Moraalirelativismi ja fundamentalismi

Liberaalien ja konservatiivien välinen ero tiivistyy yleensä ajatukseen siitä että konservatiivit olisivat dogmaatikkoja ja liberaalit moraalirelativisteja. Tämä liittyy osittain tarpeeseen erottautua ja sen vuoksi jos liberaali harjoittaa dogmaattisuutta, hän ei helposti tunnusta tätä. Ja jos konservatiivia syyttää moraalirelativismista, hän kiistää asian.

Mutta kuitenkin asioiden välillä on syvä yhteys. Yhteys löytyy aiemmin kirjoittamastani desisionismin ja fundamentalismin yhteydestä. Ja se, mikä tässä hämää vahviten on se, että desisionismin ytimessä on valinta ja heittäytyminen. Tilannetta voidaan ajatella "ennen valintaa" ja "jälkeen valinnan". Ennen valintaa on eri maailmankuvia. Valinnan jälkeen on sitouduttu ja sen jälkeen eletään kuin juuri tämä yksi tietty maailmankuva on parempi kuin muut. ~ Fundamentalistien argumentaatiossa puhutaan toistuvasti maailmankuvista. Esimerkiksi Intelligent Designin opin mukaan syy evoluution valitsemisessa ovat aksioomissa, jotka kieltävät Jumalan. Samanarvoisia asioita pitäisi lähestyä, mutta samalla evoluutio on väärässä ja ID on näistä kahdesta todennäköisempi vaihtoehto.

Mutta koska moraalirelativismi on pahaa liberalismia, on aiheen parissa kehitetty kiertoteitä. Yleisin näistä on se, että moraalirelativismi määritellään hyvin suppeasti - strategia ei Intelligent Designin kohdalla yllätä koska heidän pääargumenttinsa sille miksi he eivät ole kreationismia on se, että he eivät ota kantaa siihen onko maan ikä 6000, 10 000 vuotta vai 4,5 miljardia vuotta. Kreationismi määritetään siis vain nuoren maan kreationismiksi.

Moraalirelativismissa on hyvä huomioida se, että se pitää sisällään alatyyppejä. Richard Rorty on korostanut että relativistinen filosofi uskoo että mielipiteiden valinnassa ollaan vähemmän algoritmisia kuin on ajateltu, ja että tämä ei tarkoita sitä että jokainen uskomus olisi yhtä validi kuin muut. Moraalirelativismi onkin tarkemmassa jaottelussa seuraavanlaista:
* Deskriptiivisessä moraalirelativismissa (descriptive moral relativism) kuvaa pelkästään että joillain ihmisillä on erimielisyyksiä siitä mikä on moraalista.
* Metaeettisessä moraalirelativismissa (meta-ethical moral relativism) esitetään että monissa erimielisyystilanteissa kukaan ei ole objektiivisesti oikeassa ja väärässä.
* Normatiivisessa moraalirelativismissa (normative moral relativism) esittää, että erimielisyydessä kukaan ei ole oikeassa eikä väärässä ja meidän tulisi suvaita käytöstä vaikka olisimme erimielisiä siitä onko se moraalista.

Fundamentalistit ovat harvoin normatiivisen moraalirelativismin kannattajia ja siksi heitä helposti syytetään suvaitsemattomiksi. Kuitenkin deskriptiivisen moraalirelativismin korostaminen on fundamentalisteilla tavallista. He voivat korostaa ylösnousemuskertomuksen kohdalla uskovaisen erilaisia moraaliaksioomia ja että olisi järjetöntä vaatia ylösnousemuksen todistamista "naturalistien kielipelillä" aka tieteellä.

Aksioomastoksi riittää vaikka premissi siitä että "Raamattu" on totta, ja jos "Raamattu" on historiallinen teos, eikä oleellisesti ajan vääristämä se on heille sama kuin oikeutus uskoa ylösnousemukseen. On selvää että tässä tehdään desisionistinen uskon hyppy jota ilman koko juttu on non sequitur, kun  teoksen autenttinen historiallisuus ei ylipäätään tarkoita teoksen tapahtumien totuusarvoa ja historioitsijat tietävät esimerkiksi sen, että egyptiläisessä aineistossa on paljon poliittista propagandaa jota ei voi ottaa 1:1 totuutena..

Negatiivisesti määritellyt

Onko teillä koiraton koti?

Hyvin moni asia määrittyy sisällöllisesti sitä kautta, että se vastustaa jotakin. Esimerkiksi absolutistit määrittyvät irtautumisesta alkoholiin ja maahanmuuttokriitikot irtautuvat tietyistä maahanmuuttopoliittisista näkemyksistä. Käytännössä vielä useampi ilmiö tulkitaan irtautumisena johonkin. Esimerkiksi vegaanius määrittyy positiivisesti kasvissyöntinä mutta se nähdään nimenomaan ei-lihansyöntinä.

Osa on kuitenkin tässä lujemmin kuin toiset eivät. Ateismi märittelee itsensä klassisesti puutteen ja kiellon kautta, a-teismi ~ ei teismi. Ja mikä olennaisinta, sama pätee myös omaan alakulttuuriini, ns. "uskonnottomuuteen". (En ole ateisti, mutta olen kyllä uskonnoton par excellance.) Sekin ilmaisee itsensä jonkin puutteena. Tämä saanee korostamaan miksi joku haluaa nostaa jonkin puuttumisen maailmankatsomuksensa keskeiseksi tekijäksi.

Nylén onkin tässä tarttunut siihen että tämä määrittely jossain määrin koskee sitä että ateismi määrittää itsensä puutteena. Tässä on toki mahdollista vetää asia niin, että nimitys ”uskonnoton” on lähtöisin juuri uskonnon alistavasta kulttuurisesta hegemoniasta, joka antaa uskonnottoman ymmärtää, että häneltä muka puuttuisi jotain normaalille ja terveelle elämälle olennaista. Tällöin uskonnottomuuden puolustusta tarvitaan koska ihminen ikään kuin asetetaan vammaisdiskurssiin säälin - ja mahdollisesti halveksunnankin - piiriin tavalla joka ei ole uskonnottoman elämälle positiivista.

Tämä puolustus osuu kuitenkin paremmin "epäuskoiseen" ja muuhun vastaavaan. Sillä näissä korostetaan hieman erilaista irtautuvaa suhtautumista uskontoihin. Klassisesti ottaen "epäuskoinen" on uskovaisten tapa. Ja siinä on negatiivinen konnotaatio. "Epäuskoisen" "epää" voi verrata englannin kielen "un" -etuliitteeseen joka viittaa negaatioon, eikä mihin tahansa negaatioon vaan konnotaatioiltaan jotenkin epämiellyttävään negaatioon. Siksi kauhuelokuvien kuolleistanoussut "undead". Tämä kääntyy sujuvasti joskus arkikielessä muotoon "epäkuollut".

Kaikilla etuliitteillä ei ole samanlaisia sävyjä. Jos katsotaan englannin kielen sanoja "unmoral" ja "amoral" voimme huomata, että "un" viittaa suoranaiseen pahuuteen ja "a" lähinnä neutraaliuteen. Ja tällä on väliä ; ”Uskonnoton” ja "a-teisti" on uskonnosta irtautuvien itsensä keksimä nimitys. Se korostaa, että on jotain sellaista kuin "uskonto", jota vastaan/jonka suhteeseen uskonnottomat kokevat tärkeäksi määrittää itsensä, ikään kuin alisteisesti.

Ylläoleva on semantiikkaa. Siinä on kuitenkin joitain erikoisia piirteitä joita en malta olla ottamatta esille. Nimittäin se, että alkuun laittamani esimerkit absolutismista ja veganismista ovat oleellisia. Uskonnottomuus sallitaan vain uskonnollisuudelle alisteisessa muodossa. Uskontoon totutetaan hyvin vahvasti lapsuudesta asti ja jolla on niin paljon valtaa, että käytännössä uskonnoton joutuu perustelemaan irtautumisensa mutta ei kuulumistaan.

Joitain esimietteitä

Jos minun pitäisi määritellä oma suhtautumiseni, voisin korostaa että kyseessä on "tieteellisyyteen pyrkivästä maailmankuvasta". Tämän sisältö jäisi kuitenkin hyvin vieraaksi kuulijoille joten käsite, vaikka on minusta mainio, ei olisi viestintää. Siksi käsite ei varmasti tule saamaan huomiota. Se on kuitenkin "positiivisesti määrittynyt" ; se kertoo mitä siihen liittyy, eikä sano mistä se irtautuu. (Semanttisella tasolla, jolla Nylénkin asiaa tarkastelee on turhaa miettiä yksiselitteisyyttä. Teismissäkin se Jumala on helvetin epäselvä konsepti josta on vielä vähemmän määritelmällistä yksimielisyyttä kuin tieteellisyyden sinänsä monisäikeisessä määrittelyssä.)

Itse asiassa uskonnollisuuden puolella tämä ymmärrettäisiinkin väärin. Toistuvasti. Seuraavilla kliseisillä, ennustettavilla ja varsin epä-älyllisillä tavoilla.
1: "Tiedekin on uskonto". Tähän voisi vastata että "ei ole". Loogisen positivismin kumoutuminen ei tarkoita että se on uskonto. Se tarkoittaa todentamattomia premissejä, joka on ihan eri asia. (Tieteellisyyteen pyrkiminen on näiden minimoimista, ei niiden olemassaolon kieltoa.) Itse asiassa kun tässä määritellään uskonnottomalle vaihtoehtoista määrittelyä joka ei irtaudu jostain, niin miksi helvetissä pitää edes miettiä missä suhteessa asia on uskontoon? Tältä kannalta se on irrelevanttia eikä asiaa välttämättä tarvitse edes miettiä. Sillä tässä haetaan positiivista määrittelyä. Jos kikkailu menee tähän, niin sitä sallitaan vain negatiivinen määrittely. Ja siitähän "uskonnoton" ei voi johtua, vallankäytöstä jossa uskova määrittää mikä on relevanttia.
2: Kreationistityyppiset ajattelevat että heidän asiansa on juuri tieteen todistamaa ja siksi "evoluutio on uskonto joka vaatii enemmän uskoa kuin kreationismi". (Olen tässä blogissa moittinut kreationistien tieteen onttouksia niin paljon, että en ota tästä ironiasta sen enempää tähän. Riittänee, että sanon ettäpseudotieteenhalveksuntani saa kreationistien ylenkatseisuudesta huvittuneita sävyjä, sellaisessa ironisessa mielessä.)
3: Moni korostaa NoMa -käsitteen kautta, että uskonto ei ole ristiriidassa tieteen kanssa. He eivät tässä huomaa että korostan "tyhjien premissien minimoimista" kun he taas kannustavat "uskon hyppyyn" joka on karkeasti mutta rehellisesti sanoen nimenomaan tyhjään premissiin hyppäämistä sen tyhjyyden vuoksi.

Voidaan sanoa, että suuri osa moitteista tiedettä kohtaan on se, että suurin osa teologiasta ja uskonelämästä ei koske niitä asioita joita Enqvist ja Richard Dawkins moittivat. Klassinen teologien vastaus on, että kritisoitu uskonto "ei ole relevantti". Tässä määrittelyehto on kuitenkin pakkoalistettu uskovaisille. Tosiasiassa kun Dawkins ja Enqvist määrittelevät positiivisesti lähtökohdat, niin nämä Jumalat ovat irrelevantteja.

Esimerkiksi NoMa -periaate on minulle kaksivaiheinen : Se on ensinnäkin itsessään mielivaltainen kyhäelmä joka ei ole johtopäätös vaan täysin ontto lähtökohta. Ja jos se on tosi, sen viittaama Jumala on episteemisesti ontto ja tätä kautta minun lähtökohdistani katsoen tyystin turha. Mystinen eipropositionaalinen Jumala on jotain josta ei voi debatoida, jonka olemassaolostakaan ei voi tietää koska sekin olisi propositionaalista tietoa, eikä sitä voisi lähetyssaarnata tai siihen käännyttää puhumalla ja keskustelemalla. Tämä ei ole episteeminen konsepti, joten se on lähtökohtaisesti turha.
1: Olen agnostikko. Jos NoMa on totta, Jumala on mysteeri. Jos se ei ole, niin ei sitä Jumalan olemassaoloa tieteellisesti todistettu ole. On rehellistä sanoa että "ei tietoa". Muu on jo saivartelua ja tyhjien premissien ottamista jotta kannanotto syntyy. Agnostismi sen sijaan syntyy joko suoraan määritelmästä tai sitten tehdyn todistamisen selkeästä puutteellisuudesta, joka ei kuitenkaan aja ateismiin sitä kautta että Jumala olisi jotenkin ehdottomasti falsifioitu (paitsi joissain triviaaleissa muodoissa. Jos esimerkiksi sanot että Jumalasi mukaan maa on litteä tai että Jumalasi mukaan evoluutiota ei tapahdu, niin nämä on käytännössä falsifioitu. En vain pidä näitä "kaikkina mahdollisina tieteelle relevantteina Jumalamalleina".)

Tältä kannalta asia on kuin aiemmin blogasin ; Enqvist ja Dawkins käsittelevät pelkästään relevantteja uskontoja ja relevantteja Jumalia. Turhat ja epäkiinnostavat jätetään höpisijöille. Tässä uskova loukkaantuu yleensä niin, että ei tajua että filosofiassa maailmankuvan sisäinen eheys ja järkevyys ei määrittyy sen sisäisin ehdoin. Miksi ateistien ja uskonnottomien täytyisi ottaa relevantin määritteet uskovaisten ehdoilla? Koska uskovat yrittävät määrittää uskonnottomuuden ja ateismin alisteisena itselleen. Ikään kuin ateismi tarkoittaisi sitä että uskovalla olisi valtaa tuottaa teologiaa ateistille irtauduttavaksi tavalla jossa Jumalan relevanttiuden määrittää uskova eikä uskonnoton.

Miten niin negatiivisesti määrittynyt?

Uusateismin kohdalla on syytä ottaa esille sitä edeltänyt liikehdintä. Liikehdintä jonka voidaan sanoa olleen jonkinlainen uusateismin Johannes Kastaja. Nimittäin ns. "bright" -liike jota yritettiin lanseerata "välkky" -nimellä Suomeenkin. Tässä ytimessä oli nimenomaan positiivinen määrittely. Se oli ateistien sisältä noussut yritys nimetä itse oma liikehdintä ilman alisteisuutta uskonnolle. Brightin taustaideana oli korostaa älyllistä kiinnostusta tieteeseen ja positiivista suhtautumista elämään. Erotuksena kyynisille ja tieteen ohittaville eksistentiaalisen ateismin versioille. Erotuksena kommunistiselle ateismille. Erotuksena julmalle valistusranskan aatemaailmalle. Sanan kaksoismerkitys kun viittasi iloiseen että älykkääseen. Ilo ja äly olivat siis liikeen positiivisia arvoja joita se arvosti.

Tämän käsitteen ei kuitenkaan sallittu elää. Tästä piti huolensa Nussbaum ja hänen kaltaisensa hyvinkin näkyvät uskonihmiset. Nussbaum korosti miten herjaavaa, halveksivaa, ilkeää ja militanttia on nimetä omaa liikettä positiivisesti ilman uskontosuhdetta. Hänen argumenttinsa on että kun noin nimeää itsensä, niin väittää suoraan implisiittisesti, että ulkopuolella olisi sitten surullisia ja tyhmiä ihmisiä. (Mitä ei jostain syystä oteta vakavana kritiikkinä "Rauhanyhdistysten" nimivalintakritiikkinä, kuten tuohon aikaan kokeilin.) Tämäntyyppiset lausunnot värittivät käsitteen eikä se oikein saanut tuulta alleen.

Toisaalta ateismille löytyy filosofiassa nasakka positiivisen kautta määrittely. Nimittäin ontologinen naturalismi ja ontologinen materialismi. Se on filosofiassa varsin vakiintunut käsite. Kuitenkin jos ryhtyy kutsumaan itseään "materialistiksi" vääristyy huomio. Ihminen ajattelee että kysymys on ahneudesta. ; Tässä yhteydessä on pakko mainita myös globaalisti merkittävä kreationismi. Se käyttää ateistisuudesta sujuvasti käsitettä "naturalismi". Tämä on muuntunut joksikin jonka sisältö on niin ryvettynyt ja leimallisesti kreationistien viestinnässään käyttämä että jos ateisti käyttää itsestään nimitystä naturalisti hän tekee muutaman asian.
1: Kiinnostuneet googlaavat käsitteestä ja saavat tietolähteikseen pelkkiä kreationistilähteitä. Nämä haukkuvat naturalistia ja ovat määritelleet sanalle negatiiviset konnotaatiot.
2: Lisäksi sanan käyttö mainostaa näitä. On toki selvää että vaikka pitäisi kreationismia yleissivistykseen kuuluvana asiana, on eri asia sallia mielipiteenvapaus kuin haluta mainostaa näitä sivustoja.
3: Itse asiassa tämän käsitteen käyttö itsessään on identiteettimerkki ja jos käytät tätä sanaa vihjaat suoraan että olet itse kreationisti.

Osa on tietysti yrittänyt kiertää ongelmaa. Esimerkiksi edesmennyt Jaakko Wallenius identifioitui epikurolaisena. Tässä mukana olivat ateismi, elämänonnellisuus ja vastaavat. Tässäkin ongelmana on se, että epikurolaisuus liitetään monien mielikuvissa hedonismiin ja pinnallisuuteen. (Koska heillä ei ole filosofista osaamista sanojen arkimerkitys saa suuren voiman.)

Väitänkin

Että jo termi uskonnottomuus itsessään on merkki siitä että irtautuminen uskontojärjestelmästä sallitaan vain alisteisessa muodossa. Kaikki muut yritykset nähdään halveksivina ja kieltävinä. Jos uskonnottomuutta määritellään positiivisesti, tätä yritystä vastaan ollaan halveksuvia tai sitten näiden käsitteiden "kaivo myrkytetään" niin että sanat värittyvät niin negatiivisiksi että niitä ei voida käyttää. Positiivisia määritteitä on. Mutta aivan kuten veganismi suostutaan näkemään vain kieltävänä suhteena lihansyöntiin, suostutaan uskonnottomuus näkemään alisteisena uskonnon vallalle.

Jos semantiikasta revitään argumenttia sille että uskonto on niin tärkeää, tehdään ajatelma "normaalista" josta tehdään "normi" ja "luonnollista". Ja siitä erkaneminen nähdään puutteena. (Nykyisena yliseksualisoituna aikana on ikävää ja inhottavaa olla ateisti tai uskonnoton, kun joutuu elämään jatkuvassa puutteessa kun taas uskonto elää Pascalin vaa'an ja uskomiseen uskomisen kautta hedonistisessa "mitä mä saan ja kuinka uskonto tekee ihmisistä onnellisempia ja heidän elämästään laadukkaampaa" -hengessä. Joka taas on pinnallisuutta ja hedonismia par excellance niin syvästi että jos itse alentuisin tälläiseen vetäisin itseni häpeästä hirteen.)

Näin huomio voidaan vetää siitä tosiasiasta, että pääsyy jonka vuoksi uskontokritiikkiä tehdään on se, että uskonnoton ei koe olevansa mikään "amputaatti" jolta puuttuu jotain. Vaan päinvastoin ; Heille pakotettu kirkossakäynti edustaa negatiivisen elämisenlaadun ymppäämistä elämään. Se, että tätä kierretään semantiikalla tosiasioiden sijaan ei ole mitään mikä pelastaisi uskontojen erinomaisuuden tai älyllisyyden. Päinvastoin. Se näyttää että huonoin, epäoleellisin ja pinnallisinkin keino kelpaa kun tehtävänä on yrittää ylläpitää järjestelmää jossa "maan tapa ja historia on kristinusko ja jokaisen on tutustuttava omiin juuriinsa" yhteiskunnassa jossa uskonnoton on aina alisteinen ja holhotun säälityn asemassa, ikään kuin hengellisessä vammaisdiskurssissa, paitsi tietysti että vammaisia kohdellaan kunnioittavasti ja ihmisinä.

Eihän sitä kehtaa mennä koirien ilmoille, kun tuolla
ulkona tuulee, sataa ja on muutenkin ihmistenilma.

Doodle

Ylläolevaa kuvaa ei saa ottaa liian vakavasti. Se on eräänlainen töherrys, joka vastaa lähinnä sitä mitä jotkut toiset ihmiset piirustelevat paperinkulmiin kun ovat tylsistyneitä kokouksessa tai luennolla. Olen pyöritellyt siinä jonkin verran jotain jota voisi kutsua miltei käsiteanalyysiksi. Sitä kautta voi kuitenkin huomata joitain seikkoja jotka ovat oleellisia sen käsittelemässä uskonnonfilosofiassa. Karkeasti ottaen kysymys on siitä että käsitteitä analysoitaessa on erilaisia vaikeuksia. Ja niihin törmätään hyvinkin toistuvasti.

Ensimmäinen tärkein huomio on kenties siinä, että arkikielessä käsitteet ovat usein hyvin epäselviä. Ja niissä on joko eri määritelmiä tai sisäisiä hierarkioita joiden kautta ollaan epäselviä ja tehdään joko aivan suoranaisia virheitä tai sitten ollaan sisäisesti epäkoherentteja, epäselviä, viestinnällisesti nollatietoa jakavia, irrelevantteja tai triviaaleja. Ja täsmälleen samat ongelmat ovat myös akateemisissa ja filosofisissa käsitteissä riskinä.

Esimerkiksi "usko" on käsitteenä hyvin epäselvä. Ja tätä käytetään hyvin usein väärin. Ja väärin ei tarkoita sitä että olisi jokin kielipelillinen erimielisyys. Vaan se, että käsitteitä vaihdetaan lennosta tavalla joka rikkoo kaikkia hyvän ajattelun perusperiaatteita. En haluaisi olla ilkeä (mutta olen). Ja otan tästä esimerkiksi jo eilen pitkän ja omituisen kritiikin saaneen Systomykoosin tekstin. Mainitussa tekstissä usko määriteltiin käytännössä siksi mitä uskonnonfilosofiassa kutsutaan beliefiksi. Tätä vastaan on toki olemassa toinenkin uskon määritelmä, nimittäin faith. Mutta oleellisinta on se, että usko otetaan tietoteoreettiseksi tilanteeksi johon liittyy asenne. Uskonto taas sidotaan uskoon. Tähänkin on erilaisia määritteitä mutta pysytään tässä valitussa. Sitten uskonnon vastakohdaksi laitetaan ateismi. Tämä valinta on siitä omituinen, että tosiasiassa ateismin määritelmällinen vastakohta ei ole usko vaan teismi.

Ateismi on hyvin laaja käsitys joka perimmiltään määrittyy nimenomaan kanannotoksi Jumalan olemassaoloon. (a - teismi) Sen sijaan Systomykoosi näyttää rinnastavan tämän tiedeuskoon. Tässä on siitä erikoinen maku, että se ikään kuin implisiittisesti vaatii että tieteellisen maailmankuvan väistämätön seuraus olisi ateismi. Karkeasti ottaen voidaan sanoa että usko on metodi ja teismi on johtopäätös. Tämä ei ole pelkkää saivartelua.
1: Sillä jos otamme esimerkiksi (ateisti) Sartren eksistentialismin, sen ytimessä on maailmaan heitettynä olemisen käsite. Tässä ytimessä ei ole se, että ateismi todistetaan vaan jumalan puute on ikään kuin peruskokemustila josta lähtien asiat tulkitaan. Maailmaan heitettynä oleminen on taas aatehistoriallisesti sidoksissa Kierkegaardin teismiin jossa uskon hyppy on ideaali. Tosin Kierkegaardin ja Sartren ero on siinä että Sartren maailmassa ei hypätä vaan meidät enemmänkin paiskataan siihen kuiluun väkisin. Systomykoosin määritteissä Sartren ateismi ei olisi ateismia vaan uskoperustainen.
2: Samoin Nietzschen jumalan kuolema -estetiikka ei olisi Systomykoosin uskonmääritteissä ateismia. Siinä ei nimittäin olla skientistejä, vaan maailma on nimenomaan syvimmiltään mysteeri.

Toki joku voisi huomauttaa, että Systomykoosin uskon määritelmästä johon sidotusta uskonnon määritelmästä syntyy koherentisti ajatus siitä että Sartren ja Nietzschen jumalaton tai jopa antiteistinen malli ei ole ateismia ollenkaan vie meidät arvokkaaseen huomioon. Nimittäin siihen, miksi hän sai ajatelmastaan tuloksia "agnostismi on uskontoa" ja "kreationismi on ateismia". Niiden yllättävyys kuitenkin katoaa tämän määrittelyhuomion kanssa. Sillä yllätys on sidottu arkikieleen ja vakiintuneisiin käsityksiin. Voidaan jopa sanoa, että koko tekstin taustavoimana onkin se, että keskeiset määritelmät on ikään kuin määritelty tyystin uusiksi. Ja että tästä seuraa enemmänkin ymmärtämisvaikeuksia ; Jos minä vaihdan sanojen "haista", "sinä", "idiootti" ja "paska" määrittelyt siten että ne tässä minun maailmassani kiittävät tarkkanköisestä analyysistä, määritän itselleni aivan uuden kielen ja voin vain syyttää itseäni jos minut ymmärretään väärin.

Ja siltikin jää jäljelle huomio siitä, että usko = uskonto ≠ ateismi -ketju nojaa enemmän arkikielen epämääräisyyteen. Usko kun arkikielessä tarkoittaa sekä teismiä että asennetta. Teologiassa näiden asenteiden ja teismin suhdetta on korostettu niin että moni ei kykene näkemään että tosiasiassa metodi ja tietty johtopäätös ovat aivan eri kohdassa perusteluapparaattia. Karkeasti sanoen usko=uskonto -kohta yhdistetään asenteella. Ja uskonnosta hypätään ateismista irtautumiseen teismin kautta. On selvää että ketjussa sekä uskon ja/tai uskonnon monimerkityksellisyys johtaa ekvivokaatio -päättelyvirheeseen. Tai sitten ateismi on määrittynyt todella omituiseksi tavalla joka ei oikein tunnu kuvaavan sitä ateismia jota kaikki muut tarkoittavat. Jolloin lopputulosta ei voi soveltaa toimivasti oikein mihinkään.

Toinen mielikuvien sekoittumiseen perustuva pyrkimys taas perustuu määritelmien hierakiaan. Se näkyy vahvasti lausumissa kuten "ateismi on uskontoa". Näiden lausumien kohdalla ongelmana on se, että ne ovat usein joko väärässä tai jollain hyvin tarkasti määritetyllä ja rajatulla tavalla tosia.
1: Esimerkiksi jos katsotaan Sartren eksistentiaalista ateismia, siinä on valintaan liittyvä heittäytyminen jota voidaan jollain tavalla pitää uskon hyppynä. Jollain hyvin rajatulla uskonnon määritelmällä Sartrelainen eksistentialismi on uskontoa. Tässä määrittein voimme kuitenkin huomata että kreationismi ei ole uskontoa, eikä uusateismikaan. Ne kun ovat evidentialistisia - kenties jopa sairaalloisuuteen asti. Näin ollen lausunto "ateismi on uskontoa" on selvästi puutteellinen kun noin suuri ja nykyään kenties vaikutusvaltaisin ateismin suuntaus ei ole by definition uskontoa.
2: Toisaalta Boyerin kognitiivisessa uskonnon mallissa on mahdollista olla ateisti ja uskonnossa. Hän nimittäin itse nostaa "Ja ihminen loi jumalat" -kirjassaan avaruusolentoihin uskovat. Boyerin mallissa raelilaiset, jotka eivät ole teistejä vaan jotka uskovat että avaruusolennot ovat ohjelmoineet ja valmistaneet ihmiset, ja jotka tarjoavat omienkin määritteidensä mukaan "Intelligent Designiä ateisteille", täyttävät uskontomallin kriteerit. Toisaalta tässä mallissa vaaditaan sitä että joku saa ajatuksenlukutasoisen pääsyn "likaisiin" (sosiaalisesti noloihin) salaisuuksiisi (olivatpa nämä tekoja tai ajatusrikoksia) ja siksi esimerkiksi Sartren ja Nietzschen malli ei siinä ole edes periaattessa mahdollista pitää uskontona. Tässä kohden ateismi on uskontoa jollain hyvin tarkasti ja triviaalisti määritetyillä ateismin muodoilla. Sellaisilla jotka eivät useimmilla ole edes tiedossa tai jotka tiedosta huolimatta eivät kovin luontevasti tule mieleen kun nostetaan käsite "ateismi" pöydälle.
3: Uskonto voidaan määritellä hyvinkin epämääräisesti. Tavallisesti on totuttu että mikä tahansa ideologia ei ole uskonto ja siksi uskonnoille on määritelmiä. (Teistit jotka korostavat että ateismi on uskonto, selittävät usein että määritelmiä on monia ja siksi kysymys on vaikea. Mutta kuten tuohon linkkiini kasasin, voimme huomata että määritelmästä riippumatta ateismia saa hyvin vaikeasti sovitettua uskonnoksi.) Voidaan nähdä että maailmankuvat institutionalisoituvat ideologioiksi. Ja vaikka kaikki uskonnot ovat ideologioita, niin kaikki ideologiat eivät ole uskontoja. (Aivan kuten vaikka kaikki koirat ovat eläimiä, eivät kaikki eläimet ole koiria. Eläimet voivat olla vaikka kissoja tai monia muitakin olentoja.) Hierarkia menee nurinniskoin, mikäli siis puhutaan suomea suomalaisten kanssa ja halutaan tulla ymmärrettäväksi.
1: Ja moottorina tässä kohden ei ole maailmankuva, ateismi tai teismi, vaan yhteinen kieli, suomen kieli. En todellakaan ole kielinatsi - minulla ei yksinkertaisesti ole rahkeita puhua toisten huonoista lauserakenteista tai kirjoitusvirheistä - mutta korostan että kieli on käytännössä viestinnän väline. Jos vaihtaa kielipeliä kielen perustasoa myöten, eikä analysoiden ja pedanttisesti määrittele niitä selkeästi esille pitkin matkaa, ansaitsee tulla väärinymmärretyksi.

Tässä voidaan kohteliaimmillaan ajatella, että käytössä on kielipeli jossa uskonto tarkoittaa sitä että on vähintään yksi perustelematon premissi. Tämän lopputuloksena on se, että lausuma ei ole väärä, mutta se on epäkiinnostava. Sillä tässä määrittein ihan vmikä tahansa on uskontoa. Se, että uskonnon määrittää niin laajasti että kaikki on uskontoa johtaa siihen että lausuman informatiivisuus katoaa. "Ateismi on uskonto" on tässä vain tyhjä kupla ja lätinää.

Yllämainittuja eri määritelmiä yhdistääkin tavallaan se, että väitelauseen esittäjät eivät yleensä vaivaudu erittelemään tai perustelemaan väitettä. Emme tiedä mikä on se uskonto mitä tarkoitetaan. Ei mitä ateismi siihen sopii. Useimmiten huomataan, että joko väitteen yleispätevyys katoaa, eli se toimii vain tiettyyn ja hyvin rajattuun ateismiin. Tai sitten uskonnon määritelmästä tulee niin lavea että se menettää arvonsa. Näitä tarkennuksia ei käytetä. Koska sloganin tarkoituksena ei ole olla argumentti vaan se on ns. mudanheittoa. Slogan on epämääräinen jotta sitä vastaan ei voitaisi argumentoida muuten kuin hyvin työläästi. Epämääräisyys ja saivartelu takaavat että on hyvin vaikeaa narahtaa siitä että väite on väärä tai huono. Ja kun tavoitteena ei ole kehittää ihmisten ajattelua uskonnosta ja sen käsitteistä, on ideana pelkästään se, että yritetään tartuttaa uskontoon - rehellisesti sanoen uskontojen ja uskovaisten ihmisten käyttäytymisen takia syntyneitä - negatiivisia konnotaatioita ateismiin.
1: Montako uskonnon määritelmää toinen jaksaa vaivata läpi ja kauanko tähän menee aikaa vs. se että "ateismi on uskontoa" on nopea ja ei vaadi edes kaulasta ylöspäin halvaantuneen päästäisen kognitiivista prosessointia. Riittää että "uskonnoksi" kutsuminen väheksyy ateismia asenteellisesti mielikuvissa.

Kolmas asia on sitten se, mikä vaatii toisen aikaisemman ateismikritiikin esilletuomista. Tässä oltiin toki liikkeellä hieman samoissa hengissä kuin Systomykoosissa. Mutta siinä missä Systomykoosi korostaa uskon määritelmää, ateismin tuputtamisesta - sinänsä ymmärrettävästi -  loukkaantunut korotsaa ateismin määritelmää. Karkeasti sanoen siinä skientismi = positivismi = ateismi.

Mutta prosessi vedettiin ikään kuin nurin päin. Tekstin perusvirhe oli se, että skeptismi tai skientismi liitettiin ateismiin. Siinä ikään kuin yritettiin luoda ristiriitaa jossa ateismi väittäisi että se ei ole uskonto, mutta se kuitenkin olisi uskonto. Sen ytimessä on "aukoton todistaminen". Tämä on mielestäni hyvin tavanomaista mutta erikoista. Sillä siinä tavallaan ymmärretään skientismi -termi monimerkityksellisesti ; Skientismi voidaan nimittäin arkikielessä nähdä (a) positivismina, eli jonain jossa metafysiikka torjutaan eikä sitä sallita maailmankuvissa (b) ontologisena naturalismina eli näkemyksenä jossa kaikki on ainetta ja energiaa. ~ Ongelmana on se, ovatko nämä yksi ja sama. Eilisestä systomykoosin esimerkistä nostin esiin sen, että Jumala on "triviaalisti falsifioitavissa". Eli jos jokin uskonto sanoo että tietty Jumala on yhteensopimaton evoluutioteorian kanssa, tämä uskonto itse asiassa väittää että evoluution todistaminen olisi tämän jumalan falsifikaatiokriteeri. Tämä tarkoittaa sitä että Jumala on joskus kumottavissa. Se, että se Jumala olisi itsessään yliluonnollinen ilmiö ei tee siitä tieteen metodologialle mahdotonta. Toisaalta jokainen tietää Raamatussa ilmestyvät ja ihmeitä tekevät Jumalat. On selvä, että tämä on täysin empiirisen maailman piirissä tapahtuvaa toimintaa. Ja tätä kautta se ei ole epäempiiristä.

Tämä on sinänsä ikävää, että itse olen nähnyt skientismin ns. tieteellisen maailmankuvan korostamisena. Tämä on se, mitä uusateistitkin tavoittelevat. Mutta tämän käsitteen ytimessä on enemmänkin skeptismi kuin ateismi. ; Itse näkisin että Popperin huomioiden jälkeen kumoutunut looginen positivismi on jotain joka liitetään skientismiin, mutta joka on itse asiassa aidon skientismin kanssa täysin yhteensopimaton. Skientismi onkin jokin joka paistaa "me tulemme tietämään" -asenteissa. Ja tätä asennetta ajavat lähinnä (a) pseudoskeptikot joilla asenteena on naïvi realismi ja jotka ovat tieteenfilosofisesti "helvetisti jälkeenjääneitä" (b) Alvin Plantingan kaltaiset reformoidun epistemologian kannattajat joilla jumala-aisti ja warrant takavat sen, että "Popperin kokoinen kuilu epistemologian ja ontologian välillä" on irrelevantin pieni ja että siksi voimme tietää.

Itse Quinelaisena näen, että epistemologia ei ole täydellinen, mutta meillä ei ole mitään parempaakaan. Ja valtaosa skepsis RY:läisistäkin on fiksoituneita Popperiin ja osaavat hokea falsifikaatioperiaatteesta. Tämäkin on selvästi "jossain määrin jälkeenjäänyttä". Mutta se ei selvästi ole positivismia.

Mutta oikeasti tämä on vasta sidos jossa olisi ateismin sijaan skeptismi. Ateismi sen sijaan on jotain joka ei ole aina naturalistista. Olisi syytä että kriitikko täsmentäisi että ateismi tarkoittaa tässä kyseisessä tapauksessa nimenomaan uusateismia eikä ateismia. Sillä tässä spesifiys on tärkeää. Ilman sitä ei ole mitään argumenttia, on vain syytös joka ei oikein kuvaa kovinkaan montaa ateismin suuntausta. Vaikka a-teismi on sidottavissa teismiin, usein kannattaa täsmentää että mitä niistä aivan erilaisista ateismeista on viitattuna kohteena. Erittelyn kanssa sitä argumenttia on jo astetta enemmän ja tyhjää valituslänkytystä vähemmän. (Tosin suoraan sanoen ; ei kovin paljoa. Mutta asiat kannattaa korjata virhe kerrallaan niin kauan kuin niitä on.)

Karkeasti sanoen yhtäläisyysmerkkejä ei voida vetää missään kohdassa. Jos skientismi on "aukotonta todistamista" puhutaan positivismista eikä tieteellisestä maailmankuvasta. Ja vaikka tämä positivismi kenties vastaa mielikuvia skientismistä, se ei vastaa edes evidentialismiin fiksoituneiden ateistejen omia esityksiä. Kriitikki ei siis enää tämän ensimmäisen yhtäläisyysmerkin kohdalla kohdistuisi oikein kehenkään. Se rakentaisi korkeintaan olkiukon. Jos positivismi on ateismia, otetaan tiukka kanta Jumalan empiirisyyteen joka on kannanotto jota sitäkään aika harva ateisti tekee. (1) Dawkins vihjaa että epäsuorasti voisimme arvioida Jumalan todennäköisyyttä. Tässä ei ole kysymys Jumalan falsifioinnista sanan vahvimmassa mielessä, vaan puolesta ja vastaan tehtyjen tieteellisten argumenttien paremmuutta. Tieteellisessä maailmankuvassa tämä ei ole suinkaan mahdotonta. (2) Ja Dawkinsin antiteesiksi voi torpata Nietzschen viikset väpättäen huutamaan siitä että luonnon systematisointi on valehtelevaa mielikuvien tekemistä, pohjimmiltaan erehdystä. Häntä pidettäneen tästä huolimatta ateistina par excellance. Vaikka yhtäläisyysmerkkejä positivismista vedelläänkin mielikuvissa, se ei toimi kovinkaan hyvin käytännössä.

Käsitelanalyysi - vaikka tässä ei ole puhuttu pätkääkään ontologiasta, eli siitä miten maailma todella toimii, vaan on pitäydytty puhtaasti logiikassa ja erilaisissa kielipeleissä - on selvästi tärkeä ja vaikea taito. Pitää osata rajata määritelmiä siten että ei vaihda määritelmää lennosta. Pitää osata huomata, onko valittu määritelmä ainut määritelmä. On katsottava paitsi sitä mitä lopputuloksia valittu määritelmä tekee, niin myös se, että katsoo lopputulosten soveltamisalueen. Että onko kaikki ateismiksi sanottu todella sitä ateismia johon tämä määritelmä iskee. Ja jos ei, niin kannattaa miettiä ollaanko tässä harhaanjohtamassa käsitteiden omintakeisella uudelleenmäärittelyllä sen sijaan että tehtäisiin aidosti radikaaleja ja intuitionvastaisia havaintoja siitä miten asiat, kuten ateismi, usko tai uskonto, on koettu ja nähty.

Itse asiassa aluksi laittamani lista vaikutti pilkkakirvelistalta. Mutta ne kaikki ovat huomattavia tapoja perseillä. Ja niissä ei ole yhtään turhaa kohtaa. Melko hyviä huomioita nyitty irti laadultaan keskinkertaisesta piirrustelusta.

creatio continua

Kun puhutaan kristinuskon suhteesta skeptismiin, henkenä on usein korostaa sitä miten uskonto ei ole skientististä. Eli ei ole sitä mallia mitä kreationismi vaatii, jossa Jumala kuten kaikki muukin vastaava on a priorisesti tieteen ulottuvilla. Tällöin korostuu tietysti uskon hyppy, ja se että epäilyille on tilaa. Tässä kohden on kuitenkin selvää, että luterilaisen on hyvin vaikeaa soveltaa tätä perustelutapaa. ;On nimittäin otettava esiin se, miksi Luther oli aivan erimielinen Erasmus Rotterdamilaisen kanssa.

Lutherin käsitys tiedosta ja uskosta käsittelee luonnonoikeutta. Hänen maailmansa oli ns. creatio continnua, joka tarkoittaa sitä, että tieto ja etiikka ei ole jokin joka on ihmisen sisällä valmiina. Tai jotain joka saadaan ja sitten se omistetaan. Sen sijaan ihmnen oli dynaaminen, jatkuvassa luomisessa (siksi latinalainen nimi on kuvaava).

Ihminen näki maailmaa siten että Raamattu ja itse todellisuus olivat välineitä. Jumala saattoi tunkea hyvyyden pikku hiljaa ja todellisuuden ihmisen mieleen ja sydämeen ilman kirjojakin. Järki ei kuitenkaan yltänyt koskaan täysin ymmärtämään Jumalan tahtoa, joten kasvun varaa on aina. Luther kuitenkin hylkäsi tiukasti kaiken skeptismin ; Hänestä ihminen tiesi sen minkä hänen tarvitsi tietää. ; Luther korosti että yritys ymmärtää Jumalaa on ihmisjärjen tuolla puolen. Ymmärrys tuli Jumalan kaikkivaltiaasta armosta.

Olennaista on huomata, että Erasmus Rotterdamilainen vastusti Lutherin omantunnonkeskeistä näkemystä, koska se johtaisi moniarvoisuuteen. Rotterdamilaisen mukaan luterilaisuus rapautti uskon ja etiikan, koska normit muuttuivat yksilöiden päätettäväksi. Erasmus ei pitänyt siitä että Lutherin teoria uskosta antoi uskon ihmisten käsiin. Hänen ratkaisunsa ei ollut instituution korostaminen, vaan se että oltaisiin skeptisiä. Että usko on epäilevää, ja että on noudatettava skeptikoiden ohjenuoraa ja pidettävä kysymystä uskosta itsessään jonain jota ei voi ratkaista. (Eli tehdä siitä mysteeri vailla ratkaisua samaan tapaan kuin Jumalan tahto on Lutherin maailmassa ihmiselle mysteeri. ; Itse halveksun tämänlaista kysymysten a priorista sulkemista, koska käytännössä lukkoonlyöty tabu kertoo missä ajattelun nollataso kohdataan. Lutherin on tosin paha mennä Rotterdamilaiselle ilkkumaan koska hän itse harrastaa samaa ennaltasulkemisen menetelmää.) Lutherin mukaan usko on skeptismin vastakohta ; Että jos epäilee jotain, niin siihen ei voi uskoa. Usko on Lutherille nimenomaan luottamusta. Usko on Lutherilla nimenomaan luottamusta jumalaan, eikä usko ole sitä miksi uskoa usein arkikielssä kutsutaan, eli jonkinlaiseksi epävarmuuden ja epäluottamuksen synonyymiksi.

Lutherin näkemys on melko lähellä eksternaalista tietoteoriaa, jossa ihmisen kyvykkyys oletetaan annetuksi. Esimerkiksi Alvin Plantingan warrant -opissa on kysymys tämänlaisesta eksternaalisesta järjestelmästä. Luther kuitenkin eroaa, sillä Plantingalla Jumala on ikään kuin antanut takuulapun siitä että järki ja havainnot toimivat. Tämä on kertapanos jota sitten joko käytetään tai ei käytetä. Tässä ei puhuta kasvusta samassa merkityksessä kuin Lutherilla. Lutherin malli on dynaamisempi. Plantingan malli liittyykin toisen protestantin, Jean Calvinin, ajatuksiin. Calvin hylkäsi luonnonoikeuden, eli ajatuksen hyvän elämän saavuttamisesta järjellisesti Jumalan vuorovaikutuksessa. Modernit kalvinistit puhuvat "uudelleensyntyneistä kristityistä" juuri siksi että nämä ovat ikään kuin kyvykkäitä. Uudelleensyntymässä ikään kuin saadaan takuulappu Jumalalta ja siksi vain uudelleensyntyvien uskovaisten omallatunnolla on väliä, muiden maallisten matojen säälittävä omatunnostaan puhuminen on vain tyhjää harhaoppiturmelusta ja tunteilua. Lutherilla ei mitään tälläistä uudelleensyntymistä vaadita, vaan pelkästään uskoa ja elämää oman sydämen mukaan.

Näin ollen uskallan sanoa että skeptismi on luterilaisuudelle vierasta. Luterilaisuus itse asiassa erkautuu sekä skientistisestä maailmasta että skeptismistä. Toisin sanoen objektiiviseen moraalinormiin vetoava ja kreationistisia jumaltodistuksia käännytyskeinonaan heilutteleva uskovainen on luterilaisen opin mukaan itse asiassa harhaoppinen. Hänen paikkansa on muualla, kuten kalvinistisessa seurakunnassa. (Tervemenoa! Luther voisi häijyyn tapaansa tokaista heille että "Emme rajoita uskoamme, emme vain rahoita sitä!"  Hän olisi kenties todennut myös jotain madoista, paskaläjistä ja vastaavista.) Luterilainen ei voi olla myöskään skeptikko sanan klassisessa mielessä. (Ja itse asiassa Skepsis RY voi olla luterilaiselle vihonviimeinen paikka. Sillä siellä ollaan aika usein skientistejä ja skeptikoita samanaikaisesti ; Epäily kun on siellä todistustaakan tarpeen vaatijana. Yhdistelmä skeptismiä ja skientismiä samanaikaisesti on Lutherin maailmassa aikamoisen vieras.)

---

Kristitty voi olla skientisti ja kristitty voi olla skeptikko. Luterilaiselta se onnistuu vain kerettiläisyyden kautta. Kerettiläisyys, etenkin itsetiedostettu kerettiläisyys, on kuitenkin kirjoittajan mieleen. Jos kykenee haistattamaan paskat omalle oppimestarilleen ja tämän keskeisimmille opeille, se ansaitsee jo jonkinlaisen mitalin.

VirtuaaliTodellisuus

Mitä jos elämäsi on valetta? Mitä jos, vähän Descartesin hengessä, kaikki havainnointisi olisi jonkinlaista demonin petosta, houretta tai unta? Mitä jos Matrix -elokuva olisikin dokumentaarinen?

Monia tämä ajatus pelottaa. Heille harha olisi totalitaristinen helvetti, jossa kaikki olisi ikään kuin ultimaattista propagandaa.

Se voisi tarkoittaa vaikka sitä, että kaikki ongelmasi ovat yhdentekeviä. Se voisi tarkoittaa sitä, että oikeasti ja pohjimmiltaan, olisimmekin ikään kuin Jumalan kämmenellä. Se voisi tarkoittaa sitä, että nukumme mukavassa lämpimässä kotelossa. Se voisi tarkoittaa sitä, että lillimme sikiöasennossa ikään kuin unessa, eikä millään vaikeuksillamme ole väliä. Ehkä se tarkoittaisi että kuolema virtuaalitodellisuudessa olisi sama kuin herääminen ikään kuin aidompaan elämään. Tämänlaiset ajatukset antavat toivoa.

Tämänlaisten "voi olla" -skenaarioiden vuoksi ihmiset ovat rakentaneet suuria asioita jotka vaikuttavat haihattelua. Monesta nämä tuntuvat typeryydeltä ja elämän hukkaamisena. Kaiken pitää olla totta, reaalista, materiaalista. Harha on merkityksetöntä ja vain Todellisuus, saavuttaminen, tekeminen ja markkinavoimien seuraaminen merkitsee. Mutta ihminen tietää silti paremmin. Siksi kulttuuri on konstruoinut suurimman innovaationsa ja tärkeimmän rakennelmansa. Internetin.

Kaivo

Perinteisesti jos haluat mopoa¹ ja viittaat siihen että muillakin on mopo, äitisi kertoo että ei pidä matkia toisia. Että muodikkuus ei ole argumentti. Tässä perusvasta-argumenttina on kaivo. Tarkalleen ottaen kaivo johon kaikki muut hyppäävät. Kysymys kuuluu "Jos kaikki muut hyppäisivät kaivoon, niin hyppäisitkö perästä?" Tämä esitetään retorisena kysymyksenä.² Mutta entä jos se esitettäisinkin ajatuskokeena?

Tämänlaisessa ajatuskokeessa on ihan soveliasta ottaa samastuminen apuvälineeksi. Kun mietitään omaa toimintaa, tämä on tietysti luonteva tapa generoida skenaarioita. Toki esimerkiksi Paavi tai Stephen Hawking voisivat tehdä sinua parempia ratkaisuja³, mutta sinä olet kuitenkin oman elämäsi luonnollinen valitsija. Sitäpaitsi, tässä nyt on tilanne se, että Paavi ja Hawking ovat molemmat hypänneet kaivoon, joten et voi millään edes kysyä heiltä neuvoa. Tai voit, mutta he eivät voi vastata. Tai kenties he voivat vastata, mutta kaivon pohjalle on pitkä matka ja jotta pääsisit selvittämään tätä, sinun olisi hypättävä kaivoon. Joka taas on se asia johon haluat sen vastauksen.

Ja siinä sitä ollaan. Kaivon reunalla. Ihan omin nokkinesi itsesi valtiaana, missä jokainen on kohtalonsa kanssa yksinään. Koska jokainen koostuu yhdestä yksilöstä. Sinusta.

Kaikki muut ihmiset ovat hypänneet sinne. Sinne on hypännyt mopo- ja koiratrimmari perässään akillesjänteiden korjaamiseen erikoistunut huippukirurgi. Kaivon pohjalla oleva vesi on vain molskahtanut kun sinne on pelmahtanut Paavi perässään ateistien nokkamies Richard Dawkins. Laittomat maahanmuuttajat ovat rynnänneet lakia rikkoen ja kiertäen maailman toiselta puolelta vain ja ainoastaan molskahtaakseen kaivoon. Disneyn romanttisen luontokuvan luoma sopulien massatuho jyrkänteeltä näyttää pieneltä tämän rinnalla. Kun kaikki kuusi miljardia ihmistä ovat vyöryneet päämäärätietoisena aaltona ja massana kaivoon.

Ensimmäinen huomio on siinä, että olet yksin. Ne ovat hypänneet kaivoon. Siis kaikki. Tämä on tietysti hyvin hämmentävää. Et kuitenkaan koe kovin suurta mielenkiintoa hypähtää uskon hyppyä syvyyteen. Sitä pidettäisiin itsemurhanakin.

Niinpä jäisit luultavasti elelemään maan päälle. Joku voisi kysyä tässä vaiheessa että miksi ei tehdä itsemurhaa.⁴ Itsesuojeluvaistosi olisi kuitenkin ainakin aluksi vahva. Päässäsi kylpee ajatus siitä että tottakai jos kaikki muut hyppäävät kaivoon niin ei se tarkoita että sinun pitäisi. Olisihan se vain niin kolhoa ja typerää. Absurdi on itsetuhoon myllertävä ihmislauma. Olet vain yksinkertaisesti järkevämpi kuin nuo kaikki. Olet paras ja fiksuin ihminen ikinä. Tuolla hetkellä se ei tosin ole kovin suuri saavutus, koska kaikki muut ovat hypänneet kaivoon.

Aluksi elämä on mukavaa. Suuri osa asioita toimii teknologialla. Sähkö ei vaadi ihmistä ylläpitoon, yleensä. Kuitenkin katsot näitä nyt uudella silmällä ; Et osaa huoltaa voimalaitoksia, joten tiedät että on vain ajan kysymys kun sähköt lakkaavat toimimasta. Sinulla ei ole vaikeuksia päästä paikasta toiseen koska ihmiset ovat hypänneet kaivoon mutta heidän autonsa eivät ole hypänneet. Ja maailmassa riittää bensa-asemia. Kaupoissa on ruokaa. Aluksi kannattaisi tietysti herkutella ruoilla jotka menevät nopeasti haaskiolle. Tiedostat että viikon kuluttua esimerkiksi maito olisi ylellisyys. Nyt sitä on hyllyt täynnä. Säilykkeet sen sijaan säilyvät vuosia. Ja kaupat ovat täynnä tavaroita joita voit vain ottaa. Sillä kukapa sinua pamputtaisi? Se vartija joka hyppäsi kaivoon? Kuka haastaisi sinut oikeuteen? Kauppias (kaivossa)?

Omalakisuus olisi tietysti aluksi huumaavaa. Voisit ajella siisteillä autoilla. Voisit olla vaikka aina humalassa. Elämäsi olisi kuin monien uusteknologiauskoisten tulevaisuusoptimismi. Sellainen jossa robotit tekevät kaikki työt ja jos ihminen haluaa ajaa huippuautolla, hän hakee auton ja ajaa. Seura olisi tietysti ongelma. Yksin on melko tylsää. Maailmassa on kuitenkin eläimiä. Voisit esimerkiksi koulia koiria ja jutella niille. Koiria olisikin paljon, koska ne eivät olisi hypänneet kaivoon. Koirat ovatkin hyvää seuraa - jopa ihmistä parempia. Ja tällä tulisi toimeen mitenkuinkin hyvin.

Ja ennemmin tai myöhemmin vaeltaessasi törmäät navettaan. Navetat vaativat huoltoa ja lehmät tarvitsevat syöttämistä. Tajuat että maailma on pullollaan eläimiä jotka ovat jääneet loukkuun nääntymään kun niiden omistajat ovat hypänneet kaivoon. Tajuat että vaikka tekisit mitä, niin et voisi ratkaista tätä nälänhätäongelmaa. Tämänlaisen tuskan ja kuoleman seuraaminen pari viikkoa onnettomuuden jälkeen iskee psyykeesi miltei yhtä kovasti ja karusti kuin se, että kaikki (myös retorisia kysymyksiä viljelevä äitisi) ovat hypänneet kaivoon. Ainut hyvä puoli on se, että laumasi koirien ruokinnasta ei tarvitse huolehtia niin kauan kuin tarjolla on jos jonkinmoista näivettynyttä nautaa. Nautojen ruhoja katsellessasi et voi muuta kuin miettiä sitä miltä sen kaivon olisi pakko haista juuri nyt.

Lisäksi riemukuplasi puhkeaisi muutenkin, huomaisit nimittäin ongelmia. Huomaat tämän ajaessasi eräänä yönä liukkaalla tiellä humalassa miltei puuta päin. Voit jutella koirille ja voit opettaa ne tuomaan sinulle tohvelit, kierimään ja antamaan tassua. Mutta et voi kouluttaa niitä esimerkiksi mikrokirurgeiksi. Tajuat että jos joku päivä liukastut kännissä ja telot pääsi, ei kukaan ole sinua paikkaamassa. Tämä vie innon lamborghineista. Toki olet tiennyt riskit aiemminkin, mutta nyt ne ovat jotenkin konkreettisempia.

Lisäksi ei ole kovin lohdullista elää maailmassa jossa porno on helposti saatavilla - sen kun rikkoo lähimmä kioskin ikkunan. Mutta jossa porno on se lähin mahdollinen kontakti vastakkaiseen sukupuoleen jota voit suunnilleen ikinä saada. Kaikki tulevat ja menneet seksikumppanisi ovat hekin hypänneet kaivoon. Suret luultavasti molempia, muta jotkut tulevat surettavat enemmän kuin ne pari mennyttä.

Ja pienetkin lystit katoavat ja menettävät sisältönsä. Jos ikkunaan tömähtävä linnunpaska näyttää Jeesukselta, et voi viitata sormella kaverille että siinä se on kaikkien nähtävänä, perseestä repäisty Messias! Jos löydät jostain sukupuolielimen näköisen juureksen, et voi höhöttää sille kaverin kanssa. Niin on ikäviä nämä asiat. Valuva linnunkakkakin vääntää ajan mittaan itsensä ikkunalasiin ilmestyneen Kristiksenkin kasvot surullisemmiksi. Siinä sinä olet yksin, tuijottamassa linnunpaskaa joka ei edes vastaa rukouksiin tai juttele.

Lisäksi huomaat ennemmin tai myöhemmin että ilman ihmistä maailma alkaa menemään omituisella tavalla pieleen. Yhden talvimyrskyn jälkeen saattaa jäädä kaupunki ilman sähköä. Ja mikä pahinta. Se, että talojen sähkölaitteet jäävät ilman sähköä ei tarkoita että kaupungissa ei olisi sähköä. Poikkimenneet sähköjohdot tekisivät valokaaria maahan. Niiden lähistölle syntyy alue jossa on luvassa sähköä joka ei ole yhtään niin hauskaa kuin se sähköpaimensähkö johon haastoit serkkupojan kusemaan.

Tajuaisit että sähkön tuoma lämpö on lyhytaikaista ja riskialtista. Että pakkasyö ja huono tuuri ja sinusta tulee jääpuikko. Tämä on vähemmän miellyttävä vaihtoehto kuin kaivoon hyppääminen. Joten päätät lähteä kohti etelää. Eli alueita joissa kirjastot tarjoavat ajankuluksi kieltä jota et ymmärrä. Mutta jossa on sentään lämmintä. Siellä et ole yhtä riippuvainen teknologiasta. Kuljet sinne päin.

Yhteiskunta rapistuisi pikku hiljaa ja jokainen päivä olisi pikku hiljaa täynnempänä ja täynnempänä vaaroja ja tosiasiassa valtaosa kuolemista on hitaita ja tuskallisia, toisin kuin kaivon tarjoama kuolema. Sekä luonto kynsin verisin että teknologia mekaanisine tuhoineen olisivat elämäsi sisältö. Ja jos onnistuisit välttämään nämä, niin siltikin vuosien kuluessa mielesi vääntyisi yksinäisyydessä. Ihminen ei tule toimeen pelkässä koiraseurassa ilman että hänestä tulee kummallinen.⁵

Jokusen vuoden kuluttua miettisit että oletko tosiaan ollut niin itsekritiikitön, että olet kaikki vuodet vain luottanut että sinä olet fiksumpi kuin ne kaikki muut. Että kenties asia onkin niin, että kaikilla muilla oli jokin tieto ja syy jonka vuoksi he hyppäsivät. Olit vain halveksien pitänyt hyppääjiä absurdeina ja irrationaalisina. Mutta kuitenkin heitä aivan selvästi ajoi voima joka ohitti ihmisen itsesuojeluvietin. Vietin jonka vahvuus on tullut sinulle konkreettisesti tutuksi eläessäsi koiriesi kanssa maailmantuhomaailmassa ilman tuhoa ja maailman kanssa.

Tajuaisti että ihminen joka on yksin on heikko. Kaksi ihmistä olisi yhteisö ja kolmas ihminen olisi isompi yhteisö. Mutta kun aivan kaikki muut ovat hypänneet kaivoon, ei toista ihmistä olisi eikä sinulla olisi toivoa paremmasta.

Tällöin tajuaisit sen, että kaivoon hyppäämisessä saattaisi olla jotain. On oltava jokin syy kun kaikki hyppäväät sinne. Kenties. Ehkä. Mitä enemmän mietit sitä enemmän sinua kaivelee se, että jokin syy kaivoon hyppäämisessä on oltava, kun kaikki Nobeltutkijatkin hyppäävät kaivoon. Kaikki nimekkäät filosofit ja teologit ja poliitikot jotka eivät osaa olla yksimielisiä yhtään mistään olivat sekä fiksuja ihmisiä että yhtä mieltä siitä kaivoon hyppäämisestä. Universumin tai ainakin maapallon terävimmät aivot ja nerot ovat ponnistaneet. Rammat ovat opetelleet ensin ryömimään voidakseen kävellä ja kävelemään voidakseen hypätä (kaivoon). Ja rikkaat miehet jotka aikaisemmin ovat egoistisesti ponnistaneet ryysyistä rikkauksiin ponnistivat nyt yksimielisesti takaisin pohjalle, kaivon pohjalle.

Koko asia on mysteeri joten siinä täytyy olla jokin suurempi selitys. Sitäpaitsi luonnontiede ei selitä miten ne kaikki edes mahtuivat siihen kaivoon! Kaivosta täytyy päätyä johonkin. Täytyy olla paikka jonne kuolleet menevät. Ja vaikka ei olisikaan, se olisi parempi vaihtoehto kuin se vaihtoehto että elät täällä hyppäämättä kaivoon. Huonoinkin vaihtoehto olisi parannus. Silloin, vuosien mietiskelyn ja yksinelon erakkoviisastuneena, päätät että jos kaikki muut hyppäisivät kaivoon, niin hyppäisit perässä. Todellakin hyppäisit.⁶

---

1 joka on kaikilla muilla kuudella miljardilla ihmisellä paitsi sinulla. Jopa nälkäkuolemamaan ajautuvissa kehitysmaapakanoilla jotka ovat wannabe-elintasopakolaisia vain unelmissaan on sellainen. Ja poni kanssa!
2 Tässä on kysymyksenä vakava ristiriita. Ihmiset olettavat samanaikaisesti että ihminen on individualisti ja ajattelee omilla aivoillaan. Samalla kaivoon hyppääminen on jotain joka perustuu oletukseen että se on nimenomaan jotain jota kukaan ei tekisi. Eli ihmiset olisivat sittenkin laumahenkisiä. Koska kukaan ei mieti retorista kysymystä loppuun he pitävät sitä vakuuttavana argumenttina.
3 Moni voi väittää että ei Paavi voi tehdä hyviä juttuja. Eikä varsinkaan ex cathedra. Mutta viimeisin Paavi teki mielestäni varsin järkevästi erotessaan. Paavi on erehtymätön toimiessaan exit cathedra. Siis niille jotka eivät ole katolisia jotka eivät tietysti epäile Paavia in first place.
4 Camusin haasteeseen löytyy tietysti monia hyviä vaihtoehtoja. Kuten iltapaskalla käyminen
5 Onneksi vaihtoehtosi ei ollut kissa. Se tarkoittaa höperöitymistä jopa silloin kun seuranasi on muita ihmisiä.
6 Paljastuu että ei ole loppuun asti miettinyt koskaan tuo kaivoonhyppäämiskysyjä! Heiltä pitäisikin siksi kenties kysyä että miksi he haluavat hypätä kaivoon? Onko se mopo muka syy itsemurhaan? Eikö elämässä ole mitään miksi ei tehdä itsemurhaa? Ei mitään iloa joka antaisi syyn olla hyppäämättä itsetuhoon? Ei rakkautta? Iloa? Hauskaa ajanvietettä? Edes homopornoa?

Kun episykli tuijottaa takaisin

Nietzschen mukaan "Kun tuijottaa tyhjyyteen tarpeeksi pitkään, tyhjyys alkaa tuijottamaan takaisin." Tätä käytetään hyvin usein uskonnon puolustuksena siten että tästä tehdään uhka. Lopputuloksena syntyy näkemys arvotyhjiöstä jonka ihminen sitten täyttää millä tahansa. Tarkemmin sanoen homo religiosus -ihmiskuvan mukaan tämä täytettäisiin jonkinlaisella Jumalalla. Yleensä tässä vielä kannustetaan kohti hyvin tiettyä Jumalaa, kristinuskon Jumalaa.

Tämä asennoituminen on argumenttina hyvin omituinen, koska se on pohjimmiltaan pelkkä tunteisiin vetoaminen. Siinä esitetään että ihmisten emotionaalinen puoli hallitsee elämäämme ja tekee meistä uskovaisia. Näin ollen jumalaa ei todisteta koska Jumala on mielentila. Tämä asennoituminen on luonnollisesti hieman epätyydyttävää ihmisille jotka oikeasti haluaisivat ns. miettiä asiaa eri kanteita.

Löyhästi tämä asenne näkyy valtionkirkon puolustamisessa. Siinä, miten ihmiset selittävät että kirkko on tehnyt paljon hyvää ja tekee yhä paljon hyvää. Mukana on usein valikoima hyvin laajasta kirjosta erilaisia vaihtoehtoja kirkkotaiteesta lastenhoitopalveluihin. On toki selvää että näissä on paljon hyvää ja kaunista, eikä sen mahdoton torppaaminen ja kiistäminen ole järkevää. Se myös tuntuu jonkin verran kompensoivan kirkon historian ylilyöntejä, joiden merkitystä kirkko haluaa pitää eimerkityksellisenä. Näin kirkko pitää "hedelmistään puu tunnetaan" -tilanteisiin hyvin sekalaista suhdetta. (Ja tätä välttelyä tapahtuu myös aiheissa jotka eivät ole teologiaa vastaan rikkomista vaan jotka ovat enemmänkin teologian soveltamista. Kuten siinä että jumalanpilkka nähtiin yhteisölle uhaksi ja ateistit nähtiin siksi paremmaksi tappaa ihan lain voimin kotimaassamme aikana jolloin kirkko oli valta -asemassa..) ; Tämä asenne pitää sisällään omituista arroganssia, jossa vihjataan että ilman kirkkoa ja uskontoa ihmiset eivät olisi osanneet olla hyviä tai tehdä taidetta. Että vaikka evoluutiobiologian peliteoriasovellukset sanovat sitten mitä yhteistyöstä ja sen eduista, niin silti kristinuskoa tarvitaan että ihmiset voisivat auttaa toisiaan.

Nietzschen kohdalla tässä on hyvä huomata mitä tyhjyyteen tuijottaminen tarkoitti. "Nietzsche lyhyesti" -blogissa asiaa lähestytään tarkastelemalla nihilismiä, tyhjyyteen tuijottamista ja vieraantumista. "Nietzschelle moraalissa ihminen ei koe olevansa eheä yksilö (individuum), vaan hän joutuu rikkoutumaan moneudeksi (dividuum)." Tämä johtaa ihmisen vieraantumiseen itsestään. Itsensä kyseenalaistaminen johtaa tyhjyyden kokemiseen. Ja tämän seurauksena voi syntyä hyppy tyhjyyteen. "Hyppy tyhjyyteen voi olla seurausta peräänantamattomasti totuuden tahdosta, jolloin arvoille etsitään Jumalasta lähtöisin olevaa perustaa. Absoluuttisen perustan puuttuesssa nihilismi väijyy totuuden tahtojan kellarissa." Nietzsche ei tietysti halunnut jäädä nihilismin valtaan. Hänen filosofian ideana oli nousta yli-ihmiseksi eli kohota tämän vaiheen yli. Nietzsche näki ongelmana että moraalisäännöissä ihmisestä tulee lauman väline. Näin ihmisellä on välinearvo. Näin ollen uskon hyppy voi olla emotionaalinen ratkaisu. Mutta on huomattava että tavallaan uskovaisen tekemä uskon hyppy tehdään hyppäämällä siihen samaan tyhjyyteen mihin Nietzschen sanonnassa tuijotetaan ja joka tuijottaa takaisin. "Aallonharjalla asiaa" -blogissa tästä sanotaan seuraavalla tavalla "Vallankäyttäjä tarvitsee ihmisiä ollakseen muiden yläpuolella, mutta ihminen ei tarvitse vallankäyttäjää ollakseen ihminen. Tässä, hyvät ladies & Bruces, on se mikä kaikkia dystooppeja pohjimmiltaan ottaa päähän: he eivät ole mitään ilman muita alapuolella. Tämä tilanne synnyttää näille Nietscheläisen kompleksin: "kun tuijottaa tyhjyyteen tarpeeksi pitkään, tyhjyys alkaa tuijottamaan takaisin". Nämä ovat tyhjiä ihmisiä. Paikatakseen omaa tyhjyyttään nämä tarvitsevat enemmän valtaa muiden yli. Kyseessä on vallankäyttäjän täydellisen vääristynyt minäkuva. Nämä siis luo itselleen minäkuvaa, joka nojaa täydellisesti muiden varaan, ollen siten todellisuudessa tyhjä. He eivät luo mitään - siitä Nietschen dilemma ja siitä nyt nähtävä noidan kehä."

Ja tämä ei ole kaunista.

Itse en usko että olisi olemassa ainuttakaan ihmistä joka eläisi todellisessa arvotyhjiössä. Masennuspotilaat voivat toki kokea tavoitteettomuutta ja harmautta, mutta tätä lähemmäksi arvotyhjiötilaa ei pääse kuin kuollessa. ; Esimerkiksi laiskuus ja passiivisuus liitetään usein nihilismiin jopa Nietzschen tuotannossa. Mutta niissäkin on aina takana vakava kysymys siitä että syntyykö tämä luokitelma siitä, että ihmiset on välineellistetty työntekoon ja yhteiskuntaan siten että "kapitalistinen ahneus" on määritetty perusihmisyydeksi, haluamisen ja arvojen ytimeen. Tällöin se, että jollekulle riittää, muuttuu nihilismiksi. Buddhalainen haluamisesta irtautuminen vihjaa että tämä ei ole suinkaan väistämättä asian tila. Lisää haluaminen, Nietzscheläinen vallantahto, ei olisikaan arvotyhjiön muoto. Vaan yhdenlainen arvostusten muoto, jota vastaan moni on.

Näin ollen esitän enemmänkin sitä, että arvotyhjiössä olevia ihmisiä ei ole olemassakaan. Ei ole mitään aukkoa jota voitaisiin täyttää. Itse asiassa arvot ovat, ja ilman jumalaa ihmisillä on vain jumalattomat arvot. Ihmsiet ovat sen sijaan hyviä keksimään tekosyitä. Lisäksi he kestävät huonosti kognitiivista dissonanssia eli erehtymisen tunnetta. Ja tämän tunteen vuoksi he eivät ajaudu arvotyhjiöön vaan vaihtavat mielipidettään. Yksi arvostustila vaihtuu toiseksi. Osa on hengellisiä, osa uskonnollisia. Ja osa ei. Se, että arvot määritetään hengelliseksi tai uskonnoksi on vain tämän asiantilan manipuloimista termikikkailulla. Luultavasti neutraalimpaa on sanoa että ihmisillä on aina ja väistämättä jonkinlainen ideologia tai etiikka. (Se voi olla outo.)

Tämä lähentää ajattelua Sartreen. Hän nojasi eksistentialistiseen perinteeseen jossa oli ajateltu uskon hyppyä suhteessa "Jumalan kokoiseen aukkoon" todellisuudessa. Sartre korosti että tietoisuus etsii itsetoteutusta itsensä ulkopuolella. Eli oleminen itselleen ei ole riittävää. Näin ollen vaikka tietoisuus on olemassa itselleen, se kuitenkin haluaa toteuttaa sitä muualla. Perimmiltään tämä johtaa siihen että ihmiset turhautuvat. Sillä vapauden idea joka perustuu valintaan on itse asiassa melkoisen omituinen ilmiö ; Se määrittää ensin potentiaalisen ja mahdollisen ja pakottaa sitten valitsemaan vain osan ja hylkäämään loput. Valinnan jälkeen on karsittu jotain. Vapaus määrittää mahdollisuuden laajuuden ja rajoittaa sen arvoa. Ja valitsemisella on väliä vain koska ihminen haluaa jotain. Mahdollisuus on olemista jota ihmisellä ei vielä ole. Näin ollen ihmisen ongelmana ei ole itse asiassa viime kädessä Jumalakysymys, vaan se miten hän kohtaa asian joka on suurempi kuin hän itse. Esimerkiksi Jumala on itseä suurempi, joten se voi olla ahdistava. Mutta toisaalta naturalistinen maailma jossa ei olekaan kaikkivoivan paratiisia vaan jossa ihminen on rajallinen kertoo että todellisuus on ihmistä suurempi. ; Eli pohjimmiltaan, riippumatta maailmankuvasta, "ihminen haluaa olla itse Jumala tai Jumalankaltainen". Tämä vapaus jota tässä kaivataan on kuitenkin enemmän egoistista vallantahtoa kuin mitään teologista yksinoloa ja Jumalaikävää. (Päin vastoin, tämä on nähtävissä tämän teologisen yksinolon ja Jumalaikävän maksimaalisena torjuntana.)

Ihminen ei siis taistele arvotyhjiötä vaan omaa egoaan vastaan. Ahdistus jota ihmiset kokevat uskonkriisin kynnyksellä ei johdu tyhjyydestä. Vaan siitä että maailma on jäsentymätön eikä ihmisen hallinnassa ja ihmisen ymmärtämä. Ihminen ei siis kestä sitä että hän ei osaa, että hän ei hallitse ja että hän ei tiedä. Tämän ahdistuksen kutsuminen tyhjyyden peloksi on suoraan sanoen ongelman ytimen kiertämistä. ; Nähdäkseni aito onnistuminen vaatii viereensä mahdollisuutta epäonnistumiseen. (Koska jos ei voi epäonnistua, onko se mikään saavutus tai itsetunnon aihe?) Ihanne sanoo että ei pidä pelata jos ei osaa hävitä. Mutta me kaikki pelaamme. Emmekä todellakaan ole hyviä häviäjiä.

Tämä näkökulma (jota kenties kannatan kenties en) auttaa jäsentämään omaa elämänhistoriaani. Sillä kuten aikaisemmin kirjoitin, minun "mieleni on ympärileikattu". Minut on kasvatettu toimimaan kristillisellä arvomaailmalla kristillisessä kulttuurissa. Ja minut on opetettu tulemaan toimeen kristittyjen kanssa kristittyjen ehdoilla. Aikanaan tämä ei ollut ahdistavaa, sillä maailmankuvani oli jäsentynyt. Niillä jotka ovat sekulaareista perheistä eivät melko selvästi ole saman kokemusmaailman sisällä. He eivät edes pidä ongelmina tai asioina näitä joiden pyörittelystä on tullut minulle miltei elämäntapa. Ne asiat jotka ovat minulle haasteita eivät ole heille oikeastaan edes relevantteja kysymyksiä. Heidän mieltään ei ole "ympärileikattu", tai ainakaan sitä ei ole ympärileikattu kristillisyyteen.

Olen käynyt kirkossa sen verran runsaasti että sen rituaalit ja virsikieli (tosin ovat vaihtaneet virsikirjan enkä osaa niitä uusia niin hyvin) ovat syöpyneet jonnekin hyvin syvälle mieleeni. Perinteet, puhetapa ja kieli ovat tuttuja. Itse asiassa niistä etääntyminen on vaatinut työtä ja aikaa (mikä voi olla omituista koska nykyinen puhetapani on jotain aivan muuta.) Tätä reflekseiksi muuntumista ei todennäköisesti voi poistaa millään aivoleikkauksella. (Kenties vain aivorappeumatauti minut tästä refleksioppimisesta voi vapauttaa.) Vaikka tunnetta uskontoon ei enää ole ja tosiasiassa myös muistot alkavat olemaan varsin valjuja, on tietty kristillinen asenne niin syvällä että muun lailla toimiminen on hieman kuin yrittäisi olla sulkematta silmiä kun kasvoja kohden heitetään jotain yllättäen. (Virren sanat tuskin ovat sentään homo religiosuksenkaan mukaan mikään synnynnäinen asia. Rituaalit ovat selkeästi opittua tottumusta.)

Minulla ei tarkalleen ottaen ollut mielessäni "Jumalan kokoista aukkoa", vaan tämä lähinnä asetettiin maailmankuvan ytimeksi ja muut rakennettiin sitten tämän ympärille. Kun tämä perusta sitten romahti, ei kristillisyys tietysti enää ollut "oma kulttuuri". Ja muiden ehdoilla toimiminen tuntui ja tuntuu varsin ikävältä. Siksi olenkin varsin vihainen tässä kyseisessä aiheessa. Osa tulkitsee että tämä johtuu siitä että vihaan Jumalaa johon siis jollain tavalla uskoisin, koska muutoin vihalla ei ole kohdetta. ; Kuitenkin se, mitä tässä "Jumalan muotoisessa aukossa" vihaan, on se, että minun uudessa jäsennyksessäni tässä kohdassa ei todellakaan ole mitään. Se on todellakin "Jumalan kokoinen aukko" jossa piilee vain tyhjyys alati valmiina tuijottamaan minua takaisin.

Itse asiassa teleologisen maailman tyhjän ja absurdin ympärille asettunut komennusketju on minulle täsmälleen yhtä ahdistava ja pelottava kuin ateismi olisi jumalattomalle. Sellaiselle joka näkee että jos ihminen on yksin ja maailmaan heitetty, että hän olisi täysin yksin ja tyhjä. Silti uskovaisetkin voivat pelätä ja vihata tuota tyhjyydeksi kokemaansa asiaa. Ja tämä on oleelista. Vaikka omalla logiikallaan hän ei tietysti voi vihata ja pelätä ateismia koska sehän ei ole mitään muuta kuin poissaoloa. Ja vihalla täytyisi olla kohde. Tämä herätyshuomio onkin oleellinen.

Sillä kun kaltaiselleni uskonnottomalle näytetään kristinuskoa, niin tosiasiassa joudutaan aina viittaamaan teologiaan tai oppiin tai uskomuksiin. Nämä taas muodostavat kokonaisuuden, maailmankuvan, jossa on erilaisia näkemyksiä todellisuudesta tai vähintään suuntaviivoja tapaperinteestä ja yhteiskunnassa toimimisesta ja elämisestä. Kun olen miettinyt näitä paljon (ja ympärileikatun mieleni vuoksi olen miettinyt näitä turhauttavan paljon) kirkon oppi, teologien kiemurat, ja erilaiset jumalatodistukset ovat jotain jota voi verrata vain siihen mitä fyysikko kohtaisi törmätessään ahkeraan ptolemaioksen maailman kannattajaan. Ptolemaioksen astronomiassahan ajateltiin että avaruuden täydellisyys vaatii ympyrämuotoa ja siksi ratoja korjattiin lisäympyröillä, episykleillä. Eli kun planeetat eivät noudattaneet ympyräratateoriaa, lisättiin rataan uusia ympyröitä jotta taivaankansi näyttäisi noudattavan tätä lakia. Lopputuloksesta tuli ontto, laskennallisesti omituinen ja kiemurainen. Ja se, mihin episyklit maailmassa viittaavat nykyfyysikon silmin on karkeasti sanoen "ei mitään". Kun modernimpi fysiikka astui kuvioihin, episyklit tungettiin pois ja kaikki sujui hyvin ilman niitä. Itse asiassa kaikki oli helpompaa.

Tämä tekee opinkappaleista omituisia. Sillä jos Jumalan kokoisen aukon kohdalla on tyhjää, sovituskuolema, neitseellinen sikiäminen ja vastaavat näyttävät omituisilta taikauskoisilta satuiluilta. Niillä ei ole enää mitään merkitystä. Samoin komentava ja ohjaava normatiivinen taso kuten uskon kautta armonsaanti näyttää ideologiselta kontrollilta tai sitten sekin on tyhjää. Perusasiat kuten avuliaisuus taas voidaan piirtää ilman "uskonnon episyklejä". Näin uskonto näyttää kauhtuneelta.

Siksi, kun joku selittää hengellisistä kokemuksistaan, kohtaan absurdin. Kun taas kohtaan käännyttämistä kohtaan kontrollin. Oma luonteva reaktio absurdiin on huvittuneisuus, nauru -ja joskus halveksunta. Kontrollin kohdalla on muistettava vain se, että minulla on vakavia, siis todella vakavia, auktoriteettiongelmia. (Eikä nyt siksi että minulla ei ole mitään auktoriteettiä enkä sellaista kaipaakaan tai halua, vaan enemmän siitä että en kestä sitä että kenellä muullakaan on auktoriteettia. Minua ei haittaa se jos joku on erimielinen vaan se, että erimielisellä on kantaa ja pokkaa olla auktoriteetti.) Kontrollia kohtaan koen syvää tarvetta itsepuolustautua. Ja tämä ei ole oikestaan edes vihaa. Vaan pakkomielteistä halua murskata ja turmella ja hajottaa.

Syynä ei oikeastaan ole edes toinen ihminen. Vaan se tyhjyys jonka hänessä näen. Kun tämän tiedostaa, ei ole vaikeaa ymmärtää miksi fundamentalistit eivät pidä ateisteista. Ja miksi täsmälleen sama toimii toiseen suuntaan. Kun tämän tiedostaa, ei ole ihmeellistä huomata miten uskontokeskustelussa keskustelu on loppunut mutta huutaminen jatkuu niin, että samoista yksityiskohdista jankataan iänkaikkisesti (ellei sitten kuolla sitä ennen).
1: Eikä ole ihmeellistä huomata sitä että kun keskustleuaiheena on suvivirsi, ei oikesti puhuta mistään laulusta, vaan es on symboli kaikelle muulle toiminnalle. Suvivirsi on ateistille sitä että annetaan virallinen lupa uskovaisille osallistuttaa erimieliset julkiseen toimintaan joka on vakaumusta vastaan, että ateisti saadaan pakottaa tuijottamaan tyhjyyteen. Uskovaiselle lauluton tila on muistutus poissaolosta, joka taas nähdään uhkana. Uhkana joka tuhoaa oman jäsennyksen. Eli vastassa on toinen tyhjyys. Keskustelu on siis pohjimmiltaan siitä kenet pakotetaan ahdistumaan, ketä on oikein järkyttää ja loukata.

En usko että tähän asiantilaan on mitään ratkaisua. Paitsi yhtenäiskulttuuri jossa jokaikinen toisinajattelija tapetaan ilman lieventäviä asianhaaroja. Siksi pitäisin tätä enemmän olotilana kuin ongelmana. Valtaosa arvokeskustelusta ja uskontokeskustelusta toisin käsitelee aihetta kuin olisi jokin "kirkosta eroajien ongelma" jota vastaan olisi taisteltava ja johon olisi tarjottava keinoja ja ratkaisuja. Ongelmana näkeminen tarkoittaa sitä, että ei anneta muiden tuijottaa sinne missä muut näkevät jotain vain siksi että se on itselle ahdistava ja tyhjä. Olotilana näkeminen taas on sen tunnustamista että meillä kaikilla on tyhjyyksiä jonne on perin vituttavaa tuijotella. Mutta että muut voivat nähdä juuri siinä kohdassa tyhjyyttä jotakin. (Ehkä toisilla on tämän kohdan oloihin paremmin kalibroidut teleskoopit ; Täthitaivaallahan paremmat teleskopit tuovat esiin uusia tähtiä taivaan mustista kohdista...)

Tämä tarkoittaa myös sitä että minä olisin luultavasti yksilönä onnellisempi ilman sitä kaikkea kristillistä taakkaa jota minuille on asetettu kannettavaksi. Mutta tämän kanssa taistelu on minun ongelmani, eikä sitä voida laventaa esimerkiksi ateistejen yleistilaksi. Kenties tämä taakka on se, joka perimmiltään saa minut pysymään ikuisesti fundamentalistiagnostikkona, josta "'Jumala'? Minä en tiedä. Eikä kukaan muukaan tiedä. Ja jokainen joka on erimielinen kanssani on harhaoppinen kerettiläinen." Sillä vaikka minulla on jumalan kohdalla tyhjyys, minulla on kuitenkin varsin tiiviisti opeteltuna ja syvennettynä se oppijäsennelmä, jonka nuolet viittaavat suoraan sinne tyhjyyden ytimeen. ; Ja korostan että nämä viitat ovat lakastuneita tienviittoja joissa ei ole mitään kaunista tai innostavaa. Ne ohjaavat koska niihin liittyy refleksi joka tuntuu tunkevan tekemään vastenmielisiä asioita vasten omaa tahtoa. Koska kauneus puuttuu, refleksi ja sen jälkeinen refluksi liittyvät vahvasti yhteen...

Ilman näitä viittoja mielenkiintoni voisi pyöriä aivan toisissa suunnissa. (Jossa olisi toivon mukaan enemmän bikinityttöjä. Jeah.)

Nostetaan kädet pystyyn! (Ottaako joku tosissaan?)

Kun miettii miten naurettavia asioita ihmiset voivat uskoa, syntyy helposti tilanteita joissa vitsiä ja vakavasti otettavaa on mahdotonta erottaa toisistaan. Kun ihmiset uskovat absurdia, kasvaa riski siihen että jonkun ihmisen rakastama mielipide nähdään vitsinä tai sitten vaihtoehtoisesti jonkun ihmisen vitsinä heittämä asia otettaan vakavasti.

Olen tavallisesti lähestynyt trolliongelmaa sitä kautta, että miten ulkopuolinen voi tunnistaa sen, onko viesti vakavasti sanottu vai ei. Kuitenkin asiaa voi lähestyä myös sitä kautta, että onko se teksti jota oikein kukaan ottaa vakavasti. ; Tämä näkemys on mahdollisesti hedelmällinen, koska se ei rakennu väitelauseiden uskottavuuteen ja totuusarvoon vaan konventioihin.

Helppo esimerkki on ottaa salaliittoteorioita. Esimerkiksi salaliittoteorioiden parissa vakavasti otettavia ovat väitteet siitä että Elvis on lavastanut kuolemansa ja että Marilyn Monroe murhattiin. Sen sijaan nämä samat risuparrat ottavat aivan naurettavina väitteet joiden mukaan Elvis murhattiin tai että Marilyn Monroe lavasti kuolemansa. Ulkopuolinen ei voi kenties ymmärtää että miksi toiset ovat uskottavampia kuin toiset - ne näyttävät yhtä naurettavilta. Mutta ihmiset eivät yleisesti ottaen ole mitään kovin vapaasti ajattelevia. Salaliittoteoreetikoidenkin parissa on erilaisia likkiytymiä - tosin nämä likkiytymät voivat taistella jopa keskenään, salaliittoteorioiden ystävien parissa sisäiset kärhämät ovat yllättävän voimakkaita. Näin ollen perinteet ja konventiot ratkaisevat trolliongelman.

Tähän liittyen minun on pakko ottaa meemi, joka sattumalta on tuossa yläpuolella. Siinä kristytyt "haastetaan" näyttämään uskonvakaumuksensa. Tämä tehtäisiin siten että nostettaisiin kädet autonratista esimerkiksi moottoritiellä. Ei välitettäisi punaisista valoista vaan luotettaisiin että Jeesus pelastaa. Tämä olisi kieltämättä ultimaattinen luottamuksenosoitus ja todellinen Kierkegaardilainen uskon hyppy, jossa luotettaisiin ilman mitään empiiristä ennakkovarmistusta tai rationaalisen tilannearvioinnin tynkääkään. En ole positiivisen ajattelun ystävä -sellainen onkin pahaksi monille ihmisille- joten en perustele tätä sillä että uskovaiset eivät tekisi idioottimaisia asioita. Ihmiset tekevät idioottimaisia asioita ja uskovaiset ovat ihmisiä. ergo.

Tässä mielessä tämä haaste voisi olla hieman pelottava. Tämänkaltaiset päähänpistot ovat niitä koiranhäntätupsukoita joista "Darwin awardsit" on tehty. Ja vaikka suhtaudunkin esimerkiksi kuolleisiin uskossaan käärmeitä pitelevien myrkytyskuolemiin hieman sellaisella asenteella jolla Bill Hicks suhtautui typeriin huumekuolemiin. Vaikka Hicks olikin tunnettu hallusinoivien huumeiden ystävä, hänen sketsissään suhtautuminen negatiivisiin huumeuutisiin kuten siihen että joku luulee olevansa appelsiini ja kuorii itsensä johtaa siihen "So ee lose an idiot... What a tragedy" jossa alleviivauksessa paistaa vahva sarkastinen sävy. Olen suhtautunut käärmeiden käsittelijöihin siten että koska hyväksyn itsemurhan, pidän tätäkin suvaittavana. Monet kauhistelevat uskonnon voimaa. Minä taas näen että ihmisarvon määrittää eletty elämä ja tätä kautta jokainen saa arvottaa ja priorisoida oman elämänsä. Jos näkee että uskonvakaumuksen testaaminen ja osoittaminen käärmeiden käyttäytymiseen ja oikeatoimiseen käsittelyyn perustuvalla sirkustempulla on riskin arvoista, kyseessä on ihmisen oma valinta. ~ Ajatus siitä että ihmistä pitäisi suojella itseltään on jotain sellaista joka sotii vain kaikkea sitä vastaan mitä itse edustan. Kun ihminen arvottaa oman elämänsä tämän tasolle eikä vahingoita muita prosessissa, niin sanon että siitä vaan. Minua ei haittaa ollenkaan jos tätä harjoittaisi vaikka kuinka usea. Itse vain sitten pysyn poissa tälläisistä. Ihan siksi että jos joskus teen itsemurhan, teen sen mieluummin jollain muulla tavalla.

Toki tässä on hieman eettisiä ongelmia koska esimerkiksi lapset kasvatetaan arvostamaan tämänlaista suisidaalista toimintaa. Mutta sitten toisaalta - esimeriksi monet suomalaiset tykkäävät juoda viinaa, moni polttaa tupakkaa. Ihmiset ajavat autoilla vaikka tästä seuraa onnettomuuksia - jopa selvin päin olevilla kuskeilla sattuu vahinkoja ja tästä seuraa yksilöiden kuolemia. Epäsuora kuolema on kuitenkin vähemmän vastuullista. Uskonyhteisössä kasvanut tekee itse viimeisen valinnan siitä että ottaako käärmeet käsiinsä vain priorisoiko yhteisön ja juuri tämän uskonnon vähempiarvoiseksi ja vaihtaa toiseen.

Olen kuitenkin tässä suhteessa luottavainen. Tämä haaste on jotain joka on ilmiselvä parodia. Sillä uskonnoissa, jopa menestysteologiassa, se että jokainen rukous ei esimerkiksi paranna sairautta on jotain jota he käsittelevät päivittäin ; Uskonnot ovat kehitelleet miljoona ja yksi erilaista ad hoc -selitystä nimenomaan tälle ilmiölle. Jopa paatuneimmat rukousparannukseen uskovat ajattelevat että Jeesus ei pelasta aina. Rukous menee joskus pieleen ja jopa menestysteologien mukaan aito kunnon usko on vaan niin pirun harvinaista että moni käsiä nostava kristitty kuitenkin sillai epäröisi ja vain vaivoin uskaltaisi nostaa kädet pystyyn eikä uskon teho silloin riittäisi ja näin uskovainen kuolisi ennen kuin olisi riittävän kypsä ja riittävästi uskossa. ~ Ja juuri nämä saivartelut tulevat jokaiselle uskovaiselle tutuiksi. Näitä he sitten levittelevät internetissä. Valtaosa uskontokeskustelusta ja Jumalan todistamisesta onkin nimenomaan sitä  että uskovainen kertoo meille näitä tekosyitä joiden kautta hänestä pitäisi uskoa todisteista huolimatta. Näin ollen on hyvin epätodennäköistä että kukaan uskovainen ottaisi tämänlaista haastetta vakavasti, tai että edes kehittelisi mitään tämänlaista rienaavaa.

Lisäksi tämänlainen tapa ei ole uskovaisille riittävän henkilökohtainen. Kun katsotaan uskonkäytänteitä, sieltä löytyy omituisia tekoja kuten esimerkiksi jo mainitsemaani käärmeiden käsittelyä, niissä on aina yksilökeskeinen ydin. Henkilö näyttää omaa vakaumustaan ja esiintyy edessä ikään kuin näytillä. Käärmeitä käsittelevä tietää riskit ja niin tietävät yleisökin. Juuri riskien tietäminen ja julkiseksi tekeminen on se elementti joka tekee käärmeitä käsittelevästä poppapastorista oman alakulttuurinsa staran. Autonratista käsien nostamisesta puuttuu tälläinen komppaava yleisö ja oman itsen korottamisen henki. Joten käytännössä tämänlaiset kampanjat eivät uskottavasti vetoa "edes niihin hulluihin".

Jos olen väärässä, päivämäärä on ylhäällä ja tempauksessa kuolleiden määrästä varmasti saa aikanaan jonkinlaista uutiskuvaa. Olen niin luottavainen että uskallan mainita tämän seikan ääneen jo nyt!

Nuoli

"-"You speak of her like a target."
-"Isn't she?"
-"No. She is the arrow.""
("Knight's Tale")

Tavoitteellisuus ja intentio ovat kaikille hyvin tuttuja asioita. Harjoitammehan sitä joka päivä itsekin. Kuitenkin tätä aihetta kuvaavat filosofiset teoriat ovat ongelmallisia. Elokuva "Ritarin tarina" ("Knight's Tale") kuitenkin valottaa hieman sitä, miten intentionaalisuus hyvinkin usein ymmärretään väärin. Tätä ongelmaa voisi elokuvaa mukaillen kutsua vaikka "Adhemarin ongelmana". Siinä intentionaalisuus tarkoittaa pelkkää toimintalinjan valintaa. Tällöin valitaan maali ja siihen sopiva strategia. Tällöin intentionaalisuus vertautuu nimenomaan maalitaulukeskeiseksi.

Intentio=Maali.

Toki elokuva itsessään on ensikatsomalta varsinainen "toivo tarpeeksi" -tarina. Kuitenkin Thatcherin kasvu ensin Sir Ulrichiksi ja vasta tämän jälkeen Sir Thatcheriksi asettaa tämän näkemyksen kyseenalaiseksi. Elokuvan aikana nimenomaan sankarin asenteet käyvät läpi suuren muutoksen. Aluksi hän ajattelee "maalia", jossa hän voittaa turnajaisia ja voittaa naisten suosiota, kunniaa ja rahaa. Keskivaiheessa hän oppii että maaleja voi olla monenlaisia, jolloin hän "häviää turnajaiset voittaakseen naisen". Loppuvaiheessa hän on valmis yrittämään turnajaisiin vaikka häntä odottaakin vain häpeärangaistus, rahaa ei ole luvassa ja sosiaalisetkin vaikeudet ovat edessä. Hän ei enää yritä valloittaa puolisoa "voittamalla" tai edes "häviämällä".

Asian ymmärtämiseksi on järkevää nostaa esiin John Deweyn intentionaalisuuden kritiikki ; Deweyn mukaan "maalitaulutyyppinen" ajattelutapa rakentuu jonkinlaiseen hierarkiseen tai autoratiiviseen yhteiskuntaan. Deweyn mukaan suunnittelu ja suorittaminen liittyvät yhteen. Tätä voisi kuvata arkisesti siten että tavoite ja resurssit ja kyvyt ovat irrottamattomampia kuin voisi luulla ensivilkaisulla.

Esimerkiksi etuoikeutettujen kannattaa oikeuttaa asemansa yrittämisellä tai muilla ansioilla. Uusliberalismissa korostetaan sitä että yrittämällä köyhästäkin voi tulla jotain ja että rajoitteita ei saa olla jolloin sosiaalinen pääoma painaa vaa-assa paljon. "Ritarin tarinassa" nimenomaan paperilla oleva aatelinen perintö on olennaisen hyvä vertailukohta ; Aateliseksi kykenee periaatteessa nousemaan "miekan terällä" eli saavutuksilla ja vain aateliset saavat osallistua turnajaisiin. Näin ollen yhteiskunta periaatteessa sallii sen, että maajussi nousisi omilla ansioillaan turnajaisvoittajaksi. On kuitenkin helpompaa pettää ja rikkoa systeemi ja elokuvan hengessä tämänlainen on jopa positiivista. Aateliset voivat toki kuvailla että ei olisi sellaista maailmaa jossa aateliton olisi parempi. Mutta jos annetaan oikeat resurssit ja mahdollisuus ja kohtaamistilanne on tasaväkinen, ei lopputulos ole suinkaan sama. ~ Aatelisten paremmuus on after the fact -kyhäelmä joka on tehty sen takia että aatelisilla on valtaa. Ja sekoitetaan tämä vallitseva tila ja tämän tilan pysyminen nykyehdoilla samaksi kuin vallitsevan tilan oikeutus.

Ilman sääntöjen rikkomista maalityyppinen intentiokäsitys tarjoaa huonosti resurssoiduille vain alastoman selän "Uh... trudging. You know, trudging? - To trudge: the slow, weary, depressing yet determined walk of a man who has nothing left in life except the impulse to simply soldier on." Vasta kun ollaan huijattu voidaan saada resursseja. "Ritarin tarinan" ensimmäinen opetus on, että jos yhteiskunta ei anna sinulle haarniskaa, on tämä muutoin kalleutensa vuoksi saavuttamattomissa oleva resurssi hankittava onnenkantamoisen hyödyntävällä varkaudella jossa viedään yhteiskunnan lakeja ja normeja rikkoen sekä kuolleen ritarin haarniska että tämän identiteetti ; Elokuvassa ensimmäinen huijaus ja sen tarjoama voitto tarvitaan harjoitteluun ja varusteisiin. Ja vasta tästä ponnistaen voidaan saada muita resursseja, kuten yhteys olennaisen taitavaan haarniskaseppään ja erityisen ratkaisevia sosiaalisia resursseja, kuten se prinssi jonka saama hyvä kuva turnajaistaistelussa johtaa siihen että William saa aidon aateluuden. Ilman valeaateluutta tämä ei olisi ollut mahdollista.

Tämä muistuttaa siitä, että päätöksentekoteorian ja siihen liittyvän eettisyysnäkemyksen ja yhteiskunnallisen menestyksen käsitteitä ei voida erottaa jos analyysin yksikkönä on vain yksittäinen teko. Pohjalla on aina sosiaalinen säännöstö ja sen toiminta. Päätös ja resurssi, tavoite ja toteuttaminen liittyvät yhteen. Intentio ilman ponnistelua on tyhjää, samoin kuin ponnistelu ilman intentiota. Tässä mielessä "nuolinäkemys" onkin hyvin kuvaava.

