Tulkinta ajatuskokeena

Francis Bacon kehotti luonnontutkijaa pitäytymästä ennakkopäätelmistä. Luontoon piti mennä ilman esioletuksia, ja havainnoida ja luokitella. Näin saataisiin objektiivista tietoa. Tämä on johtanut osaltaan siihen, minkä takia objektiivisuutta pidetään sekä subjektiivisuuden että tunteiden mukanaolon vastakohtana. Toisaalta tämä viileän objektiivisuuden malli heijastuu hieman erikoisiinkin paikkoihin. Fenomenologinen epookki on metodi, jossa kannatetaan mielipiteistä pidättäytymistä ennen asioihin perehtymistä.

Kuitenkin käytännössä esimerkiksi jos luokittelee kukkia kukan värin mukaan, tekee oletuksen siitä että väri on oleellinen luokittelukriteeri. Tieteenfilosofit ovat usein korostaneet havaintojen teoriapitoisuutta, sitä että tosiasiassa Baconin ihailemaa puhdasta havaintoa ei ole mahdollista tehdä. Samoin maailmankuvaa korostavat näkemykset painottavat, että tosiasiassa ihminen tulkitsee asioita maailmankuvansa kautta.

Tulkintaan ja luokitteluun liittyvät vaikeudet ovat vahvimmillaan taiteissa.

"Systomykoosissa" oltiin "oikean tulkinnan kieltäjiä". Siellä oli tehty havainto jonka mukaan kirjojen erilaiset tulkinnat johtuvat siitä, että tulkinta on itse asiassa päälleliimattu asia. "Kun mennään liian symboliselle tasolle, tulkinnat eivät enää ole tekstistä riippuvaisia. Tulkinnat eivät kerro tekstistä mitään, ne kertovat vain tulkitsijasta, hänen viiteryhmästäään ja yhteiskunnastaan. Tekstin arvo ei siis ole tekstissä itsessään, vaan tulkitsijoissa. Jos vedetään vähän mutkia suoriksi ja oletetaan, että mitä symbolisempi, sitä parempi, niin silloin paremmuus määrittyy lukijoiden mukaan, ei tekstin mukaan. Ei lueta tekstejä vaan luetaan omaa itseä." ... "Kirjallisuusinstituutio ei ylipäätään käsittele tekstejä, vaan se on jotain yhteiskunnallis-filosofis-suurkysymyksellis-yleispätevää ylimalkaista huttua. En välttämättä sano, että tämä on huono asia. Yritän vain hahmottaa mistä kirjallisuusinstituutiossa on kyse."

"Luutii" -blogi nostaa tulkintakysymyksessä runouden. Runous on perinteisesti nähty jonakin jota ei ole olemassa ilman tulkintaa. Ja tässäkin henkenä on ollut se, että ensin ollaan neutraalissa ja ennakkonäkemyksettömässä tilassa, hämmästyksessä, josta sitten saadaan tulkinta joka johtaa hämmästymisen purkautumiseen ja ymmärtämiseen ; "rakentaa retorisen ja kokemuksellisen tietämättömyyden tilan, josta pitää päästä kohti varmuutta ja selkeyttä. Viesti: runoa ei käsitä ilman analyysia." Tämä ei kuitenkaan "Luutiin" blogistista kovin hyvä tai runouden tulkintaa kuvaava lähestymistapa. Lyriikka ei innosta ihmisiä, ja on hyvin vaikeaa nähdä mikä ja kenen näkökulma pitäisi ottaa esiin. Eli kuten "Systomykoosissakin", tulkinta nähdään "Luutiissakin" Baconilaisen hengen hylkäämispakon kautta.

Tämän kanssa on helppo olla, jos ei samaa mieltä niin ainakin samanmielinen. Olen kirjoittanut elokuvista, kirjoista ja monesta muusta erilaisia pyörittelyjä. Olen kuitenkin tehnyt niitä siten, että olen ottanut jonkin metodin, jota olen sitten soveltanut systeemiin. Usein nämä ovat ideologisia. Ja lopputulos eroaa usein hyvin vahvasti toisten, aivan fiksujen ihmisten, tulkinnoista.

