Tieteellinen maailmankuva ja sen olkiukot

"The Center seeks nothing less than the overthrow of materialism and its cultural legacies."
("The Wedge Strategy")

Ylläoleva tiivistää Intelligent Design -liikkeen perustavoitteen. Ajatuksen heittää "materialismi" kulttuurista, aloittaen tieteistä "koska darwinismi on materialismin heikoin lenkki" ja jatkamalla tästä muualle niin että ateismi saadaan pois taiteita myöten. Käytetty sana on "materialismi". Sitä käytetään varmasti osittain siksi että kommunistien yhteiskuntateoriaa on myyty "materialistisena". Ja toisaalta ahneutta korostava pinnallinen kulttuuri on sekin "materialismia". Näin vastustajaan saadaan kontaminoitua laajakirjoisesti negatiivisia konnotaatioita.

Mutta itse asiassa voidaan sanoa että "materialismi" -sanassa on filosofisesti jotain hyvin oleellista. Sillä sen takana on tavallaan jotain jonka purkaminen on hyvin tärkeää. Sillä osittain tämän takana on se, että ID:n ajatusmaailma on paljon laajemmin jälkeenjäänyttä kuin voimme ikinä oikein mitenkään ymmärtää tai kuvitella. He eivät pelkästään yritä uudelleenlämmittää Paleyn kelloseppäargumenttia ja kuluta aikaansa 1800 -luvun termodynamiikkakäsitysten uudelleenherättämistä tasolle jolla fyysikot eivät niitä ole kannattaneet aikoihin. Sen lisäksi he eivät karkeasti ottaen erota mitä eroa on materialismilla, fysikalismilla ja skientismillä. Niitä käsitellään kuin ne olisivat sama asia. Mutta ne eivät ole. Asia on siitä kiinnostava, että vaikka tämä jaottelu on suunnilleen yhtä tuore kuin Paleyn kelloseppävertaus, hyvin usea näkee Paleyn naurettavuuden mutta ei osaa silti suhtautua samalla huvittuneisuudella ajatuksiin joissa tiede esitetään "materialismina". (Jos ei nimeltä niin siten että tieteen väitetään voivan tutkia vain asioita jotka sitten täyttävät kriteerit joita materialistit käyttivät.)

Materialismi ei ole fysikalismia

Materialismi on perinne, joka alkoi jo ennen Sokratesta. Ja sillä on monia varsin klassisia kannattajia ; Esimerkiksi Epikuroksen tapa ajatella on ehdottomasti materialistinen. (Vaikka hän ei opiltaan maineensa mukainen mässäilijä-hedonisti ollutkaan, vaan korosti kohtuutta. Ja tarvetta siinä mielessä että moni nykyihminen jonka mukaan ihminen on homo religiosus joka luonnostaan tarvitsee uskontoa voidakseen hyvin ja ollakseen iloinen olisi hyvinkin hyväksyvä.) Materialismin ytimessä on se, että ollakseen todellinen asian pitäsi koostua aineesta. Se on kovaa fysikaalista materiaalia. Tässä mukana on usein myös varsin naïvi suhtautuminen havaitsemiseen.

Näin materialismi muistuttaakin sitä miten esimerkiksi Descartes suhtautui aineeseen. Descartesilla aineelliseen kuului esimerkiksi sijainti. Ollakseen fysikaalinen täytyi olla lokaatio. Kartesiolaisen dualismin mallissa oli henki ja materialistinen maailma.

Fysikalismissa on sitten tehty jotain aivan muuta. Tiedemaailmassa alettiin 1800 -luvulla tekemään tutkimuksia jotka eivät selvästi olleet materialistisia sanan normaalissa mielessä. Alettiin esimerkiksi puhumaan erilaisista kentistä. Sittemmin on siirrytty puhumaan aika-avaruusjatkumoista, singulariteeteista. Ja kvanttifysiikka pelastaa materialismia vielä vähemmän, siellä pomppii sellaisia käsitteitä kuin superpositio. Ja ne ovat selvästi tieteellisiä ja fysikaalisia. Mutta ne eivät ole ainetta siinä mielessä mitä materialismi ne näki. Fysikalismi on itse asiassa taipunut enemmänkin siihen että asiat ovat muotoiltavissa. ; Kentät eivät ole Aristoteleen eri elementtien tapaisia. Ne eivät ole kovaa materiaalia joita voi kolkutella yhteen. Nykytieteen konsepteilta saattaa puuttua tilavuus, mutta ne ovat silti tieteellisiä konsepteja.

Tieteenfilosofit voivat korostaa tätä sitä kautta että naïvi suoran havaitsemisen näkökulma, positivismi, on hylätty ja on alettu korostamaan sitä että induktion epätäydellisyys korvataan falsifioituvuudella tai sillä miten hedelmällinen tutkimukselle jokin tutkimusohjelma on. Ja paljonko jokin tutkimusohjelma hyödyttää muitakin tieteenaloja tuottamaan tietoa. Tiede siis käsittelee fysiikkaa eri tavalla kuin materialistit. Ja tieteenfilosofia on korjautunut prosessissa. Fysiikka ja luonnontieteellisyys ei ollut sitä mitä sen on ajateltu olevan.

Fysiikka ei siis olekaan sitä mitä Descartes sen ajatteli. Ja tätä myötä, rehellisesti sanoen, tieteenfilosofian muutos ja tieteessä käytettyjen konseptien muutos, on vaikuttanut yllättävän vahvasti klassisiin skientismin kritiikkeihin. Itse asiassa näyttää siltä että skeptikot ja muut  vastaavat joutuvat kohtaamaan toistuvasti kliseisiä olkiukkoja joita esittävät henkilöt ylvästelevät sillä miten he tietävät enemmän tieteenfilosofiasta kuin nämä skeptikot.

Eroilla on huikea merkitys.

Yllämainitun eron ydinteema on se, että nykyinen fysiikka tekee empiriaa konsepteilla jotka eivät ole ainetta. Ja tätä kautta fysikalismi tiivistyy siihen että "Kaikki mitä on, voidaan kuvailla jonkinlaisen ideafysiikan jonkinlaisella kielellä". Fysiikka koostuu deskriptiivisistä induktioista jotka kuvaavat ilmiöitä ja ennustavat mitä tapahtuu todennäköisemmin kuin toisia asioita ei. Fysiikka vaatii lopputuloksen mitattavuutta ja ennustettavuutta, ei sitä että mittauskohteet olisivat ainetta.

Ja tämä ero on hyvin murskaavaa kaikelle Intelligent Designin "naturalistit torjuvat a priorisesti Jumalan" -väitteille. Sillä periaatteessa materialismi saattaa hyvinkin kieltää Jumalat ja magiikan. Mutta periaatteessa jos ajattelemme vaikka klassista taikauskoista rituaalimagiaa ja nykytiedettä, niin niiden välinen ero on enemmänkin erossa vastaavuudessa mittaustuloksiin kuin siitä että magia olisi jotenkin kielletty.

Jos oikeasti mietimme mitä alkemia on ollut. Siinä on etsitty säännönmukaisuuksia luonnosta. Samoin magiassa on tehty tiettyjä rituaaleja koska sillä on nähty maaginen yhteys jonka kautta maailmassa tapahtuu muutoksia. Samoin ihmeparantajien luo mennään koska ajatellaan että parantaja jotenkin kasvattaa mahdollisuuksia sille että tämä vaiva sitten myös paranisi. Nämä ovat periaatteessa tieteellisesti mitattavia väitteitä. Jos maagikko onnistuu ampumaan tulipallon, hänen rituaalillaan on jokin muitattava ja ennustettava outcome. Ja jos rukousparantaminen ei ole parannusautomaatti niin sen pitäisi silti näkyä tilastollisesti tarkastellen vaikka kaksoissokkotutkimuksissa.

Itse asiassa jo Randin ja Skepsis RY:n erilaiset haasteet osoittavat että tässä maailmankuvassa ei näitä ihmeenomaisia asioita a priori rajata mahdottomiksi. Jos rukousparantaja kykenee Jumalan sanan voimalla parantamaan amputoituja, niin kyseessä on havaittava ilmiö joka osoittaa että rukousparannus on järkevä ajatus ja siitä pitäisi tehdä osa virallista koululääketiedettä. Syytökset muusta koostuvatkin sitten lähinnä siitä että haasteissa epäonnistuneet ovat omaan näkemykseensä a priorisesti niin sitoutuneita että he eivät ole valmiita muuttamaan omaa näkemystään minkään havaintoaineiston edessä. Tämä ei ole kuitenkaan "naturalistien" tai "skeptikoiden" ongelma - tai vielä vähemmän osoitus tieteen rajallisuudesta ja epäonnistumisesta näissä tärkeiden aiheiden selvittämisessä. Se on ainoastaan näiden venkoilijoiden omasta ongelmasta, jota hieman halveksittavasti yritetään projisoida vastustajiin.

Fysikalismi ei torju a priorisesti kuin sellaiset mallit jotka eivät taivu deduktiiviseen tai induktiiviseen kuvaamiseen. Tässä mielessä fysikalismi osuu yllättävän hyvin Quinen siihen henkeen jossa hän selittää että nykytieteilijät eivät maistele kvarkkeja. Samoin Quine on mainettaan avomielisempi siinä mielessä että vaikka hän korostaa että kaikki tietämys on samassa verkossa - eli jaottelu "tiede tutkii näitä aiheita ja uskonto toisia" on perimmäisellä ja syvällisellä tavalla äärimmäisen väärä dikotomia - hän ei korosta että yliluonnollista ei olisi. Hän kuitenkin korostaa että kaikessa mitä ihminen voi tietää on mukana vähintään neuronien aktivoituminen. Näin ollen jos ihminen vaikka saa näyn Jumalalta, se jättää jäljen vähintään aivosoluihin. Ja periaatteessa nämä jäljet ovat havaittavia ja näin saadaan viite itse tapahtumaan. Tämä johtaa asiat enemmänkin siihen että uskovaisilla ei kenties ole tarpeeksi tarkkaa hi-tech -koneistoa jolla he voisivat osoittaa tämän kontaktin tapahtuneen. Neuronin löytäminen ja sen merkityksen tulkinta ovat kuitenkin teknisiä haasteita eivätkä sitä että tiede jotenkin a priori kieltäisi aiheen lähestymisen. ; Quinen jonkinlaisena fanina saattaisin korskahtaa jotain niinkin väkevää kuin että "tieteen ja uskon a priori estämisestä näyttävät puhuvan vain NoMa -periaatetta ja vastaavia kannattavat teistit. Että ehkä TE kiellättä a priorisesti Jumalan tutkimisen tieteellä. Minusta teidän ongelmanne ovat enemmänkin siellä evidenssin suunnassa."

Skientismi ja fysikalismi.

Skientismi on sitten se vaikeampi peruna. Sillä tietyssä määrin skientismin ongelmaksi voidaan laskea se, että se ei ole yksi tietty käsite. Siihen liitetään mielikuvaongelmia, jotka viittaavat hyvinkin eri suuntiin. Ja suurin osa niistä on jollain tavalla relevantteja.

Ensimmäinen kulma on se, että osalle skientismi on materialismia aikana jolloin pitäisi olla fysikalisti. Tämä on relevantti ongelma. Se, että tiede ja filosofia ovat kehittyneet ei tarkoita että kannattajajoukot sivistyisivät rinnalla. Uusimmat teologiset oivallukset eivät tarkoita että monetkin uskovaiset eivät tekisi tyhmiä. Ja täsmälleen sama ongelma on myös niillä jotka kannattavat tieteellistä maailmankuvaa. Monilla on hämmästyttävän naivi suhde tieteeseen, omaan intuitioon ja havaitsemiseen. Tässä mielessä "materialismilla" sitten toisaalta saattaa olla negatiivisia vaikutuksia yhteiskunnassamme. Näkisin että nykyään moni "mukaintellektuelli" postmodernisti vastustaa tiedettä uskoen että tiede on materialismia. Ja tässä kerhossa painivat myös kreationistit ja pseudoskeptikot. Kaikki mainitsemani kolme ovat pinnallisessa mukasyvällisyydessään vastenmielisiä ideologioita jotka haisevat niin pahasti Dunnin-Kruger -efektiltä ja heidän kritiikinvastauksensa paistavat niin vahvaa kognitiivista dissonanssia että minua hellämielisempi ihminen voisi turhautua tai tulla kovin kovin surulliseksi näistä kohtaamisista..

Toinen kulma on se, että skientismi on "nykytiedeuskoa" enemmänkin kuin "tiedeuskoa". Fysikalismissahan uskotaan että maailma on kuvailtavissa logiikalla jota voidaan testata ilmiöiden kautta. Joka ei tarkoita että nykykulttuurissa olisi tiedetty kaikki. Sen lisäksi nykyfysikalismissa kenties olennaisin palanen on empirismi. Jossa taas ytimessä on a posteriori -perustelujen olemassaolon tunnustaminen ja jopa tämän korostaminen. Jos tämä unohdetaan, syntyy helposti sitä että naureskellaan sille mikä poikkeaa nykytieteestä vain siksi että kyseessä ei ole vallitseva paradigma.

Jos a posteriori -ajatus nostetaan esille, on ajatus siitä että tieteen heikkous nähtäisiin sitä kautta että ennen uskottiin tieteenä flogistoniin ja ties mihin mikä on nykytieteen mukaan aivan naurettavaa, täysin hoopo tiedevastainen argumentti. Sillä jos opimme koko ajan uutta, se korostaa että opimme asioita a posteriori. Tämä vaatii prosessina sitä että heikkoja lenkkejä voidaan ampua alas. Fysikalisti jolle kerrotaan että ennen oli vakavasti pidetty teorioita jotka nyt ovat aivan pellejä, niin hän iloitsee tiedon kasautumisesta. Sillä jos nyt uskottaisiin samat asiat kuin tuhat vuotta sitten niin sehän tarkoittaisi sitä että ihminen tietää asiat oleellisen laajasti a priorisesti, ja että a posterioria korostavan tiedonhankinnan tie on kaluttu loppuun kun maailmasta ei voida selvästi sen avulla enää oikein oppia uusia asioita. Tiedon muuttuminen kertoo että empiria toimii ja voidaan oppia a posteriori. Ja näiden rakenteiden relevanssi on se jonka varaan koko fysikalismin luotettavuus rakentuu. Kritiikki olennaisimmat premissit todistamalla ei ole kritiikkiä vaan vahvistamista ja tukemista. Evidenssi ei muutu kumoukseksi siksi että sen muotoilee olkiukkoa moittivaksi ja ilmaisee sen negatiivissävytteisin ja pilkallisin sanoin.

Fysikalistille tiedon puoliintumisaika on antiautoritaarinen ilon kysymys. Sillä kenties UFOhörhölle ja ties minkä New Age -parannustrinketin kehittäneelle nauretaan samasta syystä kuin miksi pitää nauraa jos joku ottaa nykyään flogistonin vakavasti. Eli sen vuoksi että se ei vastaa nykyhavaintoja. Dogmaattiselle nykytiedeuskovaiselle asia on tietysti eri tavalla. Ja jos skientisti ottaa a priori -asenteen että evoluutio on tosi, se on yhtä halveksittavaa kuin se että joku päättää että Jumala on tieteellisesti todistettu ja että tämä tarkoittaa sitä että evoluutio on kakkaa ja saivartelee käsitepuolivoltteja jotta tätä näkemystä ei tarvitsisi muuttaa. Ja nähdäkseni on olemassa sellaisia skientistejä jotka ovat "tiedeuskoisia" juuri sillä dogmaattisella tavalla.

Oma loppukevennys.

Itsehän en kannata ontologista naturalismia. Eli en väitä että kaikki mikä on on fysikaalista tai tieteen kuvattavaa. Sen sijaan kannatan metodologista naturalismia. Siinä ytimessä on se, että kaikki relevantti keskustelulla välitettävä tieto on jollain tavalla deskriptiivistä. (Siitä poikkeavaa voi olla, mutta se on huvittelua tai jotain muuta kuin tietoa koskevaa. Se ei siinä mielessä voi käsitellä totuutta ja sen ymmärtämistä joten sillä ei ole oikeastaan minulle relevanssia. Niiden heittäjä joko huvittaa minua tai haaskaa aikaani. And that's it.)

Ja tätä kautta päädytään siihen että jos me voimme tietää jostain, se on jotain joka vaikuttaa naturalistisiin konsepteihin luomalla maailmaan ilmiöitä. Sillä ei ole väliä onko ilmiö kivi, aika-avaruusjatkumo, käsilläparannus, yhden neuronin nytkähdys, superposition aaltofunktion romahtaminen tietyllä tavalla tai maagisen rituaalin synnyttämä tulipallo jalkoihin. Ne ovat ilmiöitä joilla on jokin kuvattava luonne. Kuvaamattomissa olevia asioita ei voi suojella kutsumalla niitä "ainutkertaisiksi", koska mistä muuten voidaan sitten tietää että tämä "ainutlaatuinen asia" olikin vaikka "enkeli". Ja että tällä olisi perustellusti ja hyväksyttävästi jokin uskonnollinen ihmisen kuoleman jälkeistä elämää koskeva ulottuvuus.

Tässä suhteessa onkin hyvä korostaa fundamentalistiagnostista immersiivistä suhdetta todellisuuteen. En väitä että "tässä on kaikki", mutta kyseenalaistan jokaisen joka väittää että tietää että "tässä ei ole kaikki". (Ja kaikki jotka ovat kanssani erimielisiä ovat likaisia kerettiläisiä.)

Paha Pukki

Tuomon töissä saama pieni
hyvän joulun toivotuspiirros;
Pukki joka on pukki sanan
kaikissa merkityksissä..

Joulupukki on hyvin vahvasti jouluperinteissämme. Itse asiassa Kari Suomalaisen legendaarinen pilakuva jossa Jeesus on keskellä materialistista joulutohinaa kuvaakin sitä, että pukin merkitys ei ole ainakaan vähentynyt. Voidaan sanoa että tämä pukki on "Coca-Cola -pukki" ; Punaisen nuttunsakin tuotemerkkikisassa saanut hahmo, jota kuvastaa äärimmäinen pinnallisuus, hedonismi ja lapsenomaisuus. Pukki on siis lapsellinen ja pinnallinen sellaisella tavalla joka saa hurskaat ja hengelliset paheksumaan sitä hitusen. ; Joulupukki tuntuu kelpaavan maallistuneille kristityille ja ateisteille. Näistä jälkimmäinen ryhmä on mielenkiintoinen, sillä joulupukkiin ei kohdisteta juurikaan kritiikkiä - toisin kuin suureen osaan muusta joulun kuvastosta. Syynä onkin varmsti juuri tämä pinnallisuus ; Joulupukki ei edusta uskontoja tai vakaumuksia.
1: Toki pukkia kritisoidaan paljon, pääasiassa kaupallisuudesta ja vastaavasta. Kaikkea kritisoidaan nykyään. Siksi esimerkiksi uskontokritiikistä ei välttämättä kannata pahastua ja ajatella että Jeesus on jäänyt Pukin jalkoihin. Tosiasiassa kaikkea kritisoidaan. Ja tämä ei tarkoita vainoa. Ihmiset vain ovat myötämielisiä pukille, pitävät siitä ja käyttävät tähän liittyvää kuvastoa, joka on eri asia kuin Jeesuksen vainoaminen.

Kuitenkaan ei tarvitse kuin lukea Ior Bockin juttuja, niin voi huomata että pukki voidaan liittää ties mihin merkityksiin. Eikä tässä itse asiassa tarvitse mennä yhtä lennokkaaseen maailmaan kuin mitä Bock meille tarjosi. Riittää että on kylmän kyyninen historian ystävä ja lukee Sirpa Karjalaisen "Juhlan aika. Suomalaisia vuotuisperinteitä", ja voimme huomata että pukki on muokkautunut paljon matkan varrella, mutta se voidaan silti sitoa shamanistiseen pukkiin. Tämä pukki kiersi talosta taloon, juopotteli ja jakoi lahjoja ja risuja. ; Joulupukki on toki sidottavissa myös katoliseen perinteeseen. Pyhä Nikolaus on nimi jonka liittäminen tähän yhteyteen tuntuu suorastaan itsestäänselvyydeltä.

Tämä yhteys onkin siitä mielenkiintoinen, että ateistit ovat yleisesti ottaen kammonneet kristillisiä symboleita - ja luultavasti nykyhetken vallitsevan uskontoskaalan vuoksi etenkin kristillisiä sellaisia. Shamanismi ja katolisuus historian symbolitaakkana ei kuitenkaan selkeästi heitä haittaa ; Joulupukkiperinne on siis irtautunut tässä mielessä historiastaan. Voidaan sanoa että se on nimenomaan ja vahvasti pinnallistunut lahjanjakorituaali ilman sen kummempia kosmismystisiä yhteyksiä. Yhteydet ovat muuntuneet historian kuriositeeteiksi.

Kuitenkin on olemassa vielä pieni määrä ihmisiä jotka näkevät yhteyksiä pukkeihin. He näkevät pakanallisissa perinteissä hengellisyyttä. Heitä suurempilukuinen, joskaan ei kovin merkittävä, joukko on sitten niitä uskovaisia jotka tuppaavat näkemään "okkultistisia perinteitä" lähes kaikessa. Heille joulupukki - ja se että ateistit eivät niitä kritisoi - näyte siitä miten okkulttisen paranormaalit pahan voimat yrittävät saada pakanauskonnolle tilaa. Heille pukki ei siis ole pinnallinen, vaan nimenomaan täynnä hengellisiä merkkityksiä. Heille pukki on paha.

1: Onkin jännittävää että kristillistä joulua puolustetaan perinteillä ja suomalaisuudella. Tässä kristillistä historiaa pidetään voimana jolla kristillisyys liitetään jouluun nykyäänkin. Kuitenkin jos pitää perustella miksi shamanistista joulua ei pidetä jokaisessa joulujuhlassa "kulttuurin ja perinteen muistavaksi sekä juuria kunnioittavaksi", huomataan että taustalla on se voima jota kutsutaan "enemmistön tyranniaksi" joka ei johdu vainosta vaan "kulttuurin muuttumisesta". Ja jos tämä käy, niin ei ole ollenkaan mahdotonta että kulttuuri muuntuu myös siten että on eikristillinen joulu. Näkökulma okkulttisesta pakanajumala pukista on perinnevetoiseen kristillisyyteen hyvin vaikeasti yhteensopiva. Jäljelle jääkin vain argumentti Yhdestä Oikeasta Uskonnosta.

"Tattoo Maailmasta" hankittu
ihastuttava joulutervehdys.

Mielestäni pukin pahuus on mielenkiintoinen näkökulma. Jo ihan senkin takia että kauhuelokuvissa on itse asiassa useitakin elokuvia jotka perustuvat juuri siihen että pukki tulee ja tappaa. (Jeesus tulee ja tappaa -genreä ei sen sijaan ole. "Pinnallista ja suojattua" Pukkia kohdellaan siis karummin kuin tätä "vainottua pientä viatonta Joulun ydintä") Suomalainen "Rare export" edustaa tätä genreä, ollen tosin pääasiassa komediallinen. Tämän lisäksi hyvin moni kauhuelokuva on ottanut tästä monta astetta splatterin suuntaan.

1: Ajatus siitä että pukissa on jotain epäilyttävää nojaa tietysti pääasiassa kontrastiin. Kauhuelokuvissa parhaat hirviöt kun tuppaavat pitämään sisällä tavallisesti viattomina nähtyjä piirteitä ; "Ringissä" hirviöön haetaan tehoja siitä että se on pieni tyttö. Juuri tämänlainen kontrastin rakentaminen tuntuu kuvaavan kauhugenreä.

2: Toisaalta pukki on tunnetusti lapsista kiinnostunut, perusluonteeltaan vakoileva ja kyyläävä hahmo. Joka peräti tunkeutuu ihmisten koteihin. Amerikoissa ja monissa muissa maissa joulupukki tulee taloon vaivihkaa kuin varas, yöllä ; Ja mikä pahinta, pukki ei kävele ovesta vaan tunkeutuu taloihin suojattomasta turvallisuus-aukosta, savupiipun kautta, paikalle änkien.

Itse näkisin pukin totalitaarisen kulttuurin edustajana. Se, mikä kauhuelokuvissa tekee pukista epäilyttävän nojaa juuri siihen että pukin toimintatapa on modernina aikana omituinen. Moraalinvalvontaa harrastetaan tavalla joka muistuttaa teokratioita ; Koska pukin toiminta perustuu vakoilijaverkoista kiltteyden määrittelyyn, hän ei ainakaan mitään Montesquieun vallan kolmijakoa harrasta. Hyvän määrittely, valvonta ja palkkio(ja joskus hiilien ja risujen kautta rangaistuskin) ovat pukin syvintä ydintä. Tässä mielessä joulupukki muistuttaa hyvin paljon Jeesusta. Tai oikeastaan ei mitä tahansa Jeesusta vaan juuri sitä Jeesusta joka on muunnettu osan uskovaisten parista lyömäaseeksi.

Tästä voidaan manata avuksi "Nietzsche-pukki" hikipedian vuoden 2012 joulukalenterin 20 luukusta ; "”Tavanomaista on tällaisessa tilanteessa kysyä: Oletteko olleet kilttejä? Se on: Oletteko antaneet tallata luontaisen henkenne, myötäsyntyisen henkisen elämänne, leikata tiikerinkyntenne, vaihtaa raidallisen saalistajanturkkinne likaiseen lypsylehmän taljaan? Oletteko?” Lapset eivät vastanneet. Pukki huokaisi. ”Hyvä on, hyvä on. Oletteko olleet kilttejä tänä vuonna?” ”Joo”, vinkaisi Ituliina hyvin hiljaa ja hengittäen samalla sisään. ”Ja mitä kiltteys on?” vaati pukki saada tietää. Hetken epäröityään Iivari vastasi: ”Sitä, että tottelee.” ”Sinunlaisillesi epäilemättä juuri sitä”, pukki tuhahti." Pukki edustaa siis hyvin alkeellista moraalia, joka on sopivaa nimenomaan lapsille. Sellaista moraalia joka perustuu sille että auktoriteetti määrittää moraalin, valvoo ihmisten tekoja ja palkitsee tottelevaisuuden ja rankaisee pahoista teoista. Tämä on varmasti se syy, miksi pukki liitetään nimenomaan lapsuuteen ; Ihmisten moraalikäsitys kasvaa joulupukkitasosta eteenpäin.

1: Kyllä, ehdottomasti suurimmalla osalla kristityistäkin. Vain hyvin harva jää niin änkyräksi, että eläisi aidosti ja tyylipuhtaasti Jumalallekuuliaisuuskulttuuria jossa hyvyys on objektiivisen moraalin tottelemista. Valtaosa tiukan linjan fundamentalisteistakin on eettisempi kuin tämä heidän usein toistamansa moraalisuusmalli. Syy on se, että ihmiset elävät "uskonnollisuuden sävyttämää elämää", eikä tällä ole useinkaan paljoakaan tekemistä "teologisesti korrektien näkemysten aivottoman tottelemisen" kanssa. Objektiivinen moraalikäsitys siis määrittää varsin lapselle sopivan pukkimoraalin, mutta uskovaiset ovat kyllä riittävän fiksuja osatakseen olla elämättä sen mukaan vaikka sitä filosofiana arvostavatkin.

Alkuperäinen pukki ei yksinkertaisesti
ole enää nykyään ajankohtainen..

Toki Jeesus kuten Pukkikin ovat lientyneet. Enää juuri kukaan lapsista ei pelkää että ei saisi lahjoja. Tämä muistuttaakin itse asiassa uskonnon nykytilaa. Jeesus ja Pukki kelpaavat monelle koska se on hyvin laimea ja pehmohötöytynyt. Teokraattisesta hyvän ja pahan valvojasta ollaan hyvin kaukana molempien kohdalla. Ääripäät ovat marginaalia. Yleensä ihmiset eivät liitä Pukkiin niin kovia ja syviä merkityksiä ; Karkeasti sanoen pinnallistunut symboliikka ei loukkaa samalla tasolla kuin vahvasti syvällistetty, hengellistetty, identiteettiin ja elämäntapaan sidottu, ilmiö.

Porvarillinen

Humen giljotiini, eli ajatus siitä että asiantilan olemisesta ei voi päätellä suoraan että se olisi myös moraalisesti oikein on periaate jota moititaan yleensä uskovaisten puolella. Tämän kritiikin ydin on siinä, että maailma nähdään luomakuntana jossa ilmenee Hyvän Jumalan tahto. Näin luonnollinen olisi hyvää. Tämä johtaa toki omituisuuksiin kun pitää tunnistaa onko asia aidosti luonnollinen vai Saatanan tai syntiinlankeemuksen vääristämä asiantila. Tämän jälkeen nimittäin implisiittisesti tunnustetaan että oleminen (is) ei olekaan suoraan se, millä pitäminen (ought) varmistetaan.

Omituista kyllä uskonnosta irtautunut kommunismi on ajautunut näkemään Humen giljotiinin porvarillisena ja täten huonona. Perustelut ovat tavallaan ymmärrettäviä ;
1: Kommunismi on materialismia. Eli se korostaa sitä miten esimerkiksi tuotantovälineet raktaisevat. Kommunismin ytimessä on tavallaan irtautua idealismista ja korostaa konkretiaa.  Tämä herättää taatusti alentunutta kynnystä siihen että asiantilat väritetään vahvastikin vallankumouksen hengessä tunteella. Jos kylmästi ja kliinisesti katsottaisiin tapahtumia eikä niille annettaisi "riiston" kaltaisia tunteella sävytettyjä määritelmämuotoja, ihmiset eivät kannustuisi tekemään vallankumousta ja vallanpitäjät voittaisivat.
2: Kun moderni aivotutkimuskin näyttää että Humen giljotiini on ihmisille epänormaali ja epäintuitiivinen - ihminen ikään kuin jäsentää maailmaa motiivejensa ohjaamana ja värittämänä - se selvästi etäyttää ajattelua "konkreettisesta työläisen mielestä". Taustalle voidaan asettaa tätä kautta ajatus siitä että kansasta irrallinen eliitti toimisi tämänlaisten epäintuitiivisten konseptien parissa miettimässä sitä miten maailma toimii sen sijaan että kehittäisivät maailmaa paremmaksi. Näin saadaan otettua irtiotto "perinteiseen filosofiaan" joka nähdään "vallankäyttäjien filosofiaksi".

Jopa utopiakeskittynyt (ja täten idealisoitunut) vasemmisto kokee Humen giljotiinin yllättävän usein vastenmielisenä. Tämä on perin ihmeellistä. Sillä jos ajatellaan vasemmistolaisesti painottuneen ajattelun - josta klassinen kommunismi on vain yksi mahdollinen ja monet muut ovat mikana - ydintä, sen perusasenne on se, että vallitseva järjestelmä (is) ei tarkoita samaa kuin sen oikeutus (ought). ;Tämä ongelma on loogiselta tausta rakenteeltaan olennaisesti samanlainen kuin klassisella Humen giljotiinia vastustavalla uskonnollisella argumentaatiolla.

Kun valta ja oikeutus irrotetaan tällä tavalla toisistaan irrallisiksi konsepteiksi, en ainakaan minä voi miettiä mitään muuta kuin sitä että Humen giljotiini olisi kaikkea muuta kuin porvarillinen.

Ei yksin leivästä

Länsimainen kulttuuri nojaa kristinuskolle, jonka eräs tärkeimmistä sloganeista on "Ihminen ei elä yksin leivästä." Näyttää siltä että ainakin kun puhutaan kulttuurien menestyksestä, tästä sloganista unohdetaan sana "yksin" ja kenties unohdetaan se pyyntö siitä kuuluisasta "jokapäiväisestä leivästä". Kenties tässä on taustalla asenne joka välittyy Jeesuksen puheissa linnuista ja kedon kukkasista jotka Jumala ruokkii ja vaatettaa.

Siksi esimerkiksi Jared Diamondiin suhtaudutaan joissain piireissä jopa yllättävän negatiivisesti. Hänen pääteesinsä liittyvät siihen että kulttuuri rakentuu ravintoylijäämän varaan ja että esimerkiksi luonnonvarojen sijoittuminen maankuoreen on sekin kulttuurien kohtaloita muuttava tekijä. Esimerkiksi kristitty Päiviö Latvus on moittinut häntä siitä että hän jättää ideologisen analyysin, aatehistorian, liian vähälle. Hän on selittänyt että syynä voi olla sekin että Diamond on maanviljelijän poika ja että hän siksi näkee maailman vääristyneesti.
1: Latvus itse omassa analyysissään keskittyykin sitten vain ideologisiin värityksiin jotka koskevat uskontoa ja perhettä, etenkin ideologian antamaa naisen roolia äitinä ja ihmisenä. Jos Diamond moittisi hänen teoriaansa siitä, että hän ei käsittele luonnonvaroja ja ravintoylijäämää ja selittäisi tähän taipumukseen ideologisen syyn, vakaumuksellisen kristillisyyden, Latvus olisi tuskin kovin vakuuttunut.

Diamond nähdäänkin helposti "ekologisen determinismin" kannattajana kun taas Latvus ajaa "kulttuurista determinismiä".

Tosin Diamondin näkemys ei ole tyylipuhdasta ekologista determinismiä, hän kuitenkin korostaa että ravintoylijäämä tarjoaa pohjan ja jos se unohdetaan eikä riskejä huomata tai osata korjata, on seurauksena kulttuurin tuhoutuminen. ; Esimerkiksi hän toteaa kirjassaan "Romahdus" (346-348) sitä että Ruandan kansanmurhassa oli oleellisessa roolissa väestön liikakasvu. Tämän sanominen kuitenkin ymmärretään usein väärin. Esimerkiksi osa näkee tämänlaisten syiden selittämisen samana kuin tekojen oikeutuksena. Tästä ei tietenkään ole kysymys. Samoin hän kertoo että tämä ei tarkoita että se olisi Ruandan kansanmurhan ainut syy. Hän korostaa myös, että väestönpaine ei myöskään välttämättä johda kansanmurhiin tai että kansanmurhat aina johtuisivat väestönpaineesta. Hän korostaa että "Sen sijaan totean että väestöpaine on yksi tärkeä tekijä Ruandan kansanmurhassa, että Malthusin pahin mahdollinen skenaario voisi toisinaan toteutua ja että Ruanda saattaa olla masentava malli siitä, miten skenaario etenee. Vakavat liikaväestöön, ympäristöön ja ilmastonmuutokseen liittyvät ongelmat eivät voi jatkua loputtomiin: ennemmin tai myöhemmin ne ratkaisevat itsensä joko kuten Ruandassa tai jollain muulla hallitsemattomalla tavalla, ellemme onnistu ratkaisemaan niitä omilla toimillamme." Onkin suorastaan ilmiselvää todeta, että jos alueella on ruokaa liian vähän ihmistä kohden, asiaa ratkaistaan joko tuomalla ruokaa ulkopuolelta, tekemällä muuttoliikettä alueille joilla on enemmän ruokaa ja jos tämä ei onnistu on selvää että osa ihmisistä on pakotettuja kuolemaan. Nälkäkuolema on yksi vaihtoehto, mutta yleensä ihmiset eivät ole tähän valmiita passiivisesti, jolloin syntyy tilaa sille että epätoivoisia ihmisiä esimerkiksi aseistetaan käymään toisia ihmisiä vastaan.

Sillä vaikka Jeesus kuinka puhuukin kukkasista ja linnuista. Ja vaikka eräs tuntemani herännäiskristitty minulle selitti armeijassa että kysymys siitä että jos lento-onnettomuustilanteessa on jumissa vuoristossa ja  vaihtoehtoina on "nälkäkuolema vai kannibalismi" on kyseessä väärä valinta koska kun rukoilee, niin Jeesus takaa pelastuksen niin että ei tarvitse olla kannibaali eikä silti tarvitse kuolla nälkään. Niin siltikin ihmisillä, jopa kristityillä ihmisillä, on tapana kuolla nälkään, täällä maan päällisessä elollisessa taivalluksessa ainakin.

Ehkä merkittävin kritiikki ympäristödeterministiselle ajatukselle onkin esittää että kulttuurit eivät voisi olla niin tyhmiä että antaisivat tuhojen tulla. Tässä on kuitenkin hyvin monenlaisia ongelmia. Sillä käytännössä tiedämme että kulttuurit ylikäyttävät varojaan. Itse asiassa jopa teollinen ja tieteellinen yhteiskuntamme nykyään ei tunnusta ennusmerkkejä kovinkaan helposti.
1: Esimerkiksi ilmastonmuutoksen kaltaiset muutokset ovat sellaisia, että niissä oleva trendi on "piilotrendi". Koska taustalla olevat muutokset vuotta kohden ovat paljon pienempiä kuin vuosien välinen variaatio. Ihmiset eivät huomaa hitaita muutoksia. Jared Diamondin mukaan hän näki lapsuusmaisemansa vuorten lumihuippujen kadonneen. Paikalliset ihmiset eivät ihmetelleet koko asiaa koska muutos oli tapahtunut sen verran pikku hiljaa. Diamondin oma pitkään jatkunut poissaolo alueelta antoi hänelle konkreettisemman kuvan muutoksesta. Näin käy tietysti jos katsoo vaikkapa lasten kasvamista. Poissaolleet ihmiet ihastelevat sitä kuinka lapsi on kasvanut. Jokainen lepertelijä joka ihastleee lapsen kasvamista onkin osoittanut olevansa tämän elämässä "jossain määrin poissaollut voima".
2: Ja vaikka ilmastonmuutos unohdettaisiin, voimme silti katsoa luonnonvarojen käyttöä. Tässä on hyvä huomata, että uusiutuvia luonnonvaroja voidaan käyttää kestävästi. Ne kun uusiutuvat jotain tahtia. Jos niitä käytetään enemmän, uusiutuvatkin luonnonvarat kutistuvat. Diamond korostaakin että nyky-yhteiskunnassa globalisaatio on käytännössä sitä että monesti saastumisvaikutus ja luonnonvarojen kulutusosa siirretään muiden kontolle. Ja että kenties tämän vuoksi luonnonvarat abstraktisoituvat. Diamond käyttää vertausta jossa uusiutuvien luonnonvarojen määrä luonnossa on korkoa kasvava pankkitili. Se, että ihmiset lyhytjänteisen voiton nimissä ylikäyttävät näitä tarkoittaa sitä että korkoa saadaan vähemmän. Ja vaikka moni katsookin vain lompakkoonsa, on silti selvää että kannattaisi katsoa myös sitä tiliä. Koska jos tililtä nostaa rahaa enemmän kuin mitä sinne tulee, on seurauksena vararikko. Kenties siihen menee aikaa, mutta jos tapoja ei muuteta, vararikko on tässä tapauksessa väistämätön.

"Kulttuurideterminismin" kannalta on hyvä huomata että Latvuksen esimerkki kristillisistä arvoista toteutui taatusti viikinkien Grönlannissa. Sen kristittyjen norjalaisten rakentama väestö oli aivan oleellisesti samanlaista kuin Norjalaiten viikingit ; Elintapa kokonaisuutena oli sama. Norja oli osana länsimaista menestyskertomusta ja Grönlanti ei. Ero ei ollut kulttuurinen vaan ympäristöllinen. Luonnonvarojen käytön kohdalla on tietysti puhe asenteista jotka kumpuavat ideologioista. Tämä kulma tuo Diamondinkin ajatteluun kulttuurisia vaikutteita. Niiden mainitsemisen kohdalla kristinuskon vaikutukset eivät tosin ole kovin mairittelevia:
1: Väestönkasvu on ongelma, mutta esimerkiksi USA ei sisällytä hyväntekeväisyyspakettiinsa perhesuunnittelua. Ja katoliset maat taistelevat ehkäisykysymystä vastaan ankarasti. (Tosin ilmeisesti tässä aiheessa taustalla uskonnollisen tabun lisäksi jopa hieman eugeniikanpelkoakin.) Kun paikalle lähetetään ruokaa, väestönkasvu ei pysähdy joten alue tulee helposti entistäki riippuvaisemmaksi tuodusta lisäruuasta. Väestönmäärän kasvaessa ravinnontarvekin kun kasvaa.
2: Etenkin teollisuuden parista löytyy rikkaita oikeistolaisia vaikutusvaltaisia kristittyjä joiden mielestä pitkäjänteinen ajattelu on turhaa. He eivät ole tätä siksi että he olisivat talousaatteissaan samalla kannalla Keynesin kanssa (vaikka käytännössä enemmistö heistä ovatkin). Syynä on se, että Jeesus tulee pian, joten jos puhutaan vaikka viiden vuoden jänteestä, on mahdollista että ongelma ratkaisee itsensä. Kristinusko kun lupaa että ihmiskunta ei tuhoudu ; Jeesus palaa ja Jumala on luvannut Nooalle asioita. Joten on luontevaa että ideologian sisällä esiintyy varomattomuutta. Näin ollen ne joilla olisi vaikutusvaltaa tehdä asioille jotain ajavat meitä, jos ei lopulliseen tuhoon niin ainakin TEOTWAWKiin koska heillä on henkilökohtainen vakaumus. Valitettavasti myös ne jotka eivät tätä vakaumusta jaa joutuvat heidän toimiensa vuoksi kantamaan seuraukset. Globaalisti.

Ideologiaa ei siksi kannatakaan korostaa liikaa. Ei nimittäin koskaan tiedä, mitä sieltä tulee vastaan. Siksipä minäkin tunnutaudun enemmän "ekologiseksi deterministiksi" kuin "kulttuurideterministiksi". (Vaikka kumpikaan ei kuvaa aivan tyylipuhtaasti minuakaan kovin hyvin.) Syyttäkää vaikkapa siitä että suvussani on maanviljelijöitä. Mikään kun ei tämänlaisissa pessimistisissä mietteissä lohduta niin kuin kunnon ad hominem.

---

Mutta ei pidä itkeä. Ongelmat ratkaistaan kyllä. Viimeistään anarkiavaiheessa.

Kontaminoitunut

Ihmisten käyttäytymisen tutkimuksessa on havaittu että ihmiset eivät pidä kontaminaatiosta. Se yltää jopa varsin symboliselle tasolle. Esimerkiksi jos ihmisille on tarjottu juotavaa johon tutkija kertoo että siihen on hetkeksi kastettu täysin desinfioitu ja tauditon torakka, ihmiset eivät suostu juomaan sitä. Torakan kontaminaatiovaikutus on vahva, ja pelkkä mielikuva riittää. Ihmiset tietävät että juoma olisi vaaraton mutta he eivät sisäistä sitä. Tämä on itse asiassa varsin normaalia.

Otin tämän esimerkin esiin koska minulla oli ilo päästä hieman keskustelemaan erään ihmisten käyttäytymistä ohjaaviin asioihin keskittyneen kognitiotieteilijän kanssa. Hän nosti tämän tutkimuksen esiin kun keskustelimme vihapuheilusta yleisemmällä tasolla. Hän ei nimittäin ollut kuullut aiemmin tutkimuksesta jonka mukaan amerikkalaiset vihaavat ateisteja enemmän kuin mitään muuta ihmisryhmää. Edes muslimit eivät USA:ssa megasymbolin tasolle nousseella 9/11 -terrorismillaan päässeet yhtä vihatuiksi. Minua tämä ei ole lakannut ihmetyttämästä. On vaikeaa ymmärtää mikä on kiukun, halveksunnan ja latistamisen syy.

Tulos ei kuulemma kuitenkaan yllättänyt ollenkaan kognitiotieteilijää ; Hän kysyi ensimmäisenä että oliko tutkimuksessa eroteltu vihaa koulutustason mukaan. Hänen perusarvauksensa oli että koulutetut ihmiset voisivat vihata ateisteja enemmän kuin vähemmän koulutetut.

Ajatus oli yllättävä. Mutta syynä on kuulemma juuri sama ilmiö, kuin torakan kanssa. USA:ssa on nimittäin yksi "suuri demoni". Sitä kutsutaan kommunismiksi. Marxin ajatuksiin nojaavassa liikehdinnässä olennaista on materialismi, jossa ihmisten on muutettava maailmaa tai kukaan muu ei. Siinä kiistetään näkymättömät kädet ja Jumalainen maailmanjärjestys ja muut interventiot. Ja se on ateistista. Hänen esioletuksensa pohjalta hän sanoikin että ihmiset eivät välttämättä tiedä kommunismista kovin paljoa. Silloin ei tiedetä että kommunismi on ateismia. Sivistyneistö tietää yhteyden, joten kontaminaatioajatus tulee mukaan kuvioihin. Ratkaisevaa on toki kansan yleissivistys ; Jos ihmiset tietävät kommunismista hieman, eikä se ole vain jäänyt joksikin pelottavaksi ja tuntemattomaksi, viha voi tietysti jakautua tasaisemmin. Tieto voi siis oikeasti lisätä vihapuhetta. ~ Tämä sotii tietysti "tiedostamalla ja tuntemalla viha vähenee" -näkemystä vastaan ja siksi se ei tule esimerkiksi minunlaiselleni ihmiselle mieleen. Mutta valitettavasti tieto voi tosiaan lisätä tuskaa monella eri tavalla.

Kontaminaatioajatus on sinällään osuva, että "Research Digestin" esittelemä tuore tutkimus näyttää että uskovaiselle todellakin jää pahan maun kokemus kaikesta sellaisesta ideologiasta johon heillä on vastustava asenne. Symblinen kontaminaatio koetaan siis hyvin konkreettisena kontaminaationa. Tämä näyttää että kognitiotieteilijä on luultavasti hyvin oikeilla jäljillä kannanotossaan.

Tästä monivaiheisesta esittelystä voidaankin hypähtää hieman toiseen aiheeseen. Nimittäin Intelligent Designiin. Sen peruslähtökohta on ollut kauan materialistien vastustaminen. Se esittää että akateeminen maailma on naturalistien juonien ja vallan alla. He ovat esittäneet vaihtoehdoksi avointa keskustelua, jossa molempia puolia kuunnellaan. ID: on esittänyt rohkeasti että "Both sides should be heard" (~molempia puolia on kuunneltava) & "You Decide" (~sinä valitset). Pohjalla on henki että vain dogmaattisuus ajaa evolutionismiin ja että ID on niin paljon parempi että avoin keskustelu johtaa ID:n kannatuksen nousemiseen. ID myös korostaa että se ei ole uskontoa ollenkaan. Kyseessä on heistä vain tiede ja kreationismikortin heiluttaminen on heistä vain leimakirveellä lyömistä ja vääristelyä.

Tämä on kuitenkin selvästi pintatasoa, juridista kreationismia. Tämä ei ole salaliittoparanoijaa, vaan asiaa puoltaa ns. tosiasiat. Nimittäin ideologioiden teot puhuvat, julkilausumat ovat helposti vain iskulauseita ja PR:ää. Se, mitä tehdään paljastaa olennaisimman.

John Pieret nimittäin näyttää ID:n isojen nimien nykyisiä puuhia. Stephen Meyer on varmasti nimenä tuttu kaikille IDseen tutustuneille. Hän on ollut huolestunut siitä havainnosta että monet ihmiset menevät akateemiseen maailmaan opiskelemaan ID:n kannattajina ja muuttavat pian mielipidettään. Hän on siksi alkanut valmistelemaan oppilaita jotta heidän näkemyksensä kestäisi. "Many Christians are failing to keep their faith after they begin college or enter the workforce. Focus on the Family's TrueU curriculum offers an introduction to apologetics (a defense of belief in God) that aims to help reverse this trend." Kurssilaisille siis opetetaan apologetiikkaa. "How does this lesson strengthen the argument for the intelligent design of life (and by implication, God's existence)? Why do you think many people seem determined to explain life's origin without reference to the kind of intelligent designer whom theists worship, namely a God who interacts in special ways with humans?" eli vaikka ID ei ole uskontoa, Jumala on kuitenkin sen implikaatio. Toisin sanoen näyttää siltä että hauras asia on se kreationismi. Ei tarvitsekaan olla tiukkalinjainen lappusilmäinen dogmaatikko vaihtaakseen mielipidettä evoluutioteorian kannattamiseen. Tämä tietysti sotii ID:n pintatason paremmuusväittämiä vastaan ja sotii myös suoraan "itsevalitsemisen" teemoja vastaan ; Heistä on OK valita vapaasti kunhan valitsee ID:n.

Kurssittamisen tarpeen perustelu on pakosti argumentti sen puolesta että ID -puoli tarvitsee pysyvyyteensä indoktrinointia. Jos sitä ei tarvittaisi, kurssihan olisi turha!

Tämä olisi sinällään epäkiinnostavaa. Mutta uskon kuitenkin että Meyerillä on näkemystä asiasta. Hänestä väärään suuntaan kääntyilyn syynä on häiriö joka syntyy kun paikalla on jotain joka ei sovi ennaltalyötyihin dikotomisiin lokerointeihin. "It can be very disorienting if you have biologists who are Christians but Darwinists, or psychologists who are Christians but behaviorists who think that all human behavior is determined by genes and environment." Toisin sanoen riskinä ei ole ateistit evoluutikot. Koska sellaisina ID esittää vastustajansa. Sen sijaan teistinen evoluutikko ei mahdu lokerointeihin. Eikä niihin oikein saa lyötyä kontaminaatioleimaa. ~ Uskovaista on vaikeaa laittaa jumalaa vihaavaksi kommunistiksi.

Siksi Dawkins ei ole iso ongelma kreationismille. Kenneth Miller on. Taustalla vaikuttaa yllättävän voimakkaasti ihmiselle luontaisen tapainen ajattelu. Hupaisaa onkin huomata, että se on kuitenkin irrationaalista ajattelua ; Eihän evoluution oikeasaoloon vaikuta se, kannattavatko sitä "kommunistit", "ateistit" vai "kristityt".

Toki tästäkin ajattelusta voidaan vapautua. Tosin tämä ei välttämättä ole sellaista avomielistymistä, mitä ID:läiset haluaisivat. Sillä "Epiphenom" esittelee tuoreen vakaumustutkimuksen, joka selvitti varsin yksiselitteisesti että "Deep thinkers are more likely to lose their faith." Älykkyys suoraan ei kuitenkaan ole välttämättä syy valintaan, korrelaatiosta ei pidä vetää liian huolimattomasti kausaatioon. Mukana voi olla muita elementtejä. On kuitenkin selvää että jos ajat uskonnollisuuden asiaa, avomielisyys on vain jotain jota kannattaa käyttää iskulauseissa ja jättää se sitten käytännön toimissa pois. Näyttääkin että ID -puoli on tällä osin varsin älykkäästi suunnitellut strategiansa.

Kun olen mitä menetän.

"If I am what I have, and if I lose what I have, who then am I?"
(Erich Fromm)

Usein "materialistista elämäntapaa" kritisoidaan "hengellisyyden puutteesta". Tässä yhteydessä on pakko käyttää heittomerkkejä, koska "materialistista elämäntapaa" edustaa muukin kuin hedonistinen nautintojen metsästys, superbilettely, pelkkään shoppailuun keskittyvä elämäntapa ja muut vastaavat ilmiöt. "Materialistista elämäntapaa" edustaa esimerkiksi ateismi tai uskonnottomuus. Myös hengellisyys määritellään varsin tarkoitushakuisesti.

Julistajien puheissa esiintyy usein kääntymyskertomus, jossa hän on ennen edustanut "materialistista elämäntapaa" joko "täysateistina" tai sitten "tapauskovaisena". Tätä elämää kuvataan usein pelkän omistamisen ja materiaalisen kautta. Ihminen käy töissä, omistaa omakotitalon ja katsoo illalla televisiota. Tai sitten henkilö on juonut alkoholia, käyttänyt huumeita ja bilettänyt seksinhuuruisesti ja hillittömästi. Sitten kerrotaan miten uskontoon siirtäminen näyttää että sitä on "aiemmin oltu onnettomia". Tarinoissa korostuu se, miten vanhassa elämässä ei koskaan "Oltu sillai aidosti onnellisia" ja että hengellisyys korjasi tämän tilanteen niin että tästä onnettomasta elämästä voitiin luopua.

Ensimmäisenä ongelmana on tietysti se, että hyvin harva uskonnoton kykenee samastumaan tähän kertomukseen. Mitään yleistysvoimaa itseen ei tätä myötä ole. Päällimmäisenä suuhun jääkin nimittäin se, että uskovainen kertoo lähinnä omasta elämänhallintakyvyttömyydestään, ja että tämänlaisille "oman elämänsä tampioille" laitoshoito ja uskonnollinen järjestö voi ollakin ihan hyvä ratkaisu.

Tietysti mukana on myös se, että taustalla voi toimia myös Maslown tarvehierarkia. Sitä käyttävät hyväntekeväisyysjärjestötkin. Ja jo käsitteeksi on muodostunut "SSS" eli Soppaa, Saippuaa ja Sielunhoitoa -iskulausekin. Lause, joka kertoo iskevästi paitsi auttamisen ja palvelun perusasiat, myös niiden tarjoamisjärjestyksen. Tietyt asiat on saatava kuntoon ensin. Koska jos ihmisellä on Maslown tarvehierarkian alaportailla puutetta, hän ei siirry ylemmälle tasolle. Sillä alaportaan tarpeet ovat elämälle välttämättömämpiä.

Näin ollen esimerkiksi omakotitalo ja työpaikka ja ura ovat tarpeen silloin kun talous on vaikeaa. Kun asia on saatu kuntoon, voidaan siirtyä muihin asioihin ; Ihminen ei yksinkertaisesti korjaa sitä mikä ei ole rikki, vaan siirtyy portaalla seuraavalle askeleelle. Materiaalisesta uskonnolliseen siirtyminen on siksi jotain jota voisi ihan hyvin myös odottaa.
1: Tietysti tässä on hyvä muistaa että tarvehierarkian portaiden ongelmat voidaan ratkaista monella tavalla. Siksi yhden ratkaisun tarjoaminen ainoana ratkaisuna on kyseenalaista, jopa vääristelevää (ja sivistystason riittäessä valehtelevaa, sen puutteessa typerehtimistä.)

Toki tässä käsitellään olennaisesti myös omaa identiteettiä. Sehän on "minuuden pinnallisempi muoto". Sisäisen elämän sijasta identiteetti näyttäytyy juurikin talon ja muun kautta. Näin esimerkiksi ura johtajana on "identiteetti", joka tarjoaa tietyn statuksen. Halu saada hyväksyntää ja kunnioitusta on sen sijaan "sisäistä" - ja tämä voi hejastaa johtajanuran eteen tehtäväksi työksi. Merkittävää onkin huomata, että elämäntavan kuvaus latistuukin helposti juuri siksi että kuvataan jotain ulkoista.

Jos esimerkiksi kuvaa uskonelämää kuvaten ulkoista toimintaa, se näyttäytyy rutiineina ja rituaaleina joissa ei ole taustalla sisältöä. Uskonnon normien ja dogmien totteleminen on tällöin se, joka jää käteen esityksen kuuntelijalle. Se näyttää yhtä ankealta kuin elämän kuvaaminen omakotitalon tai auton kautta. Siksi uskovainen ei varmasti samastu näin kylmään ja pinnalliseen kyytiin. Pikemminkin hänestä näyttää että uskossaollut "ei ole koskaan kunnolla uskossa ollutkaan", koska se minuusosuus, koko uskonelämän ydinmehu ja sisältö, jää kertomatta.

Ateistiksi kääntyneen virhe on aivan yhtä oleellinen ja rakenteeltaankin identtinen sen virheen kanssa, joka saa uskovaisen kääntyneen näyttämään elämänhallinnattomalta.

Väitänkin että valtaosa uskonnosta kääntyneistä ateisteista - joita lienee ateisteista isompi prosenttiosuus kuin entisiä ateisteja on uskovaisissa koska tilastot on mitä on, joka tarkoittaa että tämä on relevantimpi miettiä - kuvaa uskontoa juuri näin. Keino kuvata elämäntapa "pinnallisena" identiteetin kautta etäännyttää "syvällisestä "minuudesta joka on nuo asiat tehnyt. Etäännyttäminen taas on luonteva asia ; Käännynnäinen kun joutuu irtautumaan vanhasta itsestään. Sitä joutuu vaihtamaan identiteetistä toiseen (luopumaan vanhasta ottamalla uuden), mutta haluten samalla säilyttää kokemuksen itsen eheydestä, joten on luontevaa että vanhan minän pintaa, identiteettiä, kohdellaan julmasti. Minuus voidaan näin jättää suojatuksi.

---

Kylläpä englanti onkin kätevä kieli. Suomeksi "omistaminen" on tiukka sana. Mutta englannissa voidaan sanoa "I have fine sport car" ja "I have Faith in Jesus".

Materialismin peili on materialismi.

Materialismi on sana, jolla korostetaan usein rahan haluamista. Se liitetään ahneuteen ja hedonismiin.

Toisessa mielessä se liittyy aineellisuuteen : Asiat liittyvät aineeseen, kemiallisiin reaktioihin ja niin edes päin. Materialismi tässä mielessä liittyy realismin perinteeseen. Maailmasta haetaan ymmärrystä konkreettisten kappaleiden tarkastelun kautta. Aineellinen korostetaan henkisen sijaan arvokkaimmaksi todisteen tarjoaksi.
1: Tämä ajatus on merkittävä tieteessä ja empirismissä. Realismi oli eräänlainen lisähyppy rationalismin tapaan katsoa maailmaa. Esimerkiksi filosofit tekivät ahkerasti monenkin laisia aineetonta maailmaa koskevia väitteitä, mutta näitä ei testattu sen kummemmin. Realistille tämä ei riitä. Hän vaatii lisäksi jotain konkreettista. Voidaankin sanoa että vaikka realismi käyttää järkeä apuvälineenään, se perustuu pelkän järjen epäilyyn. Mieli ei ole kaikkivoipainen ja voimme keksiä erikoisia mutta epätosia selityksiä. Koettelu asettaa näille näkemyksille haasteen, johon ihminen ei voi vaikuttaa.

Tätä kautta onkin hauskaa huomata, että Karl Marx oli materialisti, koska hän yritti selvittää yhteiskunnan rakenteita konkreettisten kappaleiden, kuten tuotantovälineiden, kautta. Samoin Freud oli materialisti, koska hän yritti selvittää ihmisen mielen vetoamatta yliluonnolliseen sieluun.

Tästä onkin helpohko huomata, että sanan "materialismi" merkitys on oleellisesti muuttunut matkalla Marxin ja Freudin kynästä siihen "poliittisesti vasemmalle kallellaan olevaan" toimijoihin, jotka kovasti vastustavat ahnehtijoita ja kutsuvat heitä materialisteiksi. Tämä sanan sisällön radikaali muuttuminen voi vaikeuttaa ihmisten ymmärtämistä. Tai huvittaa.

Bulkkiluksusta.

Tuttuni Järvinen on tullut melko tunnetuksi sanasta "bulkkiluksus". Sanaparihan herättää ensi ajatellen huvitusta koska se rikkoo periaatteessa luksuksen ideaa. Luksus on helposti mielikuviltaan sellainen, joka on kallista ja vaikeasti hankittavaa.

Unkurissa luksusta yhdistetään tuhlailuun tavalla jossa "bulkkiluksus" ei ole mahdotonta. Coco Chanelkin esitti että "luksus ei ole köyhyyden vastakohta, vaan vulgaarisuuden." Tätä kautta luksus voi olla halpaakin.

Luksus on tietysti aikaan sidottua. Monet nykyajan mukavuudet ja itsestäänselvyydet ovat olleet ennen harvinaista herkkua. Mausteet olivat kullan arvoisia. Kahvikin oli kallista, eikä jotain jota jaettiin kylkiäisenä.

Jos bulkkiluksus sallitaan ajatuksena esiin voidaan nostaa rinnastus etikettiin. Siinäkin keinotekoisilla ja typerillä tavoilla luodaan illuusio kauneudesta. Niillä taistellaan vulgaariutta vastaan.

Asian ytimeksi voidaan ottaa snobismi. Sillä tässähän luksuksesta tehdään elämäntapa. Tässä mukaan astuu hienustuneet viinit, ooppera ja taide. Snobismiin ja luksukseen liittyy tätä kautta myös taide, korkeakulttuuri ja matkailu.

Tätä kautta voidaan miettiä miten luksus itse asiassa liittyy perustarpeisiin. Maslown tarvehierarkiassahan on eri tasoja, jossa tyydytetään yhä korkeampia vaiheita. Jos ihminen on nälkäinen, hän ei mieti miten toteuttaa itsensä. Ihminen voi riskeerata turvallisuutensa saadakseen ruokaa. Käännytystyössä tässä kohden mukaan tulee SSS -strategia, jossa ensin annetaan soppaa, sitten saippuaa ja vasta sitten sielunhoitoa. Sillä jos toisella on nälkä, hänelle on turha puhua Jeesuksesta, koska nälkä vie huomion.
1: Esimerkiksi kun kuuntelee uskossa olevien kääntymiskertomuksia, niissä usein korostuu se, miten on hankittu työ eikä sitten ole oltu tyytyväisiä ennen kuin on harjoitettu uskontoa. Tämä sopii hyvin tarvehierarkiaan. Tosiasiasahan uskovaiset eivät ole luopuneet omaisuudestaan. Sen sijaan he ovat joko aloittaneet itsensä toteuttamisen tason uskonnon kautta, tai sitten he ovat vaihtaneet itsensä toteuttamisen tavan toiseksi tavaksi toteuttaa itseään.

Jos luksus on itsensä toteuttamisen tarvetta, se muuttuu luonteeltaan yllättäväksi. Toki siihen kuuluu kaikki se jolla tihkumisteoriaa puolustetaan : Tämä ajatushan on sovellus Montesquieun esityksestä, jossa rikkaiden tuhlaus pitää köyhät hengissä. Kun siis rikas porvari omistaa miljoonia, hän tuhlaa kultaan joka välillisesti työllistää ihmisiä kaivostyöntekijästä kultaseppään. Tätä kautta hyvinvointi tihkuu. Toki tätä ajatusta vastustaa näkemys jossa kaikki hyvinvointi on pohjimmiltaan peräisin siitä että on ravintoylijäämää: Eli kun kaikkia ihmisiä ei tarvita tekemään ruuanhankintatyötä jotta kaikki ihmiset elätetään, jää jäljelle tekijöitä jotka voivat tehdä jotain muuta. Tätä kautta taiteen nyhääjä, ja rikas porvari joka ei elä suoraan viljelyillään, elää juuri maajussin työn ravintoylijäämästä. Joku puhuu tässä kohden työläisten riistosta. Toinen kulttuurin kehittymisestä. Mistä päästään Batailleen, josta kulttuuri on yhä kalliimpien elämäntapojen syntymistä.

Kun tämän jälkeen palataan Snobismiin, on selvää että he elävät eräällä tavalla äärimmäisestä luksuksesta. Heille ei kelpaa halpa olut tai alelaarin hevijumputus. Heille ei kelpaa esimerkiksi työkaverini vääntämä koomiseksi väännetty saatanametalli - jota itse juuri sain koteipoltetulla rommilla ilmaiseksi. Snobeista se ei olisi tarpeeksi hienostunutta. Eli välillisesti voisi sanoa että heistä siihen ei ole panostettu "riittävästi maajussin selkänahkaa", siinä ei ole riittävästi tiivistynyttä vapaa -aikaa, jotta se edustaisi jotain harvinaista ja siksi arvostettavaa.

Kaiken kaikkiaan voi sanoa että tuhlailu liittyy karkeasti sanoen myös matkusteluun ja maailman näkemiseen. Ja lähes kaikkeen mitä pidetään kauniina ja sivistyneenä.

Voidaan sanoa että vapaa -aika on myös luksusta. Jopa hyvin äärimmäistä sellaista. Sillä siinä kun metsästäjäyhteisön ravintoylijäämällä voidaan saada joku spesialisoitumaan kirveen nakutteluun ja toinen seinän maalaamiseen, he tuottavat jotain. Laiskuus on sen sijaan sellaista ravintoylijäämää jolla ei tuoteta yhtään mitään. Vapaa -aikaa ei myöskään ole tarjolla kenelle tahansa ja miten tahansa. Esimerkiksi minä en voi kovinkaan turvallisesti heittäytyä tyhjän päälle. Minulla ei ole yksinkertaisesti varaa pitää sapattilomaa. Nassim Talebkin kirjoitti "Musta Joutsen" -kirjassaan siitä miten hän sai isohkon määrän rahaa. Tämän turvin hän pystyi elämään riskittömästi jonkin aikaa. Hän sanoi sitä "käteenvetorahaksi", koska se antoi luvan sanoa "vedä käteen" työtarjouksille.

Jos (ja kun) vapaa -aika on luksusta, sitä voi hankkia rahalla.
1: Vapaa -aikaansa Taleb käytti tietysti kivan pitämiseen. Hän toteutti itseään. Hänen kohdallaan tuloksena oli kirja, joten hän ei kuluttanut sitä laiskotteluun vaan jonkun asian tuottamiseen. Mutta hän olisi voinut vain istua joen rannassa ja onkia, jolloin hän olisi toteuttanut aikaansa toisin. Tällöin kalastus ei tietenkään ole ollut ravinnontarpeen tyydytystä, vaan sillä on haettu rauhassa olemista.

Kun tämä taas yhdistetään (jälleen) siihen että luksus on korkeimman tason tarpeiden täyttämistä, mukaan saadaan myös tahallinen asketismi. Moni ihminen voi heittäytyä askeettisiin oloihin. Heillä on siihen valinnan mahdollisuus. Niillä joilla ei ole, vain köyhäilevät. (Minä en matkustele, en aja autolla tai muutakaan. En tee tätä siksi että eläisin asketismissa tai haluaisin eettisesti säästää luonnonvaroja. Minä olen vain persaukinen köyhäilijä, ja tässä ei ole mitään arvostettavaa.)

Alussa mainitsemani "bulkkiluksus" tiivistyykin kaiken tämän jälkeen jatkuvuuteen. Tällöin juttu siirtyy monimielisesti intiaaneihin liitettyyn vanhaan opetukseen; "Only when the last tree has died and the last river been poisoned and the last fish been caught will we realize we cannot eat money."

Moni voi halveksua materiaalista elämää, jossa eletään työnteon oravanpyörässä sen sijaan että tehtäisiin hienostuneempia asioita. Rahan halveksijat unohtavat helposti sen että heidän halveksuntansa on mahdollista vain sen vuoksi että heidän perustarpeensa ovat kunnossa. Haitilainen on tuskin maanjäristyksen jälkeen kohkaamassa että "tuo on vain ruokaa ja muuta materiaalista pintaa. Antakaa meille sen sijaan itsensä toteuttamista, kuten skientologiaa". Ja tietenkin on mukana myös se "itsestäänselvempi tulkintatapa". Tuhlailijat, siis ne jotka toteuttavat itseään kuluttamalla valtavasti, pohjimmiltaan tuhoavat mahdollisuutensa tuhlailla jatkossa.

Kun enemmän on vähemmän.

"-Barbossa: "The world used to be a bigger place."
- Sparrow: "World's still the same. There's just less in it.""
(Pirates of Caribbean : At World's End)

Globalisaation myötä maailma on muuttunut pikkuriikkiseksi paikaksi. Tästä on seurannut ennen kaikkea nopeatempoisuutta.

Nyky -yhteiskunta on ennen kaikkea suoritusyhteiskunta. Suorittaminen tarkoittaa opintopisteitä, diplomeja, työtunteja. Avioliittoa, omakotitaloa, autoa ja kahta lasta. On tietenkin hyvä muistaa että itse asiassa ihmiset ovat aina tehneet paljon töitä, ja suorittamista on riittänyt. Kuitenkin ennen suoritettiin koska oli pakko, kyse oli selviämisestä. Nykyisin suoritetaan koska voidaan, ja kyse on suorittamisesta.

Kauppojen aukioloajat ovat juuri tähän aikaan sopiva kysymys. Se on tosin siitä erikoinen että se tarjoaa ihmisille vapautta käydä ostoksilla. Osan mielestä tämä tarkoittaa sitä että Pyhä kielletään ja rikotaan Raamatullisia käskyjä. Ja heille ei riitä että he jäävät itse kotiinsa kuten heidän vakaumuksensa sanoo, vaan täytyy ulottaa muihin asti. Toisten mielestä se latistaa ihmsiet kuluttajiksi 7 päivänä viikossa. En sano onko kauppojen aukiolo hyvä vai huono asia. Se vain tuo esiin sen, miten maailmassa on yhä enemmän asioita koko ajan.
1: Jos kaupat ovat auki viikonloppuisin, ostan yksinkertaisesti perjantaina vähän vähemmän. Ostan sitten lauantaina ja sunnuntaina "ne samat". Saan aukiolojen kauta saman pidemmässä ajassa. Ja hyötyliikuntaa. Tosin samalla jokin pikkukauppa voi mennä konkurssiin koska kun isot kaupat ovat kiinni viikonloppuisin, ihmiset ovat käyneet ostoksilla niissä.

Dynaaminen maailma on pieni ja koko ajan päällä. Tässä toimintavapaudet ovat tietysti maksimaaliset ja rajoitteet ovat pienimmät. Samalla vapaus näyttää tuovan todellakin suuren vastuun. Suorittamista nimittäin odotetaan. Lomallakin pitäisi muka käydä jossain. Minunkin kaverit ihmettelee kun koisin kotona ja heilun takapihalla puupalikan kanssa sen sijaan että kävisin röyhyttelemässä pilveä Intiassa.

Asian henki on myös koulutusjärjestelmässä. Puolisoni on auskultoidessaan törmännyt siihen miten koulutusjärjestelmä vaatii suorittamista. Matematiikka on nykyään soveltavampaa kuin vielä silloin "hyvinä aikoina kun käytiin koulua". Josta ei ole kauaa. Ulkomailla tilanne on jopa paha. Briteissä on henkenä "pitkiä päiviä, vaikeita läksyjä". Seurauksena on kuulemma sitä että 8 vuotiaat käyvät kuraattorilla itkemässä kun eivät enää jaksa. Samoin koulutuksessa lukion "luokattomuus" on jo minun aikana muuttanut opiskelusysteemiä. Asiaa perusteltiin opiskelun vapauksilla. Kuitenkin käytännössä tämä tarkoittaa sitä että opiskelija rakentaa oman HOPS:insa. Ja tätä tehdessä joutuu miettimään pitkän tähtäimen asioita. Ei vain kiinnostavia kursseja, vaan sen sijaan pitää valita niitä jotka hyödyttää tulevalla uralla.
1: Ja minä kun olen katunut nuoruudessa lähinnä sitä että "en silloin ja silloin koheltanut sitä ja sitä". Yleisesti ottaen on vähän sellaisia koheltamisia joita kadun. On niitäkin tietysti. (Paitsi jos vanhemmat lukee tätä, jolloin tietysti kadun ihan hemmetisti kaikenlaisia.) Toisenlaisella elämällä tietysti katuisin sitä että en lukenut. (Tai siis hei hetkinen, mites se menikään.. Englantia olisi pitänyt lukea enemmän. Ja ruotsin numerostakin olisi ollut apua yliopiston pääsykokeissa.) Koheltamista kuitenkin sallitaan yhä vähemmän. (Ja se on sääli. Ihmisiltä kielletään heidän elämänsä tärkein asia!)

Ehkä pahimmillaan tämä on ihmissuhteiden kanssa. Unkuri -blogissa tästä oltiin otettu Mika Sipuralta nasakka lainaus. (Katso kuvat!) Teemana kokolailla se, että ihmisellä on viisisataa facebook -kontaktia mutta on silti yksin. Ennen riitti että tapasi jonkun. Sosiaaliset suhteet ovat tiivistyneet. Määrä on korvannut laadun. Maailma on samanaikaisesti pienempi, siinä on enemmän. Mutta tässä kaikessa on vähemmän sisältöä. Ystävät ovat latistuneet kontakteiksi. Seurauksena syntyy sitten pinnallisia blogiketjuja joissa jäsenet paiskivat toisiaan selkään. (Ei täällä vaan!) Kaiken ylle jää Sipuranmakuisia kysymyksiä. "miksi juuri tämä blogi? Miksi kaikista tuntemattomista kirjoitustaidottomista taviksista juuri tämä on se ihana ihminen? Kumpi aloitti vastavuoroisuuden inflaatiokierteen? Kehuiko hän ensin sinun jätettäsi?"

"Ylioppilaslehdessä" tähän pienenemisen teemaan sopivassa Kyrön piirtämässä sarjakuvassa oltiin kuvattu sitä miten keltainen lehdistö yhdessä veroviraston kanssa on tuottanut ihmisten arvottamisen. Ennen asioita yritettiin arvottaa niiden sisällön kautta, eli oli ideologiaa, uskontoa tai rakkautta tai kommunismia joka väritti asiat. Nyt asia tiivistyy yhteen numeroon. "Verotettavat tulot viime vuodelta". Kyseessä ei ole pelkkä kateuskirjoitus, vaan kysymys on samanaikaisesti statuksesta. (Kateus kohdistuu aina ajatukseen siitä että toisella on jotain jota itsellä ei ole.) Jorma -hyvä ihminen saa isommat verotiedot kuin Jorma -huono ihminen. Jeesus taas on "luuseri - ei verotettavia tuloja". Sarjakuvassa oli hyvä alustuskin, jonka mukaan uskonnosta on jäänyt vain kesähäät ja politiikasta poliitikkojen kesähäät.

Syytän tästä osittain materialismia. Samanaikaisesti kuitenkin pidän materialismia mahdollisuutena, kenties jopa parhaana sellaisena. Oikein käytettynä.

Otan tässä avukseni terroristin. Theodore Kaczynski, eli tutummin "Unabomber", esitti että yhteiskunta on jäsenilleen ikävä laitos, koska se ottaa vallan tärkeissä asioissa ja antaa ihmisille vain yhdentekeviä valintoja. Merkittävät valinnat koskevat rahankäyttöä. Et voi olla esimerkiksi maksamatta veroja, tai tutustut yhteiskunnan voimankäyttöön, joko henkiseen tai fyysiseen tai mikä kauheinta seurauksena voi olla jopa lompakkoon kohdistuvaa väkivaltaa. Sen sijaan ihmisten annetaan valita uskonto, puoliso ja muut vastaavat asiat. Ne eivät yhteiskuntaa juurikaan kiinnosta, ne eivät muuta asioita.

Mielestäni materialistisen yhteiskunnan pitää tehdä näin. Ja juuri siksi että raha ja muut vastaavat asiat ovat "pinnallista ja materiaa". Niiden hoitaminen on yhteiskunnan asia, koska ne vaikuttavat kaikkiin. Se muu ... Se taas on liian tärkeää jotta sen voisi jättää pelkästään poliitikkojen käsiin!

Sen tehtävänä ei ole komentaa ihmisiä näkemään maailma rakkauden, kommunismin tai uskonnon kautta. Tämä ihmisten pitää tehdä itse. Usea ihminen vain tuntuu ajattelevan joko että (1) Jos asia on tärkeä, se pitää komentaa kaikille. Eli täytyy rakentaa yhteiskunta tämän asian pönkittämiseksi. Tätä kautta syntyy propagandan levittäjiä. (2) Jos jotain asiaa ei komenneta, se ei voi olla tärkeää ja silloin ihminen ei kiinnitä siihen mitään huomiota. Tällöin valvomaton yhteiskunta joka ei tunge sisältöä, saa näissä ihmisissä aikaan sen että ihmisen olennainen tiivistyy yhteen verotietoon.

Ongelmana on tietenkin se, että henkisesti olemme yhä esimoderneja ihmisiä. Maailma vain on moderni. Moderni maailma on pienempi, ja siinä on enemmän asioita mutta vähemmän sisältöä. Jutun taika olisi siinä että ihminen tekisi sen sisällön. Hänelle annetaan tähän luomiseen kyllä materiaalia. Mutta ilmeisesti ihminen ei haluakaan luoda.
1: Eikä asiaa varmasti yhtään helpota se, että omistamista ja suorittamista pidetään tärkeimpänä asiana. Jos esimerkiksi "järkevä opiskelu" sitoo vaihtoehtoja niin että HOPS on joko tietynlainen tai olet jo valintasi vuoksi "potentiaalinen luuseri", asettaa maailma tiettyjä rajoja. Jos töiltä ei ehdi miettimään taiteita, sanoo yhteiskunta että joko olet työtön tai et mieti taiteita. Näitä rajoitteita on tietysti aina. Mutta ei niistä kaikkea voi syyttää. Vaikka mieli tekisikin. Sillä on aina mukavampaa syyttää jotakuta muuta, kuin itseä. (Tee kompromissi ja syytä peilikuvaa! Niin äiti minua käski. Sanoi että "Mene peilin eteen ja näet syyllisen".)

Eikä kartoillakaan enää ole valkoisia länttejä joista hakea seikkailua. Paikkoja joista tietää että siellä on hirviöitä.

Luonto ja sen osa.

Materialismi on näkemys siitä, että maailma on perimmäisesti ainetta. Tämän vastakohtainen näkemys on idealismi, jossa ajatellaan että maailma on pohjimmiltaan henkeä. Molemmat näistä näkemyksistä ovat monistisia, eli ne uskovat että maailmalla on yksi tietynlainen muoto, jota kaikki pohjimmiltaan on : Tämä tarkoittaa sitä, että joko materialismi on ateistista eli esittää että Jumalaa ei ole. Tai sitten Jumaluus tiivistyy johonkin avaruusolentojen tapaiseen fyysiseen olentoon. Tällöin luominen ei toimisi yliluonnollisilla ihmeillä, vaan hienostuneella teknologialla. Tosin ero näiden kahden välillä on yllättävän häilyvä silloin, kun teknologian luonne on tuntematon ja avaruusolennotkin "jossain muualla".

Materialismi on yleensä mekanistinen. Eli toisin sanoen sen piirissä asioita selvitetään syy-seuraussuhteiden kautta. Idealismissa on usein tapana korostaa teleologisia ja intentionaalisia syitä, eli tavoitteiden ja päämäärän sekä tarkoituksen kautta.

Materialismin varhaisimpia muotoja edustaa Leukippoksen ja Demokritoksen näkemykset. Heidän keksintöään oli atomismi, eli idea siitä että todellisuus muodostuu pienistä jakamattomista atomeista. (Fysikaaliset atomit sen sijaan voidaan jakaa, mutta atomistisen ajattelun alkuperäistä ideaa lähempänä ovatkin kvarkit tai jos ne ovat jaettavissa, niiden pienimmät osaset. Fysiikan atomit ovat siis erilaisia kuin nämä atomismin atomit.)

Materialismi sai jonkin verran suosiota, ja esimerkiksi epikurolaiset olivat materialisteja. Ajatus menetti suosiotaan, kun kristinuskon edustama henkinen todellisuus nousi tärkeämmäksi elementiksi. Tällöin vallalla oli joko idealismi tai sitten dualistinen näkemys, jossa maailma oli sekä aineellinen että henkinen. Valistusaikana materialismi kuitenkin sai melko paljon suosiota.

Pohjimmiltaan sen arvo korostui siinä, että ajateltiin että luontoa voidaan ymmärtää muutenkin kuin nojatuolissa istumalla ja mietiskelemällä. Tähän ensimmäisen askeleen tosin teki jo Descartes dualisminsa kanssa: Hän kun lähti siitä, että on (1) se, mitä on ja (2) se mitä tiedetään ja voidaan tietää ja nämä eivät välttämättä ole sama asia. (Descartes tosin ajatteli että Jumala ei huijaisi, vaan antaisi järjen valon vaikuttaa siten että ihminen voisi tietää kaiken. Mutta hän kuitenkin teki epäilystä tärkeän elementin, ja laski varman varaan olemisensa. Vaikka mitä hallusinaatioita laitettaisiin mieleen, niin silti hän olisi jossain määrin olemassa, koska hän ajattelee.) Tosin Descarteskin kannatti rationalismia, eli ajattelutapaa, jossa nojatuolissa istumalla voidaan selvittää mitä voimme tietää. Kuitenkin epistemologian ja metafysiikan erottaminen jatkokehittyi empirismin suuntaan: Eli pelkkä "on loogista että" muuttui "voi ollaksi", ja että jos luonnosta haluttiin tietää, luonnolta tuli myös kysyä asiaa kokeellisesti. Tämä taas johti siihen että luonnon tutkiminen oli tärkeää. Kun materialismissa ajateltiin myös ihminen osaksi luontoa, tämä johti siihen että ihmisenkin toimintaa voitiin ymmärtää empiiristen menetelmien kautta.

Esimerkiksi de La Mettrie kirjoitti "L'Homme Machina" (~ihmiskone)-kirjassaan että dualistinen ajattelu oli väärin. Ihminen oli kone, ja tahtokin oli vain koneen yksi osatoiminta. Syynä oli se, että aineellakin oli kyky paitsi olla staattisesti paikallaan, myös kyky liikkua. Kirja "L'Homme Plante" (~ihmiskasvi) Myös havaintokyky oli mahdollista koska aine reagoi toiseen aineeseen. Näin ihminen voi reagoida ympäristöön samaan tapaan kuin kasvitkin reagoivat ympäristöön vaikka niillä ei ole sielua. Erot ihmisen ja kasvin välillä olivat vähittäisiä, eivätkä edustaneet täysin erilaista asiaa. Myöhemmin esimerkiksi Marx antoi materialismille uutta pontta, koska hänestä yhteiskunnan toiminta tuli ymmärtää sen tuotantovoimien eli aineellisen maailman kautta. Hänen seuraajiensa ajattelussa taas korostuu emergentti materialismi, jonka mukaan esimerkiksi ihmisen mieli on toki aineellinen, mutta aine saa aikaan eri koostumuksissa uusia ilmiöitä, jotka ovat "enemmän kuin osiensa summa". Näin esimerkiksi atomi itsessään ei sisällä tavoitteita, mutta kun atomit järjestyvät aivoihin, ne vuorovaikuttavat toisiinsa mutkikkaasti ja näin syntyy tavoitteellinen toiminta, jossa esimerkiksi eri vaihtoehtoja punnitaan.

Nykyisin materialismi on vaikuttanut etenkin mielenfilosofian puolella. Merkittävin asia materialismissa on nimittäin sen kannanotto mielen suhteesta todellisuuteen. Siinä on olemassa mielen ulkoinen todellisuus, jota voidaan lähestyä. Samoin se esittää että mielen toimintaa voidaan tutkia tieteellisin menetelmin. Tosin sen kriitikot ovat sitä mieltä että aineellinen selittäminen poistaa sen, mikä tekee esimerkiksi tunteista henkilökohtaisia, elämyksellisiä ja kokemuksellisia. Tosin näiden kriitikkojen onglemana taas on se, että hekään eivät ole keksineet objektiivista tapaa tutkia subjektiivisuutta. Ja itse asiassa moni heidän edustamansa näkemys esittää että jako subjektiiviseen ja objektiiviseen on keinotekoinen. Tällöin on vaikeaa sanoa miksi asiaa ei voisi tutkia siinä missä muuta tahansa, ja miksi se toimisi niiden kohdalla vähemmän hyvin.

On hyvä huomata, että materialismi kannattaa syyseuraussuhteiden miettimistä, ja korostaa tieteellistä lähestymistapaa. Mutta tämä ei tarkoita että muut näkemykset eivät voisi kannattaa niitä. Toisin sanoen luonnontieteellinen tutkimus ei ole väistämättä materialistista, se ei vain ole materialismin kanssa ristiriidassa. Kuitenkin myös dualisti, Jumalaan uskova, agnostikko ja monen muun vastaavan näkemyksen kannattaja voi luottaa luonnontieteelliseen menetelmään ja vaatia että tieteellisesti selitettävät asiat on selitettävä mekanistisesti syy-seuraussuhteen kautta. Esimerkiksi hartaasti uskovakin voi olla sitä mieltä että Jumala on sellainen, josta tiede ei vaan voi tietää, ja että tieteellinen systeemi vain perustuu syy - seuraus -suhteiden ymmärtämiseen. Vääriä "=" -merkkejä liitetään tässä kohden todella usein.

Tarinat ovat ikuisia, mutta muuttuvia.

"Everyone thinks of changing the world, but no one thinks of changing himself."
(Leo Tolstoi)

En juurikaan pidä Hegelin filosofiasta, ja Marxin ajatuksetkaan eivät ole minulle juuri yhtään läheisiä. Tässä jutussa kuitenkin käytän heitä sillä tavalla, että voin hyväksyä heidän näkemyksiensä tiettyjä osioita. Eli luvassa on Hegeliä ja Marxia positiivisessa valossa henkilön toimesta, joka ei näiden filosofiasta pidä.

Georg Wilhelm Friedrich Hegel oli romantiikan ajan lapsi. Hänen elämänsä seurasi Saksaan syntynyt kansallisromanttista kansallisaatetta, joka on samaa kulttuurin virtaa, jonka seurauksena Suomessa harjoitettiin suomalaisuuden etsimistä, kerättiin Kalevalaa ja muita vastaavia asioita. Ideat ehkä joskus syntyvät sattumalta, mutta ne eivät saa suosiota sattumalta.

Tämä olikin tavallaan se, mitä Hegel käsitteli.

Hegel oli sitä mieltä että kaikki tieto on subjektiivista. Tämä eroaa merkittävästi aikaisempien filosofien näkemyksestä: Esimerkiski jopa Immanuel Kant, joka oli sitä mieltä että olisi olemassa "olioita sinänsä", vaikka emme voisikaan saada niistä objektiivista muuttumatonta lopullista tietoa, ne olivat silti olemassa. Kantista oli olemassa olemassa saavuttamaton tieto. Hegel kiisti tämän täysin. Hänestä vaikka maailma olisi olemassa, ihmisen tieto itsessään on aina subjektiivista. Hegel kutsui tätä inhimillistä, kulttuurisidonnaista tietoaan maailmanhengeksi. on Maailmanhengestä ovat aikaisemmin puhuneet mm. Friedrich von Schelling, mutta Hegel määritteli tämän aivan eri tavalla ja näiden kahden sekoittaminen keskenään on vakava virhe. Schelling kun oli sitä mieltä että olemassaolon "syvin olemus" on maailmanhengessä. Hegel taas oli sitä mieltä että maailmanhenki on inhimillistä koska vain ihmisellä on henki. Hegel ei siis puhu todellisuudesta sinänsä, vaan ihmisistä, elämästä, ajatuksista, kulttuurista ja muista vastaavista asioista. Kummituksien, Jumalan tai "Kosmisen Syvimmän Ikuisen Henkisen Totuuden" kanssa tällä on siis aika vähän tekemistä. (Paitsi että nuo mainitutkin ovat osa kulttuuria.)

Hegelin mukaan aatteiden historiaa voidaan kuvata ikään kuin virtana, jossa veden pinnan aallot johtuvat jostain joen osan rakenteesta. Pohjan kivet muuttavat virran kulkuun, ja myöhemmin pulpahtaa pinnalle aalto, vaikka kivi ei olekaan juuri samassa kohdassa. Hegelin mukaan myös tieto, järki ja ajattelu ovat tälläinen joki, joka muuttaa koko ajan muotoaan: Hegelin mukaan asiat ovat yhä väärin ja oikein, mutta ne ovat sitä aikaan sidottuina. Toisin sanoen, kun aikaisemmin naisten äänioikeutta ja muitakin oikeuksia vastustettiin, ja tästä eroaminen oli huono asia, nykyisin naisten oikeuksiin kiinnitetään huomiota ja jo isovanhempien isovanhempien kommentit tästä aiheesta voivat saada korvat punoittamaan häpeästä. Samoin Hegelin mukaan on vain typeryyttä väittää että esimerkiksi valistuksen ajan ihmiset olivat tyhmiä koska heillä oli hassuja uskomuksia tieteestä. Ne olivat järkeviä niiden historiallisessa kontekstissa. Hegel myönsi myös sen, että oli mahdollista että jälkipolville asioiden punnitseminen on helpompaa: Ratkaisevat ideat muutokseen olivat jo syntyneet: Ihmisen tieto on progressiivista, kasautuvaa, se muuttuu ja menee eteenpäin. Hegelin mukaan tämä oli fakta, koska kulttuurien taso on ajan mittaan muuttunut hienostuneemmaksi, monimutkaisemmaksi, kompleksisemmaksi. On esimerkiksi hienompaa teknologiaa. Kivikaudella ei ollut telkkaria. Tosin tämä ei Hegelistä tarkoittanut sitä että töllöä tuijotteleva ylipainoinen stereotypia -amerikkalainen olisi fiksumpi ja taitavampi kuin luolamies.

Hegelistä muutoksen suunta ei myöskään ollut satunnaista, vaan sen sijaan dialektinen kehitys seuraa tiettyä kaavaa, kolmivaiheista triadia:
1: Teesi. Hän esitti että alussa on positio, eli jokin käsitys tai kannanotto. Esimerkkinä tästä voisi mainita Elelalaiset, jotka kiistivät muutokset ja luottivat muuttumattomiin luonnonlakeihin.
2: Antiteesi. Kaikki eivät pidä positiosta tai usko siihen. Tätä seuraa negaatio, eli jotkut ovat näkemyksen kanssa täysin erimielisiä. Otetaan täysin päinvastainen kanta. Esimerkkinä voisi olla vaikka Herakleitos, joka ei yhtynyt elealaisten mielipiteisiin vaan sen sijaan esitti että "kaikki virtaa".
3: Synteesi. Edellisten välille syntyy jännite joka on pakko purkaa. Syntyykin käsitys, joka karsii molemmista niiden heikkoudet ja ottaa niiden hyviä puolia ja onnistuu jotenkin elegantisti yhdistämään nämä. Hegel kutsuu tätä negaation negaatioksi. Esimerkkinä suhteessa aikaisempiin esimerkkeihin tästä on Empedokles, joka esitti että maailmassa on muuttumattomia elementtejä, jotka ovat eri suhteissa olemassa, että itse elementit ovat muuttumattomia, mutta niiden suhteet toisiinsa muuttuvat jatkuvasti.

Negaation negaatiosta tulee sitten tietenkin uusi positio. (Vitsaillen voisi sanoa että propositiologiikkahan jo tämän määrää, mutta sillä ei ole hirveän paljoa asian kanssa tekemistä. Tästä teoriasta vain tulee kannanotto, josta kaikki eivät pidä.) Siksi myöhemmin ehdotettiin että kaikki on vain vettä, tulta, ilmaa tai muuta elementtiä - synteesi tähän saatiin Demokritoksen atomiteorian mukana.

Voidaan sanoa että Hegel oli merkittävä, koska hän ei tuottanut filosofista teoriaa todellisuudesta vaan esitti maailmanhengen - siis myös filosofian ja tieteen edistymisen kuvauksen. Hän kertoi sitä miltä hedelmällinen ajattelu näyttää, ei sitä mitä ne tarkalleen ottaen sisältävät. Hegel ennusti minkä luonteisia ajatuksia kulttuurissa tulee esiintymään ajallisesti, kertomatta tarkasti sitä minkälaisia propositionaalisia väitteitä ne tarkalleen ottaen sisältävät. Tälläistä Hegelin kuvaamistapaa kutsutaan deskriptiiviseksi selittämiseksi; Se on ikään kuin jos näemme lentokoneen lentävän ja kerromme sen lentävän ja lentämisen tarkoittavan tietyissä ilmakerroksissa liikkumiseksi, kuvailemme tilanteen. Jos sen sijaan kerromme, että lentokone lentää koska iso kimppu aerodynamiikan lakeja, harjoitamme mekanistista selittämistä, jossa takana on jokin syy, jonka ominaisuudet tunnetaan. (Jos taas kuvaamme, että lentokone lentää siksi että insinööri on tehnyt sen lentämään, turvaudumme teleologiseen selittämiseen. Mutta siitä ei enempää tällä kertaa.) Hegel ei siis kertonut miksi tai miten ajatukset kehittyvät tälläistä "teesi-antiteesi-synteesi" -tietä. Tämä on merkittävää, koska on huomattava että kun esimerkiksi Platon(ideamaailma) tai Descartes(dualismi) otti kantaa todellisuuden rakenteeseen, Hegel ei tälle tielle astunut.

Mekanistisempaan selittämiseen viehtyneet pitävät deskriptiivisiä selityksiä tärkeinä kysymyksenasetteluina. Ilmiöinä, jotka tulee selittää. Sitten on tietysti niitä, jotka ovat viehtyuneet deskriptiivisiin selityksiin koska niihin ei ole taustavaikuttajaa. He taas haluavat laittaa tänne taakse jonkin tietyn asian, jota ei voida mekanistisella tavalla koetella ja testata tai kuvata. Tällä taas on selittämisen kanssa suunnilleen saman verran kuin erottisten lehtien lukemisella on rakastelun kanssa.

Karl Marxilla sen sijaan oli tarjolla mekanistiseen vivahtavaa selitystä sille miksi ajatukset kehittyivät sitä rataa mitä ne kehittyivät. Tosin hänen tavoitteensa eivät olleet teoreettiset vaan hän halusi parantaa maailmaa. Mutta selitys löytyi silti: Hän jakoi sosiaaliset olosuhteet kahtia.
1: Alarakenne oli perustavanlaatuinen tila, jossa on aineelliset ja sosiaaliset voimavarat. Toisin sanoen yhteiskunnalla on tietty määrä rahaa, ravintoa ja tuotantovälineitä. Näitä suunnataan. Ja tämä suuntaus on nollasummapeliä. Jos annat markan vaikka kirkolle, et voi antaa sitä samaa markkaa tutkimukseen tai olueeseen.
2: Ylärakenne taas on kulttuurin tila, ja tämä heijastelee alatasoa: Esimerkiksi kun Ateenan filosofejen maailma rakentui orjatyövoiman varaan ei tarvittu koneita - mekaniikkaa tarvittiin vain Heronin leluihin, jotka tehtiin uskonnollisiin ja huvituksellisiin tarkoituksiin.

Tämä tarkoittaa ihan vain sitä, että Saharassa ei voida kalastaa silliä, eikä siksi rakentaa sillinkalastukseen keskittyvää kulttuuria. (On huomattava, että Marxille normaalisti työ oli tärkeä elementti ja osa itseä: Teemmehän sitä pitkiä rupeamia elämässämme. Tässä ajatuksessa on hieman sellaista henkeä, että "Kerro minulle mitä työtä teet niin kerron millainen olet". Marxin mukaan työstä tulee normaalisti iloa, paitsi silloin jos joudutaan riiston kohteeksi. Riistolla Marx tarkoitti sitä, kun työläinen ensin tekee tuotteen X, ja porvari haluaa tästä voittoa, eli hän tekee sille jotenkin lisäarvoa. Tämä lisäarvo on pois työn tekijältä, koska pohjimmiltaan voitto voitaisiin jakaa tekijöiden kesken. Ääritilassa tietysti lisäarvoa tehdään pienentämällä työntekijöiden palkkoja, jolloin voitot kasvavat.)

On kuitenkin tärkeää huomata, että alarakenne ei ole pysyvä. Kuten Hegelilläkin, toiminta muuttaa myös alarakennetta. Hän ei siis ollut mekaaninen materialisti, joka väittää että tietyllä alarakenteella syntyy pysyvä yhteiskunta, joka tekee tiettyä asiaa kuin automaattisesti. Sen sijaan hän oli dialektinen materialisti, jonka mukaan ylärakenne vaikuttaa alarakenteeseen. Jos esimerkiksi pidämme uskontoa tärkeänä, kulutamme voimavaroja esimerkiksi siihen että maajussit pistetään vapaa -ajallaan rakentamaan kirkkoja. Tämän jälkeen yhteiskunnassa on kalliilla ostettu ja hieno kirkkorakennus, jota pyritään tietenkin käyttämään hyväksi. Toisin sanoen yhteiskunta ei ole staattinen, pysyvä, vaan dynaaminen.

Dynaamisuuden luonnekuvaus voidaan hoitaa melko ymmärrettävästi vaikkapa viittaamalla indoeurooppalaisiin ja seemiläisiin.
1: Indoeurooppalaiset ovat kulttuureita, joissa puhutaan indoeurooppalaisia kieliä. On oikeastaan selvää, että kieli ja kulttuuri ovat jaettavissa näin, koska kulttuuri tarvitsee kieltä välittyäkseen. Ne ovat saaneet alkunsa kun yhdestä paikasta on lähdetty vaeltelemaan eri suuntiin ja osa on aina jäänyt asustamaan "matkan varrelle". Indoeurooppalaisilla Mustan meren ja Kaspianmeren rannikko on lähtöaluetta. Indoeurooppalaisille tyypillistä on polyteismi, eli he uskovat moniin jumaliin, ja muutenkin uskonnot ovat samantapaisia. Yhteys näkyy selvästi jopa jumalien nimissä, jotka ovat ikään kuin murreväännöksiä. Samoin Edda -runoelmassa on kertomuksia, jotka on löydettävissä intialaisista myyteistä. Voidaankin sanoa että Zeus on Torin sukua, ja Valhalla ja Olympos miltei sama paikka. Viini on matkan varrella muuttunut simaksi, ja kertomukset ovat muuttuneet siten että ne sopivat paikalliseen ilmastoon, kasveihin, eläimiin ja niin edes päin. Indoeurooppalaisille erityisen tyypillistä oli näkemiskeskeisyys. Heillä oli veistoksia jumalista. He korostavat esimerkiksi kosmisia "visioita" ja käyttävät muita sanoja, jotka korostavat näkemistä. Heillä on syklinen historianäkemys, maailmanhistoria toisti itseään kosmisessa rytmissä. Se kenties tuhoutui alkaakseen uudestaan tai sitten ajanjaksot olivat kuin ajan pyörä tai vuoden kierto.
2: Seemiläiset taas olivat Arabian niemimaalta. He ovat monoteistejä, eli palvovat yhtä jumalaa. He korostavat jumalan sanan kuulemista. Erittäin yleinen on myös kuvakielto: Jumalasta ei saa tehdä kuvia. Heillä on lineaarinen aikakäsitys, sellainen jossa historia on jatkumo, joka alkaa jostain ja päättyy johonkin tiettyyn tapahtumaan. Pat Condellin "Desert dogmat" eli juutalaisuus, kristinusko ja islam ovat malliesimerkkejä seemiläisistä uskonnoista.

Kun siis nykyisin kuitenkin roomalaiskatolinen kirkko ja ortodoksinen kirkko ovat sangen prameita, voimme miettiä mistä se johtui: Kun mietitään mitä tällä alueella oli aikaisemmin, huomaamme että paikalla oli kulttuureita (rooma, kreikka) jotka olivat indoeurooppalaisien uskontojen temmellysaluetta. Tosin sanoen kristinusko ei vain tullut, vaan kristinusko joutui sopeutumaan paikalliseen kulttuuriin, jos ei muuten niin siksi aikaa että sai paikallisen kulttuurin sopeutumaan itseensä. Moni voisi ajatella, että kauheita vääräuskosia oppeja sekoitettiin alkuperäiseen puhtaaeen uskoon. Tosiasiassa tämä oli kuitenkin selviytymiskeino: Oppi jonka ylärakenne vaatii todella erilaisen alaranteen ei voi suoraan syntyä, vaan sen on ensin sovittava alarakenteeseen ja muutettava alarakenne pikku hiljaa, muutoin syntyy kulttuurin mullistuksia, jossa infrastruktuuri ei vastaa kulttuuria. (Esimerkiksi: Minkäs teet jos on maa pullollaan moskeijoita mutta kulttuuri muutetaan suoraan ateistiseksi. Oh noes!) Toisin sanoen: Aikaisemmin taatusti oli ihmisiä jotka vastustivat tätä kristinuskon piirissä harjoitettua eri elementtejen mukaan sovittamista. He olivat "puhdasoppisuuden kannattajia". He kuitenkin katosivat näkemyksineen hävinneiden surkeaan marssiin kohti unohdusta. Yksinkertaisesti siksi että he eivät pärjänneet silloisessa yhteiskunnassa ja siinä konteksissa. Alarakenne oli heitä vastaan, eikä Jumala näytä tähän kulttuurien kulkuun sekaantuvan, astuvan alas pelastamaan. Kristinuskohan syntyi selvään tilaukseen Kreikassa: Hellenistisen kauden elämäntapausko sisälsi sopivan sauman, johon kristinusko ei ollut liian erilainen. Toki myöhemmin kristinusko muutti alarakennetta tiettyyn suuntaan. (Tälle ajatukselle muuten rakentuu fundamentalistikristittyjen argumentti siitä, että kulttuurimme on menossa tuhoon, he myöntävät että kulttuuri on melko sekulaari, mutta sillä on kuitenkin "kristilliset arvot", joista vai ollaan kovaa vauhtia luopumassa. He eivät taida ilahtua jos heille kertoo että se on Marxismia. Tosin kulttuurin muutos ei vielä tarkoita tuhoa. Islam ei tuhonnut arabeja, tai tarkemmin ; Arabia ei tuhoutunut islaminuskon kulttuurimuutosten vuoksi..) Paikallisen kulttuurin sisäinen ajattelutapa oli erilainen: Ja tämä, eli mm. yhteiskunnan tuotantovarat ja niiden käyttötapakulttuuri määräävät sitä, minkälaisia näkemyksiä siinä edustetaan.

Tosin on tärkeää huomata, että siinä missä Hegel korosti kulttuurin henkistä tilaa, eli vihjasi siihen suuntaan että huipputaso ratkaisisi sen, minkälaisia ajatuksia siinä syntyy, Marx korosti että muutokset ja se minkälaiset ajatukset "live long and prosper" riippuu täysin alarakenteesta. Marx kuitenkin luotti teesi-antiteesi-synteesi -tiehen. Onkin hyvä huomata, että hänen näkemyksissään kommunismi ei ole suora ja välitön seuraus vallankumouksesta, koska vallankumoushan on pohjimmiltaan antiteesi. Marx oletti että ensin on väkivaltainen muutoskausi, ja vasta sen jälkeen ihmiset alkavat "tekemään kykyjensä mukaan ja saamaan tarpeidensa mukaan". Siksi ihmiset jotka kritisoivat Marxin ajatuksia vetoamalla että hän oli väärässä koska Stalinin ja Maon kommunismin vallankumouksen jälkeinen maailma on väkivaltainen, eivät oikein tiedä mitä tekevät. Itse olen tosin sitä mieltä että kommunismi ei toteudu, koska se ei toimi elävillä ihmisillä: Sillä niiden kanssa toimiessa tilanne menee ennemmin muotoon "Teen sen minkä viitsin ja saan mitä haluan." Viitsiminen ja kykyjen seuraaminen taas ovat eri asioita - esimerkiksi Japanilaisille "parhaan yrittäminen" on raskas velvoite, eurooppalaisille se on taas edustaa enemmän pelkkää ahkeruutta, kuin aitoa ja uhrautumista täyden panoksen antamiselle. Samoin "haluaminen" ja "tarpeet" ovat kaksi eri asiaa. Voin haluta paljon kaikkea sellaista, mitä en tarvitse. Tämän tärkeän eronhan meille opetti jo Epikuros. Ja tälläisen tarpeettoman mutta halutun ottaminen olisi Marxin mukaan riistoa.

Absoluuttinen nolla (.)

"Cogito Ergo Sum"
(Rene Descartes)

Solipsistisessa katsomuksessa todellisuus on subjektiivinen. Sen mukaan emme voi tietää muuta kuin sen, että olemme. Näkemyksessä havainnot voivat olla värittyneitä. Ne voivat olla vain ajattelun tuloksia, tulkintoja. Matrix on mahdollisuus. "There is no spoon".

Tieto -opillisesti asiaa on käsitellyt George Berkeley. Hänen kehittämässään subjektiivisessa idealismissa havaitut asiat eivät ole mitään muuta kuin aistinsisällön kokoelmia, ja niiden joukkoja havaitsijan mielessä. Tämän näkemyksen mukaan teoriat selittävät ainoastaan inhimillisiä ulkoista todellisuutta koskevia kokemuksia ja tavoittelemaan tietoa siitä mikä on todellisuuden suhde niihin. Näkemyksessä fyysiset kappaleet, ominaisuudet, tapahtumat palautuvat mielen olioiksi, joista kokemamme todellisuus vasta muodostuu. Näkemyksessä on olemassa vain mieli ja mielessä olevia olentoja ; Sen mukaan vain mieli on todella olemassa, eikä aineen olemassaoloa voida todistaa objektiivisesti; Se kun jäisi vain subjektiivisten kokemusten ulkopuolelle.

Mielestäni puhtaasti solipsistinen näkemys johtaa erikoislaatuisuuksiin. Muun muassa sen vuoksi että kenenkään ei tämän jälkeen voisi väittää kärsivän harhaluulosta, siis jos harhaluulo tarkoittaisi sellaista, että uskoo sellaiseen mitä ei ole. Solipsistisen näkemyksen mukaan ainut harhaluulo, joka voi olla, on se, että kohde kuvittee, että häntä itseään ei ole. Hänellä ei pohjimmiltaan ole tietoa mistään muusta kuin siitä, että on. Tämän näkemyksen mukaan harhaluulo ei olisi esimerkiksi se, että uskoo näkymättömään tonttuun kirjoituskoneessa, koska kohde ei voi mitenkään tietää onko kirjoituskoneessa tonttua.

Samoin tultaisiin melko mielenkiintoisiin eettisiin ongelmiin, koska voisimme väittää itsellemme uusia aisteja. Solipsistisen näkemyksen mukaan on ihan perusteltua uskoa hallusinaatioihin, voimmehan aina tulkita, että huumeet avaavat uuden tavan kokea tosiasioita. Samoin voisimme olettaa itsellemme esimerkiksi aistin, jolla koemme henkeä tai Jumalaa ja väittää että saamme tämän kautta tietoa henkimaailmasta ja Herran enkeleistä. Näin esimerkiksi "runners high" -ilmiöön liittyvä subjektiivinen kokemus yhteydestä luonnon ja todellisuuden tai Jumalan kanssa muuttuvatkin "subjektiivisista tuntemuksista" "havainnoiksi". Tällä konstilla mielipide muuttuu evidenssiksi kuin käden käänteessä. Solipsistisen näkemyksen mukaan emme voi tietää ovatko hallusinaatioita näkemättömät ihmiset "sokeita" vai näkevätkö huumehörhöt harhoja. (Tässä suhteessa solipsistille varmaa on vain epävarmuus. Toki tämäkin on hieman enemmän kuin "ei mikään". Se sentään vastaa 1 kysymykseen - Tosin se samalla kieltää vastaamisen kaikkeen muuhun.)

Tästä päästään Immanuel Kantiin. Hänkin on sanonut, kokemuksemme ovat aina vain ilmiöistä kuten ne meille näyttäytyvät. Se ei siten koskaan ole olioista "Ding an Sich". Emme havaitse niitä ilman että havainnoimme niitä subjektiivisesti. Kantin mukaan olioista itsessään ei voida saada mitään objektiivista tietoa, mutta ne on kuitenkin oletettava, jotta kokemuksen mahdollisuus voitaisiin selittää ; Jotta jokin voisi ilmetä kokemuksessamme, on oltava jotakin joka ilmenee. Tämä ilmenevä ei itse kuitenkaan voi olla ilmiö, sillä se juuri tekee ilmenemisen mahdolliseksi. Sen on siis oltava olio sinänsä. Se voi olla illuusiota tai hallusinaatiota. Mutta se on jotain. On siis olemassa objektiivinen todellisuus, joka koostuu jostain joka todella on.

Seurauksena on tietysti epävarmuus, koska en voi tietää mitä oliot "ding an sich" ovat. Otan tässä vaiheessa avuksi hermeneutiikan Hermeneutiikka on keskittynyt siihen, että erilaiset yhteisöt, kuten tiedeyhteisö ja tieteenfilosofian uudet/vanhat trendit vaikuttavat siihen miten tulkitsemme ja minkälaista informaatiota saamme maailmasta.

Hermeunetiikan mukaan informaatiota ei voida käsitellä puhtaana vaan se on aina symbolisena ja esitetttynä tai sitten johonkin tiettyyn asiaan kiinnittyneenä "a priori". Tämän vuoksi aivan puhdas solipsismi on heikolla pohjalla, koska siinä ei käytännössä juurikaan käsitellä informaatiota mitenkään. Ja kun informaatio ja tieto on aina suhteessa systeemiin, voidaan sanoa että puhtaasti solipsistinen näkemys ei oikeastaan kerro meille mistään mitään. (Sen mielestä on aivan yhtä oikein väittää Jumalaa, lentävää spagettihirviötä, kitaraa ja kahvipannua olemassaoleviksi tai olemassaolemattomiksi.)

Voidaan ihan vakavasti kysyä, että mitä teemme systeemillä, joka kieltää meitä vastaamasta. Jos tavoitteena on tietäminen, voidaan tätä onneksi lähestyä muutoinkin. Likimääräisesti voisi sanoa että tämä vaatii sitä että maallikoille niin rakkaan oloinen varma "joko-tai" tietäminen muutetaan "melko varmasti - kenties - ehkä - mahdollisesti - luultavasti ei" -tiedoksi. Tiedoksi jota voidaan tarkentaa. Eli vaikka absoluuttinen tietäminen on mahdotonta, voimme edes pyrkiä lähestymään tätä.

Tämäntapaiseen voidaan päätyä hermeneutikko Wilhelm Diltheyn käsityksiä seuraamalla. Hänen mukaansa tulkinta on aina epäsuora tai välitetty ymmärrys, joka voidaan saavuttaa vain asettamalla inhimilliset ilmaisut historialliseen kontekstiinsa. Ymmärtämisessä ei ole kyse kirjoittajan alkuperäisen mielentilan ennallistamisesta, vaan teoksessa esitetyn ilmaisemisesta.

Hermaneutiikkasta kuitenkin seuraa tiedon varmentuminen ja parantuminen ; Pohdinnan jälkeen alkuperäinen tulkinta ja esiymmärrys tarkentuu. Tätä ketjua voidaan jatkaa hermeuneettisena kehänä loputtomiin, jolloin myös tietomme muuttuu ajan mittaan varmemmaksi.

Tässä tapauksessa näkemys ei eroa "niin hirveästi" perinteisemmästä empiirisestä periaatteesta. Hermeunetiikan ja postmodernismin paikkaansapitävyyden tarkistamisen periaate ei siis ole väistämättömässä ristiriidassa tiedon epävarmuuden periaatteen kanssa. Tiedon epävarmuus edellyttää sen paikkaansapitävyyden jatkuvaa tarkistamista ja arvioimista. Tätä kautta näkemys siitä, että kielellisen käänteen, hermeneutiikan ja postmodernin kriittisyyden jälkeen tiede ei voisi edistyä, on jopa hieman erikoinen.

Tieteen edistys on toki siitä "arkijärjestä poikkeavaa", että se ei enää liity "absoluuttisen totuuden hakemiseen", tai siihen että asioista tulisi saada "varmaa tietoa". Olennaista sille kuitenkin on se, että tietoa kuitenkin saadaan, toki vain suhteessa informaationkäsittelysysteemiin. (Voidaan siis sanoa että ei ole rationalismia ilman loogisia perusteita; Jos asioita kuten havaintoja tai premissejä ei käsitellä tietyistä aksioomista lähtien tietyillä säännöillä, ei ole perusteluja.) Se on vain pakotetusti tietoa jossakin tietyssä viitekehyksessä. Tässä mielessä tiedon epävarmuus vaatii perustelemaan, miten varmaa jokin tieto on ja millä edellytyksillä. Tämän seurauksena tieto on toki epävarmaa, mutta epävarmaa harmaan eri asteikolla. (Puhujan ääni feidaa pimeyteen. Tai oikeastaan valoon.) Voimme vähentää epävarmuutta ja saada tietoa, edistyä projektissamme. Peräti ikuisesti.

Toki olen suuresti erimielinen hermeneutikoiden kanssa siitä että he nostavat subjektiivisuuden
ainoaksi tekijäksi ja keskittyvät pelkkään subjektiivisen elementin tulkinnallisiin ja symbolisiin epävarmuuksiin, ja esittävät että ei ole muuta. Tältä kannalta olen "materialistinen", uskon että aineellinen maailma on olemassa täysin riippumatta minusta, havainnoistani, tai koko ihmiskunnasta. Vaikka koko ihmiskuntaa ei koskaan olisi kehittynyt tämän planeetan pinnalle, ja ensimmäinen solu olisi jättänyt syntymättä, planeetta kuitenkin olisi olemassa ja kiertäisi aurinkoa kuten nytkin. Siis objektiivnen todellisuus on tässä mielessä aina olemassa, joten viime kädessä voimme nojata siihen. Uskonnon kanssa tällä ei ole juuri mitään tekemistä, sillä tässä ei oleta minkäänlaisia, mitään yliluonnollisia tai transendetteja olentoja ja niiden olemassaoloa koskevia väitteitä.

Jos jonkun mielestä tämä näkemys on "ateistinen" eikä "agnostinen", muistutan heitä siitä että näkemykseni ei itse asiassa ole edes uskonnonvastainen : Foundationalismi eli näkemys siitä, että on olemassa perustava todellisuus, joka on olemassa minusta itsestäni riippumatta, ei ole vihamielinen uskonnolle vaan historiallisesti tulkiten asia on ollut enemmänkin päin vastoin. Välttämättömyys, järki, ikuiset ideat ja lait on usein nähty nimenomaan Jumalan asettamina. (Aivan kuten poikkeuksissa on tavattu nähdä ihmeitä.) Samoin kuin Kantin transendentalismi eli näkemys ihmisluonnon ja -kokemisen empiirisestä samuudesta ja universaaliudesta yhtäältä, tai Descartesin "sisempi silmä" joka punnitsee oikein "maailmasta välittämättä", voidaan täysin palauttaa uskontoon.

Toki näkemykseni on eräitä nimeltä mainittuja uskontojen näkemyksiä vastaan, mutta nämä ovat uskonnon erityistapauksia, eivät koko ilmiö. Ja niiden kieltäminen ei ole minulle mikään ongelma, pikemminkin päin vastoin.