Tilastoihme

Internetissä eräs uskova selitti, että "Jos ihmeparantumiset määritellään "epätodennäköisesti paranevaksi" lääketieteellisillä tilastoilla arvioiden, ei voida valittaa siitä että Jumala ei tee riittävästi ihmeitä." Tälle lausunnolle naureskeltiin melko paljon. Kuitenkin tämä nauru sai minut raastamaan hiuksiani tasolla, joka yltää Joukahaisen pulasta lähes Münchausenin uroteon mittoihin. Suossa oltiin ahdistuneena, mutta jos hiusten raastamalla voi nostaa itsensä suosta, olisin tehnyt juuri sen.

Sillä ylläoleva lausunto iskee erääseen oleelliseen piirteeseen kun tarkastellaan ihmeparanemisia. Esimerkiksi Hirsilä & Maaselkä tekivät tutkimuksen "Herra tekee ihmeitä ilman määrää". Siinä he ottivat ihmeparanemisanekdootit lääketieteellisen konsultaation alle. Katsottiin kuinka erikoisia ihmeet ovat. Logiikka ja perustelu on itsessään ymmärrettävä ; Post hoc ergo propter hoc -ajattelu jyllää kaikessa ihmeparantamisanekdootteilussa. Ja jos esimerkiksi päänsärky paranee sen jälkeen kun on rukoiltu, tuskin vaatii ihmettä koska päänsäryt nyt paranevat usein muutoinkin. Tutkimuksessa nähtiin, että esimerkiksi jotkin elimet voivat parantua. Siksi epätodennäköinen paraneminen katsotaan riittäväksi.

Ateistien "Why wont God Heal Amputees" vetää tämän argumentin äärimmilleen. Kysymys on siitä, miksi Jumala ei näytä ihmeparantavan mitään sellaista joka ei parane muutoinkin. Amputoidut eivät siksi näy muuten runsaslukuisissa ihmeparanemisissa. - Itsekin olen törmännyt hepatiitin oireiden katoamisesta ihmeen tehneen henkilön. Valitettavasti tämä on yllättävän yleistä hepatiitin kohdalla ja en siksi ollut vakuuttunut.

Lähtökohta on todellinen, ja ihmeparantumisia koskevassa argumentissa oli enemmän järkeä kuin ateisti haluaisi.
* Tämä kuitenkin johtaa siihen, että päänsärkyjen paranemisia ei laskettaisi koskaan ihmeparanemisiksi joten jos niitä parannettaisiin Jumalan toimesta koko ajan, niin ne eivät näkyisi määritelmänmukaisina ihmeinä.
* Toki tilastollisessa näkökulmassa on toinenkin puoli ; Vaikka Jumala ei koskaan parantaisi mitään, niin ihmeitä tulisi vastaan koska jos jollekin on tilastollinen mahdollisuus, niin niitä tapahtuisi monta. Kysymys on brute forcesta, siitä monta kertaa epätodennäköinen asia voisi tapahtua. Eli ihmekertomuksia tulisi ilman ihmeitäkin.
* Toki on hyvä huomata, että uskovainen hieman liioitteli syyttäessään ihmeparanemisten vähyydestä. (Vaikka hänellä olikin aivan oikea huomio tilastollisuudesta takanaan. Jota pitää kunnioittaa ollakseen fiksu skeptikko.) Sillä erilaisia epätodennäköisiä parantuvia vikoja on kasapäin. Näin ollen ihmeitä voisi tapahtua hyvinkin paljon kun nämä kaikki kasattaisiin yhteen. Ateistit tuppaavat selittämään että tarkastelujen jälkeen esille ei oikein tunnu jäävän ihmeitä ja ateistin rooliksi jääkin lähinnä vastata siihen seuraavaan haasteeseen, joita on helppo kehittää vaikka valehtelemalla tai muuten kikkailemalla. Tai siten että jokin dramaattinen anekdootti liitetään johonkin joka on paranemisihmeenä sama kuin päänsäryn paraneminen.

Ihmeiden kohdalla onkin pakko ottaa huomioon kaksoissokkokoe.

Ihmeparanemisen kohdalla suosin ilmiön todistamista. Tämä tarkoittaa sitä, että yksittäistapauksista siirrytään muuhun. Siihen, että osoitetaan rukouksella olevan vaikutusta paranemiseen. En tässä aseta sellaista vaatimusta, että Jumalan pitäisi parantaa paremmin kuin tohtorien vaikka tämä olisi ihanteellisen vahva todistus rukouksen tehosta eikä ollenkaan mahdotonta ainakaan kun ihmeparanemisten voimaa kuuntelee kertomuksista. Lääkärithän ovat aina toivottomia niiden tilastollisesti yleisten hepatiitin oireiden edessä ja hämmästyneitä paranemisen jälkeen. (Koska eivät ole lääkäreitä vaan heistä rakennettu auktoriteettihahmo jonka suuhun asetetaan sanoja röyhkeästi.)

Osittain en vaadi tätä koska luottamus lääkäreihin ja luottamus julistajiin ja jumalan parannusvoimaan ovat tutkitusti toisiinsa linkkiytyvä ilmiö - vaikka tämä olisi tietysti hyvin vahva todistusvoima Jumalasta. Vaatimus on lievempi. Yksinkertaiseti se, että rukous toimii paremmin kuin tyhjä. Tällöin lääkärihoidetut jotka saavat rukoilua paranevat paremmin kuin pelkästään lääkärihoidetut. Ja että rukoillut paranevat paremmin kuin placebohoitoa saanut verrokki. Vaadin tätä, sillä se on tieteellisen parannustehoa mittaavan kaksoissokkokokeen ytimessä.

Kaksoissokkokoe on lääketieteessä tunnettu ilmiö jolla voidaan testata lääkkeen toimivuutta. Tämä mahdollistaa suuren paranemismäärän. Eikä ole väliä sillä, onko sairaus päänsärky vai jotain muuta. Jos verrokkiryhmä paranee paremmin kuin lumelääkettä saava ryhmä, lääke toimii. Parasta on se, että mekanismia ei tarvita jotta parannusteho voidaan huomata. Rukouksen parantava voima voitaisiin osoittaa vaikka se toimisi miten yliluonnollisesti ; Paraneminen kun ei sellaista olisi. Tällöin voidaan valittaa vähäisestä parantamismäärästä. Jos voidaan havaita parantaako aspiriini päänsäryn, homeopatia AIDSin tai rukousparannus amputoidun, ei välissä ole mitään oleellista eroa koejärjestelyssä.

Ja näitä tutkimuksia on tehty. Itse asiassa "Medical News Today" referoi tutkimusta jossa oltiin tutkittu parantamistehoja.

"Percentage of Patients Having Complications After Surgery
52% - Patients who were receiving prayers and did not know this.
52% - Patients receiving no prayers and not being told anything about prayers taking place anywhere for anyone.
59% - Patients knowing they were receiving prayers."

Tämä tarkoittaa sitä, että rukous ei vaikuta itsessään. Ja toisen puolesta rukoilemisesta kertominen on haitallista. Rukous on noseboa, ja syyksi arvellaan esimerkiksi sitä, että ihminen kokee tilansa olevan jotenkin erityisen huono jos rukouksen kaltainen keino täytyy ottaa käyttöön. Että syntyy stressiä siitä että kaikki keinot pitää ottaa epätoivoissaan. Ja jos ei ennen ole epätoivoa niin sitten ainakin sen jälkeen.
1: Uskovaiset ovat selittäneet, että tutkimus ei ota huomioon esirukouksia joita muidenkin ryhmien puolesta olisi tehty. Kuitenkin tutkimuksissa otoskoot ovat sen verran suuria, että tarvittaisiin jokin erityinen mekanismi jolla esirukoilut asettuisivat kaikki samaan paikkaan. (Sattumalta tämänlainen olisi äärimmäisen epätodennäköistä.) Tämänlaista selitystä ei ole annettu, joten sitä voidaan pitää melko epätoivoisena, jopa epätoivoisen ryönäisenä, argumenttina. Tottakai esirukouksia tapahtuu, mutta miten juuri se ryhmä jolle kerrottiin rukouksista olisi saanut niitä muutoin erityisen vähän. Ja miten niitä on erityisen paljon osunut niihin jotka eivät ole muutoin saaneet rukoiluja.

Siksi olikin ymmärrettävää, että kristitty jätti tämän huomiotta. Tämän valossa voidaan sanoa että ihmeparantumisia ei tapahdu tilastollisesti riittävästi.

Toki uskovaiset välttävät kaksoissokkokokeeseen viittaamista toisestakin syystä. Ja syynä ei ole se, että tämä olisi naturalistinen testijärjestelmä koska sitä se nimenomaan ei ole. Sen sijaan se vie pois egoilusta. Kristillisen ihmeparanemisen ytimessä on aina kertojapersoona. On anekdootti jossa tietty yksittäinen sairaustila on parantunut. Kaksoissokkokoe antaa vain tilastollisen ilmiön jossa luonnollisia parantumisia ei voida erottaa ihmeparantumisista muuta kuin tilastollisella tasolla. Ja voidaan sanoa vaikka että "rukous paransi 1 200 parantuneesta." Ja vaikka luku olisi "3 ihmeparannusta 4:stä parantamisesta" olisi silti 25% mahdollisuus että mainittu ihmeparaneminen olisi fuulaa. Henkilöön vetoaminen taas on monen uskovaisen apologeetan ainut tapa kokea itsensä mitenkään tärkeäksi. Ihmeparanemiskertomus on heille kaksiosainen ; usko muuttaa elämää on sekä todiste Jumalasta että todiste omasta hyvästä uskosta.

En oikein jaksa uskoa näihin omakohtaisiin kokemuksiin. Luotan niihin vielä vähemmän kuin silminnäkijäkertomuksiin, joille niillekään ei voi antaa kovin suurta luotettavuusarvoa. Anekdootinkertoja ei ole mikään auktoriteetti jonka kokemuksesta kuuntelemalla voisi oppia maailman perimmäisestä luonteesta. He ovat lähinnä ihmisiä jotka loukkaantuvat siitä että maailmassa ei tapahdu riittävästi ihmeitä - ja jotka yrittävät tältä pohjalta keksiä miten se olisi ateistejen vika. Kuitenkin voidaan sanoa, että "paranormaalia kannattavien" ja "skeptikoiden" välinen ero tilastoanalyysin kautta ajautuu siihen missä se on muutoinkin. Ylitulkinta johtaa kokemukselliseen tulkintaan jota ei suostuta näkemään sattumaksi, koska viesti on miellyttävä ja kertoo uskovaiselle mitä hän haluaa kuulla.