Moni pitää monikulmaisuutta jopa rikkautena ja taiteen tehtävänä. Filosofia.fi arvioi elokuviin liittyen sitä, että se on jotenkin vähemmän elävä taiteenlaji kuin moni muu taiteen tyyli. "Jos kirjallisuuden, kuvataiteen tai klassisen musiikin vastaanotto olisi yhtä latteaa kuin elokuvien, kulttuurin keskustelupalstat täyttyisivät surunvalittelijoista. Elokuvan elonmerkiksi näyttää riittävän katsojamäärien ja studiotulojen kirjaaminen." ... "Kun elokuvista ei käydä sivistävää keskustelua, katsomistavat typistyvät entisestään. Siitä puolestaan seuraa kehnompaa ajattelua ja yhä latteampaa puhuntaa. Ilmaisumuotojen, katsomisvalmiuksien ja ajattelukykyjen välillä on noidankehä. Jos katsoja oppii nauttimaan vain yhdenmukaisen estetiikan, angloamerikkalaisen kuvaston ja tuottokeskeisen tuotantotavan tarjonnasta, katoaa kyky tunnistaa, ymmärtää ja arvioida monenlaista hyvyyttä."

Tosin tulkinta ei ole täysin maailmankuvallinen

Tieteenfilosofiapohjainen analogiani on tarpeen, sillä jostain syystä tieteessä ei ole ajateltu että tarvitsisi luopua tiedon käsitteestä tai pyrkimyksestä objektiivisuuteen vain siksi että Baconilainen ihanne ei voi toteutua.

Toki on hieman väärin sanoa, että tulkinta kertoo itsestä. Sillä jos mietitään vaikka freudilaista tulkintamyllyä, leikin sillä usein vaikka en missään nimessä ole itse freudilainen. Tulkinta syntyy, eikä ole väliä onko se minun maailmankuvani mukainen. Tulkinta syntyy tulkintamekanismin ja tarkasteltavan kohteen törmätessä. Ja tämä on oleellista, sillä joskus elokuviin syntyy useita tulkintoja joista toiset ovat parempia kuin toiset.

Tässä voi olla apua siitä, että tuntee tekijän. Esimerkiksi jos elokuvan tekijä on tunnettu freudilainen, joka hakee sivistyneisyyttä freudilaisista esimerkkikirjoista kliseisellä tavalla, on selvää että se elokuva tätä kautta jotenkin käsitetään syvemmin freudilaisten symbolien kautta. Ja tällöin tämä tulkinta on ehdottomasti jotenkin parempi.

Toki tässä voidaan mennä liiallisuuksiin. Esimerkiksi "Blueberry" -elokuva voidaan nähdä tulkintana "Blueberry" -sarjakuvasta. Ja tämä tulkinta on tehty sen tiedon mukaan että "Blueberryn" kirjoittajalla oli shamanismimieltymyksiä. Lopputuloksena on se, että syntyy hyvä elokuva jonka sankarilla on sama nimi ja karkeasti ottaen sama toimintaympäristö kuin pitämälläni sarjakuvasankarilla. Mutta siihen nämä yhteydet sitten jäävätkin. Teos ei ole yhtä kuin tekijänsä. Samoin tulkinta ei ole yhtä kuin tekijänsä.

Voidaan esimerkiksi sanoa, että hyvässä tulkinnassa detaljien määrä on runsas ja niiden yhteisrakenne koherentti. "Blueberry" -elokuvassa detaljien määrä ei sitoudu kovin hyvin alkuperäiseen sarjakuva -aineistoon. Detaljit jäävät irtonaisiksi. Ja vaikka elokuva onkin mainio, se ei silti nivoudu "Blueberry" -sarjakuvaan. Yhteistä ei ole yksinkertaisesti riittävästi.

Nyrkkisääntönä voidaan sanoa, että tulkintaa voidaan lähestyä objektiivisuus-subjektiivisuuden ja yksitulkintaisuus-mielivaltaisuus -kahtiajakojen sijasta sillä kielellä millä tiedon filosofit kohtelevat perspektiivien pluralismia. Monitulkintaisuus ei ole aivan sama kuin mielivaltaisuus. Tulkinnat voidaan arvioida sillä, että ne ovat (1) konsistentteja, eli yhteensopivia päättelysäännön antamien tulosten kanssa (2) koherentteja eli ristiriidattomia itsensä kanssa (3) Niissä on sen verran runsaasti detaljeja, että ne ovat riittävän laajoja (4) Niissä on jonkinlainen eleganssi tai tyylikkyys. (5) Tulkinnassa ei vaadita hirvittävää määrää taustaoletuksia ja eri työkalujen soveltamista tilanteen mukaan ennen kuin teos naksahtaa tulkintakehykseen. (6) Lisäksi tulkinnan täytyy olla jotenkin sidoksissa siihen itse teokseen.

Se, miten hyvin kokonaisuus sovittuu johonkin viitekehykseen vaikuttaa siihen että jotkin tulkinnat ovat hyviä. Ne ovat kenties ideologisia ja kertovat tulkitsijastaan. Mutta silti niihin voidaan nähdä jonkinlaista laatua. Ja laatueroja jotka eivät ole täysin mielipiteenvaraisia.
1: Toki on hyvä huomata, että hyvän tulkinnan syntyyn vaikuttaa esimerkiksi tulkitsijan lukeneisuus, jopa älykkyys ja muut vastaavat tekijät. Myös se, että on sattunut valitsemaan osuvan tulkintamekanismin on taustatietoriippuvainen, ja esimerkiksi yhteinen kulttuuri tekijän ja tulkitsijan välillä voi auttaa sopivan viitekehyksen löytämisessä. Toisaalta jotkut tulkintakeinot ovat sellaisia että niitä voi soveltaa lähes mihin tahansa (lähes mistä tahansa voi tehdä freudilaisen analyysin, vaikka en pidä sitä psykologisesti osuvana, eikä kaikki elokuvantekijätkään käytä sitä.) Ja osa on vaikka innostuneempi teoksesta ja on sen vuoksi ahkerampi ja kylvää tarkemmin detaljeja.

Ja pahempaa on luvassa.

Olen generalisti. Etenkin elokuvissa elokuvat ovat periaatteessa ajatuskokeiden rakentamista. Ajatuskokeet ovatkin siitä erikoinen filosofinen konsepti, että ne elävät jonkinlaisessa realismin ja fantasian välimaastossa. Ajatuskokeessa konsepteja ikään kuin testataan ja mietitään mitä tietynlaiset havainnot tarkoittaisivat.

Elokuvissa on yleensä jonkinlainen tapahtumisen kenttä, jossa on esimerkiksi tietyt "luonnonlait". Nämä voivat poiketa syvästi arkitodellisuuden vastaavista. Ja elokuva "tiedostettuna fantasiana" ei tietenkään uhkaa tulkitsijan todellisuuskäsitystä - joka tietenkin koostuu osin kuvitelmista ja on täten osittain "tiedostamatonta fantasiaa" - joten se tarjoaa hyvän keinon luoda ajatuskokeita ilman kognitiiviseen dissonanssiin liittyvää ahdistusta.

Samoin elokuvassa tehdään eettisiä ratkaisuja joiden kanssa sitten voi miettiä että mitä tarkoittaa jos on ratkaisujen kanssa yksimielinen. Ja entä jos elokuva päin vastoin haastaisi että tämä ratkaisu olisikin päinvastoin väärä. ; Tämä mahdollistaa eettiset pohdinnat jotka ovat usein vähemmän irrallaan normaalista elämästä.

En itse asiassa näe kovin suurta eroa sen kanssa, tulkitsenko elokuvaa vai teenkö päätelmiä eläväisemmässä ja vähemmän kaksiulotteisessa kuvastossa tekemiäni havaintoja. Siksi esimerkiksi avaruusolentojen hyökkäyksestä kertova elokuva pakottaa pelkän aiheensa vuoksi minut miettimään millä ehdoin tosielämässä hyväksyisin avaruusolennot todelliseksi konseptiksi. Ja toisaalta miettimään että mitä niistä ratkaisuista voisi sanoa.

Ja jos kreikkalaisen myytistön hahmot tulevat niminä tai hahmoina esiin, on syytä ottaa nämä tarinat aputulkintavälineiksi. Ja jos koko ajan pylväät nousevat ja miehet kaatuvat selälleen maahan, on syytä miettiä onko tapahtumien taakse syytä laittaa muutama freudilais-seksistinen puujalkavitsi. Sillä symbolit eivät sitten enää ole yhtä konkreettisia kuin tapahtumien "fyysinen taso" tai yhteiskuntaa ja etiikkaa koskevat "argumentit" joita elokuva toiminnan kautta nostaa esille.