Huonompi kuin osiensa summa

Stuart Kauffmanin "Pyhän uudelleen keksiminen" käsittelee pääasiassa uskonnon sijaan emergenssiä. Teoksessa on sellaisia piirteitä että se saa minut huvittuneeksi. Olen itsekin emergenttien piirteiden ystävä. Mutta silti tämä teos saa minut huomauttamaan että Kauffmanin argumentaatio vaikuttaa huonommalta kuin osiensa summa.

Kauffman on koonnut kirjaan paljon emergenssiä puolustavaa ja reduktionismia kritisoivaa argumentistoa. Ja tämän kautta kokonaisuus muodotuu varsin epäkoherentiksi ja perusteluytimeltään omituiseksi. Toki pidin myös joistain asioista joita kirja esitti. Mutta aloitan negatiivisen kautta. (Se on minulle luontevaa.) Tätä kautta tämä teksti ei käsittele kirjan otsikkoa vaan Kauffmanin viitekehystä.

Moitelistaus ; Reduktionismi käsitellään hyvin rajatussa muodossa.

Kauffmannin heikkous on itse asiassa vihollisen määrittelyssä. On katsottava mitä hän sanoo reduktionismista. Kun tämä kritikki laitetaan yhteen saadaan aikaan erikoisia huomioita.
1: Hän esittää että reduktionismissa vain alkeishiukkaset ovat todellisia asioita. Tässä kohden reduktionismia on käsitelty tavalla joka ei tartu mereologiaan, määritelmien filosofiaan (special composition question, josta minulla kuin sattumalta onkin aiempi blogaus.). Ja tämä puute on merkittävä sillä sitä kautta voidaan löytää aukko Kauffmanin  hyvin tietynlaiseen ajatukseen määritelmistä. Ja tätä kautta huomataan että Kauffmanin argumentti ei itse asiassa koske lainkaan reduktionismia vaan liittyy siihen miten hän vaihtaa tilanteen mukaan sitä mikä on hyväksyttävä määritelmä.; Tämä onkin tärkeää sillä jos määritelmässä pitäydytään ei reduktionismi tuhoakaan mitään, sen sijaan atomiteoria tuhoaa. Kauffman nimittäin käsittelee reduktionismin kohdalla asioita siten että jos jokin koostuu monesta atomista niin se ei olisi reaalinen koska se redusoituu täysin yksinkertaisempiin perusosasiin. Emergenssin kohdalla hän käyttää määritelmiä siten että mikä tahansa osien kompositio jonka osat ovat todellisia voidaan pitää tieteellisenä ja järkevänä määritelmänä. Huomio tarkoittaa sitä että emergenssi ei ratko annettuja episteemisiä ongelmia eikä reduktionismi synnytä niitä. Taustalla oleva mereologinen määritelmänvaihto sen sijaan luo tai synnyttää niitä. (Eivätkä nekään teknisesti ottaen ole vääriä tai oikeita. Ne ovat epäintuitiivisia. On esimerkiksi mereologinen klassikko että jos vain yksinkertaisimmat osaset ja pysyvät kombinaatiot ovat todellisia objekteja niin ihminen joka koostuu useista atomeista ja joka peräti vaihtaa atomeja ympäröivän maailman kanssa ei ole teknisesti ottaen minkäänlainen objekti sinällään. Ihminen ei ole tässä määrittein objekti, ja tämä eroaa vahvasti siinä miten objekteja normaalielämässä määritellään. Mutta ei tämä teknisesti ottaen kumoa tätä näkemystä siitä mikä on objekti. Se vaan vaatii kenties miettimään miten lähestytään niitä asioita ja ilmiöitä jotka eivät ole objekteja.) Valitettavasti voit tehdä tämän määrittelynäkökulman kanssa myös reduktiivisia asioiden lähestymisiä. ; Kauffman tuntuu joskus jopa ymmärtävän tämän. Koska muuten olisi hyvin vaikeaa ymmärtää miten reduktionismi voi olla vallalla "Galilein ja Newtonin ajoista" ja "hämmästyttävän tehokasta" jos vain alkeisfysiikka voi käsitellä todellisia fyysisiä kappaleita ja esimerkiksi atomikompositioista koostuvat asiat kuten kivenmurikat joita Galileo Galilei pudotteli tornista eivät ole? (Itse näen että reduktionistinen tiede on toiminut juuri siten että se määrittelee asioita kombinaatioina. Ja sekä alkeishiukkasten kuvaukset että ihmiset ja aidantolpat ja pudoteltavat kivenmurikat ovat jotain joita lähestytään induktioilla. Induktiivisuus ja se että kuvattu kohde koostuu atomeista tai muusta reaalisesta on tärkeämpi kuin se että vain alkeishiukkaset olisivat todellisia.)
2: Toisaalta reduktionismilta vaaditaan hyvin tiukkaa havaittavuutta. Ei riitä että reduktionismia ei ole falsifioitu. Kauffman moittii esimerkiksi sitä että reduktionistit viittaavat antrooppisen periaatteen ratkaisussa ei-havaittaviin maailmoihin. Tässä ei kuitenkaan saa tarttua siihen että jos tämänlainen spekulatiivisuus kielletään niin koko antrooppinen periaate katoaa koska sen ytimessä on ajatus siitä että universumi voisi olla muunlainen kuin tämä havaitsemamme. Reduktionistin tulee kuitenkin olettaa tämänlaiset spekulatiiviset toisenlaiset maailmat totena ilman havaintoja koska muuten antrooppinen periaate ei ole ongelma reduktionismille. (On kiinnostavaa että hän tosin huomauttaa sen mikä usein unohtuu, eli osa multiversumimalleista sallii sen että universumista jää tieteellisesti havaittavia jälkiä, epäsuora havaitseminen ja jopa todistaminen on mahdotonta. Kauffmanille tämä ei riitä.)
3: Monet täysin deterministiset asiat kuvataan emergentteinä laskennallisten syiden vuoksi. Kauffman kuvaa esimerkiksi Turingin koneiden pysähtymisongelmaa emergenttinä. Ohjelma kuitenkin aina pysähtyy tai ei pysähdy ja tekee tämän täysin deterministisesti. On totta että pysähtymisongelma on tärkeä matemaattinen rajoite tietämiselle. Se ei kuitenkaan tee ohjelmista ei-redusoituvia.
2: Kauffman tuntuu sekoittavan epistemologisen ja ontologisen emergenssin toistuvasti ja syvästi. Sekä emergenssi että reduktionismi käsitellään tavalla jossa episteemiset haasteet ovat suoraan ontologisia ongelmia. Tätä demonstroi oikeastaan kaikki mikä koskee joko satunnaisuutta tai ei-selvitettävyyttä. Osassa kohden hän puhuu kvanttimekaanisista kombinaatioista ja selittää että niiden mahdollisuusavaruudet ovat niin laajoja että mikään inhimillinen laskentateho ei sitä voi selvittää. Tässä kohden reduktionismi on kuitenkin muistettava väitteenä joka koskee sitä että koostuvatko syy-seurauslain kautta näistä vai eivät. Se, että voimme laskea minkälainen laskentateho riittää ilmiön laskentaan ja tämä on isompi kuin meidän teknologinen rajoituksemme, tämä ei ole ongelma metafyysiselle reduktionismille.
2: Toisaalta hän ylipäätään tuntuu vaativan sitä että reduktionismi on Laplacen demonin determinismiä. Tässä mielessä hänen kannattaisi kenties tutustua esimerkiksi Ilkka Niiniluodon huomioihin joiden perusteella kvanttimekaniikan indeterminismi ei tarkoita että aukon takana olisi determinoiva piilomuuttuja. Klassinen fysiikka ja epistemologia on käyttänyt sattumaa selityksenä. (Koska sillä on matemaattisia ominaisuuksia joiden perusteella voidaan estimoida, luoda jakaumia ja ties mitä muuta vastaavaa.) Tässä mielessä vertailukohdaksi muodostuu lähinnä klassinen ajatus siitä että naturalistin pitäisi selittää miksi juuri tietty lottopelaaja voitti lotossa tai sitten vaihtoehdoksi olisi oletettava jokin kohtalon, Jumalan tai petoksella rigatun huijauspelin kaltainen lopputuloksen determisoija.

Mitä tämä emergenssi sitten näyttää olevan ja miten se selittää asioita?

Kauffmann ei pidä emergenssiä yliluonnollisena. Esimerkiksi hänelle on tärkeää korostaa että kaikkia emergenttejä piirteitä kuvaa se että ne eivät riko yhtään mitään luonnonlakia. Näin esimerkiksi evoluutioteoria, jolla on tärkeä osa Kauffmanin "pyhän uudelleen keksimistä",  ei ole transsendenttia tai yliluonnollista. Tämä tuntuu olevan se millä hän puolustaa sen järkevyyttä.

Kauffmanilla on aika hyviäkin asioita emergenssistä. Hän esimerkiksi kuvaa sitä siten että selityksen nuolissa on epäsymmetriaa. Eli sitä että emergenssi on siellä missä me selitämme ilmiötä kaivelemalla siinä olevia osia jotka ovat sitten fysikaalisia. Mutta emme selitä fysiikasta ylöspäin näitä asioita. Tässä kohden käsitys on kiinnostava, joskin se ei kykene erottamaan mikä tästä emergenssistä on "periaatteessa kierrettävissä", eli kysymys on lähinnä joko epistemologian rajoista - tai joskus jopa vähemmästä, jopa mistä tahansa epätietoisuuden lähteestä kuten triviaalista teknologisen laskentatehon ongelmasta joka saattaa olla kierrettävissä jo ensi viikolla. Näitä kuitenin lähestytään samalla kuin ne olisivat ontologinen maailmaa todella sinänsä kuvaavia asioita. Emergenssi perustellaan epistemologisilla kysymyksillä ja haasteilla mutta sitä kohdellaan kuin se olisi metafyysinen todellisuutta ontologisesti käsittelevä kohde.

Muutoin näyttää että emergenssi on sitten mitä tahansa jossa ihminen ei kykene antamaan epistemologista mallinnusteoriaa jossa ei ole minkäänlaista satunnaisuutta. Reduktionismi olisi täysin deterministinen Laplacen demonin maailma jossa kaikki on havaittavissa ja kaikki asiat joita mallinnetaan ja käsitetään ovat konkreettisia ja selvärajaisia objekteja. Sääli vain että tämä viittaa siihen että Kauffmanin näkemys nojaa arkijärkisessä naïvissa realismissa tyypilliseen ehdottomuuteen jossa on tiedettävä kaikki ilman epätarkkuuksia ja havaittava kaikki jotta kyseessä olisi tiede ja tietäminen.

Toisin sanoen reduktionismilta vaaditaan loogisen positivismin odottamia verifiointiehtoja. Mutta sitten kun puhutaan emergenssistä niin sen kohdalla vastaavia ehtoja ei tehdä. Tämä on hyvin omituista koska reduktionismi ei ole sitoutunut determinismiin tai verifikationismiin. Toisin sanoen reduktionismista esitetään hyvin valikoitu kuva joka kuvaa tuskin monenkaan reduktionistin teoriakokonaisuutta.

Näyttääkin siltä että emergenssi on tässä muodossa lähinnä "ei sisällä yliluonnollista ja siihen liittyy jokin ei-täysin-tiedetty elementti". Tässä muodossaan emergenssi on toki järkevä mutta hyvin ympäripyöreä asia. On toki selvää että Kauffmanin määritelmien mukainen reduktio-usko olisi idioottimaista. Klassinen verifikationismi "on kuollut" ja tieteenfilosofit ovat jatkaneet eteenpäin jo sata vuotta sitten. Ei ole terveen ihmisen oppi seurata determinististä kaikkitietävyyttä ja kaikkihavaittavuutta jossa ei ole metafyysistä epävarmuutta tai havaintoepätarkkuutta. Mutta ongelmana onkin se että moni reduktionisti ei osu tähän annettuun. Kun Kauffman tuntuu emergenssin puolustamisella ajavan hyvinkin suuria, merkittäviä ja korkealentoisia asioita ei voi olla syntymättä sellaista vaikutelmaa että tässä on luotu hyvin omituinen viholliskuva jota lyödään olkiukottamalla ; Reduktionisteista on luotu viholliskuva joka ei kuvaa suurinta osaa niistä vihollisista joita vastaan tässä selvästi yritetään käydä..

Toisaalta sen ongelmaksi näyttää muodostuvan sekin että se on "science stopper" siinä mielessä että se on enemmän viittaus haasteiden ja tietämättömyyksien olemassaoloon ja niiden selittämättä jättämiseen kannustamiseen. Toisaalta kun se on sidottu episteemiseen epätietoisuuteen, ongelmana ovat kaikki ne ongelmat jotka koskevat ns. Aukkojen Jumala -argumentistoa.

Joissain paikoin mieleen tulee toki sekin että emergenssi vaikuttaa olevan jotain jossa mysteeri muuttuu ymmärrykseksi nimeämällä. Ja tässä mielessä Aukkojen Jumala on puolitotuus. Uskovaiset kreationistit usein viittaavat hyvin samantapaisilla ajatusrakenteilla siihen miten naturalismi on rajallista ja huonoa ja sitten jatkavat Jumala toimii selityksenä kaikille näille mysteereille. Tämä on selvästi sitä että loogisen positivismin ongelmat tunnistetaan naturalismin ongelmiksi ja kuvitellaan että asiat redusoituvat Jumalaan ja että tätä ei koskisi samat tietämisen rajoitukset ja näin käsissä olisi kaiken teoria joka toimisi koska on esioletettu että yliluonnollinen toimii. ; Eli naturalismin loogisen positivismin ongelmat johtuisivat vain siitä että todellisuus koostuu muustakin kuin aineesta ja energiasta ja alkeishiukkasista. Tieteenfilosofisesti näin ei ole, ja kokonaisuus näyttääkin siltä kuin kreationisti yrittäisi selittää asioita siten että looginen positivismi olisi aivan validi ja ehyt ja sen kaikkitietävyysfantasiointi ja naïvin realismin ja verifioitavuuden ihmeet toteutuisivat kun oltaisiin naturalisteja +1 muuttujalla...  Emergenssi vaikuttaa Kauffmanin käsissä joskus hieman vastaavasti ihmeelliseltä, kuin Jumalalta ilman tätä yliluonnollisuutta. (Ei toki läpitunkevasti, teos ei pulppua tätä asennetta, mutta pari kertaa näyttää livahtavan.)

Miten tästä voisi parantaa?

Itse näen että Kauffmanin teos paranisi jos hän keskittyisi vähempiin argumentteihin. Tätä kautta syntyisi koherentimpi kuva siitä mitä emergenssi on. Ja tätä kautta ei näyttäisi yhtä vahvasti siltä että Kauffmanilla on kova dissaus reduktionismia kohtaan ja hänelle kelpaisi mikä tahansa näkökulma kunhan se vain ajaisi jollain tavalla tätä asennetta.

Toki monikirjoisuus voisi olla hyvä. Ja tätä kautta emergenssin luokittelua voisi lisätä. Kauffmanin ajatukset ovat monesti hyödyllisiä koska niiden kautta voitaisiin luokitella emergenssiä vaikka seuraavilla tavoilla;
1: Ontologinen emergenssi joka johtuu Kari Enqvistin näkemän tapaan siitä että kokonaisuus on vähemmän kuin osiensa summa.
2: Ontologinen emergenssi joka johtuu siitä että asioissa on vapausasteita ja kun ne kohtaavat toiset asiat joissa on vapausasteita kokonaisuus kombinoi useammalla tavalla kuin voisi luulla eli kokonaisuus on enemmän kuin osiensa summa.
3: Epistemologinen deterministinen laskettavuus-emergenssi. jossa jotkin täysin deterministiset ja redusoituvat asiat ovat ongelmallisia koska nopein tapa simuloida niitä on pyörittää itse ohjelma. Näin esimerkiksi monien mutkikkaampien "Game of Life" skenaarioiden kohdalla helpoin tapa laskea onko jokin ruutu kuollut vai elossa kierroksella X on laittaa lähtötila koneeseen ja pyörittää. Sama koskee myös pysähtymisongelmaa ; Ainut tapa ratkaista asia aina on pyörittää itse ohjelmaa ja katsoa pysähtyykö se ja jos niin milloin.
3: Epistemologinen mittaustarkkuuteen liittyvä emergenssi jossa käsitellään vaikka kaaosteoriassa tavattavia täysin deterministisiä järjestelmiä joissa alkuarvoherkkyys ja tiiviit periodiset kiertoradat (dense periodic orbits) johtaavt siihen että pieni epätarkkuus tai ero mittauksessa johtaa hirveän isoihin lopputuloksiin.
...

Onko Suomi älyllinen maa?

Mielenfilosofiassa on nähty paljon vaivaa mind–body-ongelman parissa. Tämä on hyvin aivokeskeistä ajattelua. Se käsitelee sitä, mikä on ruumiillisten (erityisesti aivojen) tilojen ja tietoisuuden suhde. Tämä voidaan nähdä laajemman ongelman erityistapauksena. Tällöin kysymys on se, mikä on ylipäätään tietoisuuden paikka ja rooli materiaalisessa maailmassa. (Luonnollisesti ihmiset vastaavat tähän hyvin eri tavoin. Jopa sieluun uskovat katsovat usein elävänsä fysikaalisessa todellisuudessa. Ja hekin tätä kautta usein ottavat kantaa tähän ongelmaan.)

Tässä jonkinlaisia ääripäitä edustavat;
* Panpsykismin kannattajat. Tässä lähtökohtana on, että tietoisuus on maailman syvätason ilmiö. Ei siis jotain joka redusoituu johonkin, vaan johon kaikki muut asiat redusoituvat. Materia on enemmän tietoisuuden muoto kuin tietoisuus materiaalin organisoitumisesta johtuva sattuma.
* Panteismi, jossa on jo astetta Jumalaisempi sävy. Sellainen, jossa itse Kaikkeus on kokonaisuutena tietoinen ja tätä voidaan pitää Jumalana. Eli kokonaisuus on tietoinen.

Oikeasti mainitut seikat eivät ole keskenään ristiriitaisia. Itse asiassa jotkut suorastaan ajavat panteismiin panpsykismipohjalta. Tai toisin päin. Tällöin henkenä on usein se, että kokonaisuus ja osat olisivat jotenkin syvästi ja essentiaalisesti samanlaisia. Olenkin ottanut aiemmin kantaa tähän ajatteluun. Enkä pidä sitä uskottavana. Olenkin pitänyt klassista sieluajattelua ja essentiaalista ajattelua ongelmana ihan sitä kautta että siinä on omituisia ongelmia; Kuten se, että ongelmien selitys jää joko "tyhjäksi oletukseksi" tai muodostaa "homunculus -ongelman" ja ikuisen regression. Toisaalta panpsykismiä vaivaa mielestäni sekin, että sillä on hieman ironinen suhtautuminen asioihin. Siinä käy helposti niin että perusteet sille miksi esimerkiksi alkeishiukkaset olisivat älykkäitä perustuvat siihen että niiden tietynlainen reagointi keskenään nähdään tietoisuuden mallintamiseksi. Ja tätä kautta nämä mallit nojaavat siihen että asiat ovat laskennallisia. Kalkyylin ja tietoisuuden suhde on haasteellinen jo tietokonemetaforassa, saati tässä yhteydessä.

Mutta kenties on syytä miettiä tematiikkaa, kaikesta huolimatta.

Olen ymmärtänyt että panpsykismin viehätys on siinä että tietoisuuden synty tai olemassaolo fysikaalisessa maailmassa ei ole panpsykistille ongelma. Hänen näkemyksensä pohjalta ei luonnossa ole ei-tietoisen ja tietoisen välillä selvää rajaa. Luonnon ilmiöthän ylipäänsä muodostavat jatkumon, luonnossa ei ole ”aukkoja”. Sen sijaan jos ajattelee että tietoisuus on ei-tietoiseen redusoituva, joutuu väkisinkin katsomaan, että tietoisuus on jollain tavalla "emergentti". Maailmaan tavallaan ilmaantuu uusi ontologinen ominaisuus koska osat toimivat yhdessä eri tavalla kuin erikseen. (Aivan kuten vesi on huoneenlämmössä nestettä vaikka sen osaset, vety ja happi sellaisenaan ovat kaasuja.)

Olenkin nähnyt asian melko vahvasti siten että kokonaisuuden osien toiminta on tärkeää tietoisuuskysymyksessä. Osien luonteella ei sen sijaan ole niinkään paljoa merkitystä. Tämä korostuu kun katsoo miten kommentoin Blockin ajatuskoetta kiinalaisista jotka matkivat hermosolua. ; Katsoin, että se että koossa on kasa kiinalaisia jotka kansalaisina muodostavat kiinan valtakunnan ei ole tietoinen. Mutta jos kiinalaiset todella onnistuvat imitoimaan aivan tarkasti hermosolun toimintaa tietoisissa aivoissa, niin he voisivat muodostaa superentiteetin joka olisi tietoinen. Ja tämä tietoisuus vaatii näiden simulaatioon osallistuvien kiinalaisten ymmärtämystä aivan yhtä vähän kuin meidän aivomme tarvitsee sitä että jokainen yksittäinen hermosolu tietää miten kokonaisuus on tietoinen. (Eli ei.)

Tämä rakennekeskinen näkemys johtaa tietenkin arkijärjellä ajatellusti tavalliseen kokonaisuuteen. Eli siihen että Suomen kansalaiset eivät muodosta mitään tietoista Suomea vain siksi että Suomen kansa on määritelmällisesti jotain joka koostuu Suomen kansalaisista. (Ja otetaan otettuna vielä sekin että Suomen kansalaisilla todellakin on tietoisuus.) Osien luonne ei siirry väistämättä. Näin ei-tietoisista alkeishiukkaista voi muodostua ei-tietoinen tiili. Tai tietoinen ihminen. Ja nämä tietoiset ihmiset voivat toimia planeetalla joka ei ole sen tietoisempi kuin tiilikään. Ja elää universumissa joka ei ole tietoinen.

Tähän lähestyminen on kuitenkin haasteellista. Sillä ylipäätään jopa ihmisten kohdalla ongelmana on se, että meillä on erityinen pääsy omaan yksityiseen tietoisuuteen ja vähemmän muiden tietoisuuteen. Ja tätä kautta moni jopa selittää että sellaiset asiat kuin rakkaus ovat tieteellisen tutkimuksen ulottumattomissa. (Itse näen, että tutkimus on haasteellista ja epätäydellistä mutta ei tarkoita samaa kuin tiedon totaalinen poissaolo. Joten tietoisuus ei tältä osin eroa siitä että mietitään induktioita siitä mitä käy ihmisille joiden päähän pudotetaan korkealta pianoja.)

Tässä korostuukin se, että panpsykisteillä ja panteisteilla tuntuu olevan enemmän selityksiä sille, miksi tietoisuuskentistä ei saada tietoa. (Tässä voidaan verrata vaikka siihen että gravitaatio on todisteiltaan makrotason ilmiö jota ei oikein nähdä yksittäisissä atomeissa.) Selitys todisteiden puutteesta ei ole todiste olemassaolosta. Tätä kautta selitys on melkoisen epätyydyttävä. Tietoisuutta vain eläimillä ja ihmisellä näkevä voi helposti korostaa että tässä katsotaan liikaa osia ja oletetaan että jos "isossa kokonaisuudessa on ominaisuus" niin se voitaisiin perustella sillä että sen osasilla on tämä sama ominaisuus sellaisenaan. Toisaalta reduktionismin puolesta puhuu sekin että tietoisuus ilmenee ihmisillä asioilla jotka liitetään tunteisiin, kokemuksiin ja tavoitteisiin. Ja näihin liitetyt "markkerit" - ne piirteet joit tekoälyillä yritetään simuloida - lakkaavat olemasta kunhan sen osakokonaisuuksia leikellään pois. Emergentistin on helppo selittää miksi lobotomia vaikuttaa ihmisiin tietyllä tavalla. Ja miksi pään murskaaminen lekalla näyttää lopettavan tietoisuuden. Tämä muutos on haasteellinen selitettävä jos osilla olisi yhä tietoisuusominaisuus.

Tätä kautta mukaan saadaan panpsykismissä paljon keskusteltu kombinaatio-ongelma. Jos ajatellaan vaikka niin että on kasa perusoliota, jotka muodostavat yhdessä suuremman olion. Jokaisella perusoliolla on – panpsykismiä seuraten – oma kokemuksellinen perspektiivinsä. Suuren olion kokemuksellisuus koostuu sen muodostavien perusolioiden kokemuksellisuudesta. Muutokset esimerkiksi lobotomian tai pianon päähän pudottamisen jälkeen viittaavat siihen että suurella oliolla on taas oma, erillinen kokemuksellinen perspektiivinsä ja siihen liittyvä fenomenologinen laatu. Eikö suuri olio koe pikemminkin joukkoa pieniä kokemuksia kuin yhden summautuneen kokemuksen? Haasteena on selittää kuinka kokemukset voisivat summautua niin että kokonaisuus olisi kuin yksi olemuksellinen tietoinen kokonaisuus.

Toki tämä panpsykistien haaste on miellyttävä sen rinnalla mitä täydet ei-reduktionistit selittävät. Jos nimittäin ajattelemme että kvaliat eivät ole mitenkään mallinnettavissa, eli mikään määrä simulaatiota ei voi tuottaa tietoisuutta, ollaan toki ensialkuun vahvalla pohjalla siinä mielessä että jokainen tietää että ilmeet eivät ole tunteita. (Vaikka ne liittyisivätkin yhteen.) Heikoilla ollaan siinä että jos tekisimme täysin aivojen jne. muun materiaalisen tietoisen olennon kaltaisen kohteen, se ei olisi tietoinen. (Koska mikään määrä simulaatiota ei voisi tuottaa aitoa tietoisuutta.) Josta päädytään siihen että jos otamme tietoisen ihmisen ja tästä siirrämme tarkasti hermosolu kerrallaan atomeja toiseen paikkaan, lopulta käsissämme olisi purkamisen jälkeen koostetu "Theseuksen laivamainen" filosofinen zombie. Ja ilmassa keikkuva kvalia joka ei redusoidu mihinkään. Kuten siihen aiemmin olleeseen aivoon ja ihmiseen jonka täydellinen mutta kvaliaton sähkökemiallinen klooni on vieressä filosofisesti zombieilemassa...

Tätä kautta uskallan vihjata että Suomi ei ole maana tietoinen entiteetti. Rajat on keinotekoisesti määrätty. Se, että Suomi koostuu suomalaisista perustuu enemmän ihmisten sopimiseen kuin siihen että kokonaisuus noudattaisi osiensa ominaisuuksia ja rakentaisi näin suuria superälykkäitä entiteettejä. Tämä on varmasti helppoa hyväksyä. Etenkin nykyhallituksen aikana.

Ongelmana "yksimielisyys"

Moni pitää tietoisuuden tutkimista mahdottomana. Liikkeellä on iskulauseita siitä miten "objektiivinen ei voi tutkia subjektiivista". Tämä nojaa yleensä jonkinlaiseen temppuun jossa viitataan siihen miten tietoisuuden tutkiminen ei tiivisty klassiseen deduktioon tai tuota metafysiikatonta tiedettä. (Induktion ongelma, Wittgensteinin ajattelussa havaitut aukot, Gödelin epätäydellisyysteoreemaan viittaaminen...) Joka taas on enemmän "yleinen tieteen ongelma". On toki kiusallista että tällaisia on. Mutta yleensä ottaen niitä ei pidetä ongelmallisina kuin tietyissä aiheissa.

Itse olen sitä mieltä että tietoisuuden tutkimusta on. Kun aivoja sorkitaan ja käytetään erilaisia tutkimuksia joissa katsotaan mitkä neurologiset prosessit korreloivat tietoisuuden havaitsemiseen, vaikka haastattelu-sorkkimis -yhdistelmällä. (Tai jollain nokkelammalla mutta vaikeammin käsitettävällä.) Tästä huolimatta tietoisuudessa on haasteita. Ja se ei johdu siitä että asia ei tiivistyisi deduktioon. Kyseessä on enemmänkin siitä että tiede on enemmän induktiivista kuin deduktiivista. (Itse asiassa voidaan jopa sanoa että deduktiivisuus on rationalismia, koettelematon induktio on maailmankuvallistamista ja tiede on induktio joita koetellaan empiirisesti, johon liittyy jonkinlainen itsekriittisyyden, kenties jopa falsifioitavuuden, sävytys.) On itse asiassa hieman hämmentävää miksi mielenfilosofiakriitikot eivät viittaa tähän. Koska tämä minun kuvaamani ongelma vihjaa siihen että on olemassa ongelmia jotka koskettavat erityisesti mielen tutkimusta.

Tiede on induktiivista. Kuitenkin haasteena on se, että monissa harvinaisissa tapauksissa on tutkittu tapauksia jotka ovat hyvin ainutlaatuisia. ; Tämä toki osoittaa että erilaiset parapsykologisiin ilmiöihin luottavat ovat väärässä selittäessään että esimerkiksi taikavoimat torjutaan siksi että ne ovat niin harvinaisia. Selvästi kourallisella tapauksia voidaan saada aikaan jotain. Kuitenkin kun puhutaan siitä että aivojen tapaisia komplekseja elimiä lähestytään, on huomioitava että myös niiden tutkimus on kompleksisempaa. Tämä taas vaatii yleensä luotettavia otosmääriä. Joita ei voida saada koska tarvittavat aivovammat tai muut anomaliat jotka toimivat vertailuna verrokkeihin voivat olla harvinaisen spesifejä (eikä niitä saada tutkimuseettisistä syistä vain rakentaa keinotekoisesti vaikka jääpiikillä ja vasaralla). Riskinä onkin että näistä poikkeustapauksista syntyy enemmänkin "anekdootteja" joilla on voimaa ennen kaikkea myyttinä. Narratiivisuutta tukee sekin, että näistä poikkeustapauksista on myös kiinnostavaa lukea. En oikeasti tiedä onko Oliver Sacksin "Mies joka luuli vaimoaan hatuksi" suosittu siksi, että se opettaa maallikoille uusia asioita psykologiasta ja havaitsemisesta. Vai siksi että ne ovat "morbidista uteliaisuuden" tukemaa sosiaalipornoa jotka kertovat ihmeellisiä tarinoita.

Research Digestissä oli kirjoitus siitä, miten sosiaalipsykologiassa monista kokeista on tullut ikonisia. Tektsi keskittyy Stanley Milgramin tottelevaisuuskokeeseen, jossa valekoehenkilölle annettiin sähköiskuja. Mutta tämä ei ole ainut : "...other classic studies in social psychology are also given biased treatment in introductory texts, including Zimbardo's Stanford Prison Experiment and Asch's conformity experiments. Griggs has also found that the classic case of Phineas Gage is also covered poorly in textbooks, and that the latest revelations about the classic case of Little Albert are too recent to feature in textbooks". Niihin kriittisesti suhtautuvia ja niiden sisältämää tietoa täsmentäviä kokeita ei opeteta. Niistä on tullut näppäriä narraatioita joilla jakaa tietoja. Yksittäisellä kokeella on voimakas rooli symbolina. Ja se varmasti osittain liittyy siihen, miten psykologiassa on ollut ns. toistettavuuskriisi.

Itse uskon että syynä on se, että psykologia on hyvin kompleksista. Jos ajatellaan asiaa "reduktion portaina", voidaan huomata että esimerkiksi ihmisen psykologia nojaa ihmisen ruumiillisuuteen, mm. aivoihin. Jotka taas redusoituvat biokemiaan ja vastaaviin. Jotka taas redusoituvat peruskemiaan. Joka taas redusoituu perusfysiikkaan. Jokainen "porras" lisää kompleksisuusasteita ja vaikeuttaa asian tutkimista. (Noin karkeistaen.) Olen huomannut että asioita vaikeuttaa toisaalta myös maailmankuvat. Ihmiset ovat hyvin vastahankaisia muuttamaan niitä. (Suhtaudun naureskellen, ellen peräti halveksivan vihamielisesti, niihin jotka uskovat että keskustelu on ratkaisu kaikkien konfliktien purkuun. Näen että ihmisille tyypillisin keskustelun ja olemisen tapa myös luo poteroita. Toki diplomatia auttaa monesti, mutta taikaluodiksi siitä ei ole.)

Psykologiassa on helposti kysymys ihmiskuvasta jota perustellaan "jälkikäteen". Näin esimerkiksi Milgramin tutkimus on miellyttävä vaikkapa itseni kaltaisille peruskyynisille ja negatiivisille auktoriteettiongelmaisellle ihmisille joka uskoo manipuloinnin ja käskyttämisen olevan pahuutta. Kuten myös perisyntiä korostaville luterilaisille. Ja niille joista ihmiset ovat kauheita ja ihmisten valta ei auta koska ihminen voi komentaa pahuuteen. Ja siksi ihmisten pahuutta pitää kontrolloida vaikka uskonnolla ja jollain God Command Theorylla. Ja kun tutkimus on kompleksista eikä suinkaan ilmiselvää, narraatiot vahvistuvat ja niitä tukevista tarinoista tulee helposti enemmänkin tieteenä myytäviä myyttejä. (Vaikka itse mainitut tutkimukset olisivatkin tehty aivan validisti. Ne ovat kuitenkin "vain yksi tutkimus". Jota on vaikeaa ymmärtää, koska perusteleva empiirinen induktio on ihmisille niin vaikea että tieteen vallankumous tapahtui niinkin myöhään kuin tapahtui.)

Kuinka emme koe käsitteitä

Viime päivinä kreationismi on saanut melko paljon näkyvyyttä. Tähän liittyen on tullut esille esimerkiksi ajatus siitä että (ID)kreationistinen perusryhmä olisi objektiivisempi ja tarkempi lajimääritelmä kuin biologinen lajinmääritelmä. Tämä on tieteellisessä mielessä ällistyttävää, sillä molempien kohdalla tarkastellaan aivan samaa asiaa. Ernst Mayrin määritteen mukaan eliöt kuuluvat samaan lajiin, jos ne pystyvät tuottamaan lisääntymiskykyisiä jälkeläisiä keskenään. Samaan perusryhmään taas lasketaan kaikki yksilöt, jotka joko suoraan tai epäsuorasti ovat risteytyksen kautta sidoksissa toisiinsa kuuluvat samaan perusryhmään.

Tosiasiassa on kuitenkin helppoa nähdä mistä on kysymys. Koska esimerkiksi hevonen ja aasi tuottavat muuleja, ja koska luonnossa esiintyy kehälajeja joiden ääripäät eivät lisäänny keskenään vaikka populaatioiden kesken onkin lisääntymiskelpoinen ketju, korostuu se että laji on reunoiltaan harmaasävyinen. Joka sopii evoluutioteoriaan että tuntuu intuitiivisesti omituiselta. Kreationistit ajattelevat että perusryhmään kuuluminen on tarkkaa ja objektiivista koska siinä tämänlainen harmaasävyisyys puuttuu. Tämä mustavalkoisuus tuntuu "tarkkuudelta". Vaikka tieteen kannalta molemmat ovat määritelmiä joita lähestytään samalla mittatikulla hieman erilaisesta näkökulmasta.

Luultavasti kreationistien pitäisi lukea enemmän Pierre Duhemia. Hän onkin ollut hyvin vaikutusvaltainen tieteenfilosofi. Esimerkiksi Otto Neurath, Philipp Frank ja Ernst Mach ottivat vaikutteita hänen ajatuksistaan. Duhemin filosofia iskee arkijärjenmuaksein naivin verifiointinäkökulman yli hyvin merkittävillä tavoilla. Tätä vanhahtavaa asennetta heijastaa esimerkiksi kreationistejen ajatus siitä että perusryhmä on oikeasti jokin konsepti jotain jota havaitaan luonnossa sen sijaan että se olisi näkökulma. Tämä viittaa siihen että he ovat reduktionisteja sanan klassisessa mielessä. Mielessä jossa "each meaningful statement is equivalent to some construct upon terms which refer to immediate experience". Tämä ei toki yllätä sillä asennetta on löydettävissä esimerkiksi Newtonin ajattelusta. Tämä ajattelu on luontevaa eikä tavallaan kovin tyhmääkään, siis millään kovin ilmiselvällä tavalla. Taustalla on kuitenkin sama henki joka pyyhkäisi positivismiin melkomoisen kovaa luoden tilaa sille että tulkinnoissa on aina metafysiikkaa. (Asia jonka kreationisti tunnistaa heti kun näkökulma siirtyy perusryhmistä evoluutioon. Sen kohdalla osataan hokea "maailmankuvasta" ja eri näkökulmien kuuntelusta eli siitä että kuunnellaan kreationistia ja taputetaan täydellisessä samanmielisyydessä.)

Duhem perusti työ nsä pohjalle jossa reduktionismi tuossa mielessä on ohitettava. Kysymys ei ole pelkästään asian verifioinnista, varmistamisesta tai kaatamisesta.

Duhemin perushuomio oli että aina kun jotain asioita kumotaan, on tilaa saivartelulle. Tämä on itse asiassa jotain jota nuoren maan kreationistit varsin hyvin demonstroivat. Kun heidän kanssaan puhuu, voi huomata että he ottavat kantaa ajoitusmenetelmiin ja tätä kautta esimerkiksi fysikaalisten aineiden puoliintumisaikoihin, astronomiaan - oikeastaan kaikkeen missä tutkitaan aikaa, sillä kaikki missä tulee liian suuria tuloksia ovat kritiikin kohteena "uhkaamassa". Kreationisteilla on oma tulkintansa laattatektoniikasta Mayrin lajikäsitteeseen. Lopputulos on koherentti sellaisella tavalla että voidaan jossain määrin sanoa että se sopii havaintojen kanssa yhteen kunhan unohdetaan valtaisa määrä siitä mitä tiedemaailma juuri tuon tietyn aihepiirin tutkijoineen on nykyään mieltä.

Duhemin maailma muistuttaakin itse asiassa yllättävän vahvasti pakkomielteisen pseudotieteilijän maailmaa siinä mielessä että hän esitti että teoriat eivät ole sellaisenaan ja puhtaana koskaan konfliktissa havaintojen kanssa. Falsifiointitilannetta ei tavallaan ole olemassa "puhtaana". Duhem itse esitti asian niin että jos havaittu ilmiö ei synny koejärjestelmissä, haastetuksi tulee koko teoreettinen rakennelma tuon kokeen ympärillä. Tiedetään että jossain on vähintään yksi virhe mutta koejärjestelmä ei kerro onko se mittausvirhe, mittalaitetta ja sen toimintaperiaatteen teoriaa haastava. Vai onko itse teoria haastettuna. Josta voidaan sitten hypähtää siihen suuntaan että jokainen teoria voi olla tosi jos ollaan valmis tekemään riittävän suuria muutoksia muualle, muihin teorioihin. Tästä seuraa se, että "tiede ja totuus" ei tavallaan lainkaan ole (yhdessä) teoriassa vaan teorian laajemmassa kontekstissa. Joka ei tietenkään tarkoita relativismia sillä näitä muutoksia ja korjauksia on tehtävä muualle. Lopputuloksista voi tulla yhteismitattomia kuin nykyajan modernista tieteestä ja nuoren maan kreationistien maailman kuvauksista. Tämä yhteismitattomuus tietenkin tarkoittaa sitä että on helposti pakko ottaa kantaa siihen onko vaikkapa gravitaatioteoria tai suhteellisuusteoria enemmän "pahaa naturalismia" vai "kreationistien tiedettä".

Nuoren maan kreationistit harvemmin osaavat johtaa tähän aina kun puhuvat "maailmankuvien kaikkinaisista vaikutuksista". Koska heidän teoriansa on Tosi ja evolutionistit ovat tekemässä rajallista tulkintaa maailmankuvien pohjalta. Mutta toisaalta heidän edukseen voitaisiin vihjata että myös Duhem oli varovainen. Hän ei suoraan esittänyt että falsifiointi ei olisi lainkaan mahdollista missään olosuhteissa. Duhem kritisoi enemmänkin Newtonin metodia (Newtonian method) jonka ytimessä on reduktio ja induktio ja selkeärajainen teorian hahmottamien kohteiden tunnistaminen tai kumoaminen. Tai kuten Duhem itse muotoili ; "...science no longer observes facts directly but substitutes for them measurements, given by instruments, of magnitudes that mathematical theory alone defines, induction can no longer be practiced in the manner that the Newtonian method requires." Duhemista tätä ei voi käyttää kaikkiin teorioihin ja kaikkeen tieteeseen. Duhemin näkemyksessä korostetaan enemmänkin sitä että teoria ei saa olla "isolaatiossa", irrallaan muista teorioista. Sen on päin vastoin oltava eloisasti kytköksissä muihin teorioihin. Kokonaisuus ja konteksti ovat kaikki kaikessa, joten ilman yhteyksiä teoria ei olekaan mitään.

Tämä on surullinen huomio nuoren maan kreationismin kannalta sillä sen perussävynä on koherenssista huolimatta denialismi. Se kiistää ajoitusmenetelmät, kiistää evoluutioteorian, kiistää laattatektoniikan, mutta ei suinkaan luo näiden tilalle teorioita jotka olisivat kytköksissä toisiinsa ja tekisivät kokonaisuudesta empiirisiä tieteitä. YEC jääkin hyvin irralliseksi teoriaksi. Se suojaa ja koherentisoi tulkinnat tekemällä esimerkiksi fyysikoiden puoliintumisaikoihin perustuvasta menneisyyden tutkimuksesta täysin maailmankuvallista. He eivät luo uusia ajoitusmenetelmiä joilla nuori ikä todistetaan vaan viittaavat enemmän siihen että uhkaavat liian vanhoja tuloksia antavat mittausmenetelmät ovat arvottomia. Tämä on juuri sitä "isolaation" luomista.

Onkin tavallaan surullista että perusryhmäoppikin nojaa sen varaan että lajit oletetaan erillisiksi niin kauan kuin eri perusryhmien välillä ei ole havaittu lisääntymisyhteyttä samalla kun perusryhmä on määritetty siten että suora tai epäsuora lisääntymisyhteys tarkoittaa että kohteet kuuluvat samaan perusryhmään. Tämä tautologisuus, kehäpäätelmärakenne, kun tarkoittaa sitä että teoriaa ja sen kontekstia ei koeta koejärjestelmässä ja täten se jää isolaatioon. Näin siitä huolimatta että kreationistien tapa ajatella lajia ja perusryhmää jonain joka vain havaitaan on sitä miten arkielämässä koemme käsitteet. Vaikkapa katsoessamme vasaraa tai tuulta, on arkista ja helppoa ajatella että kohde on, paitsi määritelty kulttuurinen sopimus ja näkökulma, niin myös jotain konkreettista.

Redusoitavan määrä

Kun ihmiset hakevat selityksiä he vaativat helposti melko runsaasti. Kuitenkin käytännössä jotkin asiat ovat tutkittavissa ja täysin luonnontieteellä selitettävissä, mutta ongelmat ovat enemmän teknisiä kuin jotain jossa maailmankaikkeudessa olisi tietämisen este.

Tästä hyvä esimerkki on pituus. Kuvitellaan että meillä on kaksi erimittaista ihmistä. On Maija ja Matti. Matti on Maijaa 10 senttiä pidempi. Voimme hakea tähän selitystä vanhemmista. Matin vanhemmat voivat olla pitkiä tai heillä voi olla pituuteen vaikuttavia geenejä. Myös Matin sukupuoli voi vaikuttaa geenien kautta. Toisaalta tässä ei kuitenkaan ole kaikki. Kenties Mattia onkin ruokittu paremmin. Kenties hän on harrastanut sopivasti liikuntaa ja saanut muutoin ravintoa joka on estänyt hänen kasaanpainumistaan. Kenties Matti onkin sopivasti sen ikäinen että hän on pituuskasvussa edellä ja Maija kasvaakin pituutta myöhemmin.

Muuttujia on niin paljon että käytännössä se määrä vakoilua jota tarvittaisiin tuottamaan perimmäinen selitys Matin ja Maijan pituuseroille on käytännössä mahdoton toteuttaa. Tieteellisesti katsoen voimme hakea tilastoja joissa tarkastellaan Matin ja Maijan analogeja. Joilla on yksi tai useampi yhteinen attribuutti. Näistä saadaan tilastollisia ennusteita joihin kaiken kaikkiaan Maija ja Matti varmasti osuvat joihinkin kohtuu hyvin, todennäköisemmin kuin osuvat hyvin huonosti niihin kaikkiin.

Tavallaan yksilötasolla pituuden selitys jääkin kohinaan ja jää mysteeriksi. Tästä ei tietenkään yleisesti ottaen päätellä että pituus vaatisi yliluonnollista elementtiä. Tai että pituutta ei voitaisi selittää ja tutkia tieteellisesti.

Mutta jos kyseessä onkin uskonto, tilanne muuttuu. Kognitiivisessa uskontotieteessä voidaan katsoa tilastollisia malleja. Niissä yksilöillä on taipumuksia ja tietyissä tilanteissa tietyt aivoalueet käynnistyvät ja tietyt ajatteluprosessit voidaan havaita. Nämä antavat tilastollisia ennusteita. Yksilön vakaumuksessa on kuitenkin enemmän ja vaikeammin tutkittavia muuttujia kuin pituudessa. Silti ihmiset olettavat että jos vakaumus ei yllä henkilökohtaiselle tasolle se vaatisi yliluonnollien elementin. Mikä on tietenkin aivan yhtä omituista kuin selittää että pituudessa olisi yliluonnollista vain siksi että kohinaa on liikaa.

Samoin jos meidän on katsottava ja selitettävä miksi jokin taideteos tuntuu ihmisistä joltain. Tätä kokemusta voidaan periaatteessa lähestyä siltä pohjalta että taideteos on empiirisesti olemassaoleva asia. Ja se vaikuttaa silmiin ja hermosoluihin. Kokonaisuus voi vaatia jokaisen neuronin asetelmien kartoittamista. Tätä haastetta pidetään sitten väistämättä ei-naturalistisena ja esitetään vakavalla naamalla että tiede ei voi selittää taidetta ilman Jumalaa tai muuta yliluonnollista. Vaikka systeemi jossa on teos, henkilön valmiiksi olevat muistot, kokemukset, aistiärsykkeet ja niiden tuleminen yhdessä taustametelin kanssa ja muu kognitio mitä ihmisessä on mukanaan. Systeemi jossa on ihmisen hermosto reagoimassa ihmisen aistinelimillä johonkin määrättyyn kohteeseen on monin kerroin mutkikkaampi ja vaikeammin kartoitettava kuin yksilön pituuden määräytyminen.

Ja silti ei ole tavatonta että jos esität olevasi naturalisti, joku kertoo sinulle että "Selitäppä sitten syvälle menevällä, tieteellisellä ja aidosti ymmärtävällä tavalla J. S. Bachin musiikki."

Naisten alusvaatteet - paras lahja mieheltä miehelle?

Ystävänpäivään liittyy mainontaa. Minullekin mainostettiin naisten alusasuja. Eikä varmasti siksi, että oletuksena olisi että käyttäisin niitä itse vaan siksi että ystävänpäivää piristää aina se, että ostaa naiselleen alusasut, joista sitten helposti tulee sanomista olivatpa nämä liian pieniä tai liian suuria. ~ Kuitenkin alusasuihin liittyy vahvasti sellainen henki, että niiden ostaminen on itse asiassa lahjan ostamista itselle. Eli mies ostaa alusasuja saadakseen tästä itse jotain. ; Tällöin kyseessä on naisen esineellistäminen ; Naisen ruumista käytetään välineenä jotta saataisiin irti jotain hyötyä itselle.

Mutta onko asia näin?

Jos katsotaan ajatusta välineellistämisestä voidaan huomata vahva Kantilainen henki. Sen mukaan ihmistä ei saa käyttää välineenä. Tämä on monien kannattama eettinen periaate. Joten alusasusyytöksessä on jotain perää. (Pun intended intended.)

Se mihin alusasuargumentti tiivistyy erityisen vahvasti ovat reduktiivisia. Jotkut pitävät reduktiota itsessään pahuutena, jolloin redusointia pitää vastustaa teiteenfilosofiassakin. Mutta tässä kohden on hyvä painottaa että tässä reduktio on sidottavissa nimenomaan välineellistämiseen. Joten tässä kyseisessä tapauksessa yhteys voi olla validi vaikka sitten kannattaisikin reduktionismia noin yleisesti ottaen. Nainen redusoidaan joko ruumiiseensa (reduction to body) tai pelkästään ulkonäköönsä (reduction to appearance) ja tätä kautta naisen kehosta ja ulkonäöstä tulee keino jolla saadaan itselle erektio. Näin ollen voi olla että seksikkäät alusvaatteet ovat sovinistista esineellistämistä.

Mutta tästä huolimatta perustelussa pilkottaa aukkojen alla paljasta perustelematonta pintaa enemmän kuin bikiniuimarissa. Sillä tosiasiassa samantapainen logiikka voitaisiin siirtää muille elämänalueille. Voitaisiin esimerkiksi sanoa että ihminen ylipäätään antaa muille lahjoja vain jotta saisi itselleen hyvän mielen. Tämä on usein puolitotuus. Ja siksi oli tärkeää ottaa esiin reduktio. Reduktion ideana on se, että ihminen ikään kuin latistetaan yhteen tai muutamaan ominaisuuteen. Kuitenkin tosiasiassa alusvaatteet voivat olla enemmänkin "korostamista" ja "alleviivaamista" kuin "yliviivaamista". Ei naiselta tarvitse poistaa persoonaa sillä että hän pukeutuu jollain tavalla.

Voidaankin sanoa että lahjan antamisen asenne ja lahjan saaja ovat merkittävämpiä kuin pelkkä alusvaate. Ydinteemana on ajatus vaihdettavuudesta (fungibility). Jos nainen redusoidaan ulkonäköönsä ei ole väliä kuka tämä nainen on ; Jos seksikkään ruumiin voi vaihtaa toisen naisen seksikkääseen ruumiiseen, tilanne on selvästi välineellinen. Ja vaihdettavuus todistaa tämän. Mutta luultavasti suurin osa ostaa kuitenkin seksikkäitä alusvaatteita nimenomaan omalle kullalleen jolloin vaihdettavuutta ei ole. Kyseessä on siis lähinnä se, kohdellaanko lahjan saajaa persoonana vai vaatetelineenä.

Mutta ongelma on silti suoraan ystävänpäivän ytimessä.

Jotta voisimme ymmärtää asian syvyyden voimme huomata että suuri osa ystävänpäivästä keskittyy rakkauden muotoon jota antiikin kreikassa kutsuttiin erokseksi. Eros oli seksuaalista rakkautta. Näiden lisäksi kreikkalaisilla oli agape -rakkaus ja filia -rakkaus.

Agape -rakkaus on siitä mielenkiintoinen että siinä ei ole lainkaan kysymys ominaisuuksista. Toisin sanoen kohdetta rakastetaan riippumatta siitä minkälainen hän on. Tämä on sitä rakkautta jota kristinuskon Jumala kokee ihmistä kohtaan, ainakin monien teologien mukaan. (Tosin jos meidän täytyy uskoa Jumalaan pelastuaksemme, asia on oikeasti debatinalainen kysymys.) Kyseessä on ehdoton rakkaus, jonka mukaan jokaisella ihmisellä on ihmisarvo. Moni pitää tätä puhtaana rakkauden muotona.

Kreikkalaiset olivat kuitenkin hyvin käytännönläheisiä. Sillä filia -rakkaus ja eros olivat heillä jossain määrin sidoksissa ihmisen ominaisuuksiin. Aristoteles neuvoi esimerkiksi sitä minkälainen on hyvä ystävä. Tämä tarkoitti sitä että oli hyviä ystäviä ja huonoja ystäviä. Ja nämä liittyivät ihmisen ominaisuuksiin. Tämä tekee filiasta vähintään osittain vaihdettavaksi (fungible). Ja eroksen kohdalla tilanne oli vielä vakavampi. Sillä Platon näki että ihminen näkee suoraan toisessa olevaan kauneuden ideaan. Siksi ihminen esimerkiksi kykeni rakastumaan ensi silmäyksellä, tietämättä mitään toisen persoonasta. Kauneuden ominaisuudet olivat sidoksissa ideamaailman kauneuteen ja eros oli puhdasta ominaisuutta.
1: Aseksuaalisuuskeskusteluissa halutaan usein erottaa seksi mutta säilyttää eros. Eli suhdetta ei nähdä ystävyytenä. Tämä itse asiassa tiivistää filian ja eroksen hyvin lähelle toisiaan. Pitkään jatkunut ja seksinhimosta lauhtunut parisuhde vihjaa että asia on vähintään jossain määrin uskottava.

Ja tämä ongelma on oikeastaan kaikessa ystävänpäivän ytimessä. Etenkin alusvaatteissa. Eroksen maailmassa kaikessa on kysymys ominaisuuksista. Ja ainut mikä tässä sotkee asioita on vastavuoroisuus. Jossa molemmat hyötyvät. Jos nainen kokee itsensä hyväksi ollessaan seksikäs ja saadessaan näin miehen ihastumaan ja tekemään mitä itse haluaa, on kyseessä vastavuoroisuus. Jos rakastelu toimii niin että molemmat nauttivat, ihmiset jossain määrin välineellistävät toisiaan. Ja se mikä perhe-elämästä on tärkeää oppia on se, että raha ja kotityöt ovat yleisiä riidan aiheita.

Tosin niin ovat tiettävästi toiselle valitut seksikkäät alusvaatteetkin. Kenties siksi että ne kertovat vaatimuksista tai odotuksista. Tai siitä että valinnat kertovat lahjan saajalle siitä minkälaisena lahjan antaja heitä pitää.

Alitajunnan hämärä ; Miekkailun kauneudesta

Menneenä aikana miekkailu on ollut pragmaattinen taito. Nykyisin se on lähinnä harrastus. Rankka harrastus, mutta harrastus yhtä kaikki. Sitä ei voi oikeuttaa sodankäynnin taidolla modernina aikana. Ja miekan kantaminen on laitonta sen verran yleisesti että sitä ei voi pitää itsepuolustuksenakaan. Tai jotain sinne päin.

Tässä mielessä miekkailu on hieman kuten musiikkia. Mutta vielä parempaa. Musiikki on hyvin abstrakti taidemuoto jolla ei ole mitään muuta tarkoitusta kuin itsensä. Se on kuitenkin myös hyvin kompleksista. Ja sekä musiikin että miekkailun soittamisen voi kuvata. Nuotein tai tekniikkakirjoin. Ja siinä missä muusikko harjoittaa tekniikoita soittimellaan on miekkailijakin käsityöläinen. Tulkinta syntyy kun nuotit kohtaavat tekniikan. Tai oikeastaan vasta sitten kun tiedostetaan että nuotit ovat kuvaus tekniikasta, ja vain muistin helpottamiseksi. Siksi ei ole erikoista että Filippo Vadi rinnasti miekkailua musiikkiin. Miekkailu on rytmiä ja linjojen ja etäisyyksien geometriaa. Miekkailu on tilassa ja ajassa.

Jos aikaa ja tilaa ei saa oikein, kappale on epärytminen. Tai miekkailutekniikka ei toimi. Kohteeseen ei osuta. Kaikki on ajallista ja tilallista. Hetkessä elämistä, ja hetkittäistä onnistumista. Miekkailussa vastapuolen monimutkainen valintaprosessi tuo hämmennyksen tilan jossa vastaan voi tulla mitä tahansa. Ja silti, harjoituksella, omat kädet ja keho osaavat salamannopeasti arvioida etäisyyksiä, aikaa ja rytmiä. Ja asetella kaikki osaset siten että voidaan napata hallintaan ilmassa nopeasti viuhuva miekan kärkiosa. Osa joka ei kaiken kaikkiaan ole hirvittävän kookas. Se, että tämän oppii tekemään on mutkikasta. Ja se että harjaantunut ihminen tekee tätä kuin se olisi pelkkä refleksiivinen vaisto kertoo kyvystä monimutkaiseen päätöksentekoon. Jossa on hyvin rajallisia ehtoja, mutta joiden ympärille rakentuu jotain hyvin kaunista.

Miekkailun voi kuvata hyvin monella tavalla. Tekniikoita piirretään ja niitä voidaan kuvantaa matemaattisesti. Jokainen tekniikka ja miekan kohtaaminen ovat fysikaalisia ilmiöitä joita voidaan kaavoittaa fysiikalla. Efektit voivat vaatia lääketieteellisen tason jossa katsotaan yksityiskohtien lisäksi ruumiin rakennetta ja toimintaa. Tämä kaikki voidaan mallintaa. Ja näitä malleja tarvitaan harjoittelussa. Mutta harjoittelun jälkeen ne voivat olla jopa häiriöksi tekemiselle.

Kaikki tämä on niin mutkikasta että tietoinen mieli ei pysty käsittelemään asioita yhtäaikaisesti. Näin ollen miekkailu voi harjaantuneen käsissä näyttää myyttiseltä. Osa voi tämän myyttisyyden vuoksi nähdä asian niin että tekniikan kuvantaminen on vain karkeaa. Että niissä tapetaan jotain kauneudesta. Moni kokee että kuilu kaikkien ilmiön näkökulmien ja oman kokemuksen puhtauden ja yksinkertaisuuden välillä on todiste siitä että on jotain jota ei voi kuvata matematiikalla ja tieteellä. Mutta kenties asia onkin niin että itse ilmiön kuvaamisessa matematiikalla on kysymys pelkistämisestä vain jos se tehdään vajavaisesti.

Joku katsoo tekniikan yksityiskohtia, nuottipaperia ja musiikin teoria. Ja tässä aineiston äärellä tuskailee asian vaikeutta ja teknisyyttä. Tylsyys tuntuu miltei pahuudelta. Kuvauksia katsellessa itse tekeminen näyttää hienolta. Ja harjaantumisen jälkeen asioita tehtäessä suurin osa kuvauksista ei ole tietoisessa käsittelyssä. Tässä kieltämättä syntyy sellainen ajatus että jos nuo kuvaukset ovat kaikki, niin missä vaiheessa se kauneus tulee mukaan kuvioihin. He ovat mielestäni väärässä. Se ei ole koskaan poissa ollutkaan.

Sillä asiat ovat hieman kuten Keats sanoi kauneudesta ja totuudesta. Jos mielikuvitus ymmärtää jonkin asian kauniiksi, se on myös totta. Keats ei toki harrastanut miekkailua, sillä hän oli runoilija. Ja sitä sorttia joka mieluummin kävelee metsässä ja käyttää oopiumia. Mutta osa on liikunnallisempia runoilijoita. ; Siksi myös toisen aikomusten ennakointi ja oikea-aikainen vastatekniikka on jotain jonka tulisi olla totta. Tekniikkaharjoittelussa mallintaminen auttaa harjoittelemaan yksityiskohtia ilman että kaikki tekniikan kauneus musertaa kerralla. Reduktio on tässä kohden palottelevaa ja pelkistävää. Mutta vain sen vuoksi että ihmisen mielikuvitus ei ilman harjaannusta kykene ottamaan vastaan kovin suurta määrää kauneutta. Mutta tämä vähän pienempikin määrä on tietenkin hauskaa. Muutoin kenestäkään ei varmasti tulisi teräksellä runoilijaa.

Kädelle puhumisen mielettömyydestä

Daniel Dennett kuvaa kirjassaan "Intuition Pumps and other tools for thinking" -kirjassaan usein mielenfilosofian eri puolia. Hän kertoo esimerkiksi Roger Penrosen ja Stuart Hameroffin teoriaan tietoisuudesta. He liittivät tietoisuuden neuroneiden mikrotubuluksiin. Heidän tukenaan tässä teoriassa on jotain jota teorian kiriitikot voisivat kutsua "kvantti -sanan ylikäyttämiseksi".

Penrosen ja Hameroffin teoriassa on toki sen verran perää että aivan tuoreesti mikrotubuluksista on todella löydetty kvantti-ilmiöitä. Ja tätä kautta päästään sen tyylisiin fysikaalisiin löydöksiin joita Mark Balaguer pitää tärkeinä vapaan tahdon kannalta kirjassaan "Free will as an Open Scientific Problem".

Dennett kuitenkin huomauttaa että tietoisuuden sitominen pelkästään kvantti -ilmiöihin on ongelmallista. Koska Hameroff on anestesiologi, Dennett oli kysynyt tältä että kun hän tekee leikkauksessa kädensiirtoa, niin antaako hän tälle siirrettävälle kädellekin anestesian. Kysymys on relevantti sillä kädessä on neuroneita joissa on mikrotubuluksia. Luultavasti tietoisuus ei siis selitykään mikrotubuluksilla vaan suuremmalla kokonaisuudella.

Vastaava ongelma koskee joitain tiukan reduktionistisia väitteitä. Jos esimerkiksi ajatellaan että tietoisuudella olisi yksi tietty paikka aivoissa, päädytään helposti sellaiseen tilanteeseen että on kysyttävä että jos aivoista leikataan vaikka punaista väriä näkevä paikka, niin mitä tästä seuraa. Jos ajatellaan että tietoisuus on jotenkin aivoissa, on selvää että alueen poistaminen estää punaisen näkemisen kyvyn. Mutta jos ollaan liian tiukasti reduktionistisia - eikä sen sijaan ajatella aivoja verkostona ja kokonaisuutena - niin siinä tapauksessa jos maljassa olevaa irtileikattua neuronikimppua ärsytettäisiin niin sen pitäisi aistia punaista väriä. Koska se on tuon yhden osan funktio.
1: Itseäni esimerkiksi kuolemanrajakokemuksiin usein liittyvässä ruumiistasiirtymiskokemuksissa korostuu se, että potilas voi hyvinkin aistia ympäristöään, mutta ei ruumiinkuvaansa. Vaihtoehtona nimittäin pitäisi olla se, että ihminen aistisi ilman aivojaan ja ilman silmiään - nehän ovat leikkauspöydällä. Ja jos ihmisiltä leikkaa silmät, nämä kuitenkin jotenkin lopettavat näkemisen. Jos ruumiistapoistumiskokemuksia voi tehdä, tämän pitäisi olla hidaste eikä este. Mutta esteeltä se vaikuttaa kun sokeita katsoo.

Itse pidän ajatusta anestesiaa pitävästä kädestä ja maljassa olevasta punavärin aistimisesta epäuskottavana. (Tosin on sitä paha kiistää täysin ; Onhan Dennett kirjassaan tarjonnut tähän hauskan esimerkin teoriasta joka keskittyi siihen että tietoisuus ei ole oikeasi neuroneissa. Että glutamaatti on se joka "soittaa" hermostoa. Että tietoisuus on glutamaatissa. Ja kun Dennett oli kysynyt että jos kaataa lasista viemäriin glutamaattia, niin onko tämäkin tietoisuutta käsittelevä aktio, oli nasakka vastaus siitä että eihän sitä oikein voida todistaa että näin ei olisikaan...) Ja siksi näkisin että aivot ovat hieman kuten polkupyörä. Siinä on osasia, joilla on selvä funktio. Niiden poistaminen osoittaa että ne tekevät tiettyjä asioita. Mutta tietoisuus on vähän kuin ajettava polkupyörä, kokonaisuus. (Tämä ei välttämättä vaadi emergenssiä. Itse tosin pidän emergenssiä reduktionismina josta ei vielä tiedetä tarpeeksi tai joka on laskennallisesti liian haasteellinen ja vaatii siksi helpottavan oikotien.)

Tämän näkökannan vuoksi minulla on tietysti hyvä syy epäillä että käsiä ei tarvitse anestesioida ja että niille ei kannata puhua jos naama ei kuuntele. Einaturalistisille ihmisille joille aistiminen ei ole elimistökysymys, vastaus ei tietenkään ole yhtä ilmiselvä. Hekään tuskin puhuvat kädelle. Mutta heidän spirituaaliteoriansa ei kerro, miksi ei maksa vaivaa..

Pieni huomautus : Placebo, tuo mielen voitto materiasta

Olen agnostikko Jumalaa kohtaan, mutta jos kysymys olisi ihmisen sielusta olisin ehdottomasti ateisti. Tämä hämmästyttää monia. Heistä ajatus sieluttomuudesta olisi epätieteellisyyttä. Tässä käytetään usein placeboa vastaesimerkkinä ; Henkenä on se että kin mieli vaikuttaa muuhun kehoon, ei mieli olisi ruumiin hallinnassa vaan ruumis mielen. Moni luulee että placebo tulisi skeptikolle yllätyksenä. On toki vaikeaa ymmärtää miksi he näin luulevat, koska tämä placebon esilletuominen on hyvin tavanomaista ja suorastaan klisee.

Kuitenkin koko ajatus siitä että placebo on mielen voittoa aineesta toimii jos ja vain jos peruspremissinä on että mieli ei ole fysikaalista (ei fysiikkaan emergentissä tai redusoituvassa suhteessa). Ja tämä sitten on se mitä se argumentti yrittää todistaa ; Huima älyllinen saavutus on siis se, että olettamalla  kartesiolaisen dualismin olevan tosi saadaan päätelmä jossa kartesiolainen dualismi on tosi. Petitio principii -rakenteet eivät herätä syvää luottamusta niihin vetoaviin tahoihin.

Kybridi

Dan Simmonsin "Hyperion" on niitä harvoja teoksia jotka ovat vaikuttaneet maailmankuvaani syvästi. Eräässä mielessä tämä demonstroi "todellisuuden" käsitystä joka nousee esiin Kekäleen ja Murron "Narnia todellisuuden peilinä" -teoksesta. Siinä todellisuus määritetään eksistentiaalisesti. Jos elät arjessa, sinulle tapahtuu tapahtumia. Nämä ovat toki tosia ja objektiivisia. Mutta jos ne ovat "harmaata", et koe sitä etkä siksi maista "todellisuutta". Siksi vain kirjallisuus ja asiat jotka saavat tuntemaan asioita kertovat että olet maistanut todellisuutta. Ja näin fantasia voi olla todempaa kuin se "oikeiden asioiden tekeminen" joihin monia filosofinplanttuja ja blogisteja tiemmä kehotetaan. ; "Hyperion", Simmonsin sarjan ensimmäinen osa on minulle hyvin "todellinen" tässä yllä määritellyssä mielessä. Ja sen jatko-osat on mielestäni tarpeetonta täydellisesti kesken lopetetun kirjan juonellistamista. Mikään ei ole yhtä täydellistä kuin lopettaa kirja siihen kun ihmiset kertovat tarinansa, eivät selvitä mitään mysteeriä ja kävelevät laulaen aikahautoja kohti.

Olenkin käsitellyt "Hyperionia" esimerkiksi kokonaisuutena ja yksityiskohtina. Tällä kertaa katson yksityiskohtaa, joka liittyy vahvasti kirjan toiseen teemaan. Nimittäin siihen mitä on olla ihminen. Kirjassa persoona, elämä, elossaolo ja vastaavat filosofiset ongelmat nousevat erilaisina kombinaatioina esiin. Kirja ei vastaa, mutta sen sijaan kysyy, milloin jokin on vaikkapa tietoinen tai persoona.

Kirjassa esiintyy monia universaalisti tuttuja versioita kysymyksestä. Sinisen värisiksi valmistetut androidit ovat ihmisen ja koneiden sekoituksia. Ihmisen ja robotin välimaastoa kurotaan myös kertomalla miten teknologialla voidaan kehittää ihmisten fyysisiä ominaisuuksia.

Sen lisäksi kirjassa on uniikkeja tapoja lähestyä asiaa. Ensimmäisessä tarinssa esiin nousevat bikurat ovat tästä hyvä esimerkki. He "ovat ristinmuotoisesta", ja siinä on oikeastaan kaikki mitä heissä on. He ovat sukupuolettomia ja hyvin vajaaälyisiä. Kuolemansa jälkeen he regeneroituvat uudestaan henkiin. Heitä on vakaa numero. "Kolme tiuta ja kymmenen". Heidän elämänsä on mekaanisen rituaalinomaista eikä asioihin mietitä parannusta. Syviä kysymyksiä ei kysytä - on vain rituaaleja. Ja ristinmuotoinen joka heidät herättää henkiin estää heitä myös liikkumasta kuin hyvin pienellä alueella. Heillä ei ole mainittavaa kognitiota, ei vapautta eikä kykyä kuolla. Silti intuitiivisesti tuntuu että he olisivat jollain omituisella tavalla ihmisiä. Mutta samalla heiltä on riistetty kaikki mikä ihmisyydessä on arvokasta ja tärkeää.

Mutta tämä blogaus keskittyy kybridiin. Lamian tarina on ollut se joka on minua kiinnostanut vähiten. Runoilija Martin Silenius ja "vaeltava juutalainen" Sol Weintraub ovat kiinnostaneet vahviten. Lenart Hoytin tarina on niin vahvasti teologian ja uskontokritiikin sävyttämää, että tämän merkityksestä ei voi alikorotaa. Ja Fehdmahn Kassadin seksin ja väkivallan sävyttämät seikkailut ovat tietysti olleet ... innostavaa ... luettavaa. Siksi en aiemmilla lukukerroilla ole antanut tarpeeksi sydäntä ja panosta John Keatsin kybridille. (Runoilijalle joka ei ole yhtä hauska kuin Martin Silenius ja jonka seksi ei ole yhtä vetoavaa kuin Kassadilla. Hänellä ei tavallaan ole paljoa tarjottavaa, muuta kuin laimennettua ihmisyyttä.)

Ennuste ; Luvassa on paljon
ihmisen näköisistä kuorista,
tekeleistä ja pään hajoamisesta.

Tuoreimmalla lukukerralla juuri tämä tarina kuitenkin iski eniten. Tietoisuutta nimittäin lähestytään siinä ikään kuin toisin päin. Tavallisesti ihmiset lähestyvät robottiutta. Mutta kybridien kohdalla koneet tavoittelevat ihmisyyttä. Tietääkseni tämänsuuntaista yritystä määritellä - tai ainakin lähestyä - ihmisyyttä ei ole kovin usein käsitelty, ainakaan samalla syvyydellä.

Ja yksityisetsivä Lamian rakastaja ja asiakas Johnny sattuu olemaan "persoonallisuuden palautusprojektiin" liittyvä "rekonstruoitu persoona" (s. 359) "Simulaattori luo ympäristön, kytkee mukaan tunnetut faktorit ja työskentelee kreatiivisesta tuotannosta taaksepäin." ja apuna käytetään kaikkea tarvittavaa aineistoa. Tieto kerätään (s. 358) "Hänen kirjeistään. Päiväkirjoista. Kriittisen tarkoista elämänkerroista. Ystävien todistuksista. Mutta ennen kaikkea hänen säkeidensä kautta." "Johnny" on tämänlainen persoonallisuuden simulaattori joka on sitten ympätty biologiseen ruumiiseen. Koska se yrittää toisintaa tuotoksia, se on ikään kuin yritys mallintaa inhimillistä käytöstä. Ja imitaatio on tekoälyn kannalta, paitsi parasta imartelua, myös filosofinen muistutus siitä että Turingin testi on pätevä jos tietoisuus ja tietoiselta näyttäminen ovat sama asia. Tietoisuuden imitaatio joka menee läpi on tietoisuutta. Ja Johnny taatusti on yhtä tietoisenoloinen kuin muutkin kirjan hahmot.

Toki Johnny ei alussa vastaa ihmistä. Hänen kybridiruumiinsa kun ei estä tietoisuuden tallentamista muualle. Tarina alkaakin siitä että hänen aiempi ruumiinsa on murhattu ja hän oli tämän vuoksi menettänyt tietoja muutamalta päivältä. Myöhemmässä vaiheessa hän kuvaa omaa rooliaan. Ja kuten ihmistenkin kohdalla, ympäristö on tässä oleellinen osa ; (s. 407) "Perustaso on itsessään abstrakti. Tietokoneen, tekoäly-peräisten tietopiirien ja kvasihavainnollisen gibsonilaisen matriisin yhdistelmä, joka suunniteltiin alunperin ihmisten suorittamia toimintoja varten ja joka hyväksytään nykyään yleisesti ihmisen, koneen ja TekoÄlyn yhteiseksi alueeksi" ja tämä tekee hänen kybridistään epäoleellisen verrattuna ihmisen ruumiiseen (s. 407) "Voin "olla" missä hyvänsä nämä limittäin olevat tietopiirit vain antavat minun kulkea ... kaikissa verkon maailmoissa, tietenkin, perustasolla ja missä hyvänsä TeknoCoren konstruktiossa kuten Vanhassa maassa ... mutta ainoastaan siinä ympäristössä pystyn omaksumaan itselleni "tietoisuuden" ja operoimaan tai kauko-ohjaamaan sellaisia antureita kuin vaikkapa tätä kybridiä." Hän tavoittelee sen sijaan ihmisyyttä syvästi. Ja osana tätä on irtautuminen "perustasosta".

Tämä on jo lähtökohtaisesti hyvin mielenkiintoinen teema. Keats kun korostaa sitä miten paljon hän menettää ruumiiseen siirtymisellä. Ihmisen aivokoneiston laskentakyky on hyvin minimaalista ja yhteys tietoon on hyvin erilaista. Se, mikä on ihmiselle vain muutama päivä on tekoälyn kaikkeatarkkailevassa maailmassa "ikuisuus". Tämä näkökulma on tärkeä siinä mielessä että Keats yrittää irtautua jonkinlaisesta kartesiolaisen dualismin teknologistetusta versiosta. Kartesiolaista dualismia puolustetaan yleensä sitä kautta että olisi jotenkin mahdotonta että tietoisuus olisi mekaanista tai biologista. Että täytyy olla niin että jokin sielu kauko-ohjaa jonkinlaista liharobottia. TekoÄly ja perustasolla toimiminen ovat tässä varsin suoraviivaisia analogeja.

Mutta kirja ei ota suoraan kantaa projektin onnistumiseen. Sen sijaan se heittää vaikean pähkinän. (s. 365) "Persoonallisuuden palautusprojektit olivat fiaskoja jopa parhaan simulaatiokontrollin kanssa. Heillä oli käytössä VOIMA:n ja OCS:HTN:n verkosto... kaikkia muuttujia ei pystytty onnistuneesti ennakoimaan. Persoonan malli tulee itsestään tietoiseksi ... enkä tarkoita tietoiseksi itsestään pelkästään siinä mielessä kuin sinä ja minä olemme, vaan tietoiseksi siitä että se on keinotekoisesti itsestään tietoinen persoona - ja se tapahtuu määräajoin tapahtuviin outoihin silmukoihin ja epäharmonisiin labyrintteihin, jotka vievät suoraan Escher -tilaan" ... "sellainen persoona saa hermoromahduksen. Tulee hulluksi. Siirtyy psykostadiin." Moni voisi nähdä tämän osoituksena siitä että tekoälyprojekti ei toimi. Että tietoisuudessa on jotain niin ylimaallista että mikään laskentateho ei selitä sitä tai voi toistaa sellaista. Toisaalta juuri itsetietoisuuteen liittyvät asiat - yhdistettynä siihen että mallinnuksessa on käytetty entisiä ihmisiä jotka ovat suhtautuneet tietoisuuteen maailmankuvallisesti - voivat johtaa siihen että tämä kaatuminen ja sekoaminen on nimenomaan osoitus siitä että todellinen tietoisuus on saavutettu! Ja kenties sen vuoksi Keats on runoilijana riittävän joustava jotta hän kykenee toimimaan maailmassa varsin hyvin sekoamatta aina siihen asti kunnes kuolee. (Eli ei kovin kauaa.)

Laskennallisuuden tematiikka on tietoisen mielen ohjelmoimisen kannalta syvä ongelma. Mekaniikka ei tunnu sopivan yhteen ihmisen toiminnan luovuuden ja anomaalisuuden kautta. Ja siksi on hyvä miettiä miksi tunnetuista piirteistä syntyy emergentti piirre, ennustamattomissa oleva mielipuolistuminen. Ja jos tämänlainen ennustamisen ongelma on olemassa, kenties koko tietoisuus itsessään on samanlainen "reduktiivisesti laskemattomissa" mutta silti ohjelmoitavissa koska se on "rajalliseen laskentapohjaan liittyvä emergentti piirre". Kenties se on kuten elämässä ; Jossain määrin elossaoleminen on sitä että voi kuolla, tulee kuolemaan ja tiedostaa kuolemansa. Ja samassa määrin tietoisuus, persoona ja mielenterveys voivat olla vain niillä jotka voivat sen menettää, seota ja pelätä hulluksi tulemista. ; Ja sitten toisaalta jos tietoisuus menee rikki, voidaan melko vahvasti epäillä että se viittaa siihen että ajatus tietoisuuden eilaskennallisuudesta (joka voi viitata vaikka sielun kaltaiseen eilaskennalliseen essenssiin tietoisuuden takana) olisi hyvinkin vakavastiotettava. ; Sama havainto voi johtaa aivan päinvastaisiin tulkintoihin. Ja uskon että Simmons tekee tämän tarkoituksella. Hän ei kirjassaan vastaa vaan kysyy.

Tietenkin laskennallisuus näyttelee kirjasarjassa suurta roolia muutoinkin. Ja tämä kytkee ihmiset ympäristöönsä ja maailmaan kahlehdituiksi mutta vapauteen heitetyiksi. ; Koska aikahaudat kulkevat ajassa taaksepäin, nykyajan TekoÄly taistelee tulevaisuudesta käsin tehtävää sodankäyntiä vastaan. Ja koska tähän liittyy tuntemattomia muuttujia joita se ei osaa selittää, se pyrkii mallintamaan tarkemmin ja luomaan olellisia testejä. Tämän projektin tiimoilta syntyy esimerkiksi John Keatsin kybridi, jonka toimia seuraamalla TekoÄly saisi oleellisia tietoja. Ja näin TekoÄly luo itse pahimman vihollisensa. John Keats kun talletetaan Lamiassa olevaan muistisiruun ja kybridi ehtii myös lisääntyä Lamian kanssa. (Johnnyn ruumis oli myös biologinen miehen ruumis sanan täydessä mielessä. (s. 397) "Hän on kone, ajattelin. Ihminen, mutta kone sen takana. Suljin silmäni. Pehmeä käsi kosketti poskeani, kaulaani ja niskaani." ... "Hän avasi silmänsä juuri sillä hetkellä katsoakseen minua ja näin niissä vain tuon hetken kiihkon ja intohimon.") Ja tästä rakkaudesta - tai hyvin uskottavasta rakkauden simuloinnista ja imitaatiosta - syntynyt lapsi sitten on oleellisen tärkeä palanen jonka tulevaisuuden ihmiset tarvitsevat. Kaikki tämä itseääntuhoava tapahtuu perimmiltään vain siksi että TekoÄly ei pidä anomalioista ja lähestyy asiaa Jumalaperspektiivistä ja Jumalisuutta tavoitellen, tavalla jossa ainut mikä kelpaa ja on riittävää on kaikkitieto jossa ei ole ainuttakaan anomaliaa tai selittämätöntä emergenttiä piirrettä.

Juopa - Syöpä

Skepsiksen facebooksivuilla mietittiin skeptikoiden ja humanismin suhdetta. Aihetta tupataan käsittelemään sitä kautta että luonnontieteet olisivat jotenkin erityisen vahvasti ihmistieteitä vastaan. Että skeptikot ovat luonnontieteilijöitä ja se rakentaa juopaa jonka toisella puolella on paitsi pseudotiede niin myös humanistiset tieteet.

Tällä kertaa asia ei edennyt näille linjoille. ; Esimerkiksi historiatiedettä koskeva revisionismi, holokaustin kieltäminen, nostettiin esiin aiheena josta kuulee yllättävän harvoin. Skeptikot tarvitsisivat ja kaipaisivat tietoa tämmöisistäkin aiheista. Toki takavuosina holokaustin kieltäjiin reagoiminen oli hyvinkin suosittua. Mutta sittemmin skeptikot ovat ikään kuin insinööritieteistyneet.

Tavallaan tämä insinööristyminen nähtiin myös paluuna vanhaan.;Skeptikot olivat jossain alkuvaiheissaan miltei ryhmä jonka motiivit näyttivät jopa hieman likaisilta. : Kysymys oli siitä että naureskeltiin varvulla kaivoa katsoville ja "muille kylähulluille". Toki naureskeltiin siten, että naureskelu oikeutettiin tieteellä, sillä että kohteessa ei ole järkeä eikä toimintaa. Nykyisin keskustelussa on usein ruoka, vaihtoehtolääketiede ja Valkeen korvavalon tapaiset innovaatiot. Tässä välissä vain käytiin vähän filosofisemmissa aiheissa. Kenties syynä on se, että maallistunut yhteiskunta ei enää nosta näkyviksi ja vaikutusvaltaisiksi filosofisia tai hengellisiä asioita. Sen sijaan ikiaikainen käärmeöljybisnes joka myy lähinnä hyvinvointia, eikä taustafilosofiaa ja maailmankuvan jäsentämistä, on maallistuneelle ihmiselle hyvinkin haluttavaa. Siinä kun luvataan voittoja varsin pienillä panostuksilla. Moneen huuhaatuotteeseen suhtaudutaankin siten, kuin se olisi riskisijoitus ; Vähän kuin loton laittaisi vetämään. Ei ota jos ei annakaan.

Samalla kyseltiin että olisiko tämä sitä että skeptikot suhtautuvat negatiivisesti humanistisiin tieteisiin. Henkenä oli enemmänkin se, että skeptikot arvostavat humanismia mutta eivät vastavuoroisuutta humanistien kanssa. Humanistien taas usein koetaan pitävän luonnontieteitä kylmänä. Negatiivinen reaktio on yleistä, mutta se ei johdu siitä että humanistit yleisesti ottaen olisivat skeptikoiden asenteita vastaan. Se on enemmänkin pieni vähemmistö joka sitten pitää sitä ääntä. Moni humanistiseksi paljastunut taas korosti sitä, että heillä luonnontiede on hyvä asia. He eivät vain osaa sitä kovin hyvin. Ja samoin revisionismin kritisoimisessa ongelmaksi näytti nousevan se, että "inssipojat" eivät osaa hitstoriatieteen tekomenetelmiä. Skepsisläisillä olisikin iso tilaus humanistisen puolen asiantuntijoille.

Tämä tuotti itselleni nostalgisia tunteita. Olen nimittäin sen verran nuori että vanha, että olen vähän kasvanut "Tiede 2000" -lehden vaikutusmaailmassa. Siinä ei ollut juopaa. Sitä joka nykyään tupataan laittamaan humanististen ja luonnotieteellisten alojen välille. Tämän juovan paikka on olemassa, mutta ei siinä missä se usein nähdään. Tämänkaltaisen voisi nostaa esiin vaikka sitä kautta kun kuuntelin isäni, historiatieteen puolella opiskelleen, manauksia siitä minkälaisella epälogiikalla jotkut naistutkijat olivat historiaa lähestyneet.

Karu väitteeni on, että usein juopa ei ole edes metodologiassa.

Tämä ei ole edes hirveän radikaalia. Tieteen määritelmästä on keskusteltu paljon. Ja vaikka yksimielisyyttä ei olekaan, voidaan silti havaita jonkinlaisia seikkoja jotka yhdistävät humanistisen ja luonnontieteet lähemmäksi kuin voisi luulla. Demarkaatiokysymys on kenties liian dikotominen. Harmaan sävyjä yritetään ikään kuin väkisin luokitella joko mustaksi tai valkoiseksi. Ja tätä kautta demarkaatio onkin luultavasti enemmänkin "monesti haastava" kuin "ehdottomasti mahdoton".

Jos katsotaan aluksi luonnontieteitä, voidaan huomata että siinä on erilaisia tieteellisiä metodeja. Myös humanistien puolella, esimerkiksi historiassa, sovelletaan usein jonkinlaista tieteellisen menetelmän approksimaatiota. Nämä ovat kenties selvimmillään tilastoanalyysejä. Mutta joitain yhteyksiä voi olla vaikeampi nähdä ;  Otetaan vaikka Niiniluotolainen toistettavuuden periaate. Historiassa ei tehdä mekaanisia kokeita. Mutta silti siinä on toistettavuus. ; Historiantutkimuksessa empiirisenä aineistona on historiallinen aineisto, hypoteesina koulutetun tutkijan aineistonsa ja asiantuntijuutensa perusteella tekemät oletukset ja kontrolloituina olosuhteina kaikki käytetyt lähteet. Historialliset lähteet ovat juuri se avain jotka takaavat toistettavuuskriteerin täyttymisen. Jos toinen tutkija tarkastelisi samaa aihetta samalla rajauksella ja samojen lähteiden perusteella, päädytään samanlaisiin johtopäätöksiin.

Luonnontieteissä puhutaan kuitenkin hyvin matalista reduktion tasoista. On tavallaan ikävää että tieteen mittariksi on laitettu "jousi ja testiputki" -tyyliset skenaariot. Tällä on vaikutuksensa esimerkiksi biologiassa. Toki biokemian hedelmällisyys kertoo että yllättävän moni asia voidaan selittää biologialla. Mutta se on käytännössä niin hankalaa, että hyvin moni tutkimus voidaan tehdä ilman että reduktioketjua väkisin viedään kvanttimekaniikan maailmaan (and beyond). Ihmiset tekevät approksimaatioita. Siksi jo luonnontieteeksi nähty biologia on usein "poikkeuksien tiede". Aina syynä ei ole edes teorian anomaalisuus, vaan juuri se, että tällä reduktion tasolla on jo tehtävä approksimaatioita sen verran runsasti, että ne eivät voi olla vaikuttamatta tuloksiin jollain lailla.

Ihmisen kohdalla ongelmana on se, että tiedetysti kulttuuri ja muutkin kokemukset vaikuttavat. Historian kannalta approksimoituja muuttujia on kuitenkin paljon enemmän. Jokainen reduktion taso poistaa informaatiota ja lisää  tulkintojen vaihtoehtoja. Muinaistekstin oikeintulkitseminen on sitten jo sellaisella tasolla, että se lähentelee taiteenlajia. ; Kielenkäytössä ei ole aikanaan useinkaan pyritty selkeyteen ja yksiselitteisyyteen. Käytössä oleva teoreettinen viitekehys on usein yhteiskuntatieteilijän kehittelemä malli, jossa itsessään pyöritään reduktion tuoman tulkinnanvaraisuuden kautta. Mahdollisten menetelmien ja päätelmien määrä on valtava, eikä ongelmakaan ole loogisesti selkeästi rajattu samaan tapaan kuin fysiikassa.

Tällä on vahva liitos myös historialliseen miekkailuun. Esimerkiksi Guy Windsor kertoo blogissaan miten miekkailun hallinnassa mennään hyvinkin syvälle jos ryhdytään miettimään mitä tarkoittaa mestaruus jossain tämän tapaisessa aiheessa. Hän lähestyy sitä oman oppialansa, kirjallisuustieteiden, kautta. Vaikka kirjallisuuskritiikki on mielikuvissa hyvin filosofista ja kaukana siitä että jotakuta hakataan mekaanisella taidolla päähän teräesineellä, niin lähteenä on monta sataa vuotta vanha kirja. Mestarin täytyy ymmärtää tämä lähde, joten hän tekee pakosti myös kirjallisuudentutkimusta. Sen päälle hänen on osattava opettaa ja hallita myös se mekaaninen puoli. Tavallaan siksi miekkailu onkin art.

Viittaus ei  (ainakaan minusta) ole pelkkää kikkailua ja red herringiä pois humanismista ja kohti jotain ihan muuta kuin akteemista tiedettä. Kysymys on nimittäin tavallaan saman asian uudesta kertaluokasta. Humanistisen tutkimuksen tieteellisyyttä, sanan vahvimmassa mielessä, on käsittämättömän vaikea arvioida aivan tarkasti. Siinä on silti harmaan sävyjä. (Jopa miekkailussa on selvää että minulle ei kannata maksaa kursseilla opettamisesta mitään, Guylle kannattaa maksaa jo miltei pelkästä läsnäolosta. Laatuero on niin huima!) Historian kompleksisuus on kuitenkin tavallaan vain hidaste. Ja tutkimustieto on kuitenkin tiedeyhteisön kritiikin kautta korjaantuvaa.

Juopa luonnontieteiden ja ihmistieteiden välillä on siis tavallaan keinotekoinen. Ei ole mitään oleellista metodista eroa historian ja fysiikan välillä. - Ellei filosofian puolella olevaa postmodernismia ja vastaavia täysin puhtaasti relativistisia maailmoita oteta huomioon. (Ja niillä on tavallaan ylinäkyvyys. Samaan tapaan kuin niillä jotka pitävät skeptikoita kylminä ja kovina ja tunteettomina ihmisinä.) Historiantutkimuksessakin on olemassa arvokas yhteys tieteelliseen menetelmään. Se ei vain ole yhtä selvä ja kiistaton kuin vaikka fysiikassa (tai edes biologiassa) ja siinä on paljon vaihtelua tutkimusalasta ja tutkijasta riippuen.

Kenties demarkaatiokysymys on jopa lähtökohtaisesti väärä. Kenties demarkaatio -ongelman ratkaisu onkin siinä että jos kyseessä on "harmaasävyinen liukuma", olisi kenties hedelmällisempää lopettaa tarkan normin etsimisen. Falsifikaatiokriteerin kaltainen demarkaationormi on tietysti siitä kätevä että se on helppo oppia. Mutta jos erot ovat asteittaisia, olisi kenties viisainta lisätä luokitelmia. Ne voivat olla harmaasävyisiä nekin, mutta meillä olisi sentään jonkinlainen approksimaatio jossa luotettavuus ei ole  "joko-tai". Ehkä olisi käyttökelpoista puhua kunnolla menetelmää noudattavasta työstä nimitystä tiede ja humanistisesta tutkimuksesta voitaisiin puhua tutkimuksena. Sitten miekkailun tasoisen reduktiomyllyn läpikäynyt asia voisi saada nimityksen taide.

Tämä nimittäin asettaisi asioita kontekstiin, mutta halveksumatta. Tutkimuksen käsite korostaisi pohjimmiltaan, että historiallisella tutkimuksella on paljon enemmän arvoa kuin vaikkapa kristallipalloista lukemisella. Ja sama taiteessa ; Pidän taidetta vielä kunnioittavana käsitteenä. Onkin erikoista, miten demarkaation tapaiseen ongelmaan on jo niin paljon ratkaisuja, että siihen on vaikeaa tuoda mitään uuttai viisasat ymmärrystä. Sen sijaan semantiikka tuntuu sopivan jäsentelyyn tavalla joka tuo pinnalle uutta sanottavaa. Olisiko tieteenfilosofiakin tätä kautta hyvin kovan reduktion läpikäynyt prosessi ja sitäkin voitaisiin pitää enemmänkin jonkinlaisena taiteenlajina? Ainakaan itse en olisi pahastunut.

Filosofiset laitteistot

Filosofia esitetään usein määritelminä jotka kuvaavat sen perimmäisiä tavoitteita. Esimerkiksi katsotaan, että se tavoittelee totuutta tai viisautta. Kuitenkin käytännössä filosofia redusoituu joksikin jossa totuutta ja viisautta tavoitellaan jollain keinoilla ja näkökulmilla. Tämä johtaa siihen, että pragmaattisesti filosofia ilmenee erilaisina kikkoina ja menetelminä joiden väitetään edustavan joko totuutta tai viisautta.

Sen vuoksi on varsin kätevää käsitellä filosofiaa laitteistona. En ole vielä itse lukenut David Papineaun "Philosophical Devices" -kirjaa. Mutta pidän sen lähestymistavasta. Se tarkastelee käsitteitä ja perustelutapoja. Se toki monista latistaa filosofian. Mutta käytännössä jokainen filosofinen perinne on "latistunut" siihen, että asioita lähestytään vaikka fenomenologisesta näkökulmasta fenomenologiassa hyväksyttävissä nähtävin keinoin. Osa filosofeista esimerkiksi käyttää reduktiota ja toiset kieltävät sen käytön ja vaativat reflektoivaa filosofin omien tunteiden ja kokemusmaailman peilaamista.

Tämä on itselleni hyvin luonteva lähestymistapa. Voidaan jopa sanoa, että valtaosa teksteistäni rakentuu siten, että yhdistän jonkin itselleni kenties kiinnostavan asian johonkin käsittelytapaan. Tämä on ikään kuin malli jossa filosofinen laitteisto on mylly johon tungetaan aineisto ja katsotaan mitä tulee ulos. Vielä useammin syntyy rakenne, jossa on kaksi eri aihetta, joita yritän käsitellä jollain laitteistolla. Tässä teemana on yhdistäminen. Ja tässä filosofinen laitteisto valikoituu usein käytännössä valittujen aiheiden kautta. On jopa niin että toisiinsa yhteensopimattomat aiheet ovat haaste ja roolini on pähkäillä, mikä välineistö sopii aineistoon siten että voin käyttää sitä molempiin. Tämä johtaa usein siihen, että tekstini lähtevät jostain, ja sitten lopulta ollaan siirrytty ihan toiseen aiheeseen. Niitä yhdistää vain jokin teema. Ja tämä teema on käytännössä jonkinlainen filosofinen laitteisto.

Tämä on hyvä siinä mielessä, että se harjaannuttaa erottamaan erilaisia metodiikkoja. Tämä taas on taito joka on yllättävän harvinainen. Monesti pelkkä käsite itsessään hämää. Esimerkiksi Sewell aikanaan käsitteli termodynamiikkaa ja evoluutiota. Hämmentävintä oli se, että vaikka Sewell laittoi tekstiin esille entropian kaavoja, hän ei soveltanut sitä missään vaiheessa. Kaavan läsnäolo muuttui kuitenkin monien lukijoiden mielessä prosessiksi. Tämä ei kuitenkaan ole filosofisen laitteiston käyttäminen, vaan enemmänkin irrallinen laitteiston esittely. Kaava pelkästään "ilmassa" ollessaan jää tyhjäksi.

Samoin voidaan ottaa historia. "Takkiraudassa" kirjoitettiin vallankumouksen paraabelista. Oikeutusta matematiikkaan haettiin varsin suorasukaisesti. "Paraabeli on toisen asteen polynomifunktion kuvaaja ja sen derivaatta on lineaarinen. Paraabeli on siksi erittäin käytännöllinen kuvaaja kuvaamaan erilaisia muutoksia, joihin liittyy paikka, nopeus ja kiihtyvyys. Ja vallankumoukset noudattavat paraabelirataa. Tämän huomasi ensimmäisenä suuri matemaatikko ja fyysikko Pierre-Simon Laplace. Ne alkavat jostain alkutilasta, kiihtyvät, saavuttavat lakipisteensä, sitten sieltä aletaan tulemaan alas ja lopulta päädytään samaan tilaan, josta aloitettiin. Laplace otti tämän niin vakavasti, että hän formuloi siitä kaavan ja sovelsi sitä historiaan, ja kuinka ollakaan, vallankumoukset noudattavat kaikkialla samaa kaavaa. Alkukaaoksen jälkeen päädytään aina siihen samaan tilaan, josta aloitettiin. Tämä havainto merkitsi matematiikan ja tilastotieteen tulemista yhteiskuntatieteisiin ja sosiologiaan."

Itse en vastusta matematiikan ja tilastotieteen soveltamista yhteiskuntatieteissä. Pikemminkin päinvastoin. Kuitenkin "Takkiraudan" tekstissä ongelmana on se, että paraabeli on enemmänkin metafora. On toki lähes selvää, että vallankumouksissa on rakenne joka tiivistyy muotoon "vallankumous syö lapsensa". Kuitenkin samaa voisi kuvata sinikäyrällä tai ympyrällä. Itse asiassa paraabeli on toisen asteen yhtälö. Se voisi kuvata myös rajatonta ikuista eksponentiaalisesti kasvavaa käyrää. Laplacen analogian ongelmana onkin se, että miksi vallankumous ei ole kertatapahtuma. Miksi historia toistaa itseään jos toisen asteen kuvaaja kuvaa ihmisten väkivaltaisuutta?

Monitulkintaisuus on itse asiassa ongelma. Jos matematiikka, eksaktina menetelmänä, toimisi täydellisesti, meillä ei olisi tulkintavaikeuksia. Katsotaan vaikkapa vallankumouksen kaarta "Venäjän vallankumous on kestänyt hiukan pitempään - se alkoi tsaarin syrjäyttämisestä ja helmikuun vallankumouksesta. Sitten valtaan tulivat Kornilov ja Kerenski, ja lopulta lokakuun vallankumouksessa 1917 bolševistit. Tätä seurasi Leninin diktatuuri ja Stalinin diktatuuri. Lakipisteensä Neuvostoliitto saavutti Hruštšovin aikana. Sitten alkoi alamäkin Ensin Brezhnevin pysähtyneisyyden aika, sitten Andropov ja Tšernenko, perestroika ja vallankaappaus ja Jeltsin. Tämän jälkeen siirryttiin taas samaan demokratiaan kuin helmikuun vallankumouksessa, ja nyt Putinin aikana Venäjästä on jälleen tullut oligarkia. Kuinka kauvan kestää, ennenkuin Romanovit ovat jälleen valtaistuimella? Kymmenen vuotta? Viisikymmentä vuotta? Sata vuotta? Ruukinmatruuna ei tiedä, mutta Venäjällä kruunataan tsaari ennemmin tai myöhemmin valtaan aivan yhtä vääjäämättömästi kuin mitä ilmaan heitetty kivi putoaa maahan. Tai sitten Putin on jo tsaari." Monitulkintaisuus johtuu siitä että matematiikan sijasta paraabeli on vertaus. Ja se muistuttaa tässä eksaktin tieteen sijasta teelehdistäennustajien, horoskooppifanien, Nostradamuksen ennustusten tai Raamatun maailmanloppuskenaarioiden tulkitsijoita. Heille kuvaus on tosiasia ja tärkeintä on sovittaa aineisto sen mukaiseksi ja sen kielelle sen sijaan, että testattaisiin pitääkö se paikkaansa.

Toisen asteen yhtälö ei tässä kohden tosiasiassa ole matematiikan soveltamista yhteiskuntatieteisiin. Se, että saadaan matemaatikko ja kuuluisa nimi asetettua taakse ei muuta sitä tosiseikkaa, että kyseessä on lähinnä vertaus. Takkiraudan mallissa ytimessä on analogia. Mistä tiedämme, että "kulma on sama"? Hän esittää ennustuksen jossa Venäjällä tulee olemaan tulevaisuudessa tsaari. Mistä tiedämme mikä on riittävän analoginen  tsaarille? Mistä tiedämme mikä on riittävä vallankumoukselle? Historiantulkinnan kannalta ongelmallista on, että tuhoutuneita sisäiseen kinasteluun hajonneita alueita on vaikka kuinka paljon. Vertausta hakeva voi korostaa aina että jos paluuta ei ole tapahtunut, niin (a) se on ollut reformi eikä vallankumous (b) se on ollut vallankaappaus eikä vallankumous (c) se on ollut ulkopuolisen tekemä valloitus eikä vallankumous. Ja siksi ne olisivat epäanalogisia. (d) Muutokselle on annettava enemmän aikaa. Kokonaisuuden kannalta ongelmana onkin se, että tämänlaista teoriaa ei voi mitenkään falsifioida tai kritisoida. Sillä se ei ole teknisesti ottaen matemaattinen ennustus, mallintava vertauskuva, vaan tätä epämääräisempi näkökulmien vertauskuva.

Tässä on hyvä huomata, että vertaus on filosofinen väline. Se on hyvin intuitiivinen ja arkijärjen mukaine. Siksi Jeesuskin käytti sitä. Moni pitää vertauksista, ja itsekin sovellan analogioita mielelläni. Mutta on pidettävä mielessä, että se on aivan eri filosofinen väline kuin eksakti matematiikka. Matematiikka on perustaltaan deduktiivista, paraskin analogia on aina induktio. Ja vertaus on usein jopa monitulkintainen ja epämääräinen induktio - toisin kuin hypoteettis-deduktiivisen peittävän lain mallin mukainen induktio, joka on kyllä induktiivinen mutta myös varsin yksitulkintainen.

Tieteellisen mielikuvan tuominen tieteellisillä termeillä on pseudotieteiden lempikeino. Niiden ydin on siinä että jotain filosofista laitetta kutsutaan joksikin toiseksi. Yleensä jokin taikauskoinen tai muutoin heikko ja epäuskottava perustelukenttä yritetään sovittaa johonkin jota tiedemiehet noin yleensä kannattavat. Virhe onkin siinä, että laitteistoja ei eroteta toisistaan ja ajatellaan, että "kun siinä esiintyy matemaattinen termi, se on matemaattisesti todistettu". On selvää että yhteys ei päde Sewellin eikä "Takkiraudan" kohdalla. Tämänlaista argumentaatiovirhemaailmaa kutsutaan ekvivokaatioksi.

Vaikka emme tiedä (tai emme tietäisi) viisaudesta tai totuudesta mitään, tiedämme, että filosofisten laitteistojen näkökulmasta tämänlainen lähestymistapa ns. smells like a rat.

Sairaat aivot - ja muita näkemyksiä mielenterveydestä

Nykyaikana on aivan tavallista kohdata näkemyksiä jossa kyseenalaistetaan ties mitä asioita. Ei pidä yllättyä jos joku kiistää evoluution, ilmastonmuutoksen tai vastaavan. Erityisen innokkaasti huomio näyttää keskittyneen ruokaan ja lääketieteeseen. Tämä on tietyllä tavalla johtanut vastaankirjoittamisen periaatteen kautta siihen että "skepsis ry" näyttää minun silmiini vuosi vuodelta yhä vähemmän filosofiselta ja yhä vahvemmin ja lähemmin insinööritieteiltä ja sen esitykset jonkinlaiselta kuluttajansuojelujärjestöltä. Osa pitää tätä pragmatismia hyvänä.

On kuitenkin hyvä huomata, että vaihtoehtolääketiede esittää lähinnä (a) ei tieteen tulosten mukaan toimivia parannuskeinoja tehokkaina (b) kyseenalaistaa tieteellisten lääkkeiden tehoavuuden (c) pelottelee että konventionaalinen lääketiede on vaarallista ja (d) tehty ihmisten rahastus mielessä. Mielenterveyden kohdalla esitetään tätä vahvempia väitteitä. Siellä esitetään melko usein - hieman aikanaan julkisuudessakin näkyneen Puhakaisen "persoonan kieltäjistä" tuttuja kannanottoja.

Kukaan vaihtoehtohoitaja ei mene syöpäpotilaalle kertomaan että tämä on terve. Sen sijaan hän kenties lupaa että hänen erityinen keinonsa parantaa vaivan, tai että tämä johtuu siitä että on syönyt hiilihydraatteja ja ollut lähellä kännykkäsäteilyä ja syönyt vitamiininsa eiluonnottomina kapseleina samaa ainetta sisältävien luonnontuotteista uutettujen kapseleiden sijasta.

Tämä johtuu monestakin syystä. Alla muutama:
1: Siitä että sairaus liittyy oireeseen jotka ovat elimellisiä vaivoja. Niiden kyseenalaistaminen on vaikeaa. Pääseikkana on myös se, että useissa fyysisissä sairauksissa potilas tuntee olevansa sairas. Sen sijaan esimerkiksi skitsofreenikko voi itse ajatella olevansa se selväjärkinen. ; Tämä johtaa siihen että rahanhimoisen vaihtoehtohoitajan kannattaa valita strategiansa huolellisesti. Jos potilas kokee olevansa sairas, kättä kannattaa viedä lompakolle parantamisella. Ja jos tämä kokee olevansa terve ja vainottu, kannattaa lepyttää uhristatuksella ja pumpata palkkiot tätä kautta.
2: Ja tietysti mielenterveysasiat ovat tärkeä muutakin kautta. Jehovan Todistajat joutuivat aikanaan pyörittelemään kohua joka liittyi siihen, että vaikka virallisesti järjestö ei pidäkään esimerkiksi masennuksen hoitamista syntinä, niin mielenterveyshoitoon menemistä ei pidetty suositeltavana. Asiassa kannustettiin vitkuttelua. Syynä oli se, että (a) uskonnon nähtiin olevan itsessään mielenterveyttä parantava, eli masennukseen paras hoito on soittaa muutamaa ovikelloa ja (b) masennuksen esilletuominen on negatiivista mainosta uskonnolle. Se kun kertoo että tehoja ei tarvita. Parempi pitää hulluna kuin julkisesti apua tarvitsevana.
3: Ja skientologian kohdalla psykiatriavastaisuus on tunnettua. Sen kohdalla tulee mieleen, että missä vaiheessa kysymys on siitä että valitaan mahdollisimman tehokkaat rahastuskeinot, milloin sillä suojellaan menestyksellä uskonnon imagoa. Ja missä vaiheessa se johtuu siitä että skientologian kannalta on parasta, että sen jäsenet ovat hulluja ja jatkavat kuulumiseen liittyviä asioita kyseenalaistamatta menetelmiä - ja etenkin niiden hintalappuja.

Toki ei tarvitse olla rahanhimoinen - tai edes uskonnollisista syistä psykiatriakielteinen - ollakseen mielenterveydenhuoltoa vastaan. Tässä on kyseessä se moninainen filosofinen ongelmisto joka liittää puhtaasti mekaanisen aivokemian ohjailun luonteeltaan sosiaalisempaan terapiaan.

Kritiikki noudattaa yleensä jollain tavalla Puhakaisen käyttämää kaavaa. Siinä isketään siihen, että mielenterveys olisi sosiaalinen määrittely. Mielenterveys olisi siis jotenkin oleellisesti erilainen kuin vaikkapa sydänkohtaus. Tässä esilletuodaan usein sellaisia mielenterveyden ongelmia joita ei diagnoosijärjestelmässä pidetä vakavina sairauksina. Esille nousevat oireyhtymät, jotka tekevät ihmisistä lähinnä omintakeisia tai sellaisia että heidän on vaikeaa tulla toimeen ihmisten kanssa - ja joskus ongelma tulee esiin oikeastaan vasta nykyaikaisen tyylisessä kulttuurissa. Tässä on tosin aivan ehdottomasti muistettava se, että jo oireyhtymän käsite itsessään vihjaa että diagnoosijärjestelmä tuntee harmaan eri sävyt. Tämä pehmentää normatiivisuutta, jos ei kyllä sitä täysin poistakaan.

Tästä syntyy jopa niitä näkemyksiä että mielenterveys olisi sosiaalinen siinä mielessä, että jos uskot Jumalaan ja tarpeeksi moni uskoo siihen, se ei ole hulluutta. Mutta jos kaikki olisivat ateisteja, niin tämä sama jumalausko olisi sairaus. Samoin teistinen yhteiskunta voisi tulkita ateismin sielunsokeudeksi ja liittää sen mielenhäiriöksi. Tämä kuvaa nähdäkseni paremmin yhteiskuntaa diagnoosijärjestelmän ulkopuolella kuin sen sisäpuolella.

Syy on yksinkertainen. Joskus mielenterveyden ongelma voidaan liittää aivoihin. Itse asiassa jo lobotomian suuret vaikutukset - "toimivuus" jossa tulee korostaa niitä negatiivisia vaikutuksia sen sijaan että korostaisi miten se rauhoittaa potilaat kuten lobotomiaa aikanaan levitettiin - kertoo, että vaikka lobotomia oli virhetie, aivoilla on jokin erityisen suuri ja tärkeä merkitys mielenterveydelle. (Jos jonkin asian poistaa, ja tästä syntyvä variaatio johtaa muutokseen tutkittavassa aiheessa, on tässä välissä jokin yhteys. Elintärkeät elimet selviävät - tai pohjimmiltaan ovat selvinneet - sillä, että katsotaan mitkä elimet poistamalla ihminen kuolee.)

Voidaankin esittää, että mielenterveys on ainakin osittain ja joskus aivojen sairaus. Ja aivot ovat elin siinä missä sydänkin. Tässä mielessä osa mielenterveydestä muuntuu aivan selkeästi sellaiseksi, että se muistuttaa klassista lääketiedettä. Sydänvika voidaan havaita ja testata, vaikka potilaan itsensä mielestä vika olisi haimassa. Jos potilask okee, että tykytys on vain harmitonta, lääkäri voi periaatteessa havaita asian vääräksi. (Jos viitsii tutkia, kuten erilaisissa oloaan valittaneiden ohittamisista kertovissa kauhutarinoissa ei.)

Toki tässä mielenterveyden aivoistamisessa on vahvuuksia. Se, mitä tiedämme tietoisuudesta ja mielestä kertoo sen, että se on jonkinlaisessa oleellisessa yhteydessä aivoihin ja neurologiaan. Itse asiassa tämä on jo sen tasoisesti varma havainto, että vaikka ihmisellä olisi jokin erityinen sielu, sen olisi pakko jotenkin oleellisesti liittyä aivoihin ja toimia niiden kautta. Mielenterveys voisi olla "ohjainhäiriö" joka olisi silti aivoissa oleva vika. Aivokeskeisyydessä kysymys ei siis ole siitä että kiistetään välttämättä henkinen todellisuus ja vastaavat puolet.

Kuitenkin tässä on myös hyvin erikoisia heikkouksia. Ja nämä pätevät vaikka ottaisimme pohjaksi aivan skientistisen ja materiaaliin ja fysiikkaan nojaavan mieli-ruumis monismin. Syynä on se, että usein mielenterveyden ongelmat näyttävät olevan jotain jota on lähes mahdotonta liittää aivoihin mitenkään järkevällä tavalla. Mielenterveys liittyy aivoihin vain ad hoc. Tästä hyvä esimerkki on traumatisoituminen. Trauma toki tarkoittaa vammaa, mutta ei aivovammaa. Teoria traumojen aivoperäisyydestä on toki mahdollinen. Sanotaan, että vaikkapa se, että kaatuu pyörällä ja satuttaa kätensä ja pelkää tämän jälkeen pyörälläajoa. Muutos johtuu neuronien järjestyksestä ja yhteenliittymisten muutoksista. Aivot ovat kuitenkin vain kaukana oleva teoria.

Sillä tosiasiassa mielenterveyttäkin havaitaan oireilla. Diagnoosimenetelmä ei ainakaan toistaiseksi perustu kovinkaan usein suoraan aivokemiaan. Diagnoosin ja selityksen välillä on kuilu. Jos meille kerrotaan että "väsymys", "ruokahalun muutos", "aggressiivisuus tai ahedonia"... saadaan lopuksi päätelmä "masennus". Missään vaiheessa emme ole tarkistaneet aivokemiaa tai katsoneet yhteyttä oireen ja aivokemian välillä. ~ Oirelistauksessa erikoista on se, että itse asiassa jos moni erilainenkin syyjoukko johtaa samoihin oireisiin, ne tulkittaisiin samaksi sairaudeksi. Vaikka toinen olisi aivoperäinen ja toinen johtuisi vaikkapa haiman toimintaan liittyvä. (Olemmehan tässä nyt edelleen fysikalisteja.) Ja kun katsotaan selityksiä skitsofreniaan ja muihin vastaaviin, on itse asiassa tavallista että taakse löydetään mitä erilaisempia selityksiä. Samaan tautiin voi olla perusteltu näkemys jossa reduktio haetaan genetiikan ja aivovammojen kautta loisiin ja kylmän äitisuhteen kautta kiusaamiseen ja jumalanikävään, tai muuten vaan vääränlaisiin elämänkokemuksiin.

Tämä ei tarkoita ristiriitaa aivoperäisen sairauden ja oireisiin perustuvan diagnoosin välillä. Se tarkoittaa käytännössä sitä, että siitä ei ole lääketieteellisesti hyötyä. Sairauden aivoistamisessa pragmatismi katoaa. Ja psykiatria on paitsi mielenfilosofiaa, myös taito yrittää parantaa ihmisiä. ; Ilman mekanismia normatiivisuutta livahtaa mukaan hyvin helposti. Sillä tosiasiassa tiettyä oirejoukkoa kutsutaan sairaudeksi. Ja tämä sairauden määritelmä liittyy siihen mitä kutsumme jollain tavalla "ihmisen toimintakyvyksi".

Emme silti voi sanoa että "skitsofrenia" tai "psykopatia" olisivat vain jotain joka olisi määritelty sairaudeksi. Itse asiassa voidaan sanoa että diagnoosi kuvaa jonkinlaisin havaittavin mittarein tiettyä ihmisjoukkoa. Ja että vaikka näkökulma ei tietysti kerro koko totuutta yksilöistä ja ihmisistä, se on kuitenkin jollain tavalla validi näkökulma. Ja itse asiassa ihmisiet liittävät normatiiviset näkemyksensä näihin jälkikäteen. Tämä tulee melko vahvasti esiin internetissä. Esimerkiksi kun katsotaan millä aloilla on psykopaatteja, osa selittää että psykopaattien piirteet hyödyttävät tietyillä aloilla ja että tämä on produktiivinen puoli joka tekee heistä hyviä joskin omintakeisia kansalaisia. Joku toinen haluaa laittaa heidät linnaan. Molemmat ovat kohtelua koskevia soveltavan etiikan piirissä olevia argumentteja. Normatiivisuus itse asiassa valtaosin käsittelee diagnoosia, eivätkä pelkästään edellä sitä. Ja ironista kyllä Puhakaisen ajatus mielenterveyden roolista johtaa siihen, että hän itse sysäsi normatiivista keskustelua mielenterveydestä median keskiöön. Periaatteessa hän oli ihmisten luokittelua ja mielenterveyden arvottamista vastaan, mutta kuitenkin hän lähinnä kannatti erilaista etiikkaa ja maksimoi aiheen parissa käyvien moraalinormistojen kinojen näkyvyyden, julkisuuden ja mediaseksikkyyden.

Voidaan jopa sanoa että sosiopoliittiset normit käsittelevät ihmisiä heidän käyttäytymisensä perusteella. Mielenterveystyö tieteenä taas oikeastaan lähinnä kuvaa sitä ja sieltä saadaan trendejä, keskiarvoja ja kenties myös sitä miten toimintakykyisiä tietyt ihmisryhmät ovat tietyissä olosuhteissa. Ja katsoo keinoja joilla tätä toimintakykyä voidaan parantaa. ; Voidaan jopa sanoa, että ongelmana antipsykiatriassa on se, että mieli ja ruumis jaetaan vahvasti toisistaan erikseen. Vastakkain on tavallaan ehdoton "fysikalistinen monismi" tai sitten aivan yhtä ehdoton dikotominen jako "mieleen ja ruumiiseen". Kuitenkin harvoin tilanne vaikuttaa olevan näin mustavalkoinen. Psyykenlääkkeillä pelotellaan, mutta niillä on tiedetysti myös tehoja ja vaikutuksia ihmisen mieleen. ; Itse asiassa psyykenlääkepelottelussa juuri se, että lääke muuntaa käytöstä on asian ytimessä. Vaikka tässä oltaisiin puolustamassa sielua, jo tässä annetaan periksi sille että aivot ovat sittenkin hyvin oleellinen juttu mielenterveydessä ja että niihin voidaan vaikuttaa kemialla siinä missä 9 millisillä projektiileillakin.

Lisäksi monista mielenterveysongelmista seuraa kärsimystä potilaalle. Ja tämä kaikki ei ole sosiaalista, esimerkiksi kiusatuksi tulemisesta, johtuvaa kärsimystä. Tässä mielessä sairauden kokemuskin on mukana usein. Jo tämä vihjaa siihen suuntaan, että kysymys on muustakin kuin normeista. ; Etenkin jos sosiaalisen muokkautuvuuden puolta korostetaan, voidaan kysyä miksi ihmiset haluavat parantua ja menevät hoitoon. Kun ilman aivoihin kohdistuvia kemikaaleja he voisivat vain parantaa itsensä koska ovat ihmisiä joilla sielu hallitsee ruumista. (Tähänkin näkemykseen uskotaan, onneksi melko harvoin tosin.) ~ Normeihin mukautuminen ja poikkeavuus ja halu olla oma itsensä eivät selvästi riitä selitykseksi. Tarvitaan jokin konsepti, kuten trauma tai "mielen jarru" tai "et oikeasti todella halua" tai "et ole yrittänyt tarpeeksi" -tyylinen selitys jotta tämä näkemys olisi uskottava. Ja tämä taas on argumentatiivisesti perustelu ad hoc. Ja jos kelpuuttaisimme tämäntyyppisen lähestymistavan, meillä ei olisi ollut mitään ongelmia mielenterveyden aivoihin redusoimis-objektisoimisprojektinkaan kanssa.

Voidaankin sanoa että antipsykiatria iskee parhaiten lieviin ongelmiin. Niihin joita ei oikeastaan nytkään luokitella "sairaudeksi" sanan vahvassa mielessä. Tässä mielessä mielenterveys liittyy vammaisuuteen. On itse asiassa vaikeaa sanoa missä menee vammattoman ja terveen välinen raja. Selvästi normisto ja vaatimustaso suorituskyvystä vetävät asiat jotenkin keskiarvoon ja normeihin vedoten. Mutta siitä huolimatta kukaan ei mene sanomaan neliraajahalvautuneelle, että tämä ei ole sairas. (Joku voi yrittää rukousparannusta ja sanoa että "ota mattosi ja mene". Mutta tämä oli sitä tämän blogauksen kannalta irrelevanttia vaihtoehtohoitopuolta.) Samoin mielenterveyspuolella on joitain tiloja joita on hyvin vaikeaa kuvata terveydeksi. Ja niihin on saatu liitoksia aivovammoihin. (Aiheuttavat pirulaiset esimerkiksi koomaa, joka on varsin huomattava tietoisuuden muutos joka aikaansaa toimintakyvyn radikaalia karsiutumista.) Ja osassa kemialla on selvästi parantava vaikutus - lithiumin tultua markkinoille terapeutteja yritettiin jopa haastaa oikeuteen, kun parin minuutin pilleri tehosi paremmin kuin vuosikausien terapiat. (Jos parantuminen johtui sosiaalisista puolista ja placebosta, niin teho on silti parempi kuin sillä muulla tavalla sosiaalisesti vaikuttaneella terapeutilla, joka tieysti tässäkin tapauksessa tekee hallaa liiketoiminnalle. Siis jos ihmiset näksiivät reduktiovastaisuudessa piilevän red herringin läpi.)