaali ja kokeileva yhteiskunta taas ei johda taitaviin spesialisteihin vaan keskittyy yhteiskunnan säilymiseen.
2: Konservativismi on jotain joka ei ole parasta sodissa ja konflikteissa. Konkurssikypsän yhtiön ei kannata hakea voimaa fuusioista. Hyvinä aikoina pitäisi fuusioitua jos on fuusioituakseen ja yhteiksunnalle parasta olisi että huonoina aikoina yritettäisiin monialaistua ja vältettäisiin liittoumia.
3: Konservatiivien perusongelman näyttää olevan keskiarvojen tuijottaminen ja ajatus siitä että menneisyydessä tehdyt kokeilut ovat varmin keino toimia. Talebkin moittii monia yrityksiä siitä että he huomioivat vain ongelmia jotka on jo kohdattu. Hän kuvaa tätä "kalkkunaongelmaksi" viitaten klassiseen vertaukseen jossa kalkkuna saa isännältä siemeniä joka päivä. Paitsi sinä jona saa kirveestä. Kalkkuna oppii menneisyydestä mutta tulee hauraaksi. Asimov -tauti onkin jotain joka liittyy vahvasti juuri konservatiiviseen perinteisiin nojautumiseen. (Joka on itse asiassa perimmiltään "käytännön byrokratioitumista ilman paperivuoria". Sitä ei vain mielletä tämänlaiseksi koska byrokratia on konnotaatioiltaan negatiivista kun taas perinteet ovat henkistä ja hienoa ja vakaata kulttuuria.)
+: Mutta voi tietysti olla että minä olen vaan kompastunut omaan nokkeluuteeni. Itse tosin luotan että olen tässä kohden aivan riittävän tyhmä.

ecce lesbo (eli inhimillisestä variaatiosta)

Kirjoitin aiemmin hieman leikkimielisen ja "lähinnä puolivakavan" tekstin jossa lähestyin "luonnollista etiikkaa" evoluutio ja funktion määritelmä mielessäni. (Ja sain erikoisia lopputuloksia homoseksuaalisuuden kohdalla.) Se tuli mieleeni kun luin Wilkinsin tuoretta tekstisarjaa joka käsittelee evoluutiota ja variaatiota ihmisten käyttäytymisessä. Huomioissa on paljon samaa.

Yritän aluksi referoida Wilkinsiä siten että alustan varsinaisen asiani.

Wilkins lähtee argumentissaan yksinkertaisesti siitä, että aina jos tarkasteltavassa kohteessa on variaatiota on syytä katsoa muuttujia. "In any field that has statistical variation, it is necessary to isolate the variables. Biology is all about statistical variation of populations" Ja ihmisten käyttäytymisessä on nimenomaan variaatiota. Ja tätä variaatiota on tarpeen analysoida tarkemmin. Sillä kun luonnossa kaikki on variaatiota, ei normin olemassaolo ole samaa kuin hyvyys. Ei edes siinä mielessä että hyvyydeksi oletetaan yksilön ja populaation hyöty siinä mielessä kuin mitä evoluutio ohjelmoi. "mere existence of a norm is no guarantee that it tracks past success (at that level of fitness bearer), and so we ought not expect that the moral landscape is an adaptive landscape to which morals have adapted, as Sam Harris has it doing" Esimerkiksi huomioon tulisi ottaa sellaisia asioita kuin;
* Johtuuko variaatio siitä että siihen kohdistuu luonnonvalintaa vai ei. Osa variaatiosta on neutraalia ja osa taas on populaatiossa siksi että ne hyödyttävät. Näitä voidaan arvioida jakauman frekvensseistä ja painottumisesta. "If there is a skewed distribution of behavioural dispositions, then the null hypothesis must be that there is some selective pressure to which a population has not yet adapted" Gaussin käyrän muoto kertoo onko populaatio saavuttanut adaptiivisen tasapainon vai onko siinä valikoitumista johonkin suuntaan.
* Samoin on syytä katsoa että variaatio voi kertoa siitä että keskiverto toimii mutta ääripäitä on silti läsnä. "There will be tails for any distribution that are seen as over-cooperative (“saintly”) or under-cooperative (“evil”)." Esimerkiksi jos optimaalinen sosiaalisuusaste olisi jotain, niin tästä poikkeavia olisi. Se, että jokin piirre on olemassa ei vielä kerro että se olisi adaptiivinen. Eikä evoluutiokaan toisaalta tarkoita sitä että kaikki nähtävät piirteet olisivat hyödyllisiä.
* Ja lisäksi adaptiivisuuden arvioinnissa olisi syytä vilkaista sitä mikä on tapahtumisen konteksti. Adaptaatiota lähestytään turhan usein siten, että ajatellaan että asiasta on joko hyötyä tai ei. Mutta tosiasiassa hyödyllisyys ja haitallisuus näkyvät enemmänkin siitä mitä ominaisuuksia muilla on. Jokin piirre joka muutoin olisi huono voi yht'äkkiä olla hyvä jos ympäristö on toinen. "Dawkins once used the metaphor of a Gangster Society (like 1930s Chicago). If you live in such a society, you have limited alternatives to be nice. If, on the other hand, you live in a Society of Friends, it is easier and more rewarding to be a grifter."
...

Wilkins nostaa esiin myös sen että käytöksessä onkin variaatiota monillaki aspekteilla. Hän luettelee ominaisuuksia joiden kohdalla ihmisten välillä on paljon variaatiota. Hän nostaa esiin jaottelun jossa esimerkiksi (1) riippumattomuus vs. sosiaalisuus (2) hyveiden vs. seurausten arvostus, (3) konservatiivisuus vs.progressivismi (4) laaja-alaisuus vs. spesialismi (5) reflektiivisyys vs. matkiminen. Nämä piirteet sitten ovat eettisen käyttäytymisen ja siihen liittyvien asenteiden ytimessä. Vaikka ne kaikki viittaavatkin laajempiin asioihin kuin pelkkään etiikkaan.

Omaan asiaani.

Olen toki hieman vastahankainen kun katsotaan evoluutiota ja etiikkaa. Olipa kysymys sitten biologisesta evoluutiosta jossa tietty käytösmalli yleistyy ja on adaptiivinen, tai olipa kysymys siitä että oppiminen ja indoktrinointi viittaavat kulttuurievoluutioon jossa menestyksekkäät kulttuurirakenteet säilyvät ja sen sijaan huonot ja epäkelvot kulttuurit romahtavat ja menestyvät huonosti ja katoavat kuin muinaisegyptiläisten uskonnot. Evoluutio toimii hyvin jos pitää deskriptiivisesti kuvata sitä miten ihmisten tai kädellisten tai jonkin muun populaation sosiaalinen rakenne toimii. Se voi perustua täysin havaintoihin, korrelaatioihin ja muuhun joka saadaan redusoitua ryhmän käyttäytymiseen. Mutta jos kysymys siirretään kysymys normatiivisuuteen että "onko moraalisuus (yksilöiden tai yhteiskuntien) kelpoisuutta korottavaa" ollaan sitten siirrytty asiaan joka ei välttämättä ole vahvasti yhteydessä tähän deskriptiiviseen tasoon. Sillä deskriptiivinen taso kertoo lähinnä miten asiat ovat, ja mikä on tietty tavoite mielessä käytännöllistä, älykästä tai viisasta. Normatiivinen taso taas kysyy onko tämä kätevyys ja hyvyys ja älykkyys "strategiallinen hyvyys" samaa kuin "eettinen hyvyys".
* Siksi esimerkiksi kun Takkirauta selittää miksi älykkyys korreloi pitkän avioliiton kanssa, en loikkaa tästä vielä etiikkaan jossa esimerkiksi pitkää avioliittoa pidetään hienona asiana välttämättä. Tai että älykkyys jotenkin antaisi avioliitolle gloriaa ja lyhyt avioliitto olisi hoopo konsepti. Sen sijaan korostan vain että noin näyttää tapahtuvan. ; Kenties kulttuuri vangitsee ja hegemoniaa seuraavat hybriksen sokeuttamat tanssivat ja tottelevat kuin orjat. Mutta tämäkin kertoo yhdenlaista selitystä miksi tietynlainen asia tapahtuu useammin kuin toisenlainen, ei itsessään että onko se oikein tai väärin. Näin vain käy.

Kuitenkin jos tämä näkökulma nyt sitten otetaan käyttöön niin sain kyhäelmääni pari hyvin vahvaa mielijohdetta Wilkinsin tekstistä. (Ne eivät ole deduktiivisessa suhteessa Wilkinsin sanomisiin, mutta intuitioni huutaa niiden väliin analogisuutta, eli intuitioni rakentaa niistä aavistuksen jotain induktiivisesta.)
1: Wilkinsin hyveet toivat mieleeni hyvin vahvasti Jonathan Haidtin tavan lähestyä etiikkaa. Haidt viittaa että selvästi ihmisten kesken on klustereita, joissa tietyt asiat ovat useammin yhdessä kuin toiset. (Johtuipa tämä sitten biologisesta evoluutiosta tai kulttuurievoluutiosta.)
2: Toinen vahva mielikuva joka minulle syntyi oli asian yhdistäminen peliteoriaan. Nashin tasapainossa usein nimenomaan sekastrategia on se kaikista toimivin tapa. Moni ajattelee adaptaatiota tai menestystä liian kapeasti. Peliteoria muistuttaa että frekvenssi merkitsee hyvinkin paljon kun ylipäätään mietimme sitä mikä on tehokasta ja mikä ei.

