Hyvin suuri osa supersankarigenrestä toimii siten, että sankari on itse asiassa melko mielikuvitukseton persoona. Heillä ei ole persoonaa, sen sijaan heillä on taitoja ja ominaisuuksia. Tätä on varmasti pidetty genren heikkoutena. Supersankareista tehdyt elokuvat on tämän vuoksi helppo luokitella roskaksi. Hahmojen konfliktit ovat toki lisänneet niiden mielenkiintoisuutta ; Batman ei olekaan puhtoinen vaan kostonhaluinen ja hitusen psykoottinen. Mutta nämä konfliktitkaan eivät usein korosta persoonaa ; Ne ovat yleisinhimillisiä, tai ne filosofioidaan jollain tavalla siten että edes moraalivalinnat eivät oikein tunnu luovan karaktääriä sankarin ympärille.
Tämä onttous liittää supersankarit toimintasankareihin. Ja vaikka toimintasankareissakin on ilmeikkäitä (etenkin alkupuolen) "Die Hard" -tyylisiä sankareita, on yksi tehokkaimmista tavoista tehdä toimintaelokuva juuri se, että otetaan käyttöön yksi ilme ja melko lattea toimintahahmo. Kivikasvoinen yhden ilmeen sankari on toimintaelokuvaklisee.
Tätä kriitikot vihaavat. Lajityyppiä väheksytään sen vuoksi. Mutta olen snobisteja vastaan tässä kohden. Sillä tällä persoonattomuudella on tarkka funktio, joka taas on koko toimintaelokuvien lajityypin ydinmehua. Siihen että sankari on tämänlainen on syy.
Kun sankari on ontto, ihminen voi täyttää tyhjät aukot ja näin samastua itse sankariksi. (Kognitiomme ns. systeemi 1 on täynnä aukkojentäyttämisoikoteitä.) Tämänlaisen tunteensiirron syntymiseksi tyypittely on hyvä. Kun sankari on vain taitonsa, hän on ulkoisesti se mikä elokuvissa ja sisäinen maailma voidaan korjata hyvinkin suuresti katsojan omalla sisäisellä elämällä. ~ Näissä elokuvissa oikeasti mielenkiintoisimmat hahmot löytyvätkin sitten sankarin apureista ja vihollisista jotka tekevät sankarin matkasta seuraamisen arvoisen. Sankari latistuu erikoisefektien käynnistämisten lähteeksi.
Toimintaelokuvissa sankariin keskittyvä näkemys toimii hyvin harvoin. (Usein sankari on tällöin jonkinlainen Jeesusalluusio.) Tarina kerrotaan niiden sivuhahmojen kautta. Ja tästä seuraa se että sanon karkeasti ; Jos jää nipottamaan sankarihahmon analyysiin, ei edes ymmärrä koko toimintaelokuvan genreä.
Tämä kivikasvoinen suosikki on helppo tunnistaa myös siten, että niitä fanitetaan. Jos niistä tehdään lasten sarja, lapset leikkivät eri hahmoina. Se, mistä tapellaan on se aina cool näkkärinaamahahmo. Siis se jonka roolipelaaminen ja luonteen tulkinta on kaikista helpointa ja epämääräisintä. Syynä onkin juuri se, että tämä antaa kyvyn tehdä oma tulkinta ja ikään kuin hypätä sankarifantasiaan. Muissa hahmoissa joutuu asettumaan itsestä poikkeavammaksi jotta voisi tehdä mitenkään toimivan tulkinnan leikissä.
Tämä on tärkeää. Sillä monesti lapset valikoivat hahmoa ja riitelevät siitä kuka saa olla se tietty. - Tapellaan esimerkiksi siitä kuka on vihreä Power Ranger. - Tämä on raivostuttavan yleistä. On olemassa selvästi yksi sankarjoukko jossa kaikki eivät valitse samaa. Se on "Turtlesit".
Turtleseiden kohdalla ei ole yhtä tiettyä hahmoa joka kaikki haluavat olla. Turtleseiden kohdalla kysymys oli aina se kuka oli kukakin. Ja tässä on hirveän suuri määrä variaatiota. Jokaisella Turtlesilla on vakaa fanipohja.
Itse asiassa Turtleseissa olisi se cooleista coolein. Se joka vertautuu G.I Joe -universumin Snake Eyes:iin. Hän ei vain koskaan ole se luvallinen valinta, hän on se jota ei oikeastaan edes mietitä. Se on Tikku. Tikkua ei valita leikkeihin. Tikku on mestari joka on toiminnasta usein sivussa oleva toimija. (Mikä on kyllä järjetöntä kun katsotaan hänen toimintapotentiaaliaan josta aina välistä saadaan näytteitä.) Tämä on mielestäni hyvin relevanttia. Ja erikoista.
On hyvä katsoa Turtles -anomaliaa tarkemmin.
Nähdäkseni avain on siinä, että viemäreissä asuvat pizzansyöjät ovat itse asiassa oleellisesti erilaisia persoonallisuuksia. (Jonkinlaisia viemärten keskenään erilaisia John McClaneja.) Jokainen joka fanittaa Turtleseita tietää sen, että näiden viemäriskeittaajien nimissä on tehty hirveästi roskaa. Mutta aina kun kyseessä on hyvin kirjoitettu tarina, siinä keskitytään veljesten luonteisiin. Usein jopa heidän välisiin konflikteihinsa. Turtlesit ovat niin erilaisia, että on hyvin vaikeaa ymmärtää miksi he edes sietävät toisiaan. Siksi on nerokasta, että he ovat veljeksiä joita yhdistää kaikki ulkoinen propsailu. Turtlesit ovat ulkoisesti samanlaisia ja identiteetiltään yhteensidottuja mutta erilaisia.
Salaisuus oli se, että Turtlesit eivät tiivisty siihen mikä on siistein ase. Sauvan etu kahta saita vastaan ei ole oleellista. Olellista oli sen sijaan se, että Turtlesiksi valikoitui yleensä se, joka jotenkin eniten muistutti itseä. (Rafaello on paras!)
Tämän lisäksi "persoona" on väärä sana. Turtleseilla ei ole persoonaa sanan laajimmassa mielessä. He ovat persoonallisuushäiriöitä. Liioitelmaan asti stereotyyppejä. Näistä vain luodaan jotenkin voimavaroja. (Ja se tarina on se, miten.) Negatiiviset piirteet muutetaan eduksi. Ja tästä Turtleseissa on pohjimmiltaan kysymys. (Ja siitä että ollaan ninjoja ja pistetään asioita erilaisilla aseilla palasiksi, that is.) Siksi syntyy tunnetut persoonat.
1: Kertauksen vuoksi ; Donatello on nörttiyteen taipuvainen älykkö joka muuttaa obsessionsa yhteiseksi hyväksi, erilaisiksi koneiksi. Michelangelo on pelle, joka osaa yllättää vihollisensa ja tekee elämästä muutenkin siedettävää. Leonardoa ohjaa usein viileä velvollisuudentunne joka pitää porukan ruodussa ja jonka vuoksi osa luulee häntä nelikon johtajaksi jota hän ei ole. Ja Rafael on vahva, vihainen ja aggressiivinen joka osaa töytäistä kilpikonnien, konservatiivisen Leonardon ideoita mukailevan maailman, kohti jonkinlaista vääryydentuntoa ja toimintaa. Häntä ei pidetä johtajana, mutta hän vaikuttaa ryhmän suuntaan usein eniten.
Itse asiassa Turtlesit ovat Galenoksen temperamenttityypit. Humoraaliopin mukaan ihmisen temperamentti oli paras tasaisena. Ja tästä tasapainotilasta poikkeavissa tyypeissä oli sitten tunnistettava rakenne ja ihmisiä voitiin ikään kuin luokitella näiden avulla. (Tavallaan virheidensä kautta.) Esimerkiksi Rafael on selkeästi sangiviinisuuteen, Donatello koleerisuuteen, Michelangelo flegmaattisuuteen ja Leonardo melankolisuuteen taipuvainen. ; Toki humoraalioppi edustaa todella vanhoillista ja ajasta jäänyttä temperamenttiluokitelmaa. (Nykyään on hienostuneempia järjestelmiä ja luokituksien takana oleva metafysiikka on varsinkin hylätty, vaikka jotain jäänteitä tempperamenttityypeistä muutoin voidaankin vielä huomata.) Mutta humoraaliopin tarjoama luokittelutapa on kuitenkin ihmisille helppo. Se on paitsi stereotypia, niin sellainen stereotypia että se on intuitiivisesti helppo keksiä, se on myös helppo oppia ja painaa muistiin. Ja se on jotenkin osuvan tuntuinen. (Ja siksi on mahdollista että Turtlesit on kehitetty ilman humoraaliopin tuntemusta, mutta lopputulos on tästä huolimatta samankaltainen.)
Moni supersankarigenre on pelkkästään sitä että ihminen haluaa eskapistisesti olla sankari. Tai jossa tarkoituksena on tarjota lohtua kun ihminen on tyytymätön kun maailma ei vastaakaan sitä psyykemme rakentamaa, Lake Wobegon effectin tarjoamaa, tilaa jossa jokainen on keskivertoa merkittävämpi ja jotka purkavat pettymyksen fantasiointiin. Mutta Turtles on erilainen. Se sanoo suoraan että ihmisen tulee tiedostaa että hänessä on virhe. Ja että tämä tulee jotenkin kääntää voimavaraksi ja osaamiseksi. Ja että oikeasti valtaosa elämästä on sitä että teet tehokasta yhteistyötä niiden ihan erilaisten Turtlesien kanssa ja autat heitäkin kasvattamaan luonnehäiriöistään sankarin ominaisuuksia.
Tämän takia Turtles on paras. Juuri mikään toinen poikien piirrossarja ei opeta samaa. Niissä on aina vaan se cool tyyppi jonka ne kiinnostavat hahmot tukevat tarinan läpi. Tämä on Turtlesien perimmäinen salaisuus.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Galenos. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Galenos. Näytä kaikki tekstit
lauantai 21. joulukuuta 2013
tiistai 6. huhtikuuta 2010
Raakaa parantamista.
Miekkailukoulun vuosijuhlissa aiheeksi tuli muun muassa harjoittelun synnyttämä stressi. Moni palautumiseen liittyvä hieronta on mukavaa. Mutta joskus se on varsin karskiakin. Sillä hieronnan tavoitteena on ensisijassa auttaa ruumista kestämään harjoittelun rasitukset ja palautumaan niistä. Parantava ja palauttava taas on usein varsin väkivaltaistakin, ja niihin liittyy usein kipua.
Tämä vain ei tunnu ilmiselvältä ihmisille. Ajatuksena on se, että miekkailu olisi raakaa, mutta siihen liittyvä palautumistoiminta hellää ja terapeuttista. Windsor jopa vitsaili miten joku voisi hierontasession jälkeen olla sitä mieltä että hän olisi alalla jotta voisi toteuttaa sadistisia taipumuksia. Hieronta on tätä kautta hyvää runnunottamisharjoitteluakin, jota ei muuten saisi koska miekkailuosuus on niin lempeää.
Ihminen luulee että parantaminen on samaa kuin lempeys. Kuitenkin sairaanhoitajat joutuvat tekemään kaikkea ikävää, joka voi olla potilaallekin kivuliasta.
Tästä hajaannuksesta malliesimerkkinä toimi kirurgi ja salamurhaaja. Kuvitellaan että salamurhaaja törkkää sinua veitsellä vatsaan. Kuvitellaan että kirurgi tekee samoin. Salamurhaaja hakee maksaa koska haluaa tappaa sinut. Kirurgi hakee maksaa, koska haluaa poistaa siinä olevan syövän ja näin pelastaa elämäsi. Mekanistisena suorituksena erot ovat melko pieniä. Asenteet ovat täysin päinvastaiset. Ja taitojen suhteen he voivat olla aivan täsmälleen yhtä harjaantuneita. Kirurgi ja salamurhaaja eivät myöskään kumpikaan tähtää kipuun. Molempien kannalta kipua kannattaa tuottaa vain sen verran kuin on välttämätöntä. Kipu on murhan ja kirurgiatyön sivutuote, ei itseisarvo.
Tämä muistui mieleeni, kun tapasin junassa kaksi eläkeläistä naista. He olivat käyneet sairaanhoitoa käsittelevässä tilaisuudessa, jossa oli luennoinut ainakin Juha Hernesniemi. Siellä oltiin muun muassa näytetty aivoleikkaus. Myös potilas oli ollut paikalla. Kommentoija oli reagoinut suoritukseen siten että se oli näyttänyt väkivaltaiselta ja brutaalilta. Hernesniemestä leikkaus ja syövän kaivuu oli sen sijaan siisti ja kaunis.
1: On hyvä muistaa että esimerkiksi Vesalius kehitti lääketiedettä paljon vain sillä että hänestä kirurgiaa piti opetella "kädet veressä". Siihen asti oltiin päntätty Galenoksen tekstejä, jotka taas perustuivat eläinten leikkelyihin.
Usein vaihtoehtohoidot myyvät itseään "pehmeinä" ja "lempeinä". Niissä ei sotketa käsiä ja niiden prosessit ovat hyvinkin aggressiottomia. Paraneminen on ihanaa, haisee hyvältä, tuntuu rentouttavalta ja muuta mukavaa. Tämä on tietysti ymmärrettävää : Jos minulla on aivosyöpä, ja minulle mainostetaan länsimainen lääketiede näyttämällä aivoleikkaus, se taatusti synnyttää pelkoa. Ja onhan rokotuskin joskus inhottava, siinähän pistetään ja vauvat itkevät.
Paraneminen taas on luonteeltaan positiivista. Ihminen on idealisointiin taipuvainen, joten parantamiseen liitetään mielikuvissa helposti hoiva ja lempeys, eikä kipua ja tökkimistä ja muuta ikävään. On kuitenkin hyvä muistaa että parantaminen liittyy paranemiseen, ei mielikuviin.
Kuva on Hieronymus Boschin kuvaus keskiaikaisesta kirurgista. Mielestäni se voisi asiasta tietämättömälle näyttää salamurhaajaltakin.
Tämä vain ei tunnu ilmiselvältä ihmisille. Ajatuksena on se, että miekkailu olisi raakaa, mutta siihen liittyvä palautumistoiminta hellää ja terapeuttista. Windsor jopa vitsaili miten joku voisi hierontasession jälkeen olla sitä mieltä että hän olisi alalla jotta voisi toteuttaa sadistisia taipumuksia. Hieronta on tätä kautta hyvää runnunottamisharjoitteluakin, jota ei muuten saisi koska miekkailuosuus on niin lempeää.
Ihminen luulee että parantaminen on samaa kuin lempeys. Kuitenkin sairaanhoitajat joutuvat tekemään kaikkea ikävää, joka voi olla potilaallekin kivuliasta.
Tästä hajaannuksesta malliesimerkkinä toimi kirurgi ja salamurhaaja. Kuvitellaan että salamurhaaja törkkää sinua veitsellä vatsaan. Kuvitellaan että kirurgi tekee samoin. Salamurhaaja hakee maksaa koska haluaa tappaa sinut. Kirurgi hakee maksaa, koska haluaa poistaa siinä olevan syövän ja näin pelastaa elämäsi. Mekanistisena suorituksena erot ovat melko pieniä. Asenteet ovat täysin päinvastaiset. Ja taitojen suhteen he voivat olla aivan täsmälleen yhtä harjaantuneita. Kirurgi ja salamurhaaja eivät myöskään kumpikaan tähtää kipuun. Molempien kannalta kipua kannattaa tuottaa vain sen verran kuin on välttämätöntä. Kipu on murhan ja kirurgiatyön sivutuote, ei itseisarvo.Tämä muistui mieleeni, kun tapasin junassa kaksi eläkeläistä naista. He olivat käyneet sairaanhoitoa käsittelevässä tilaisuudessa, jossa oli luennoinut ainakin Juha Hernesniemi. Siellä oltiin muun muassa näytetty aivoleikkaus. Myös potilas oli ollut paikalla. Kommentoija oli reagoinut suoritukseen siten että se oli näyttänyt väkivaltaiselta ja brutaalilta. Hernesniemestä leikkaus ja syövän kaivuu oli sen sijaan siisti ja kaunis.
1: On hyvä muistaa että esimerkiksi Vesalius kehitti lääketiedettä paljon vain sillä että hänestä kirurgiaa piti opetella "kädet veressä". Siihen asti oltiin päntätty Galenoksen tekstejä, jotka taas perustuivat eläinten leikkelyihin.
Usein vaihtoehtohoidot myyvät itseään "pehmeinä" ja "lempeinä". Niissä ei sotketa käsiä ja niiden prosessit ovat hyvinkin aggressiottomia. Paraneminen on ihanaa, haisee hyvältä, tuntuu rentouttavalta ja muuta mukavaa. Tämä on tietysti ymmärrettävää : Jos minulla on aivosyöpä, ja minulle mainostetaan länsimainen lääketiede näyttämällä aivoleikkaus, se taatusti synnyttää pelkoa. Ja onhan rokotuskin joskus inhottava, siinähän pistetään ja vauvat itkevät.
Paraneminen taas on luonteeltaan positiivista. Ihminen on idealisointiin taipuvainen, joten parantamiseen liitetään mielikuvissa helposti hoiva ja lempeys, eikä kipua ja tökkimistä ja muuta ikävään. On kuitenkin hyvä muistaa että parantaminen liittyy paranemiseen, ei mielikuviin.
Kuva on Hieronymus Boschin kuvaus keskiaikaisesta kirurgista. Mielestäni se voisi asiasta tietämättömälle näyttää salamurhaajaltakin.
perjantai 1. toukokuuta 2009
Farmakeia: Noidat ja myrkynlykkääjät.
2 Moos 22:18 on 1992 Raamatussa käännetty "Noitanaisen älä salli elää". Takana on "King Jamesin Bible". Kuningas James I harjoitti elämänsä aikana noituuden vastustamista, ja hänen Raamatunkäännöksessään muutettiin yksi sana: Varhaisemmassa, kuningas Henrik VIII:n ajalta peräisin olevassa Raamatunkäännöksessä noita, "witch" oli "poisoner" , myrkyttäjä. Kreikaksi, Septuagintassa, sama kohta kuuluu "φαρμακους ου περιποιησετε" [farmakous ou peripoiesete]. Vaikeaksi tulkinnan tekee se, että lauseessa esiintyvä sana "farmakeia" voi tarkoittaa sekä noitaa että myrkynsekoittajatarta. Ehkä apua saadaan hieman hepreasta, juutalaisten alkukielestä: Siellä kohta on käännettävissä epämääräisemmin: "Pimeyden taitoja harjoittavan naisen on kuoltava". Myös romaanisten kielten myrkynsekoittajaa tarkoittava sana "venefica" alkoi myöhemmin tarkoittamaan noitaa ylipäätään.
Ero näiden kahden välillä ei ollut kovin suuri. Ennen oltiin sitä mieltä, että maailma oli kaksijakoinen, oli hyvää ja pahaa. Ajateltiin että tasapaino näiden kahden välillä saatiin aikaan vain vahvan uskon avulla. Tämän vuoksi noituus, joka yhdistettiin liittoon Saatanan kanssa, ei pidetty vain yksilön hairahtumisena, vaan se uhkasi koko yhteisöä. Siksi ei ollut ihmeellistä, että noitia haluttiin etsiä. He pelkäsivät noitia myös siksi että näillä oli repertuaarissaan myös huumaavia aineita, lemmenjuomia ja muita vastaavia asioita. Tässä kohden onkin tärkeä huomata se, että myös luostareissa oli paljon kasvien hallintaa. Näiden välillä oli kuitenkin olennainen ero: Luostarien puutarhoissa viljeltiin etupäässä lääkekasveja, jotka esiintyivät Hippokrateen ja Galenoksen teoksissa. Noidilla sen sijaan oli hallussaan myös kasveja, joista nämä varoittelivat. Tässä kohden noidat ovat hyvä muistutus siitä, että aina yhteiskunnan laitamilla on elänyt ihmisiä, jotka ovat eläneet kyseenalaisin keinoin. Sen vuoksi noitien "yksinoikeutena" olivat esimerkiksi
1: Myrkylliset kasvit: Noituuteen, muun muassa sen lentovoiteiden salaisiin resepteihin, vahvasti liitetty ukonhattu(Acotinium napellus) on vahvasti myrkyllinen. Sen myrkky, akonitiini (C34H47NO11), on voimakas myrkky, jota Pliniuksen mukaan käytettiin rikollisten teloittamiseen. Se on siitä erikoinen, että nykylääketiede ei toistaiseksi tunne sille tehokasta vastamyrkkyä.
2: Huumausaineet. Bartholomeus de Spina, joka oli hurskas dominikaanimunkki, kirjoitti noidista ja niiden taioista kirjan "Tractatus de strigibus sive maleficis". Siinä hän kertoo kuinka hänen tuttavansa, lääkäri, oli ollut opiskelijana tilanteessa, jossa hän ei päässyt asuntolaansa. Kolkutuksiin ei vastattu. Niin de Spinan ystävä joutui kiipeämään sisään ikkunasta. Hän oli etsinyt heti käsiinsä palvelustytön. Tämä oli maannut tajuttomana huoneensa lattialla. Kun hän oli seuraavana päivänä kysellyt tältä miksi hänen koputuksiinsa ei vastattu, tyttö oli kertonut olleensa "matkoilla". Saman selityksen oli samassa kirjassa kerrotun toisen jutun mukaan notaarin vaimo. Notaari oli löytänyt vaimonsa makaamasta alasti ja tajuttomana sikalan nurkkauksesta. Kun nainen oli herännyt, ja huomannut miehensä järkytyksen, hän kertoi miehelleen olleensa "matkoilla". "Trippejä" on siis tehty jo 1400-1500 -luvun taitteessakin. Onkin luultavaa, että monet noitien "lentovoiteista" olivat itse asiassa hallusinoivia huumausaineita, jotka antovat todentuntuisia kokemuksia. Ongelmana on se, että eri reseptejä on löydetty, mutta niiden annostelusuhteista ei ole kerrottu riittävän tarkasti. Olen siis samoilla linjoilla kuin Francis Bacon, joka epäili että noitavoiteita tehtiin huumaavista aineista sen sijaan että ne olisi tehty "Malleus maleficiarium" -kirjan väitteiden mukaan. Tämä "noitavasarahan" esitti että noidat tekivät konkreettisia matkoja, joilla he juhlivat. Lentoliemi tehtiin sen mukaan ristimättöminä tapettujen lasten ruumiita keittelemällä ja tätä lientä juomalla.
Noitien reseptien sisällöistä on joskus vaikeaa saada selkoa, koska niissä ei aina sanota asioita niin kuin ne ovat, vaan ollaan oltu symbolisempia. Esimerkiksi Shakespearen näytelmästä "Macbeth" sisältää kohtauksen, jossa noidat laittavat pataansa "liskonsilmiä, rupikonnan jalkoja, lepakonvilloja ja koirankieliä, pöllönsiipiä, kyykäärmeen kieliä, sisiliskon reisiä ja vaskikäärmeen piikkejä." Voisi kuvitella että luettelo olisi joko keksitty ja/tai sen ainesosat olisivat sellaisia, että niiden saaminen on vaikeaa ja nämä antavat liemelle eksoottista glamouria samalla kun ne ovat kuitenkin sen verran groteskeja, että noitien touhut tuntuvat salamyhkäisiltä. Kuitenkin niistä ainakin kaksi tarkoittaa oikeita kasveja: (tongue of dog) koirankieli tarkoittaa rohtokoirankieltä (Cynoglossum officinale), ja (adders fork) kyykäärmeen kieli taas käärmeenkieltä (Ophioglossum vulgatum). Ei ole selvää onko ohjeen muutkin kohdat epäsuoria vihjauksia oikeisiin kasveihin vähemmän selvästi. Selvää on kuitenkin se, että Shakespeare mukaili noitien okkultistista maailmaa melko hyvin. Tämä ei tietysti tarkoita sitä että Shakespeare olisi noita, voi olla että hän oli vain tässä kohden muutoin sivistynyt mies.
Noituuden järjestelmällisyydestä on varsin hajanaisia tietoja. Esimerkiksi "Suomen terveyskasvit" esittää että noidilla olisi ollut hierarkia, ja että heidän toimintansa olisi ollut järjestelmällistä ja että se olisi sisällyttänyt perinnetietoa kasveista ja niiden vaikutuksista. Osa taas pitää noituutta epäjärjestelmällisenä toimintana, jossa oltiin individualistisempia. Tosin noituus luultavasti tässäkin tapaukessa ammentaisi sisältönsä kansanperinteiden lähteestä. Tässä kohden syntyy merkittäviä tulkintaeroja sille, miksi noidat kertoivat samanlaisia tarinoita kidutettaessa:
1: Jos noidat ovat järjestäytymättömiä, silloin syynä on se että noidat tietävät mitä heiltä odotetaan. He ovat kuulleet muiden noitien tunnustuksia, ovat kuulleet niistä. He kertovat mitä vain jotta kidutus loppuisi. Lisäksi pyövelit ja kiduttajat tietenkin tietävät myös mitä noidilta tulee odottaa, ja suuntaavat kysymyksiään.
2: Jos noidat olivat järjestäytyneitä, silloin he suojelivat tietojaan. Yksilö vei tietonsa hautaan, tai oikeastaan roviolle. Yhtenäinen tarina sovittiin noitien kesken, jotta kuulustelijat eivät pääsisi totuuden jäljille.
Tämän vuoksi noituuden kohdalla on vaikeaa sanoa, onko yöllä kasvien keräys ollut käytännön sanelemaa: Kiinni jäämisen riskit olivat suuret, joten työt oli tehtävä öisin, jolloin kiinnijääminen ja huomatuksi tuleminen oli pienempää. Paljon syytä voi olla myös siinä, että uskottiin että yöllä kasveissa oli erityisen paljon voimia. Esimerkiksi kuun vaiheilla uskottiin olevan merkitystä. Esimerkiksi ketonoidanlukko (Botrychium lunaria) piti yleisen uskomuksen mukaan kerätä nimen omaan täyden kuun aikaan, jotta sillä olisi taikavoimia. Siksi se oli joka tapauksessa kerättävä öisin.
Ero näiden kahden välillä ei ollut kovin suuri. Ennen oltiin sitä mieltä, että maailma oli kaksijakoinen, oli hyvää ja pahaa. Ajateltiin että tasapaino näiden kahden välillä saatiin aikaan vain vahvan uskon avulla. Tämän vuoksi noituus, joka yhdistettiin liittoon Saatanan kanssa, ei pidetty vain yksilön hairahtumisena, vaan se uhkasi koko yhteisöä. Siksi ei ollut ihmeellistä, että noitia haluttiin etsiä. He pelkäsivät noitia myös siksi että näillä oli repertuaarissaan myös huumaavia aineita, lemmenjuomia ja muita vastaavia asioita. Tässä kohden onkin tärkeä huomata se, että myös luostareissa oli paljon kasvien hallintaa. Näiden välillä oli kuitenkin olennainen ero: Luostarien puutarhoissa viljeltiin etupäässä lääkekasveja, jotka esiintyivät Hippokrateen ja Galenoksen teoksissa. Noidilla sen sijaan oli hallussaan myös kasveja, joista nämä varoittelivat. Tässä kohden noidat ovat hyvä muistutus siitä, että aina yhteiskunnan laitamilla on elänyt ihmisiä, jotka ovat eläneet kyseenalaisin keinoin. Sen vuoksi noitien "yksinoikeutena" olivat esimerkiksi
1: Myrkylliset kasvit: Noituuteen, muun muassa sen lentovoiteiden salaisiin resepteihin, vahvasti liitetty ukonhattu(Acotinium napellus) on vahvasti myrkyllinen. Sen myrkky, akonitiini (C34H47NO11), on voimakas myrkky, jota Pliniuksen mukaan käytettiin rikollisten teloittamiseen. Se on siitä erikoinen, että nykylääketiede ei toistaiseksi tunne sille tehokasta vastamyrkkyä.
2: Huumausaineet. Bartholomeus de Spina, joka oli hurskas dominikaanimunkki, kirjoitti noidista ja niiden taioista kirjan "Tractatus de strigibus sive maleficis". Siinä hän kertoo kuinka hänen tuttavansa, lääkäri, oli ollut opiskelijana tilanteessa, jossa hän ei päässyt asuntolaansa. Kolkutuksiin ei vastattu. Niin de Spinan ystävä joutui kiipeämään sisään ikkunasta. Hän oli etsinyt heti käsiinsä palvelustytön. Tämä oli maannut tajuttomana huoneensa lattialla. Kun hän oli seuraavana päivänä kysellyt tältä miksi hänen koputuksiinsa ei vastattu, tyttö oli kertonut olleensa "matkoilla". Saman selityksen oli samassa kirjassa kerrotun toisen jutun mukaan notaarin vaimo. Notaari oli löytänyt vaimonsa makaamasta alasti ja tajuttomana sikalan nurkkauksesta. Kun nainen oli herännyt, ja huomannut miehensä järkytyksen, hän kertoi miehelleen olleensa "matkoilla". "Trippejä" on siis tehty jo 1400-1500 -luvun taitteessakin. Onkin luultavaa, että monet noitien "lentovoiteista" olivat itse asiassa hallusinoivia huumausaineita, jotka antovat todentuntuisia kokemuksia. Ongelmana on se, että eri reseptejä on löydetty, mutta niiden annostelusuhteista ei ole kerrottu riittävän tarkasti. Olen siis samoilla linjoilla kuin Francis Bacon, joka epäili että noitavoiteita tehtiin huumaavista aineista sen sijaan että ne olisi tehty "Malleus maleficiarium" -kirjan väitteiden mukaan. Tämä "noitavasarahan" esitti että noidat tekivät konkreettisia matkoja, joilla he juhlivat. Lentoliemi tehtiin sen mukaan ristimättöminä tapettujen lasten ruumiita keittelemällä ja tätä lientä juomalla.
Noitien reseptien sisällöistä on joskus vaikeaa saada selkoa, koska niissä ei aina sanota asioita niin kuin ne ovat, vaan ollaan oltu symbolisempia. Esimerkiksi Shakespearen näytelmästä "Macbeth" sisältää kohtauksen, jossa noidat laittavat pataansa "liskonsilmiä, rupikonnan jalkoja, lepakonvilloja ja koirankieliä, pöllönsiipiä, kyykäärmeen kieliä, sisiliskon reisiä ja vaskikäärmeen piikkejä." Voisi kuvitella että luettelo olisi joko keksitty ja/tai sen ainesosat olisivat sellaisia, että niiden saaminen on vaikeaa ja nämä antavat liemelle eksoottista glamouria samalla kun ne ovat kuitenkin sen verran groteskeja, että noitien touhut tuntuvat salamyhkäisiltä. Kuitenkin niistä ainakin kaksi tarkoittaa oikeita kasveja: (tongue of dog) koirankieli tarkoittaa rohtokoirankieltä (Cynoglossum officinale), ja (adders fork) kyykäärmeen kieli taas käärmeenkieltä (Ophioglossum vulgatum). Ei ole selvää onko ohjeen muutkin kohdat epäsuoria vihjauksia oikeisiin kasveihin vähemmän selvästi. Selvää on kuitenkin se, että Shakespeare mukaili noitien okkultistista maailmaa melko hyvin. Tämä ei tietysti tarkoita sitä että Shakespeare olisi noita, voi olla että hän oli vain tässä kohden muutoin sivistynyt mies.
Noituuden järjestelmällisyydestä on varsin hajanaisia tietoja. Esimerkiksi "Suomen terveyskasvit" esittää että noidilla olisi ollut hierarkia, ja että heidän toimintansa olisi ollut järjestelmällistä ja että se olisi sisällyttänyt perinnetietoa kasveista ja niiden vaikutuksista. Osa taas pitää noituutta epäjärjestelmällisenä toimintana, jossa oltiin individualistisempia. Tosin noituus luultavasti tässäkin tapaukessa ammentaisi sisältönsä kansanperinteiden lähteestä. Tässä kohden syntyy merkittäviä tulkintaeroja sille, miksi noidat kertoivat samanlaisia tarinoita kidutettaessa:
1: Jos noidat ovat järjestäytymättömiä, silloin syynä on se että noidat tietävät mitä heiltä odotetaan. He ovat kuulleet muiden noitien tunnustuksia, ovat kuulleet niistä. He kertovat mitä vain jotta kidutus loppuisi. Lisäksi pyövelit ja kiduttajat tietenkin tietävät myös mitä noidilta tulee odottaa, ja suuntaavat kysymyksiään.
2: Jos noidat olivat järjestäytyneitä, silloin he suojelivat tietojaan. Yksilö vei tietonsa hautaan, tai oikeastaan roviolle. Yhtenäinen tarina sovittiin noitien kesken, jotta kuulustelijat eivät pääsisi totuuden jäljille.
Tämän vuoksi noituuden kohdalla on vaikeaa sanoa, onko yöllä kasvien keräys ollut käytännön sanelemaa: Kiinni jäämisen riskit olivat suuret, joten työt oli tehtävä öisin, jolloin kiinnijääminen ja huomatuksi tuleminen oli pienempää. Paljon syytä voi olla myös siinä, että uskottiin että yöllä kasveissa oli erityisen paljon voimia. Esimerkiksi kuun vaiheilla uskottiin olevan merkitystä. Esimerkiksi ketonoidanlukko (Botrychium lunaria) piti yleisen uskomuksen mukaan kerätä nimen omaan täyden kuun aikaan, jotta sillä olisi taikavoimia. Siksi se oli joka tapauksessa kerättävä öisin.
torstai 1. toukokuuta 2008
Olen verta ja limaa, olen ihminen.
"We still believe in love, so fuck you."
(Elbow, "Grace Under Pressure")
Ostin juuri itselleni Wappulehden. Se on tänä vuonna Julkku. Ensi vuonna on sitten taas Ävyn vuoro. Sitä myivät teekkarit, kyseessä oli helsinkiläinen teekkari, joten hän todennäköisesti oli Dipoli -insinööri diplomia vailla. Kysyin että oliko kyseessä teekkareiden ammattilehti. Olihan se. Kuulemma ainakin materiaalifysiikasta löytyi uusia tutkimuksia, jotka auttoivat pysymään ajan hermolla, tai ainakin käymään ihmisten hermoille. Opinkin muun muassa mielenkiintoisia suorastaan halki-poikkitieteelisiä asioita Votka-Mongerran mallista, jossa mitattiin erilaisia trajektoreita perseet-napanta -koordinaatistossa. (Julkku Onnennro 17/2008 s. 40) Tämä kaikki tietysti kuuluu wappuun yhtä erottamattomasti kuin valkolakki Suomielokuvan deus ex machinaksi.
Wappuun kuuluu tietenkin myös muut iloiset asiat.
Ensimmäisenä tulee mieleeni elinympäristön rauhoittuminen pitkän tähtäimen trendinä. (Hetkellisen trendihuipun seurauksena. Sillä kuten populaatiomalleista tiedämme, kantokyvyn ylitys johtaa kannan romahtamiseen.) Sillä todellisuudessa pullosta ei hierottaesta lähde henkeä, mutta juodessa pullosta voi lähteä henki. Pullon henki ei siis aina annakaan kolmea toivomusta, vaan vie toivon täyttäessään yhden toiveen. Wappu on kuitenkin niin iloista aikaa, että ajattelin tehdä juttua huumorista. Sillä teekkarit ovat tupsuine ja tempauksineen huomanneet että huumorihan sopii nimen omaan wappuun täydellisesti, koska koko juhla on ironian sävyttämästi työn juhla joka on samalla vapaapäivä. (Mikä muistuttaa tietysti kovasti utopistista kommunismia.) Ja koska olen mitä olen, ajattelin olla täydellisen humoristinen ja täydellisen tylsä samanaikaisesti.
Kykenen siihen.
Aiheena huumori ei ole pragmaattiselta tasoltaan vieras, toisin kuin etiikka. Sillä huumori, etenkin huono huumori, on aina ollut melko keskeisessä osassa elämääni. Olen jo lapsesta asti ollut henkilö, joka huonoilla vitseillä torjuu vaikeuksia. Tietenkin epäonnistuen, mutta laadunhan voi aina korjata määrällä ja lahjat ahkeruudella. Jonkinlaista tulostakin asian piirissä on tullut, koska olen tällä urallani edellyt Hikipedian ylläpitäjäaktiiviksi. Jutut eivät tästä parantuneet, eikä jo kirjoittamieni juttujen laatu parantunut, mutta toisaalta minulla on tästä kaikesta näyttää statusarvoa sellaisesta luottamustehtävästä, jota ei CV:seensä kehtaa laittaa. Hikipediassa olen konkreettisesti (en siis oikeasti oikeasti vaan virtuaalisesti oikeasti) törmännyt siihen, kuinka huumorin rajaaminen on usein vaikeaa. Asiasta ollaan erimielisiä, ja kiistoja käydään muun muassa siitä kuinka paljon taustatietoa vitsin ymmärtäminen saa vaatia. Lestadiolaiset ovat usein erimielisiä, ja kissatkin järkyttävät. Onkin siksi hyvä lähestyä näitäkin kiistoja puhtaasti argumentoiden.
Sillä tietenkin myös huumorista ja sen luonteesta on teorioita. Ne on tavattu jakaa kolmeen osaan:
1: Superiority theory, jonka mukaan huumori on vallankäytön väline. Kun joku sinua alempi henkilö on pelle, hänelle on hauskaa nauraa, yhdessä. Esimerkiksi Thomas Hobbesin mukaan nauru on ylemmyydentunteen ilmaus. Tässä teoriassa ihmiset nauravat kahdella tavalla: Joko ylentämällä itsensä tai alentamalla muut. Esimerkiksi sarkasmiin ja ironiaan perustuvat vitsit ovat itsekorostusta tai kohteen halventamista.
2: Relief theory taas ilmaisee että huumori on sellaista, jossa vitsin kuulijaa järkytetään jollakin tavalla. Esimerkiksi Sigmund Freudin mukaan nauru on ylimääräisen voimavaran purkautumista. Esimerkiksi komedioista tuttu slapstick -huumori on melko väkivaltaista, mutta se huvittaa ihmisiä. Myös sellaiset humoristit kuin taikutit Barry ja Stuart ovat tulleet tunnetuiksi makaaberin huvittavista taikatempuista. Myös Monty Pythonin "Life of Brian" -elokuvassa on vitsejä, joissa on esimerkiksi gladiaattoreiden esittämä sangen verevä "lastenmatinea". Harva ihminen kuitenkaan pitäisi gladiaattoritaisteluja kuolemaan asti kovin hauskoina, muutoin kuin näissä vitseissä. Samoin jotkut tabuja rikkovat vitsit voidaan liittää tähän kategoriaan vaikka ne eivät ole varsinaisesti väkivaltaisia tai julmia. Esimerkiksi seksiasioista voidaan katsoa tähän luokkaan kuuluvaksi. Ne ovat hauskoja lähinnä siksi että meille on jollain tasolla opetettu että ne ovat "vakavia asioita", niissä on jopa jonkinlaista "syntiä".
3: Incongruity theory taas tarkastelee asiaa toista kautta. Sen mukaan hauskuus perustuu logiikkarikkoon. Tässä näkemyksessä huvittuminen on sitä, että henkilö löytää tilanteen joka törmää yhteen odotusten ja logiikan kanssa. Tässä kohden ero ei saa olla liian ilmeinen, jotta se ei olisi tylsä. On siis osattava olla toimijan tasolla. (Lasta naurattaa kun isä tanssii luudan kanssa, koska hän juuri ja juuri osaa erottaa missä konteksteissa ihmiset ja suunnitellut esineet toimivat ja että ne ovat selvästi eri asioita. Mutta aikuisille siitä ei saa viihdettä.) Esimerkiksi ne vitsit, joissa arjesta kaivetaan Markus Kajomaisesti esiin uusia näkökulmia ja ihmeellisyyksiä, kuuluvat ehdottomasti tähän luokkaan. Toisalta myös ajatusvirtamaiset vitsit, joissa hauskuus johtuu siitä että tilanne etenee kuitenkin koko ajan melkein loogisesti korostavat tätä osaa hassusta.
Olen itse huomannut että huumori vaatii jonkinlaisen sosiaaliseen kontekstiin sitomisen. On tunnettava yleisö, sen näkemykset, jotta heitä voi ylentää. On tunnettava mistä asioista he eivät pidä, joita taas on osattava alentaa. Heidän tabunsa on tunnettava, jotta heitä voisi järkyttää ja tämä jännitys purkaa. Tai jotta voisimme purkaa jo olemassa olevaa jännitystä. Heidät on tunnettava, jotta tietäisi mitä rataa heidän logiikkansa seuraa, jotaa heitä voisi yllättää. Voidaankin sanoa että jos haluat huvittaa yleisöä, sinun tulisi tuntea se. Ja jaksaa silti tästä huolimatta huvittaa heitä, ilman että vihaat heitä. Tämä ei aina ole helppoa.
En usko kuitenkaan, että filosofioinnista on tässä asiassa kovin paljoa apua, koska inspiraatio siitä miten nämä elementit voitaisiin konkreettisesti yhdistää vaatii jotain, jota ei voi kovin hyvin opetella. Ja hauskan tunnistaa ilman filosofiaakin. (Huumorin luokittelu auttaa vain siinä, että tiedämme miksi joku vitsi on hauska. Jos filosofia luokittelee hauskaksi jonkun, joka ei tunnu oikein kenestäkään hauskalta.)
Filosofi osaa kuitenkin kertoa kuinka huumori tulee kreikan eri ruumiinnesteitä koskevasta sanasta. Hippokrateen ja Galenoksen ja muiden antiikin lääkäreiden humoraaliopin mukaan ruumiin perusnesteiden balanssi (krasis) määräsi terveyttä (eukrasis) ja sairautta (dyskrasis). Humoraaliteorian mukaan ruumiinnesteiden tuli olla hyvässä tasapainossa. Tämän vuoksi ruumiin nesteitä sitten valuteltiin ihmisistä esimerkiksi suoneniskennässä, ja tämän ajateltiin auttavan muutakin kuin kuppaajan lompakkoa. Kun humoraalit yhdistettiin Galenoksen tempperamenttikäsitykseen, humoraali liitettiin myös ihmisen ulkoiseen luonteeseen. Syntyivät luonnepiirteet, jotka olivat seuraavat:
1: Sangviininen (kreik. sangua : veri, syntyy sydämessä), "verevä".
2: Flegmaattinen (kreik. phlegma : lima; syntyy päässä), "vetelä".
3: Koleerinen (kreik. ksanthe khole : keltainen sappi; syntyy maksassa), "sapekas".
4: Melankolinen (kreik. melaina khole : musta sappi; syntyy pernassa) "synkkä".
Ja koska huumorikin pyrkii ainakin lyhyellä tähtäimellä vaikuttamaan ihmisen ulkoiseen luonteeseen, ja koska sillä on yhteyksiä humoraalioppiin, ei ole ihme että niin monet vitsit yhä nykyäänkin pyörivät eri ruumiinnesteiden valutteluasioihin.
Tosin vaikka tämän suorastaan lääketieteellisen ja kovasti perinteisen asian intellektuaalinen ymmärrettävyys vaatisikin jonkinlaista konkreettista esimerkkiä, itselleni ei kuitenkaan tule mieleen kuin ne jutut joissa eräitten valtionvaraiministerien seksiasiat ovat vuodettuaan kaikkien, etenkin naisten, huulilla. Jotain tämän tapaista hän tietysti halusikin. Mutta valitettavasti hän ei miettinyt lääkintäproseduuria kunnolla loppuun asti, joten moralistejen huumorintajun tason vuoksi humoraalit menivät tästä vakavasti epätasapainoon, ja asia vaati keskiaikaiseen tapaan senkan iskentää nenästä. Nyt sitten etsitään lehdistön avulla yhdessä jonkinlaista tasapainoa näiden asioiden välille. Ihan niin kuin wanhoina hyvinä aikoina.
(Elbow, "Grace Under Pressure")
Ostin juuri itselleni Wappulehden. Se on tänä vuonna Julkku. Ensi vuonna on sitten taas Ävyn vuoro. Sitä myivät teekkarit, kyseessä oli helsinkiläinen teekkari, joten hän todennäköisesti oli Dipoli -insinööri diplomia vailla. Kysyin että oliko kyseessä teekkareiden ammattilehti. Olihan se. Kuulemma ainakin materiaalifysiikasta löytyi uusia tutkimuksia, jotka auttoivat pysymään ajan hermolla, tai ainakin käymään ihmisten hermoille. Opinkin muun muassa mielenkiintoisia suorastaan halki-poikkitieteelisiä asioita Votka-Mongerran mallista, jossa mitattiin erilaisia trajektoreita perseet-napanta -koordinaatistossa. (Julkku Onnennro 17/2008 s. 40) Tämä kaikki tietysti kuuluu wappuun yhtä erottamattomasti kuin valkolakki Suomielokuvan deus ex machinaksi.
Wappuun kuuluu tietenkin myös muut iloiset asiat.
Ensimmäisenä tulee mieleeni elinympäristön rauhoittuminen pitkän tähtäimen trendinä. (Hetkellisen trendihuipun seurauksena. Sillä kuten populaatiomalleista tiedämme, kantokyvyn ylitys johtaa kannan romahtamiseen.) Sillä todellisuudessa pullosta ei hierottaesta lähde henkeä, mutta juodessa pullosta voi lähteä henki. Pullon henki ei siis aina annakaan kolmea toivomusta, vaan vie toivon täyttäessään yhden toiveen. Wappu on kuitenkin niin iloista aikaa, että ajattelin tehdä juttua huumorista. Sillä teekkarit ovat tupsuine ja tempauksineen huomanneet että huumorihan sopii nimen omaan wappuun täydellisesti, koska koko juhla on ironian sävyttämästi työn juhla joka on samalla vapaapäivä. (Mikä muistuttaa tietysti kovasti utopistista kommunismia.) Ja koska olen mitä olen, ajattelin olla täydellisen humoristinen ja täydellisen tylsä samanaikaisesti.
Kykenen siihen.
Aiheena huumori ei ole pragmaattiselta tasoltaan vieras, toisin kuin etiikka. Sillä huumori, etenkin huono huumori, on aina ollut melko keskeisessä osassa elämääni. Olen jo lapsesta asti ollut henkilö, joka huonoilla vitseillä torjuu vaikeuksia. Tietenkin epäonnistuen, mutta laadunhan voi aina korjata määrällä ja lahjat ahkeruudella. Jonkinlaista tulostakin asian piirissä on tullut, koska olen tällä urallani edellyt Hikipedian ylläpitäjäaktiiviksi. Jutut eivät tästä parantuneet, eikä jo kirjoittamieni juttujen laatu parantunut, mutta toisaalta minulla on tästä kaikesta näyttää statusarvoa sellaisesta luottamustehtävästä, jota ei CV:seensä kehtaa laittaa. Hikipediassa olen konkreettisesti (en siis oikeasti oikeasti vaan virtuaalisesti oikeasti) törmännyt siihen, kuinka huumorin rajaaminen on usein vaikeaa. Asiasta ollaan erimielisiä, ja kiistoja käydään muun muassa siitä kuinka paljon taustatietoa vitsin ymmärtäminen saa vaatia. Lestadiolaiset ovat usein erimielisiä, ja kissatkin järkyttävät. Onkin siksi hyvä lähestyä näitäkin kiistoja puhtaasti argumentoiden.
Sillä tietenkin myös huumorista ja sen luonteesta on teorioita. Ne on tavattu jakaa kolmeen osaan:
1: Superiority theory, jonka mukaan huumori on vallankäytön väline. Kun joku sinua alempi henkilö on pelle, hänelle on hauskaa nauraa, yhdessä. Esimerkiksi Thomas Hobbesin mukaan nauru on ylemmyydentunteen ilmaus. Tässä teoriassa ihmiset nauravat kahdella tavalla: Joko ylentämällä itsensä tai alentamalla muut. Esimerkiksi sarkasmiin ja ironiaan perustuvat vitsit ovat itsekorostusta tai kohteen halventamista.
2: Relief theory taas ilmaisee että huumori on sellaista, jossa vitsin kuulijaa järkytetään jollakin tavalla. Esimerkiksi Sigmund Freudin mukaan nauru on ylimääräisen voimavaran purkautumista. Esimerkiksi komedioista tuttu slapstick -huumori on melko väkivaltaista, mutta se huvittaa ihmisiä. Myös sellaiset humoristit kuin taikutit Barry ja Stuart ovat tulleet tunnetuiksi makaaberin huvittavista taikatempuista. Myös Monty Pythonin "Life of Brian" -elokuvassa on vitsejä, joissa on esimerkiksi gladiaattoreiden esittämä sangen verevä "lastenmatinea". Harva ihminen kuitenkaan pitäisi gladiaattoritaisteluja kuolemaan asti kovin hauskoina, muutoin kuin näissä vitseissä. Samoin jotkut tabuja rikkovat vitsit voidaan liittää tähän kategoriaan vaikka ne eivät ole varsinaisesti väkivaltaisia tai julmia. Esimerkiksi seksiasioista voidaan katsoa tähän luokkaan kuuluvaksi. Ne ovat hauskoja lähinnä siksi että meille on jollain tasolla opetettu että ne ovat "vakavia asioita", niissä on jopa jonkinlaista "syntiä".
3: Incongruity theory taas tarkastelee asiaa toista kautta. Sen mukaan hauskuus perustuu logiikkarikkoon. Tässä näkemyksessä huvittuminen on sitä, että henkilö löytää tilanteen joka törmää yhteen odotusten ja logiikan kanssa. Tässä kohden ero ei saa olla liian ilmeinen, jotta se ei olisi tylsä. On siis osattava olla toimijan tasolla. (Lasta naurattaa kun isä tanssii luudan kanssa, koska hän juuri ja juuri osaa erottaa missä konteksteissa ihmiset ja suunnitellut esineet toimivat ja että ne ovat selvästi eri asioita. Mutta aikuisille siitä ei saa viihdettä.) Esimerkiksi ne vitsit, joissa arjesta kaivetaan Markus Kajomaisesti esiin uusia näkökulmia ja ihmeellisyyksiä, kuuluvat ehdottomasti tähän luokkaan. Toisalta myös ajatusvirtamaiset vitsit, joissa hauskuus johtuu siitä että tilanne etenee kuitenkin koko ajan melkein loogisesti korostavat tätä osaa hassusta.
Olen itse huomannut että huumori vaatii jonkinlaisen sosiaaliseen kontekstiin sitomisen. On tunnettava yleisö, sen näkemykset, jotta heitä voi ylentää. On tunnettava mistä asioista he eivät pidä, joita taas on osattava alentaa. Heidän tabunsa on tunnettava, jotta heitä voisi järkyttää ja tämä jännitys purkaa. Tai jotta voisimme purkaa jo olemassa olevaa jännitystä. Heidät on tunnettava, jotta tietäisi mitä rataa heidän logiikkansa seuraa, jotaa heitä voisi yllättää. Voidaankin sanoa että jos haluat huvittaa yleisöä, sinun tulisi tuntea se. Ja jaksaa silti tästä huolimatta huvittaa heitä, ilman että vihaat heitä. Tämä ei aina ole helppoa.
En usko kuitenkaan, että filosofioinnista on tässä asiassa kovin paljoa apua, koska inspiraatio siitä miten nämä elementit voitaisiin konkreettisesti yhdistää vaatii jotain, jota ei voi kovin hyvin opetella. Ja hauskan tunnistaa ilman filosofiaakin. (Huumorin luokittelu auttaa vain siinä, että tiedämme miksi joku vitsi on hauska. Jos filosofia luokittelee hauskaksi jonkun, joka ei tunnu oikein kenestäkään hauskalta.)
Filosofi osaa kuitenkin kertoa kuinka huumori tulee kreikan eri ruumiinnesteitä koskevasta sanasta. Hippokrateen ja Galenoksen ja muiden antiikin lääkäreiden humoraaliopin mukaan ruumiin perusnesteiden balanssi (krasis) määräsi terveyttä (eukrasis) ja sairautta (dyskrasis). Humoraaliteorian mukaan ruumiinnesteiden tuli olla hyvässä tasapainossa. Tämän vuoksi ruumiin nesteitä sitten valuteltiin ihmisistä esimerkiksi suoneniskennässä, ja tämän ajateltiin auttavan muutakin kuin kuppaajan lompakkoa. Kun humoraalit yhdistettiin Galenoksen tempperamenttikäsitykseen, humoraali liitettiin myös ihmisen ulkoiseen luonteeseen. Syntyivät luonnepiirteet, jotka olivat seuraavat:
1: Sangviininen (kreik. sangua : veri, syntyy sydämessä), "verevä".
2: Flegmaattinen (kreik. phlegma : lima; syntyy päässä), "vetelä".
3: Koleerinen (kreik. ksanthe khole : keltainen sappi; syntyy maksassa), "sapekas".
4: Melankolinen (kreik. melaina khole : musta sappi; syntyy pernassa) "synkkä".
Ja koska huumorikin pyrkii ainakin lyhyellä tähtäimellä vaikuttamaan ihmisen ulkoiseen luonteeseen, ja koska sillä on yhteyksiä humoraalioppiin, ei ole ihme että niin monet vitsit yhä nykyäänkin pyörivät eri ruumiinnesteiden valutteluasioihin.
Tosin vaikka tämän suorastaan lääketieteellisen ja kovasti perinteisen asian intellektuaalinen ymmärrettävyys vaatisikin jonkinlaista konkreettista esimerkkiä, itselleni ei kuitenkaan tule mieleen kuin ne jutut joissa eräitten valtionvaraiministerien seksiasiat ovat vuodettuaan kaikkien, etenkin naisten, huulilla. Jotain tämän tapaista hän tietysti halusikin. Mutta valitettavasti hän ei miettinyt lääkintäproseduuria kunnolla loppuun asti, joten moralistejen huumorintajun tason vuoksi humoraalit menivät tästä vakavasti epätasapainoon, ja asia vaati keskiaikaiseen tapaan senkan iskentää nenästä. Nyt sitten etsitään lehdistön avulla yhdessä jonkinlaista tasapainoa näiden asioiden välille. Ihan niin kuin wanhoina hyvinä aikoina.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)