Keskustelin uskontokriitikoiden suljetussa yhteisössä siitä, minkälaisia erilaisia kokemuksia uskonnottomilla, ateisteilla ja uskontokriittisillä ihmisillä on ollut eri paikoissa. Esiin nousi henkilö, joka asuu alueella jota voisi pitää "Suomen Raamattuvyöhykkeenä". Siellä ateistit ärsyttävät noin karkeasti ottaen. Kyseinen ihminen on kuitenkin melko vahvasti oikeistolainen, ja hän vastustaa väkevästi islaminuskoa ja maahanmuuttoa. Häntä ei pidetä millään lailla ongelmana. Itse asiassa ateisteissa ärsyttää se, että heidät liitetään joko kommunisteiksi tai liberaaleiksi. Eli ateistien vihaaminen ei perimmiltään näillä alueilla kumpua uskonnollisuudesta vaan politiikasta.
Tämä on ymmärrettävää. Kirjoitin tästä asenteesta "kontaminoitumismetaforan" kautta aiemmin. Sama on itse asiassa nähtävissä maahanmuuttokritiikissä. Ihmiset eivät ikään kuin ole suoraan rasisteja, vaan heille tumma ihonväri on markkeri joka yhdistetään mielikuvissa ikään kuin automaattisesti islaminuskoon. Tätä ei voi pitää suoraan rasistisena, mutta on hyvin vaikeaa olla näkemättä sitä "rasismina mutkan takaa". Kun samoja ihmisiä kiusataan islamkritiikki vastaustajan mielessä myös silloin kun he ovat kristittyjä vain sen takia että heillä on tietty ihonväri, on selvää että kyseessä on ilmiö joka ei ole mitenkään täysin irrallaan rasismista.
Toki tässä on uskonnottomuuskritiikin kannalta erikoinen puoli. Nimittäin se, että uusateismia moititaan yleensä hyvinkin "militantiksi". Nimittäin "vanha ateismi", olipa sitten eksistentialismista tai kommunismista, olivat peruseetokseltaan vasemmistolaisia. (Mikä on sinänsä hieman erikoista, sillä hyvin moni uskovaisista eksistentialisteista on nimenomaan oikeistolainen.) Tässä rintamassa on myös muun muassa puolustettu neuvostoliittoa myös sen väkivaltaisten puolten osalta. Kuitenkin juuri se, jota uusateisti usein kuulee, on se, miten vanhan ajan ateistit olivat jotenkin parempia. Kuitenkin kaikki eihenkilöön menevä kritiikki sitten vihjaa että asia olisi juuri toisin päin.
Väittäisin että uusateismin kritiikkiä voidaankin niputtaa (ainakin osittain) kahteen seuraavaan lähestymistapaan:
1: Liberaaliteologaan kallellaan olevat (eksistentialistiset kristityt) vierastavat uusateismin skientismiä. Heitä ärsyttää että eksistentiaalisen ateismin lähestymistavasta on luovuttu. Tämä taas on lähellä heidän omaa lähestymistapaansa. Tätä ei tietysti kutsuta oikeaoppisuudeksi tai dogmaattisuudeksi, vaan etääntyminen määritellään vääräksi mairittelevemmin synonyymein. Karkeasti sanoen eksistentialismi on nähty ihmisläheiseksi ja siksi tästä poikkeaminen nähdään välineellistävänä ja kylmänä. Nähdäkseni tässä kohden vastassa on kuitenkin perusongelma : Perinteisemmän uskovaisen suusta kuultu "Jumala on puolellamme" on siitä erikoinen, että se pohjimmiltaan sanoo että "Minun uskomukseni ovat puolellamme". Kenen puolella ne muka voisivat olla? Näin eksistentialistitkin tuomitsevat julmaksi ja kylmäksi omin ehtoinensa ja tästä on tullut dogma jonka pohjalta he syyttävät heidän dogmastaan poikkeavia dogmaatikoiksi, militanteiksi ja fundamentalisteiksi.
2: Oikeistolaiseen kansanuskontoperiaatteeseen nojaavat (konservatiivi kristityt) taas vastustavat kaikkea ateismia koska se liittyy heidän mielikuvissaan pahaan politiikkaan. Tässä uusateismin moite on hieman erikoista, koska siinäkin tunnutaan korostavan sitä miten "vanha ateismi" oli jotenkin parempaa. Luultavasti se oli kuitenkin vain tutumpaa. Jakolinjat olivat siellä missä ne olivat perinteisesti olleet. Poterot olivat tutuissa paikoissa. Tätä kautta "vanhat ateistit" olivat parempia vihollisia. Pelasivat totutuilla säännöillä jossa kaikk tiesivät toistensa identiteetin. "Vanhat ateistit" eivät kenties olleet oikeammassa tai eettisempiä tai ideologisesti paremmin perusteltuja, pikemminkin juuri päinvastoin. Pitkä vastaankirjoittamisen periaatteen mukainen polarisoituminen oli luonut järjestelmän jota oli alettu pitämään tavallisuutensa vuoksi "järkevänä" ja jopa "ainoana oikeana mahdollisena". Normaalista oli tullut normi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti