Taistelu vs. projektin loppuun saattaminen

Piispa Jari Jolkkonen kirjoitti Savon Sanomiin siitä miten hänen on ikävä vanhoja ateisteja. Hän rinnastaa uusateismin "taistelevaksi ateismiksi" ja sitoo tämän suoraan valistusajan ajatteluun. Hänen "argumentaationsa" perustuu kahteen kliseeseen jota olen tässä blogissa kumonnut hyvin monilta kulmilta:
1: Uusateismi on militanttia ja tämä tehdään sitomalla se kommunistiseen vapaa-ajatteluun ja stalinismiin että Ranskan vallankumouksen väkivaltaisuuksiin. "Taisteleva ateismi on nykymuodossaan uudehko ideologia. Useat tutkijat ajoittavat sen alkulaukaukset Ranskan vallankumoukseen 1789." ... "Kovin ylevää ei ollut ateismista oikeutta etsineiden vallankumouksellistenkaan meno. Valtaan päästyään he teloittivat poliittisia vastustajiaan ilman oikeudenkäyntejä, surmasivat kokonaisia kyliä ja muuttivat kristillisperäiset etunimensä Lapioiksi ja Vasaroiksi. 1900-luvulla taisteleva ateismi pääsi voitolle sosialistisissa valtioissa. Vuosisadan puolessa välissä joka kolmas maailman ihminen asui maassa, jonka virallinen ideologia oli valtioateismi"
2: Ja siihen että vanha ateismi oli parempaa "Epäuskon kulta-aika ajoittuu 1800-luvun jälkipuoliskolle. Silloin vaikuttivat sen parhaimmat oppi-isät, kuten Arthur Schopenhauer, Ludwig Feuerbach ja Friedrich Nietzsche. Heidän ankaraa ajatteluaan jatkoivat myöhemmin ranskalaiset Jean-Paul Sartre ja Albert Camus. Näiden herrojen tekstejä on innostavaa lukea, vaikka ei kaikesta samaa mieltä olisikaan. Nykyajan taisteleviin ateisteihin verrattuna heillä on kaksi etua. Ensiksi he tunsivat melko hyvin sen kristinuskon, jota he leppymättömästi vastustivat. Siksi nykykristittyjen kannattaa heitä kuunnella. Se auttaa leikkaamaan läskiä, siis välttämään kelvottomia argumentteja, elämään hurskaammin ja perustelemaan uskoaan paremmin. Toiseksi vanhat ateistit olivat epäuskossaan johdonmukaisia. He veivät projektin loppuun saakka. He korostivat elämän sattumanvaraisuutta ja traagisuutta. Elämä näytti heistä enemmänkin rangaistukselta kuin lahjalta. Moraaliselta katsannoltaan he olivat lähinnä antihumanisteja. He ymmärsivät, että jos maailman olemassaolo on sattuma, silloin näyttää epäjohdonmukaiselta puhua elämän tarkoituksen, kaikille yhteisen moraalilain tai ehdottoman ihmisarvon kaltaisista asioista."

Tässä ei ole mitään uutta. Nämä asiat toistuvat uusateismin kritiikeissä. Ja nämä "asiat" ovat nimenomaan "virheitä" jos asiaa katsotaan argumentaation, perustelujen ja muun filosofian kautta. Ja näillä virheillä sitten toistetaan kristillisiä asennevammoja joita niihin virheisiin vedoten oikeutetaan. Itse asiassa ne ovat usein jopa "sietämättömän kahjoja". Totean vain sen, että
1: Eksistentiaalinen ateismi ei vie mitään "mihinkään väistämättömään". Jolkkonen on varsin asenteellinen kun torjuu vaikkapa epikurolaisen perinteen jossa ateismin ja kuoleman suhde muuttuu ilon asiaksi. Uusateistit yksinkertaisesti asennoituvat elämään ja kuolemaan aivan eri viitekehyksessä. Jolkkonen näyttääkin tässä lähinnä itsensä kautta demonstroivan Adornon esilletuomaa näkemystä, jossa ideologinen yksisilmäisyys kohdistuu pahiten niihin jotka ovat "syntisiä mutta onnellisia". Jolkkonen edustaa niitä uskovaisia, joista ateismi on hyvää jos ja vain jos ateisti selittää että hänen elämänsä on huonoa, ja miten uskonto on onnellisuudelle ja hyvälle elämälle välttämättömyys. Jolkkonen tunnustaa tässä lähinnä oman fundamentalistisuutensa ja sen, että hän ei ymmärrä uusateismia. Se, että uusateismi ei nojaa niihin asioihin joihin eksistentialistinen ateismi aikanaan nojasi, ja joiden kanssa Jolkkonen oli samaa mieltä ei tarkoita sitä että uusateismi on huono. Arvolataus tässä kertoo vain sen, että Jolkkonen on asenteellinen ja joustamaton. Se, että hän määrittelee oman maailmankuvansa lähtökohdat ja etenemisperustelut on ymmärrettävää. Mutta hän on tässä nimenomaan lyömässä joka ikiselle ihmiselle perusteluehdot jotka olisi pakko täyttää jotta harjoittaisi perusteltua ja laadukasta ihmisen elämää koskevaa filosofiaa.
2: Tosiasiassa uusateismi on sekulaarihumanistinen, ei kommunistinen liike. Jolkkonen tietänee uusateismien linkistä erilaiseen uskonnonvapauskeskusteluun ja esimerkiksi homoseksuaalejen ihmisoikeuksiin. Nämä eivät muistuta valistusajan tai kommunististen valtioiden uskonnottomuusvaltiota yhtään sen enempää kuin nykyinen evankelisluterilainen kirkko teokratiaa. Jolkkonen tiedostaa tästä sen verran että huomaa, että uusateismi ei ole liikkeenä antihumanistinen vaan humanistinen. Uusateismin sekulaaria humanismia kuvaa myös elämänilo, jonka Jolkkonen tiedostaa mutta jota hän pitää huonona filosofiana. Koska hän torjuu epikurolaisuuden ihmiselle mahdollisena tai koska hän liittää sekulaarin humanismin luonnontieteiden arvostuksen samaksi kuin Ranskan vallankumouksen vastaavan. Tämä johtuu osittain siitä että Jolkkonen ei, valtaosan uskovaisten tapaan, ole syvästi perehtynyt tieteenfilosofiaan eikä siksi osaa kritisoida tieteellistä ajattelua. Esimerkiksi vanhanaikaiseksi jäänyt jako objektiiviseen ja subjektiiviseen ja tunteiden sitominen objektiivisuuteen on riippakivenä tämäntyyppisessä argumentoinnissa. Joka kertoo siitä että osasyy "skientistisen uusateismin" ymmärtämättömyyteen johtuu siitä että tieteenfilosofiaa ei ymmärretä ja hallita laadukkaasti. Se on tältä osin vahvasti etääntynyt sekä Ranskan vallankumouksen valistushengestä että kommunismista. "Vapaa-ajattelijakortti" ei yksinkertaisesti toimi sen missään muodoissa. Jolkkosen soisi tutustuvan Sam Harrisin "Moraalinen maisema" -teokseen jotta ymmärtäisi uusateistien moraalin ja tieteiden välisen suhteen. Ei sen kanssa tarvitse samaa mieltä olla (itsekään en ole) mutta kyllä minimivaatimus asialliselle kritiikille on kritiikin ymmärtäminen. Kritiikki jossa on asiavirheitä ja stereotypioita soveltavaa leimakirveen heittämistä ei ole kritiikkiä, vaan höyrypäistä idiotismia. Piispalta virhe uskontoaiheen tiimoilla voisi olla vaikka ansiokas syy virasta eroamiseen. Minun puolestani se olisi hyvä syy itsemurhaan. (Koska pidän sitä tärkeänä osana humaaniuden työkalupakkia, toisin kuin noitaroviota, giljotiinia tai Siperiaa.)
     2.1: Jolkkonen haluaisi tietysti varata humanismin kirkon osaksi ja arvostaa antihumanisteja ateisteja enemmän. Sillä nämähän korostavat että kirkolla ja uskonnoilla ylipäätään olisi jokin erikoispääsy humaaniuteen ja ihmiselämänmukaiseen, ja ilman uskontoa näistä olisi pakko luopua. Toki kun hänen erilaisia varsin fundamentalisteja rapsuttelevia lausuntojaan lukee, joskus tuntuu että hänen kaikki oikeuskäsityksensä ovat sellaisia että hän arvostaa antihumanisteja, myös kristityissä.

Jolkkosen teksti oli itse asiassa niin asenteellinen ja huono, että jopa tietämäni kristityt ihmiset kokivat sen jotenkin häpeälliseksi. Etenkin täällä Etelä-Suomessa jokainen tuntee ateisteja, uskonnottomia ja uusateisteja. Heistä juttu olisi sama kuin jos löytäisi ateistin joka pitäisi luterilaisen kirkon nykyhetken relevanttina ongelmana sitä että ihmisiä poltettaisiin noitina roviolla. Historia siirretään 1:1 ja sillä luodaan leimakirves joka ei osu kovin hyvin. Tässä mielessä olen kannustunut. Omaa huvia asiaan tuo se, että Jolkkosen omat lausunnot viittaavat siihen, että hän itse on taisteleva kristitty, joka ei nimenomaan osoita teksteissään muuta kuin sitä, että halu haukkua on helvetin kova mutta mitään tietoa uusateismin argumentistokokonaisuudesta hänellä ei ole. Tämä ei yllätä, sillä hän ei ole kouluttautunut ateismiin, joten hän on tässä tekstistössään maallikon asemassa, ja asenteellisuutensa vuoksi vielä keskivertoa ihmistä heikommin eväin.

Voidaankin sanoa, että ilmassa on henki jossa uusateismi on relevantimpi kuin vanha eksistentiaalinen ateismi oli ikinä. Ja Jolkkosen tyyppiset lausunnot enemmänkin vahingoittavat uskontoa kuin puolustavat sitä. Tässä kohden on hyvä muistaa että vastustamisessa on kaksi puolta
1: Kritiikkiä tarvitaan asioiden muuttamiseen. Uusatistit kuten muutkin asioitaan ajavat ovat julkisuudessa koska sillä on jokin mahdollisuus saada asiat läpi. Siksi on tietysti aivan ymmärrettävää että uusateismin kriitikotkin ovat äänessä. On heilläkin lupa ajaa omia asioitaan ja sanoa sanottavansa - Etenkin jos ollaan sekulaarissa ja humanistisessa ideologiakentässä!
2: Kun aktivismi menee ääriliikkeentapaiseksi, aktivistit pilaavat oman maineensa. Siksi uusateistikritiikille käy helposti kuten feminismille : Siihen tulee ironinen käännös kun aktivismi näyttäytyy leimakirveitä ja asiavirheitä pursuavana asennevammavyörytyksenä. Toki uusateistien väitetään pilanneen mainettaan olemalla "militantteja", mutta tosiasiassa "militanttiudesta" on tullut ateistien parissa sisäinen vitsi johon viitataan ikään kuin parodisesti. Kritiikki on klisee joka ei vastaa omaa elämää joten se otetaan vain ymmärtämättömyyden todisteena. Sama on itse asiassa vallalla myös eiuusateistien parissa. Moni tunnistaa asennevamman kun sellaisen näkee.

Siinä ei mietitä vahvistaako se kristittyjen sielunelämää. Sillä miten kristittyjen "rasvat lihoista" -kasvaminen olisi ateistien tehtävä ja rooli, tai velvollisuus jolla oikeutetaan oma ateistinen maailma? Kristinusko on käytännössä heikoilla, eikä sekularisoitumisella ja uskonnottomuudella ole ollut tuhoisia vaikutuksia. Esimerkiksi briteissä on oikein mukavaa olla, eikä siellä kohtaa mitään Stalinin kauhuja. Eikä siellä ole Darwinin haudan äärelle rakennettu mitään Humen giljotiinia jolla teilattaisiin "valistusajan ranskalaisten malliin" piispoja.

Jotta en vain taistelisi, otan myös projektin loppuun.

"Ruttopuiston rovasti" kirjoitti halaamisesta ja uskonnottomuudesta. Hän otti lähtökohdakseen Marianpalvonnan, joka on hänen omassa maailmassaan katolista heresiaa. Hän lainaa tässä Alain de Bottonia. "Ankaran rationaalisesta näkökulmasta Marian palvonta edustaa uskontoa lapsellisimmilaan ja höperöimmillään. Kuinka kukaan järkevä aikuinen voisi laskea naisen varaan, joka eli tuhansia vuosia sitten – jos hän edes oli koskaan olemassa? Kuinka kukaan voi saada lohtua siitä omien toiveidensa synnyttämästä uskomuksesta, että tällä epäitsekkään myötätuntoisella naisella on tahraton sydän ja rajattomasti kärsivällisyyttä?" Tämä ei kuitenkaan ollut sama kuin asian huonous. "Ihailimme Äiti Teresaa, joka Kalkutan kaduilla ja slummeissa teki laupeudentyötä. Äiti Amman täytyy tulla Intiasta asti halaamaan meitä suomalaisia. Näinkö hellyys on yhteiskunnassamme kortilla?" Ihmisillä on usein tarve läheisyyteen.

Toki tätä vastaan voi heittää kritiikkiä kuten eräs kommentoija teki ; Väite "Aikuisten keskuudessa tällaisista kaipuun tunteista ei juuri puhuta. Uskonnot ovat osanneet herättää ne henkiin ja antaneet niille oikeutuksen." saa ansionsa mukaisen vastauksen "Kyllä puhutaan. Minun perheessäni ja tuttavapiirissäni puhutaan paljonkin, eikä sille kaivata minkään uskonnon antamaa “oikeutusta”. Mitä ihmeen oikeutusta tuollainen edes tarvitsisi, ihmisen perusominaisuushan se on?" ja "Uskonnoton ihminen on yhtä arvokas, tunteva ja inhimillinen kuin uskonnollinen lajitoverinsa. Hän kaipaa lohtua ja lohduttaa ihan siinä missä muukin."  ja "Jep jep. Eihän tyhmä kovisateisti tuollaista voisikaan tajuta, elleii kristitty hieroisi hänen kuonoaan siihen. On se niin mukavaa kertoa muille, miten huono teidän maailmankatsomuksenne on. Jatkan uskonnottoman elämää (onnellisen) tietoisena siitä, että olen heikko, haavoittuvainen, välillä niin hengen kuin ruumiinkin syistä apua tarvitseva ihmispolo. Silti, minä rakastan."

Maininnoissa on järkeä. Kuitenkin, näin ihmisenä jonka käsissä de Bottonin aiempi tuotanto on kulunut, uskaltaisin toivoa että hänen asenteestaan on jäänyt jotain käteen, sen verran että uskallan esittää ennakko-oletuksen jossa hän ei ole sutaissut köykäistä ja populistista asennevammakirjaa, jossa piirretään rankka karikatyyri ateistista, joka on uskonnon puutteensa vuoksi pahasti vajavainen ja kyvytön ymmärtämään ihmiselon syvällisempiä puolia mitenkään - ja että hän ei tämän jälkeen ole nauranut koko matkaansa pankkiin. - Eli että de Botton ei jatkaisi Jolkkosen viitoittamilla linjoilla.

Itse näkisin että Marian kultti on hyvä koska se ei edusta luterilaisuutta eikä ateismia. Luterilaisuudessa lapsen asemaan asettuminen ja lapsuudenajan riippuvaisuuden korostaminen on yhteinen haaste. Ongelma on yleisinhimillinen. Siksi kun puhutaan uusateismin tai ateismin ongelmista, ei kritiikki riitä vaan pitäisi osoittaa että uskonto todella ratkaisee sen ongelman. Tällöin asian esiintuominen, kritiikki, ei enää ole enää hyökkäys tai syytös, vaan jotain muuta. "Ajatukseni on siis seuraava: ihmiset käyttävät defenssejä välttyäkseen kohtaamasta ja käsittelemästä esimerkiksi kysymystä Jumalasta. Idea voi olla esim.sellainen, että ehtiihän tuon asian hoitaa vaikka kuolinvuoteellaan. Kun sanon, että ateistitKIN toimivat näin, niin tarkoitan, että defenssejä käyttävät MYÖS monet muut, ateistit mukaan lukien. Tämän kirjoittajallaKIN on omat suojaukset, mutta Jumalaa kohtaan en tietoisesti pidä niitä yllä." Jolkkosen kaltaiselle taistelevalle kristitylle ei voi tässä tehdä oikein muuta kuin toivoa hänelle heikompia defenssejä.

Itse asiassa menisin jopa niin pitkälle, että esittäisin että uusateismi on ratkaissut "lempeysongelman". Ja on tehnyt sen epikurolaisuudella. Ja että tämä asenne ei itse asiassa ole pelkästään uusateismin ydin. Vaan pikemminkin niin, että asenne oli valmiina jo ennen uusateismin tuloa. Helsingin Sanomissa oli kolumni. Siinä käsiteltiin sitä miten rakkaudesta on tehty poliittinen voima. Emootioilla on valtaa, ne ovat yhteiskunnan arvojen ytimessä yhtä vahvasti kuin Harrisin lajinmukainen tunteisto. "Liberalismi ja sosialismi erottivat yksityisen ja julkisen, mutta nyt ylimmäksi arvoksi noussut intiimi rakkaus muuttaa myös politiikkaa, koulutusta ja taidetta. Hän kuvaa rakkautta puoliuskonnollisin "pyhittämisen" ja "toisen transsendenssin" käsittein ja uskoo sen inhimillistävän suhdettamme muukalaisiin. Poliittisten ristiriitojen kuohuttamassa Euroopassa on ilahduttavaa lukea ihmisluontoon luottavaa kirjaa. Ferry lienee oikeassa ainakin siinä, että yhä harvempi länsimainen on halukas sotimaan Jumalan, isänmaan tai vallankumouksen puolesta, mutta monikin uhraisi itsensä puolison tai lasten takia." Ja koska tämä edustaa tämän hetken arvomaailmaa sen vahvimmassa muodossa, sitä ei helposti tule kritisoiduksi. Kolumnisti kuitenkin uskalsi tehdä juuri näin. Hän ottaa esille sen, miten eron jälkeen entiseen puolisoon voidaan suhtautua hyvinkin vihamielisesti ja demonisoivasti. Esimerkiksi kihlasormus voi mennä kategoriaan "itsensä naispuolisen Saatanan pitämä". Ja että tässä on ikävyys lähellä, koska sitä ei tavallaan voida erottaa niistä hyvistä puolista. Haukun "voi nähdä jätetyn miehen terapiapurkauksena tai alaviitteenä naisen demonisoinnin historiassa."

Jolkkosenkin mielessä pelottavinta on se, miten hänellä etiikka yhdistyy aivan erottamattomasti ateistejen dissaamiseen. On mahdotonta hänen omilla ehdoillaan määritellä että milloin hänen uskonpuolustuksensa alkaa, milloin hän terapoi itseään ja milloin oikeuttaa vihansa ja missä vaiheessa tämä kaikki muuttuu yritykseksi lietsoa vihaa ja väkivaltaa. Tässä mielessä Jolkkonen elää kusipäänä kusipäiden valtakunnassa. Ja tämän tuominen kritiikkiin tekee tästä blogauksesta enemmän kuin syytöksen. Kun omassa mielessäni syntyy halu toivottaa ihmisenä kasvua tai pitkiä pellavia ja jatkotoivoa että katto ei ole liian alhaalla ja köysi liian paksu, tiedetään että ollaan ihmisyyden tiettyjen varottavien puolien ytimessä. Jolkkosessa ja minussa on yhteistä. Ja kenties yhteinen sävel ei ole mikään mitä edes kannattaa tässä kohden tavoitella!

---

Kirjoittajalla ei, fundamentalistiagnostikkona, ole defenssejä jotka estäisivät häntä käsittelemästä Jumalaa. Hänellä ei myöskään ole defenssejä joiden mukaan Jumalan käsittelyssä pitäisi tulla välttämättä lopputulokseen Jumalan olemassaolosta, saati että defenssit huutaisivat että tämän lopputuloksen olisi pakko olla "kyllä" tai muuten hajoaisi psyyke ja ihmisyys projektissa. Eikä välttämättä defenssejä edes siihen että Jumalaa tarvitsisi pitää lainkaan tärkeänä kysymyksenä kaikille, omasta pakkomielteisestä asian pyörittelystä huolimatta.