Projekti oli paikkakunnan mittakaavaan nähden melko massiivinen. Se oli kuitenkin tehty paikallisin tekijöin ja voimin. Harjoitustuntejen, valmistelun, syömisen ja puuroilun vaatima työmäärä oli yhteenlaskettuna melko suuri. Pitkän konsertin tyylinen "ilmaan rakennettu katedraali" on käytännössä aina yhteistyöprojekti. Minusta oli ihan mukavaa olla kohtuu vanhassa rakennuksessa, joissa on muun muassa Piae Cantionesin keskiaikaisia lauluja.
Moni saattaa olla yllättynyt tästä positiivisuudesta. Mielestäni tämä on kuitenkin se voima joka saadaan kysymällä. Jos ilmaistyö olisi velvollisuus, käsky ja komento - tai kysymykseksi naamioitu retorinen kysymys joka on illokuutioiltaan käsky - jossa lopputulos on ilmiselvyys, ilmapiiri ja lausuntoni asiasta olisi hyvin erilainen.
Äärimmäisen eihengellisenä ihmisenä kirkko on kulttuurihistoriaa. Ja tässä mielessä en pidä vaikkapa siitä että vanhaa kirkkoa pitäisi käydä polttelemassa tai tuhoamassa. Kirkkorakennukset edustavat usein aikakautensa ja alueensa käsityötaidon huippua ja niillä on tätä kautta arvo. Samoin en lähtisi polttelemaan historiallisesti arvokkaita jeesustelulaulujen nuotteja vain "väärän ideologian" vuoksi.
Nähdäkseni tässä kohden onkin hyvin oleellinen yhteiskunnallinen juopa. Kun uskovaiset puhuvat uskonnollisesta toiminnasta, heillä on varmasti sellainen ajatus että eivät he siellä kirkossa ketään ateistejakaan pure. Että on loukkaavaa jäädä pois. Se nähdään epäsosiaalisuutena. Ja tämä on varmasti mukana siinä kun uskovaiset korostavat miten joku vanhemman polven ateisti oli kriittisesti kirkossa mukana laulamassa ja että tämä on se osa mihin ateistin pitäisi jotenkin mennä. Että mukana tutustumassa. Toisaalta taas mukaan velvoittamista pidetään hyvästä syystä pakottamisena.
Syy on se, että yhteisö, yhteisöllisyys, sosiaalisuus ja mukankuuluminen ovat itse asiassa hyvinkin erilaisia asioita.
Tämäntapaista puolta voidaan ymmärtää vaikka Michel de Montaignen avulla. Hänhän kiinnitti huomiota siihen, miten monissa kulttuureissa sen kulttuurin käytänteet ovat normaalin standardit. Ja että näistä lisäksi tästä normaalista tulee normi. Tavallisesta tavasta hoitaa asioita tulee hyvä. Montaigne näki tämän keinotekoisena. Hän ei toki uskonut että ihmissyöjien kulttuuri olisi vain erilaista kulttuuria, mutta hänellä oli kuitenkin selvästi esillä se, että monesti alueen kulttuurin tapa on vain mielivaltainen sääntö.
Normatiivisen normaalin naurettavuus näkyy vaikka siitä miten Aurinkokuninkaan hovissa ranskassa kaikki käyttäytyminen oli tarkoin etikettien muokkaamaa. Tämä toki taisteli elämän banaaliutta ja noloja sosiaalisia ristiriitoja vastaan, mutta se johti joustamattomaan rituaalikäyttäytymiseen jota on hyvin vaikeaa nähdä samana kuin aito eettisyys.
Voidaankin sanoa, että kulttuurinen arvo ja se, että on jokin yhteisö joka tekee jotain ei tarkoita sitä että mukaan tuleva välttämättä saisi siitä sosiaalisuutta. Jos tilanne päin vastoin korostaa "kuka ei kuulu joukkoon" -henkeä, se ei ole oikea ratkaisu. Jos yhteisö pakkomukaanotetuttaa, kyseessä on valta jossa se mahdollinen kulttuurinen arvo on pelinappula jota itse asiassa uhrataan ja yritetään tuhota tässä velvoittamisprojektissa. Voidaan jopa sanoa, että jos arvostaa yhteisöllisyyttä ja sosiaalisuutta ja sitä minkälaisia arvoja ja kulttuuria uskonto levittää, kannattaa tukea sitä että nämä ovat kunnioitettavia. Jos arvokkaiden asioiden arvoa käyttää tuhon masinointiin, voidaan sanoa että tämä velvoittaja on se perimmäinen ja suurin kulttuurinvihollinen.
Samoin individualismi tai introverttiys ei tarkoita samaa kuin yksinäisyys.
Asiaa mutkistaa sekin, että individualismi, itsellisyys ja introvertismi leimataan nekin helposti sosiaalisen vastakohdaksi. Ja sitten lopputulokseksi saadaan se, että nämä tarkoittaisivat yksinäisyyttä. Siksi individualistiset opit koetaan helposti vaarallisina. Ne kun tuhoaisivat sosiaalisuuden korostamalla yksilöä.
Kuitenkin kun mietimme sitä että yhteisö ei ole sosiaalisuuden kanssa sama asia, voidaan huomata sekin, että individualismi ei ole sosiaalisuuden vastakohta, yksinäisyys on.
Siksi moni introvertti ihminen on hyvinkin moraalinen. He eivät vain halua olla äänessä tai ihmisten keskuudessa. Voidaan jopa sanoa, että ilman yksilöitä ei ole moraalia. Ja että yksilön uhraava utilitarismi voi helposti mutatoitua uhraamaan yksilöitä yhteisön edestä varsinkin radikaalisti. Sillä utilitaristinen malli pitää sisällään vaihtoehtoja joissa vaikkapa viaton ja syytön ihminen uhrataan yhteisön tarpeiden edestä.
1: Utilitaristinen maailma on tällöin kuin satujen kaupunki jossa neitsytneidon uhraaminen lohikäärmeelle on ratkaisu. Ja että se ei ole pelkuruutta vaan eettistä kokonaisuuden silmälläpitoa ja yhteisön säilymisen korostamista. Prinssi taas uhkaa järjestelmää ja vaarantaa koko sopimuksen. Jos prinssi ei onnistukaan surmaamaan lohikäärmettä, lohikäärme ei ehkä tyydykään syömään prinssiä ja neitoa pulassa, vaan saattaa kostoksi hyökätä kaupunkiin.
Sisareni näki, että moraali on sosiaalista. Se tulee perimmiltään siitä että kun tekee jotain, on siitä vastuussa jollekulle muulle. Ilman tätä seurausmaailmaa ihminen on oman etiikkansa mitta. Ja tällöin saattaa käydä niin, että hänestä tulee paha tai kieroutunut. Tätä tilaa voisi kutsua parhaimmillaan jonkinlaiseksi moraaliseksi mökkihöperyydeksi.
Tässä muodossa se on kohtuullisen lähellä Aaron Jamesin kusipäisyysmallia. Siinähän ytimessä on se, että kun tarkoitus pyhittää keinot, ihminen käyttäytyy helposti ikävästi. Näin pahaa eivät tee ne ihmiset jotka eivät välittäisi mistään mitään, vaan nimenomaan ne ihmiset jotka ovat moraalisesti närkästyneitä ja jotka katsovat oikeudekseen tehdä asioita joita haluavat. Pahanteko voi tarjota hauskuutta itselle tai rangaistusta väärintekijöille. Tämä malli sopii hyvin kuvaamaan myös jengejä, jotka ovat näennäisesti yhteisö mutta jotka ovat perimmiltään antisosiaalisia. Jengissä on monta ihmistä jotka ovat keskenään yksin niin, että he ovat moraalisesti mökkihöpertyneet ja oikein urakalla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti