Kuolevainen kuolematon mestari.

Muinoin Kiinassa ikuinen elämä oli haettu tavoite. Ensimmäisen keisarin, Qin, aikana uskottiin laajasti että ikääntymistä voitiin hidastaa. Tässä korostettiin rauhallisuutta ja hidasta muutosta. Nopea muutos tarkoittaisi nopeaa vanhenemista. Tätä kautta oli luonnollista että vanhuksia kunnioitettiin ja keskityttiin rauhallisiin asioihin.

Askeesi, turhan karsiminen, luonnollinen elämä ja meditaatio ovat asioita, joita ei turhaan liitetä kiinan kulttuuriin yhä tänäkin päivänä.. Aikanaan tämä (eräällä tavalla) huipentui filosofiaan jossa maalliset kuolevaisuuden kahleet olivat erilaisia materiaalisia rajoitteita, joiden karsimisen uskottiin antavan pitkän elämän - jopa ikuisen elämän.

Rikkaita tämä ei kiinnostanut, koska heillä ei ollut aikaa. Heille tarjottiin eliksiirejä, lääketiedettä. Suosittu rohto oli elohopea. Siksi ensimmäiselle keisarille kävi köpelösti. Lääkärit tunsivat elohopeamyrkytyksen oireet. Mutta niihin suhtauduttiin erikoisesti. Vaikka oireet olivat rajuja, ne nähtiin paranemisprosessina. Esimerkiksi John Man kertoo "Terrakotta -armeija" -kirjassaan miten 500 -luvulla kiinalaisessa lääketieteessä vakavasti opetettiin elohopeamyrkytyksen oireita, ja niihin reagoitiin "älä pelästy tai huolestu. Kaikki nämä vaikutukset vain osoittavat että ottamasi eliksiiri alkaa karkottaa piileviä sairauksiasi."

Hän kertoi myös miten Han Fei kertoo filosofista joka opetti ikuisen elämän salaisuutta. Yanin prinssi lähetti tämän kouluun kalliilla oppilaita. Kun mestari kuoli ennen kuin oppilaat valmistuivat, ei prinssi ajatellut että mestari olisi ollut inkompetentti opettamaan kuolemattomuutta. Sen sijaan hän moitti oppilaita hitaudesta.

Sekä keisarin reaktio, että eliksiiriä kauppaavien syy oli psykologisesti sama. Assimilaatio. Kun heillä on odotuksia, ja jokin rikkoo sen, he eivät luovu näkemyksestään ristiriidan vuoksi, vaan rakentavat selityksiä sille miksi ristiriita on näennäinen. Tästä esimerkkinä on "piilevä tauti" joka aiheuttaa sen että ihmiset kuolevat ylipäätään johonkin. Ja kuoleman kielissä kituminenkin voidaan nähdä "elämäneliksiirin onnistumisena". Tämä onnistuu aina ad hoc -selityksiä lisäämällä ja epämääräistämällä tilannetta. Ihmisen psyyke tekee tätä ikään kuin automaattisesti, vastustaakseen kognitiivista dissonanssia ja siitä syntyvää epävarmuutta ja uuden "odotuksen tai ennakkoluulon" työlästä mallintamista. Jos tappion hyväksyy, tälle syntyy ikään kuin pakote. Yllättävää kyllä tämä "päivän selityksen" kehittely ei häviä älyn lisääntyessä. Päin vastoin, näistä selityksistä tulee vain ovelampia, eli niitä voidaan tehdä enemmän, jos ollaan älykkäitä mutta ei huolellisia ja itsekriittisiä. Oikein megatyperänä olemiseen täytyy siis olla varsin älykäs - se on ikään kuin taito, jossa ideologiaansa syvin sitoutunut oppii suurmestariksi. Tämä ilmiö tunnetaan toki psykologian ystävien piirien ulkopuoleltakin - psykologia vain kertoo miksi näin tapahtuu. Esimerkiksi Keiji Nishitani on sanonut että "Philosophy as love of wisdom can only occur in an intellect that has been liberated from the will; what the idealists pursue as philosophy lacks sincerity, honesty and integrity." Eli hänkin on huomannut että ideologia vääristää järjen typeryyden välineeksi.
1: Kokonaisuutena assimilaatio on tärkeä. Esimerkiksi lääketieteessä se on tärkeää, koska on havaittu että placeboefekti vaikuttaa pelkän tutkijankin kautta. Tutkijan ennakkoasenteet ja odotukset voivat huomaamattomasti vaikuttaa huijaamisen lisäksi siten että "läheltä piti" -tapauksissa tuloksia luetaan siihen suuntaan jota hän odottaa, sehän on se "uskottavampi vaihtoehto". Tätä kautta placeboefekti syntyy jopa lapsille tai eläimille. Tämä tietysti kertoo siitä että placebo ei tarkoita samaa kuin että usko parantaa, tai että eläimiä tutkiessa placebolla ei olisi väliä. Siksi lääkekokeissa onkin usein niin että mittaajalla ei ole varmuutta siitä mihin ryhmään mitattu kuuluu ja ketkä ovat verrokkeja. Näin meillä tehtiin itse asiassa MTT:n sikalassakin, jossa koetilanteen hoidossa annettiin tutkimussuunnitelma ja käytänön toteutus siten että hoitaja ei tiennyt muuta kuin sen, mitä sikaa ruokitaan milläkin rehulla ja miten paljon, ja miten sikojen tilanne etenee. Sitä oliko sika verrokki vai muu, ei "hoitaja ja punnitsija" tiedä. Tällä estetään tahallinen ja tahaton vaikutus tuloksien rukkaantumiseen.

Ei pelkästä tyhmyydestä.

Feisinger tuli tunnetuksi koska hän soluttautui UFO -maailmanlopun kulttiin. Kun tämän ennustama tuhon päivämäärä sitten meni ohi maailman loppumatta, tämä itse asiassa vahvisti ryhmän uskoa. Tämä tapahtuma ja reagointikin osattiin arvata ja ennakoida, sillä juuri näin ihminen toimii.

John Manin "Terrakotta -armeijassa" taas esitellään Kiinan keisari, joka halusi kuolemattomuutta. Niinpä hän lähetti oppilaita harjoittelemaan viisaan pariin, joka kertoi selvittäneensä ongelman. Oppilaat opettelivat, mutta sitten tämä viisas kuolikin. Keisari suuttui oppilaiden hitaudesta, eikä ajatellut että kuolema olisi jonkinlainen vihje siitä että kenties kuolleella viisaalla ei ollut eläessäänkään kompetenssia opettaa kuolemattomuudesta.

James Downard kirjoittikin "Pandas Thumbissa" tähän liittyvästä asiasta. Hän nosti esiin sen tärkeän seikan, joka usein väheksytään, ehkä siksi että se on yleinen arkikäsitys. Tässä näkemyksessä tälläiseen humpuukiin hurahtamiseen vaaditaan typeryyttä, "kaikki ruuvit eivät ole kohdallaan". Downard antoi tälle asenteelle kuuluisat kasvot: Richard Dawkinsin ja Bill Maherin. Maher oli kysellyt Dawkinsilta miten ihmiset voivat uskoa mitä typerimpiin asioihin, Dawkins kyseenalaisti näiden typerien asioiden kannattajien älykkyyden. Toisessa päässä on Einstein ja toisessa kaikenlaiset pseudotieteilijät.

Downardista älykkyys on väärä naru josta vetää. Hän esitteleekin useita järkeviä ihmisiä jotka ovat uskoneet hulluihin asioihin. Esimerkiksi Newton oli varsin ristiriitainen hahmo. Sekä erinomaisen tieteen että erinomaisen taikauskoisen sekoilun parissa kunnostautunut hahmo. Syynä ei ole tyhmyys. (Takana ei ole edes uskonto. Pikemminkin uskonnot pysyvät suosiossa samoista syistä.)

Idea takana on psykologinen ilmiö. Ja se ei kuulu pelkästään hulluille tai typeryksille. Se on pikemminkin yleisinhimillistä.

Ihmiset jotka kohtaavat epämiellyttävän totuuden joka kyseenalaistaa heidän näkemyksensä, joutuvat kognitiiviseen dissonanssiin. Heidän on käsiteltävä tätä. Helpompaa on muokata asia sopimaan ennakkokäsityksiin. Tämä (assimilaatio) vaatii vähän muutoksia jo olevaan, eikä tarvitse luopua siitä asiasta jota pitää niin tärkeänä että se löydetty totuus on sille epämiellyttävä. Tämä on ihmiselle kevyintä prosessointia vaativaa, ja tuottaa vähemmän pettymyksiä.

Downard määritteli tämän avuksi lisäkäsitteen, jossa sisältö on seuraava : "No matter how bright they may be in other ways, no matter how carefully educated they have been, such people are perfectly capable of simply not thinking about whatever it is they don’t want to think about." Hän antoi tälle ajattelemattomuuden muodolle nimen MHBS (Matthew Harrison Brady Syndrome) Kaikki ihmiset ovat jossain määrin tämän vallassa. Ne, jotka ovat tätä paljon saavat lisänimen "Tortuca" , joka rinnastaa heidät kilpikonniin jotka näkevät panssarinsa takaa asiat hyvin tietyllä tavalla. He voivat olla huippuälykkäitäkin, mutta he käsittelevät kokemiaan ja tietämiään asioita niin että heidän rakkaat näkemyksensä ovat suojattuna, niille ei sallita negatiivisia ajatuksia.
1: Jos jätetään MHBS, on vielä aktiivinen ja tietoinenkin tapa. Ihminen voi olla aktiivisesti ja älykkäästi "pahasti metsässä". Jos maailmankuvaan uhkaavaan suhtaudutaan siten että "yritän keksiä mikä tuossa kritiikissä on väärässä", ei jää aikaa sen miettimiseen onko kritiikissä mitään perää. Ja tässä yrityksen kautta saadaan usein erilaisia loogisia vaihtoehtoja, tai epävarmuuksia epämiellyttävissä väitteissä. Nämä eivät välttämättä ole laadukkaita, mutta ne ovat olemassa. (Jo ihan sen vuoksi että lopullinen ja varmistettu totuus ei ole inhimillisellä tasolla uskottava ilmiö) Tätä kautta ihminen voi pitäytyä vanhassa väärässä näkemyksessään älykkyydestä huolimatta, eikä tyhmyytensä vuoksi.

Downard huomautti että "Tortucan" on kuten Hank Hanegraaf, joka on älykäs ja varsin vaivaa näkevä ihminen, joka jaksaa ja pystyy kaivamaan lukuisia ristiriitoja mormonien pyhistä kirjoista, koska hän ei ole mormoni. Mutta kun samantasoisia ja samantapaisia ristiriitoja kaivettaisiin Raamatusta, hän ei näe niitä, koska hän on kristitty. Hänen mielessään on torjuntajärjestelmä, joka estää sen että "tärkeitä asioita uhataan". Se, mikä ei ole oman maailmankuvan mukaista, torjutaan. Tämä on todennäköisesti automaattista, joten mitään tietoista manipuloivaa - itselleen tai toisille - valehtelua asiassa ei edes tarvita.

On tärkeää huomata, että "tortuca" voi olla myös väärässä ja oikeassa. Sillä kysymys on ennen kaikkea reagointitavasta. Siksi se, että edustaa vaikka heliosentrikkoa tai mitä tahansa uskovaisesta ateistin kautta laattatektonikkoon, hän voi olla tortuca. Ihminen voi olla jääräpäisen puusilmäisesti oikeassakin!

Downard esittikin että MHBS -linjassa vain harvat ovat vähällä. Tällaisesta ihmisestä hän nostaa esimerkiksi Richard Feynmanin. Suurimmalla osalla älykkäistäkin ihmisistä MHBS -taso on kohtuullinen. Osalla tämä taas voi olla suuri, ja silloin ihminen helposti jämähtää tiettyyn uskomukseensa - olipa hän nerokkaan älykäs tai ei. Toisaalta MHBS ajaa ihmisiä myös yksimielisyyteen ja peräänantamattomuuteen, joten siitä on joskus "tiettyä hyötyäkin".

Kina ja suosionpalautus.

John Pieretin blogissa kirjoitettiin William Dembskin uudesta kirjasta nimeltä "The End of Christianity: Finding a Good God in an Evil World." Kirjan yksi tärkeimmistä teemoista on se, että ateistinen ja agnostinen liikehdintä on hyväksi uskonnolle, koska sillä on merkitystä vain jos kristillisyys on elinvoimaista tämän päivän maailmassa. Tässä kohden on mielenkiintoista miettiä erilaisia kategorioita ja niihin liittyviä sävyjä.

Takana on, jälleen kerran, ideologinen valta, viestintä ja mainonta.

Pelkkä ateismi sinällään ei tietenkään tarkoita uskonnon vihaamista tai vastustamista. Pelkkä ateistien äänekkyys ei tarkoita että olisi jotain jota vastustetaan. Tässä kohden on hyvä muistaa että ihminen voi mainostaa vaikkapa lelurobotteja. Tämä ei tarkoita sitä että tässä vastustettaisiin jotain muuta asiaa. Voi olla että kukaan muu ei tee robotteja. Siksi niille täytyy vain luoda tarve. Tiedottamisessa ja mainostamisessa tavoitteena on tällöinkin valtarakenteen saaminen, mutta tässä ei välttämättä ole taistelua toista vastaavaa systeemiä vastaan. Monopoliasemassa riittää pelkkä tiedottaminen.

Kun taas puheen aiheena on hammastahna, joita on useita erilaisia, voidaan sanoa että eri merkit tiedottavat ja kisaavat keskenään. Valtarakenne on jo erilainen. Näin on, vaikka mainoksessa ei suoraan sanottaisi että "tuo toinen hammastahna ei toimi ja maistuu pahalta ja on ällön väristäkin." Kilpailu on jo läsnä.

Ateismin kohdalla on selvästi myös uskontoa vastustavaa voimaa. USA:ssa henki on vielä vahvempi kuin täällä, mutta täälläkin ateistit masinoivat huippusuositun "Eroa kirkosta" -palvelun. Tässä tarjotaan palvelu, vaihtoehto. Mielenkiintoinen kysymys on enen kaikkea (1) se, miksi kirkko ei tehnyt ja mainostanut tätä palvelua itse. (2) Ja miksi ateistit tekivät sen. Molempien takaa nousee esiin taikasana "intressit".

Kirkko ei tehnyt samaa eroamispalvelua samalla mainosbudjetilla, vaan "UskoToivoRakkaus" -kampanjan, koska se ei aja ensisijaisesti uskonnonvapautta vaan sillä on tärkeämmässä asemassa se, että kirkossa käydään ja ihmiset saavat iloa sen palveluista. Tämä ei tarkoita sitä että kirkko ei ajaisi myös uskonnonvapauden asioita. Mutta jos sen on valittava kahden väliltä, on selvää minkä se valitsee. Sama koskee tietysti kirkosta eroamispalveluakin. Arvojärjestykset ovat erilaisia.

Valtapelissä on hyvä muistaa yksi asia : Taistelu on järkevää vain jos vastustajalla on joukkoja.

Tässä kerron missä kohden Dembski rakentaa "elinvoimanäkemystään" ihan hyvän ja asiallisen perustelutavan päälle. Jotain vastaan taistelu tarkoittaa sitä että tuolla taholla on jotain valtaa. Valtaa on vain elinvoimaisilla asioilla.

Valtaa on suoraan ideologiana, mutta myös symbolejen kautta. Ideologia voi näkyä siten että mennään kirkkoon kuuntelemaan saarnaa, tai että julkaistaan kirjoja joissa on selvää että "tämä kirja on (vaikkapa) kristinuskoa". Mutta ideologia voi näkyä epäsuorasti vaikka siten että vapaapäiviä nimetään sen uskonnon mukaan. Tai päätetään että sateenkaari merkitsee paitsi sitä että ilman fysikaaliset olosuhteet ovat tietyt, myös lupausta siitä että vedenpaisumusta ei tule.

Tämän vuoksi myös symboleja vastaan voidaan taistella. Kun luin John Manin "Terrakotta -armeija" -kirjan, siinä puhuttiin yhdessä vaiheessa kiinassa tapahtuneesta kirjanpolttamisesta. Tämä on paitsi väärän mielipiteen tuhoamista, myös vahva symboli. Kirja mainitsi siitä miten USA:ssa tiettyjen piirien uskovaiset ovat polttaneet "Harry Pottereita". (Tästä on netissä hieman kuviakin.)
1: Tämä on tietysti markkinatalouden lainalaisuudet tuntevien mielestä typerä teko: Joudut ostamaan kirjan jonka poltat. Ja kirjakauppias myy tuotetta, riippumatta siitä luetaanko sitä ikinä. Sama raha tulee samaan kassaan luettiinpa kirja sata kertaa, tehtiinkö siitä paperipaino, laitettiinko se vakauttamaan työpöytää vai poltetaanko se roviolla. Ostamalla Harry Potterin tuet Harry Potter -imperiumia taloudellisesti ihan samalla tavalla luitpa tai sitten poltit niitä kirjoja.
___1.1: Mutta julkisena tekona kirjanpolttaminen on voimakas ja vakiintunut symboli, joka ymmärretään laajasti eri maissa ja kulttuureissakin. Polttaminen tarkoittaa tällöin sitä että "Harry Potter" nähdään pelottavana saatanallisena mahtina, joka on relevantti taisteltavaksi, ja että polttaja uskaltaa ja haluaa tähän taisteluun osallistua.

Suomessa vastaavua kirjarovioita ei ole tietääkseni. Näkökulmat ovat siis suvaitsevaisempia. Kuitenkin täälläkin on ollut polvirukoilua silloin kun eduskunnassa on päätetty homojen avioitumisoikeudesta ylipäätään. Nykyisin keskustelun teema on enemmän "saako kirkossa vihkiä homoja" joka ei minua voisi vähempää kiinnostaa. Mutta tällöin aiheena oli saako homoseksuaali perustaa rekisteröidyn parisuhteen yhteiskunnassa. Kristillistä lakia haluttiin toisin sanoen laajentaa koskemaan eikristittyjäkin.

Tällä hetkellä ateistit ovat ansioituneita (jos niin voi sanoa) symbolien vastaisessa taistelussaan. Uskontojen symbolit esimerkiksi kouluissa ovat herättäneet kiistelyä. Esimerkiksi "suvivirrestä" on keskusteltu, koska se on selvästi kristillinen. Tässä keskustelussa ei ole kyseessä itse kappale (kuten pitäisi, se on kappaleena sen laatuinen että sen ei pitäisi saavuttaa klassikkoasemaa missään sivistysmaassa.), vaan se mitä sen on katsottu edustavan. Ateisti pakotetaan kumartamaan kristilliselle symbolille. Eräässä mielessä suvivirren vastustaminen on samantapainen teko kuin mitä Raamatun rohkeat miehet tekevät. Danielin kirjassahan Nebukadnessar rakentaa valtavan patsaan jonka edessä hän käskee painumaan maahan ja kumartamaan rituaalinomaisesti, tietyn juhlamusiikin mukaan. Sadrak, Mesak ja Abed-Negro kieltäytyvät tästä. Miehet heitettiin uhkailun jälkeen tuliseen uuniin, josta Jumala heidät ihmeenomaisesti pelasti.
1: Tässä tarinassa suurin yhteiskunnallinen valta käski kunnioittamaan tiettyjä rituaaleja ja tekemään niitä. Kumarrushan ei ole itsessään mikään muu kuin symboli, se ei välttämättä kerro ajatuksista mitään, sehän on vain toimintaa. Tässä mielessä minun on vaikeaa ymmärtää näitä miehiä, minulle suvivirsi on vain tylsä laulu. (Tosin jos joku sanoisi minulle että kumarrus on vain tiettyjen lihasryhmien harjoitusta ja venyttelyä, eikä alemmuusaseman osoittamista, niin tulisi siitä outo olo.) Nykyateistit voivat kokea tähän jotain sympatiaa.

Tässä kohden on selvää, että se, että ateistit vastustavat kristillisiä symboleja taatusti tarkoittaa sitä että kristillisyydellä on valtaa, se on merkittävä asia. Ateistit eivät itse asiassa lainkaan kiellä tätä, pikemminkin se on heillä hyvin keskeisessä asemassa. "Elinvoiman" ja "ideologisen arvokkuuden" sijasta heistä kyse on "ideologisesta päsmäröinnistä". Esimerkiksi Sam Harris on puhunut paljon siitä miten erilaisia asioita on uskonnollistettu. Esimerkiksi abortista on siksi tullut leimallisesti uskonnollinen aihe. Abortin puolustamisesta tulee siksi helposti uskonnollisuuden symboli. Tässä on kuitenkin oltava tarkkana, koska ateistikin voi vastustaa aborttia olematta loogisessa ristiriidassa ateismin kanssa.

Tässä vaiheessa näyttääkin siltä että olen ihan samaa mieltä Dembskin kanssa. Että vastustus kertoo siitä että kristillisyys on vakaalla pohjalla, ja että kristinusko on niin erinomainen että ateistikin joutuu olemaan ensisijassa suhteessa siihen. En, sillä takana on tavallaan sanan "tärkeä" ja "elinvoimainen" sanan eri merkitysten vaihtaminen. Jos väitetään että "Tärkeä"(yhteiskunnallisesti hallitseva) on sama kuin "Tärkeä"(ihmisen elämää rikastuttava), tehdään vakava ja huono kategoriavirhe. Tässä se, että jollain asialla on valtaa rinnastetaan sen kanssa että systeemi on vahvoilla. Tosiasiassa näin ei ole.

Tämän ymmärtämiseksi nostan esiin Spartacuksen. Hän oli orja, joka kävi kapinaan ja rupesi taistelemaan Roomalaisia vastaan. Systeemi alkoi siitä että taistelutaitoja gladiaattorikoulussa oppinut Spartacus sovelsi taitojaan keittiöveisten kanssa, mutta eivät areenalla vaan gladiaattorikoulun opettajia vastaan. 70 orjaa oli mukana tässä kapinassa alussa, mutta tämä kapina laajeni ja tähän saatiin valtavasti miehiä. Spartacuksen orjat näyttelivät yllättävän suurta roolia, heillä oli parin vuoden ajan merkittävästi valtaa. 70 miestä ei ole kovin iso ihmisjoukko, mutta se kykeni nostattamaan taisteluhenkeä. Roomalainen itsestäänselvyys orjuudesta kohtasikin erimielisyyttä : Spartacus taisteli koska orjuus oli vahvoilla Roomassa.

Taistelu se ei tarkoittanut sitä että orjuus olisi Spartacuksesta hyvä asia. Tai että orjuus olisi kapinan vuoksi elinvoimainen. Kapina heikensi orjuuttajien valtaa, tosin väliaikaisesti. Orjakapina nimittäin kukistettiin väkivallalla, mikä tarkoittaa sitä että vastarinta voi musertua. William Dembski tuntuu ajattelevan näin.

Kuitenkin kun muistelemme miten Rooma myöhemmin kuitenkin kukistui, muistamme että valta voi todellakin kadota. Ja siihen liittyy usein kapinaa. Kapinointi on siksi merkki vallasta, mutta myös siitä että tämä valta kyseenalaistetaan. Kyseenalaistaminen taas ei lisää valtaa, vaan vähentää sitä. (Jos ei muuten, niin yksi erimielinen kerrallaan.)

Historian aikana monet hallitsevat, suositut ja laajalle levinneet valtiot ovat vain kadonneet. Sama koskee myös uskontoja. Niitäkin on syntynyt ja kadonnut. Uskonnon vastustus nimittäin kertoo vain ja ainoastaan siitä että ateistien mielestä kristinuskolla on liikaa valtaa heidän elämässään. Elinvoimaa ei kukaan kiistä, keskustelu pitääkin nostaa siihen että "pitäisikö sitä olla niin paljoa".
1: Toisaalta: Moittiihan Dembskikin evoluutioteoriaa ja moittii kovaan ääneen ateistejen keulakuvia. Tämä ei kai tarkoita sitä että ateismi olisi hänestä "elinvoimainen" siinä mielessä että hän näkisi sille tulevaisuutta tai näkisi että ateismin sisältö olisi hänen elämäänsä rikastuttava asia. Ateismi on Dembskille tärkeä vain vastustamisen kautta. Hän varmasti kokeekin olevansa jonkinlainen "uskonnon Spartacus", joka taistelee "pahaa kommunistis-satanistis-darwinistis-ateistista Saatanan masinoimaa salaliittoa" vastaan.

Kaiken kaikkiaan olenkin sitä mieltä että vastustus voi ihan täysin tarkoittaa kristinuskon aseman yleistä huononemista. Ehkä kristinuskon symbolinen valta onkin tällä hetkellä suurempi kuin sen kannatus. Moni joutuu musiikin tahdissa osoittamaan kunnioitusta symbolille jota ei koe jakavansa, jonka kokee edustavan valhetta. Tästä voi suivaantua. Laajamittaisella suivaantumisella taas on mahdollisuus muuttaa maailmaa. Maailman muuttaminen tarkoittaa yleisesti ottaen sitä että jokin asia tai ilmiö menettää valtastatustaan ja jotain muuta tulee sen tilalle. Tätä voisi sanoa "Elinvoiman siirroksi". Tässä prosessista tärkeästä voikin tulla turhaa.

