Viime päivinä kreationismi on saanut melko paljon näkyvyyttä. Tähän liittyen on tullut esille esimerkiksi ajatus siitä että (ID)kreationistinen perusryhmä olisi objektiivisempi ja tarkempi lajimääritelmä kuin biologinen lajinmääritelmä. Tämä on tieteellisessä mielessä ällistyttävää, sillä molempien kohdalla tarkastellaan aivan samaa asiaa. Ernst Mayrin määritteen mukaan eliöt kuuluvat samaan lajiin, jos ne pystyvät tuottamaan lisääntymiskykyisiä jälkeläisiä keskenään. Samaan perusryhmään taas lasketaan kaikki yksilöt, jotka joko suoraan tai epäsuorasti ovat risteytyksen kautta sidoksissa toisiinsa kuuluvat samaan perusryhmään.
Tosiasiassa on kuitenkin helppoa nähdä mistä on kysymys. Koska esimerkiksi hevonen ja aasi tuottavat muuleja, ja koska luonnossa esiintyy kehälajeja joiden ääripäät eivät lisäänny keskenään vaikka populaatioiden kesken onkin lisääntymiskelpoinen ketju, korostuu se että laji on reunoiltaan harmaasävyinen. Joka sopii evoluutioteoriaan että tuntuu intuitiivisesti omituiselta. Kreationistit ajattelevat että perusryhmään kuuluminen on tarkkaa ja objektiivista koska siinä tämänlainen harmaasävyisyys puuttuu. Tämä mustavalkoisuus tuntuu "tarkkuudelta". Vaikka tieteen kannalta molemmat ovat määritelmiä joita lähestytään samalla mittatikulla hieman erilaisesta näkökulmasta.
Luultavasti kreationistien pitäisi lukea enemmän Pierre Duhemia. Hän onkin ollut hyvin vaikutusvaltainen tieteenfilosofi. Esimerkiksi Otto Neurath, Philipp Frank ja Ernst Mach ottivat vaikutteita hänen ajatuksistaan. Duhemin filosofia iskee arkijärjenmuaksein naivin verifiointinäkökulman yli hyvin merkittävillä tavoilla. Tätä vanhahtavaa asennetta heijastaa esimerkiksi kreationistejen ajatus siitä että perusryhmä on oikeasti jokin konsepti jotain jota havaitaan luonnossa sen sijaan että se olisi näkökulma. Tämä viittaa siihen että he ovat reduktionisteja sanan klassisessa mielessä. Mielessä jossa "each meaningful statement is equivalent to some construct upon terms which refer to immediate experience". Tämä ei toki yllätä sillä asennetta on löydettävissä esimerkiksi Newtonin ajattelusta. Tämä ajattelu on luontevaa eikä tavallaan kovin tyhmääkään, siis millään kovin ilmiselvällä tavalla. Taustalla on kuitenkin sama henki joka pyyhkäisi positivismiin melkomoisen kovaa luoden tilaa sille että tulkinnoissa on aina metafysiikkaa. (Asia jonka kreationisti tunnistaa heti kun näkökulma siirtyy perusryhmistä evoluutioon. Sen kohdalla osataan hokea "maailmankuvasta" ja eri näkökulmien kuuntelusta eli siitä että kuunnellaan kreationistia ja taputetaan täydellisessä samanmielisyydessä.)
Duhem perusti työ nsä pohjalle jossa reduktionismi tuossa mielessä on ohitettava. Kysymys ei ole pelkästään asian verifioinnista, varmistamisesta tai kaatamisesta.
Duhemin perushuomio oli että aina kun jotain asioita kumotaan, on tilaa saivartelulle. Tämä on itse asiassa jotain jota nuoren maan kreationistit varsin hyvin demonstroivat. Kun heidän kanssaan puhuu, voi huomata että he ottavat kantaa ajoitusmenetelmiin ja tätä kautta esimerkiksi fysikaalisten aineiden puoliintumisaikoihin, astronomiaan - oikeastaan kaikkeen missä tutkitaan aikaa, sillä kaikki missä tulee liian suuria tuloksia ovat kritiikin kohteena "uhkaamassa". Kreationisteilla on oma tulkintansa laattatektoniikasta Mayrin lajikäsitteeseen. Lopputulos on koherentti sellaisella tavalla että voidaan jossain määrin sanoa että se sopii havaintojen kanssa yhteen kunhan unohdetaan valtaisa määrä siitä mitä tiedemaailma juuri tuon tietyn aihepiirin tutkijoineen on nykyään mieltä.
Duhemin maailma muistuttaakin itse asiassa yllättävän vahvasti pakkomielteisen pseudotieteilijän maailmaa siinä mielessä että hän esitti että teoriat eivät ole sellaisenaan ja puhtaana koskaan konfliktissa havaintojen kanssa. Falsifiointitilannetta ei tavallaan ole olemassa "puhtaana". Duhem itse esitti asian niin että jos havaittu ilmiö ei synny koejärjestelmissä, haastetuksi tulee koko teoreettinen rakennelma tuon kokeen ympärillä. Tiedetään että jossain on vähintään yksi virhe mutta koejärjestelmä ei kerro onko se mittausvirhe, mittalaitetta ja sen toimintaperiaatteen teoriaa haastava. Vai onko itse teoria haastettuna. Josta voidaan sitten hypähtää siihen suuntaan että jokainen teoria voi olla tosi jos ollaan valmis tekemään riittävän suuria muutoksia muualle, muihin teorioihin. Tästä seuraa se, että "tiede ja totuus" ei tavallaan lainkaan ole (yhdessä) teoriassa vaan teorian laajemmassa kontekstissa. Joka ei tietenkään tarkoita relativismia sillä näitä muutoksia ja korjauksia on tehtävä muualle. Lopputuloksista voi tulla yhteismitattomia kuin nykyajan modernista tieteestä ja nuoren maan kreationistien maailman kuvauksista. Tämä yhteismitattomuus tietenkin tarkoittaa sitä että on helposti pakko ottaa kantaa siihen onko vaikkapa gravitaatioteoria tai suhteellisuusteoria enemmän "pahaa naturalismia" vai "kreationistien tiedettä".
Nuoren maan kreationistit harvemmin osaavat johtaa tähän aina kun puhuvat "maailmankuvien kaikkinaisista vaikutuksista". Koska heidän teoriansa on Tosi ja evolutionistit ovat tekemässä rajallista tulkintaa maailmankuvien pohjalta. Mutta toisaalta heidän edukseen voitaisiin vihjata että myös Duhem oli varovainen. Hän ei suoraan esittänyt että falsifiointi ei olisi lainkaan mahdollista missään olosuhteissa. Duhem kritisoi enemmänkin Newtonin metodia (Newtonian method) jonka ytimessä on reduktio ja induktio ja selkeärajainen teorian hahmottamien kohteiden tunnistaminen tai kumoaminen. Tai kuten Duhem itse muotoili ; "...science no longer observes facts directly but substitutes for them measurements, given by instruments, of magnitudes that mathematical theory alone defines, induction can no longer be practiced in the manner that the Newtonian method requires." Duhemista tätä ei voi käyttää kaikkiin teorioihin ja kaikkeen tieteeseen. Duhemin näkemyksessä korostetaan enemmänkin sitä että teoria ei saa olla "isolaatiossa", irrallaan muista teorioista. Sen on päin vastoin oltava eloisasti kytköksissä muihin teorioihin. Kokonaisuus ja konteksti ovat kaikki kaikessa, joten ilman yhteyksiä teoria ei olekaan mitään.
Tämä on surullinen huomio nuoren maan kreationismin kannalta sillä sen perussävynä on koherenssista huolimatta denialismi. Se kiistää ajoitusmenetelmät, kiistää evoluutioteorian, kiistää laattatektoniikan, mutta ei suinkaan luo näiden tilalle teorioita jotka olisivat kytköksissä toisiinsa ja tekisivät kokonaisuudesta empiirisiä tieteitä. YEC jääkin hyvin irralliseksi teoriaksi. Se suojaa ja koherentisoi tulkinnat tekemällä esimerkiksi fyysikoiden puoliintumisaikoihin perustuvasta menneisyyden tutkimuksesta täysin maailmankuvallista. He eivät luo uusia ajoitusmenetelmiä joilla nuori ikä todistetaan vaan viittaavat enemmän siihen että uhkaavat liian vanhoja tuloksia antavat mittausmenetelmät ovat arvottomia. Tämä on juuri sitä "isolaation" luomista.
Onkin tavallaan surullista että perusryhmäoppikin nojaa sen varaan että lajit oletetaan erillisiksi niin kauan kuin eri perusryhmien välillä ei ole havaittu lisääntymisyhteyttä samalla kun perusryhmä on määritetty siten että suora tai epäsuora lisääntymisyhteys tarkoittaa että kohteet kuuluvat samaan perusryhmään. Tämä tautologisuus, kehäpäätelmärakenne, kun tarkoittaa sitä että teoriaa ja sen kontekstia ei koeta koejärjestelmässä ja täten se jää isolaatioon. Näin siitä huolimatta että kreationistien tapa ajatella lajia ja perusryhmää jonain joka vain havaitaan on sitä miten arkielämässä koemme käsitteet. Vaikkapa katsoessamme vasaraa tai tuulta, on arkista ja helppoa ajatella että kohde on, paitsi määritelty kulttuurinen sopimus ja näkökulma, niin myös jotain konkreettista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti