Tämänlainen on melko uutta tietoa. Tavallaan. Sillä tosiasiassa eläinten itsehoidoista on paljon erilaisia vanhoja käsityksiä. Esimerkiksi "Pim mustakorva" -kirjassa (1978) kerrotaan miten koirat osaavat parantaa itsensä vesikauhusta jos ne pääsevät nauttimaan joitain salaisuudeksi jääneitä yrttejä. Nämä ovat kuitenkin enemmänkin urbaanilegendoja. (Eläimet hoitavat itseään monilla tavoin, mutta osa näistä eläinten hoitotavoista ovat silti kuvitteellisia.)
Myös Michel de Montaigne (1533-1592) mietti aikanaan sitä, onko parempi olla ihminen vai eläin. Tätä miettiessään hän otti vahvasti kantaa myös monenlaiseen eläimissä esiintyvään viisauteen. Eläimet olivat kenties vähemmän älyllisiä, mutta kuitenkin joskus viisaampia kuin ihmiset. Alain de Botton kertoo "Filosofian lohdutuksissa" siitä miten Montaigne ihasteli sitä, miten koirat osaavat parantaa vatsanväänteensä syömällä tiettyjä yrttejä. Montaigne kertoi myös anekdootin norsusta joka oli mielistynyt tiettyyn naiseen ja miten norsu hieroi naisen rintoja kärsällään erityisen taitavasti. Ja hän kertoi siitä miten haikarat antavat toisilleen peräruiskeita.
Montaignen maailmassa nämä olivat vahvoja kehuja. Hän korosti käytännönläheisyyttä ja ruumiillisuutta. Viisaus oli hänestä oleellisempi kuin älykkyys. Siksi hän vihjaakin kirjoituksissaan siihen suuntaan että perinteinen kysymys siitä onko parempi olla onnellinen sika vai onneton Sokrates on hyvinkin vaikea kysymys.
Tai siis hetkinen. Peräruiskeita? Haikaroita? Mikä peppuvitsi tämä nyt oli?
Montaigne kirjoitti haikaroista kaukana sivistyksestä, ja hän itse pahoittelee teksteissään olevia asiavirheitä, jotka johtuvat siitä että hän ei pääse tarkistamaan asioita maaseudulta käsin samalla tavalla kuin mitä monet pääsevät kaupungeissa. Selvää on kuitenkin se, että haikarat ja peräruiskeet eivät ole vain Montaignen päähänpisto. Vähän aikaa Montaignen kuoleman jälkeen, vuonna 1615, ilmestynyt "Don Quijoten" II osa kertoo sekin siitä miten ihminen voisi oppia eläimiltä. Englanninkielinen versio ("Don Quixote") valaisee että "Men have received valuable hints, and learned many things of importance from beasts, such as the enema from storks, gratitude and the use of vomits from dogs, vigilance from the crane, foresight and frugality from the ant, honesty from the elephant, and loyalty from the horse." Tämänlainen ajattelu voidaan nähdä jonkinlaisena jatkumona heraldisten eläinen symboliikalle. Ja tätä kautta se on jossain määrin sidoksissa vaikka Fiore dei Liberin perinteelle jossa miekkamiehen hyveet kuvattiin eläinhahmojen kautta; Ja esimerkiksi leijona kuvasi audatiaa, tietyntyyppistä rohkeutta ja elefantti fortitudoa, vakautta ja kestävyyttä ja voimaa.
Mutta koska minä olen minä, en malta olla palaamatta haikaroiden peräruiskepuuhiin. Peräruiskeet ovat olleet muodikkaita hoitoja 1600-1800 -lukujen aikana. Montaigne oli siis itse asiassa aikansa lääketieteen muodikkaassa eturintamassa haikaroineen. ; Walter Friedlander kuvaa kirjassaan "The Golden Wand of Medicine: A History of the Caduceus Symbol in Medicine" (1992) lääketieteeseen liittyvistä symboleista. Hän kertoo miten haikaroita käytettiin - ja käytetään jopa tänä päivänä - useissa lääketieteellisten laitosten ja lääketieteellisten opinahjojen heraldisissa tunnuksissa. Syynä olivat juuri se, että haikarat liitettiin peräruiskeisiin ja tätä kautta lääketieteellisen tiedon omaavaksi lajiksi. Joka luonnollisesti sopii tämän jälkeen hyvinkin vahvasti lääkäreiden symboliksi.
Asiaan voi törmätä myös vaihtoehtohoitojen puolella nykyäänkin ; Vaihtoehtohoitojen puolella saatetaan viitata Joogi Ramacharakaan (1862-1932) joka yhdistää peräruiskeen ibislintujen ja haikaroiden tekemäksi luonnon viisaudeksi ja näiden eläinten innovaatioksi. Ibislintukin löytyy sidoksissa peräruiskepuoleen jo aikaisemmin.
Tämä kuitenkin kertoo lähinnä siitä että Michel de Montaigne seurasi aikaansa eikä luonut ajatusta haikaroiden peräruiskeiden antamisesta.
Kenties mielenkiintoisempaa on miettiä, että mikä haikaroissa on saanut miettimään koko kysymystä. Yhtenä syynä on varmasti pitkä nokka joka jossain määrin voi luoda mielikuvia jostain joka sopii anukseen ja joka myös voidaan sinne työntää.
Oikea vastaus löytyy kuitenkin käyttäytymisestä. Ensimmäinen mielikuva voisi olla se, että jokin soidinmenojen osa voisi näyttää peräruiskeiden antamiselta. Kuitenkin vastaus on arkisempi. Jos katsoo haikaroiden ja iibislintujen elämää, on huomattava, että ne tekevät sitä mitä linnut muutoinkin tekevät. Nimittäin huoltavat ja rasvaavat höyhenpukuaan. Tämä pitää höyhenet lämpiminä ja sellaisina että ne suojaavat vedeltä. Linnut saavat rasvan tähän omasta itsestään. Niiden takapäässä on rauhasia josta ne hakevat öljyä.
Monet lajit, kuten sorsat, käyttävät tähän päätään ja niistä peräruiskemielikuvaa ei saa. Haikarat ja iibislinnut sen sijaan ovat pitkänokkaisia ja ruumiinrakenteeltaan sellaisia että päätä on vaikeaa työntää rauhasiin samalla tavalla kuin muilla linnuilla. Siksi peräruiskemielikuva nokkaansa höyhentenhuollossa enemmän käyttävistä linnuista voi syntyä. Kyseessä on siis luonnontarkkailusta saatu havainto joka on sitten vain tulkittu väärin. Kun sen ajan kulttuurissa peräruiskeita on arvostettu, ei ole ihme että yhteys on nähty. Teko on tajuttu hyödylliseksi, mutta väärällä tavalla.
 |
| Älä tunge nokkaasi muiden asioihin! |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti