Sukupuolesta, eduista ja yllättävistä takapakeista

Henry Laasanen otti kantaa siihen miten Toivola oli vieraillut Jari Sarasvuon keskusteluohjelmassa. Sarasvuon haastattelu oli takellellut koska hän oli selvästi valmistautunut siihen, että Toivola ilmenee kahden vähemmistöisyyteen liittyvän identeettipiirteen kautta. Koska hän on mustaihoinen homoseksuaali, olisivat rasismi ja seksuaalisuus teemoja. Kuitenkin esille tuli sukupuoleen liittyviä ongelmia. Miehiä ei oikein haluta au paireiksi. Ja adoptioon liittyvät esteet ovat olleet ennen kaikkea sitä, että sinkkumiehen ei uskota selviävän pienen lapsen hoidosta. ; Äitiys ja perheys nähdään vahvasti naisen asiaksi.

Tämänlaiset teemat taatusti kertovat jotain tasa -arvosta. Feministien maailmassa naisille on varattu uhristatus. Vastaava kuuluu sitten vähemmistöille. Homoseksuaalisuus ja tummaihoisuus ovat tämänlaisia piirteitä. Osa voisi jopa sanoa, että uhristatuksen kautta hankittu marttyyrinkruunu ja erityinen vakavastiotettavuus tarkoittaisi sitä, että naiset ikään kuin ylläpitävät rakenteissa olevia omia etujaan ja antavat vastaavia oikeuksia vain tahoille joilla ei ole lukumäärän pienuuden vuoksi uhkaa heidän omalle vallalleen.

Tämänkaltaista tematiikkaa Laasanen esittää toisessa blogauksessaan joka nostaa esille sen, miten naiset kohtelevat thaimaalaisia ja islaminuskoisia eri tavalla. Vaikka islam on monien dogmiensa kohdalla vielä naisvihamielisempi ja vanhoillisempi kuin fundamentalistisin kristinusko, tätä vastaan ei nousta. Laasasen mukaan naiset kokevat thaimaalaiset naiset uhkana omalle seksuaaliselle vallalleen. Rasistiklisettä lainaten Laasasen väitteen henki on, että thaimaalaiset "uhkaavat viedä meidän miehet". Islaminuskossa naiset eivät taas ole viemässä miehiä. "Musliminaiset saavat pariutua vain muslimimiesten kanssa, eivätkä musliminaiset siten edusta uhkaa suomalaisnaisille. Muslimimiehet saavat osallistua suomalaisille pariutumismarkkinoille: he lisäävät miesten välistä kilpailua ja nostavat samalla suomalaisen naisen seksuaalisuuden arvoa. Feministit ovat valmiita heittämään kaikki ylevät arvonsa romukoppaan, kunhan vain suomalaisnaisten seksikartelli säilyy koskemattomana."

Tämänlaisessa rakenteessa on jotain uskottavaa. Markkina-arvoteorian termistöstä erkaantuen voitaisiin nähdä, että naiset voivat kokea thaimaalaisiin naisiin mustasukkaisuutta. Tähän voi olla syytäkin sillä eksoottinen nainen, jonka kulttuuriin kuuluu hymyily ja vanhoilliseen kulttuuriin kuuluva kuulaisuus on jotain joka varmasti vetoaa moneen mieheen. Takana olisi enemmän mustasukkaisuus kuin tietoinen "kartellin ylläpito". Lopputulos olisi kuitenkin "teknisesti sama".

Näkisin kuitenkin, että taustalla on toinen asia. Nimittäin se, että uhristatus sallitaan myös uskonnoille. Etenkin vähemmistöuskonnoille. Homosaatiokeskustelussa huomiotani herätti se, miten islaminuskoista sovinismia pidettiin hairahtuneena ja huijattuna islamistina kun taas selvästi kotimaalaista miestä pidettiin sovinistina jonka uskontoon ei kiinnitetty huomiuota. Että heidän pitäisi ymmärtää että suomalainen sovinisti mies pelaa islamilaisilla miehillä ajaakseen naisia nurkkaan. Syy haettiin muualta kuin uskonnosta. Vikaa haetaan sovinismista eikä kristinuskosta tai islamista. ~ Ymmärrän, että Laasanen ei ole kovin paljoa pyörinyt uskontokritiikin alueella, joten hän ei luultavasti ole tiedostanut siihen liittyviä suojeluja ja marttyyrinkruunun sarjatulijakamista kovinkaan syvällisesti. Hän on kenties vain kuullut miten uskovaiset ovat pettyneitä siitä että heitä moititaan. Eikä ymmärrä että tämä valittaminen on sitä samaa uhriutumispuhetta jota hän niin terävästi tiedostaa ja vastustaa telaketjufeministien kohdalla. (Loukkaavalta vaikuttava käsite on ehdottomasti tarpeen koska kaikki feministit eivät ole telaketjufeministejä.)

Väittäisinkin tämän pohjalta että naiset vihaavat thaimaalaisuutta lähinnä sen takia että on olemassa ilmiö jota ei voi kutsua muuksi kuin "thaimaannorppailuksi". Sen stereotyyppisessä ytimessä on ylipainoinen suomalainen mies, joka ei ole seksuaalisesti kovin menestynyt kotimaassa, mutta joka käyttää taloudellista ylivoimaansa saadakseen naisia. Prosessissa loukkaavaa on juuri se, että se on joko prostituutiota tai siihen rinnastettavaa toimintaa. Thaimaalaisuuden kohdalla halveksunta ei kohdistukaan tietääkseni naisiin vaan juuri miehiin. Miehet voidaan toki turhan helposti ja suorasukaisesti väärinluokitella "thaimaannorpan" kategoriaan silloinkin kun tämä ei pidä paikkaansa. Mutta tällöin rakenne ei siltikään kohdistu naisiin ja sisällä täten sitä ristiriitaa jonka Laasanen nosti esiin. Tämä kertonee siitä että Laasasen huomio on kenties olemassaoleva, mutta voimakkuudeltaan pienempi kuin voisi luulla.

Rakenteet ovat aina hyvin mutkikkaita. Tästä hyvän esimerkin saa tietoturvapuolelta. Ilta~Sanomat kertoi miten tietoja oli saatu urkittua siten, että oltiin luotu naisen profiili. Verrokkina ollut miesprofiili ei saanut apua. Naisprofiililla saatiin työtarjouksista tietoihin ja tietoturvaprotokollan ohittamiseen. Auttajat olivat yleensä miehiä. Tämänlainen tilanne on siitä mielenkiintoinen, että (a) Naiset selvästi saavat yhteiskuntaan hyvinki rakenteellisesti ja syvään juurtuneesti etua (b) tämä epätasa-arvoinen epäreilu etulyöntiasema voi kuitenkin samanaikaisesti johtua syväänjuurtuneesta seksismistä jossa nainen joko nähdään luonnostaan apua tarvitsevana tai jonakuna jolta kenties "saadaan pimppaa".

Tasa-arvokeskustelu onkin jostain syystä jumittanut siihen, että jos jotakuta halveksutaan, hän saa sen vuoksi vähemmän palkkaa ja vähemmän etuja. Tämä ei ole ilmiselviö. Joskus vääristävä asenne johtaa etuihin. Halveksunnan kohde voi jopa pelata systeemillä ja käyttää sitä hyödykesen. Ja nähdäkseni tämänlainen pelaaminen johtaa helposti siihen että se julkitultuaan kannustaa ihmisiä korjaamaan asenteitaan.

le siège du sens commun

Siinä missä suomessa puhutaan arkijärjestä tai maalaisjärjestä, on englannin kielessä käsite "common sense". Siinäkin ajetaan takaa samantapaista hyvin pragmaattista ja käytännönläheistä järkityyppiä. Sellaista jolla tullaan toimeen elämässä.

Kuitenkin englannin sana "common" muistuttaa jostain muustakin. Sana viittasi alunperin kuitenkin juryn kaltaiseen, hieman laajempaan joukkoon. Esimerkiksi Descartes viittasi pieneen joukkoon ihmisiä jotka antaisivat sitten näkemystä asiaan. Tässä ajatuksessa on tietysti demokraattisia sävyjä ja siinä tavoitellaan "wisdom of the crowds" -ilmiötä.

Näin "common senseen" saadaan mukaan ajankuvaa, ja sen hegemonioiden makua ; Ollakseen "common sense"ä on oltava kuten siihen aikaan ja siinä kulttuurissa on normaalia. Eli jaettava laajasti hyväksyttyjä uskomuksia.

Tämä laajentaa common sensen hieman muuhunkin kuin soveltaviin tieteisiin ja muistuttaa että se ei ole aivan totaalisen täydellinen asia, vaikka sitä yleensä ihaillaankin. Toisaalta tämä muistuttaa että common sensekin muuttuu ajan mittaan. Nykyään monia sellaisia asioita pidetään järkevinä joita ennen pidettiin epäuskottavina. Ja toisaalta ennen on uskottu sellaisiin asioihin jotka on ennen otettu hyvinkin tosissaan

Ilmiö on sinällään mielenkiintoinen, koska suosio voidaan vetää kielitieteen kautta monenlaiseen "pieneen jännittävään". Esimerkin saa Jani Toivolan saamasta kommentoinnista. Aiheena on avioliittomääritelmä ja homojen suhde siihen. Siellä puhutaan paljon siitä miten sanat muuttavat muotoaan. Ytimeksi keskustelussa näyttää nousevan denotaatiot ja konnotaatiot (sanoja ei kuitenkaan käytetä termeinä itsessään, mutta henki on sellainen että on hyvä huomata että siellä kuitenkin puhutaan näiden sanojen sisältöjen kautta, joten näistä on kysymys.) Tässä yhteydessä denotaatio on virallinen määritelmä ja konnotaatio on sellainen että siihen on liittynyt erilaisia mielikuvia, sisältöjä ja arvostuslauselmia ; Voidaan sanoa että avioliittokysymyksessä "juridinen määritelmä"="denotaatiomääritelmä" & "common sense -määritelmä"="konnotaatiomääritelmä".

Usein on vaikeaa ratkaista, mikä sana on yleisemmin käytössä. "Suomen Kielitoimiston sanakirja" esimerkiksi kertoo että "Avioliitto on määrämuodoin vahvistettu kahden ihmisen välisen yhteiselämän muoto." ja "Suomen Sivistyssanakirja" määrittelee sen "kirkon tai valtion virallistama parisuhde, yhteiskunnan hyväksymä miehen ja naisen yhteiselämän muoto, jossa vallitsevat lait ja normit tuottavat oikeuksia ja velvollisuuksia aviopuolisoille, joidenkin kirkkokuntien sakramentti." Ns. sanakirjaa tuijotteleville kysymys tiivistyy siihen että Homoliittojen kohdalla hyväksyttävissä olevan ja laadukkaan sanakirjan valinta ratkaisee sen, onko kyseessä avioliitto vai ei!

Asiaa voidaan kuitenkin lähestyä sitä kautta että sanoilla ei itse asiassa ole "historiallisen vakion voimaa". Merkitykset elävät. Siksi juridisen tason muuttaminen vastaamaan yleistä kuvaa on mahdollista tehdä. Usein nähdään että laki on jotain jota vain totellaan, mutta samalla poliitikot kuitenkin pyrkivät muokkaamaan lainsäädäntöä ja tekemään erilaisia päätöksiä. Ne muuttavat lakia. Demokratia on kaksisuuntainen prosessi. Siksi sanakirjamääritelmiin dogmaattisen sitoutumisen ei pitäisi olla niin suosittua kuin se näyttää olevan.

Teologinen sodankäynti

Jani Toivola kirjoittu "Uuteen Suomeen" blogauksen otsikolla "Omaa elämää ei voi perustaa itsensä kieltämiselle." Itse tekstissä ilmaistaan tyytymättömyyttä siihen että kristillisdemokraatit ajavat tietynlaista perhekonseptia koko valtion sisällä ainoana juridisesti oikeutettavana parisuhdemuotona. "Miten jonkun poliittisen puolueen yksi vahvimmista tavoitteista voi olla toisen ihmisryhmän oikeuksien rajoittaminen?" Juttu ei sisällä tästä varsinaisesti mitään uutta ja uniikkia.
1: Mitä nyt vain näyttää että homoaiheen arvokeskustelu onkin palannut mukavasti sinne, missä se on aina ollutkin. Tässä välissähän uskovaiset teeskentelivät että kysymys on kirkollisesta avioliitto -oikeudesta, eli uskonnon oikeudesta määrittää norminsa itsensä sisällä autonomisesti. Mutta nyt on jälleen selvää että perhekäsitys ja agenda on nimen omaan yhteiskunnallinen.
2: Mitä nyt Toivolan avautumista on kritisoitu. Yhtenä syynä on se, että hänen olisi neuvojien mukaan "Te olette hallituksessa ja jos yhdessä sovitut ohjelmat ei teille kelpaa niin lähtekää sieltä pois. Ei se sen kummempaa ole." Vastaavaa ei esitetä Päivi Räsäselle, joka tässä hallitusta muodostettaessa pelasi sillä että hän ei tee asioista kynnyskysymyksiä. Ei se silti estä häntä puhumasta ääneen mielipiteitään näistä kynnyskysymysasioista, kuten abortista. Tämäkään ei ole mitenkään erityistä. Sillä jos esität mitään joka kritisoi millään tasolla ketään uskonnollista herännäistahoa, ensimmäinen ja luonteva askel on kyseenalaistaa sananvapaus. Täytyy vastata "Miksi ihmeessä kiinnotaa aihe" tai miten sen muuten oikeuttaa.

Avainasemassa onkin enemmän se, miksi oman uskonnon perhemalli halutaan pitää uniikkina. Ongelma herää kun lukee ahkerasti floodannutta ammattisaarnaajaksi ilmoittautuvaa kommentoijaa.
1: Hän jaottelee normit kolmeen tasoon. "Sinä ja minä, me kaikki ihmiset olemme ensisijaisessa vastuussa elämästämme meidät luoneelle Raamatun Jumalalle.Vasta sitten maalliselle oikeusjärjestelmälle, muille ihmisille tai itsellemme." Eli on henkilökohtainen taso, yhteiskunnallinen taso ja Jumalan taso.
2: Armoa ei tule kaikille mutta tämä ei tarkoita että Jumala olisi paha. Koska ihmisellä on vapaa tahto, jota kautta asiat tapahtuvat. Tähän vapaaseen tahtoon puuttuminen tekisi Jumalasta pahan, hän olisi väkivallankäyttäjä (sosiaalinen, fyysinen tai henkinen väkivalta ovat kaikki selvästi mukana sanassa "väkivalta", koska muutenhan Jumala voisi käyttää niitä eikä siinä olisi epäeettisyyttä.) "Koska Jumala on rakkaus, niin Hän loi ihmiselle myös vapaan tahdon. Vapaa tahto tarkoittaa sielun pelastumisasiassa mm. sitä että ihmisellä on oikeus vapaasti vastaanottaa tai hylätä Jeesus, Jumalan Poika, syntiensä sovittajana. Sillä elävien ja kuolleitten Herra ei väkivalloin pelasta ketään tuonelan vaivasta ja helvetin tulesta, ks. Luuk.16:19-31. Sen sijaan pelastumisen mahdollisuus annetaan jokaiselle luodulle ihmiselle. Näin tapahtuu, koska elävä Jumala puhuu ajallaan niin selvästi että a.o ihminen sen kuulee."
1: Sivuhuomiona voisi sanoa että tämä herättää hieman pelottavia kysymyksiä siitä voiko tämänlaista hierarkiaa noudattava kristitty oikeati olla lainkuuliainen kansalainen, vai noudattaako hän vain niitä lakeja jotka sattuva sopimaan yhteen hänen uskontonsa kanssa. (Pelko on tärkeä, se johtaa islamin sharia -lakien väkivaltaisten osien kohdalta tuttuihin moraalisiin kysymyksiin. Joihin vastauksen pitäisi olla ilmselvä.) Mikään omatunto ei tule kysymykseen, koska hierarkiassa oma sisin on varsin pienellä tasolla. Näin valittu hierarkia osoittaa että ihminen itse asiassa alistuu kaikelle muulle, ja omalle itselle on tilaa vain "pienissä ja irrelevanteissa asioissa". Kaczynskiä mukaillen hallitukset yrittävätkin yleensä ottaa päätäntävaltaa "tärkeissä asioissa", kuten omaisuudenjaottelussa. Mielipiteet, kuten siitä pitääkö mansikkajäätelöstä vai mustikkajäätelöstä, eivät häiritse toimintoja, joten niistä ei välitetä ja näiden irrelevanttien mielipiteiden vapautta esitetään ikään kuin anteliaana oikeutena.

Kun nämä kohdat laitetaan yhteen herää tärkeä teologinen kysymys. Jos kristillinen puolue menee ja pakottaa ihmiset juridisella säädöksellä tietynlaiseen perhesuhteeseen, eivätkö he tee juuri sellaista puuttumista ihmisten vapaaseen tahtoon, joka olisi väärin. Vapaan tahdon argumentti Jumalan hyvyyden todisteena romahtaisi jos näin ei myönnettäisi, joten selvästi kyseessä on heidän kristinopilleen hyvin olennainen kohta. Onkin hyvä huomata, että laki, kuten Toivola, yrittävät puuttua erityisesti juridiseen tasoon. Se sallii erilaisia vaihtoehtoja, joten se on valinnanvapauden puolella, vaihtoehtojen krasiminen taas on nimen omaan puuttumista siihen ihmisten vapaaseen tahtoon. Kristillisdemokraatit ajatuvatkin kummalliseen paradoksiin "Herra ei väkivalloin, joten hänen kannattajiensa tarvitsee." Kukaanhan ei estä että on homoseksuaali ja menee naimisiin miehen kanssa. Mutta samantien homo voi uskonnollisen vapautensa vuoksi olla menemättä naimisiin koska pitää Jumalan lakia ihmisen lakia isompana.

Näyttääkin siltä että jos pitää homoseksuaalisuutta syntinä ja muistaa fundamentalistisen armon ilmenemisen maailmassa, sekä sen miten fundamentalistit sitovat vapaan tahdon mukaan kuvioon, on jouhevin päätelmä että kristillisdemokraatit ovat tekemässä pahuutta.

Tämä kaikki vie mietteet Jehovan Todistajien teologisen sodankäynnin konseptiin. Heille viestintä on PR -väline. Näin esitys on hyvä muotoilla juuri tilanteen mukaan ja pyrkiä rajaamaan keskustelukonsepti tiettyyn perspektiiviin. (Kuten KD teki kun avioliittokysymyksessä keskittyivät siihen että "kirkon sisäinen asia, ei mikään yhteiskunnallinen pyrintöön jouhevasti solahtava juttu".) Heillekin ytimessä on valta ja sen maksimointi.

Vapaaseen tahtoon, uskonnonvapauteen ja muihin asioihin viitataan siksi että ne ovat kikka jolla päästään paremmin valtaan. Medialle saa siksi jopa valehdella, kunhan sillä tulee parempi imago järjestölle. Siksi konsepteissa havaitaankin kummallisia ristiriitaisuuksia. Sellaisia, että jos ne olisivat ideologian ydinasioita, ne olisivat pompanneet selvästi esiin. Nämä jännitteet ja ristiriidat toisin sanoen paljastavat, että ihmiset eivät ole sitoutuneet näihin konsepteihin. Valehtelusta pääsee eteenpäin kun karsii pois ristiriidat poistamalla konseptit joihin ollaan tekojen tasolla sitouduttu vähiten. Näin paljastuu se, että takaa ei ajetakaan tiedottamista, uskonnonvapautta ja muita asioita. Vaan valtaa, suosiota ja hyvää julkisuuskuvaa keinoilla millä hyvänsä.

Ketkuilua : KiKut, MuKut ja MutKut.

Piispa Seppo Häkkinen ei pidä kirkosta eroamisboomista. Hän muistutti että "seurakuntien kirkollisveromenetykset näkyvät esimerkiksi lapsi- ja nuorisotyössä." Tämä on minulle tietysti tärkeä asia, koska olen ottanut osaa varsin ahkerasti seurakuntien lapsi- ja nuorisotyöntekijöiden tarjoamiin palveluihin.

Minun Kirkkoni (Ja vähän jotain ihan muuta).

Olin muun muassa seurakunnan lapsikuorossa vuosikausia, myöhään alkaneeseen äänenmurrokseen asti. Sitten olin niin vanha, että käännyin nuorisokuoron puoleen jossa olinkin aluksi naisäänenä, alttona. Josta onneksi siirryttiin astetta miehekkäämpiin äänialoihin. Kaiken kaikkiaan uskallan sanoa että moitetta seurakuntien nuorisotyöstä ei minulta saa. Heikki Ruokonen teki - ja tietääkseni tekee yhä - erittäin mallikasta työtä tällä saralla. (Terveisiä vaan hänelle.)

Lapsuuteni ja nuoruuteni kirkko oli Järvenpään kirkko. Kirkon on suunnitellut Erkki Elomaa ja kirkko valmistui vuonna 1968. Vuonna 2004 Museoviraston esitys meni läpi. Kirkko on suojeltu esimerkkinä 1960-luvun arkkitehtuurista. Minulla on siitä oikein kuvakin.Anteeksi, yleisivistymätön kuvittaja liitti tähän yhteyteen täysin asiattoman kuvan. Hän on saanut potkut nopeammin kuin hirvi puree sisarta. Tarjoamme teille pian oikean kuvan.

Järvenpään kirkko on niin puhdaslinjainen betonibrutalismin edustaja, että kirkko säännöllisesti mainitaan hääkirkkokysymyksissä naimisiinmenofoorumeilla, sävyn ja maininnan syy selvinnee kuvasta joka tässä kohden ikään kuin puhuu puolestaan. Löysin kuvan, jossa sävytykset näyttävät miten kirkko sointuu taivaan kanssa yhteen niin, että lopputulos ei voi tehdä muuta kuin johdattaa ajatukset taivallisiin asioihin. Olkaatten niin hyvät: Kirkkojen huoltoonkin kuluu rahaa. Sekin on kirkkojen tehtävä.

Kiinteät ja muuttuvat kustannukset.

Mika Sipura reagoi Häkkiseen seuraavasti : "Luulin aiemmin, että autamme tällä rahalla kirkkoa ylläpitämään kaunista ja historiallisesti arvokasta omaisuuttaan. Eilisen Iltasanomassa piispa Seppo Häkkinen kertoi kuitenkin, että pääosa rahasta käytetään lapsi- ja nuorisotyöhön, seurakuntatyöhön ja diakoniatyöhön. Palkkoihin siis."

Sipura arvostaa selvästi kirkon pysyvää rakennetta ja siihen liittyvää asiaa enemmän kuin aktiivisesti elämässä tapahtuvaa, kuorotoimintaan, vertautuvaa kuluerää, nehän ovat palveluja jotka muutkin tahot voivat tehdä.

Tämä on sinänsä hyvä ottaa huomioon, koska taloudelliset kuluerät on pruukattu jakaa kiinteisiin kustannuksiin ja muuttuviin kustannuksiin. (Tai kuten minä sanon "kikut ja mukut".) Kiinteät kustannukset ovat kirkkorakennusten kaltaisia laitoksia. Niistä tulee likimain saman verran kuluja, olipa kirkolla käyttäjiä yksi tai satatuhatta. Muuttuvat kustannukset sen sijaan riippuvat olennaisesti suosiosta. Omalta osaltani arvostan Järvenpään nuorisotyötä Järvenpään kirkkoa enemmän. Mutta kenties muualla on kirkot ja/tai seurakuntatoiminta erilaista.

Muuttuvat kustannukset tulevat halvemmaksi kirkon pienetessä, kiinteät kustannukset pysyvät ennallaan.

Molemmat nielevät rahaa. Ja siinä tärkeässä roolissa on kirkkoon kuuluvien kirkollisvero. Yhteisöverotuksen kauttakin kirkoille menee rahaa, mutta tämä on määrällisesti marginaalista. Eroaminen iskee siis loven kirkkojen rahakirstuun. Ja on selvää että leikkauksia tulee. Ja ne tuskin keskitetään johtajien palkkoihin.

Kulumaailma on hyvä muistaa. Sillä kun minunlainen kirkosta eronnut tyyppi eroaa kirkosta, liittyy siihen monenlaisia asioita. Jos erotaan kirkosta, on seurauksia. Se voi olla kuorotoiminnan loppuminen. Tai se, että kulttuurihistoriallisesti arvokas -ja jossain tapauksissa kenties ruma- talo rapistuu. Kirkon arvomaailma joutuu joskus jopa ratkaisemaan kumpi painaa enemmän.

Uskonnosta eroavan on hyvä punnita näitä asioita - Siis vaikka ehdottomasti rakastankin sitä, että maamme mainio uskonnonvapaus sallii myös typeristä ja mitättömistä syistä kirkosta eroamisen. Tällä oikeutan seuraavan pohdinnan. Se on ikään kuin vastaus annettuun "lapsilta pois" -haasteeseen. Minuta on yksinkertaisesti suoraselkäistä vastata kun kysytään.

Miksi erota laitoksesta, joka on toiminnallaan kuitenkin ollut minulle hyvä?

Aikaisempi arkkipiispa Paarma esitti että ihmiset eroavat kirkosta jotta voisivat palvoa mammonaa. Toki raha -asia on mielenkiintoinen lähtökohta, eikä täysin poissuljettu. Mutta ainakin itselläni on aivan toiset syyt. En ajatellut miten monta kuppia kahvia saisin kirkollisveron säästöllä. (Muuta epätarpeellista rahankulua minulla ei eroamiseni aikoihin ollut.) Jos kirkon jäsenyys olisi perusteltua kirkon toiminnalla, on syy lähtöön kirkon toiminnassa. Tai oikeastaan siinä että se ei ole toiminut vaikka olisi voinut.

Asian ymmärtämistä voidaan hakea Napoleonin komplekseista. Hän muistuttaa että kirkosta erotaan eettisin syin. Homokannanotto on tästä mainio esimerkki : On selvää että erosipa (1)fundamentalisti jonka mielestä kirkko sietää liikaa ja hukkaa Raamatun sisällön tai (2) homoseksuaalejen oikeuksia ajavia joista kirkko on liian tiukkapipoinen, on eroaminen kummassakin tapauksessa nimen omaan eettinen ratkaisu.

Kirkko on tyrmännyt tiukat fundamentalistit ja asiaa on lähdetty puolustamaan kirkon moniarvoisuudella. Kuitenkin asia on juuri kuten Napoleon mainitsee "kirkon "moniäänisyys" näyttäytyy siten, että konservatiivit tuomitsevat kovaan ääneen ja liberaalit nysväilevät siitä moniäänisyydestä. Keskustelutilaa ja julkisuutta voi ottaa, aikaa olisi ollut. Moniäänisyys on vain tarkoittanut käytännössä kirkon liberaalien taholta hyssyttelyä ja maton alle lakaisemista." Uskonnon piirissä on käytännössä fundamentalisteja jotka sanovat mielipiteitä ja maltillisia jotka eivät sano. "Fundamentalistit ja konservatiivit ovat johdonmukaisesti uskaltaneet ottaa keskustelutilan ja esittää mielipiteensä - miksi muilla ei ole vastaavaa tarmoa? Ilmeisesti sitä ei pidetä tärkeänä, ja tämä on - nyt useampien tuttujen keskusteluja muutamia päiviä seuranneena - merkittävä syy kirkkoa kohtaan nyt tunnettuun pettymykseen."

Aikaisemmin "suvaitsevaiston" lausunnot homoseksuaaleista olivat hyvin varovaisia, jopa vaivautuneita. Fundamentalisteilla sen sijaan oli tiukka ja selvästi muotoiltu mielipide, jonka he ovat sanoneet. Nyt "homomyönteiset" ovat sanoneet sanomisiaan ääneen, joten ne eivät ole aktiivisia vaan reaktiivisia. Ei ole sattumaa että asiat sanotaan vasta nyt, ohjelman jälkeen. Kun pöytään isketään kysymys siitä että "Miksi samaa ei esitetty kymmenen vuotta sitten ... vuosi sitten ... kuukausi sitten ... viikko sitten?" Kirkko punnaa kun on jo paskat housussa.

Aktiivisuudesta ja reaktiivisuudesta ei voida tehdä oikein muuta kuin siirtyä Elina Lepomäen kannanottoon suvaitsevaisuudesta. Lepomäki esitti että "surkuhupaisaa, että Jani Toivola päättää erota kirkosta juuri nyt, kun siellä todennäköisesti ollaan lähempänä samaa sukupuolta olevien parien siunaamisen ja/tai vihkimisen hyväksymistä kuin koskaan ennen. Pitkään hän sinnitteli jäsenenä. Jos kirkosta eroaa koko homojen vihkimisoikeutta kannattava siipi niin voi olla, ettei kirkko vihi homoja vielä kymmenenkään vuoden päästä."

Päin vastoin. Toivolan eroaminen oli lehdissä ja sai julkisuutta ja monet muut eroamaan. Tämä oli osanaan saamaan kirkossa reaktiivisen pakotteen. Massapaon jälkeen homoseksuaalien siunaaminen on lähempänä kuin koskaan, joten sitä ei kannata suhteuttaa siihen mitä se olisi ilman kirkosta eroamista. Jos kirkosta ei oltaisi erottu, ei homomyönteisiä kannanottoja olisi tullut esiin, vaan oltaisiin oltu joko homovastaisia tai hiljaisen vaivaantuneita. Eli sitä samaa, mitä aikaisemminkin.

Ja tästä päästään siihen, miten kirkosta eroaminen on tärkeää. Sillä kirkkoon kuuluminen ja äänestämällä vaikuttaminen auttaa jos ja vain jos olet fundamentalisti. Muut vaihtoehdot ovat "leppoistoa" jotka vain vaikenevat asioista. Tätä kautta asioihin ei saa haluamaansa muutosta. Eroaminen on kannanotto siihen että . Minä en katso olevani niinkään kirkosta eronnut, kuin potentiaalinen jäsen.
1: Joku on moittinut että uskonnottomalla ei saisi olla mitään roolia kirkon kritisoinnissa. Kilin kellit sanon minä. Voin esittää kannanottoja, ehtoja, joiden kautta voisin palata sen jäseneksi. Ja toisaalta kyllä minä moitin esimerkiksi islamistien ympärileikkuutapoja, vaikka tekevätkin sitä pelkästään ryhmän sisäisesti. Ja samoin kritisoivat monet fundamentalistikristitytkin. Ja ne, jotka sanovat että uskonnottoman ei pitäisi vaikuttaa kirkkoon kun eivät ole kirkon jäseniä.

Passiivisena jäsenenä en saisi kantaani reagointia. Voin äänestää passiivisuutta tai muutosta huonompaan. (Johan tässä on urheilujuhlan tuntua.)

Kirkosta eroamalla vaivautunut epämääräisyyksiä kylvävä ylhäsökin saadaan mediaan antamaan lausuntoja joissa sanotaan selviä kannanottoja. Myös niitä eifundamentalistisia. Eroamisboomi on tehnyt kirkon toiminnasta minun silmissäni hetkessä petratumpaa kuin mitä se on ollut tietääkseni ikinä.

Agnostikkona minulla ei ole kovia tunteita kirkkolaitosta kohtaan. Kirkko on minulle talo, joten näen arvon sen palvelujen ja tarjonnan kautta. Ja sitä vastaan minulla ei ole mitään. Kävisin yhä kirkkokuorossa, jos enää vain uskaltaisin ja osaisin laulaa ja jos aikaa "liikunnallisemmilta prioriteeteilta" jäisi aikaa.