Ja näin saadaan palautus siihen alkuperäiseen monifunktioargumenttiini. Argumenttiin joka on itsessäänkin tehty lähinnä siksi että klassinen teologinen funktionaalisuusargumentti ja "biologinen tosiasia on että lapsia syntyy vain miehen ja naisen välillä" -tyylisissä lausumissa on samaa henkeä kuin kulttuurievoluutiota tai evoluutiota korostavissa näkemyksissä.. Jos lajin säilyminen ja hyöty ovat ne joilla asia oikeutetaan, evoluutiolla ja adaptiivisuudella on taatusti jotain sanottavaa aiheesta.

Ensimmäinen huomattava asia on että homoseksuaalisuus näyttää olevan varsin pysyvä piirre. En puhu vain yksilötasolla, vaan nimenomaan sillä tasolla että kulttuuriessa  homoseksuaalisuus näyttää nimenomaan sangen pysyvältä piirteeltä. Homovastaiset kulttuuritkaan eivät ole onnistuneet karsimaan sitä. Homoseksuaalien frekvenssi on melko pieni jos arvoidaan "mitä yli 50% sitten tekeekin on keskivertoa ja normaalia ja vähempi on vähemmistössä" -näkökulmasta. Mutta se on kuitenkin samalla yllättävän suuri jos homoseksuaalisuus olisi todella jotenkin niin tuhoisaa kelpoisuudelle kuin mitä siitä sanotaan. Jos homoseksuaalisuus suoralta kädeltä tuhoaisi kelpoisuuden, miksi se on niin yleistä? (Ja toisaalta jos se on opittua niin miksi kulttuuri ei voi vain karsia sitä täysin pois, jolloin voisimme huomata että se olisi vain opittu piirre. Sen sijaan uskonnot paitsi kieltävät homoseksuaaliset suhteet joutuvat huomioimaan että se on jotain jota ihmiset todella tekevät yllättävän yleisesti.)

Tämä vihjaa siitä että kenties kelpoisuutta homoseksuaaleille saadaankin niistä monista epäsuoran kelpoisuuden keinoista joita maailmalla on tarjota. Ihminen on lajina K -strategikko. Lapsen kasvatus vaatii paljon vaivaa. Ihmisiä on myös kuollut. Esimerkiksi oman veljen tai sisarten lasten kaitseminen on liitoksissa omaan kelpoisuuteen. Sillä sisarilla on yhteisiä geenejä. (Ja tästä päästään tavallaan siihen miksi meidän lesbot haluavat adoptoida teidän lapset!)

Uskallankin väittää että lisääntymiselimien yhteenhankaamisessa on paitsi lisääntymisfunktio, niin myös - ellei peräti etenkin - sosiaalinen funktio. (Jopa heteroliitossa on tärkeää huomioida että K -strategia on vaivalloinen, työläs ja vittumainen asia. Sitoutuminen perheeseen on tässä strategiassa nimenomaan "sitä jotain" joka on suoraan sidoksissa evolutiiviseen kelpoisuuteen. Ja sosiaalisuus vanhempien kesken syventää yhteistyötä, sen sijaan että mies esimerkiksi lähtisi harjoittamaan r-strategiansuuntaista käyttäytymistä, eli hyppäämällä vieraisiin hankkimaan "äpäriä" jostain muualta taktiikalla jossa määrä korvaa laadun.) Ja tälle ei ole vaikeaa kuvitella yhteyttä myös siihen biologiseen kelpoisuuteen.

Vauvojen pimeät alitajuiset aivoitukset

Uusi Suomi uutisoi uudesta tarjotusta selityksestä vauvojen yöitkuille. Selitys on intuitiivisesti aivan järjetön, jopa tyystin typerä. Sillä selityksenä on se, että vauva itkemällä estää vanhempiensa seksihaluja. Arkijärkihän sen sanoo että vauva itkee yksinäisyyttä, pimeänpelkoa tai niitä asioita joiden vuoksi nämä pikku sinappikoneet rääkyvät päivisin. (And yes they do, I've heard myself!) Silloin mieleen voi tulla halveksivia lausuntoja ja ajatuksia kuten "Höpö höpö höpö. Millaisessa maailmassa tuollainen "tiedemies" elää? Miten sitten yhteisöissä, joissa ei käytetä ehkäisyä, kymmenlapsiset perheet ovat tavallisia?"

Itse asiassa intuitiolla ja omakohtaisella kokemuksella teoria onkin juuri sitä mallia jota voisi odottaa väsyneeltä äidiltä. Kun itse kävin opiskeluaikanani pakollisia harjoitteluja lypsykarjatilalla, työ oli korostetun ympärivuorokautista. Yöllä piti käydä tarkastusvuorossa ja sitten aamulla olla taas pyyhkimässä utaretta. Kun tätä tekee yli viikon ja väliin sattuu osumaan huono poikiminen joka vie yöunet tyystin yhdeltä yöltä, mieleni loi teorian jossa evoluution portaat kääntyivät täysin ympäri. Syntyi mietteitä siitä että miten niin ihminen on luomakunnan kruunu ja miten niin ihmisen älykkyys on superhyvä adaptaatio. Kun lehmät ovat onnistuneet valloittamaan ihmiset hoitamaan oman lisääntymispotentiaalinsa maksimoimisen. Miten nauta orjuuttaa. Ja jumalauta, ruoho on tehnyt tämän orjuutuksen vielä nautojakin tehokkaammin. (Olin hyvin väsynyt.) Että juttu on tosiaan "Höpölöpöhöpölöpöhöpölöpö! Kaikkee sitä saa kuulla, enneku korvat tipahtaa päästä! Tääki on semmonen pöllöuutinen, että ihmetyttää ja tulee mieleen, että eikö niillä ny mitään muuta tekemistä oo, ku laukoo tommosii lonkalta vedettyjä ihmejuttuja?"

Kysymys on kuitenkin vakavammasta tieteestä.

Uutinen on itse asiassa lähtökohtaisesti järjetön lähinnä jos asiaa lähestyy arkijärjellä ja intuitiolla. Ja valitettavasti mutuilu näiltä pohjin tarkoittaa vain hyvin harvoin yhtään mitään kaunista tai älykästä.

Itse muistan oppineeni tähän oleellisesti liittyvät tiedot Matt Ridleyn kirjasta "Perimä - ihmisen historia 23 kappaleessa". Se tuo esiin evoluutioon liittyviä puolia. Ja iskee sen ytimeen mikä on adaptaatio. Ridley tuo kirjassa esiin erilaisia konflikteja joita on esimerkiksi miehen ja naisen välillä ja naisen ja tämän lapsen välillä. Useinhan näitä käsitellään vain yhteistyönä. Mutta tämä on vain puolet tarinasta.
1: On selvää että nainen ja mies tuottavat lapsen joka hyödyttää molempia geneettisesti. Mutta siitä huolimatta tässä on kilpailua. Kuten kilpailua siitä kumpi saadaan panostamaan enemmän jälkeläisten huoltoon.
2: Samoin eläimissä on tavallista, että jälkeläinen on geneettisesti vain puolet sisaruksistaan kun taas emon kannalta jokainen jälkeläinen on puolet sen geeneistä. Tästä seuraa tilanne jossa esimerkiksi selittyy se, miksi nisäkkäillä emot yrittävät vieroittaa jälkeläisiä ja poikaset yrittävät vastustaa vierottamista.

Takana on Hamiltonin sääntö, joka määrää sisaruusrakkauden rajat. (Tai tarkalleen sen, missä määrin luonnonvalinta suosii niitä alleeleja vaikka niistä tulisikin itselle yksilötasolla takkiin.) Sisaren kuluttamat hoivaresurssit sallitaan jos ja vain jos rB \C. (Jossa r on todennäköisyys jolla satunnainen geeni on kohdeyksilössä perinnän seurauksena sama, B on kohdeyksilön saavuttama kelpoisuushyöty ja C on yksilölle itselleen koituva kelpoisuushaitta.)

Käsittelin aiheeseen liittyviä puolia myös aikanani blogauksessa kiusatakseni valistaakseni opiskelukaveriani joka sai lapsen. Lapsi haluaa äidiltä hitusen enemmän kuin äiti on valmis antamaan. Ja tämän vuoksi lapsen kohdalla on adaptiivista jos se kykenee vaikka ottamaan hieman enemmän ravintoa. Äidin kohdalla kannattavaa taas on vastustaa näitä geenejä ja palauttaa tasapainoa äidin tarpeisiin sopivammalle tasolle. Matt Ridley onkin kuvannut miten monet  geenit raskauden aikana tekevät "työtä toisiaan vastaan" siten että sikiö yrittää jotain ja äidin puoli taas vastustaa niitä. Ja jos ne kaikki nollattaisiin, raskaus sujuisi aivan yhtä hyvin kuin niiden kanssa. (Tämä olisi evoluutiopsykologiaa jos siinä olisi psykologiaa.)

Koska K -strategisteilla jälkeläinen haluaa hieman enemmän hoivaa kuin vanhemman on älykästä antaa, syntyy konfliktitilanne jossa on ihan mahdollista ottaa esiin konfliktimalli jossa "Seksihaluja tappavat keskeytykset ja äärimmäinen väsymys heikentävät naisen hedelmällisyyttä"
1: Siksi jos mietitään miten monilla sitten on kymmenen+ lasta ja pidetään sitä hurjana, unohdetaan helposti kysyä että miksi ei saman tien kahtakymmentä lasta. "Paljon" määritelmä on siis itse asiassa häiriintynyt, tai oikeastaan "paljon" määritetään sen mukaan miten paljon ihmisillä on lapsia noin yleensä. Ja tämä kysymys taas koskee suoraan lapsilukua ja sen laskemista, joten luonnollisesti kaikki vauvojen käyttämät keinot ovat jo "vertailukohtaluvussa". Tunnetasolla varsin vetoava argumentti onkin itse asiassa illuusio.

Teoria näyttää sotivan useiden "äidinvaistot ovat ihana asia ja vauva suloinen" -näkemystä korostavien arvomaailmaa vastaan. Eli ajatus siitä että vauva ja äiti eivät ole yksi symbiootti on jotenkin loukkaava. Pahiten tässä kolhitaan nähtävästi
1: Mielen teoriaa, joka olettaa että vauvan tietoinen mieli ja siihen liittyvät intentiot ovat oleelliset. Vauva tuskin edes tietää mitä seksi on. Toiminta on se joka ratkaisee onko käytös adaptiivinen. Ihmiset tekevät paljon asioita jotka eivät ole heidän tietoisen laskelmointinsa tuloksia. Alitajuiset ja refleksinomaiset tavat ovat jopa häiritsevän yleisiä.
2: Rakkauskäsitystä joka liitetään äitiyteen. Valitettavasti äitiys ei ole sen sadunomaisempaa kuin parisuhdekaan on sokerihuurrettu paratiisi. Realismi harvoin kattaa ihanteita. Lapsien, kuten siipankin, kanssa on usein lähinnä jaksettava. (Joka on eri asia kuin sanoa että lapsi olisi kamala ja avioliitto typerin aktio johon ihminen voi mennä.)

Kuitenkin samalla olisi selitettävä psykologisesti se, miksi lapset ovat usein kiittämättömiä vaikka vanhemmat kokevat repineensä itsensä hajalle. (Asiassa on tietysti paljon variaatiota ja osa lapsista on hyvinkin kiitollisia.) Tämä selittyy hyvin konfliktitilanteen lopputuloksen kanssa ; Lopputulos on kompromissi. Ja siksi vanhemmat päätyvät todennäköisimmin antamaan hieman enemmän kuin haluaisivat, mutta lapset saavat vähemmän kuin heille yksilötasolla ideaalista olisi.

Evolutiivinen mysteeri ; Miksi naisilla on rinnat? (Katso kuvat!)

Jos lähestymme kysymystä siitä miksi naisilla on rinnat, ensimmäinen reaktio voi olla se, että vastaamme "koska evoluutio". Tämä on tietysti tervehenkinen lähtökohta, mutta se ei itse asiassa pidä sisällään selitysmallia. Evoluutio -sana muuttuu merkitykselliseksi vasta kontekstoiden. Ja tämän jälkeen arkiset selitysteoriat tiivistyvät kahteen päätyyppiin:

1: Funktionalistisessa lähestymisessä korostetaan, että naisilla on rinnat, koska he ruokkivat lapsia. Imetyksen hyödyt K -strategiaisella ihmisellä on helppo ymmärtää. Nisäkäs on by definition eläinryhmä joka imettää jälkeläisiään. Joten naisilla on rinnat täsmälleen samasta syystä miksi muutkin nisäkkäät imettävät. Jälkeläiset elävät hyvin kun niitä ruokitaan. Ja K -strategiassa jälkeläisiin panostetaan, ja aluksi avuttomat poikaset eivät tule toimeen ilman hoivaa. Se, miksi miehillä ei ole rintoja selittyy kätevästi, koska oogamian mukaan lisääntyminen ei ole symmetristä. Naiset panostavat enemmän jälkeläiseensä. Ja toisaalta äitiys on varmaa, mutta isyys on epävarmaa.

2: Seksikkyyttä korostavassa lähestymistavassa taas vedotaan siihen että miehet kokevat rinnat seksikkäinä, joten isorintaiset naiset ovat yleistyneet. Tämä on toki siitä mielekäs selitysmalli, että se korostaa että ihmiset ovat sarja-avioitujia tai jopa yksiavioisia. Ja sen vuoksi miehet eivät nai kaikkea mikä liikkuu, joka taas pakottaa valikoimaan ja kohdistaa seksuaalivalintaa myös naisiin. Näin naisille voisi syntyä riikikukon pyrstöön viittaava rintavarustus josta muutoin voisi olla kiusaa ja vaivaa ja niskasärkyä.

Ongelmia.

Valitettavasti nämä selitykset ovat oikeita, mutta vain puoliksi oikeita.
1: Funktionaalisen selityksen aukko on siinä, että se selittää rinnat, mutta ei miksi ne ovat aina. Hyvin monella muulla eläimellä rinnat ovat poikimisen jälkeen suuret koska niiden tarkoitus on tarjota ravintoa. Muuna aikana niiden koko kutistuu. Näin ollen ruokintafunktio selittää kyllä miksi naisilla on rinnat, mutta ei sitä miksi ne nimenomaan pullottavat aina.
2: Seksuaalivalintaan vetoamisen ongelma on siinä, että pitäisi tietää miksi ne ovat seksuaalivalinnan kohde. Ja tässä kohden rinnoilla on itse asiassa suuri ongelma ylitettäväksi ; On ymmärrettävää että simpanssiurokset kiihottuvat peräpään muutoksista. Naaraiden ovuloinnin merkit ovat ratkaisevia. Tällöin seksuaalivalinta voi suosia selviä merkkejä ja niiden tunnistamista. Mutta rinnat ovat hyvin erilaiset. Kun lähtötilana on se, että rinnat paisuvat kun on jälkeläisiä, edessä on hyvinkin voimakas ongelma. Nimittäin se, että jos naaras/nainen imettää, se on sitoutunut jonkun muun poikaseen/lapseen. Ja ihmisillä imettäminen on myös "ehkäisykeino", eli nainen tulee vaikeammin raskaaksi. Tämän pitäisi tarkoittaa että rinnat nimenomaan olisivat turn off. Miesten ei kaiken järjen mukaan pitäisi kiinnostua rinnoista, vaan nimenomaan lattarintaisuus innostaisi heitä syvästi. Which is not the case. Joten selitysmallissa on ongelma.

Ongelmien ratkaisu päivityksillä

Tietenkin selitysten halutaan olevan parempia kuin "sinne päin" joten malleja on täydennetty.

1: Funktionaalisessa näkökulmassa voidaan esimerkiksi viitata siihen että rinnat ovat ravintovarasto, joka osoittaa että kyseinen nainen on hyvä keräämään hedelmiä, tai hyvä käyttämään ravintoa. Tämän näkemyksen pienenä heikkoutena on se, että se ei selitä sitä miksi miehillä ei ole rintoja. Mutta toisaalta oogamiaan liittyvät piirteet voivat johtaa siihen että nimenomaan naisen rasvakerros takaa sen että energiaa riittää raskauteen ja että hengissä selviämisen mahdollisuudet imetyksen aikana ovat paremmat. Joten teoria ei varmasti ole täysin ansioton. ; Itse asiassa tätä teoriaa vahvistaa vielä sekin, että metsästäjä-keräilijän elämäntavassa näyttää olevan niin että miehet metsästävät ja naiset keräilevät. Metsästyksessä suuret rinnat ovat enemmän tiellä. Tosin tässä voi olla kysymys siitä että syy-seuraussuhteet ovatkin toisin päin. Eli naiset eivät metsästä koska naisilla on rinnat jotka ovat ikävästi tiellä. Ja nämä piirteet ovatkin voineet ruokkia toisiaan.
     1.1: Boguslaw Pawlowski on kuvannut teoriaa jossa korostetaan nimenomaan rintojen ravintovarastoluonnetta. Rasva onkin hyvä keino tallettaa energiaa ja vararasvaa. Hän korostaa että rasva liittyy estrogeeniin, joten jo tämäkin on voinut kasvattaa sukupuolten välistä eroa, ikään kuin epäadaptiivisena sivutuotteena. Rasva voisi hyödyttää miehiä, mutta estrogeeni häiritsisi muutoin metsästystä ja taistelua. Miehien täytyi yksinkertaisesti olla lihaksikkaampia. Naiset luonnollisesti myös vaativat tietyn määrän rasvaa ylipäätään voidakseen tulla raskaaksi. Miehillä vastaavia ongelmia ei ole. Miehen tarvitsee olla vain sen verran kunnossa että kykenee ejakuloimaan. Pawlowskin teoriaa on moitittu siitä että hormoneilla ei tosiasiassa ole välttämättä mitään sidottua ominaisuutta. Vaan usein menee niin että jos jokin piirre hyödyttää yhtä sukupuolta mutta haittaa toista, se yleistyy jos se saadaan sidottua sukupuolihormoneihin. (Tämä liittyy erityisesti seksuaalisesti antagonistisiin piirteisiin, jotka taas ovat usein juuri hurmaamiseen liittyviä rakenteita ja hurmaamiskyvyn sietokyvyn kasvattamista.)

2: Seksuaalivalintaa korostavassa mallissa taas on otettu esille Fisherin ajatukset. (Tarkalleen ottaen ns. "run-away -selection") Siinä korostetaan että seksuaalivalinta ei oikeasti välitä pelkästään jälkeläisestä. Itse asiassa mistä tahansa piirteestä voi tulla seksuaalisesti oleellinen piirre, kunhan se vain on olemassa. Tästä malliesimerkkinä on nimenomaan riikinkukon pyrstö josta on elämässä riesaa, vaaraa ja haittaa koiraalle. Joka osoittaa että se on niin mainio että selviää hengissä tästä huolimatta. Sen jälkeen kun signaaliusluonne on kerran syntynyt, on jokaisen naaraan intressinä etsiä suuripyrstöisin koiras. Sillä evolutiivisesti on hyvin hyödyllistä jos jälkeläiset ovat "seksikkäitä koiraita". Koska seksuaalivalinta riikinkukoilla on naaraan koiraaseen kohdistamaa, ja olen jo aiemmin korostanut sitä että ihmisillä molemmat sukupuolet valikoivat, ei ole ollenkaan mahdotonta että naisten rinnat olisivat tämänlainen piirre. Ainakin niistä on monille naisille kiusaa kuten niskasärkyä. Ja miehet nauttivat rinnoista koska on evolutiivisesti kätevää jos jälkeläiset ovat seksikkäitä tyttäriä. ;
     2.1: Geoffrey Miller on listannut "The Mating Mind" -teoksessaan miten seksuaalivalinta on rintojen kohdalla hyvin uskottava syy. Sillä seksuaalivalinta näkyy piirteissä tietyllä tavalla. Seksuaalivalinnan kautta syntyneitä piirteitä kuvaavat hyvin usein seuraavat piirteet (a) Ne liioittelevat sukupuolten välisiä eroja. (b) Ne eivät ole rakenteellisesti oleellisesti elintoimintoja muuttavia, eivätkä siksi näy esimerkiksi luurangossa (c) niiden välillä on hyvin suurta variaatiota yksilöiden välillä (d) ne suurenevat ja tulevat vahvasti esiin puberteetissa (e) seksuaalinen kiihotus liittyy niiden käyttöön ja esimerkiksi kosketteluun. Miller korostaa lisäksi kulttuurisia puolia, kuten sitä että rinnat näyttävät liittyvän seksuaaliseen väkivaltaan. Ja hyvin monissa kulttuureissa rinnat on muutoinkin erotisoitu, esimerkiksi seksuaalisuuteen liitetyillä jumalattarilla. Miller korostaa myös, että rintojen rasvakerros itse asiassa haittaa imetystä ja imetyksen alkuvaiheissa rinnat muuntuvat pikku hiljaa, koska naisilla kuluu aikaa siihen että "koristeellisesta" rasvasta päästään eroon ja rinnat saadaan muotoiltua paremmin imetystoimintaan.

Laatikon ulkopuolella on kuitenkin tilaa.

Jared Diamondin "Why sex is fun" käsittelee kuitenkin mielenkiintoista asiaa. Nimittäin sitä miten ihminen on yksiavioinen, ja miten tämä liittyy siihen että naisilla on piilo-ovulaatio. Tämä johtaa yksiavioisuuteen, koska muutoin kävisi helposti kuten simpansseilla. Koiraat antavat mielellään lahjoja naaraalle jolla on ovulaation merkkejä, mutta kiinnostus muulloin on vähäisempää. Samoin koiraiden mustasukkaisuus olisi järkevää harrastaa vain ovulaation aikoina. Muulloinhan ajan voisi käyttää paremmin vaikka muiden naisien vikittelyyn. (Naaraan sen sijaan kannattaa olla mustasukkainen koko ajan, koska mies voi joutua työlääseen jälkeläisenhoitamiseen jossa hoidetaan jonkun toisen jälkeläistä kuin omaa.) Ovulaatioajan piilottamisella voidaan taata se, että mies osoittaa kiinnostusta koko ajan, ja on toisaalta myös mustasukkainen koko ajan. ; Ja tässä vaiheessa rintojen muoto saadaan sovitettua varsin tehokkaasti tähän. Naisten kannattaa evolutiivisesti piilottaa hedelmällisyyteen liittyviä piirteitään samoista syistä. Ovulaatio ja rinnat, samaa maailmaa.
1: Tämä malli viehättää itseäni. Se lähtee riittävän kaukaa. Muissa malleissa ongelmana on se, että ne toimivat vasta jonkin asteen jälkeen. Fisherin malli toimii erinomaisesti heti kun rinnat ovat seksuaalisesti kiinnostavia. Mutta se ei selitä miksi tämä piirre on alkanut olemaan sellainen.

Alister Hardyn vesiapinahypoteesiin liitetyssä näkemyksessä ajateltiin että ihmiset olisivat kehittyneet rantaelämässä. Siksi turkki olisi kadonnut, rasvakerros, kyky hallita hengitystä tahdonalaisesti ja muut vastaavat piirteet jotka muistuttavat monien vesieläinten vastaavaa piirteitä. (Ja niin edes päin.) Siinä ajateltiin myös, että rinnat olivat muodoltaan samanlaiset kuin takamus. Eli simpanssikoiraille syntynyt halu kiinnittää huomiota takapäähän olisi manipuloitu rintoihin.
1: Tämä teoria on monista kuitenkin epäonnistunut kuriositeetti, enkä itsekään kykene oikein ottamaan sitä vakavasti. Ennen tähän uskottiin vakavammin, mutta nyt sen suosio näyttää hiipuneen varsin voimakkaasti. (Mitä pidän hyvänä asiana. Teoria on vähän hassu.

Loppukaneetti

Luultavasti rintojen kohdalla onkin kysymys monesta tekijästä. On tavallaan väärin olettaa että vain yksi elementti olisi oikea selitys jossa muut olisivat sitten vääriä. Se, että käsillämme voi heittää keihästä ei ole jotain joka olisi selitys sille että kyky kantaa esineitä tai askarrella työkaluja olisivat yhtään vähemmän oleellisia syitä sille miksi meillä on tämän tietyn laiset kädet. Silti, kaiken kaikkiaan on jännittävää, että naisten rinnat ovat jossain määrin mysteeri evoluutiolle. Se ei toki ole sellainen ongelma jolle ei jotenkin voisi olla evolutiivisesti mitään ratkaisua. Selvästi evoluutiolla saadaan otetta ongelmaan, joka vihjaa että loputkin on selvitettävissä. Erikoista on, että vaikka moni pitää asiaa helppona ja vastaavat intuitiivisesti heti, se on kuitenkin hyvin vaikea kysymys. Osittaisten vastausten vuoksi se on kuitenkin vielä aikamoinen mysteeri tiedemaailmalle. Rinnat ovat siis ällistyttäviä muillekin kuin amispojuille. Niistä kiinnostuminen on kaunista, tervettä ja jaloa. Niiden tarkkailu mahdollistaa universumin erään mysteerin avaamisen.

---

Tälle mitä kiinnostavimmalle asialle on luonnollisesti tarjottu monia vaihtoehtoisiakin selitysmalleja. Tämän blogauksen ideana ei ollut luetella kaikkea. Vaan lähinnä esitellä prosessia ja muutamia isompia linjoja. Ja vetää asiasta "isoimpia linjoja" koskeva statement. Ja halusin luonnollisesti osoittaa hyvää makuani ja valottaa asiallisia kiinnostuksenkohteitani kuvituksella.

Abortti, kelpoisuus ja sikiön ihmisarvo

Esa Turkulainen otti osaa pieneen debattiin aborttiasioista. Aborttia vastustettiin hieman erikoisesti. Tavallisesti on totuttu siihen että evoluutio johtaa jotenkin eugeniikkaan ja että tämä on ihmisarvolle tuhoisaa. Ja että lähestytään asiaa ihmisen potentiaalisen arvon kautta. Tällä kertaa argumenttina olikin, että abortti olisi evolutiivisesti huono strategia.

Esa Turkulainen on tietysti toisaalta tullut muistetuksi siitä että hän soveltaa Saganin argumenttia jossa potentiaalinen ihmisyys johtaa väistämättä katolistyyppiseen ehkäisykieltoon ja maksimoi myös yhdyntöjen määrän. Sillä jokainen munasolukin on potentiaalisesti ihminen. ; Tätä vastaan on paha sanoa oikein muuta kuin että hedelmöittynyt sukusolu on jotenkin eri asia. Mutta rajanveto on yhtä keinotekoinen kuin se, että selittää että neuronien sykäykset sikiössä muuttaisivat asian ja että tämä on eri kysymys. Potentiaalinen ihmisarvo ei siksi johda mihinkään keskustelulliseen tulokseen vaan johtaa idioottimaiseen jänkkäykseen joka muistuttaa siitä että pohjimmiltaan etiikkaa ja moraalia myydään oppina hyvyydestä, mutta useimmiten se kuitenkin näyttää käytännössä olevan enemmänkin taito hakea tekosyitä omille mieltymyksille.

On hyvä että esiin tuodaan jotain uutta. Se johtaa edes siihen että jaksaa nähdä vaivaa ja kiinnostua. Toki tämä tekee etiikasta eugeenisen projektin. Mutta kenties ainoastaan eugeniikka jossa karsitaan epäkelpoja koetaan pahana ja ideana on enemmänkin "uusliberalismin hengessä" antaa kaikkien yrittää maksimoida omaa kelpoisuuttaan positiivisen eugeniikan hengessä.
1: Luonnollisuusvetoinen näkemys jossa "luonnollisuus" on aina hyvää on teistiselle maailmankuvalle tyypillinen. Ja tässä maailmassa jo mikroevoluutioonkin uskominen johtaa käytännössä eugeeniseen ajatteluun. Siksi ei pidä ihmetellä että kreationismia rakentamassa mukana oleva kreationistien johtohahmo William Tinkle oli eugeenikko eugeniikan kaikissa sävyissä.

Jos otetaan arvoaksiooman jossa ihmisarvon käsittely sidotaan kelpoisuuteen, ja kysytään "mikä on biologisesti järkevää", voidaan todellakin sanoa että oman jälkikasvun tappaminen on helposti "about tyhmintä mitä voi tehdä". Tässä onkin paljon perää; Abortoitu sikiö on taatusti geneettisesti 50% äidistä. Kaksi aborttia on siis vähän sama kuin tekisi itsemurhan. Onkin hyvä huomata, että evoluutio voi todellakin tätä kautta nostaa esille ihmisarvoa jossa ei tarkastella yksilöä. Evoluutio ei siis aja itsekkyyteen ja hedonismiin. Itse asiassa evoluutio-opin opetus on varsin Schopenhauerin elämäntahtoa koskevia ajatuksia mukaileva. Ytimessä on jälkeläisten tuotanto ja onnellisuus ei välttämättä kuulu prosessiin.

Samalla lausunto on tieteellisesti omituinen.

Eikä pelkästään siksi että voidaan kyseenalaistaa onko oman kelpoisuuden maksimointi todella etiikan ydintä. Jos tämä tie vietäisiin loppuun asti, hyvä yhteiskunta tukisi maksimaalisesti miesten haaremikäyttäytymistä. Ja se kannustaisi kaikkia naisia osallistumaan lisääntymiseen enemmän kuin mitä Lestadiolaiset tekevät ateistejen pahimmissa lapsitehtailufantasioissa. Myös raiskauksen tukeminen olisi hyvä. Ja hedelmättömien naimisiinmenoa ja vastaavaa voitaisiin rajoittaa koska sehän poistaisi puolison kelpoisuutta. Hedelmättömän kanssa avioituminen olisi siis synti samaan tapaan kuin ehkäisy katolisille.

Se kun maksimoisi kelpoisuuksia. Se johtaisi tietysti myös kilpailuun jossa olisi paljon häviäjiä, mutta he olisivatkin huonoa elämää viettäviä jotka eivät huonon kelpoisuutensa vuoksi olisi eettisesti järkeviä. Jostain syystä tätä ei kuitenkaan tuoda esiin aborttikeskustelun yhteydessä ja henkenä on enemmänkin se, että oletetaan että klassinen perhemalli jotenkin maksimoi kelpoisuuden.

Jos nimittäin vaikka uskoisimmekin että kelpoisuuden maksimointi on "biologisesti fiksuinta", ja siksi eettisyyden ydinmehua, ja ottaisimme kaikki sovellukset käyttöön, voisimme nostaa esiin sen mitä evoluutio tekee. Evoluutio on perimmiltään optimointistrategiointia. Ja tässä tavallisena muotona on erilaisten tilannekohtaisten vaihteluiden olemassaolo. Ja sekastrategioiden käyttö on peliteoriankin kohdalla monesti se oikea ratkaisu. Olisi omituista olettaa että olisi vain yksi tietty lopputulos aina ja kaikkialla.
1: Moni evoluutiokriitikko on tietysti konservatiivikristitty ja aborttia vastustamassa. Ja heillä näyttää olevan omituinen tapa "kritisoida" sillä että evoluutio antaa eri tilanteissa erilaiset strategiointiohjeet. Tämä kertoo lähinnä siitä miten vähän he ymmärtävät evoluutiosta ja näin he tunnustavat oman osaamattomuutensa ja tampiousytimensä, joka osaltaan varmasti selittänee miksi heillä on kaikenkattavalla kirjolla typeriä ja epätieteellisiä mielipiteitä.

Voidaan esimerkiksi kysyä että jos abortti olisi evolutiivisesti tyhmintä mahdollista toimintaa, niin miksi monet lajit syövät omia jälkeläisiään. Joskus tämä on omituista. Esimerkiksi omat kirjoahveneni ovat usein kuteneet ja ne puolustavat poikasiaan jonkin aikaa raivoisasti. Sitten tämä vaihe menee ohi ja omat jälkeläiset muuttuvat ruuaksi. Syy on se, että ilman akvaariota poikaset poistuisivat ja ahventen pesänhoitovaisto loppuisi. Jälkeläisten syöminen on tällöin sivutuote eikä oikeastaan mikään evoluutiostrategia. Jälkeläisiä on järkevää suojella ja se, että akvaariossa on seinät kertoo vain siitä että kirjoahveneni ovat ekologisessa loukussa ; Niiden adaptiivinen käytös toimii aivan erilaisessa ympäristössä, eivätkä ne ole kehittyneet "akvaariokaloiksi" sanan perimmäisessä mielessä. Ne vain elävät akvaariossa, eivätkä ole kehittyneet spesifisti juuri akvaarioympäristöön. Evoluutiossa muutokset vaativat aikaa, ja strategiamuutokset ovat siksi joskus jäljessä.

Evoluutiossa ongelmana onkin se, että ihmiset menevät idioottimaisesti joko yksilövalinnan tai jonkinlaisen ryhmävalinnan ideaan. Geenikeskeinen näkökulma on ihmisille hyvin vaikeasti ymmärrettävä. Ja se paistaa läpi myös aborttiargumentissa. Evoluutio selittää miksi omia jälkeläisiä syödään joissain ehdoissa. "The reason infanticide is such an interesting area of study—aside from the fact that there are examples in all walks of animal life—is that it refutes a pervasive misconception about the mechanics of evolution: That animals act in the interest of their species. The ‘survival of the species’ idea makes sense and has no messy morality issues. It suggests that animal behavior would be directed by a desire to propagate the species, likely in order to keep their potential mates alive." Kelpoisuusasiat ovat matemaattisesti tarkasteltavissa ja omien jälkeläisten surmaaminen on jossain tilanteissa kelpoisuudenmaksimointistrategia. "Biologisesti typerintä" onkin tässä mielessä omituinen ja itse asiassa varsin pseudotieteellinen väite. Se kun esitetään jonkinlaisena absoluuttina, sen sijaan että mietittäisiin strategioita ja katsottaisiin onko se osuvaa juuri ihmisille.

Itse asiassa jos katsomme ihmistä, voimme sanoa että meitä kuvaa se, että emme ole r -strategikkoja ensinkään. Emme siis panosta jälkeläisten määrään. Sen sijaan hoivaamme jälkeläisiämme pitkään ja lisäännymme melko harvoin. Tämä ei ole "biologisesti typerää" vaan sitä kutsutaan K -strategiaksi. Ja se on strategia nimenomaan sitä kautta että se toimii. Ja mikä mielenkiintoisinta, toiminta on tässä nimenomaan sitä joka tarkastelee kokonaiskelpoisuutta. Abortinvastustus automaattisesti kelpoisuudelle haitallisena on ehdotonta vain r-stratgiaa harjoittaville eläimille. Joka ihminen ei ole, joten argumentti vaikuttaa yllättävän heikolta juuri siinä kohden missä sen pitäisi toimia ja jossa siihen nojatatan ikään kuin automaattisena ilmiselvyytenä.
1: Ilmiselvyys on useimmiten asenteena jotain josta paistaa ihmisen yksinkertainen ajattelu, tyhmyys ja stereotyyppiset ennakkoluulot ajattelussa. Kutsutaan tätä tilannekonhtaisuustajuttomuutta vaikka maailmankuvalliseksi lukkiutumiseksi. Horse laugh kertookin usein siitä että esittäjällä ei ole argumentteja, vaan asennevammaista paatosta.

Aborttiargumentissa myös sukulaisvalinnan vaikutus unohtuu. Ihmiset kun ovat sosiaalisia ja hyödyttävät lähisukulaisia. Minun sisareni lapset ovat geneettisesti osittain samanlaisia kuin minä. Heidän auttamisensa on hieman kuin itseäni auttaisin. Menneisyydessä vanhempien kuolema on voinut olla tavallista. Tällä on hyvin omituisia epäsuoria vaikutuksia. Esimerkiksi rottapopulaatioissa populaation tiheys vaikuttaa rottien lisääntymisstrategiaan. Tiiviissä yhteisöissä ei lisäännytä yhtä ahkerasti. Syynä on jo sekin, että jälkeläiset kilpailisivat keskenään ravinnosta ja tämä yksistään laskee jälkeläisten kelpoisuutta - riippuen ravinnon määrästä ja vastaavista. Kilpailu koskee myös sukulaisten jälkeläisiä.
1: Narkomaanin lapsi voi mennä sukulaisen hoiviin. Lähisukuiset kilpailevat keskenään samoista resursseista kuten hoivasta ja ravinnosta. Verkostot toimivat hyvin kompleksisesti.

Ihmisetkin elävät nykyään varsin tiiviissä yhteisöissä, joten ei olisi ihmeellistä jos halu välttää jälkeläisten saamista olisi jossain määrin "perua niukkojen resurssien ajoilta". Kysymys voi siis olla erikoisesta ekologisesta loukusta jossa ihmiset toimivat kuin eläisivät yhä metsästäjä-keräilijäyhteisössä. Tämä kertoo että on hyvinkin vaikeaa arvioida milloin abortti on hyödyllinen ja milloin hyödytön. Ilman laskelmaa asiaa ei voi arvioida. Ja sellaienaan "biologisesti typerintä" on itse asiassa ilmaan heitetty väitelause eikä argumentti. Vedotaan eikä argumentoida.

Suoraan sanoen ; Tämänlaisen asennepaatosväitelausetehtailu osoittaa niitä käyttävien ihmisen yleinen rationaalisen kyvykkyyden heikoksi ja ylipäätään järki keskustella heidän kanssaan vakavasti mistään asettuu vakavasti kyseenalaiseksi.

Naimisissa lasten kanssa

"Uudessa Suomessa" oli Heikki Kolehmaisen kirjoitus "Heteroavioliitto ansaitsee erityisaseman". Teksti on siitä erikoinen että se on luonteeltaan aivan ilmiselvän liberaali eikä konservatiivinen. Yleensä homoavioliittojen vastustaminen on ollut leimallisesti vain konservatiivisten tahojen peruja. Ero paistaa erityisen vahvasti esille siinä että siinä missä klassinen konservatiivi samanaikaisesti kiistää että heteronormatiivisuus olisi epätasa-arvoa että samanaikaisesti perustelee miksi heteronormatiivisuus on niin erinomaista että se ansaitsee sen privileegion jota sillä ei tietenkään ole koska se on reilu ja tasa-arvoinen. Kolehmainen taas korostaa että se on privileegio ja epätasa-arvoinen, mutta että sillä on perusteet tälle.

Kolehmaisen argumentin ydin on siinä että evoluutio on tuottanut rakkauden ja jälkeläisten tuotannon tukemaan lisääntymistä. "Perhe on vanhempien ja heidän biologisten jälkeläistensä yhteisö. Perheessä esiintyy ainakin kolmenlaista rakkautta: 1) vanhempien välinen seksuaalisväritteinen, mutta myös kumppanuutta, turvaa ja lohtua sisältävä rakkaus, 2) omaa jälkeläistä kohtaan tunnettu rakkaus ja 3) omia biologisia vanhempia kohtaan tunnettu rakkaus. Näillä kaikilla on vahva yhteys evoluutioon ja perimäämme. Vanhempia sitoo luottamus toisiinsa vanhempina - jo alun perin. Vanhempia sitoo lapseen sama side, mikä sitoo kaikki korkeammat nisäkkäät harvoihin jälkeläisiinsä ja lapsen sitoo varsinkin äitiinsä lapsuuden leimautuminen, imetys ja hälyttävän usein äidin omat voimavarat loppuun imevä huolenpito omaa jälkeläistä kohtaan. Isän evolutiivinen tehtävä on puolustaa jälkeläisiään ja perhettään ulkopuolelta tulevilta uhilta ja huolehtia toimeentulosta, mutta edellisen tehtävän on pitkälti ominut julkinen valta ja jälkimmäisen jakavat isien kanssa äidit." Homojen kohdalla tilanne on erilainen. "En vastusta homojen oikeuksia millään muotoa, vaan pidän ihmisten oikeutta olla avoimesti oma itsensä lähes pyhänä, mutta en hyväksy homoliiton tai edes yksinhuoltajuuden asettamista samanarvoiseen asemaan omia jälkeläisiä sisältävän perinteisen perheen kanssa, koska evolutiivisesti ja ihmislajin selviämisen kannalta ne eivät sitä ole."

Ensinnäkin hän korostaa lasten vaikutusta avioliitossa. Kuitenkin avioliitto on miehen ja naisen välinen konsepti. Lapset eivät ole aviossa vanhempiinsa. Eikä lapsi ole määritelmällisesti osana heteroseksuaalista perhettä. Esimerkiksi itse olen heteroliitossa vaikka meillä ei ole kakaran kakaraa. Heteroseksuaalisuus kun on enemmän kyse siitä mitä sinne pimperoon menee eikä siitä mitä sieltä tulee ulos. (Kolehmaisen luulisi tietävän tämänlaisen pienen mutta oleellisen eron. Sen pitäisi näkyä argumentaatiossa.)

Kolehmaisen argumentissa on sen verran järkeä että ihminen on lajina todellakin aivan mallityypillinen K -strategikko. Näin ollen laji huoltaa jälkeläisiään pitkän ajan sen sijaan että lisääntyisi holtittomasti. Tämä johtaa siihen että on erilaisia vaistoja jotka sitovat yhtesityöhön ja jälkeläisiin sitoutumiseen. Ja evoluutio tukee juuri tälläistä toimintaa.

Valitettavasti siinä sitten onkin sitten kaikki järki asiassa. Kolehmaisen teksti onkin kokonaisuutena jotain joka osoittautuu sitä huonommaksi mitä enemmän sitä katsoo. Kolehmaisella näyttää olevan aivan erityinen kyky ns. kategoriavirheiden tekemiseen ja ekvivokaatioon. Argumentista ei voi sanoa muuta kuin että vaikka se puhuu "evoluutiosta" on ilmiselvää että kirjoittaja ei tiedä mitä paskaakaan siitä evoluutio tarkoittaa. Jopa adaptaation määritelmä on jäänyt hänelle totaalisen vieraaksi. ; Nähdäkseni jos kirjoittaa jostain on syytä tarkistaa asioita. Eli jos kirjoittaa "evoluutiosta" pitäisi tietää mitä "evoluutio" tarkoittaa. Jos tekee asiavirheitä niin ei auta selittää että "tämä oli vain blogaus", sillä se kertoisi että kirjoittaja halveksuu blogia ja blogin lukijoita ja selittäisi että kaikkea paskaa saa suoltaa blogissa koska blogeja lukevat eivät ansaitse parempaa. Kolehmaisen pitäisikin siksi hävetä. (Ja jos hän todella on evoluution ja lajin parhautta ajattelemisen ystävä, tekisi kenties itsemurhan jotta luonnonvalinta karsisi idiotismia geenipoolistostamme.)

Ensimmäinen omituisuus on jo siinä että hän korostaa että yksinhuoltajuus ei ole oikeutettu "ykkösluokan perheeksi". Kuitenkin lapsi on biologisesti yksinhuoltajan jälkeläinen. Tässä on kuitenkin järkeä koska yksin ei jaksa. Tätä kautta voidaan rakentaa toinen teema. Nimittäin se, että niin yleiset "ei perheen kanssa olevat isät" ovat Kolehmaiskonseptissa oleellisesti huonoja "kakkosluokan vanhempia".

Toinen omituisuus on itse evoluution käsitteen olettamisessa samaksi kuin eettisyys. Jos Kolehmainen tietäisi evoluutiosta jotain hän tietäisi että esimerkiksi raiskauksia on selitetty juuri siksi että siitä on evolutiivista hyötyä raiskaajalle. (Ja kun lapsi on syntynyt, on se ollut äidinkin verisukulainen, joten tämä pirulaudan raiskausäpärä on usein ollut kannattavaa pitää hengissä.) Esimerkiksi Thornhill on viitannut siihen että raiskaus olisi ollut niiden miesten kannalta kannattavaa joilla ei muutoin ole ollut suosiota puolisorintamalla. Tässä on hyvä muistaa että tämä ei tee raiskauksesta hyväksyttävää vaan enemmänkin jotain joka on selitetty. Mutta koska raiskausteoriassa on ongelmana se, että vaikka se onkin adaptiivinen, sitä myls samaikaisesti vastustaa toinen adaptiivinen linja, nimittäin koko seksuaalivalintakorosteinen evoluutio joka seksuaalisen antagonian jylläämillä lajeilla kuten ihmisillä on hyvin voimakasta. Seksuaalivalinnan koko ideana tässä tapauksessa on se, että - etenkin K -strategikko - panostaa jälkeläisten laatuun eikä pelkästään niiden lukumäärään ja siksi puoliso valikoidaan ja juuri jonka vuoksi niitä heikompia miehiä on. Tämä ei siis ole Kolehmaiselle "niin iso synti". Kuitenkin se muistuttaa siitä että raiskauksen taakse voidaan nähdä evoluutio ja että tämä ei todellakaan tee siitä "ykkösluokan juttua".

Ensimmäinen kategoriavirhe on rakkauden ja perinnöllisen sukulaisuuden sekoittaminen yhdeksi. Evoluution kohdalla ongelmana on nimittäin se, että usein asioita ei testata suoraan. Esimerkiksi jos hän olisi lukenut evoluutikko Wilsonin "Konsilienssi" kirjaa hän tietäisi Westermarck -efektin. Hän tietäisi myös että sillä on evolutiivinen pohja joka on estänyt lähisukulaisten lisääntymistä. Käytännössä se on kuitenkin jotain joka monesti koskee muuta kuin omia sisaruksia ; Ilmiö näkyy esimerkiksi niissä oloissa joissa lapsi laitetaan avioliittoon hyvin nuorena tai jossa nuoret elävät keskenään valvotusti kommuuninomaisesti. Geenin adaptaatio tulee siitä että yksilöt kokevat vastenmielisyyttä ja varovat lähisukulaisten kanssa lisääntymistä. Mutta valitettavasti tunne syntyy siitä keiden kanssa on leikkinyt ja ollut tietyn ikäisenä joka on hyvinkin eri asia. (Lastentarhaelämä esimerkiksi voi sotkea Westermarck efektiä kuvioihin ja "eiverisukulaissisaren" kanssa ei sitten olla aikuisena koska vetoa ei tunneta.) Tämänlainen hairahtuminen on evoluution kohdalla yleistä. Se on esimerkiksi selitys sille miksi miehet kokevat vetoa pornokuviin mutta eivät jonota spermanluovutusjonoina spermapankkien äärellä. Tunne on liitoksissa mutta se ei tavallaan merkitse juuri mitään.

Tämä on selitys sille mitä isyyden erikoisnumero "Lapsen maailma (11/2012)" -lehti kertoi. Siellä oli kuvattuna kaksi perhettä. Ensimmäinen oli Osama bin Ladenin perhe, joka koostui biologisista vanhemmista. Sitä ei kuvannut rakkaus. Itse asiassa bin Laden jopa kannusti lapsiaan itsemurhaiskuihin. Välit olivat etäiset ja jopa väkivaltaiset. (Tässä ikuinen elämä paratiisissa voi ihan hyvin olla jotain joka hairahduttaa evoluutio-oletuksia ja koko elämän tuhoaminen rinnastuu aivoissa enemmänkin auton alle ryntäävän lapsen piiskaamiseen.) Toinen taas oli Harpo Marxin perhe jossa oli 4 adoptiolasta. Harpo on puhunut lapsille adoptiosta ja nämä ovat siitä tietoisia. Hän on tehnyt tämän koska asiasta valehtelu tuottaisi ongelmia. Adoptioperheet eivät ole biologisia perheitä mutta se ei estä niitä olemasta rakkausperheitä, koska biologia vääristyy tässäkin hieman "Westermarck -efektin" tapaan. Evoluutio ei ole antanut meille geenitestiaistia joten se tuottaa sitouttamistunneasiat ihan muita kautta.

Tosiasia onkin, että Kolehmainen on aivan pihalla selittäessään että heteroperhe ja biologinen vanhemmuus tarkoittaisi samaa kuin rakastaminen, rakkaus, arvostus tai muu vastaava. Biologiassa on nimittäin aina myös anomalioita. Tosiasiassa vaikka näkökyky on kiistatta adaptaatio, on sokeita ja sokeina syntyviäkin paljon. Siksipä ei pidä ihmetellä että vaikka Kolehmainen miten kuvastaa sitoutumisasioita ja rakkautta, niin tosiasiassa avioleroja tapahtuu aivan helvetisti ja niiden estäminen ja rajoittaminen lähinnä pakottaa nämä muutoin eroavat perheet elämään onnetonta ja paskaa elämää. ; Tässä kohden hänen kannattaisi kenties tutustua siihen mitä evoluutioon ja ihmisten käyttäytymiseen urallaan äärivahvasti keskittynyt Matt Ridley kertoo "Perimä" -kirjassaan ja toisessa teoksessaan "Geenit, kokemus ja ihmisenä oleminen". Hän esimerkiksi tietäisi tämän jälkeen seksuaalisesta antagoniasta joka rakentaa kuilua sukupuolten välille ja joka selittää osaltaan osittain sitä miksi miehet ja naiset ymmärtävät vaikkapa flirtin ja seksuaalisen häirinnän usein hyvinkin eri tavoilla. (Tämäkin on sitä evoluutiota, joka tekee itse asiassa enemmänkin ymmärrettäväksi kuin ongelmia ratkaisevaksi ilmiöksi.) Samoin hän tietäisi että vaikka lapsi ja äiti jakavat geenejä, on tässä epäsymmetria koska vauvalla on enemmän omia geenejään kuin sisarensa geenejä kun taas äidille kaikilla lapsilla on saman verran äidin geenejä. Ja näin ollen lapsen ja äidin preferenssejen välillä on eroavaisuuksia. ~ Tämä muistuttaa siitä että evoluutio ei ole niin suoraviivaista kuin Kolehmainen tuntuu ajattelevan. Nimenomaan viha ja konfliktikin selittyvät nekin evoluutiolla. Osama bin Ladenin aggressio on adaptaatio samaan tapaan kuin rakkauskin. Usein tämä unohtuu, kun ihmiset keskittyvät selittämään sitä miten ihminen on joko pohjimmiltaan hyvä tai paha. Ihminen on kuitenkin enemmänkin kuin kanan paska - toiselta puolelta musta ja toiselta valkoinen. Evoluutio selittääkin lähinnä sen että miksi äidit eivät paiskaa vauvaa seinään vaikka vauva usen vaatiikin paljon ja tilastollisesti hyvin usea äiti turhautuukin tämän edessä (koska vauvan preferenssit ovat kuitenkin hieman erilaiset kuin äidillä kuten Ridley opettaa).

Lisäksi Kolehmaisen ajattelu nojaa ajatukselle että homoseksuaalisuus ei olisi evolutiivista. Tämä on toki sinänsä järkevä oletus, että maailmassa tosiaan on myös sokeita ihmisiä. (Kolehmainen siis joko tietää tai hänen pitäisi tietää että verisukulaisuus ei tarkoita rakkautta ja että näiden yhteenlinkittäminen on siksi valhetta, vääristelyä ja paskapuhetta.) Kuitenkin tosiasiassa kun luetaan vaikka sitä Ridleyn "Perimä" -kirjaa, voidaan havaita että homoseksuaalisuus onkin jotain muutakin kuin pelkkä hairahtuminen tai evoluution "etulinjalla" tapahtunut virhe. (Eli homous olisi vamma kun jokin joka normaalisti toimii menee rikki ja toimii epänormaalisti.) Esimerkiksi se voidaan sitoa naisten lisääntymiseen. Geeni joka X -kromosomissa auttaa naisten lisääntymistehoa voi tuottaa vahinkoa miehissä mutta olla kokonaisuuden kannalta adptiivinen. Mutta tässäkin on vielä hitunen rikkimenemisen fiilistä. Kolehmaisen sanomassa olisi siis hitusen järkeä.

Kunnes muistetaan mitä Ridley korostaa "jalouden alkuperä" -kirjassa korostaessaan sitä miten näennäinen suoran perimätason uhraus on usein juuri evolutiivinen etu epäsuorasti. Tai mietitään mitä sellainen evolutiivisen adaptiivisuuden arvionnin peruskonsepti kuin Hamiltonin sääntö tarkoittaa kelpoisuudelle. Ja muistetaan että juuri sen takia että ihminen on K -strategikko, Hamiltonin sääntö on erityisen relevantti. Hamiltonin sääntö nimittäin toimii erittäin usein selityksenä yhteistyölle ja altruismille. Siinä korostetaan että tosiasiassa evoluutiossa on kelpoisuuden kasvua joka ei ole suoraan sidoksissa siihen miten paljon biologisia jälkeläisiä itse tuotetaan. Esimerkiksi minun sisarellani on lapsia. Niillä pirulaisilla on tilastojen valossa samoja geenejä kuin itselläni. Ne ovat siis jotain jotka periaatteessa nimenomaan ja juuri kasvattavat minun kelpoisuuttani vaikka minä en hoida niitä sekuntiakaan enkä valvo öitä tai vaihda heille vaippoja. ; Näin ollen jos sisareni kuolisi ja eläisimme heimo-olosuhteissa K -strategisena eläimenä minun kannattaisi hoitaa sisareni lapsia koska niiden tukeminen ajaisi omaa kelpoisuuttani. Ja tämä taas on suunta adoption suuntaan.

Ja mikä parasta, tämä voidaan sitoa homoseksuaalisuuteen. Sillä ennen ihmisiä on kuollut enemmän. Tämä tarkoittaa muutamaa asiaa. Ensinnäkin sitä että lapsikuolleisuus on ollut suurempaa. Tällöin synnyttäminen on ollut panos joka voi mennä hukkaan. Tämä ei toki poista lisääntymisen kelpoisusuetua, mutta oleellista onkin se, että tämä tekee vaihtoehtoiset - esimerkiksi Hamiltonin säännön takaa kurkistelevan sukulaisvalinnan kautta - tapahtuvista vaihtoehdoista evolutiivisesti haluttavampia. Toisaalta lapsivuodekuolleisuus on ollut suuri joka on kasvattanut riskiä entisestään. Ja kolmanneksi : Aikuiset ovat eläneet lyhyemmän ajan joten on ollut useammin sellaisia tilanteita että lapsi on jäänyt orvoksi. Näiden huoltamatta jääminen olisi suora sukulaisvalintatappio joten niiden heitteellejätöstä huolehtiminen ja eloonjäämisen varmistaminen on ollut haluttavaa. Näin ollen on ihan oikeasti kannattavaa jos yhteisöstä pieni osa on jäänyt homoseksuaaleiksi jotka eivät lisäänny vaan ovat hoitaneet vaikka serkkujensa lapsia. (Koska serkkuja on useampia kuin sisaria, on ollut varsin todennäköistä että joku niistä on pirulauta kuollut! Tietysti sisarusten kuolemassa lapset ovat läheisempää sukua, mutta serkkujen määrät tuppaavat kasvamaan eksponentiaalisesti lapsimäärien kanssa, kun taas sisarukset kasvavat samassa luvussa vain lineaarisesti.)

Näin ollen se perimätasokin ja rakkaus voidaan sitoa homoihin. Tilanne ei siis menekään niin kuin Kolehmainen selittää. Homoissa onkin vanhempien välinen seksuaalisväritteinen kumppanuus, turva ja lohtu. On sukulaislapsiin kohdistuva huolehtiva rakkaus sekä lasten verisukulaisiinsa ja huoltajiinsa kohdistuva rakkaus jota värittää vieläpä se että heidän elämänsä kannalta heidän homokasvattajansa leimautuvat "westermarck -efektin tapaisesti" heidän aivoissaan (koska evoluutio ei ole täydellistä).

Kaiken kaikkiaan näyttääkin siltä miltä se näissä tapauksissa aina näyttää. Eli vaikka usein selitetään että homoseksuaalisuutta voi vastustaa muutakin kuin uskonnolliselta pohjalta, niin käytännössä juuri näin ei ole. Tilanne on nimittäin karkeasti sanoen niin että ainut uskonnoton "ontologisesti naturalistinen" maailmankuvamalli vaatii evoluution. ; Alvin Plantinga onkin osuvasti kuvannut tätä tilannetta siten että naturalisteille "Evolution is only game in town". Plantinga peräti esittää että jos ei ole evoluutioteorian mukaisen mallin kannattaja on pakko olla teisti koska rationaalista ateistista vaihtoehtomallia ei ole. ; Tämä on tärkeä muistutus koska homoseksuaalisuutta eiuskonnollisesti kritisoivin mallejen taustalla käytännössä poikkeuksessa selitetään juuri kuten Kolehmainenkin, että jälkeläinen on evoluution ydin ja että siksi perhe on lisääntymisyksikkö. Niissä ei kuitenkaan mietitä mitä tarkoittaa käsite "adaptaatio", joka on evoluution ytimessä. Esimerkiksi Hamiltonin sääntö on yksi mittari jolla juuri tämä adaptiivisuus arvioidaan. "Väite että homo on rikkimennyt hetero" vähän kuten likinälöinen tai sokea on tervesilmäisen vammainen katoaa tämän huomion jälkeen syrjään. Evolutiivinen onkin jotain joka nimenomaan ei torju homoseksuaalisuutta.
1: Ihan oikeasti. Kolehmaisen pitäisi tajuta että jos hän puhuu evolutiivisuudesta, hänen tulisi selittää miksi homoseksuaalisuus on suhteellisen tasaista ja sitä ilmenee kaikissa kulttuureissa. Sokeus ja muut vammaisuudet ovat toki yleisiä, mutta niissä on tapana olla eri alueille painottuneita. Eri kansoilla on erilaisia vikoja sukurasitteena. Samalla pitäisi selittää miksi homoseksuaalisuus on tilastollisesti niin yleistä kuin se on vaikka se koskeekin lisääntymisen syvää ydintä ; Sokea lisääntyy, homo taas ei sikiä homokaverinsa kanssa vaikka kuinka lykkisi ja panisi 10 kertaa päivässä tämän kanssa. Kolehmaiselta puuttuu evolutiivista ajattelukykyä ja mietintäsilmää koska hän ei (a) automaattisesti mieti tämänlaisia (b) generoi siihen vastausta automaattisesti koska jos sellaista ei ole koko oma argumentti romahtaa eikä se ole hyväksyttävää koska tälläinen ilmiselvyys pitäisi tulla automaattisesti mieleen.

Onkin selvää että tosiasiassa tämänlaisten "vammaishomo -perhemallin" takana on vanha teoria luonnonjärjestyksestä. Tämä on teologinen, peräti keskiaikaisteologinen ja katolisteologinen näkemys. Sillä ei ole juuri mitään tekemistä nykybiologian kanssa, vaikka monet ihmiset näitä konsepteja keskenään sekoittavatkin. Tämä on kuitenkin sitä että vanha teologinen malli pidetään muuttumattomana ja uudelleennimetään se samannimiseksi kuin tieteellinen evoluutiomalli. Se, että Kolehmainen ei tätä tajua johtuu siitä että hän ei osaa riittävästi ei teologiaa eikä evoluutiota. Tämä typeryys ei poista poliittis-uskonnollista juurta ja taustaa tästä perhemallista. Onkin selvää että kun hän kehuskelee kuuntelevansa myös vastapuolta, hän on napannut sieltä ideoita ja asiavirheitä osaamatta tunnistaa niitä.

Kuitenkin kaiken tämän perseilynkin jälkeen voisin ottaa Kolehmaisen tekstistä esiin niitä hyviä puolia. Itse olen vahvasti ajanut sitä että perhe ei ole lisääntymisyksikkö vaan rakkausyksikkö. Kolehmainen käyttää rakkauskonseptia ja yhteistyökonseptia järkevästi. (Hän lähinnä sitoo tämän evoluutioon virheellisesti tavalla joka on niin pseudotieteellinen että hän on virheidensä kanssa "käytännössä kreationisti joka vain ei huutele Jeesusjeesusta ja selitä että maailma on 6000 vuotta vanha." Perseily on perseilyä ja tiedevirheily tiedevirheilyä ja tiedevirheilyn objektiiviseksi kutsuminen pseudotieteilyä.) Näin ollen korostankin että pidän siitä mallista jossa perheet jaetaan ykkösluokan perheisiin ja "alempiarvoisiin perheisiin". Ja että tätä tehdään juurikin rakkauskonseptin kautta. En arvosta pätkääkään Osama bin Ladenin heteronirmatiivista perhemallia mutta Harpo Marx saa adoptioineen ansiokkuudesta kiitosta.
1: Nähdäkseni Kolehmaisen pitäisikin keskittyä sihen onnellisuustutkimuspuoleen eikä evoluutioon. Sillä näiden yhdistäminen samaksi on melkoisen huono temppu. Aristoteelisessa ja keskiaikaisteologiassa ihmisen luontainen toiminta ohjasi onnellisuuteen. Evoluution kohdalla taas on hyvä huomata, että se toki palkitsee homeostaasitilassa pysymistä, mutta kuitenkin se pohjimmiltaan kuitenkin enemmänkin välttelee kuolemaa kuin ajaa kohti onnellisuutta. Esimerkiksi kipuaisti on adaptaatio joka estää kuoleman. Evoluutio ajaa turhautumiseen ja pettymykseen ja muuhun tunneskaalastoon juuri sen takia että ne auttavat parantamaan elinolosuhteita. Evoluutio panostaa geeneihin, ja onnellisuus ei tavallaan mitenkään automaattisesti seuraa. Aristoteelisen teleologiamallin ja luonnonjärjestyksen yhdistäminen on itse asiassa juuri sitä teologisen uskontomallin siirtämistä uudelleennimeämisenä. Sellaisen pohjalta ponnistelu on siis ekvivokaatio -päättelyvirheen tekemistä. Ei tälläisiä voi arvostaa tai ottaa vakavasti. Paitsi jos on tyhmä tai ideologinen sosiopaatti tahi molempia, tämä on.

Samalla haluankin nostaa esille sen että itse asiassa myös oma perhemallini on "alempiarvoinen perhe". Ihan sen takia että meillä ei ole lapsia. Haluankin tässä yhteydessä korostaa sitä että Kolehmainen tekee vielä yhden, oleellisen, kategoriavirheen kun hän yhdistää heteroavioliiton lisääntymiseen ja lapsiin. Tosiasiassa heteroparit ovat hyvin usein juuri sellaisia kuin minun ja puolisoni välinen suhde. Se on rakkaussuhde jossa lapsia ei ole eikä tule. Siksi ykkösluokan perhemalleiksi nousevatkin ne heteroperheet joissa on omia lapsia joita rakastetaan, ne heteroperheet joissa lapsia on adoptoitu ja niitä rakasteaan sekä ne homoperheet joille on adoptoitu lapsia ja jotka rakastavat niitä. Tämä onkin korostus sille että heteroseksuaalisuus on onnellisuusperheen kannalta aivan irrelevantti ja siihen liittymätön piirre. Homous ja heterous on tässä - korostetun evolutiiviokeskeisessä mallissa - melkoisen irrelevanttia. Homoadoptioiden rajoittamista pitää siis vastustaa ja tosiasiassa heteroseksuaalisen avioliiton arvostus täytyisi romauttaa ja sitoa sen kunnioittaminen lapsiin.

Paitsi tietysti jos on kuten minä, jotka korostavat sitäkin puolta että tosiasiassa ihmisen suurin ongelma lajina on liian suuri väestönkasvu, ja että lyhytjänteinen yksilötason kelpoisuuden kehittäminen johtaa sukupuuttoon joka taas on pitkäjänteinen totaalinen kelpoisuuden romahtaminen sekä yksilö- että lajitasolla. Sen jälkeen lapsettomat perheet ovatkin jotain jota pitäisi kenties kiittää siitä että eivät aiheuta ekologista katastrofia koko lajille sen takia että haluavat levittää jotain suttuisia geenejään.

---

Alun YouTube -videossa Bundyjen perhedystopia näyttää konkreettisesti miten huoehtiminen ja rakkaus ovat hieman eri asia. Että evoluutio paottaa tuohon tasoon, ja rakkaus on tässä bonusta. Tämä muistuttanee vielä siitäkin että Kolehmainen ei tajua että adpatiivisuudessa on monia tasoja. Se, että rakkaus lisää sitoutumista ei tarkoita että kaikki sitoutuminen olisi rakkautta. Rakkauden adaptiivisuusluonne ei tarkoita että asiaa ei hoidettaisi muulla tavalla. Tämä on samantyyppinen kategoriavirheperseily kuin väittäisi että koska yleisurheilu parantaa yleiskuntoa, niin jokainen hyväkuntoinen ihminen olisi yleisurheilija. He voivat tosiassa tehdä muutakin - kuten harrastaa vaikka hyötyliikuntaa. Tämän jälkeen voi miettiä että miten monta virheellistä argumenttia yhteen blogiviestiin voidaan tiivistää ilman että sen tekijä ei ole vaaraksi ihmisen geenipoolille.