Hyvin suuri osa supersankarigenrestä toimii siten, että sankari on itse asiassa melko mielikuvitukseton persoona. Heillä ei ole persoonaa, sen sijaan heillä on taitoja ja ominaisuuksia. Tätä on varmasti pidetty genren heikkoutena. Supersankareista tehdyt elokuvat on tämän vuoksi helppo luokitella roskaksi. Hahmojen konfliktit ovat toki lisänneet niiden mielenkiintoisuutta ; Batman ei olekaan puhtoinen vaan kostonhaluinen ja hitusen psykoottinen. Mutta nämä konfliktitkaan eivät usein korosta persoonaa ; Ne ovat yleisinhimillisiä, tai ne filosofioidaan jollain tavalla siten että edes moraalivalinnat eivät oikein tunnu luovan karaktääriä sankarin ympärille.
Tämä onttous liittää supersankarit toimintasankareihin. Ja vaikka toimintasankareissakin on ilmeikkäitä (etenkin alkupuolen) "Die Hard" -tyylisiä sankareita, on yksi tehokkaimmista tavoista tehdä toimintaelokuva juuri se, että otetaan käyttöön yksi ilme ja melko lattea toimintahahmo. Kivikasvoinen yhden ilmeen sankari on toimintaelokuvaklisee.
Tätä kriitikot vihaavat. Lajityyppiä väheksytään sen vuoksi. Mutta olen snobisteja vastaan tässä kohden. Sillä tällä persoonattomuudella on tarkka funktio, joka taas on koko toimintaelokuvien lajityypin ydinmehua. Siihen että sankari on tämänlainen on syy.
Kun sankari on ontto, ihminen voi täyttää tyhjät aukot ja näin samastua itse sankariksi. (Kognitiomme ns. systeemi 1 on täynnä aukkojentäyttämisoikoteitä.) Tämänlaisen tunteensiirron syntymiseksi tyypittely on hyvä. Kun sankari on vain taitonsa, hän on ulkoisesti se mikä elokuvissa ja sisäinen maailma voidaan korjata hyvinkin suuresti katsojan omalla sisäisellä elämällä. ~ Näissä elokuvissa oikeasti mielenkiintoisimmat hahmot löytyvätkin sitten sankarin apureista ja vihollisista jotka tekevät sankarin matkasta seuraamisen arvoisen. Sankari latistuu erikoisefektien käynnistämisten lähteeksi.
Toimintaelokuvissa sankariin keskittyvä näkemys toimii hyvin harvoin. (Usein sankari on tällöin jonkinlainen Jeesusalluusio.) Tarina kerrotaan niiden sivuhahmojen kautta. Ja tästä seuraa se että sanon karkeasti ; Jos jää nipottamaan sankarihahmon analyysiin, ei edes ymmärrä koko toimintaelokuvan genreä.
Tämä kivikasvoinen suosikki on helppo tunnistaa myös siten, että niitä fanitetaan. Jos niistä tehdään lasten sarja, lapset leikkivät eri hahmoina. Se, mistä tapellaan on se aina cool näkkärinaamahahmo. Siis se jonka roolipelaaminen ja luonteen tulkinta on kaikista helpointa ja epämääräisintä. Syynä onkin juuri se, että tämä antaa kyvyn tehdä oma tulkinta ja ikään kuin hypätä sankarifantasiaan. Muissa hahmoissa joutuu asettumaan itsestä poikkeavammaksi jotta voisi tehdä mitenkään toimivan tulkinnan leikissä.
Tämä on tärkeää. Sillä monesti lapset valikoivat hahmoa ja riitelevät siitä kuka saa olla se tietty. - Tapellaan esimerkiksi siitä kuka on vihreä Power Ranger. - Tämä on raivostuttavan yleistä. On olemassa selvästi yksi sankarjoukko jossa kaikki eivät valitse samaa. Se on "Turtlesit".
Turtleseiden kohdalla ei ole yhtä tiettyä hahmoa joka kaikki haluavat olla. Turtleseiden kohdalla kysymys oli aina se kuka oli kukakin. Ja tässä on hirveän suuri määrä variaatiota. Jokaisella Turtlesilla on vakaa fanipohja.
Itse asiassa Turtleseissa olisi se cooleista coolein. Se joka vertautuu G.I Joe -universumin Snake Eyes:iin. Hän ei vain koskaan ole se luvallinen valinta, hän on se jota ei oikeastaan edes mietitä. Se on Tikku. Tikkua ei valita leikkeihin. Tikku on mestari joka on toiminnasta usein sivussa oleva toimija. (Mikä on kyllä järjetöntä kun katsotaan hänen toimintapotentiaaliaan josta aina välistä saadaan näytteitä.) Tämä on mielestäni hyvin relevanttia. Ja erikoista.
On hyvä katsoa Turtles -anomaliaa tarkemmin.
