Pakaasit (Muuttokuorma selkärepussa)

Eilen televisiosta tullut "Up in the Air" on minulle merkittävä elokuva. En ole nähnyt sitä kuin kerran aikaisemmin. Se ei ole ollut kaikista kovin mainio ja se onkin itse asiassa saanut sekalaisia arvosteluja. Osa ei esimerkiksi pidä siitä, että se on juoneltaan ja kohtausrakenteiltaan niin hajanainen. Eri paikat ja kohtaukset on liimattu yhteen löyhästi. Tämä kuitenkin tukee tarinaa.

Tämä on tarinan henkeä tukeva samalla tavalla kuin Monty Pythonin "Monty Pythonin Hullu maailma" -elokuva EI ole vain satunnaisia tapahtumia ja kokoelma sketsejä sidottuna yhteen absurdein aasinsilloin. Elokuva parodioi Arthurin ritareiden seikkailuja, joita niitäkin tuntuu vaivaavan se, että paikat ja seikkailut ovat kovin toisistaan irrallisia. Tämä irrallisuus kuuluu seikkailuun joka tapahtuu monessa paikassa. Ja siksi joku voisi sanoa että "tie -elokuvat", - jopa sellaiset kuin Lychin nerokkaan suoraviivainen ruohonleikkuriseikkailu "Straight Story" - olisivat vain kokoelma kohtauksia joissa esiintyy satunnaisia hahmoja ja yksittäisiä tarinoita.

Tämä irrallisuus sopii "Up in the Air":iin koska se on itse asiassa vain hyvin löyhästi se romanttinen komedia jolla sitä myydään. Kyseinen elokuva on tätä enemmän elokuva joka kertoo työstä erottamisesta. Ja tässäkin helposti sotketaan tapahtumat ja aihe ; Oikeasti elokuva on kauttaaltaan irrallisuudesta. Tätä irrallisuutta kuvastaa se, että elokuva on itse asiassa loppuratkaisua myöten irtonaisuutta korostava ; Lopussa sankari ei sitoudu ja mene naimisiin.

Itse asiassa jopa elokuvan käsikirjoittaja on itse asiassa onnistunut varsin hyvin häivyttämään itsensä näkymättömäksi ; Hän on ikään kuin selkeästi yrittänyt olla tarinassa ikään kuin hovimestarin roolissa. Kirjoittaja ei tökkää väliin snobbailevia huomioita tai muita vastaavia teemoja. Näillä saadaan usein helposti taiteellinen vaikutelma. Tässä elokuvassa on kuitenkin päätetty kätkeä käsikirjoitus niin että se ikään kuin häviää tarinan taakse. Se toki on olemassa, mutta sitä ei huomaa. Tämä näkymättömyys on usein esitetty tarinapohjaisen hyvän käsikirjoittamisen suureksi tavoitteeksi. Mutta sen toteuttaminen on yleensä hyvin vaikeaa. ; Siksi tämä elokuva onkin hieno.

Teemoitus.

Lyhyesti elokuva keskittyy Ryan Binghamin elämään ja hänen ympärillään silloin tällöin oleviin ihmisiin. Ryan on ammatiltaan ammattimainen potkujenantaja. Suuret firmat jotka tekevät massairtisanomisia eivät siis kohtaa omia työntekijöitä edes antaakseen heille potkut. Tämä on ulkoistettu. Eli saadakseen antaa potkut, firma palkkaa vähäksi aikaa miehen antamaan ihmisille potkuja työstään. Tämä onkin tarpeen koska potkujen antaminen on juridisesti mutkikasta - joidenkin lakien rikkominen voi johtaa vaikeuksiin. Lisäksi erottaminen on aina stressaava tilanne, johon voi liittyä jopa väkivallan uhkaa.

Kaikesta omituisinta on se, että erottajia pidetään motivaatiokonsultteina. Eli nähdään että heidän roolinsa olisi tarjota erotetuille optimismia. Ryanista tässä ei ole mitään omituista ; Ryan ei koe olevansa paha. Päinvastoin, hänen elämänfilosofiansa korostaa irtautumista.Ryanin näkemyksen mukaan hän ei tarjoa erotetuille "passiivista lohtua" vaan on heille enemmänkin "herätyskello". Joku joka asettaa palaset omille paikoilleen. Siksi hän esimerkiksi pitää muille motivaatiokonsulteille puheita joissa hän korostaa sitä, että jokainen omistettu esine on taakka. Pienimmät rihkamat ja asunnot ovat taakkaa selkärepussa. Myös ystävät ja suku ovat helposti taakkoja. ; Ryanista esimerkiksi valokuvat ovat turhia koska ihmisillä on muisti. Näin ollen ihmisten tulisi vaalia muistoja, napsia kenties vitamiineja jotta muisti säilyy kauemmin. Ja näin valokuvat voitaisiin polttaa.

Ja Ryan todella elää siten miten hän opettaa. Hänen elämänsä pyörii työn kautta. Hän kulkee lentokoneella paikasta toiseen potkimaan ihmisiä työstään ja nukkuu hotellihuoneissa. Hänen matkalaukkunsa on käytännössä mukanakannettavaa mallia. Ja firma huolehtii jopa siitä että hänellä on puhtaat puvut ja lentoliput. Hän ei siis elä askeesissa vaikka hän ei teknisesti ottaen omista mitään. Käytännössä hänen elämässään on jatkuvuutta ja lupaus seuraavasta ateriasta koska työpaikalla on työsuhde -edut.

Ryanin elämään elokuvassa vaikuttaa kolme naista.
1: Yksi on hänen sisarensa joka on menossa naimisiin. Hän haluaa että hänestä ja hänen sulhasestaan otetaan kuvia eri paikoissa. Siksi Ryan kuljettaa heistä mukanaan pahvikuvia, jotka sitten elokuvan aikana pilkottelevat hänen matkalaukustaan. Tämä ja häät pakottavat Ryanin punnitsemaan sitoutumiseen liittyviä arvoja ja merkityksiä.
2: Toinen on irtisanomistyöhön tuleva nuori nainen jolla on ideoita. Hän haluaisi luopua kasvokkain tehdystä erottamistilanteesta. Hänestä asian voisi hoitaa halvalla internetin välityksellä. Ryanista tämä on hieman kuin eroaisi parisuhteesta tekstiviestillä. Tässä on vain jotain liian banaalia. Tämä edustaa Ryanin elämälle tuhoisaa riskiä. Koska jos matkustus loppuu, niin samalla loppuu Ryanin irrallinen elämä. Tämä korostaa sitä miten Ryan on kaikesta riippumattomuudestaan huolimatta muita riippuvainen. Ja lisäksi tässä on riskinä sekin mahdollisuus että ammattierottaja saa itse potkut.
3: Kolmas nainen on se, jonka vuoksi elokuva on leimattu romanttiseksi komediaksi. Hän on Ryanin naispuoleinen versio, joka myös matkustaa paljon. Hän heijastaa sekä Ryanin omaa elämäntapaa että samanaikaisesti sen vaihtoehtoa, sitoutunutta elämää. Kuitenkin elokuvan lopuksi hän paljastuu illuusioksi ; Hän on naimisissa ja hänellä on lapsia. Ryan on luullut olleensa osa hänen "oikeaa elämäänsä", mutta tosiasiassa hän edustaa vain irtiottoa ja eskapismia. Jotain joka voidaan jättää irralliseksi vastoin omaa tahtoa koska Ryan ei tavallaan ole "oikeassa elämässä". Tämä herättää kysymyksiä siitä onko Ryanin koko elämä tämänlainen kupla, ja hänen aidoksi ja vapaaksi kokemansa elämä illuusio.

Identiteetti

Elokuvassa on erittäin voimakas eksistentialistinen sävy. Mutta tämä eksistentialismi on jotain johon hyvin harvoin itse asiassa törmätään:
1: Ryan nimittäin ottaa hyvin omintakeisen suhteen vapauteen ja vastuuseen. Sartre kun on korostanut että valintaan liittyy aina seurauksia. Näin ollen Sartren tyyppinen ratkaisu on jotain joka väistämättä jollain tavalla tuo mukaan "selkäreppua". Sillä Sartresta vapaus ja vastuu kuuluvat yhteen. Sartre korostaa sitä miten valitsematta jättäminenkin on valinta. Ja tätä elämäntapaa Ryan yrittää elää, ajatellen että näin hän ei jotenkin saisi selkäreppua. Tämä vapaus sopii hyvin nykyiseen kulttuuriin jossa vapaus käsitetään usein vain luvaksi ja kyvyksi tehdä erilaisia asioita. Velvollisuus nähdään tässä vapauden vastakohtana (eli aivan toisin kuin Sartren maailmassa).
2: Ryanin suhde materiaan on mielenkiintoinen. Hän kokee että omistaminen ei ole vapautta. Useinhan on ajateltu että raha on vapautta, ja esineet mahdollistavat erilaisia asioita. Näin työkalut on nähty tavoittelemisen arvoisiksi. Toisaalta usein nähdään että askeesi on jotenkin aitoa elämää joka ei ole yhtä pinnallisa. Ryan taas yrittää "sekä syödä kakun että olla ostamatta sitä". Hän sitoo askeesin ja hedonismin yhteen omintakeisella tavalla. ; Useinhan nämä teemat nähdään toistensa vastakohtina, mutta Ryan näkee että kuluttamista ei välttämättä tarvitse sitoa omistamiseen. Näin hän on askeetikko vaikka onkin samanaikaisesti erilaisilla bonusjärjestelmillä ratsastava hedonisti. Hän ei ole omistaja, vaan hän on korostetusti kuluttaja, joka ei mieti tulevaisuutta edes neljännesvuotta eteenpäin.

Siinä missä eksistentialistit ovat korostaneet vapauden ja hyvän elämän taustalle autenttisuutta, eli sitä että jokainen valitsee oman taakkansa. Tässä identiteetti voi olla itseä tukeva tai itseä vastaan, ja on siksi parasta yrittää tehdä siitä sellainen kuin on itse. Ryan kuitenkin korostaa taakattomuutta ja riippumattomuutta, jossa identiteettiä ei tavallaan ole. ~ Jos identiteetin muokkautumista voitaisiin rinnastaa kuvanveistoon, Ryan yrittäisi olla mahdollisimman muokkaamaton palanen. Näin hänestä ei tule tiettyä veistosta vaan hän on maksimaalisen vapaa tulemaan potentiaalisesti lähes miksi tahansa veistokseksi. Ja elokuva on oikeastaan siitä, että onko tämä järkevä tapa suhtautua elämään vai ei. Tämä ei ole sormenosoitteluelokuva, joten se itse asiassa ei kerro vastausta tähän. Se vihjaa että Ryanin valinta on mahdollisesti hyvä, mutta ei välttämättä. Käsikirjoittajan etusormi ei ilmesty moralisoimaan, vaan tarjoaa vain tarinan jonka kautta pitäisi tehdä työt itse.

Ratkaise itse

Näin ollen elokuvan merkitys itselle muistuttaakin sitä dilemmaa mikä tuntuu nousevan esiin uskonnollisissa arvotarinoissa : Vaikka meille toistuvasti selitetään että uskonto tarjoaa objektiivisen moraalin tai että Jumala antaa ihmisille moraalin ja moraalikäsitykset, tilanne on usein oikeastaan kaikkea muuta. Teologiaa tutkinut Don Cupitt on itse asiassa tähän liittyen kuvannut sitä, miten "Raamattu" ja muut uskonnolliset kirjat itse asiassa vain hyvin harvoin tarjoavat vastausta tai ratkaisua moraalisiin dilemmoihin. Päin vastoin usein uskonnot tarjoavat tiukkoja lakeja jotka voivat joskus törmätä, on valittava kahden hyveen tai kahden paheen välistä ; Nämä jätetään päin vastoin ratkaisematta ja niiden miettimiseen ohjataan erilaisin tarinoin. (Siitä huolimatta että valtaosa moraalisista kysymyksistä on näitä ; Esimekriksi kohteliaisuus ja sananvapaus ovat usein vastakkain asettuvia hyveitä, ja kannanotto niihin on väistämätön.) Tarinoissa ristiriidat nousevat esiin mutta niihin ei anneta oikeaa vastausta. Näin esimerkiksi Jeesuksen vertauksissa on havaittavissa, että Jeesus ei itse asiassa useinkaan vastaa hänelle annettuun kysymykseen vaan kertoo tarinan joka heijastaa tätä dilemmaa. Ja tässä on usein mukana jotain "lain ulkopuolista" joka kenties vetoaa tunteisiin mutta jättää kuitenkin pohjimmiltaan ratkaisun tulkitsijalle. (Ja näin esimerkiksi tarina "Lesken rovosta" joka tulkitaan usein kolehdin oikeuttamiseksi, voidaankin nähdä jonain jossa Jeesus korostaa että rovonkeruu köyhiltä on institutionalisoitua riistoa.) Cupitt korostaakin että Jeesuksen vertaukset eivät suinkaan tarjoa tietä objektiiviseen moraaliin vaan päinvastoin johtavat humanistisen etiikkakuvan ytimeen.

Elokuva on siis humanistinen ja eksistentialistinen, (mutta ei ota kantaa siihen onko tämä hyvä tapa elää vai onko tämä huonoon elämään johtava tie). Identiteetti, velvollisuudet ja merkitykset ovat jotain johon yritetään hakea suhdetta, joko mukaanottavaa tai ne hylkäävää. Tämä on tietysti tärkeää nykyaikana, jolloin yhteiskunta korostaa näitä asioita tavalla jossa arjen moraaliset dilemmat ovat erityisen suuria. (Ja koska Jeesus ei kerro tätä tarinaa, se on ihmisen ohjattava. Mutta uskon että jos Jeesus olisi tullut uudestaan maan päälle, hän olisi tehnyt ensimmäisenä tämän elokuvan. Siitä huolimatta että siinä ei rukoilla kertaakaan.)
Ja kyllä. Tällä on aivan olennainen osa sen kanssa että Ryan antaa ihmisille potkuja. Samoin se liittyy parisuhteeseen ja perheeseen.
1: Työ on nimittäin ihmiselle usein identiteetti. Se tarjoaa "lupausta pitkäjänteisestä tulevaisuudesta" ja tämän kustannuksella se tarjoaa suuren selkärepun. Tämän vuoksi työstä tulee usein identiteetti, ja tämä identiteetti ei usein vastaa mitään siitä mitä ihminen on itse halunnut tehdä. Näin käy esimerkiksi kun elokuvassa eräälle miehelle annetaan potkut ; Hän valittaa asiantilaa syvästi, ja vetoaa jopa omiin lapsiinsa. Ryan näkee miehen työhistoriasta, että hän on opiskelut sivuaineena kursseja kokkausta ja on jopa vähän aikaa työskennellyt hienossa ravintolassa. Tämä on jotain hyvin erilaista kuin se tylsä toimistotyö jota hän on päätynyt tekemään useiksi vuosiksi. Hän on myynyt unelmansa työn eteen, työn jonka tekemistä hän kuitenkin tosiasiassa vihaa siitä huolimatta että potkut ovat ikävä asia. Siksi potkut ovat myös uusi mahdollisuus. Ei hyvä asia, mutta siinä on kuitenkin mukana valonpilkahdus.
2: Perheen kohdalla taas korostetaan sitä mitä perheen perustaminen on. Siinä on mukana odotuksia ja jopa vaatimuksia. Jokainen  30 -vuotias lapseton kuten minä on saanut aina silloin tällöin kuulla esimerkiksi "lapsikortin", eli kysymyksen siitä että onko jälkikasvua tulossa. Kysymykset avioliitosta ja parisuhteesta tulevat jo aikaisemmin. (Mikä tekee kaappihomoudesta taatusti hyvin haasteellista huolimatta kaikista niistä jooiden mukaan heitä ei haittaa homous vaan se että asia nostetaan julkiseksi "yleiseen tietoon" sen sijaan että pidettäisiin vain yksityisasiana.)

Elokuvan loppu jossa parisuhteeton ja eikahlittu Ryan palaa siihen elämään missä hän on aina elänyt - eikä pelkästään siksi että hän haluaa niin vaan koska hän on valinnut niin niin syvästi että hänellä ei oikeastaan ole  vaihtoehtoja. Samanaikaisesti lopputeksteissä kuvataan erotettuja jotka kertovat ikään kuin työttömäksi jäämisen jälkeisiä tuntojaan. (Tämä on merkittävää koska Ryan vain antaa potkut ja ensimmäisen sysäyksen toivoon. Sen jälkeen hän ei itse enää tapaa erotettuja, systeemissä on toiset ihmiset tätä pitkäjänteisempää työtä varten. Asiakkaistakaan ei näin ollen tule taakkaa.) Niissä esille nousee toistuvana teemana se, miten he eivät olisi selvinneet potkuista ilman perhettään. Selkäreppu on ollut näissä tilanteissa pelastus.

---

Valokuvassa on Suomenlinna ilmasta, itselleni tärkeä paikka, näkökulmasta josta en ole sitä itse koskaan nähnyt. Valokuvaaja on minun isäni joka otti sen lentotunnilla, joka hänelle ostettiin "kimppana" syntymäpäivälahjaksi.

Katsojien aliarviominen

Usein, kun puhutaan huonolaatuisista sarjoista, puhutaan katsojien aliarvioimisesta. Usein tämä tuntuu omituiselta, ellei peräti mahdottomalta. Sillä kun TV:n avaa, sieltä tuppaa tulemaan sellaista ohjelmaa, joka herättäisi pikkuisen paranoidimmassa mielessä kysymyksiä siitä, että onko jossain olemassa jokin salaliitossa oleva jengi, joka vuoden ajan miettii että mitä mahdottomamman typeriä asioita he voivat keksiä, ja jota ihmiset kuitenkin katsovat. Että testikysymyksenä olisi aina sama "Voiko tämäkin mennä läpi?" Ja jos kysymys on sama, niin on vastauskin ; "Kyllä. Kyllä se voi!"

Kuitenkin katsojien aliarvioiminen on hyvinkin mahdollista. Tässä on kuitenkin se hyvä puoli, että katsojat osaavat kenties kehittää elokuviin ja televisiosarjoihin sisältöä, joka itse asiassa tekee elokuvasta tai sarjasta järkevämmän kuin tekijä on aikonutkaan.

Näin on esimerkiksi käynyt "James Bond" -elokuville. Eräs näkemys koherentisoi koko monenkirjavan Bond -poppoon teorialla jossa "James Bond" on "007" -tappoluvan mukana tuleva valenimi. Se selittää miksi agentti uskaltaa esitellä itsensä rikollisille nimellään "Bond, James Bond". Nimi on valetta in first place. Näin selittyy miksi esimerkiksi Bondin suhde tappamiseen ja huumorintaju ovat heilahdelleet hyvinkin vilkkaasti. Ja miten kylmän sodan jutuissa melskannut kaveri näyttää varhaiskeski-ikäiseltä aina. Ja miksi hänen naamansa näyttää taktisesti vaihtuvan aina muutaman vuoden välein. Itse elokuvat eivät tietysti sano tätä ja kyseessä on vain katsojien tekemä kyhäelmä. Mutta ilman sitä kokonaisuus ei näytä yhtä järkevältä. Voidaankin sanoa että tämä järkevyys on katsojien, ei elokuvien tekijöiden, konstruoima. Derrida juhlisi sitä miten "kirjailija on kuollut". On vain katsojan/lukijan kokemus tekstistä.

Vastaava koherentisointi on tehty myös "Twilight" -maailmassa. Alusta asti oli selvää että Bellassa oli jotain varsin kummallista. Edvard ja muut vampyyrikaverit eivät voineet esimerkiksi lukea hänen ajatuksiaan. Ja vaikka vampyyrit ja ihmiset eivät voineet lisääntyä, hän tuli raskaaksi. Sikiön tulevaisuutta ei voitu ennustaa, vaikka glitterbodiset vampyyrit harjoittivat tätä normaaleille ihmisille ihan rutiinonomaisesti. Selitykseksi keksittiin se, että Bella on osittain ihmissusi. Koska sarjassa ihmissudet ja vampyyrit sotivat kovasti, saataisiin tästä myös selitys rauhan teemoille ; Edvardin ja Bellan vauva olisi ihmissusi-vampyyri-tiesmikä, joka voisi toimia yhdyssiteenä sotivien yliluonnollisten olentojen välillä. Vampyyri-ihmissusi -yhdistelmää ei tietysti oltu kokeiltu aikaisemmin, koska no.. ne nyt tappoivat toisiaan aika kovasti ensinäkemältä. Merkittävää on, että sarjaa vielä odoteltaessakin tämä teema kiersi fanien parissa. Valitettavasti lopullinen ratkaisu oli vain korostaa sitä miten Bella oli niin ihmeellisen ihana ja "jokin erityinen voima" jonka vihjataan olevan Bellan harvinaisen viaton äidinrakkaus, suojeli vauvaa. Tämä tietysti sopii siihen teemaan, että "Twilight" -kirjailijalla oli tavoitteena opettaa nuorille pidättäytymistä seksistä ja olemaan muutenkin niinkuin perinteiset arvot käskevät. Mutta ratkaisu oli olennaisesti huonompi ; Ratkaisuiksi maailmaan selvästi suoraan liittymätön deus ex machina on sama kuin sanoisi että "vittu tässä teille ad hoc -paskaa loppuratkaisuksi, tyhmät nuoret". (Eikä tämä vastaus tule siitä, että en kannata niitä perhearvoja, taustalla on ihan perus tarinankerronnan lainalaisuudet. Fiksut ratkaisut nousevat loogisesti tarinasta ja ne ovat riittävästi pohjustettu ja sidottu maailmaan.) Tässä mielessä kirjailija jätti fanit tavallaan huomioimatta.

Uskallankin esittää, että fanien taitona on kehittää uskottavia koherentteja selityksiä epäkoherenteiltakin tuntuviin asioihin. Syynä on tietysti se, että fani voi uppoutua maailmaan hyvin syvästi. Lopputuloksena on nörttiefekti ; Keskittyminen ja siihen liittyvä prosessointi tuottaa erikoisia ratkaisuja jotka sitovat kokonaisuudet yhteen. Tämä voimavara on merkittävä, koska niissä tapahtuu jotain jota esimerkiksi TV -sarjojen cliffhangereissa joskus unohtuu. Pelastus tapahtuu jollain tavalla jota ei ole pohjustettu. Tai sitten se on sitä mallia jonka Camp -henkinen "Batman" -TV -sarja minun lapsuudestani teki. Ratkaisu vaaralliseen pulmaan löytyy heti seuraavan jakson alussa siitä legendaarisesta varustevyöstä. KLIK.

Toisin sanoen fanit löytävät järkeä järjettömästä. Tämän voisi luulla riittävän siihen että se kuuluisa "mikä tahansa" menee läpi aina ja aina ja aina. Mutta valitettavasti jotkut asiat ovat niin outoja että niiden järjettömyys nousee selvästi esiin. Esimerkiksi "Terminator" -universumin aikaristiriidat menevät varsin mielenkiintoisiksi. Järjen puutekin voi tulla esiin, jos käyttää tämänlaista eksaktia materiaalia.

Valitettavasti tätä ei aina muisteta. Ja jos näin ei muisteta tehdä, käy helposti kuten "Lost" -sarjan tekijöille. Siinähän yllätyksestä tehtiin pääasia, ja sarjan aikana näytettiinkin lähinnä iso kasa yhteensattumia joita ei selitetty kunnolla. Tai oikeastaan sarjan suhde mysteereihin voidaan tiivistää seuraavaan kaavaan:
1: Sarja esittelee mysteerin jota ei ratkaista. Tässä mysteerissä olennaista on se, että se unohdetaan tai tuhotaan. Ai, alkuvaiheessa ihmeteltiin mitä "Othersit" tekivät matkustajakoneeseen joutuville? No, ei mitään, ei sitä enää viimeisen tuotantokauden kohdalla muisteta. Olennaista on mysteerin tunne, jota ylläpidetään vaikkapa sillä että kun joku ihminen on sellainen että hänen oletetaan tietävän asiasta, niin häneltä ei kysytä asiasta. Että kun "othersit" kaappasivat jonkun kaverin, niin ei vahingossakaan kysytä asiaa suoraan, vaan annetaan vain viitteitä näyttämällä kuvia nallesta jonkun kädessä parissa eri jaksossa.
2: Asiat selitetään puolittain. Kun paratiisisaarella ammutaan jääkarhu on kyseessä mysteeri. Joka ratkeaa laittamalla hillbillyhuijari "Othersien" jääkarhuhäkkiin. Kyseessä on paennut elikko. Tässäkin vaiheessa ultimaattinen jääkarhun saarellaolo jätetään mysteeriksi, koska näyttää vain että niillä on tehty jotain kokeita. Mitä kokeita tarkalleen ottaen? Voisiko asiaa edes kysäistä suoraan kirjoja ahmivalta rotan näköiseltä sosiopaatilta? Ei tietenkään! Sillä kyseessä on tässä kohden mysteeri mallia 1.

Loppujen lopuksi Lostin ideana olikin juuri se, että mysteereitä tuli esiin ja mysteeri ratkaistiin esittelemällä toinen mysteeri. Takaumat avasivat jotain ihmisistä, mutta mitään ei koskaan selitetty. Selitykset, kun niitä oli joskus pakko tarjota, muuttuivat ad hoc -luontekseksi. Kun piti keksiä jotain. Ratkaisut eivät olleet myöskään yhtä tyylikkäitä kuin mysteerit sellaisina kuin ne esitettiin. Tässä ei tietysti ollut muuta vikaa kuin se, että sitä selitystä sitten yritettiin antaa, vaikka oikeasti paras nautinto tuli juuri sarjan irrationaalisuudesta, siitä että missään ei oikeasti ole mitään järkeä. (Tämä on hyvää harjoitusta oikeaa elämääkin varten!)

Minun ratkaisuni asiaan olisi se, että tekisin kummallisia juonenkäänteitä hatusta pari tuotantokautta. Niiden sisältö olisi riittävän epäselvää ja vihjailevaa. Ja sitten luksin hyvin tarkasti fanien tuotoksia ja pistäisin parhaat palat huolellisesti näyteltyinä mukaan. Lopetus olisi silloin - TV -sarjoille poikkeuksellisesti - vähintään yhtä olennainen. Ja hauskinta olisi se, kun jossain olisi niitä faneja jotka kertoisivat ylpeästi että "juttu oli niin ennalta -arvattavaa että tiesin sen jo jaksossa X". Myhäilisin hiljaisesti ja hieroisin käsiäni yhteen ja käkättäisin. Että kyllä vain. Silloin sinä keksit sen. Siihen asti siinä ei ollutkaan mitään tolkkua!

---

Kirjoittaja luulee keksineensä moottorin Lynchin elokuvien suosiolle ; Jos siinä ei ole tolkkua eikä järkeä, eikä kirjoittaja keksi yhtään mitään konstia ulos tästä suosta, niin ei hätää - katsojat kyllä keksivät! Kuluttavat oikein iltoja sitä etsiessä ja kun sen keksivät, pitävät elokuvaohjaajaa niin maan fiksuna ja ovelana!

Egoistinen meditaatio.

Joskus on hauskaa, kun kaksi tahoa joiden kanssa on erimielinen ovat keskenään erimielisiä. Silloin oppii vähintään sen, että "vihollisen viholliset" eivät aina ole ystäviä. Joskus asia on hauskempi. Esimerkiksi nyt voin sanoa että en moiti mielipiteitä, vaan sitä "liian laajaa kontekstia" jossa ne on esitetty.

Tällä kertaa kyseessä on meditaatio. "Muistamisenarvoisia päähänpistoja" kommentoi Rauno Räsäsen kirjoitusta jossa aiheena oli meditaation egoistisuus.

Meditaation egoistisuutta perustellaan sillä, että siinä ihminen vaipuu horrokseen, jossa henkilö hakee huumeenomaista olotilaa. Vastapuoli korostaa että meditoinnissa haetaan kirkkautta eikä huumeissa höröämistä. Ja että meditaatiossa asiat ovat päässä, mutta ne ovat tulleet sinne jostakin. Eli tavallaan vaikka katsomme kiveä, ei päässämme ole kiveä vaan "ajatus kivestä". Ja jos muistelemme tätä kiveä, päässämme on taas ajatus kivestä, mutta ei kiveä.

Meditaatiota vastustava puoli ei pidä eipoliittisesta. Takana on ikään kuin tiedostamisen tila. Kielenkäyttö on poliittista, ja vuorovaikutuskin on poliittisesti värittynyttä. Asian tiedostaminen sitten jotenkin muuttaa tilannetta eettisemmäksi. Meditaatio taas nähdään yksityisenä. Tähän meditaation kannattaja taas sanoo että omaa tilaa on hyväkin rajata, että yksityinenkin voi olla hyvä asia. Ja että vaikka meditoi niin voi tehdä muutakin. Ja tämä voi olla hyvinkin osallistuvaa.⁰

Ei yksityistä vaan julkistettua.

Oma mielipiteeni on, että meditaatiosta on tehty hyvin suurelta osalta julkista: Aivan kuten Lynchkin järjesti julkisen meditointitilaisuuden ja piti tätä auttamisena.¹ Samoin meditointia kaupataan nimen omaan eiyksityisen kautta. Se parantaa mainosten mukaan terveyttä sekä ruumiillisesti että henkisesti. Yksilöille se lupaa huippukokemuksia - se onko kyseessä "antitietoisuus", tietoisuuden poistaminen, vai "ultratietoisuus" eli erityisen tarkka tietoinen tajuamistaso on tässä kohden lillukanvarsia, koska tarjolla on joka tapauksessa tietynlainen kokemus jonka ainutlaatuisuutta kehutaan ja tarjotaan.

Tätä kautta meditaatiosta on tehty hedonistisen kapitalismin ratas. Sillä tavoitellaan jopa parempaa tuotantotehoa. Ihmiset meditoivat jotta se piristäisi mielen ja sielun ja jotta sen harjoittajat tarvitsisivat vähemmän lomaa.

Olen kuitenkin sitä mieltä että meditointi voi olla muutakin.² Tässä vastaan on kuitenkin tullut uskonnollisuuskentän yllättävän laaja muuttuminen. Ihmiset esimerkiksi voivat erota kirkosta ja palata siihen kun puoliso haluaa häät. Rituaalilla on aina myös hengellinen taso, mutta nykyihminen näkee siinä hyvinkin helposti pelkät bileet ja sen juhlallisuudet. Tätä kautta on selvää että meditaatio on ideaalitasolla - ja tasolla jolla monet sitä harjoittavat - hyvinkin erilainen kuin sen yleinen ilmenemistapa. On kuitenkin aivan selvää että monelle esimerkiksi jooga on ikään kuin vaihtoehto jumpalle.³

Hengellinen on ikään kuin kaupallistettu ja yksityinen julkistettu. Ja esimerkiksi uskontoa julistetaan hyvin suoraan ja kärkkäästi totuusaevon sijasta sen antaman onnellisuuden ja muun vastaavan sijaan. Pascalin vaakakin pohjimmiltaan selittää miten hyvät palkinnot arpajaisissa on. Se kertoo että ne ovat niin hyvät että vaikka arvalla voittaisi tosi epätodennäköisesti, niin kannattaa pelata. Uskonnon kerrotaan parantavan elämää ja että ilman sen kanssa olemista elämä on onttoa. Tämä kaikki vetoaa hedonismiin ja vain siihen. Kaikki uskonto ei kenties ole hedonistista, mutta valtaosa siihen liitetystä puheesta on.

Onhan julistaminen itsessään on kaupallinen akti, joka viittaa että asia ei ole yksityinen ja subjektiivinen, vaan jokin jonka kannatusta voi ja pitääkin voida lisätä kommunikativiisilla keinoilla, jossa erimieliset taivutetaan ja suostutellaan jollain tavoin mukaan kuvioon.⁴

Tiedostettua mutta ei kommunikatiivista.

Toinen asia on se, että vaikka meditoinnissa ihminen joka mietiskelee päänsä sisällä, tuo muistiyksiköissään mietiskelyyn mukaan monenlaisia asioita, kuten henkilöiden lausuntoja ja maailmassa olevia tapahtumia. Kuitenkin tosielämässä on keskusteluja, joiden generoiminen omasta päästä on hieman keinotekoista. Asioita voi meditoinnissa ehkä esittää dialogimuodossa, mutta kun lähteenä on oma tietoisuus, niistä tulee ikään kuin personifioituja monologeja. Tätä kautta siihen ei liity kommunikatiivisuutta. Tätä kautta saadaan aivan selvästi melko olennainen piirre. Meditointi ja aktiivinen valve "ovat tietoisuudessamme", mutta olennaisesti eri tavalla.

---

0 Shaolin munkit ainakin tekevät. He harjoittelevat Kung -fua ja tienaavat tällä aivan fu*kungin paljon rahaa.
1 "Atheist cat thinks your prayer is cute but futile."
2 Olen jopa kokeillut sitä itse. Ainoana ongelmana on se, että meditoidessa joko epäonnistun ja saan liikkumattomuudesta inhottavan olon perseen alle tai sitten nukahdan.
3 Tässä ei ole mitään pahaa, koska minulla miekkailu on vaihtoehto meditaatiolle, ja se voi joskus tarjota erityisen flow -tilan.
4 Tosin egoismissa, hedonismissa ja kaupallisuudessa ei ole sinällään suoraan ja automaattisesti mitään pahaa. Onhan jokainen vapaa täällä kulkemaan, kun jokainen on kohtalonsa kanssa yksinään. Kaupallisuus, hedonismi ja egoismiin tosin liittyy asioita jotka ovat kaikkea muuta kuin.

Mulholland Drive.

Olen David Lynchin elokuvien ystävä. Niistä yksi parhaista on nimeltään Mulholland Drive. Elokuva on monimutkainen, sekava ja siitä ei ensimmäisillä katsomiskerroilla tahdo ottaa oikein mitään selvää. (Tämä taas on Lynchin elokuville tyypillistä.) Elokuvassa kaksi naista kohtaa Hollywoodin liepeillä. Mielestäni elokuva kritisoi Hollywoodia: Jo nimi "Mulholland Drive" viittaa tiehen, jolta näkee Hollywoodiin mutta joka ei kuitenkaan ole Hollywoodia. Elokuvassa, tulkintani mukaan, "lumikki kohtaa tuhkimon". "Rita" on lumikki, prinsessa, joka yritetään tappaa ja ajetaan ulos rikkauksista ja Naomi Wattsin esittämä tanssikilpailun voittanut tyttö taas on tuhkimo joka nousee ryysyistä rikkauksiin. Molemmat kohtaavat prosessin puolivälissä, ei kenenkään maalla. Sinne tietenkin menee myös Justin Therouxin näyttelemä elokuvaohjaaja, tosin vain käväisemään. Elokuva on mielestäni nimen omaan kriittinen Hollywoodille: Siinä elokuvateollisuuden raadollisuutta korostavat etikettiä vaativa rahamies, joka haluaa hyvää kahvia mutta joka pettyessään sylkee kahvin epäkohteliaasti suustaan. Samoin pintaliitoa mielestäni symbolisoi kohtaus, jossa elokuvaohjaaja tulee kotiinsa ja tiputtaa kiukuspäissään timantit vaaleanpunaiseen maaliin. "Rita" nappaa nimensä julisteesta - samoin kuin Hollywoodissa olleillekin käy, todellinen ihminen katoaa ja tilalle astuu "The Nimi Julisteesta" ja tämän imago. Elokuvassa leikitään jatkuvasti pandoran lippaaseen vertaamisella; Tehokkain vastenmielisyyksien lähde on siinäkin toivo, joka ajaa ihmiset ikään kuin ansaan. Lopussa unikohtauksessa voidaan tulkita että hahmot joko vaihtuvat ristiin tai sitten eivät vaihdu. Tämä korostaa "väliinputoajien" epämääräistä kohtaloa. Lopun Wattsin alussa "elävinä nähdyt" naureskelevat isovanhemmat esiintyvät pelottavina joskin naureskelevina hahmoina. He ovat niitä omaisia, joiden odotukset elokuvamaailmassa epäonnistunut joutuu kohtaamaan.

Tämä olkoon alustuksena filosofisille tavoille käsitellä elokuvia. Elokuva sopii hyvänä esimerkkinä kaikkea taiteiden kehitystä: Niissä usein keskitytään tunne-järki -kahtiajaon piiriin. Elokuvissa katsotaan yleisesti siten, että modernit elokuvat vetoavat älyllisyyteen ja "puhki analysointiin" kun taas monet muut elokuvat vetoavat tunteisiin. (Siinä missä maalaustaiteessa esimerkiksi ekspressionismin katsotaan viittaavan tunteisiin ja abstraktin taiteen taas älyllisyyteen.)

Voidaan sanoa että älyn ja tunteen vastakkainasettelu on tärkeässä keskiössä. Elokuvien kannalta tämä on tärkeää, koska perinteisesti on ajateltu että kuvat vetoavat tunteisiin ja kieli järkeen. (Tällä jaottelullakin on ollut tärkeä asema kulttuurintutkimuksessa : indoeurooppalaiset olivat monijumalaisia ja kuviin keskittyviä kun taas seemiläiset taas olivat yksijumalaisia joiden tärkein kanava oli kieli. Tätä on vedetty jopa niin pitkälle että kuvattomuus olisi osoitus kulttuurin kyvystä riittävään abstraktioon.) Elokuvat taas ovat kuvallista ilmaisua, joten niiden on ajateltu olevan suoraan enemmän tunteisiin vetoavia, "lihallisia". Tämä tunteisiin vetoaminen onkin ollut selvää: Varhaisimmat elokuvat kiinnostivat, vaikka ne kuvasivat yksinkertaisia asioita. Tosin ensimmäinen elokuvanäytös, "junan saapuminen asemalle", sai aikaan tunteita kun ihmiset panikoivat kauhistuttuaan kohti tulevan junan "elävää kuvaa".

Lisäksi näkeminen koetaan jollain lailla varmuudeksi. Veijo Hietalan "Elämää suuremmat tunteet?" -esseen mukaan sepite -elokuva päästää ihmisen lähelle katsomaan tapahtumia ikään kuin salaa. Tästä seuraa se, että elokuva saa meidät kiinnostumaan ja kokemaan tunteita. Tähän Hietala liittää kuvapelon, ikonofobian. Tällä hän tarkoittaa sitä että nyky -yhteiskunta korostaa tunteiden hallintaa, ja että elokuvissa voi tuntea menettävänsä tämän kontrollin. Elokuvista on siis hänen mukaansa menetetty kathrarsis: Aristoteleen mukaanhan väkivaltainen näytelmä oli suosittua koska se päästi ihmiset purkamaan paineita sallitusti ja näin he koettiin puhdistuminen. (Elokuva voidaan nähdä jatkumona näille väkivaltaisille näytöksille. Ja samaan sarjaa kuin rooman colosseumin esitykset. Ainoat erot ovat siinä että nyt ne tuodaan kotiin. En siis usko että ihmisluonne on erityisesti muuttunut aikojen saatossa. Ainoastaan tekniikka on kehittynyt.)

Kaikki eivät kuitenkaan ole tätä mieltä: Osa on sitä mieltä että elokuvat ja muu kuvallinen viihde nimen omaan alkaa korostamaan tunteita ja sallii siksi keinoja katharsisten tarjoamiseen. Tosin kaikki eivät pidä tätä hyvänä asiana ; esimerkiksi Baudrillard, joka edustaa postmodernistista ajattelua, on sitä mieltä että elokuvat ovat pinnallistumassa. Elokuvien rooli on hänestä yhä enemmän se, että ne tarjoaivat vain suuria tunteita helposti. Tunteenomaisuus on hänelle siis suoraan epä -älyllisyyttä, pinnallisuutta ja rappiota. Tätä vastaan ovat kuitenkin esimerkiksi Roland Barthesin näkemykset: Hänestä tunne ja mielihyvä ovat tuoreita näkemyksiä joilla tehdään "destruktiivinen radikaali vastarinta" modernissa yhteiskunnassa muuten tärkeänä pidettyä -hänestä ylikorostettua- järkeilyä vastaan. Hänelle tunteiden mukaan ottaminen on hienoa ja pohjamutia penkovaa ja tärkeää jotta saataisiin uusia näkökulmia ja lähestymistapoja asioihin. Sitten on tietysti niitä Sergei Eisensteinin kaltaisia ihmisiä, joille elokuvien tulee yhdistää tunne ja äly: Nämä eivät siis ole vastakohtia tai eri asioita, vaan voidaan liittää yhteen.

Itse ihmettelen, että miten postmodernismissa voidaan todella ajatella että tunteisiin vetoava systeemi olisi jotenkin olennaisesti huonompi: Miksi ei voitaisi vain sanoa, että se on erilainen. Uskoisin että tunteisiin hyvin tarttuvan ja mukaansatempaavan elokuvan tekeminen on systeemi joka vaatii taitoa ja sisällyttämistä. Se on vain systeemiltään erilaista kuin sellainen "älyllisyyttä vaativa" elokuva. Kun tätä erilaisten mahdollisten systeemien olemassaoloa muutoin korostetaan postmodernismissa - ainakin aina silloin kun luonnontieteet ovat kritiikin kohteena - niin miksi ihmeessä siellä missä postmodernististen edustajien tulkinnat ovat yhteneväisiä, näitä erilaisia näkemystapoja ei tahdota ottaa huomioon.

Sillä ainakin itselle elokuviin suhtautuminen on päiväkohtaista. Joskus katson hienostoelokuvia, joskus taas kutsun kavereita kotiin katsomaan "riittävän halpoja ja huonoja" elokuvia. Ja kun katson elokuvaa, suhde niihinkin on päiväkohtaista. Joskus esimerkiksi Dead Meatin kaltainen "halpa zombiemässäilyelokuva" saa miettimään sitä minkälaisia pelkoja se heijastaa. Ja joskus Mulholland Drivessa kiinnostavat eniten ne lesboseksikohtaukset. Mielestäni elokuvien tulkinnan olisi siksi otettava myös nämä erot huomioon eikä suoraan luokitella tunnetta roskaksi tai hienostoelokuvaa aina pelkäksi älylliseksi kokemukseksi.