Kolosseum -myytti

Kristinuskon alkuajoista tulee helposti mieleen vainot. Marttyyrirooli on jotain jolla on haluttu korostaa kristittyjen uhrautuvaisuutta. Kuulemme toistuvasti siitä miten kristittyjä on heitetty leijonille ja miten tämä alkuperä ja tausta tulee ikään kuin osata yhdistää kristittyyden ytimeen. Kristinuskon nähdään tehneen roomasta ja ihmisistä lempeän. Toki kristityt eivät ole tässä yksin. Tämä asennoituminen muistuttaa sitä miten monet ateistit ja muut kerettiläiset palaavat noitavainoihin. Näillä luodaan jonkinlaista omituista omanarvontuntoa sitä kautta mitä jollekulle muulle kuin itselle on tapahtunut. Se on vähän sitä kuin yrittäisi selittää olevansa vainottu sankari sillä että kuuluu samaan kerhoon jonkin vainotun sankarin kanssa.

Vainottuna olemiselle on annettu kristillisessä kulttuurissamme hyvin suuri arvo, jolla saa myös valtaa. Sen seurauksena ihmiset ovat valmiita menemään kauaskin historiaan saadakseen omalle ideologialleen marttyyrinstatuksen. ; Kärsimys demonstroi marttyyrin nöyryyttä ja rohkeutta, korostaen hänen hyveellisyyttään. Lisäksi kyky kuolla uskon puolesta oli kristillisessä mielikuvastossa samaa kuin uskonnon autenttisuuden vahva osoitus.

Toki tässä on pakko ottaa huomioon se, että siinä missä noitavainot olivat todellisia, on roomanajan kuvaus ylipäätään varsin epäobjektiivista. Esimerkiksi orgioiden yleisyyttä on liioiteltu vahvasti. Tätä voidaan pitää "voittajan propagandana". Kristinuskolle on ollut tärkeää loata roomalainen kulttuuri. Tätä kontrastia tarvitaan jotta korostuisi se, että kristillinen kulttuuri olisi erityisen hyvää verrattuna siihen. Gillian Clark kertoo "Christianity and Roman Society" -kirjassaan että orgiat oli joidenkin yläluokkaisten roomalaisten huvitus. Itse asiassa muutoin kulttuuri oli hyvin orgiavastaista. Päinvastoin. Siveyttä ja stoalaista pidättyväisyyttä arvostettiin tärkeinä kansalaisen hyveinä.

Keisari Neron kauheuksia miettiessä ei toki voi olla muistamatta sitä, että hän syytti kristittyjä Rooman palosta. Huomattavaa on, että kymmenen vuotta tästä suuresta syytteestä, roomalaiset olivat jo täysin vakiokäytänteessään. Joka oli monikulttuurisuus. ; Rooman valtakunta oli tunnettu siitä, että ihmisillä sai olla mitä tahansa uskontoja, kunhan he muistivat maksaa veroja. Tästä todisteena on kolosseum, joka ei ollut vielä valmistunut keisari Neron syytöksen aikana.

Toki mielikuvissa kolosseum on juuri se paikka jonka kellarikerrokset on likimain rakennettu kristittyjen marttyyrien luista. Mutta ajatus siitä että kolosseumilla olisi kuollut kristittyjä on täysi myytti. Keith Hopkins ja Mary Beard kertovat "The Colosseum" -kirjassaan (s. 103) että tunnetuissa historiallisissa lähteissä ei tiedetä yhdenkään kristityn joutuneen kolosseumille ainakaan kristinuskonsa vuoksi. He kertovat myös (s. 105) miten 200 -luvulla kristittyjen parissa syntyi muotivirtaus, marttyyrikertomukset, jotka kertoivat vainotuista kristityistä. Tämä oli kuitenkin enemmänkin kirjallisuutta kuin faktuaalista historiankertomista. Näillä tarinoilla haluttiin korostaa pakanoiden julmuutta. "From the second century onwards Christians created a new genre of literature, known as 'Martyr Acts', which celebrated the capture and trial (often before a capricious pagan judge) of a steadfast Christian who was willing to suffer terrible tortures and death rather than give up his or her faith. Hugely embellished no doubt, they acted as a kind of sacred pornography of cruelty, tying the Christian message to gruesome and gory death ath the hands of the Roman authorities."

On toki ymmärettävää, että tämänlaista historiaa on haluttu rakentaa. Sillä muutoin voisi korostua liikaa se, että Konstantinus Suuri näytteli tärkeää osaa kristinuskon suosituksi tulemisessa. Jo virallinen kristillinen perinne toki tuntee tarinan "voitosta tässä merkissä". Tämä on tarina siitä miten kristinuskosta tuli merkittävä uskonto sotilaallisen voiton ja voimankäytön kautta. Konstantinuksesta ei haluta yleensä paljastaa muuta kuin korostaa hänen hyviä puoliaan. Hänestä opetetaan usein se, että hän kääntyi kuolinvuoteellaan. Sen sijaan tässä kohden ei yleensä paljasteta, että Konstantinus suuri teloitti oman poikansa ja keitti vaimonsa elävältä. Ja tämänlaatuisen miehen päätösten varassa kristinuskosta sitten tuli valtauskonto. Jos oikea historia on tätä, on ymmärrettävää jos moni haluaa keksiä tilalle uuden, ja miten moni mieluusti uskoo näitä uusia versioita.

Tämänkaltaisen marttyyritarinaperinteen vaikutusta ei tässä kohden voi vähätellä. Sillä kolosseumilla raadelluista kristityistä ei ole olemassa historiallisia viitteitä muuta kuin vasta sata vuotta sen jälkeen kun kristinuskosta oli jo tullut Rooman valtauskonto.; Candida Moss kertookin kirjassaan "The Myth of Persecution" siitä, että ajatus kristillisestä uskonnosta vainottuna uskontona syntyi vasta pitkälti 300 -luvun puolella. Hän lähestyy aihetta ja sitä miten tätä myyttiä luotiin. Hän tarkastelee vanhimpia tunnettuja vainokertomuksia ja havaitsee ne varsin ontoiksi. Hän lähestyy myös kristittyjen kohtelua. Tärkein kristittyjä vastustanut kampanja tapahtui keisari Diocletianus (josta kristityt eivät ääneen puhu erityisenä vainoajana). Silloin kristityt menettivät oikeuden työskennellä tärkeissä julkisissa viroissa. Kyseessä ei ollut murhakampanja. Diocletianus hajotti myös kristittyjen temppelin. On selvää, että kyseessä ei ole mikään katakombeissa ryömivä vainottujen raukkojen joukko, jos heillä oli tärkeitä virkamiespaikkoja menetettäväksi ja heillä on julkinen temppeli - joka oli itse asiassa rakennettu käytännössä keisarin oman talon lähelle. Moss tuokin esiin sen, mikä koskee kristittyjen kokemaa. Oli taattua että osa kristityistä kohtasi karun kohtalon. Mutta tässä syynä ei ollut se, että kristittyjä olisi erityisesti haluttu vainota. Syynä oli se, että roomalaisilla oli hyvin samantapainen suhtautuminen rangaistukseen kuin monilla nykyajan konservatiivikristityillä. Rangaistusten haluttiin olevan kovia. Lisäksi roomalaiset olivat nuukia vankeinhoidossa eikä heillä ollut mitään kiinnostusta tukea vankilassapitämistä. Siksi kuolemanrangaistus vain sattui olemaan tavallinen rangaistus monista sellaisista rikoksista joita me nykyään pitäisimme jopa mitättöminä. Roomalaisille kysymyksessä oli oikeuslaitoksen rankaisujärjestelmästä (prosecution) eikä vainosta (persecution).

Marttyyrikertomukset ovatkin anekdootteja jotka ovat urbaanilegendojen tapaan suusta suuhun siirtynyttä tietoa. Jota ei tarkisteta vaan levitetään. Ja jos tarkastellaan kristittyjä ja marttyyriyttä tänä päivänä, niin saamme toki kuulla kuinka heitä vainotaan nykyäänkin. Tässäkin on aimo annos "Roomanlisää". Yllättävän vähän asiat muuttuvat historian aikana.