Intentio=Jousi

Tälle voitaisiin toki etsiä myös "jousinäkemys" ja tämä olisi klassinen behaviorismi. Siinähän ihminen reagoi. Tämä on itsenäisenä yhtä tyhjä kuin puhdas intentionalismi. Siitä esimerkiksi voitaisiin antaa melko tuore kolumni "Seiniin tuijottelun jalo taito" joka esittää onnistuneen päätöksenteon ja ajattelun vaivattomana prosessina "ajatustyönsä ei perustunut sellaiseen keskittyneeseen ponnistukseen, jollaiseen kulmien kurtistus tavallisesti yhdistetään. Johtopäätökset, joihin hän päätyi, alkoivat ajatusten iduista, ja ne kasvoivat hänen mielessään lähes huomaamatta. Hänen teoriansa syntyivät "vähä vähältä, pakottamatta, vailla tietoista tavoittelua tai huomattavaa ponnistelua." Tärkein asia, mitä tähän vaadittiin, oli aika. Sen pakottaminen oli yhtä mahdotonta kuin koettaisi pakottaa itsensä nukkumaan ja kiirehtiminen yhtä mahdotonta kuin koettaisi nukkua nopeammin." Tässä käytetään esimerkkinä hiljaista tietoa kerryttävästä ohjelmasta joka oli niin kompleksinen että sen muistaminen ei ole ihmiselle oikein mahdollista. Alussa oli ongelmia ja harjoitus opettaa. "Vapaaehtoiset oppivat hallitsemaan peliä yhä paremmin, ja lopulta suurin osa heistä saa tehtaan toiminnan enemmän tai vähemmän tasapainoon. Kun heiltä kysytään, miten he siinä onnistuivat, he eivät kykene selittämään sitä. He sanovat, että "jotenkin se vain meni niin". Jos heidän pitää selittää uudelle koehenkilöille, miten heidän kannattaisi toimia menestyäkseen pelissä, he eivät osaa neuvoa heitä mitenkään." ja tästä johdetaan päätelmä "Sen jälkeen kun tutustuin tähän psykologisen tutkimuksen haaraan, olen alkanut suhtautua poikani koulunkäynnin ongelmiin toisella tavalla. Kun koulusta seuraavan kerran tulee noottia siitä, että poikani vain tuijottelee seinään eikä pänttää, lähetän takaisin nootin jossa sanotaan, että seiniin tuijottelevaa lasta ei saa häiritä. Hän oppii parhaillaan omalla tavallaan."

Valitettavasti tässä ei ymmärretä että aika ja vaivattomuus ei automaattisesti johda tulokseen. Intentionaalinen rutistus kuuluu siihen harjoitteluun. Ennen harjoitusta esimerkkipeli johtaa kaaokseen. Näin ollen esimerkiksi filosofi joutuu ensin pänttäämään käsittämättömän paljon erilaisia käsitteitä ja kikkoja. Vasta sen jälkeen kun hän on tottunut niihin, hän voi ruveta leikkimään sillä. Virhe on se, että katsotaan huippuosaajia ja kuvitellaan että aloittelijat pelaisivat samanlaisella asenteella ja mindsetillä. Tässä "jousiajattelussa" kuvitellaan että harjoittelu olisi sitä varten että saadaan oikea asenne ja kun tämä saavutetaan jokin sisäinen taito kumpuaisi meidän sisältämme. Kuitenkin tilanne on sitä, että harjoittelussa tuotetaan sisälle sitä tauhkaa joka sitten kumpuaa automaattisesti ja asenne on seurausta siitä että tätä taukaa on riittävästi.

Intentio=Nuoli

Mutta yhdistettäessä näissä konsepteissa onkin paljon järkeä. (Ja tämä toimii myös "Ritarin tarina" -elokuvan ulkopuolella.) Itse asiassa "Ritarin tarinan" aihe on erityisen hyvä käsittelemään tätä toimintaa. Sillä sen ytimessä on kamppailutaidot. ; Thatcherin tarinassa esiin nousee kaksi olennaista yksilöä itseään (eikä omaisututta ja ystäviä) koskevaa teemaa jotka ovat harjoittelu ja heittäytyminen. Nämä ovat elokuvassa mukana olevia strategisia elementtejä. Ne voisi heittää yhteen teemaan ja kutsua niitä eiskienhallinnaksi. "Ritarin tarinassa" on kaksi teemaa. On kyky hallita riskejä hankkimalla resursseja jotka ovat kykyjä ja keinoja kohdata uhat. Tämän lisäksi on kysymys heittäytymisestä jolloin kysymys on asioista joihin ei voi itse vaikuttaa vaan jotka ovat pakosti mukana. Erona on klassinen "jokaiseen ongelmaan on olemassa ratkaisu. Jos ongelmaan ei ole ratkaisua, se ei ole ongelma vaan olotila." Tämä on olennainen "nuoli" -tyyppisessä intentionaalisuusnäkemyksessä.

Pelkkä halu voittaa turnajaisissa ei riitä. Lisäksi vaaditaan esimerkiksi harjoittelua. Behaviorismin sävytys saadaan mukaan resurssiksi ; Thatcher tajuaa että hän joutuu resurssoimaan voittorahojaan harjoitteluun. Kamppailutaitojen kohdalla on olennaista huomata, että motorinen onnistuminen on vasta ensimmäinen vaihe ; Elokuvan ulkopuolinen maailma muistuttaa että ensimmäisessä vaiheessa harjoitellaan pelkkiä motorisia suoritteita. Tällöin opitaan tekemään tiettyjä asioita. Nämä taidot refleksoidaan ja tämä on olennainen osa prosessia. Lopullinen kamppailu on kuitenkin muuta. Thatcher ei hanki taitoaan pomppaamalla suoraan kovatasoisiin turnajaisiin. Hän harjoittelee turvallisissa olosuhteissa, joissa epäonnistuminen on mahdollista ja kulmat kurtussa puurtaminen väistämätöntä. Tämä harjoittelu tarvitaan ruumiinhallintaan, jota ilman se voittaminen ei onnistu.
1: Toteutuvien refleksejen valikoituminen kun liittyy itse "ottelun viemisestä". Yksittäinen tekniikka on refleksi, mutta intentionaalisuus ei "nuolimallissa" olekaan yksittäisessä teossa vaan intentionaalisuus tulee siinä että ottelussa on intentionaalisuus, motivoituminen voittaa ohjaa esimerkiksi tekniikkoihin sitoutumista.
2: Joustavuus näkyykin siinä, miten kamppailussa voidaan esimerkiksi antaa tilaa. Häviönsä väistämättömyyden tiedostanut ritari pyytää että hän saisi poistua kunniallisesti, jolloin olisi kenties mahdollista iskeä avuttomaan uhriin täysillä. Armeliaisuus on harjoitellun refleksin väliin jättämistä. Ottelun laajempi ymmärrys tekee tästä valinnasta intentionaalisen.

Tämä näkyy kohtauksesta jossa vastataistelijan tapa tähdätä hieman korkealle otetaan mahdollisuutena voittaa ja mahdollisuutena hävitä ; Tiedetään että jos toinen tähtää oikealle, hän lyö ohi. Mutta jos hän tähtääkin vasemmalle, oma toiminta pahentaa tilannetta ja tulee kunnolla takkiin. Tässä tilanteessa huomioidaan se, että intentionaalisuudessa ei ole kysymys yksittäisestä valinnasta jossa kohdistetaan pysyvään maaliin. Mukana on myös toisen valinnat ja päätökset. Näin ollen oman tavoitemallin lisäksi on toisen tavoitemalli. Näin kohde ei sekään ole "maalitaulu johon tähdätään" vaan tämäkin nähdään olennaisesti nuolena.

Tämä näkökulma pakottaa yhdistämän kaksi keskenään usein kilpaileviksi nähtävää strategianäkökulmaa ; Nähdään että informaation etsiminen ja tiedon soveltaminen olisivat eri asioita. Siksi onkin soveliasta yhdistää toiminta prosessiksi jossa samanaikaisesti (a) etsitään tavoitteeseen sopivaa tietoa (b) säilytetään tämä tieto ja (c) sovelletaan sitä halutulla tavalla. Päätöksenteko on tällöin prosessi jossa jokainen elementti on olennainen eikä niitä voi erottaa toisistaan ilman että koko intentionaalisuuden käsite vesittyy. Pelkkä into tai resurssit eivät riitä. Tavoite ilman ponnisteluja, resursseja ja monenlaisia taitoja ovat hyödyttömiä.

"it is too late for CS Lewis but not for you"

C. S. Lewisillä on tiukka ja yllättävän laaja kannattajakunta. Olen ollut varsin äänekkäästi huvittunut tästä suosiosta jossa on erittäin huono "argumenttien laatu jaettuna kannatusinnolla" -kerroin. Hän onkin mielessäni hieman sama kuin "Piukat paikat" -elokuva on elokuvien joukossa. Ei leffana totaalisen huono, mutta silti kenties maailman yliarvostetuin elokuva.

Kuitenkin on myös uskovaisia ihmisiä joista Lewis on vastustettava taho. Ja vaikka Lewisin kannattajat ovat monesti huvittavia, näissä vastustajissa on joukossa sellaisia joissa huvitus nousee absurdeihin sfääreihin. Tähän vastustukseen liittyy pääasiassa se, että Lewis oli episkopaali eikä pitänyt evoluutioteorian vastustamista relevanttina.
1: Aiheelle löytyy esimerkiksi teologiaan keskittynyt sivu "C. S. Lewis - The Heretic" joka kertoo että Lewis oli vastentahtoinen käännynnäinen, joka ei esimerkiksi kutsunut itseään uudelleensyntyneeksi, eli ei ollut kunnon kristitty / oikea kristitty ollenkaan. Tämän kerettiläisyyden todisteeksi esitetään esimerkiksi Lewisin esittämä, kammottavana pidetty, ajatus että oikeamielinen ateistikin voi päätyä taivaaseen koska kuitenkin seuraa Jumalan sisäänsä rakentanutta hyvyysintuitiota. Joka taas liittyi Lewisin "kerettiläiseen" ajatukseen siitä että ihminen ei olekaan perisynnin turmelema perustaltaan paha ja turmeltunut.
2: Evoluutiopuolta korostavasta tavasta esimerkiksi tästä voisi antaa viestin. Se muun muassa nimittää episkopaaleja kultiksi ja selittää että episkopaalien pitäisi ostaa oikea Raamattu ja lukea siitä ja pelastua. (Sävy on toki itselleni tuttu, mutta tämänlainen käännytyspuhe on jostain syystä vielä absurdimpaa kun sitä esitetään jo valmiiksi uskovaiselle.) Viesti listaa joitakin C. S. Lewisin evoluutiolausuntoja aivan kuin ne olisivat itsessään jonkinlainen huolestuttavan kerettiläisyyden merkki. Näistä esiinnostettaviksi ja kuvaaviksi "If ... you mean simply that man is physically descended from animals, I have no objection" (The Problem of Pain, p.72)" ... "we have good reason to believe that animals existed long before men... For long centuries God perfected the animal form which was to become the vehicle of humanity and the image of Himself ... [Eventually,] God caused a new kind of consciousness to descend upon this organism" (The Problem of Pain, pp.133,77)"

Naureskelun jälkeen on hyvä ottaa esille se, että suomessakin Lewis näyttää olevan monen kreationistin mieleen. Esimerkiksi "Mahdollisuus Muutokseen" -kampanjakirja pitää sisällään Lewisin trilemman ja evoluutionvastaisia argumentteja Pekka Reinikaiselta. Syynä lienee se, että Lewisin aineistoon ei itse asiassa olla "noissa piireissä" juurikaan tutustuttu. Lewisin suomeksi käännetyistä kirjoista kuvaavaa on se, että niissä teistinen evoluutio vilahtaa lauseessa parissa. Ja "Paholaisen kirjeopisto" - joka lienee Suomessa luetuin Lewisin uskonnollinen kirja - sisältää evoluution yhdessä lauseessa. Se liittyy ajallisuuslukuun (luku 15) "Sanalla sanoen tulevaisuus kaikkein vähimin muistuttaa iäisyyttä. Se kuuluu kaikkein täydellisimmin ajallisuuteen - sillä menneisyys on jäätynyt eikä enää virtaa ja nykyisyyttä valaisevat iäisyyden säteet. Niinpä olemmekin antaneet kannatustamme kaikille tuollaisille ajatussuunnille kuin kehitysoppi, luonnontieteellinen humanismi ja kommunismi, jotka kaikki suuntaavat ihmisen mielen tulevaisuuteen, ajallisuuden sydämeen."

On ymmärrettävää jos tämän näkee evoluutionvastaisena. Tämän kontekstoinnin kohdalla on hyvä muistaa sillä Lewis vastusti erityisen vahvasti skenaariopohjaista ajattelua joka on futuurin kontingenssin vuoksi ihmisille luonteenomaista. Lewisin mukaan ihmiset ajattelevat erilaisia "voi olla" -todellisuuksia ja kantavat huolta olemattomasta. Hänen maailmassaan tulevaisuuksia on yksi ja Jumala antaa kyllä voimia sen haasteisiin. Hän näkee skenaariopohjaisen ajattelun sinä että huolehtii niistäkin pulmita ja haasteista joita ei ole olemassa kuin ihmisen mielessä.

Lewisin ja muiden episkopaalejen ajattelussa ; Esimerkiksi evoluutiota moittivan linkin blogaaja on antanut vakaumuksestaan seuraavan kuvan "...That leave only conventional wisdom or common sense or worldview or whatever you want to call it as a reason to believe it is not authentic. Maybe someone will figure it out someday. In the meantime all of us, skeptics and believers alike, are stuck with leaps of faith." Heidän pitäisi nähdäkseni olla kaiken järjen mukaan agnostikkoja, mutta he päättävät tehdä tietoisesti irrationaalisen uskon hypyn. Jossain määrin kykenen kunnioittamaan tätä "Screw your logic" asenteista keskisormennäyttöä rationaalisuuspakolle.

Mutta itse en tietysti hyppää koska agnostikkona minua kuvaa se joka suurinta osaa agnostikkoja kuvaa ; Jos he olisivat uskovaisia, he haluaisivat olla "intellectually fulfilled" -henkisesti uskovaisia ~ uskovaisia maailmankuvariippumattomasti. Tämä tietysti vaatii sen että jos uskovaiset ja kaikki ovat uskon loikan varassa, on ainut intellektuaalisesti tyydyttävä vaihtoehto nimenomaan rajoitteiden tunnustaminen. ~ Siitäkin huolimatta että se on kova paikka erityisesti kaltaiselleni ihmiselle joilla on samanaikaisesti (a) iso ego (b) halu siihen ymmärtämisen tunteeseen kun tietää miten jokin asia on. Ainut joka kykenee taistelemaan näitä vastaan on tietysti se (c) halu olla aina oikeassa. Tämä ei ole kenties kaunista, mutta se on nähdäkseni sentään vähemmän rumaa kuin ne vaihtoehdot.