Avoin kirje Keira Knightleylle (Suomeksi, vaikka hän ei edes osaa kieltä)

Arvoisa Knightley.

Kuulin uusimmasta tempauksestanne, jossa päätitte vilauttaa lehdistölle sillä ehdoin että mitään kuvankäsittelyä ei tapahdu. Teko on ymmärrettävä, sillä muistan kuinka kohdallanne "King Arthur" -elokuvan julisteissa käytettiin kuvankäsittelyä. Se onkin eräs tunnetuimmista ja käytetyimmistä esimerkeistä.

Luonnollisesti olen monellakin tavalla iloinen päätöksestänne, olenhan ihaillut teitä muutenkin kuin ammattitaitonne vuoksi esimerkiksi "Pirates of Caribbean" -elokuvasarjassa (siinä, jossa teillä on miekka). Ja koska etiikkani ei salli katsoa ilman lupaa vuodettuja vähäpukeisien tahi alastomien naisten kuvia, on tekonne tietenkin kaunis ja arvokas lahja monessakin mielessä. Haluaisin toki sanoa että näin ei olisi, että olen läpeensä professionaalinen ja kohtelen silmiini tulevia aistisignaaleja neutraalisti. Mutta se olisi valehtelua. Pahoittelen tätä asennettani kuitenkin, vähän. Siitä huolimatta että tempauksesi menestyy juuri kaltaisteni ihmisten vuoksi tai ansiosta.

Olette myös tässä ottamassa osaa johonkin jota on selvästi liikkeellä. Meillä Suomessa pyörii puoliviihteellinen pikkuvitsienlaukomisohjelma "Hyvät ja Huonot uutiset". Sellainen jossa ihmiset arvioivat internetissä ja muutoin tiettyjen aivan oikeiden uutisten sisältöä. Että ovatko ne hyviä vai huonoja. Ja sitten julkkisvieraat heittävät vitsejä aiheesta. Tuoreesti käsitelty uutinen oli se, miten alusvaatefirma lopetti kuvien retusoimisen ja tämän vuoksi heidän myyntinsä kasvoi. Tämä on luonnollisesti hyvä uutinen. Dove -saippuan "Real Beauty" -mainoskampanjallakin on ilmeisesti mennyt hyvin. Tämä onkin asia joka on kenties tulossa muuttumaan. Tai sitten saamme vähintään lisää vaihtelua. Joka on sekin hyvä.

Näistä kaikista hyvistä puolista huolimatta minun on vaikeaa uskoa että toimintasi johtaa tavoiteltua lopputulosta kohden. Sillä kanssanne olo on hieman sama kuin katsoisi uutta Calvin Cleinin rohkeaa mallivalintaa. He kun ovat valinneet "Plus Size Model". Tätä oikein mainostetaan. Että nyt on terveemmän kokoisia malleja. Ja sitten kun menee katsomaan, niin nehän ovat laihempia kuin minä! Ja kukaan ei taatusti heitä minulle läskivitsejä. Jos sanon McDonaldsissa että "Super Size Me", he tajuavat että kysymys on ruoka-avusta keskitysleirivangille. Siksi onkin omituista että näitä luuviuluja korostetaan jotenkin extra-large -malleina. Jo tämä ajatus tuntuu jopa pahentavan sitä laihuuspakkoa.

Teidän toimintanne kohdalla olen näkeväni hieman samanlaisia sävyjä. Sillä, älkää ottako tätä väärin, te olette aivan liian ihana. ; Ajatukseni on kenties minulle intuitiivisesti luontevampi ja ilmiselvempi sen vuoksi että olen mies. - Tai siitä että olen minä, ja omat ajatukset tuntuvat aina itselle järkevämmiltä kuin muille ; Mutta en halua panostaa erityisesti tähän työhypoteesiin.

Miesten maailmoissa naisten ihanuus on ollut ja on nykyäänkin valitettavankin yleinen keskustelunaihe. Ja jonkin näkymän näihin ihanteisiin saa katsomalla tämän likaisen mieheyden puolen ydinmehusta, eli pornografiasta. En tässä väitä että rintojen vilauttelu olisi väistämättä samaa kuin pornorunkkausobjektiksi ryhtyminen tai pornoammattilaisuus. En pidä tempaustanne pornona. Joskin voin olla lähes varma että sitä käytetään myös kuin se olisi pornoa. Mutta nostan esiin sen, miten pornotähdillä rintojen koko on yllättävänkin ihmismäinen. (En sano "pieni" vaan "ihmismäinen". Se on "pieni" korkeintaan suhteellisesti niihin ylinormaaleihin silikoniärsykkeisiin verrattuna.) Kenties tässä on osansa silläkin että pornoa tuotetaan usein melkoisen halvalla, joten editointeihin ei ole panostettu. Eikä käsikirjoittamiseen, mutta kuvanretusointi on tämän kirjeen kannalta tärkeä. Mutta silti voisi ajatella että suosio tulisi suurempirintaisille jos suuret rinnat olisivat todella jokin miesilmiö. Tämänlaatuisesta ei näy merkkejä.

Photoshop onkin jonkinlainen naisten sisäinen ilmiö. Kun katsotaan seksualisoituja ja vahvasti retusoituja naisia, ne näyttävät olevan naistenlehdissä. Meikit, naisten muotivaatteet ja vastaavat näyttävät luuviuluja joilla on retusoitu jättimäiset ja pinkeän pystyt jättirinnat. Tässä mainostajat käyttävät hyväkseen naisten epävarmuutta ja kateutta. Noita tunteita jotka tietysti koskevat kaikkia ihmisiä, mutta koska he myyvät tuotteita naisille, he hyväksikäyttävät nimenomaan naisten kateutta ja epävarmuutta. Enkä usko että naiset menevät halpaan kohdallanne. Jokainen terve täysjärkinen ihminen näkee että te olette kadehdittavan ihana. Koska ideanne ei kierrä epävarmuus-kateusaspektia en pidä sitä niin tehokkaana kuin mitä sen suuri näkyvyys lehdistössä antaisi odottaa. (Kuitenkin, kiitos.)

Rehellisesti ja Kunnioittaen.
Tuomoh ; Teidän, rintojenne ja miekkojenne suuri fani
Vaikka kukaan ei kyllä opikaan miekkailua niin nopeasti kuin teet sen em. elokuvasarjassa.

Uskonto juoksuhautoja vastaan

Jerry Coyne on minulle henkilönä hyvin vaikea ; Hänen evoluutiokannanottonsa ovat yleisesti ottaen laadukkaita. Hänen kognitiotieteensä taas yleensä varsin kauheaa roskaa. Ja hänen teologiansa on moitetta "kadunmiehen teologialle" joka ei selvästi ole oikein missään suhteessa akateemisen teologian kiertelyihn ja kaarteluihin. Ja hän pitää näihin kaikkiin reagoimisesta.

Coyne on nyt saanut julkaistuksi uuden tutkimuksen, joka on minusta hyvinkin osuva. Siihen löytyy (valitettavasti "rahamuurin takana olevan") linkki Coynen omasta blogista. Se käsittelee uskontoa ja yhteiskuntaa. Ja sen otsikko on "Science, religion, and society: the problem of evolution in America."

Ennen kuin quote-minaavat kreationistit tulkitsevat otsikon joksikin jossa Coyne tunnustaisi evoluution ongelmaksi USA:n yhteiskunnassa on hyvä ottaa esille se, että hän oikeasti miettii syitä siihen miksi evoluutiodenialismi on USA:ssa hyvin voimakasta. Miksi evoluutio vs. kreatonismidebatti on siellä erityisen voimakasta. Vaikka maa tietysti ylpeileekin älykkyydellä, tämänlainen juopa kertoo taatusti siitä että iso kasa ihmsistä on tieteenvastaisella tavalla typeriä. (Tässä ei ole väliä kumpaa kannatat. Sekä evoluution että kreationismin kannattajia on pirusti ja jommatkummat ovat taatusti väärässä ja pihalla kuin lumiukot. Tiedätte taatusti kumpi puoli se minusta on enkä alleviivaa sitä että se on kreationistien puoli yhtään tämän enempää.) Hän miettii myös sitä miten ongelma voitaisiin korjata ; Näkemys on tarpeen sillä "kreationismista ja evoluutiosta ja evoluutiokritiikin osuvuudesta ja osumattomuudesta" keskustelemista on kokeiltu jo monta kymmentä vuotta. Ja se ei ole osoittautunut oikein tehokkaaksi. (Kreationisteja ja evolutionisteja on molempia liikkeellä laumoissa.)

Otan tästä tutkimuksesta hyvin pienen kohdan. Ja haen sen peräti sekundaarisesta lähteestä. (Hyi minua!) Larry Moran on nimittäin lainannut mielenkiintoista kohtaa Coynen julkaisusta. "Creationism in America, then, may be a symptom of religion, but religion in the modern world may itself be a symptom of unhealthy societies. Ultimately, the best strategy to make Americans more receptive to evolution might require loosening the grip of religion on our country. This may sound not only invidious but untenable, yet data from other countries suggest that such secularism is possible and, indeed, is occurring in the United States right now. But weakening religion may itself require other, more profound changes: creating a society that is more just, more caring, more egalitarian. Regardless of how you feel about religion, that is surely a goal most of us can endorse." Tämä on mielestäni hyvä näkökulma lähestyä uskonnollisuusteemaa.

Muistan nimittäin kun evoluutiodebatointini alkuaikoina viitattiin erilaisiin sosiologisiin tutkimuksiin uskonnoista ja esimerkiksi yhteiskunnan väkivaltaisuudesta. Tuolloin havaittiin että esimerkiksi rikollisilla alueilla ja köyhillä alueilla ollaan tavallisesti uskonnollisempia. Tämä tulos johti varsin erikoisiin tilanteisiin ; Ateistit tulkitsivat tämän usein jopa osoitukseksi siitä, että uskonnollisuus lisäisi väkivaltaisuutta. Uskovaiset taas selittivät että kenties uskonto ja uskonnollisuus olisi eriteltävä (joka oli yleensä ottaen ongelmallista koska jos sosiologisessa tutkimuksessa kartoitetaan kirkossakäyntiaktiivisuutta ja kysytään tutkimuskohteilta sitä tunnustautuuko uskovaiseksi ja identifioituuko uskovaiseksi on selvä että ero on oleelliselta tasoltaan huomioitu.) Nyttemmin tutkimuksia aiheesta on tehty melko paljon ja ne näyttävät korrelaation.

Asiasta tappeleminen on hiipunut ja ihmiset näyttävät (joitain poikkeuksia lukuun ottamatta) tunnustavan että rikollisella alueella uskonto on suositumpaa kun jos rikokset vain otettaisiin pois.

Itse olen korostanut sitä että monet sosiologiset tutkimukset näyttävät että uskovaisten ja ateistejen välille on vaikeaa tehdä eroa käytännön moraalivalintatutkimuksissa. Eli karkeasti ideologiasta riippumatta ihmiset ovat "suunnilleen yhtä hyviä". Tämä ei ensialkuun tunnu sopivan yhteen sen kanssa että uskonto on suositumpaa rikollisemmilla alueilla. Jos rikolliset uskoisivat tavallista enemmän, moraalisuuskeskiarvo vääristyisi. Tämä ero voisi keskiarvotasolla selittyä pois joko sillä että (a) uskonto tekee tavalliset ihmiset keskimäärin ystävällisemmiksi ja pahentaa joidenki ongelmia. Eli uskonto ääripäistäisi "megakiltiksi tai megatuhmaksi". (b) Tai sitten rikollisella alueella uskonto viehättää pelkääviä tavallisia ihmisiä eikä rikollisia. Itse korostan kohtaa b. Sillä en pidä ideologian kannattamista tärkeänä (~uskonto on oikeastaan keskustelussa relevantti vain maailmankuvan totuuskysymyksenä ja sitä kautta mitä poliittisia/julkisia/yhteiskunnallisia valtakoneistoja kuten instituutioita ja lainsäädäntöä ja sitouttamista siihen liittyy. Muuten siihen saa sitten "vaan uskoa" sillä omituisella turpakiinnimuaeikiinnostapätkääkään -mallilla)

Tätä ei kuitenkaan ole ollenkaan hyvä sotkea kausaatioon. Moni uskovainen olikin jo tuolloin alkuaikoina fiksu ja muistuttivat että uskovaiset olivat intuitiivisesti tienneet tämän korrelaation jo valmiiksi ja että se oli tärkeä perustelu julistamistoiminnassa. Heistä helppo elämä pinnallistaa ja etäännyttää henkisestä. Heistä helppo elämä tekee pintaliitäjän joka ei joudu kohtaamaan vaikeita asioita eikä siksi aktivoidu miettimään syvällisiä. Ja heistä uskonto antoi kärsivälle toivoa ja että esimerkiksi sanonta "Juoksuhaudoissa ei ole ateisteja" muistuttaa siitä että karujen olojen uskonnollistava voima on selviö. Näin ollen korrelaatio ei tietysti ihmetytä eikä se ole mikään yllätys tai huono asia uskonnolle. ~ Coyne onkin tuossa vetänyt mielestäni hyvästä narusta. Hän jatkaa siinä vanhassa hengessä joka sanoo uskovaisten sanonnalle "ei ole argumentti Jumalan puolesta vaan juoksuhautoja vastaan." Vaikka kaikki uskonnollisuus ei tietysti ole maallisen elämän epätoivosta kumpuavaa, korrelaatio näyttää että se on yksi selitys ilmiön takana. Siksi voimakas uskonnollisuus kertookin yhteiskunnallisista epäkohdista.

Tämä tarkoittaa sitä että valtaosa uusateisteista ja julistushenkisistä uskovaisista on lähestynyt koko asiaa väärästä päästä. He ovat ajatelleet että kysymys olisi vain ideologioista. Ja että yksi ideologia johtaa hyvään yhteiskuntaan ja toinen turmelee sen. (Se onko tämä ideologia ateismi ja uskonto ja miten päin on tietysti siten se mistä ollaan voimakkaasti erimielisiä.) On toki luontevaa ajatella että ihmiset seuraavat ideologioita ja tottelevat niiden normeja. Kuitenkin ihmisen suhde ideoligian valitsemiseensa on mutkikkaampi. Ihminen esimerkiksi myös valitsee myös ideologiansa tarpeidensa ja jo valmiiden mieltymystensä pohjalta ja hylkää muita jo suoralta kädeltä.

Coynestä ideologiakeskeisyys onkin väärin jos tarkoitukesna olisi oikesti ratkaista ongelma. (Eli karsia joko evoluutio tai kreationismi huonona tieteenä pois.) Uskontokeskustelukaan ei ratkaise sillä vaikka kreationismi johtuukin uskonnosta, niin syy uskontoon on syvemmällä eikä ideologia ja evoluutio-kreationismidebatti siksi ratkaise tai muuta mitään. Tällä tasolla pysyminen on pelkästään kosmeettista. Tämä mukailee hyvin voimakkaasti omaa näkemystäni. Siinä ideologia ei merkitse paljoa mitään. Ideologia itsessään on neutraali. Ja sen ongelmapaikat kertovat usein lähinnä karua kieltään ideologian kannattajista. (Esimerkiksi uskonnollisten lahkojen johtopaikat viehättävät narsisteja. Mutta se ei ole uskonnon vika - houkuttavathan lastentarhatkin pedofiilejä.) Ideologiat ovat tässä kohden ratkaisevia vain niihin liittyvien valtakoneistojen kautta. Ne ovat yhteiskunnallisia toimijoita jotka rakentuvat taustayhteiskunnan kautta ja sen pohjalle. Tässä vaikuttaa tietysti se mitä on ja mitä ei ole. Se mikä on kunnossa ja mikä ei ole kunnossa. ~ Jos ihmisillä ei ole toivoa he etsivät sitä toiveikkaista ideologioista. Jos heillä ei ole mielenrauhaa he tuntevat vetoa meditatiivisiin uskontoihin..

Toki itse ihmettelen sitä että Coyne nostaa sekularismin olennaiseksi osaksi ratkaisua. Sillä näkisin että sekularismikin on ideologiana pikemminkin asenne joka rakentuu helpommin toimivassa ja reilussa yhteiskunnassa. Siksi näkisin että ratkaisu olisi haettava vielä syvemmältä kuin mitä Coyne sitä hakee. Esimerkiksi terveydenhuoltouudistus ja köyhien kohtelu näyttävät USA:ssa olevan hyvin erilaista kuin mitä se on sekulaarissa Suomessa, Ruotsissa tai Norjassa.

ħ -moilasena

Vain hyvin harva lienee sitä mieltä että nykyajan tiede olisi huonompaa verrattuna vanhoihin myyttisiin kertomuksiin maailman luonteesta. Vahva enemmistö esittääkin että nykytiede on parempaa kuin esimerkiksi esisokraatikkojen teoretisoinnit maailman luonteesta.

Tämä viittaa siihen että ihmiset katsovat filosofoinnin, keskustelun ja tutkimuksen olevan muuta kuin turhaa sepeämistä. He katsovat että kysymyksessä on jonkinlainen oppimisprosessi. Onkin hauskaa miettiä sitä miten esisokraatikot kehittivät esimerkiksi elementteihin perustuvia spekulaatioita maailman luonteesta. Ja kun niiden epävarmuus paljastui, pompahti "muinaisessa kreikassa" esiin sofisteja ja tiedon kiistäviä skeptikoita. Ja näitä taas painotti Platonin kaltaiset ajattelijat jotka korostivat että näkeminen on kenties erehtyväistä mutta objektiivisuus on silti mahdollista koska ideat ovat ikuisia. Ja tätä heijaamista on sitten jatkettu vuosituhansia.

Moni tuntuu näkevän tämän syklisyytenä, eli he näkevät esimerkiksi poliittiseen vaikuttamiseen keskittyvien sofistejen ja nykyisten valtapeliä korostavien kulttuurirelativistien välille suuria yhteyksiä. Kuitenkin oppiminen voidaan nähdä myös "spiraalimaista kehää kiertävänä", jolloin näkemykset ovat hieman erilaisia koska matkan varrella ollaan opittu kuitenkin jotain. Oppimista korostavassa näkemyksessä voidaan esiin nostaa esimerkiksi R. C. Collingwood, joka on jakanut "tietämisen sävyisen" ajattelun historian kolmeen murrosvaiheeseen (eli tavallaan neljään vaiheeseen).
1: Antiikin kreikassa filosofia haastoi myytit. Vaihtoehdoksi esitettiin organistista teoriaa, jossa korostettiin järkeä ja luontoa. Tätä kautta rakentui organistinen maailmankuva. Luonto oli henkinen ja sisältäohjattu ; Maailma seurasi sisäistä telostaan, sisäistä tavoitettaan ja luonnettaan.
2: 1500-1600 -lukujen taitteessa taas uudelleenarvioitiin maailmaa. Syntyi moderni maailmankuva kun luonnontieteen konkreettiset vaikutukset haastoivat organistisen maailmankuvan ja näkemisen tapa vaihtui mekanistiseen ajatukseen pysyvästä koneistosta jossa ihminen on ulkopuolinen tarkkailija joka etsii siitä sääntöjä. Luonto oli ikään kuin ulkoaohjattu ja tämä sama asentelma ohjasi tutkijan rooliakin, hän ohjasi ulkoa koejärjestelmää.
3: Prosessiajattelu taas on hyvinkin uusi ajattelutapa, joka on tällä hetkellä tunkeutumassa esiin ja jonka vuoksi elämme Collingwoodin mukaan murrosaikaa. Siinä ollaan keskitytty tilannekohtaisuuteen. Hän nostaa tässä esiairueeksi evoluutiokäsityksen, joka asettaa ihmisen osaksi luontoa ja joksikin jonka luonne ei ole pysyvä ja muuttumaton. Jopa ihmisyys on muuttuva asia, jossa on esimerkiksi ajallinen tarkasteluperspektiivi - sekä rajanvetokysymys apinoihin. Lisäksi esimerkiksi fysiikassa ollaan keskitytty subjektin ja objektiivisen maailman yhteyteen ; Suhteellisuusteoriassa mukaan tulevat valonnopeuden tuomat rajoitukset sekä Planckin vakio. Näiden vaikutuksesta havainnoitsija ei kommunikoi "valokartionsa" ulkopuolella. Tämän vuoksi seurauksena onkin ollut se, että perinteinen "ulkopuolisen tarkkailijan" objektiivisuuskuva on vaihtunut. Suhteellisuusteorian suhteellisuus on "perspektiivivalintakysymys" ; Maailma toki toimii kaikkialla samoja kaavoja totellen ja tässä mielessä objektiivisesti. Mutta tarkkailijaa ei enää voida pitää todellisuudesta irrallaan olevana kohteena. Sama on mukana korostetusti kvanttifysiikassa, jossa mittaustuloksen mukanaantuomat häiriöt ovat olennaisessa osassa. Siinä kokeentekijän vuorovaikutus koeaineiston kanssa onkin hyvin keskeisessä roolissa. Myös kaaosteorian kaltaiset näkemykset ovat selvästi jotain jossa maailman objektiivisuus näyttäytyy varsin "mekanistista mieltä herjaavassa" valossa.

Collingwoodin mukaan murroskaudet johtivat jonkinlaisiin ajattelullisiin skismoihin ja kiistoihin. Ja että niiden kautta saavutettiin myös jotain tietoa ja ymmärrystä. Tämä kulma auttaakin ymmärtämään esimerkiksi sitä, miten moni pseudotiede näyttää nojautuvan yllättävänkin mekanistiseen tiedekuvaan.
1: Ne vastustavat monia teorioita viitaten mekanistisen tiedekuvan normeihin ja toisaalta vastustavat teorioita koska ne ovat mekanistisia. Minua ei lakkaa huvittamasta esimerkiksi kreationismille tyypillinen "luonnontieteet eivät tunne evoluutiota" ja "skientismi on mekanistista ja rajoittavaa" -kulmien samanaikainen kannattaminen. Tämä viharakkaussuhde mekanistiseen tiedekuvaan onkin sille hyvin leimallinen. Se tasapainoilee postmodernismin relativismin ja ääriskientismin välillä ; Relativismi antaa omalle maailmankuvalle oikeutusta samalla kun loogisen positivismin "mahdottomat vaatimukset" ovat kätevä kumouskeino kun pitää vastustaa evoluutiota.

Näin nykyisen skientismin maailmankuva eroaakin vahvasti siitä kuvasta jona sitä usein näytetään moittivan. Skientismikritiikeissä näyttääkin ylikorostuvan ajatus jossa deterministinen luonnosta ulkopuolinen tutkija lähestyy kohdettaan loogisen positivismin ajattelusetillä. Esimerkiksi Jensenin luonnonsuojelufilosofiassa tämäntyyppinen ajatus näyttää olevan hyvin vahvana. Hänestä skientismi on monoteististä ja dogmaattista, ja että se kiistää ihmisen olevan osa luontoa ja antaa siksi vallan välineellistää luontoa ja hallita sitä ja samalla kuvitella että sen minkä tekee luonnolle ei iskisi takaisin.
1: Jos ajatellaan että Jensenin kritiikin kohteena on (vaiheen 2) mekanistinen maailmankuva, on helppoa huomata että Jensenin näkemyksessä on jotain perääkin ; Siinähän kokeentarkkailija voidaan nähdä vahvasti analogisena perinteisen Jumalan kanssa ; Ulkopuolinen tarkkailija, liikkumaton liikuttaja, joka manipuloi koeaineistoa tuhoamatta objektiivisuutta koska noudattaa säännönmukaista järjestelmällistä ajattelua. (Tämä selittää myös miksi monet kristityt korostavat että tieteellinen maailmankuva on "kristillinen". He näkevät samaa analogisuutta kuin Jensen. Ja kenties heidän auktoriteeteikseen antamansa tiedemiehetkin ovat napanneet tämänlaisia ajatuksia.)
___1.1: Tämänlaisessa kritiikissä ei siis oikeastaan ole mitään muuta vikaa kuin se, että se on likimain "sata vuotta jäljessä". Minun on vaikeaa kuvitella skientistiä joka kannattaisi nykyään objektiiviista ulkopuolisen objektiivisuuden näkökulmaa. Esimerkiksi ajatuksessa jossa ihminen on osana luontoa, on selvää että resurssit ovat rajalliset ja että ihminen muuttaa infrastruktuuria eläessään siinä. Ja että ihmisen populaation kasvua rajaavat samat asiat kuin eläimilläkin. (Kukaan evoluutiota kunnolla ymmärtävä tuskin väittää että ihminen olisi vapautunut luonnonvalinnasta, seksuaalivalinnasta ja karsinnasta.)

Positivismia seurasikin fallibilismi. Eli teorioiden virheellisyyden mahdollisuus otettiin vakavasti huomioon ja ajateltiin että virheenhuomaaminen on olennaista ja johtaa tiedon paranemiseen. Tästä eteenpäinvietynä voidaan asettaa Quinen ajattelu, jossa maailmasta saatava tieto on tietoa suhteessa muuhun tietoon. Tästä seurauksena onkin se, että periaatteessa minkä tahansa kohdan käsiteverkosta voidaan asettaa haastetuksi ja kumottavaksi.

Tämä tarkoittaa sitä että siinä missä ennen filosofiassa tavattiin tehdä - esimerkiksi Kantin tapaan - ehdottomia rajoja siitä mikä voidaan tietää ja mikä ei voida tietää, Quinelaisessa maailmassa nämä konseptit voidaan kyseenalaistaa tietyillä ehdoilla. Metafyysiseksi määritelty tieto voikin muuttua ja rajat ovat enemmänkin "väliaikaisia" - joku voisi sanoa että ne ovat toistaiseksi voimassa olevia keinotekoisia rajoja ja kategorioita jotka ollaan valmiita hylkäämään jos tilanne niin vaatii. Näin tiedettä ei tehdä määrittelemällä tietyt aiheet tieteelliseksi ja epätieteelliseksi. Tämä ei tietysti estä sitä että käytännön edessä jotkin asiat eivät määrittyisi a posteriori epätieteelliseksi "ainakin toistaiseksi".

Skientismi on luonnollisesti seurannut perässä luonnontieteiden havaintoja ja tieteenfilosofian antamia oppeja koska koko maailmankuvan määritelmä perustuu luonnontieteiden tulosten, tietojen ja rajoitusten, seuraamiseen. - Näin nykyisen skientismin voisikin kuvata olevan lähinnä teesi "metafysiikan on jollain tavalla perustuttava parhaaseen olemassa olevaan (luonnon)tieteeseen" ja "metafysiikan tulisi jollain tavalla edistettävä (luonnon)tieteellisen tutkimuksen prosessia". Positivistisen projektin epäonnistuminen on yksinkertaisesti muistuttanut siitä että metafysiikkaa on aina mukana. Tämä on nostanut esiin uusia puolia. Luultavasti tärkein niistä on se, että viimeinkin on tajuttu että ihmisen on aina ikään kuin "pakko mokata". Edes tieteessä ei tarvitse pelätä täydellisyyttä koska sitä ei koskaan tavoiteta. Tämä taas ei tarkoita sitä että asioita ei voisi pelkistää, ja että tieto olisi kaikki yhtä laadutonta tai laadukasta tai samanarvoista. Pikemminkin ajatellaan että tiedon laatu on harmaasävyistä. Tällöin tummuusarvokysymykset ja rajanvetokysymykset nousevat keskiöön ilman että ajatus tiedon olemassaolosta katoaisi.

Uskallan sanoa että tässä maailmankuvassa sankareiksi nousee enemmänkin Whitehead kuin Plantinga. Plantingan näkemyksessä voidaan nähdä äärimmäisenä mekanistisen luonnontiedekuvan henki. Jokin jossa objektiivisuus ja virheetön kokemus asetetaan keskiöön, koska epäily ja epävarmuus ja keskenoleminen olisi kammottavaa. Whitehead taas piti naivina lähtökohtaa jossa teoreettinen kuvailu vastaisi automaattisesti todellisuutta.

(Backup fuckup) Uskon itseäni pienemmän kokemuksen olemassaoloon.

Kvanttifysiikan tulkintaongelma on itse asiassa jotain joka voi kuvastaa "tämän hetken murrosta" kenties paremmin kuin mikään muu. Kvanttifysiikan tuloksien tulkinnalle asetetaan nimittäin hyvinkin erilaisia vaatimuksia ja odotuksia.
1: Toiset kannattavat hyvinkin runsaita spekulaatioita koska heidän mielestään tieteen tehtävänä on ottaa myös kantaa metafyysisiin ongelmiin - ja että tieteen tärkein tehtävä on rakentaa ihmisille maailmankuva, Tosi Maailmankuva. Näin kvanttifysiikan puolella sallitaan erilaisia ajatuksia ja niitä oikeutetaan sillä että niistä on kenties apua tiedeprojektin etenemiselle. Tässä voidaan viitata jopa Platonin ajattelutapaan jossa havainnot antavat transsendentin kokemuksen ja kohtaamisen itseä suuremman kanssa.
2: Toisten mielestä kvanttifysiikan havainnoista tehdyt spekulaatiot eivät ole tietoa - ja yllättävän harvoin edes hypoteesejä tai tutkimusohjelmia. Näin ollen niiden määrää tulisi karsia. Tämän näkemyksen edustajien mukaan esimerkiksi monimaailmatulkinta on turha koska se arvaa - mahdollisesti epätodennäköisen - ulottuvuuksien ketjun. He uskovat ihmistä pienempien kokemusten olemassaoloon, eli he voivat myöntää hartaan olon ja oivaltamisen nautinnon jonka saa tutkimuksesta ja vaikkapa uuden teorian luomisesta. Mutta he eivät pidä tätä sisäistä kokemusta ja varmuutta objektiivisuudessa onnistumisena.
+ Näiden ääripäiden välissä on kuitenkin paljon tilaa - ja siellä on luultavasti jopa järkevintä mellastaa. Tällöin voidaan sanoa että asioita on tulkittava, mutta ei tehtävä liian laajoja tulkintoja. Kohtuudessa pysyminen tarkoittaa liikojen spekulaatioiden välttämistä.

Jos lähtökohdaksi katsotaan se, että tiede voi ratkaista paitsi tietokysymyksiä, myös vastata tietämisen rajoista, voidaan huomata että kvanttifysiikan tulokset ovat toki jo sinällään epävarmuudessaan olennaisia keskustelunmuutosteemoja. Tällöin voidaan ottaa vaikkapa "klassinen mekanistinen näkemys" mittausvirheistä. Tässä virheet olivat vältettävissä ja tarkemmalla representaatiolla ongelmia voitaisiin kiertää niin että tulkinnanvaraisuus vähenisi. Näin voitaisiin lopulta saavuttaa Tosi Maailmankuva jossa inhimillinen tulkinta olisi minimissään. Tämänlainen näkemys voidaan asettaa tietojemme pohjalta äärimmäisen epätodennäköiseksi ; Kun fysiikka opetti että energia siirtyy kvanttien suuruisina "minimipaketteina" ja että mittaaminen on aina fysikaalinen vuorovaikutus, tajuttiin että mittauksessa siirtyy aina vähintään yhden kvantin suuruinen vaikutus. Tästä päädyttiin esimerkiksi heisenbergin epätarkkuusperiaatteeseen jonka mukaan tiettyjen observaatioparien mittaus samanaikaisesti ei ole mahdollista. Kvanttifysiikan ongelmana on se, että aineen pienimpiä osasia tutkiessa vaikutukset ovat koeaineistoon nähden suuria, joten mittaajan vaikutusta ei voida käsitellä pois. Perinteiseen objektiivisuuskuvaan tämä on lähinnä lausunto "jokainen mittaus menee pieleen" tai "scientist is forced to screw up with test material."

Tämän tunnustaminen ei ole samaa kuin luonnontieteen hylkääminen, vaan se lähinnä pakottaa uudelleenarvioimaan mekanistista objektiivisuuskäsitystä ja uudistamaan sitä. "Kunnon skientisti" tajuaa että tämä ei ole "jokin joka kiistetään relativismin pelossa". Vaan joka on episteeminen rajoite jonka luonnontieteet meille opettavat. Quinelaisessa mielessä tämä voidaan toki kiertää kvanttikäsityksen kumoamisella. Se on kuitenkin aika olennainen osa nykyistä luonnontiedettä, joten tämänlainen rajoite on paljon todennäköisempi kuin sen vastakohta. Tämän arvion tekemisen voiminen on tietoa ja tietämistä. Se on samalla myös maailmankuvaa jäsentävä tieto.

Näin ollen meillä ei ole välttämättä mitään mahdollisuutta erottaa kokeellisesti toisistaan sitä onko monimaailmatulkinta parempi kuin ajatus vaikkapa Jumalan vaikutuksesta kvanttifysiikan takana. Kaavat kertovat tilastollisesti minkälaisia tuloksia tulee. Näissä metafyysinen taakka on mukana, esimerkiksi niissä oletetaan ulkopuolisen maailman olemassaolo, mutta nämä ovat "hyödyllisiä työhypoteeseja". Niiden avulla tutkimusprosessi voi edetä. Monet spekulaatiot sen sijaan tuntuvat hyvinkin mieltä kiihottavilta, mutta niiden perusta ei edistä tutkimusta.

Uskallankin sanoa että tässä on kenties suurin asia, jonka nykyinen murroskausi on tuottanut. Ennen tieteen merkitys on nähty "inhimillisesti" -ellei peräti "egoistisesti". On ajateltu että tieteen tärkänä tehtävänä on antaa ihmiselle merkityksentunne. Eli että tieteellisen maailmankuvan rakentaminen on samaa kuin oikeutusten saaminen tietyille ajattleutavoille ja toisten näkemysten hylkääminen. Kvanttifysiikan rajoittavat tulos olisi tälle näkemykselle destruktiivista. Tai olisi ellei "eiskientistisyys" olisi niin syvässä kuin se on. Maailmankuvanjäsennystehtävään keskíttyessä spekulaatiot luonnollisesti korostuvat. Havainnot ja tutkimuksethan ovat vain kehys jonka sisällä tulkitaan asioita. -Eli samoista havainnoista saadaan eri tulkintoja.

Olenkin hyvin huvittunut siitä että kun tieteen tai tieteenfilosofian kohdalla opitaan jokin rajoite sille mitä voidaan tietää tai tutkia, jostain aina pompahtaa tyyppi joka ei hyväksy tilaa jossa ihmisen tietämättömyydentila olisi hyväksyttävää, vaan ajattelee että epävarmuus ja rajoitukset ovat vain sitä varten että niiden ulkopuolella saa sanoa ihan mitä tahansa ilman että menettää kasvojaan "tieteellisesti ajattelevana rationaalisena olentona ja ihmisenä". Usein he esittävätkin jotain sellaista jota sanovat sellaisella kokemuksen rintaäänellä, että se on ikään kuin se olisi todellakin Lopullista Tietoa. He selvästi aika usein haluaisivat että tiede lopullisesti todistaisi tämän, mutta kun epätietoa tarjotaan he nappaavat heti sen "luulemisen" joka on ilmeisesti heidän mielissään heti siinä "tietämisen" vieressä. - Jostain (vähemmän tuntemattomasta) syystä moni ajattelee että jos tiede ei voi ratkaista jotain kysymystä, on perusteltua ja järkevää luulla ihan mitä tahansa. Ja että jos metafyysistä taakkaa on yhtään, niin saa heittäytyä relativistiksi ja uskoa ihan mihin lystää menettämättä "järkevän ihmisen statustaan".

---

Kuvassa auto ajaa kohdassa jossa ei ole porttia, vaan jossa on ennen ollut muuri joka on syystä tai toisesta sortunut.

Surrealistin "mielenkiintoinen"

Minä olen samanaikaisesti tunnustuksellinen surrealisti ja absurdikko. Silti kun esimerkiksi tätä blogia ja minun juttuja muutenkin kuuntelee, niin tuntuu että olen hyvinkin skeptikko. Surrealismiin liitetään mielikuva mielikuvituksesta ja yleisestä taiteellisuushörhistelystä jossa unenomaisuuden sekoittuminen tarkoittaa mielikuvituksen mukanaoloa ja arkitodellisen vieroksumista. Ja skeptikot taas ovat leimallisesti kuivia, tylsiä ja tieteelliseen maailmankuvana tiukasti sitoutuneita "metodisteja" jotka luottavat tiettyyn metodiin.

Yksinkertaisesti voisi sanoa että olen höyrähtänyt skeptikko. Mutta tämä on liian yksinkertaista. On nimittäin paljon hauskempaa hämmentää ihmisiä valtavalla määrällä tekstiä joka sanoo saman asian. Ihmeellistä on, että vaikka iso kasa sanoja onkin tarkempaa ja pedanttisempaa, ihmiset tuntuvat hämmentyvän sanapaljouden ääressä.

Surrealistina huomio keskittyy tietysti tavalliseen ja outouteen. Tässä avuksi voidaan ottaa paranormaali. Niissähän tutkitaan monenlaisia ilmiöitä. Avuksi voidaan ottaa vaikkapa "Kauaskatsojan" blogaus "Paranormaalia ei ole". Siellä avuksi otetaan Stephen Brauden paranormaalin määritelmä. Se tiivistyy seuraavaan listaukseen:
"1) Se on selittämätön vallitsevan tutkimuksen valossa
2) Sitä ei voi selittää tekemättä tieteeseen suuria muutoksia
3) Se kumoaa arkiajattelun oletukset siitä, mitä siihen liittyville olioille voi tapahtua."

Paranormaalilla on tätä kautta kaksi luonnetta yhdessä. Se on arkiajattelulle epäintuitiivinen ja tieteen kannalta yllättävä ja odottamaton. Todellisuus rikkoo siis tavallisen ihmisen että tiedemiesten ajattelua. Tämä on taatusti tietyllä tavalla outoa - ja paranormaali muuttaa tutkimuksen edetessä luonnettaan. "Oleellista on se, että Brauden määritelmän mukaan esimerkiksi kvanttimekaaniset ilmiöt olivat paranomaaleja silloin kun ne havaittiin ensimmäisen kerran 1900-luvun alussa." Ja kun tiede on kehittynyt, näin ei enää ole. Paranormaali on tietysti yhtä joustava kuin me määritelmät joihin se on sidottu. Tieteellisyyden tämän hetken odottamat asiat muuttuvat ajan kanssa koska tiede edistyy, joten tähän sidottu paranormaali on sekin luonteeltaan vähintään yhtä joustava (koska se on sidottu lisäksi arkiajatteluun joka taas seuraa kulttuuria joka sekin muuttuu..)

Itse ottaisin kuitenkin toisenlaisen näkökulman. Siinäkin pohjana on paranormaali. Siinä arvioidaan paranormaalin ilmiön kiinnostavuutta. "Tieteen kuvalehden suuri kirja : Mysteerit" pitää sisällään Arthur C. Clarken tavan lähestyä tätä kysymystä. Sekin tiivistyy kolmeen kohtaan.
1: Luotettavuusehdon mukaan havainnon on oltava luotettava. Tämä tarkoittaa sitä että havainto on hyvin todennettu. Esimerkiksi anekdootit eivät ole kovin hyviä, koska niissä on esimerkiksi epätarkkuuksia ; Usein paika, aika ja kokija ovat tuntemattomia. Tämä tuo epävarmuutta eikä voida koetella onko kyseessä valehtelu vai erehdys. Tarkkuus itsessään ovat askel parempaan - ei tosin kovin paljoa koska ne on helppo myös keksiä. Luotettavuudessa on mukana tilanteen dokumentointi, varmennus ja muu vastaava. Kysymys ei ole siis suinkaan sitä että epäluotettava -leima tarkoittaisi anekdootinkertojan mielenterveyden tai yleisen epäluotettavuuden kyseenalaistamista.
2: Outo. Tämä pitää oikeastaan sisällään edellä mainitun Brauden määritelmän elementtejä (tosin joustavammin). En koe että sen täsmentäminen on sen oleellisempaa.
3: Tärkeä tarkoittaa tapahtuman kontekstia. Triviaalissa asiassa tapahtuva outous on helposti vain kummallinen anekdootti. Tosin tämä tärkeyden määritelmä on hyvin näkökulmakohtainen. Se voi tiivistyä jonkinlaisiksi hieman mielivaltaiselta tuntuviin nyrkkisääntöihin. Kuten siihen että kryptozoologit kertovat etsivänsä suuria tai keskikokoisia tuntemattomia tarinaperinteessä ja myyteissä esiintyviä eläimiä.

Otin paranormaalin esiin, koska se on jotain jota tavalliset ihmiset pitävät outona. UFO:n laskeutuminen takapihalle on heille outoa. Yksisarvisella ratsastava Jeesus on outo. Samalla se kuitenkin vaatii vahvan rationaalisen otteen. Voidakseen tuntea että jokin asia on epätavallinen, on kyettävä tunnistamaan tavallinen. Voidakseen sanoa että jokin on luotettavaa, on tiedettävä miten luotettavuus tunnistetaan. Voidakseen sanoa mikä on triviaalia pitää olla jonkinlainen (kenties/luultavasti subjektiivinen) käsitys siitä mikä on tärkeää ja mikä ei, eli priorisointejen on oltava jäsentyneet. Näin outouden kanssa pelaaminen vaatiikin hieman paradoksaalisesti hyvinkin jalat maassa -kulkevaa asennetta. (Tämä unohtuu usein ja siksi erilaiset kummitusmetsästäjät epäonnistuvat. He uskovat että oudon tutkiminen antaa heille luvan ellei peräti kehota heitä höyrähtämään totaalisesti.)

Surrealisti muuttaa tilanteen hieman erilaiseksi. Sillä kysymys ei ole välttämättä mistään ekstreemistä. Tärkeäksi voikin esimerkiksi nousta arkiajattelun outous. Tässä kaupassakäynti voi olla outoa. Usein tämä rakentuu siten että rakennetaan kuilu tieteellisen ajattelun ja arkiajattelun välille. Tässä kuilussa ei itsessään ole välttämättä arvoasetelmaa ja paremmuushierarkiaa, eli ei tiedetä näyttääkö arkijärki tieteellisen ajattelun hoopouden vai näyttääkö tiede miten hoopoja ihmiset ovat yleensä. (Mutta jos triviaalin käsitteet on jäsentänyt eli priorisoinut, arvostushierarkia voi kuitenkin olla.) Paranormaalin ja surrealismin väliksi voisinkin määrittää sen, että tarvitseeko oudon kokemiseen tyrannosauruksella steppaavan kummituksen vai riittääkö sen ihmettely, miten ihmeessä se köysi menee aina auton takaronkissa aina solmuun, vaikka sen sinne kuinka huolellisesti käärisi.

Toki surrealisti voi ottaa paranormaalinkin työsarakseen. Silloin asiaa voidaan käsitellä itsenään tai se voidaan heijastaa outouden kokemusta esimerkiksi paranormaalin tutkijoihin (Kavereita jotka ottaa epävarmuutensa liian tosissaan ja luovat sen ympärille teorioita jotka ovat samanaikaisesti kaukaa haettuja että jotain johon he suhtautuvat kaikella muulla kuin epävarmuudella) tai skeptikoihin (jotka ovat alati kovin kiinnostuneita tutkimaan ja ruotimaan olematonta vaikka pitävätkin vain havaittavia ja olemassaolevia tärkeänä). Näin surrealismissa ytimessä on hämmästeleminen ja äimistyksen levittäminen. Tämä ei ole ristiriidassa tieteenfilosofiaan höyrähtämisen kanssa. Pikemminkin päinvastoin.

---

Ylempi valokuva on Helsingin Tuomiokirkon takaa. Siellä todella vilkkuu Illuminatiin tavalliseti liitetty kolmiotunnus, joka tässä viitannee kuitenkin Pyhään Kolminaisuuteen. Yksityiskohta on ällistyttänyt joitakuita. Alakuva taas on alatyylinen graffiti Keravalla, joka on lähes yhtä ällistyttävä.

Johonkin heitetty

Koulutusjärjestelmässä filosofian ja uskonnon opettajat ovat usein samoja tyyppejä. Filosofia on siis humanistien vallassa, mikä luultavasti näkyy eritoten tieteenfilosofian vähyydessä.
1: Tai tarkemmin esimerkiksi Humen tieteenfilosofiset kannanotot näyttäytyivät minulle lukiossa tieteellisyyden kyseenalaistajana, tiedekritiikkinä. Vasta myöhemmin tajusin, että Hume ei suinkaan aja meitä kohti epävarmuutta ja paranoiaa, vaan hakee nimen omaan tiedon perusteita - ja yritti oikeuttaa etiikkaakin tätä kautta, hänestä induktion ongelma ei tuhonnut induktiota, vaan hänestä se muistutti sitä että oletuksenvaraisuus kulkee mukana ja että siitä huolimatta voidaan tehdä perusteltuja päätelmiä.

Kenties humanismin osuus näkyy myös siinä, että koulutusfilosofiat keskittyvät hyvän elämän näkemyksiin. Tämä ei tietysti ole välttämättä huono asia, vaan enemmän mieltymyksiin perustuva priorisointikysymys.
1: Mutta minulla priorisoinnit menevät koulutusjärjestelmän kanssa ihan väärinpäin. Filosofian saisi minulle innostavaksi kääntämällä tavat nurinpäin. Eli tekemällä suunnilleen kaiken toisin. Tosin minä en tietysti ole "mielen rakenteeltani" yhtään tavallinen oppilas, vaan päin vastoin luonteeltani jonkinlainen "freak of nature".Hyvään elämään keskittyminen liittyy kuitenkin vahvasti teologian ja filosofian suhteeseen. Moni ajattelee että filosofian opetus olisi jotenkin uskonnon vaikutusvallala pois. Ja toiset taas näkevät teologian ja filosofian kulkevan hyvinkin voimakkaasti käsi kädessä. Filosofia nähdään siis a-teisminä, (ei ateismina vaan) uskon vastustajana että teisminä.

Näin voidaan nostaa esiin esimerkiksi mietteitä siitä, että;
1: Onko filosofia itse asiassa yksinäistä teologiaa ; Eli että siinä pohditaan elämän tarkoitusta, miuelekkyyttä ja merkitystä ilman että perustalle oletetaan yksilön - mahdollisesti henkilökohtaista - suhdetta Jumalaan.
2: Vai onko asia pikemminkin niin että teologia on heikkojen filosofiaa ; Miellyttävä ratkaisu yksinkertaisille -ellei peräti typerille - ihmisille joiden mieli ei joko älyllisesti kykene pyörittämään tai psyykkisesti kykene hyväksymään filosofista epävarmuutta vaan hakevat sen tilalle "helpon ratkaisun" miettimättä onko se samalla myös hyvä ratkaisu.

Moni näkee tässä kysymyksessä jopa laajemman arvovaltakamppailun. Jossa toinen on parempi toista, olennaisempi ja laadukkaampi. Ja koska koulutusjärjestelmä on poliittinen päätös, on opettajilla ja heidän mieltymysvalinnoillaan itse asiassa melko suurtakin valtapelillistä merkitystä. Asia ei ole turha ja jokainen teko on joko implisiittinen (lausumatta jätetty mutta yhteydestä pääteltävissä oleva valinta) tai eksplisiittinen (ääneen lausuttu) kannanotto. Jossa on takana intentio tai sitten toiminta vain joko reflektoimatonta (opettaja ei tiedä omia mieltymyksiään eikä mieti kriittisesti niiden merkitystä) tai harkitsematonta (jossa toiminnan tasolla reflektoinnin tuloksesta ei välitetä).

---

Kuvat Suomenlinnasta.

Approksimoinnin ajatus.

Todennäköisyyksillä tarkoitetaan käytännössä tapahtumien yleisyyden ymmärtämistä. Sen lähestyminen alkoi uhkapelin tiimoilta. Tästä tärkeitä asioita olivat se, että oli ymmärrettävä sekä voiton että häviön yleisyyssuhteet toisiinsa. Ja lisäksi oli ymmärrettävä panoksen suuruus. Tästä saadaan voiton odotusarvo. Tosielämä onkin liian mutkikasta, ja siinä paras päätös riippuu usein myös toisten toiminnasta, siitä mitä toinen tekee. Tällöin aletaan puhumaan peliteoreettisista tilanteista.

Kuitenkin vastaavaa todennäköisyyden ymmärtämistä tarvitaan myös tieteessä. Siellä selittäminen on olennaisesti samantapainen ilmiö: Sen ei tarvitse kattaa joka ikistä yksityiskohtaa. Selittäminen vaatii sen, että "laki peittää" jonkun havaintojoukon. Tästä päästään siihen, että mitä laajemman yksityiskohtien alueen ja mitä useammin se selviää "kriittisestä testistä", eli tilanteesta jossa aineisto voisi tuottaa "sille mahdottomia" tuloksia, sitä paremmin teoria ennustaa. Ja sitä todennäköisemmin teoria myös on tosi. Bertrand Russell sanoikin, että "Vaikka tämä näyttää paradoksilta, kaikkea eksaktia tiedettä dominoi approksimoinnin ajatus."

Todennäköisyys on aikoinaan liitetty pelkästään virheisiin: Esimerkiksi Laplace kehitteli metodeja, joilla voitiin arvioida sitä, kuinka laadukas jokin mitattu aineisto on. Tätä kautta voidaan katsoa että taustalla on ollut "eksakti totuus", ja todennäköisyyttä tarvitaan vain koska mittauslaitteilla on onnistuneet rajat, ja joskus teknikkokin kämmäilee. Satavuotiaan puun sijasta tehdäänkin vuosirengasajoitus harjoittelijan kuksasta jonka tämä on itse vuollut lapinmatkallaan. Tämä idea oli vahvasti läsnä, ja sen voi osoittaa helpohkosti viittaamalla Laplacen demoniin : Se oli ajatuskoe, jossa kuviteltiin hahmo joka tunsi kaikki maailmankaikkeuden vaikuttavat voimat ja kappaleiden sijainnit aivan tarkasti, joten tämä pystyi tietämään tarkasti mitä missäkin ajanhetkessä tapahtui tai tapahtuu. Tässä maailma on ehdottoman deterministinen. Maailmassa ei ole todennäköisyyttä, on vain jotain joka tapahtuu. Todennäköisyyksiä tarvitaan vain koska ihminen ei tiedä kaikkea. Ihminen ei ole "Laplacen demoni".

Kuitenkin juuri tässä kohden on isoja erimielisyyksiä. Todennäköisyyksissä on karkeasti kaksi pääkoulukuntaa. "Objektivistinen" ja "subjektivistinen". Niiden pääluonteet on ymmärrettävissä jo aikaisemmin kirjoittamani, silloin sattumaa koskevassa, valossa.
1: "Objektivistinen todennäköisyys -koulukunta" esittää että kun tapahtumien joukossa mitataan vaikka 1% jotain tapahtumaa, se tarkoittaa sitä että tämä todennäköisyys on ilmiön todellinen ominaisuus. Tämä lähestyy todennäköisyyttä havaitun toistumisen autta.
2: "Subjektivistinen todennäköisyys -koulukunta" taas esittää että todennäköisyys on uskomus siitä, miten usein jokin tapahtuma tapahtuu. Tätä lähestymistapaa käsitellään Bayesin kaavalla.

Tässä kiistassa esitettiin jo varhain tärkeitä kannanottoja: Jaynes esitti että molemmilla tavoilla on puolensa, mutta että joskus vain subjektiivista todennäköisyyttä voidaan käyttää. Hänestä se oli hyödyllistä etenkin jos tilasta ei tiedetä mitään. Jos meillä on jokin laatikko jossa on hiukkasia, josta emme tiedä mitään, niiden ominaisuuksista oleva tietämättömyys on maksimissa. Ei ole mitään mitattua aineistoa, josta todennäköisyys saataisiin. Esimerkiksi Laplace oli tässä kohden sitä mieltä että kaikki todennäköisyydet oli oletettava yhtä mahdollisiksi. Objektivisteista tässä kohden olennainen ongelma on siinä, että tämä arvaus ehkä auttaa laskelman tekemisessä. Mutta tosiasiassa ei ole mitään perusteita olettaa että todennäköisyydet todella olisivat samat. Se vertautuu ikään kuin siihen, että jos pelataan arpapeliä, josta ei tiedetä mitään, pitäisi odottaa voiton todennäköisyys ja häviön todennäköisyys yhtä suuriksi. Toki tällä arvauksella saadaan laskelma, mutta onko tämä vakioksi arvaaminen yhtään vähemmän mielivaltainen kuin se, että otettaisiin mikä tahansa muu oletus.

Tieteellisen tiedon hankinnan voidaan ajatella olevan informaation keräämistä. Tässä näkökulmassa on perusteltua ottaa käyttöön Claude Shannonin informaatio. Hänhän lähestyi informaatiota epävarmuuden vähentämisen kautta. Ennen viestin saamista kaikki viestit ovat mahdollisia ja viestin saamisen jälkeen vain osa. Tätä kautta viestin informaatiosisältö on katsottavissa sen suhteen, miten paljon asioita se rajaa sisäänsä ja mitä ulos. Jos esimerkiksi etsittäisiin tiettyä henkilöä puhelinluettelosta, ja meille kerrottaisiin että henkilö on luettelon viimeisellä puolikkaalla, epävarmuutemme puolittuisi. Olisimme saaneet yhden bitin verran informaatiota. Shannon kehitti kaavan sille, jolla tätä epävarmuutta voidaan arvioida. Hän kutsui sitä entropiaksi. Se rinnastuu hieman fyysikoiden termodynamiikassa käyttämään entropiaan, mutta ei ole aivan identtisesti sama asia. Fyysikoillekin entropia on epäjärjestyksen mitta, jonka määrää voidaan arvioida. Niiden kaavatkin ovat olennaisesti samanlaisia: Shannonin entropian kaava kuvaa "sovelletusti" sitä tilaa, jota fysikaalinen entropia käsittelee kun kyseessä on vaikka laatikollinen kaasua.

Informaatioteoria mittaa epävarmuutta todennäköisyysjakaumassa. Fyysikoiden entropia taas fysikaalisessa järjestelmässä olevaa järjestystä. Joka on vaihtoehtoja fysikaalisesti uskottavissa todennäköisyysjakaumissa.

Shannonin informaatio ja entropia ovat matemaattisia suureita, joita voidaan tietysti soveltaa tosielämässä. Fysiikassa taas kyseessä on enemmän fysikaalisesta ilmiöstä, jonka käsittelyä voidaan auttaa matemaattisilla kaavoilla. John Pieper on siksi viitannutkin "Entropy, Disorder and Life" -jutussa että pelkkää järjestystä arvioimalla ei voida sanoa mikä seuraavista jonoista sisältää eniten termodynamiikassa käytetyn statistisen mekaniikan entropiaa: "ABAABBABBBBBABBAABABB ABAABAABAABAABAABAABA AAAAAAAAAAAAAAAAAAAAA ABABABABABABABABABABA" Ne ovat pelkästään tuollaisina kaikki jonkin tuntemattoman fysikaalisen tilan aikaansaannoksi: Eikä fysiikassa aina voida olettaa hyvällä syyllä kaikkia mikrotiloja yhtä todennäköisiksi. Sen sijaan matemaattisesti voidaan arvata subjektiivisen todennäköisyyden tavan kautta: Sen tapa suhtautua epätietoisuuteen voidaan ottaa käyttöön ja saada tässä, erilaisessa konteksissa, vastaus. Tätä näiden välistä, pieneltä tuntuvaa mutta oleellista, eroa voidaan kuvata esimerkillä koulumaailmasta. Kuvitellaan että meillä on tosi iso luokka. Oppilaiden taidoista ja kurssin vaikeudesta ei ole tietoa. Tiedetään vain että arvosanat ovat 4 - 10.
1: Jos puhuttaisiin fysikaaliseen entropiaan verrattavissa oleva systeemi, sen määrittämisen katsottaisiin vaativan koeaineistoa. Keskiarvo saataisiin, jos katsottaisiin moniko otoksessa saisi vitosia, nelosia, kymppejä... Tätä kautta voitaisiin arvioida keskiarvoja, vaikka joka ikistä arvonsanaa ei ole listalla. Minusta tämä on järkevää, koska minulla oli esimerkiksi ruotsissa yhtenä opettajana Raili "raippa" Heinonen, joka oli sinällään ihastuttava persoona ja hyvä opettaja. Ainut ongelma oli siinä että hänen kursseillaan nelosen sai 55% henkilöistä. Pääsin lopulta lukion ruotsini läpi sillä, että kävin kurssin ensin Heinosen kurssilla, jossa opin mutta en päässyt läpi. Ja sitten kävin sen seuraavassa jaksossa jonkun toisen opettamana, jolloin Heinosen psyykkaamana pääsin sen hyvällä läpi. (Muuten en olisi ikinä läpäissyt ruotsin kursseja. Se viivästytti lukiotani niin että valmistuin 3,5 vuodessa. Loppuaika oli pelkkää kielien ihmemaata..) "Heinosmaailmassa" kaikkien kurssin keskiarvo oli kaikkea muuta kuin seitsemän. (Se oli tuskin edes kuutta.)
2: Sen sijaan jos sovelletaan subjektiivista todennäköisyyttä ja informaatiomatematiikan entropiaa, voidaan "arvata" että kaikki numerot olisivat yhtä mahdollisia. Keskiarvoksi voidaan tällöin arvata seitsemän. Se voidaan saada useimmilla tavoilla: Kympin keskiarvo saataisiin vain, jos miltei kaikki saavat kymppejä, nelosen vain jos miltei kaikki saavat nelosia. Tämä vaikuttaa epätodennäköiseltä. Sen sijaan seiskan keskiarvo voidaan saada useilla tavoilla: Jos vaikka 20% on kymppejä ja 20% nelosia, ne nollaisivat toisensa seiskaksi. Jos kaikki ovat seiskoja, on myös seiska... ylipäätään se tulee useimmin. Tämä on kuitenkin jonkinlainen vastaus.

Molemmat laskutavat ovat tavallaan järkeviä: Syy on tieto järjestelmästä. "Samansuuruisiksi" arvottavat vaihtoehdot perustuvat oletukseen että kaikkien vaihtoehtojen todennäköisyydet ovat samat, ja että niiden tulokset ovat toisistaan riippumattomia. Tästä seuraa se, että jos ne eivät ole, laskelma ei yhtäpidä todellisuuden kanssa. ("Keskiarvo 7" on hyvä odotus luokan tulokseksi, mutta jos tietää että kurssia opettaa "Raippa -Raili" Heinonen, on laskelmia korjattava välittömästi.) Tätä kautta voidaan olettaa fysiikassa on moniakin tilanteita, joissa sääntöä ei voida noudattaa. (Silloin lasketaan tilanteita jotka ovat jollain tavalla "Heinosen ruotsinluokassa".) Ero, jossain soveliaan kaavan hylkääminen, johtuu siitä että tiedämme jotain systeemin todennäköisyyksistä ja tämä tieto otetaan huomioon. Joko kaavaa muokataan tai laskelma hylätään toimintarajoiltaan tilanteeseen sopimattomana. Fysiikassa tämä on tietysti selvää, koska monin paikoin tiedämme että jokin tilanne riippuu edellisistä tapahtumista, jolloin "pelkkää arvontaa" ei tietenkään voida olettaa tapahtuneeksi. (Kun näen kiven jyrkänteellä, en voi olettaa että mikä tahansa suunta olisi yhtä mahdollinen. Kivi putoaa todennäköisemmin rotkoon kuin nousee rinnettä ylös.) Siksi jos ei käsitellä kaasun leviämistä (jossa satunnaisuusennusteet ovat havaintojen kanssa sopusoinnussa ; Eli niissä on vahva empiirinen tukikin, joka osoittaa että kaasu myös jakaantuu vapaasti.), vaan näitä tilanteita joissa todennäköisyysjakauma ei havaintojen nojalla ole "puhtaasti arvottava", entropialaskelmaa on painotettava:

Silloin lasku tehdään tilassa, jossa systeemi ei ole pelkkä "suljettu laatikko". Siitä tiedetään jotain. Tämä tieto muuttaa alkutilaa, jonka mukaan jos yhteyttä ei ole todistettu, sitä ei ole.

Sen sijaan epätietoisuuden tilassa voi olla aivan järkevää olettaa että kaikki, mitä systeemi ei suoraan kiellä, on otettava huomioon. Ei voida sanoa että jokin asia olisi todennäköisempi, koska tästä ei ole tietoa. Jos kyseessä on ennuste tapahtumista, havainnot voivat osoittautua erilaisiksi, mutta se on silti paras laskelma joka voidaan tehdä. Toki jos havainnot osoittautuvat erilaisiksi, on syy muuttaa kaavaa, eikä uskoa että "todellisuus fail". (Ainakin mikäli ei ala uskomaan puhtaaseen rationalismiin, mutta tällöin ei tarvitse mitään koeaineistoa tai tutkimusta, joten koko kokeen tai havainnoinnin tekeminen olisi turhaa in first place. Empiristi sen sijaan sekä tekee kokeen että muuttaa kaavaa, mikäli kaavan ennuste ja todellisuus ovat ristiriidassa.) Mutta tämä muutos perustuu tietoon, joka on saatu. Tietenkin arvaus on tietyssä määrin mielivaltainen, ja olisi erikoista esittää että se todistaisi yhtä vahvasti kuin jo testattu asia. Mutta sen tekee paremmaksi se, että siinä ei tiedetä mitään systeemistä. Ja ennen kaikkea, koska laskelma voidaan tehdä.

Kukkia ja hämähäkkejä.

"Our brains are pattern-recognition machines, connecting the dots and creating meaning out of the patterns that we think we see in nature. Sometimes A really is connected to B, and sometimes it is not," he says. "When it isn't, we err in thinking that it is, but for the most part this process isn't likely to remove us from the gene pool, and thus magical thinking will always be a part of the human condition."
(Michael Schermer)

Ihmisellä on uskomusjärjestelmiä (belief system). Ihmiset myös tekevät tiedettä. Ensimmäinen on arkijärjenmukainen, ja jälkimmäinen seuraa erilaista logiikkaa. Ne eivät välttämättä ole ristiriidassa, mutta usein ne ovat. Kumpikaan ei ole erehtymätön.

Näissä on eroja ja yhtäläisyyksiä. Ja usein ne voivat sävyttää toisiaan. Esimerkiksi uskomussysteemi voi pyrkiä tekemään itsestään mahdollisimman tieteellisen oloisen koska (1) he yrittävät parhaansa mukaan selittää asian parhain päin ja (2) he haluavat valtaa jolloin he voivat kehitellä itselleen erinäköisiä järjestelmiä. Silloin on hyötyä siitä että systeemi vaikuttaa hyvinkin järkevältä. Toisaalta myös tieteellisessä prosessissa maailmankuva voi vaikuttaa paljon. Samaan tapaan joko tahallisesti tai sitten esimerkiksi maailmankuvallisten piilo -oletusten kautta. Näiden eri luokkien erotteluun tarvitaan tieteenfilosofiaa.

Tämä on myös sinänsä kiinnostava aihe, että mitä ympäripyöreämpi ja sallivampi raja tieteellä on, sitä vähemmän se merkitsee mitään. Esimerkiksi ne pluralistit tai relativistit, joiden mielestä mitään ei saa rajoittaa, ja joista tieteellä ei suorastaan saa olla määritelmää, sanovat että mikä tahansa on tiedettä. Ja tällöin koko asiasta puhuminen muuttuu merkityksettömäksi. Minun aamukahvinkeittoni on tiedettä, koska rajoituksia ei ole.

Karkeasti voidaan kuitenkin sanoa että useimmiten jotain rajoitteita on.

Jos asiaa lähestytään analyyttisen prosessin kuvauksen kautta voidaan sanoa että vaikka melko monen mielestä tiede ja epätiede on "veteen piirretty viiva", kuitenkin jotkut asiat ovat selvästi tiedettä ja toiset selvästi epätiedettä. Tällöin voidaan yleistää esimerkiksi että tieteessä on (1) joko falsifioitavissa olevia tai muuten itsekritiikille alttiita, logiikkaan perustuvia, teorioita joista (2) voidaan kehittää hypoteeseja joilla sitä testataan (3) ja näiden avulla yritetään rajata "uskottavia" tapahtumia ja löytöjä ja näiden avulla (4) yrittää ymmärtää jotain siitä miten maailma toimii. Epätiede taas määrittyy näiden kautta esimerkiksi sellaiseksi joka (1) ei ole testattavissa (2) on ristiriidassa havaintojen kanssa. Pseudotiede taas on yleisesti aina epätiedettä, jonka kannattajat väittävät sen olevan tiedettä.

Jos asiaa lähdetään lähestymään psykologian ja logiikan vertailun kautta, voimme selvittää mitä eroa tieteellisellä prosessilla ja arkijärjellä on. Erot voivat auttaa, jos eivät aina siinä, mitkä asiat ovat oikein ja mitkä väärin, niin ainakin kertoo missä vaiheessa arkiajattelua on selvästi sotkeutunut kuvioihin. Osassa piirteet ovat hyvinkin samanlaisia. Ja arkiajattelua on meillä kaikilla jonkin verran.
1: Karkeasti voidaan kuitenkin sanoa että arkiajattelu (1) toimii vertauksin ja analogioin: Se rakentaa yhteyksiä vaikka väkisin ja näkee niitä jopa satunnaisessa aineistossa. Arkiajattelua kiinnostavat yhteenliittyvät asiat ja samanlaiset piirteet. (2) Arkiajattelu välttää liikaa maailmankuvaa uhkaavia asioita ja kannattaa siksi tutkimuksen sijasta sensuuria, joidenkin asioiden kieltämistä. (3) Lisäksi arkiajattelu pelkää epätietoa ja tavoittelee hallintaa. Tätä kautta myös poikkeudet, anomaliat, ylikorostuvat: Tosiasiahan on se, että käytännössä jokaisessa tieteenalassa on löydettävissä tutkimus jossa jotkut näytteet on tulkittu "kontaminoituneeksi" tai mittausvirheeksi. Ja kun tutkimuksia tehdään aika paljon, näiden kasaamisesta saa ison joukon, vaikka niiden määrä olisi prosentuaalisesti pieni koko aineistosta. (1&3) Arkiajattelu on tätä kautta herkkä cherry pickingille (2&3) Kun ymmärtämishalu ja yhteyksien näkeminen yhtyvät, syntyy helposti taikauskoksi kutsuttavia tilanteita jossa asia samanaikaisesti tunnustetaan mysteeriksi, että siihen pyritään vaikuttamaan rituaaleilla, ja sen luonne esitetään hyvinkin tiedetyksi. (4) Arkiajattelu innostuu helposti sanojen muodoilla ja siirtää termien merkityksiä toisiinsa. Lisäksi jo tyhjä asian nimeäminen sisältää valtaa.
2: Tieteessä taas (1) pääyksikkö on korrelaatio. Toki analogioitakin käytetään, mutta niistä pyritään jalostamaan korrelaatioita. Tätä kautta saadaan yhteyksiä joissa satunnaisia yhteyksiä on otettu huomioon. Ja jossa erilaisia asioita tai elementtejä yhteyteen lisäämällä ja niitä vähentämällä ja näiden tapausten vertailulla saadaan muutoksia aineistoon. Jos koeaineisto jossa on X ää ja ei ole X:ää, tai jos siinä on enemmän Xää ja vähemmän X:ää kun muut on yritetty pitää mahdollisimman samoina,ja näiden välille saadaan muutos, ajatellaan että asia X vaikuttaa asiaan, muuttaa sitä. (2) Toisaalta tieteessä ei -vastoin yleistä luuloa- suhtauduta epätietoisuuteen ja anomalioihin yhtä dramaattisesti kuin arkijärjellä ajatellessa. Tietty epävarmuus ja samaan asiaan tarjottavat vaihtoehdot jotka ovat "yhtä hyviä mutta keskenään ristiriitaisia" ovat hyvinkin yleisiä. Kuten Lisa Randall kirjoitti juuri tätä aihetta valottavassa jutussaan "Designing Words" : "As a theory progresses, it is uncertain in the beginning and is later resolved or absorbed into more comprehencive theory. Scientific quandaries and contradictions are frequently a sign that theory is incomplete, not necessarily wrong. Gaps in our understanding serve as incentives for questions and further scientific advances, not for abandoning the scientific enterprice." Eli epävarmuus kertoo enemmän siitä että kaikkea ei tiedetä, kuin että teoria olisi väärä. Ja jos aukkoja ja virheitä löytyy, teoriaa viilataan tai heitetään pois, jolloin se on muuttunut. (3) Sen käyttämät termit on joko tarkasti määritelty, jolloin sillä on selvä ja tietty sisältö, joka pyritään puhdistamaan arkikielen saman sanan konnotaatioista, paitsi jos tähän säilyttämiseen on hyvä syy. Tai sitten sen määrittelemisestä käydään laajaa keskustelua, kuten esimerkiksi keinoelämän tutkimuksessa tehdään: Se, mitä voidaan kutsua eläväksi määrittyy ja asiasta debatoidaan paljon.

Jos asiaa lähestytään tutkimustehokkuuden kautta, päädytään Kuhnin paradigmanäkemykseen. Siinä tiede ei kehity vähittäisen teorioiden viilaamisen kautta, vaan teoriat vaihtuvat toisiksi nopeasti. Sen kohdalla on syytä muistaa muutama juttu:
1: Siinä ei kerrota onko vallankumousluonteen syynä se, että tieteen pitää toimia niin, vai onko se vain "merkki ihmisten arkiajattelun vaikutuksesta" : Esimerkiksi vanhojen professorien haluttomuus vaihtaa rakkaita näkemyksiään. Hän ei kerro pitääkö niin olla.
2: Sen sijaan se mittaa erinomaisesti teorian suosiota : Se perustuu siihen että on jokin "valtateoria", joka on vahvasti kannatetumpi kuin muut. Erikoista tässä on tietysti se, että vallan syy voi olla teorian toimivuus, se, että sille saadaan paljon kokeita. Mutta myös sosiaalisilla tekijöillä voi olla vaikutusta. Suosiolla voi olla useinta syitä.
___2.1: Suosion arviointi ei ole välttämättä ihan helppoa : Tosiasiassahan asiantuntijat eivät välttämättä kulje "uskomuslaput kaulassa", mutta tätä voidaan arvioida tutkijoiden määrän ja tutkimusten tuottamisen kautta. Tutkimukset ovat siitä kätevä tapa mitata, että niiden kautta selviää ainakin se, onko teoriasta mihinkään: Jos sen kautta on helppo tuottaa paljon hyviä tutkimuksia, sen heuristinen potentiaali on hyvä. Tutkijat voivat ehkä valita tutkimusaiheensa sen mukaan mikä on heidän arkiajattelussaan "kivaa ja mielekästä" ja johon he ovat sitoneet kaikki uskomuksensa. Mutta toistettavien kokeiden synnyttäminen on oma lukunsa.

Kuhnin mukaan paradigma vaihtuu yleensä esittämisestä suursiosioon jotain kaksikymmentä vuotta. Joissain tapauksissa voi tosin mennä jopa viisikymmentä vuotta. Nousevalle paradigmalle tyypillistä on tutkimusten määrän runsas lisääntyminen: Ne kun pohjimmiltaan löytävät vanhan teorian "aukkoja ja virheitä" ja löytävät niistä tutkittavaa. Usein ne myös laajentavat tutkimusta sellaisiin alueisiin, joissa sitä ei voisi uskoa. Lisäksi se saa suojiinsa etenkin nuoria tutkijoita: "Vanha paradigma jää eläkkeelle ja uudet tyypit ottavat työpaikan haltuunsa". Esimerkiksi kaaosteorian kannattajat ovat esittäneet että heillä oli valtaisasti tutkimusaiheita joka paikassa sääennustuksista koulun WC:n tippuviin hanoihin ja jopa saniaisten muotoihin. Näistä löytyi aihe, jota ei ennen voitu kuvitellakaan. Tämä tarkoitti isoa kasaa "epätietämättömyyttä joka tiedettiin olevaksi". Eli jotain jota voitiin kartoittaa. Tätä kautta tutkimus jolla ei ole "aukkoja" on kuollut tiede, sillä ei ole mitään tutkittavaa.

Lisäksi voidaan tietysti katsoa teorioiden määritelmien kautta. Näitä on monta. Muistan nähneeni vaivaa asian tiimoilla.

---

Kuvassa pieni kukkahämähäkki. Se on keskellä ohdakkeen kukkaa, piiloutuneena kukan osaksi. Hyönteinen hakee hunajaa, mutta saa myrkkyä. Tässä on tiettyä symboliikkaa. Tämä symboliikka vaatii arkiajattelua. Mieti sitä. Ja keitä kahvia.

Vaihtoehtoisia tapahtumia.

"Skenaariot ovat yrityksiä esittää looginen tapahtumien ketju, jonka tarkoituksena on osoittaa kuinka tapahtumat juontuvat toisistaan vaihe vaiheelta nykytilasta lähtien."
(Eric Jantsch)

"Tulevaisuuden ennustaminen" oli Sibeliuksen mielestä vaikeaa. Ja harva uskoo sellaiseen determinismiin, jossa tulevaisuus olisi sekä ennalta määrätty että ihmisen tiedollisesti esitiedettävissä. Kuitenkin tulevaisuuteen voidaan varautua ja sitä voidaan suunnitella. Epävarmuus on eri asia, kuin täysi tietämättömyys. Siksi Humekin esitti että jos jokin asia pelottaa, tulisi miettiä pahinta mitä siitä voisi seurata. Tällöin pelko voi osoittautua aiheettomaksi; Jos pahin seuraus on itsensä nolaaminen muutaman edessä, se tuskin on ihan kauhea asia.

Tässä ehkä yksi merkittävin keino on erilaisten skenaarioiden rakentaminen. Se eroaa hieman siitä tavasta, jolla skenaario arkielämässä ymmärretään: Siinä ei välttämättä niinkään ennusteta tarkasti mitä tulee tapahtumaan, vaan enemmänkin rakennetaan erilaisia vaihtoehtoisia malleja. Toki skenaarioita voidaan käyttää apuvälineenä siinä, että jonkin näiden toteutumisesta tehdään todennäköisempää, ja joskus skenaarion ennuste osuu aivan napiin. Kuitenkin skenaario ei ole mikään tulevaisuusnäkökannan lukkoonlyönti tai lopputila, eikä sen tavoitekaan ole olla olevaisuutta itsessään ; Tämän vuoksi toteutumatonkin skenaario voi olla hyvä, jos se vain osuvasti kuvaa jonkin vaihtoehdon syntymekanismeja.

Skenaarioita käytetään paljon esimerkiksi maatilojen neuvonnassa. Jotta skenaarioista puhumisessa olisi järkeä, ensin olisi tietenkin määriteltävä skenaario jotenkin. Nythän olen aloittanut "negatiivisella määritelmällä" joka kertoo mitä se ei ole. Tässä tapauksessa sitä mitä sen yleensä katsotaan tarkoittavan. Skenaariossa on muutamia hieman erilaisia merkityskenttia, joitka ovat yleisessä käytössä:
1: Skenaario on näytelmän, teatteriesityksen tai elokuvan toiminnallinen käsikirjoitus. Siinä on vuorosanojen lisäksi ohjeita ohjaajille, näyttelijöille, lavastajille ja muille vastaaville tahoille. Tässä en puhu tästä versiosta juurikaan. Se ei varsinaisesti liity aiheeseen, eli (tulevaisuuden) ennustamiseen.
2: Ensimmäinen tulevaisuuden ennustamisen skenaarion määritelmä liittyy siihen että tulevaisuutta ei nähdä yhtenä ja tietynlaisena. Tällöin puhutaan joko indeterministisestä tai ainakin ihmisen tiedon ulkopuolelle jäävästä determinismistä. Tällöin korostetaan joustavuutta. Tällöin skenaarioajattelu koostuu useista vaihe vaiheelta etenevistä mahdollisista tapahtumainkuvauksista, jotka alkavat nykyhetkestä ja siiretyvät vaihe vaiheelta tulevaisuutta kohti.
3: Skenaario nähdään enemmänkin työmenettelynä; Skenaario on työtapa joka tekee yhteenvetoja tulevaisuuden todennäköisistä suunnista. Tällöin tulos rakennetaan sekä kvantitatiiviseen "kovaan dataan" että kvalitatiiviseen "tulkinnalliseen käsittelyyn". Yleensä kvantitatiivinen menettely tuottaa vaihtoehdottomuutta, koska se tekee sitovia ennusteita ja malleja ja kvalitatiivinen tuottaa moniselitteisiä ja epäselvempiä mutta joustavampia tuloksia. Skenaarioajattelussa sovelletaan yleensä molempia. Kun näitä sovelletaan luodaan uskottavia tai melko uskottavia loogisesti eteneviä tapahtumasarjoja, joiden tarkoituksena on näyttää, miten mahdollinen tulevaisuudentila kehittyy askel askelelta nykytilasta.

Skenaario on kuvaus, jossa on esitetty mahdollinen tulevaisuuden tilanne, joka on liitetty uskottavaan tapahtumien kulukuun jotka johtavat lähtötilanteesta juuri tuohon tulevaisuuden tilanteeseen. Tässä on hyvä muistaa muutamia asioita:
1: Ensinnäkin riskinä on slippery slope. Esimerkiksi salaliittoteorioissa esitetään uskomattomia tulevaisuuden esityksiä, joissa esimerkiksi homoseksuaalejen avio -oikeuden antaminen johtaa siihen että kaikista tulee homoseksuaaleja ja yhteiskuntajärjestys romahtaa. "uskottavaa yhteyttä" ei silloin rakenneta.
2: Toinen riski on mustien joutsenten unohtaminen. Tällöin tulevaisuudessa otetaan vain liiankin ilmiselvät vaihtoehdot huomioon. Ja toisaalta jätetään ottamatta huomioon se, että tulevaisuudessa voi syntyä vaikka jokin merkittävä innovaatio, jota ei voi ennustaa ja joka vaikuttaa ratkaisevan paljon. Tällöin skenaariosta tulee joustamaton ja väärä.

Ratkaisu tässä kohden on tietenkin saatavissa esimerkiksi sitä kautta, että skenaarioita otetaan enemmän. Tällöin skenaarioissa esiintyy yksittäisiä epätodennäköisiäkin tapahtumia, mutta niiden mukanaoloa kompensoidaan siten että muita vastaavan tason epätodennäköisiä asioita otetaan huomioon ja myös todennäköisemmät vaihtoehdot ovat mukana listalla. Tätä kautta esimerkiksi mainittu "homomaailmanloppu -skenaario" on epätodennäköinen, joten sen saaminen skenaariolistalle voi vaatia kymmenien tuhansien skenaarioiden esittämistä. Kun mukana ovat siihen johtavat elementit ilman "liian suuria logiikan loikkia", ne asettuvat oikeisiin mittasuhteisiin. Lopputuloksena syntyy tilanne, jossa rakentuu laajempi näkemystä maailmasta; Skenaariosuunnittelu ottaa huomioon sen tosiasian, että me kaikki olemme maailmankuviltamme jollain tavoin rajoittuneita ; "Avomielistä" ihmistä ei itse asiassa olekaan. Toiset vain ovat vähemmän umpimielisiä kuin toiset. Kun eri vaihtoehtoja otetaan huomioon, otetaan hieman huomioon sitä että mahdollisten tulevaisuuksien toteutuminen johtuu itse asiassa kasasta ihmisiä ja tässä kasassa käytännössä vain yhden maailmankuva on sama kuin skenaarion rakentajan, ja vaikka laajemmin jotain yhteyttä löytyy, on aina iso joukko ihmisiä joiden näkemykset ja tavoitteet poikkeavat paljon.

Tietenkään skenaarioiden rakentaminen ei ole täydellistä. Esimerkiksi tulevaisuuden innovaatioiden keksiminen ennalta on hyvin vaikeaa. Esimerkiksi 1920 -luvulla oli luultavasti vaikeaa ajatella internetin vaikutusta maailmaan ja tätä kautta 2000 -lukua käsittelevät skenaariot olivat vaikeita. On hyvä muistaa että nämä ovat epävarmuustekijöitä joita ei oikein mitenkään uskottavasti voida ennustaa. Ne on otettava huomioon, mutta ei siten että ne ennustetaan, vaan siten että muistetaan että ennustamattomissa olevia asioita voi tapahtua ja tapahtuu jatkuvasti.

Ehkä yksinkertaisin tilanne on riskianalyysi; Sellaisia tehdään esimerkiski vakuutuksia valitessa. Tässä on olennaisena elementtinä esimerkiksi seuraavia elementtejä (1) Riskin todennäköisyys. Jos asia on epätodennäköinen siihen tulee keskittyä vähemmän kuin silloin jos saman tapahtuman riski on suurempi (2) Riskin suuruus. Jos seuraukset ovat vakavia, siihen tulee keskittyä enemmän kuin jos se on vähemmän vakava. (3) Riskin huomioon ottamisen hinta, eli jos riskin ennaltaehkäisy tai sen seurausten maksaminen muutoin on halpaa, se kannattaa todennäköisesti ottaa huomioon, vaikka riski olisi edellisten vuoksi muuten melko irrelevanttikin. Toisaalta iso huomioon ottamisen hinta voikin korvata ongelman toisella, suuremmalla ongelmalla, joten sitä ei kannata ottaa huomioon. (4) Riskin ajankohtaisuus, eli onko se sellainen että sen toteutuminen ei ole ajankohtaista nyt vaan järkevämpää olisi varautua siihen vaikka viiden vuoden kuluttua. Kokonaisuutena voisi sanoa että vaikka pelaisi venäläistä rulettia jossa pelissä on 6 pelaajaa, ja vain yksi kuolee ja muut jakavat hänen omaisuutensa, ja olet köyhä ja muut ovat rikkaita, ei peliä välttämättä kannata suorittaa, vaikka se kuinka ratkaisisi asuntovelkaongelman joka on juuri sillä hetkellä sekä suuri että todennäköinen, että ajankohtainen.

Ehkä yksi yksinkertaisin mieleeni juolahtava esimerkki skenaariotyyppisestä ajattelusta on tapaus, jonka juuri tuoreeltaan tein kotona. Puolisoni on pähkäillyt valintakysymyksen edessä, joka on hänelle ollut ilmeisen vaikea. Siispä hän kysyi että kumpi minusta olisi fiksumpi: Lyhytaikainen peliohjelmointityön ottaminen vai opettajakoulutus. Näiden tapahtumien ajoitus osuisi osittain päällekkäin ja ne molemmat ovat sen verran työläitä että niiden suorittaminen on poissulkevaa: Et voi saada molempia. Siksipä tein kaksi SWOT -analyysitaulukkoa. SWOT -analyysissähän rakennetaan nelikenttiä, jossa on nykytila ja tulevaisuus, ja positiivinen - negatiivinen kenttä. Vaihtoehtojen vahvuudet, heikkoudet, mahdollisuudet ja uhat listataan sille kuuluvaan ruutuun. Täten esimerkiksi koodaustyön vahvuuksina oli melko hyvä palkka (verrattuna opintotukeen) , heikkoutena työn stressaavuus, mahdollisuutena uudet työsopimukset ja uhkana se että jos työ loppuu, uutta ei välttämättä saa. Tietenkin listat olivat joka kohdassa pidempiä ja opettajakoulutuksen kohdalla tehtiin sama. Lisäksi jotkut kohdat huomattiin "olotiloiksi", eli ne olivat riskejä jotka liittyivit molempiin vaihtoehtoihin. Ne ovat irrelevantteja ratkaisun kannalta, valinta ei muuta niitä. Lisäksi osa laitettiin kategoriaan "huolia murheita turhia toiveita" eli ne sisälsivät epätodennäköisiä ja jopa hieman hassuja vaihtoehtoja. Ne todettiin enemmän peloiksi ja karkkifantasiaa kuin todellisuudeksi. Niiden huomiooon ottamista ei katsottu järkeväksi. Pelkästä riskianalyysistä skenaarioajatteluksi tilanteen lavensi yksinkertaisesti se, että syyseurausketju esiintyi monessakin kohdassa ja niistä saatiin irti joitain "jos käy näin niin seuraa tätä jos toisin tuota" -kohtia, jotka liitettiin juttuun. Lopputuloksena selvisi että kyseessä oli arvovalinta, ja avainkysymyksinä oli "Kummasta pidän enemmän, opettamisesta vai koodaamisesta", jaksamiskysymys, arvostuskysymys sekä "tulevaisuuden vakaus vai epävarmuuskysymys". Minun tehtävänäni ei tietenkään ollut valita että mikä näistä on se tärkein juttu. Analyysini oli minusta onnistunut, koska en varsinaisesti tuonut omia näkemyksiä esiin, se ei antanut varsinaisesti uutta tietoa. Esiin nostettu data ja sen käsittely vain nosti avainkysymykset esiin ja niiden avulla ratkaisu siitä mitä tulevaisuudessa halutaan tehtiin. Auskultointi on edessä.

Sillä että voin olla tyytyväinen panokseeni valinnassa on tietysti katsottavissa siitä millä kriteereillä yleisesti ottaen voidaan sanoa että skenaario on onnistunut. Näitä elementtejä ovat seuraavat:
1: Hyvässä skenaariossa on esitetty seurauksia erilaisille valinnoille. Tässä on oltava vaikutukset, eikä pelkät olotilat.
2: Esitetyt lopputilateet ovat "riittävän loogisesti" esitettyjen tapahtumien seuraamus. Tässä on otettava huomioon myös se, että kaikkia valintoja ei tee se, jolle skenaariota tehdään ja joka on tapahtumain keskiössä. Tässä ympäröivä kulttuuri ja sen arvot on jollain tavalla otettava huomioon.
3: Skenaarion on oltava ymmärrettävä ja selkeä. Siinä ei saa olla kikkailua kikkailun vuoksi.
4: Skenaario on oltava kiinnostava, eli se tuo esiin jotain oleellista joka auttaa päätöksenteossa, se vaikuttaa tehtävään päätökseen.
5: Jos kyseessä on arvovalinnat, skenaarion vääntäjän näkemys ei ole keskiössä, vaan sen jota skenaario koskee (poikkeus on se, kun skenaarioita tehdään itselle.) Toiselle ei syötetä arvomaailmaan. Kyseessä on neuvonta, avunanto ratkaisussa ei julistustilanne tai toisen puolesta suoritettu aktio.

Tämä yllä oleva oli pelkistetyssä muodossa sitä mitä esimerkiksi maatilaneuvonnassa tehdään, ainakin sen pohjalta mitä minulle on kerrottu; En itse ole käytännössä neuvontatyötä tehnyt vaan kuullut juttuja niiltä jotka ovat tehneet hommaa erinäisiä vuosia. Olen kuullut että monet ovat pettyneitä kun neuvoja ei vaan tule ratkaisemaan tilannetta. Neuvojilta ikään kuin odotetaan että "tuo valmiin ratkaisun että tehkää noin." Kuitenkin kasvavassa määrin neuvojan ammattitaito tarkoittaa sitä että hänen pitää osata enemmänkin nostaa esiin eri vaihtoehtoja, jonka asiakas kokee helposti hämmentämisenä, ja neuvotella niistä ja vasta sitten "päsmäröidä ohjeilla". Asiantuntemus tulee siitä että osaa esittää relevantteja vaihtoehtoja ja jättää muut käsittelemättä, ja siitä että tavoitteet nousevat "poliittisen korrektiuden ulkopuolelle", eli ulos saadaan se mitä tavoitellaan eikä sitä mitä isäntäväki luulevat neuvojan haluavan kuulla ja jotka he uskovat kuulostavan hyvältä tämän korvissa. Osaaminen tulee tietysti myös siitä että joustaa kun on tarve mutta ei jousta silloin kun ei pidä. Esimerkiksi naudan ruokinnassa voidaan yksityiskohdista neuvotella; Että onko aperuokinta järkevämpää kuin joku muu. Ja onko väkirehussa enemmän vehnää vai ohraa. Mutta elikoiden ravinnontarpeesta ei voida joustaa.