Nähdäkseni avain on siinä, että viemäreissä asuvat pizzansyöjät ovat itse asiassa oleellisesti erilaisia persoonallisuuksia. (Jonkinlaisia viemärten keskenään erilaisia John McClaneja.) Jokainen joka fanittaa Turtleseita tietää sen, että näiden viemäriskeittaajien nimissä on tehty hirveästi roskaa. Mutta aina kun kyseessä on hyvin kirjoitettu tarina, siinä keskitytään veljesten luonteisiin. Usein jopa heidän välisiin konflikteihinsa. Turtlesit ovat niin erilaisia, että on hyvin vaikeaa ymmärtää miksi he edes sietävät toisiaan. Siksi on nerokasta, että he ovat veljeksiä joita yhdistää kaikki ulkoinen propsailu. Turtlesit ovat ulkoisesti samanlaisia ja identiteetiltään yhteensidottuja mutta erilaisia.
Salaisuus oli se, että Turtlesit eivät tiivisty siihen mikä on siistein ase. Sauvan etu kahta saita vastaan ei ole oleellista. Olellista oli sen sijaan se, että Turtlesiksi valikoitui yleensä se, joka jotenkin eniten muistutti itseä. (Rafaello on paras!)
Tämän lisäksi "persoona" on väärä sana. Turtleseilla ei ole persoonaa sanan laajimmassa mielessä. He ovat persoonallisuushäiriöitä. Liioitelmaan asti stereotyyppejä. Näistä vain luodaan jotenkin voimavaroja. (Ja se tarina on se, miten.) Negatiiviset piirteet muutetaan eduksi. Ja tästä Turtleseissa on pohjimmiltaan kysymys. (Ja siitä että ollaan ninjoja ja pistetään asioita erilaisilla aseilla palasiksi, that is.) Siksi syntyy tunnetut persoonat.
1: Kertauksen vuoksi ; Donatello on nörttiyteen taipuvainen älykkö joka muuttaa obsessionsa yhteiseksi hyväksi, erilaisiksi koneiksi. Michelangelo on pelle, joka osaa yllättää vihollisensa ja tekee elämästä muutenkin siedettävää. Leonardoa ohjaa usein viileä velvollisuudentunne joka pitää porukan ruodussa ja jonka vuoksi osa luulee häntä nelikon johtajaksi jota hän ei ole. Ja Rafael on vahva, vihainen ja aggressiivinen joka osaa töytäistä kilpikonnien, konservatiivisen Leonardon ideoita mukailevan maailman, kohti jonkinlaista vääryydentuntoa ja toimintaa. Häntä ei pidetä johtajana, mutta hän vaikuttaa ryhmän suuntaan usein eniten.
Itse asiassa Turtlesit ovat Galenoksen temperamenttityypit. Humoraaliopin mukaan ihmisen temperamentti oli paras tasaisena. Ja tästä tasapainotilasta poikkeavissa tyypeissä oli sitten tunnistettava rakenne ja ihmisiä voitiin ikään kuin luokitella näiden avulla. (Tavallaan virheidensä kautta.) Esimerkiksi Rafael on selkeästi sangiviinisuuteen, Donatello koleerisuuteen, Michelangelo flegmaattisuuteen ja Leonardo melankolisuuteen taipuvainen. ; Toki humoraalioppi edustaa todella vanhoillista ja ajasta jäänyttä temperamenttiluokitelmaa. (Nykyään on hienostuneempia järjestelmiä ja luokituksien takana oleva metafysiikka on varsinkin hylätty, vaikka jotain jäänteitä tempperamenttityypeistä muutoin voidaankin vielä huomata.) Mutta humoraaliopin tarjoama luokittelutapa on kuitenkin ihmisille helppo. Se on paitsi stereotypia, niin sellainen stereotypia että se on intuitiivisesti helppo keksiä, se on myös helppo oppia ja painaa muistiin. Ja se on jotenkin osuvan tuntuinen. (Ja siksi on mahdollista että Turtlesit on kehitetty ilman humoraaliopin tuntemusta, mutta lopputulos on tästä huolimatta samankaltainen.)
Moni supersankarigenre on pelkkästään sitä että ihminen haluaa eskapistisesti olla sankari. Tai jossa tarkoituksena on tarjota lohtua kun ihminen on tyytymätön kun maailma ei vastaakaan sitä psyykemme rakentamaa, Lake Wobegon effectin tarjoamaa, tilaa jossa jokainen on keskivertoa merkittävämpi ja jotka purkavat pettymyksen fantasiointiin. Mutta Turtles on erilainen. Se sanoo suoraan että ihmisen tulee tiedostaa että hänessä on virhe. Ja että tämä tulee jotenkin kääntää voimavaraksi ja osaamiseksi. Ja että oikeasti valtaosa elämästä on sitä että teet tehokasta yhteistyötä niiden ihan erilaisten Turtlesien kanssa ja autat heitäkin kasvattamaan luonnehäiriöistään sankarin ominaisuuksia.
Tämän takia Turtles on paras. Juuri mikään toinen poikien piirrossarja ei opeta samaa. Niissä on aina vaan se cool tyyppi jonka ne kiinnostavat hahmot tukevat tarinan läpi. Tämä on Turtlesien perimmäinen salaisuus.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti