Ateismi tuntuu selvältä. Niin selvältä, että jokaisen oletetaan osaavan vastata kysymykseen siitä, onko hän ateisti. Kuitenkin, vaikka tuntuukin selvältä, on hyvin kummallinen. Perusongelmana on se, että ateismi itse asiassa määrittää itsensä teismin kautta. Näin ateismi on yksiselitteisyydessään korkeintaan yhtä selkeä määritelmä kuin teismi. Ja teismi, jos jokin, on sekalaisesti -ellei peräti sekavasti- määritelty ; Teismiä on itse asiassa määritelty esimerkiksi niin (1) epämääräisesti mysteerisyyden, tuntemattoman, ja transsendentin kautta kuin myös (2) jokapaikassa olevana immanenttina läsnäolona ja selkeän yksiselitteisen ideamaailman täydellisenä ideana.Teismi on hyvin sekava, epämääräinen, saivarreltu - jopa bullshitterimäinen - käsite, joten ateismikaan ei juuri mitenkään voi olla eksakti ja selkeä. Voidaan sanoa että ateismissa on varmsti muunnelmia, jotka ovat suhteessa tiettyihin teismin käsitteisiin. Tätä kautta ateismia on varmasti yhtä monenkirjoista -ja epämääräistä ja jännitteistä - kuin teismiäkin. Osa on esimerkiksi ateistinen tiettyihin jumalakäsitteisiin ja toisiin teismin määritteisiin hän suhtautuu kuin ne olisivat irrelevantteja. On selvää että ateismikin on näin ollen pakosti epämääräinen käsite.
Ateismi kuitenkin selvästi koetaan yksiselitteisenä ja ymmärrettynä. Hieman kuten teismikin. Asia muuttuu ymmärrettäväksi jos katsotaankin että uskonto on status quo:n määräämä teismi. Uskonnollisuus ilmenee tietyillä tavoilla ja tietyt näkemykset ovat muodissa. Ja ateismi onkin määritelty nimen omaan yhteiskunnan vallitsevan teismin mukaan. Tästä onkin seurannut varsin erikoisia asioita. Historiassa nimittäin ateismi näyttää olevan jonkinlainen yleinen pilkkasana, jolla on loukattu ja peloteltu.
Jos otetaan lähtökohdaksi se, että teismi värittyy vallitsevan kulttuurin mukaan. Silloin ateismi on käytännössä jonkinlainen vallankumouksellinen voima. Ja kun vastustajaa vastaan on puolustauduttu, on tarvittu uusia asenteita ja tämä seurauksena uskonnollisuuden ilmenemisessä mukaan tulee helposti vahvemmin dogmaattisia muutosvastarintaisuutta. Uskonto ja teismi on näin ollen riskissä muuntautua status quon ylläpitäjäksi. Ateismiin on sitten liittynyt esimerkiksi kaikenlaista väkivaltaisuutta.
Tässä vaiheessa ateismi saakin obskurantteja sävyjä. Sillä jos teismi muuttuu aikojen saatossa, on menneisyyden ateismia ja teismiä hyvä vilkaista historiallisen teismin - ei nykyajan teismin - värittämänä. Kun teemme näin, moni asia joka nykyään näyttää teismiltä onkin joskus ollut ateismia.
Esimerkiksi 100 -luvulla elänyt Tatianus kertoo miten kristittyjä pilkattiin nimellä atheotatous, (kaikista ateistisimmat). Syynä oli se, että kristityillä ei ollut kunnollisia rituaaleja, uhrauksia ja muita vastaavia asioita jotka siihen aikaan liitettiin uskontoon. Justinus esittikin, että kristityt olivat todellakin ateisteja suhteessaan pakanallisiin jumaluuksiin. Näkökulma oli ymmärrettävä koska sen ajan teismi määriteltiin ja koettiin olennaisesti eri tavalla kuin nykyään. Vasta myöhemmin, 160-200 -luvulla, esiin nousi esimerkiksi Tertullianuksen kannattama näkemys, jossa pakanalliset jumaluudet olivat oikeasti demoneja, jotein irtiotto niihin ei ollut ateismia. Jumala on ylempi, eikä demonin kielto ole teismin kieltoa. Syynä oli se, että teismin kuva oli muuttunut kristinuskon saavutettua suosiota ja vallanneen omalle ideologialleen uskonnon ja teismin määrittämiseen ylioikeuden kyseisessä ajassa ja kulttuurissa.
Kun Dawkins nykyajassa muistuttaa että kristityt ovat ateisteja kaikille muille jumaluuksille ja että ateistit vetävät tämän vain yhtä Jumalaa pidemmälle, hän on hyvin oikeassa. Tosin erilaisella tavalla, kuin mitä yleensä tulee mietittyä.
Näin voidaan ymmärtää myös miten buddhalaisuudessa on uskontoa ja ateismia samanaikaisesti. Syynä on suhde yhdenlaiseen suhtautuminen tietyntyyppiseen teismiin ja hengellisyyteen. Luultavasti buddhalainen ei näe suhtautumisessa edes mitään ongelmallista. Kummallisuus tulee lähinnä siitä, että sitä tarkastellaan länsimaisen nykyajan teismin piirteiden kautta. Persoonallinen Jumaluus sidotaan hengellisyyteen niin vahvasti, että muun toimiminen näyttää ateistillekin paradoksilta.
Ongelmallista on tietysti myös se, että itse asiassa teismi elää vahvasti suhteessa ateismiin. Tätä ilmiötä kutsutaan vastaankirjoittamisen periaatteeksi. Näkemykset rypäytyvät ja etääntyvät toisistaan. Derrida esittikin, että tämänkaltaisia asioita tapahtuu helposti määritteille. Niiden sisällöt etääntyvät toisistaan.
Sitten on niitä, kuten minä. Heitä, joista epämääräisyys on huonoutta. Ja kulttuurisidonnaisuus on perustellun ja järkevän sijasta lähinnä muotia. Silloin on otettava irtautuva suhde ; Jos määritelmät ovat niin huonoja että niistä ei saa selkoa - tai niiden relevanttius on pelkän muoti-ilmiönä olemien varassa - ei ole relevanttia, tärkeää tai edes järkevää ruveta sitomaan identiteettiään mitenkään suhteessa tähän. Eihän sitä ymmärretä mistä on kysymys tai miksi sillä on väliä. Maailmankuva ja identiteetti pitäisi sitoa tärkeisiin asioihin tai vähintään johonkin jonka ymmärtää jotenkin. (Muuten ei tiedä mihin päänsä tunkee.) Tätä voisi, paremman sanan puutteessa, kutsua agnostikoiksi. Tästä näkemyksestä teismi ja ateismi -ilmiöt ovat tärkeitä vain siltä kannalta että ne ovat yhteiskunnassa vaikuttava status quo -ilmiö, johon pakotetaan ottamaan kantaa. ~ Vaikka teismi ja ateismi ovat epämääräisiä käsitteitä teistiksi itsensä identifioivia ja ateistiksi itseään identifioivia on ja heidän olemassaoloonsa voi uskoa ihan täysin riennoin, vaikka pitäisi heidän idenfifiointiaan perustelemattomana ja typeränä se ei tarkoita että he eivät tekisi silti sitä. ~ Tällöin teismi ja sen yhtä epämääräinen/kulttuurisidonnainen vastinpari esiintyy kuin turhana ostos-TV -roskana jota kukaan ei tarvitse, mutta jota yritetään pakottaa ostamaan aina ja kaikkialla. Ilman ostopakkoa turhat esineet vain jäisivät ostamatta, mutta pakottamisilmapiirissä kyseisten esineiden kauppaamisen ehtojen muuttamisesta tulee aivan hemmetin tärkeää. Heille teismi/ateismikysymys on itsessään epäkunnioitettava, irrelevantti ja turha, jotain jota voisi pitää jopa harmittomana ja siksi sallittavana hupsutteluna. Mutta sen lieveilmiöt tekevät siitä haitallista.
Otsikko viittaa näkemykseen, jossa status quo -teismi esiintyy jämähtäneenä asiana, josta poikkeaminen tuottaa ahdistusta ; Oman uskon kyseenalaistaminen, kuten ateismin tai jumalanpilkkaan törmääminen, tuottaa kognitiivista dissonanssia. Tämän mukaan uskonnollinen ihminen voi "ateismia" kohdatessaan traumatisoituu ja saa esimerkiksi riivauskokemuksia, joiden katsotaan vahvistavan uskoa ja täten hoitavan kriisin. Tai sitten seuraa luopumus uskonnon antamasta varmuudesta, josta vaihdetaan ateismin antamaan varmuuteen. Sillä kokemus varmuudesta on parempi kuin perusteltu tietämättömyyden tunnustaminen. Ja juuri tämän blogauksen yhteydessä käsityksestä muotoutuu minun silmissäni jotain olennaisen hauskaa.