Lisäksi on hyvä muistaa että uskonnon heikentyminen ja vahvistuminen on ajallinen vertailuprosessi. Ennen kristinusko on ollut hegemonia. Esimerkiksi Ruotsila on esittänyt että fundamentalistinen näkemys on erittäin vanha ja erittäin uusi. Syynä on hegemonioiden rakenne. Kun jokin asia on hegemonia, se on kulttuurisesti niin "itsestäänselvä", että sen kyseenalaistamista ei edes mietitty. Hänestä valtio perustettiin Raamattupohjaiseen lakiin. Tästä ei puhuttu ääneen. Fundamentalismi oli tämän "vallitsevan systeemin" muutosvastarintaa. Sitä tarvitsi puolustaa vasta kun kaikki eivät kannattaneetkaan sitä. Vasta modernismi ja siihen liittyvä tieteellinen maailmankuva antoi syyn taistella asian puolesta. Tätä kautta fundamentalismin tapa markkinoida itseään on uusi ilmiö. Maailmankuva on sen sijaan vanha.

Vielä minun kouluaikana oli keskittymistä siihen, miten olla kristittyjä. Se oli ikään kuin odotusarvoinen juttu. Jos luokasta löytyi uskonnonopetuksesta vapautettu, tätä ihmeteltiin. Jos ei oltu kastettu, väitettiin että "eihän sulla ole edes nimeä". Uskonnolla oli siis vahva asema, ja se antoi mielikuvissa kaiken nimi-identiteettiä myöten. Tämä kertoo valtavasta hegemonisesta asemasta. Nykyisin on varmasti enemmän tarvetta käsitellä myös sitä, miksi ylipäätään olla kristitty. En usko että tämä on mikään merkki uskonnon hyvinvoinnista ja vakaasta tulevaisuudesta. Se pikemminkin selviää tästä huolimatta kuin sen ansiosta.

Kun lähtökohta on tämä, on selvää että keskustelu ei olekaan merkki siitä että kristinuskolla alkaisi menemään paremmin. Pikemminkin näyttää siltä että sen hegemonian asema on murtumassa. Se, mikä oli sen ennen "itsestään" ja perustelematta, on asetettu kyseenalaiseksi. Ateismi ei ole ollut hegemonian asemassa, joten sen asema ei voi olla ainakaan huonontumassa. Kinastelu kertoo myös sensuurin puuttumisesta: Sensuuripyrkimyksiä voi tietysti olla, mutta ne ovat epäonnistuneet jos kinastelua yltää julkiseen puheeseen asti.

Patsaan kalpea hipiä.

Kun turisti menee vaikka katsomaan Kreikan Parthenonia, riemunkirjava ei ole se määrittely jonka tämä turisti näkemäänsä liittää. Jos häneltä kysytään minkälainen temppeli on ollut aikanaan, vastaus on hyvin samanlainen. Raunio on vain ehjä, väritys on sama. Parthenon on kuitenkin aikanaan ollut värikäs. Sen seinät ovat olleet ainakin osittain maalattuja, kirkkaita värejä on käytetty.

Vuosituhannet ovat vain kuluttaneet siitä värit pois niin että niistä on jäljellä vain minimaalisia jäämiä. Erikoista kyllä, marmorin vaaleaa sävyä pidetään nykyään hienostuneena ja alkuperäisenä. Jos ostat kreikkalaistyylisen patsaan, sen pitää olla valkoinen, koska juuri se on se joka tuo siihen sen filosofisen ja kultturellin ylevän sävyn. Kreikkalainen taiteilija voisi kokea tätä jopa loukkauksena, tai että patsas olisi puutteellinen. Se olisi kuin maalaamaton talo.

Tästä on helppo huomata että ihmisillä on vahva käsitys. Aito antiikkipatsas on marmorinvalkoinen. Alkuperäisellä tavalla väritetty temppeli tai patsas koettaisiin jotenkin epäaitona.

Värit ovat kuitenkin olleet hyvin tavallisia. Syynä on muukin kuin estetiikka. Värejen käyttö on nimittäin myös mahdin osoitus. Ensinnä monet värit ovat olleet aikanaan vaikeasti hankittavia ja tehtäviä, sekä kalliita. Niiden käyttö on siksi verrattavissa kultakoristelujen käyttöön. Ja väreissä on mukana toinenkin tekijä. Maalaaminen nimittäin vaatii työtä.

Itse asiassa koristeellisen maalaamisen vaatimat työmäärät ovat usein yllättäviä. Esimerkiksi John Man kertoo "Terrakotta -armeija" -kirjassa siitä, miten armeijan valmistamisen suurin rajoite oli maali. Sotilaat olivat aikanaan olleet myös hienosti maalattuja, eivätkä savenvärisiä. Ihmiset yhdistävät värittömyyden terrakottasotureihin, ja näkevät helposti vain vain sen että sotilaita oli paljon, ja että ne olivat isoja. Ja että tämä määrä on suurin ja vakuuttavin kiinan mahdon osoitus. Nämä ovat tietysti vakuuttavia saavutuksia. Mutta maalaaminen on silti vaatinut patsaiden muuta valmistusta enemmän aikaa. Maalaamisen hitaus on isompi rajoitus kuin tarvittavien uunien tai saven tai valajien määrä.

Mankin kiinnittää huomiota siihen että turistit haluavat savenvärisiä patsaita. Aidot terrakottasoturitkin olivat ylellisesti väritettyjä, jopa siistimmin väritettyjä kuin keisarin oikeat sotajoukot. Ihmiset haluavat ostaa patsaskopiot savenvärisinä, koska sellaisia ne patsaat ovat. Alkuperäisen kaltaiseksi värittäminen poistaisi aitouden taian. Syynä on varmasti se, että nykyään patsaat ovat savenvärisiä.

Tätä kautta maalaamiseen saadaan kauneuden lisäksi lisäpontta. Maalaaminen on myös merkki siitä että voidaan. Mukana on siis myös pröystäilyn sävyjä.

Voidaankin miettiä sitä, edustaako valkoinen tai savenvärinen patsas samaa ideaalia kuin mikä ideaali näistä vanhoista kulttuureista muutenkin on. Näemme helposti ateenalaiset kreikkalaiset erityisen sivistyneinä ja hienostuneina ihmisinä. Ja että länsimaisen kulttuurin alku on ollut ikään kuin huipentuma jota vain yritetään valjusti kopioida. Mennyttä on siis glorifioitu. Takana on yleinen tapa idealisoida. Jos jokin on kunnioitettavaa, siitä tehdään helposti kaikella tavalla kaikissa alueissa kunnioitettavaa.

Ihminen vain harvoin näkee sitä että hyvin monen taideaarteen takana on ollut paitsi maalari. myös pröystäilynhaluinen mesenaatti, joka on tämän teoksen tilannut ja siitä maksanut. Taiteilijoihin halutaan tietysti liittää mielikuva köyhyydestä, ja moni taiteilija onkin ollut köyhä. Kuitenkin on samalla selvää että pröystäily ja rehentelynhalu ei vielä tarkoita että aikaansaannos olisi ruma tai "ei taidetta". Kaupallisuus ei välttämättä saastaa kaikkea mihin se koskettaa.

Aitoa antiikin henkeä kuvannee tässä hyvin sekin, että Parthenonkin oli temppelitoimintansa lisäksi myös rahavarasto. Deloksen meriliitto, ja myöhemmin Ateenan imperiumi säilyttivät siellä varojaan. Ateenaan on vain jostain syystä helpompi liittää mielikuva hengellisyydestä, temppelitoiminnasta. Rahaa siihen ei yhtä voimakkaasti liitetä. Tämän tuloksena kulttuurikokemus on yhtä lailla "valju ja vain osan näkevä" kuin näkemys temppeleiden ja patsaiden värityksestä.

Eräällä tavalla osuvaa onkin se, että juuri ne unohdetut värit liittyvät siihen unohdettuun pröystäilyyn. Aika on ikään kuin kullannut muistot ajoilta jolloin ei olla oltu edes elossa. Ja sitten menneisyys on kuin lapsuuden kesät jolloin aurinkoisia päiviä oli paljon enemmän kuin sadepäiviä. Asia tuntuu tältä, koska sadepäiviä on karsittu. Jotain on jätetty pois.