Se pieni (fenomenologinen) ero.

Puolisollani ja minulla on hyvin erilainen muisti. Minun työmuistini on huono. Käsittämättömän huono. Turvaudun usein kirjoitettuun muistiin. Käyn kaupassa kauppalistojen kanssa. Pitkäaikaismuistini on parempi. Silti iso osa arjestani menee siihen että tiedän mistä löydän tarvitsemani tiedot, jotka sitten sisältävät kaiken sen mitä en voi muistaa. Joka on paljon. Puolisoni vaan ... muistaa asiat. Ilman apua.

Jossain mielessä filosofisesti meidän muistissamme ei ole mitään oleellista eroa. Voidaan ajatella että muistilaput ja kirjasto jonka on "laputtanut" erilaisilla väliin pykätyillä lappusilla ovat minulle laajennettua fenotyyppiä (extended phenotype). Mielen kohdalla tosin varmaan puhutaan ennemmin laajennetusta mielestä (extended mind). Molemmat ovat muistia. Yksilö on laajempi kuin voisi luulla. (Ja muistilappujen kohdalla jopa intersubjektiivinen. Kenties kirja on tässä mielessä kulttuurille ja älyllisyydelle jopa mieluisampaa muistia kuin aivoissa oleva.)

Tämä blogikin syntyy usein siten että tiedän mistä hakea ja tarkistaa. Käyn läpi omia lappusiani. Kuitenkin fenomenologisesti ero on suunnaton. Minusta tuntuu että "en muista", ja tämä harmittaa perfektionistista sielua ja loukkaa egoistista kaikkivoipaisuusharhaani.

Ja kenties tällä on yhteyksiä suurempiinkin asioihin. (Tosin on epäselvää voiko mikään, edes sinun äitisi, olla suurempaa kuin minun egoni.)

Kun modernia teknologiaa moititaan, korostetaan usein sitä että ihmisten muisti huononee. Tämä onkin varmasti totta. Ennen Raamatun ulkoa osanneita on arvostettu. Koraanin ulkoaopettelu on saavutus. Tietoa päntättiin koska sitä oli vaikeaa hakea. Se minimoi tietotyöhön vaaditun ajan ja vaivan. Internetissä hakeminen on helppoa. Sen sijaan tiedon takaisinlöytäminen ja sen laaduntarkistus on muuttunut tärkeämmäksi kuin asioiden ulkoamuistaminen.

Tässä mielessä kun puhutaan "rapistumisesta", vaikkapa Nicholas Carrin tapaan, voikin kysymys olla siitä että asiaa lähestytään väärästä näkökulmasta. Kenties ulkomuisti ei ole niin relevanttia sen kanssa olemmeko kykeneväisiä ties mihin älyllisiin suorituksiin.

Nähdäänkähän tietokonepelien pelaamattomuus joskus yhden sortin yleissivistymättömyytenä?

Jos katsotaan monia medioita, nähdään että niihin kertyy luetteloja merkittävistä teoksista. Niiden tunteminen on joskus jopa jonkinlainen kulttuurivelvollisuus ; Suomalaisen olisi pitänyt lukea "Tuntematon Sotilas" ja vähintään tuntea "Kalevalan" sisällöstä jotain. Vaikka kirjoja onkin ilmestynyt valtavasti ja yleissivistyksellisesti tärkeitä teoksia on niin paljon että käytännössä kukaan ihminen ei ole ehtinyt lukea niitä kaikkia, niin käytännössä on erilaisia kirjanlukulistoja vaikka sadasta tärkeästä kirjasta ja niistä sitten raksitaan kuinka monta on luettu. Ja tämä on jotain jota kunnioitetaan.

Elokuvilla on hieman sama. Ja jopa televisiosarjoilla. Kuitenkin tietokonepelejen kohdalla tilanne näyttää olevan enemmän sen suuntainen, että ne ovat vain tyhmää ja tarpeetonta ajanvietettä. Jotain josta ei saa kulttuuritekomerkintöjä.

Kuitenkin muistin ja grafiikan kehittyminen on johtanut siihen että moni peli on elokuvaistunut. Jopa siinä määrin että on sellaisia pelejä kuin "The Order 1886" joka on käytännössä yhdellä istumalla läpikäytävissä oleva keskinkertainen ihmissusielokuva jota on koristeltu Quick-Time-Effecteillä. Eli välissä pitää osata painella oikeita nappuloita jotta elokuva jatkaa eteenpäin. Tätä pidetään pellenä, toisin kuin keskinkertaisen ihmissusikirjan lukemista, joka on sentään aikuista tapaa haaskata aikaansa.

Tässä tulee mieleen se, että pelien käsikirjoitus ei usein ole kovin poikkeukellista. Mutta sama koskee keskivertoa kirjaa. Jostain syystä tietokonepelien kohdalla näyttää olevan niin että tietokonepelit otetaan esiin keskitason mukaan mutta kirjallisuudessa ja elokuvissa keskitytään siihen että lajityyppi ansaitsee arvonsa parhaimmistollaan. Ja tässä prosessissa unohtuu se, että kirjallisuudessa keskiverto julkaistu ja suosittu kirja on aikamoista roskaa. Jos kirjallisuus tuomittaisiin kioskikirjallisuuden, "Harlekiini"- ja "Herttasarjan" jne. mukaan niin niiden tuomio näyttäisi hyvin samantapaiselta kuin tietokonepelien saamat arviot.

Olen itse läpikäynyt tietokonepelejä hyvin samanlaisella otteella millä "pikkusormi-ihmiset" läpikäyvät kirjallisuutta ja elokuvia. Tietokonepelien ei jostain syystä aina katsota olevan tämänlaisen näkökulman arvoisia. Tämä tarkoittaa sitä että tietokonepelit tuomitaan kategorisesti. Tässä asenteessa ei voi olla kyse siitä että tietokonepelien sisällöllä olisi merkitystä. Sillä muutenhan ei voitaisi tuomita pelejä kategorisesti. Vian täytyy siis olla mediassa itsessään. Väline tekee median.

Tämä näkökulma on hyvin erikoinen, jopa epäuskottava.

Itselleni on vaikeaa lähestyä tietokonepelejä edes kategorisesti. Sillä itselleni pelin genrellä ja muulla vastaavalla on väliä. On toki mahdollista lähestyä tietokonepelejä näppiurheiluna jossa pelataan nopeammin korkeammalle ja voimakkaammin. (Tai nopeammin, tarkemmalla ajoituksella ja pidemmälle.) Mutta itse en ole kiinnostunut suorittamaan jotain avaruusväistelypelejä tai Tetristä joissa ei ole oikein mitään varsinaista sisältöä tai sanomaa. Itse olen aika vahva tarinapelaaja. Eli katson että "peli on pelattu läpi" sitten kun sen pääjuoni (ja mahdollisesti sivujuonet) on pelattu läpi.
1: Puolisoni on tosin kompletitionisti, eli hänestä pelin läpipeluu tarkoittaa sitä että kerää kaikki peliin liittyvät "Trophyt". Olen siksi esimerkiksi itse pelannut "One of Us" -pelin kaksi kertaa läpi. Mutta puolisoni mukaan en ole pelannut sitä kertaakaan läpi koska kahdesta läpipeluukerrastani huolimatta minulla on alle 10% kaikista pelin Trophyistä.

Itse pelaan kohtuullisen väkivaltaisia tarinapelejä, jotka eivät kuitenkaan ole varsinaisesti sotapelejä, ja voidaan nähdä että se voi olla jopa jonkinlainen osa PTSD -itseterapointia. Eli pelaaminen auttaa minua purkamaan asioita joita minun on tarpeen purkaa.

On selvää että tarinallisiin peleihin voi soveltaa samanlaista tarinankerronta-analyysiä kuin elokuviin. Osittain sen vuoksi että pelien ja elokuvien raja on monin paikoin purkautumassa niin että tulevaisuudessa on olemassa pelejä joiden erottaminen elokuvista on mahdollisesti hyvinkin vaikeaa. (Paina △ jatkaaksesi.) Minusta teos on aina tuomittava partikulaaristi sekä sisällön eikä kansien mukaan. Eli ei tuomita "sarjakuvia" tai "televisiosarjoja" tai "tietokonepelejä" kategorisesti. Tälläinen dikotomisuus on mielessäni asenteellisuutta joka vaatii lähinnä psykologisen vastauksen. (Ja muunlaiset annetut vastaukset ovat vääriä.)

Eli on kysyttävä "mitä tietokonepelit/sarjakuvat/kirjallisuus on tehnyt sinulle väärin". Mikä kokemus asian parissa on johtanut vastenmielisyyden tunteisiin. Vai tuomitaanko asia ilman että on esimerkiksi pelattu läpi ainuttakaan nykyaikaista peliä. Eli tuomio perustuu ennakkoluuloon ja tuntemattoman pelkoon ja vanhoillisuusänkyröintiin jota on kätevää levittää mukavana muutaman lauseen kannanottoina, ilman tieteellisiä lähdeviitteitä joissa väitetyt asiat olisivat todella tutkitusti olemassa.

Mutta sen taakse saadaan kuitenkin jotain.

Marshall McLuhan on tullut kuuluisaksi siitä että hän on miettinyt sitä miten media ei vain välitä viestejä ja asioita. Vaan välitystapa päinvastoin luo ja vaikuttaa vahvasti. "Väline on viesti." Hänen kauttaan saadaan erikoisia puolia tietokonepelikeskusteluun.

McLuhan keskittyi siihen että kirjat ovat erilaisia kuin vaikka televisio-ohjelmat ja elokuvat. Ja hän oli siitä viisas, että hän ei keskittynyt niihin eroihin jotka tuntuvat olevan katoamassa. Ennen kirjat tehtiin paperista ja elokuvat olivat erityisellä filmillä. Nykyään niin kirjat kuin elokuvat ovat monesti digitaalisia tallenteita. Eikä tämä tallennusmuoto tunnu pilaavan sisältöä. Ihmiset eivät esimerkiksi välitä siitä että olen lukenut "kulttuurisia teoksia" digikirjoina. (Itse en tosin pidä digitaalisista kirjoista koska laitteet ovat kenkkuja eli en käytä niitä kovin sujuvasti.)

McLuhan luokitteli sen sijaan eri mediat sen mukaan olivatko ne kylmiä (cold) vai kuumia (hot). Tämä luokittelu voi toki sanavalinnoiltaan muistuttaa modernia "hot/not" -meininkiä. Mutta kysymys ei ole siitä onko jokin media suosittua tai ei-suosittua. McLuhania kiinnosti, sinänsä aidosti merkittävä kysymys, siitä miksi kirja ja samasta tarinasta tehty elokuva, tuntuvat keskenään usein hyvin erilaisilta. (Joka on myös merkittävä siinä mielessä että historia näyttää demonstroivan sen, että jos tietokonepelistä tehdään elokuva, niin tämä elokuva on erityisen huono elokuva. Toki moni elokuva on onnistunut samaan tapaan pilaamaan kirjan.)

McLuhanin mukaan kylmä ja kuuma media tunnistettiin/luokiteltiin sitä kautta, että kuuma media on "high definition", se tarjosi paljon ärsykkeitä yhdelle aistille. Se vaatii harjoittajaltaan vähemmän osallistumista. Kylmä media taas vastaavasti oli "low definition" ja vaati paljon osanottoa ja keskittymistä.

McLuhanin maailmassa esimerkiksi radio oli "hd". Tätä voi olla vaikeaa kuvitella nykyaikana jolloin HD nimenomaan ärsyttää kaikkia mahdollisia aisteja niin että virtuaalitodellisuus ikään kuin luodaan ihmisen mieleen. Mutta radio käyttää kuuloa ja tarjoaa uutisia ja viihdettä. Vastaanottajalla ei ole valtaa siihen minkälainen viesti kulkee läpi. Radiotoimittajat ja muut radion puolella tekevät hoitavat suurimman osan asioista heidän puolestaan. Radionkuuntelija tulee "puhtaaseen pöytään". Jopa uutisissa vastaanottaja on passiivinen vastaanottaja jonka "päähän kaadetaan tietoa".

Symbolista tulkintaa vaativa media taas on aina kylmää. Näin ollen esimerkiksi vanhojen käsikirjoitusten tulkitseminen ja keskustelu on viileää. Ne vaativat osallistumista (involvment) tai ne eivät toimi. Tähän eroon saadaan tietysti kunnioitusta ja arvostusta. Tässä mielessä viileyteen voidaan saada aikaan kulttuurisuutta. Kun vastaanottaja tekee jotain aktiivisesti asioita tulkiten, on selvää että hän ottaa osaa eri tavalla. Ja tätä kautta kaikki mediat eivät ole samanarvoisia. Toki McLuhan itse ei tuominnut medioita roskamedioiksi tai laatumedioiksi samaan tapaan kuin mediakriitikkoa leikkivät änkyrät. Mutta tätä voidaan käyttää pohjana sellaiseen pienillä moraalisitoumuksilla.

Tietokonepelien kohdalla onkin eritystä kiinnittää huomiota siihen miten vanhat "Roguelike" -pelit ovat itse asiassa jotain jotka ovat "käpylehmiä" verrattuna nykyajan grafiikkaan. Kun perusargumenttina tuntuu olevan se, että pelien harjoittajilla on vähän mielikuvitusta koska tietokonepelien maailma simuloi heille tapahtumia, he eivät ehkä mieti sitä että jos jossain "ADOM" -pelissä on ruutu jossa pitää oikeasti kuvitella että vihreä D -kirjain on lohikäärme ja ruskea r rotta ja # kuvaa seinää, niin seuraaja joutuu tekemään aika ankaraakin symbolista tulkintaa saadakseen kuvatusta tilanteesta selvää. Tämä vaatii jonkinlaista mielikuvitusta.

Toisaalta muutenkin tietokonepelit tuntuvat muutenkin olevan "vaativia" (involvment). Tietokonepelit nimittäin toimivat useilla eri tasoilla. Niissä on kuvaa, niissä on ääniä. (Peräti usein taustasoundtrack jossa on musiikkia, ääniefektejä ja keskusteluja. Näitä voidaan pyörittää päällekäin joten seuraaminen johtaa siihen että vastaanottaja ottaa vastaan aika paljon dataa samanaikaisesti. Valikoinnista ja keskittymisistä eri puoliin syntyy osallistujan roolin aktiivisoituminen.)

Lisäksi pelaaja joutuu oikeasti osallistumaan tapahtumiin jotta nämä etenevät. Ja tässä osallistumisessa voi epäonnistua. Lisäksi monia osallistumisia voi säätää niin että seurauksena on erilaisia tapahtumia. Esimerkiksi "Skyrimissä" ja monissa muissa isoissa avoimen maailman peleissä pelaaja joutuu usein tekemään vaikeita valintoja jotka vaikuttavat siihen mitä hänen ympärillään tapahtuu jatkossa. Tietyt valinnat voivat myös avata monenlaisia alitapahtumia jotka ovat toisiaan poissulkevia. Näistä valinnoista ja niiden seurauksista syntyy kuvaus jotka ovat yleensä niin koherentteja että niistä syntyy jonkinlainen kuvaus siitä millä asenteilla kyseinen maailma toimii. (Esimerkiksi "Red Dead Redemption" on täynnä tilanneironisuutta, jossa seuraukset ovat jotain hyvin muuta kuin mitä tekoa tehdessä on tavoiteltu.) McLuhanin hengessä tietokonepelejen aistiärsyke (stimulation) vaatii vahvaa sitoumusta ja läsnäoloa (involvment) osallistujalta.

Toisin sanoen

Tietokonepelejä tulisi kunnioittaa eikä halveksua jos kategorisia luokitelmia haluaa esittää. Jos tietokonepelin haluaa tuomita, on tuomittava sen käyttötapa. Näin ollen onkin kenties sanottava että jos halutaan tuomita tietokonepelejä, on tuomittava vaikka sitä miten pelejä käytetään opetuksessa tavalla joka ei opeta. Tai miten tietokonepelien sisältö on liian usein huonosti käsikirjoitettua. Tai miten tietokonepeleissä esitetään moraaliltaan kyseenalaisia asioita joita tulee tuomita vain siksi että tälläistä tapahtumaa ei saa kuvata missään mediassa vaan tälläiset tulee moralisoida ja sensuroida.

Tälläisestä tosin saattaa saada moralistin maineen. Etenkin jos haluaa oikeasti vain dissata tietokonepelaajia koska on jostain syystä päättänyt että tämänlainen ulkoryhmä (outgroup) on hauska tapa luoda itselle identiteettiä sitä kautta että mitä ei ainakaan ole itse. Ja tälläinen partikulaari torjunta ei voi koskaan tuottaa sellaista sisältöä jossa tuomitaan kaikki pelaaminen ja kaikki pelit. Siinä sen sijaan asetetaan haasteita jotka tietokonepelit voivat vähintään teoriassa ylittää.

Ehkä kysymys ei olekaan mediasta vaan elämäntavasta.

Tietokonepeleissä onkin usein kyse siitä että maailma asettaa tietynlaisia ihanteita ihmisille. Ja hämmentävissä määrin hyvä ihminen on aktiivinen tavalla joka sisällyttää ulkoilua ja sosiaalisuutta. Ja tätä kautta ekstroverttiutta pidetään positiivisena. Toki tietokonepelit voivat sotkea tätäkin jaottelua ihan sillä että joku "Pokémon Go" vaatii ulkoilua. Tässä mielessä tietokonepelikritiikki voidaan liittää osaksi nörttien elämätavan halveksuntaa. Joka on hyvin yleistä, etenkin vanhemman polven harrastamaa.

Sellaisten jotka voivat vittuilla sinulle junassa siitä että keskustelet somessa australialaisen evoluutiofilosofin kanssa siitä miksi kielet ovat tai eivät ole kieltä sen sijaan että olisit aidosti ja keskittyneesti läsnä ja katsoisit sitä iänikuista maisemaa joka on nähty miljoona kertaa ja keskustelisit aidosti ja vastavuoroisesti jonkun sellaisen vanhan käniskön kanssa josta on erityisen mukavaa mainostaa muille olevansa nuorekas ja aktiivinen hyvä ihminen koska keskustelee elävästi ja spontaanisti nuorison kanssa.

Suurimmalta osin tietokonepelikritiikki kohdistuukin elämäntapaan. Nähdään että tietynlainen rooli muistamiseen ja keskittymiseen ovat hyviä ja toiset huonoja. Tässä kohden näkökulma ei ole McLuhanin mallista vaan viittaa enemmän Nioholas Carriin. Hän on tuonut "The Shallows" -kirjassa esiin sitä miten media vaikuttaa ihmisten muistiin. Carr on sitä mieltä että lukeminen pinnallistuu ja ihmisistä tulee tietokoneiden vuoksi keskittymiskyvyttömiä. Ja tämä estää mediaa käyttävien ihmisten intellektuellisoitumista. Carrilla tuntuu olevan aika vahva asenne siitä että vaikka esimerkiksi internet tarjoaa yhä enemmän ja enemmän tietoa niin ihmiset ovat silti yhä tyhmempiä ja tyhmempiä.

Osittain tämä on tietenkin harha. Vertauskohtana ei ole Herttasarjan kirja ja kissavideot vaan kissavideot ja James Joycen "Ulysses". Osittain tässä on myös siitä että kysymys on jostain muusta. Olen itse asiassa jopa hieman Carrin kannalla. Media vaikuttaa varmasti siihen minkälainen muistiprofiili on kannattava. Ja tämä taas on yhteydessä siihen miten käytämme aivojamme.

Ero ei ole kuitenkaan välttämättä samaa kuin tuomittavuus. Carrilla on toki sellaisia ajatuksia että tulevaisuudessa ihmiset lukevat nopeasti ja hajanaisesti erilaisia asioita. Tämä estää heitä keskittymästä pitkäjänteisesti. Näin ollen uhkana on se, että tulevat sukupolvet eivät enää osaa esimerkiksi keskittyä siihen että lukisivat kokonaisen kirjan. Itse taas näen että tietokoneet ovat jo nyt "tuottaneet suunnilleen sen mitä ne tuottavat". Ja kokonaisuus näyttää olevan se, että maailmassa on paljon eklektisia nörttejä. Jotka ovat peräti arvostettuja.

Kenties tässä onkin tapahtumassa muutossuuntaa myös eri suuntaan. Ennen on tarvittu enemmän ulkoamuistamista. Nykyään on kenties järkevämpääkin ulkoistaa yksittäiset faktat. Niiden pänttääminen sellaisenaa on jotain jolla on käyttöä vain pubin tikkakisoissa. Sen sijaan ainakin itselleni on kehittynyt aivan erityinen "älyllisen työn tekemisen malli" jossa keskityn enemmän siihen että opin sen missä jokin tieto on. Ja loppu on sitten perustelun ja päättelyn mekaniikkaa eli sitä miten faktoja voi yhdistää toisiinsa. Tätä kautta minulle on syntynyt tekemisen tapa joka täyttyy Carrin tuomitsemasta hampsimis-keräily -asenteesta jossa ulkoluku on halveksittua ja faktantarkistus arvossaan. Heuristiikka ennen sisältöä -ajattelutapa ei mielestäni ole epä-älyllistävää.
1: Tosin minulla onkin hirveän huono työmuisti. Kognitiotieteen luennoilla tehtiin joskus sanamuisteluasioiden demonstrointeja ja työmuistini oli koko luokan huonoin. Ja ikävä kyllä jos tässä oli mukana häiritsemistä niin tulokseni romahtivat tästä surkeasta tilastollisesti enemmän kuin terveillä vaikka heillä oli enemmän mistä pudottaa..

Kenties tässä onkin asenteena se, että pessimistiset konservatiivit ovat aina esittäneet kritiikkiä uutta teknologiaa vastaan. Elokuvat olivat halveksittuja siihen asti kunnes älyköt ottivat alan haltuunsa ja käsittelivät sitä järkevästi. Tämä valittaminen uusista medioista on niin kaikenkattavaa ja yleistä että ei huomata että ne vanhat pelonaiheet ovat paljastuneet hoopoiksi. Esimerkiksi nykyään meillä on televisiosta huolimatta ihmisiä joista hyvin pieni prosenttiosuus on lukutaidottomia. Menneisyydessä on ollut tilastollisesti useammin lukutaidottomuutta. Joten tosiasiassa trendit eivät ole, kaiken mediakanavien lisääntymisestä huolimatta, ole sen suuntaisia että oltaisiin menossa kohti jotain hedonististen dementikkojen aivokääpiölandiaa. Todellisuus ei kuitenkaan ole "idioluutio" -elokuvaa.

Todellisuus  on enemmän sitä että media vaikuttaa siihen mitä meidän kannattaa tehdä itse. Esimerkiksi itse en laske yhtään mitään päässä. Suhteeni matematiikkaan on se, että opettelen kaavoja ja keskityn siihen miten asioita todistetaan kuin siihen että osaanko laskea kivasti yhteen ja kertoa päässä. Kertolasku tehdään laskimella. (Ennen on ollut laskutikkuja joilla on itse asiassa "huijattu" samalla tavalla. Viisas pääsee vähemmällä ja keskittyy siihen mitä ei voi teknologistaa niin että hänen tuotoksensa ovat mahdollisimman hienoja.)

Toki itse kukin voi saada itselleen egoa siitä että edustaa viimeistä aitojen älyköiden sukupolvea. Tässä on varmasti itseriittoisen ihanaa viittailla johonkin Neil Postmanin "Huvitamme itsemme hengiltä" -asenteiseen. Hänen mukaansa kulttuuri rappeutuu koska ihmiset menevät viihdemedioihin. Tosiasiassa voi olla kuitenkin niin ettäkirjallisuudesta tulee yhä vähemmän merkittävää kun mietitään miten sivistynyt ihminen on. Todellisuus näyttää enemmänkin siltä että lukutaidon määrä kasvaa, mutta sen merkitys tiedon välittäjänä ja sivistyneisyyden osoittajana heikkenee.

Ennen köyhälistö kaivoi ojaa tavalla jossa he eivät näkyneet älymystölle eivätkä varsinkaan jättäneet ajatuksenkulkujaan talteen ihmisten nähtäväksi, nykyään tyhmälistö lukee "suoralla kielellä ja rehellisellä puheella" täytettyjä roskajulkaisuja tai viihdetähtien toilailuista kertovia hupijuttuja ja kirjoittavat näistä asioista tekstimuodossa internettiin. Kun kirjat voi julkaista ilmaiseksi blogeissa, kuka vaan voi tehdä ja kirjoittaa. Kun kirjat vaativat kustannustoimittajan ja kirjailija statusta, ei köyhälistön mielipiteitä nähty. Nykyään suuri osa ihmisistä mieltää itsensä internetajattelijaksi. Tosiasiassa on uskottavaa että laadukasta ajattelua ei ole sen vähempää kuin ennenkään. Voi olla että älyllisyyttä on aivan sama osuus ihmiskunnasta ja kulttuuri ei kokonaisuudessaan ole sen rappeutuneempaa kuin ennenkään. Sen sijaan laaduton materiaali vain näkyy paremmin ja enemmän. Tässä mielessä internet ei tosiasiassa luo massatyhmyyttä vaan enemmänkin levittää sitä tehokkaammin ympärilleen niin että tämä tyhmyys demonstroituu ja häiritsee. Tosin tämä vaatii sen että tyhmälistö on luku- ja kirjoitustaitoista joten he ovat tässä mielessä huomattavasti älyllisempää tyhmälistöä.

Uskallankin sanoa että tietokonepelien halveksunnassa on kysymys älyllisyysidentiteeteistä ja elämäntapakriitikoista. Itse näen että tässä on klassinen ajatus johon törmää usein kirjallisuuden kohdalla ; Laatu ei ole sitä onko teos suosittu tai klassikkoainesta vaan siitä että tarvitaan joku älykkö jolla on status sanomaan että tämä on hyvä teos. Ehkä tietokonepelitkin saavat tulevaisuudessa jotkut Peter von Baghinsa. Sitä ennen joudutaan kuuntelemaan paljon sitä että joku tuottaa asenteellisen höpölyhärin jossa pitää pelaamista höpöjuttuna.

Olemmeko taskulaskinten turmelemia?

Nuorempana kun työskentelin bingossa, käsittelimme käteistä rahaa kassavastuulla. Laskimia ei ollut ja työt kannatti tehdä vähintään kohtuullisen ripeästi. Tämä hioi päässälaskutaitoja sen verran että normaaleimmat yhteen-vähennyslaskut ja muut vastaavat sujuivat melko hyvin. Nykyään lasken yksinkertaisetkin laskutoimitukset laskimella. Jos minulle annetaan ihmisen syntymävuosi, tarkistan tarvittavan miinuslaskun laskimella. Toisaalta nykyään hallitsen huomattavasti mutkikkaampia matemaattisia ideoita ja konsepteja kuin nuorena. Jossain määrin perinteinen laskutaito on minulle vain "suorittavaa työtä" kun taas aito ja puhdas "ideoiden matematiikka" tehdään ennen tätä suorittavaa työtä. ; Minulle on myös palkitsevampaa keksiä miten ongelma ratkaistaan kuin oikeasti ratkaista tätä.

Nähdäkseni tämä on kaikki mitä tarvitaan kun mietitään teknologian rappeuttavuutta. Jos mietitään vaikka Nicholas Carrin ajatuksia rappeutumisesta, hän esittää että automaatio tekee meistä tyhmiä. Toisaalta Alfred Whitehead voidaan nähdä henkilönä joka näkee että teknologia itse asiassa vapauttaa meidät miettimään relevantimpia asioita. Tästä debatista voi sitten lukea vaikka ihan kiinnostavaa analyysiä "Philosophical Disquisitions" -blogissa. Jossa argumentisto asetetaan toisiaan vastaan. Siinä nähdään että Carr esittää argumentin ja Whiteheadia voidaan käyttää heikentämään tai jopa kumoamaan tätä argumenttia.

Kuitenkin tuo matematiikkakulma on siitä kiinnostava että jossain määrin se näyttää että molemmat voivat olla oikeassa. Kysymys on siitä mikä nähdään relevantiksi. Jos päässälaskutaitoa pidetään relevanttina niin taskulaskin todellakin rappeuttaa.

Itse näen että Wikipedia ja kirjahyllyni voidaan nähdä rappeuttavana voimana aivan kuten taskulaskinkin. Tosiasia on, että minulla ei ole kovin hyvää muistia. Sen sijaan olen lukenut paljon kirjoja ja minulla on yleisnäkemys mistä löydän mitäkin. Minulla on kirjahylly jossa jokaisen kirjan välissä töröttää kirjanmerkkejä. Kun samassa kirjassa voi olla kymmenenkin merkkiä on selvää että ne eivät näytä kohtaa jossa olen kirjassa vaan jotain johon on kätevää palata. Se mitä teen on että tarkistan yksityiskohtia kirjoista tilanteen mukaan. Vaeltelen karkkipaperista revityillä siivuilla tuettua ulkoistettua muistia.

Tämä on oleellisesti erilaista tietoa ja taitoa kuin sen tyylinen viisaus jota kunnioitetaan islamilaisissa maissa. Sellaista jossa opitaan "Koraani" ulkoa. Myös Suomessa voidaan korostaa miten vanha kansa osasi "Kalevalan" runoja hirveitä määriä ulkoa. Nämä ovat kieltämättä upeita kognitiivisia saavutuksia. Jotain sellaista joka vaatii joko syvää harjaantumista tai jonkinlaisen idiot savant -autistin. Minä taas näen että tarkistaminen on jopa hyve. Sillä sitä kautta lähteen sisältö tulee vielä viime hetken tarkistettua. Tämä johtaa sellaiseen itsekriittisyyteen johon omaan muistiinsa ja itseensä täysin luottava voi helposti unohtaa. Mutta joka on silti tarpeellista.

Toisaalta on hyvä huomata että ihmiset eivät nykyäänkään ole keskimäärin kovin viisaita tai hyviä. Eivät edes ei-diginatiivia edustavat ihmiset. Kun olen keskustellut internetissä voidaan huomata että täällä on vanhempaa ja nuorempaa keskustelijaa. On kenties hyväkin huomata että nykyajan nuoret ovat idiootteja. Mutta niin ovat aikuiset, vanhat ja keski-ikäisetkin. Suurin osa ihmisistä on. Sen sijaan ei ole havaittavissa että ne aikuiset jotka internetissä peuhaavat että tiki-tiki eivät selkeästi osaa esimerkiksi perustelurakenteita sen paremmin kuin nuoremmatkaan. Koulutus ja harrastuneisuus painaa, ei se mihin ikäryhmään kuuluu. Mielestäni tämä vihjaa siihen että "rappeutumisesta" on kenties liiallista puhua. Suuri osa ihmisistä on unohtanut valtaosan yleissivistyksestään lukion jälkeen. Taidot on hankittu ylioppilaskirjoituksia varten. (Ja jollain ikäryhmillä tämäkin koulutustaso on voinut olla harvinainen. Eikä sitä ole oltu motivoituneita hankkimaan myöhemmälläkään iällä.)

On selvää että jotkin taidot ovat heikkoja. Ja tämä voi vaikuttaa. Esimerkiksi asioiden yhdisteleminen todellakin vaatii sitä että myös on jonkinlainen käsitys näistä tosiasioista. Ja tätä kasaumaa ei helposti hanki jos tiedon vain helposti lataa internetistä. Tämänlainen kaavamainen tiedon hakeminen voi kankeuttaa. Mutta toisaalta mukana voi tulla uudenlaisia taitoja.

Perimmiltään teknologian rappeutumisasia liittyykin vahvemmin siihen että elämmekö sellaista aikaa jona teknologia voi hoitaa kaikki ihmisen tehtävät. On mahdollista että jossain vaiheessa teknologinen kyvykkyys on niin hyvä että ihmiselle ei jää toimea. Ja silloin on hyvinkin mahdollista että meidän ei tarvitse harjoitella mitään. Ja silloin kaikelle voi käydä kuten minun yhteenlaskutaidolle. Toisaalta onko tällä relevanssia kun koneet jo hoitavat nämä asiat. Se on sitten toinen kysymys. Ja sillä on oikeastaan relevanttia tämän keskustelun kannalta vain siksi että kun Carr ja Whitehead käsittelevät rappeutumista, he itse asiassa arvottavat taitoja toisten yli tai alle perimmiltään eettisesti. Se että jotain nähdään "aitona sivistyksenä" ja toista taitoa "turhanpäiväisenä ajanhaaskuuna" koostuu muustakin kuin taidosta, suoriintumisesta ja onnistumisprosenteista. Siksipä teknologiafobiaa onkin niin helppoa liittää moralismiin.

Miksi on tärkeää että lapset oppivat vaanimaan?

Ylläoleva video on hieman erikoinen löydettävä huumoriin keskittyvältä kanavalta. Sen perusviesti on kuitenkin tärkeä. Se viittaa siihen miten media vaikuttaa keskittymiskykyymme. Olen itsekin ollut tässä mielessä "Nicholas Carrin hengessä" liikenteessä. Hänestä internet on viestintäkanava joka kannustaa lyhyttempoisuuteen ja poukkoilevuuteen. Ja että tämä vaikeuttaa pitkien keskittymistä vaativien toimien tekemistä. Eli internetin helppo tiedonhaku - yhdessä sen kanssa että sivupoluille houkuttelevia häiriöitä on koko ajan läsnä ja viihdettä on aina hyvin nopeasti saatavilla - johtaa siihen että ihmiset ovat itse asiassa pinnallisia.

Tässä on toki sekin puoli, että ihminen on hyvin huono sietämään tylsyyttä. Tästä hyvänä esimerkkinä on se, että ns. white torture on kidutusta. Tässä kidutuksessa ihminen laitetaan äänettömään täysin valkoiseen huoneeseen, ja jopa hänen ruokansa on täysin valkoista. Kidutettava ei saa puhua. Tämä ei kuulosta juuri miltään, mutta huoneen teho perustuu sensoriseen deprivaatioon. Hallusinaatiot, joissa nähdään ja kuullaan harhoja, alkavat jo varsin pian tämänlaiseen huoneeseen laittamisen jälkeen. Ajantaju sotkeutuu. Tämä muistuttaa että ihminen vaatii jonkin verran jotain virikkeitä pysyäkseen lainkaan toimintakuntoisena.

"Rillit huurussa" -sarjan henkeen voisi jopa todeta että jos ulkomaailma olisi niin hieno, niin miksi ihmiset sitten ovat tehneet sisätiloista ja virtuaalitodellisuudesta niin loppuunsa asti hiotun. Ja syy miksi ei mennä esimerkiksi lapsena ulos leikkimään, on siinä että tietokonepelit tekevät sen kaiken paremmin. (Jossain mielessä.)

Kuitenkin keskittymiskyky olisi sekin hyödyllinen taito. Mutta en kuitenkaan pidä puhdasta tylsyyttäkään hyödyllisenä. Kuitenkin, ainakin omalla kohdallani, on yksi tilanne jossa hyvinkin rajua tylsyyttä voi kestää. Se on vaaniminen. Tätä taitoa voi soveltaa luontokuvaamisessa.

Otan tästä esimerkiksi sisiliskon. Ne ovat kooltaan pieniä ja kohtuullisen vikkeliä. Tässä mielessä ne ovat hankalia kuvauskohteita. Kuitenkin ne ovat samalla yllättävissäkin määrin paikkauskollisia. Esimerkiksi meidän lähellämme sisilisko on aina vähänkin aurinkoisina päivinä erään betonisen ojavesiputken päällä. Se syö hyönteisiä jotka erottuvat putkella ja paistattelee putkeen suoraan paistavassa valossa, putken päässä ei ole varjoja. Tämä tarkoittaa sitä että kun on kerran nähnyt sisiliskon, sen jatkolöytäminen on todella helppoa.

Sen lähestyminen ei kuitenkaan ole mikään yksinkertainen temppu. Sillä liian nopea tai äkkinäinen liike saa sen pakenemaan. Lisäksi liskot ovat sen verran älykkäitä että ne selvästi tiedostavat ihmisen vaikka tämä liikkuu hiljaa. Siksi lähestymisessä pitää olla hyvin rauhallinen. Toisaalta liskot tuntuvat jotenkin myös "kesyyntyvän" siinä mielessä että ne tottuvat tietynlaisiin ärsykkeisiin ja oppivat että ne eivät ole vaarallisia. Siksi liskosta pääsee kärsivällisellä lähestymisellä melko helposti ottamaan superlähikuvia niiden silmästä.

Vaanimisessa tuntuu olevan jotain sellaista jossa on helppoa ylläpitää tarkkaavuutta pitkiä aikoja ilman että oikeastaan mitään tapahtuu. (Joka taas on yleensä vaikeaa kaikessa muussa.) Vaikka mitään ei tapahdu, se ei ole pitkästyttävää. Siinä menee pitkiä aikoja tarkkaavaisessa ja keskittyneessä tilassa ollessa. Ja toisin kuin onkimisessa, jossa opetuksena on se, että onki laitetaan ja sitten odotetaan sellaisella tavalla jossa voi miettiä omiaan, ei vaanimisessa ole tämänlaatuiseen varaa. Vaaniessa mieli ei voi lähteä vaeltelemaan sivupoluille. Ja tämän vuoksi kannustankin ihmisiä siihen että lapsia, tietokonepelaamisen lisäksi, käytettäisiin luontokuvaamassa, metsästämässä - tai minun puolestani vaikka harjoittelemassa tarkkuuskivääriammuntaa - jossa on jonkinlainen vaanimiselementti. (Onkiminen ei kelpaa vaanimiseksi, syistä jotka aiemmin ilmaisin.) Vaaniminen tekee ihmeellisiä asioita keskittymiskyvylle muuallakin. Jota sitten tarvitsee esimerkiksi opiskelussa, pitkien tiedekirjojen pänttäämisessä tai naisten kanssa ostoksilla käydessä.

Welcome back again in the "Art of Induction"

"Sherlock" -televisiosarjassa modernisoitu Holmes on internetissä. Sarjassa häntä kuvataan sellaisilla termeillä kuin "internet phenomenon". Syynä tähän on Watsonin pitämä blogi, jolla on paljon lukijoita. Hän kuvailee hieman Holmesin ratkaisemia rikoksia ja tämä on ihmisistä niin ihastuttavaa että he itse asiassa haluavat turvautua Holmesin taitoihin yksityisetsivänä. Mielenkiintoista ja oleellista on sekin, että Holmesilla itsellään on nettisivut nimeltään "The Science of Deduction". Se ei ole suosittu koska hän luettelee siellä sellaisia oleellisuuksia kuin esimerkiksi yli 150 eri sorttista tupakantuhkaa ja niiden erotusmetodologiaa. (Josta Watson kommentoi siihen suuntaan että ihmisiä ei kiinnosta sellainen ollenkaan.) Ihmiset haluavat lukea Watsonia ja Watson on Holmesille tärkeä meinostuskanava. Mutta kukaan ei kuitenkaan halua tilata Watsonin palveluja salapoliisina.

Tämä ilmapiiri televisiosarjassa kuvastaa jotain oikeastakin elämästä. Samaa saa esille katsomalla facebookin internetilmiötä nimeltä "I Fucking love science" : Sitä kritisoidaan varsin osuvasti otsikolla "You're not a nerd, geeks aren't sexy and you don't "fucking love" science". Se huomauttaa varsin osuvasti siitä, että ihmiset eivät ole kiinnostuneita tieteestä. Sen sijaan (rivot) vitsit kuten biologiset malliluurangot ottamassa toisiaan suihin kiinnostavat. Maailmankuvalliset, yleensä liberaalit, kannanotot kiinnostavat. Ja silloinkin kun näyttää pinnallisesti siltä että ihmisiä kiinnostaa jokin tieteeseen liittyvä, kyseessä onkin esimerkiksi kuva tähtitieteellisistä kohteista kuten galakseista. Jotka nähdään esteettisen taustan eikä tieteen kautta. "There's nothing "scientific" about it. It's just an image. There isn't anything that makes this more qualitatively scientific than say, a picture of some rocks, or some cereal. Galaxies are comprised of objects, and this is just a visual depiction of one. And it's not even a photograph. These are just images of things. What exactly makes this scientific?"

Tämä tausta voi ajaa meidät vaikkapa McLuhanin suuntaan. Hänestä media on viesti. McLuhanin "Understanding Media" on tullut tunnetuksi sellaisten ajatusten kuin "maailmankylän" kautta. Ja hänen tästä termistään onkin tullut levinnyt ilmiö. Kiinnitän huomiota kuitenkin ensi sijassa McLuhanin subtitleen ; "The Extensions of Man". Sillä se kuvaa analogian kautta hänen ajatustapaansa. Hän näki että media on aina ihmisyydelle jonkinlainen jatke. Tässä mielessä media on korostetusti samanlainen kuin Dawkinsin extended phenotype ; Ihminen laajentaa vaikutuspiiriään median kautta samaan tapaan kuin mehiläinen laajentaa vaikutuspiiriään ruumiinsa ulkopuolelle rakentamalla mehiläispesän.

McLuhan korosti että jokainen media tekee aina monta asiaa. Se on laajennus jollekin piirteelle. Mutta se on aina myös jonkinlainen amputaatio. Kun median vaikutuksia mietitään onkin hyvä ottaa käyttöön muukin kuin se mikä on median ensin mieleen tuleva funktio. Analyysin ytimessä on ns tetrad, neljällä tavalla median välinettä kartoittavaa kysymystä;
1: Mitä media tai teknologia laajentaa? Laajennus on usein se joka ensimmäisenäkin tulee mieleen, se on se syy minkä vuoksi ihmiset ovat tehneet asian tai teknologian. Siinä missä tikkaat ovat pituuden laajentimia, joita tarvitaan kun oma pituus ei riitä, myös vaikkapa blogi toimii ihmisen puheen tai muistin laajentimena.
2: Mitä se tekee turhaksi? Blogi tekee kasvokkain kohtaamista tarpeettomaksi. Ei tarvitse järjestää aikatauluja synkronoiduksi niin että oltaisiin samaan aikaan samassa paikassa.
3: Mitä siltä haetaan ja mitä puutteita se palauttaa? Esimerkiksi blogi palauttaa osittain kirjeiden tuhoaman vuorovaikutuksen tavan. Kommunikaatio on kuitenkin läsnäolevampaa ja mahdollistaa nopeampitempoista ja jopa arkisempaa kommunikaatiota kuin mitä kirjeitse voidaan järjestää ; Blogin kautta voidaan jutella saman illan suunnitelmista. Ilman tämäntapaisia piirteitä ihmisillä ei olisi tarvetta vaihtaa kirjeestä blogeihin.
4: Mitä teknologia taannuttaa jos sitä käytetään liikaa? Tämä puoli tarkoittaa sitä että media voi jopa tavallaan toimia liian hyvin. Silloin jokin asia jää käyttämättä. Esimerkiksi blogi voi toimia niin hyvin, että ihmisen ei tarvitse hankkia ollenkaan sosiaalista elämää netin ulkopuolelta. Toisaalta se saattaa yksinkertaisesti vain vähentää kävelyhalua kun naapurihuoneeseen lähetetään viestiä sen sijaan että käveltäisiin muutama askel ja sanottaisiin asia ääneen. Kävely ja puhuminen, ne joiden korvikkeeksi media tulee, voidaan ikään kuin amputoida. (Mikä on toisaalta hyvä asia jos olet rampa tai mykkä kuten suurin osa ei ole.)

Blogien kohdalla perusongelmaksi muodostuukin käytettävyys. Blogit ovat helppokäyttöisiä, helposti tavoiteltavia, helposti vierailtavia. Ja tämä johtaa helposti täsmälleen siihen ilmiöön mitä Watsonin blogi ja Holmesin taidot alun esimerkissä heijastivat.

Omalta kohdaltani en tietysti ole deduktion ystävä. Empiristinä olen välttämättä induktiopainotteinen. Myös perustapani tuottaa tekstejä perustuu kykyyn yhdistellä erilaisia asioita yhteen. (Tämän vuoksi otsikko.) Ideaalitilannetta jota haen voisi kuvata saamallani, luultavasti ansiottomalla, kehulla. "On virkistävää, miten yhdistelet asioita ja annat näin uusia näkökulmia ja uutta ajateltavaa. Se on vähän hankalaa tässä sinun kommentoimisessasi, koska annat uusia lähtökohtia ja ainakin minun ajatukseni ehtivät kiertää usein jo kauas alkuperäisestä kirjoituksestasi. Sen olet varmaan huomannutkin ... Toivon, että ymmärrät (ainakin joskus), että se on sinun erikoislahjasi, eikä vain muiden, ohipuhujien, harmittava ominaisuus..." Haluan yhdistellä asioita, ja peruskaavani onkin se, että keksitään paljon kaahoja ideoita joita sitten keksimisen jälkeen ammutaan alas hoopoina. Lopuksi jäljelle jää asioita jotka ovat toimivia. En siis toki tee niin että keksimällä kaikki mahdolliset yhdistelmät ja eliminoimalla mahdottomat voidaan päätyä siihen että epätodennäköinen jää jäljelle. Sen sijaan kun laatukriteerit laitetaan tietylle tasolle, jäljelle jäävät vain tätä paremmat ideat. Ja jos tekstini herättävät muissa ajatuksia, niin se voi olla ihan hyväkin.
1: Joskaan en aina ymmärrä miksi ne tarvitsee tulla minulle kertomaan sen sijaan että ihmiset tekisivät niistä omia blogauksiaan eikä pelkkiä sivulauseita ja sivujuonteita ja mielleyhtymiä jotka jäävät jonkun varsinaisen tekstini kommentiksi eivätkä nouse omaksi itseään kantavaksi kokonaisuudeksi. Etenkin silloin kun nämä ajatukset ovat hyviä. Silloin kun ne ovat huonoja, mietin tietysti sitä miksi ne on ylipäätään kirjoitettu.

Oma blogini kohtaa toistuvasti moitteita tietyistä piirteistä, jotka eivät koske argumentaatiota vaan sitä minkälaisia blogimedian ominaisuuksia olen käyttänyt ja mitä olen rajoittanut tekemilläni valinnoilla ja ratkaisuilla. Pääasiassa tämä oireeksi näkemäni kritiikki voidaan laskea kahteen pääluokkaan (1) Moite ulkoasusta. Tämä koskee yleensä valintaani jossa tausta on mustalla ja teksti valkoisella. (2) Moite luettavuudesta. Pääasiassa tekstirakenteen vaikeaselkoisuudesta ja mutkikkaista lauserakenteista sekä siitä että käytän mukana ikävästi termejä. Nämä voidaan nähdä aivan asiallisina kritiikkeinä, ne ovat käytettävyyden kannalta aivan relevantteja argumentteja.

Ulkoasua koskevasta kritiikistä - johon vastaamiseen liittyy myös tekstin sisältöön liittyvää reagointia - ja siihen liittyvästä on hyvä lukaista saamani kommentti, johon olen reagoinut. En tässä toista kaikkea, koska se ei ole kovin järkevää (pointteja on useita ja valtaosa niistä ovat tämän tekstin kannalta irrelevantteja.) Kuvasin ideaani zen -buddhalaisuudesta lainatun idean kautta seuraavasti ; "Moni ihmettelee että miksi ZEN -munkit änkivät vuorille ja muualle vaikeisiin paikkoihin kun paikka on kuitenkin valaistumiselle irrelevanttia. Vuorihan on vain puite ja raami, eikä "maailma". Perustelu tähän oli motivaatio. Ihminen joka kävelee korttelin ei ole innostunut aloittamaan harjoittelua. Jos matka ennen tätä on vaikea, hän on tehnyt panostuksen joka kannustaa häntä ottamaan harjoittelun vakavasti. Se, että joku kahlaa ajatusrakenteitani ja lausehirviöitäni läpi, osoittaa että hänellä on kiinnostusta aiheeseen. Muut. Rehellisesti sanoen. Heihin minulla on vain yksi sanottava; "Why should I care?"" Tämä heijastanee varsin vahvasti sitä että olen Carrin edustaman tapaan internetkyyninen hahmo. Hänestä internetin linkkikikkailu ja muu vetää ihmisten huomion kohti pinnallisuutta. Vaivaa ei haluta nähdä enää missään. Tälle vastavetona onkin pakottaa ihmiset tekemään vaivaa jossain. Että kaikki ei mene vain Carrin moittimaksi "vipujen paineluksi".

En siis suinkaan halveksi käytettävyyttä. Se on kuitenkin renki eikä isäntä. Käytettävyyskeskeisyys johtaa toki kasvaneisiin lukijamääriin ja suurempaan suosioon. Sen ongelma on kuitenkin siinä, että tosiasiassa käytettävyyden takana on piilo-oletuksia. Piilo-oletuksia siitä että blogeilla tulisi hakea suurta lukijakuntaa. Piilo-oletuksia siitä että vaikeissa asioissa syvyyden sijasta pitäisi tarjota tekstejä jotka ovat helppoja. En voisi olla näiden oletusten kanssa enempää erimielinen. En ole lukijakeskeinen kirjottaja. Tänne blogiin kommentoinnistakin on tullut vaikeaa - itse asiassa siitä on tehty sellaista ihan tarkoituksella.
1: Olen siis miettinyt blogini käytettävyyttä paljonkin. Helppokäyttöisyyden sijaan onkin ollut omien tavoitteideni kannalta tarkoituksenmukaisten piirteiden korostaminen. Blogi on mediana piirrejoukko jonka tiettyjä puolia, kuten siihen liittyvää sosiaalista puolta, olen tietoisesti amputoinit ja rampauttanut juuri siinä määrin missä katson sen relevantiksi - mutta en sen enempää. En ole esimerkiksi torjunut kommentointia kokonaan ja sensuroin yllättävän vähän tekstejä. Vittuilu vaikuttaa kommentoijiin tehokkaammin ja paremmin ja läpinäkyvämmin. Näin oma toimintani ei tyle yllätyksenä muillekaan, toisin kuin sensuroinnin kohdalla jossa perusongelma on siinä että muut eivät näe mitä on sensuroitu ja tämän vuoksi he eivät voi päätellä kovinkaan hyvin sitä, mitä saa sanoa. Sensuroitukin laitos voi näyttää avoimelta kun ei nähdä mitä on deletoitu.

"Sherlock" -sarjan mestarietsiväkin ihmetteli saamansa median moittimisen jälkeen sitä miksi Watson välitti siitä mitä mieltä muut olivat hänestä kun hän itsekään ei välittänyt. Holmes joka kirjoitti tupakantuhkasta asioita ylös ei yksinkertaisesti välittänyt lukijamääristä. Ja miksi pitäisi? Miksi ajattelua pitäisi rampauttaa vain siksi että valittu media helposti amputoi ihmisten piirteitä tavoilla jotka korostavat ajattelun rampautumista?

---

Tämä oli tämän blogin 3700 blogaus.

Tietobulimiaa ja tietoanoreksiaa (eli äidinkielenopettajat paljon vartijoina)

Heta Lampinen kirjoitti Helsingin Sanomiin opiskelurytmityksestä. Hän kuvasi kokeisiin valmistautumista tietobulimiaksi. Asiota tankataan ylioppilaskirjoituksia varten. Tämä vertaus oli mielestäni osuva, koska koulutusjärjestelmä kannustaa siihen että kokeisiin kannattaa lukea edellisenä iltana ja ladata lyhytaikainen muisti täyteen knoppeja juuri ennen koetta. Usein kokeiden idea onkin se, että osataan lyhytaikaisesti pukeltaa iso tietomäärä ja sitten tämä unohdetaan jotta voidaan siirtyä tekemään jotain aivan muuta.

Koulu on toki elämää joten jako siihen että elettäisiin koulua eikä elämää varten on osittain väärä. Mutta tässä luetaankin kokeita varten. Ja kokeet ovat kouluelämässäkin poikkeuspäiviä. ; Toki usein ihmiset selittävät että kokeissa pärjää parhaiten pitkäaikaisella pänttäämisellä. Tämä on valitettavasti kuitenkin usein enemmänkin ihannetta kuin todellisuutta. Itse pidin tärkeimpänä saavutuksenani sitä että kehitin Systeemin. Siinä saadaan kohtuulliset tulokset ehdottomasti minimaalisella kokonaismäärällä työtä. En usko olevani ensimmäinen peruslaiska teini tahi opiskelijanuori. Tähän strategiaan päivittäinen harjoittelu ei itse asiassa sovi.

Toinen vastaava opiskelijamaailman ongelma liittyykin sitten kokeiden sijasta esitelmiin. Niissä lyhytaikainen strategia on huono. Et tee hyvää esitelmää kertaistumalta tahi kertarysäyksellä. Tässä kohden Long Play:n teksti kertoo, että on huomattu ongelmia. Sitä voisi kutsua "tietoanoreksia". Opiskelijat eivät osaa soveltaa ; Koululaiset hakevat googlella tehtävänantoa itsessään. Tietenkin vain harvoin löytyy jotain suoraan sovellettavaa. Samoin opiskelijat eivät osaa arvioida lähteiden laatua.

Tässä erikoista on se, että diginatiiviuden ja kädettömyyden yhteys näyttää monista ällistyttävältä. Monihan ajattelee että maailma on nykyään sitä että google, tiedon valtatie ja alati parantuva wikipedia ratkoisivat ongelmia. "Diginatiivit" ovat kuitenkin tosiasiassa melkoisen kädettömiä tiedon arvioijia. Sillä se ei ole sitä mitä he netissä tekevät. ; Itselläni on toki taipumusta Carrin "Pinnalliset - mitä internet tekee aivoillemme" -kirjan pessimistisille sävyille koko internetilmiötä kohtaan. Mutta tosiasiassa tätä ei edes tarvita - on takana sekin, että ihmiset ovat aina olleet pinnallisia ja siksi he myös käyttävät internettiä pinnallisesti.

Nykyajan eidiginatiiviopettajatkin tuntuvat olevan pihalla koko tietotekniikan kanssa. Moni ajattelee että ihmiset ovat tottuneita "käyttämään tietokoneita". Ja tästä syntyy epämääräinen "tietokonenörtin ja velhon" status joka yltää aivan omituisiin mittoihin. Moni on tottunut käyttämään tietokonetta nettisurffailuun, facebookpäivitysten tekemiseen, youtuben katseluun ja nettikissavitsien levittelyyn sähköposteissa. He eivät välttämättä osaa edes tekstinkäsittelyn vaikeampia temppuja. Ja vaikka tämä taso onkin vielä varsin monelle tuttu, exelin tapaisten ohjelmien kohdalla vaaditaan erityisharjoittelua. Hyvin harva osaa enää mitään tämän mutkikkaampaa.
1: Ja olen itsekin päätynyt omituiseen tilanteeseen, kun kerroin koodanneeni muutamia pikkupelejä qbasicilla ja että minulla on ylläpitäjästatus hikipediassa. Tämän jälkeen ihmiset vain keksivät että osaisin tehdä miltei mitä tahansa - esimerkiksi rakentaa tietokannoille käyttöjärjestelmän. Hyppy on uskomaton. Toki osaisin koodata yksinkertaisen matopelin - ja osaan klikata minulle avattuja aivan näkyviä hikipedian "temppunappeja" joita en ole koodannut ja joiden toimintamekaniikasta minulla ei ole mitään hajuakaan - mutta tästä on aikamoinen loikka olettaa että osaisin tehdä tietokoneella kaikkea hakkeroinnista käyttöjärjestelmien rakentamiseen. Että asia olisi "yksi taito" joka joko on tai ei ole, ja sen oivalluksen jälkeen essenssinäsi olisi se että voisit halutessasi hakkeroitua Pentagoniin.

Puolisoni onkin huvittunut siitä että ATK -taitojen keskeisyyttä modernissa maailmassa ei väheksytä. Niiden vain oletetaan olevan jotenkin "helppoja". Että niitä ei tarvitse opettaa nuorille jotka jo osaavat koska ovat "diginatiiveja". Siksi ajatellaan että nämä taidot opitaan muiden aineiden ohella. Miten ne muka voitaisiin opettaa kun ne ovat äidinkielenopettajille aivan yli. Matematiikkaa ei mennä opettamaan maantiedon opettajan taidoilla (vaan vasta jos on kaksoistutkinto ja tätä kautta osaaminen myös matematiikasta.) ATK:n ajatellaan olevan helppoa. Mikä on omituista koska likimain kukaan ei selvästi osaa tätä helppoa ATK:ta hallita. Ihmiset eivät ymmärrä edes sitä että bloginkirjoitus ei ole mitään ATK:taitojen osoittamista. Kaikkea muuta. Se on vielä sitä että joku tekee työt ja sinä painat nappia joka sanoo PIIP.

Tässä perusongelmana on se, että lähdekriittisyys ja muut vastaavat ovat itse asiassa tiettyjen filosofian suuntausten taitojen sovelluksia elämässä. Usein filosofiaa kuitenkin opettavat teologit, jotka pitävät tätä kulmaa "naturalistisena, kolkkona ja kylmänä". Filosofiassa korostuukin usein "humaanimpi puoli" - jopa ja kenties jopa etenkin silloin kuin filosofianopettaja on fenomenologihippi tai vasemmistkommunisti. Näin ollen filosofiasta tulee "eräänlainen uskonnon jatke".

Tämä hyvään elämään keskittyminen ei ole itsessään huono asia. Sen ongelma on siinä että jos näitä taitoja ei saa filosofiasta, niitä ei oikeastaan saa mistään. En myöskään moiti sitä että näitä ei saisi opettaa. Ongelma on siinä, että filosofiaa opetetaan itse asiassa hyvin vähän. Ja kun siitä menee iso siivu tämänlaisiin taitoihin, ei opettajalla edes teoriassa ole aikaa opettaa sellaisia konsepteja kuin lähdekriittisyys ja tiedon arviointi. Skeptisyyden perusvälineet, yksinkertaiset deduktiot ja induktiotkin jäävät raapaisuiksi - kunnollisesta ja hyvin varustetusta tieteenfilosofisesta työvälinepakista puhumattakaan. Opettajat tekevät varmasti hyvää työtä sillä ajalla jonka he saavat. Tämä aika vain on vähän kuin elämän aika ; Eihän se tuppaa oikein mihinkään riittämään, aikaa ei tunnu olevan tarpeeksi siihen mitä haluaisi aikaansaada.

Kun taitoja ei saada filosofian puolelta ja luonnontiedeaiheet menevät tietobulimian sairastamiseen, ei näitä lähdekriittisyyden vaativia ja syvällisiä ja vaikeita taitoja saada mistään. Paitsi äidinkielestä. Ja tämä näyttääkin olevan se puoli joka tupataan helposti unohtaa. Jos mietitään missä aineessa pohditaan syvimmin esimerkiksi sitä miten uskoa uutisiin, ovat nämä tunnit omassakin historiassani olleet nimenomaan äidinkielen tunneilla. Äidinkieli on kuitenkin enemmänkin kirjallisuutta ja siihen liittyvää. Eli se keskittyy helposti taiteeseen ja siihen elämispuoleen. - Sekin on "vähän kuin uskonnon jatke".

Tiedonhaku ja lähdekriittisyys eivät tietysti aivan suoraan liity dataamiseen. Niitä ja ATK -taitoja yhdistää kuitenkin se, että niiden oletetaan vain syntyvän sivutuotteena. Ja eivät ne synny


Äidinkielessä opetellaan syviten ja kurssimäärällisestikin eniten tekstinmuotoilua (soveltavat ATK -taidot), esitelmien kirjoittamista ja niiden esittämistä (lähdekriittisyystaidot, tiedonhakutaidot) ja monia muita vastaavia taitoja. ; Olen joskus ihmetellyt ja paheksunut sitä miten postmoderni filosofia siirtyi kirjantutkimuksen kautta. Että miten Derrida oli kirjallisuuden tulkintaan keskittynyt. Ja olen vähän paheksunut sitäkin miten eksistentialistit, kuten Sartre ja Camus, hylkäsivät logiikkaan ja empiriaan perustuvan opin ja siirtyivät esittämään näkemyksiään taiteen ja kirjallisuuden puolelta. Nykyään tämä ei enää ihmetyttäisi. ~ Huvittavinta on se, että äidinkieltä on pidetty - ja minäkin olen pitänyt - taideaineena joka on hauska ja turha mutta kulttuurillisesti kiinnostava ja inhimillisesti merkityksellinen aine. Näyttää kuitenkin siltä että helposti juuri äidinkielenopettajat päätyvä paljon vartijoiksi. He ovat ne voimat jotka voivat parantaa tietoanoreksiaa ja tietobulimiaa. Esimerkiksi itse pitämäni tiedeaineet kannustavat helposti vääränlaiseen lukutapaan, tietobulimiaan, ja tämä johtaa siihen liittyviin ongelmiin. ; Äidinkielestä on vähän kuin salassa tullut digitaalisessa informaatiovyörymaailmassa elävälle se kaikista tärkein oppiaine.

---

Kirjoittaja varoittaa kaikesta huolimatta myös siitä että ei sairastuisi tieto-ortoreksiaan.

Kuin murhaisi salakielen

McLuhan esitti teorian jossa media, eli viestin välinekanava, on oleellinen osa viestiä. Hän korosti että media on aina jotenkin rajoittava. Ja tämä rajoituspuoli on mielenkiintoinen. Kirja on jokin joka toimii lisämuistina. Kirjojen erikoinen puoli onkin kuitenkin se, että se ei oikeasti anna parempaa muistia, vaan se enemmänkin vähentää muistamisen tarvetta ja kohdistaa tätä sitten muuhun. Usein väline määrää sitäkin mitä uusia taitoja on opeteltava. ; Esimerkiksi kirja vaatii ja pakottaa siihen että ihminen keskittyy ja syventyy yhteen liikkumattomaan asiaan ja kohteeseen - eli tekee jotain joka on muutoin elämässä enemmän poikkeustilanne kuin sääntö.

Internetin kanssa ajatus on mielenkiintoinen. Nicholas Carr lataa sitä vastaan täyslaidallisen kirjassa "Pinnalliset". Hän näkee välineet juuri McLuhanin henkeen vaihtokauppana. Ajatus on perusteltu. Sillä se mitä ihmisiä tutkimalla on selvitetty on se, että internet todellakin muuttaa ihmistä.
1: Internetin ja älykkyyden suhdetta tutkineen Patricia Greenfieldin mukaan internet kehittää tietynlaista älykkyyttä hyvinkin vahvasti. Esimerkiksi visuaalis-avaruudellinen havaintokyky paranee. Tietokonepelaamisen on huomattu tehostavan silmä-käsikoordinaatiota ja useiden erillisten asioiden samanaikaista havainnointia.
2: Kuitenkin internet tekee jotain muutakin. Multitaskingin psykologiaan spesialisoitunut David Meyer on havainnut että ihmiset kehittyvät internetissä moniajajiksi. Valitettavasti multitasking on siitä ikävä ominaisuus, että ihmiset ovat siinä kaiken kaikkiaan aika huonoja. Ja vaikka esimerkiksi naisten katsotaan olevan miehiä parempia multitaskingissa, hekin hoitavat yksittäisen tehtävän paremmin jos he keskittyvät vain siihen. Monen asian yhtäaikainen tekeminen on väistämättä sitä että asioita tehdään hieman huonompilaatuisena. Se on siis tarpeen jos täytyy tehdä monta asiaa kohtuudella. Filosofoinnin ja vastaavan kannalta se on huono, koska siinä perusideana on tehdä yksi asia hyvin.
3: Kognitiivinen neurotieteilijä Jordan Grafman taas on korostanut, että internet todellakin kehittää kykyä toimia vaihtelevan tarkkaavuuden piirissä, mutta tämä on haitaksi laadulle. Erityisen heikoille tämä pistää monista kenties erikoisen piirteen. Nimittäin luovuuden. ; Grafman korostaa että pinnallisuus johtaa siihen että turvaudutaan helpommin perinteisiin näkemyksiin ja niihin skeemoihin joita ihmisellä on jo valmiiksi mielessään. Näitä ei haasteta omaperäisyydellä koska moniajossa on kiire eikä laatuun ehditä panostaa.

Tämä nostaa esiin jotain sellaista jota olen aina hieman ihmetellyt.
1: Näyttää nimittäin siltä että ne tahot jotka korostavat avomielisyyttä tuntuvat olevan kovin varmoja ja muuttumattomia näkemyksissään. Aikaisemmin - kun vielä luotin siihen että ihmiset olisivat rationaalisia olentoja joiden kanssa kannattaisi "keskustella" tai "debatoida" koska se olisi se tie selvittää erimielisyydet - katsoin että tämä olisi itsepetosta tai PR -valehtelua. Eli joko ihminen uskottelee olevansa avomielinen vaikka ei olekaan tai sitten uskottelee niin koska jos on dogmaattinen ei tätä tietysti kannata rehellisesti tunnustaa.
2: Samoin aina kun joku sanoo että pitää ajatella laatikon ulkopuolelta avomielisesti, hänen ajatuksensa näyttävät naksahtavan johonkin hyvin geneeriseen klimppiin. Esimerkiksi kristitty salaliittoparanoidi omaa hyvin tietyn mielipideklimpin. Tässä kohden puhutaankin crank magnetism -ilmiöstä : Se, että uskoo johonkin tiettyyn huuhaaoppiin tarkoittaa sitä että uskoo myös muihin, yleensä hyvin tiettyihin, muihinkin huuhaajuttuihin. Eli he korostavat avomielisyyttä ja luovuutta mutta seuraavat kuuliaisesti perinnettä jonka sisällön kartoittaminen tulee yllättävänkin tutuksi. Eli syvällistä paneutumista ei  vaadita jotta kykenisi olemaan "inessä" sisäpiirissä. Sisäinen samanmielisyys, selkääntaputtelukulttuuri ja moneen suuntaan tempova jutustelu kuvaavatkin näitä porukoita.

Kognitiotieteisiin tutustuneet eivät varmasti pidä tätä minään hirvittävän yllättävänä.
1: Sillä yleensä ottaen klassinen ajatus muistista pelkkänä varastona on hylätty. Itse asiassa asiat muistetaan skeemoina. Näin ollen muistirakenteiden tuottaminen on oleellista itse ajatteluprosessin kannalta. Multitaskingissa ei rakenneta keskittyneen opiskelun ja pänttäyksen tuottamia syvälliseen osaamiseen keskittyviä skeemoja vaan ollaan enemmänkin tilannekohtaisia jonglöörejä.
2: Assimilaatio, eli asioiden sovittaminen jo tällä hetkellä opittuun on eräs vahvimmista virheajattelujen luonteista. Assimilointi on helppoa, intuitiivista ja pinnallista. Ei ole ihme että multitaskingissa leikataan pois juuri raskas mielipiteenmuuttamispuoli. Kognitiivinen dissonanssi on jotain joka on jätettävä vähemmän kiireisiin aikoihin.

Mutta kenties näiden välillä onkin yhteys. Pluralismissa, moniarvoisuudessa ja monikulttuurisuudessa, kontakti näyttää johtavan alakulttuureihin jotka ovat ylpeitä omasta identiteetistään. Yleensä tämä on toki sellaista rakentavaa, jossa ajatellaan että oma ryhmä on hyvä mutta se ei tarkoita että toinen ryhmä olisi huono. (Isommissa ryhmissä tämä vastahanka nousee esiin, luultavasti kiitos Dunbarin luvun ylittymisen.) Kun ihminen ajaa läpi montaa alakulttuuria ja kulttuuria, hänellä on jokaiseen erillinen kieli. Keskustelu monikulttuurisessa hengessä vaatii siksi aina jonkinlaista moniajoa. Ja tämä on raskasta. Pluralismi rakentaa ja tukee omaa mielipidettä ja vähentää kykyä syventyä edes siihen.

Monikulttuurisuus ajaa sitä että ihmiset lukkiutuvat omaan poteroonsa. Tämä selittää valtaosan nettikeskusteluista. Ne kaikki joissa ei tapahdu mitään ja joiden argumentit latistuvat kliseiden toistoksi. Tapa jota harjoitan valitettavissa määrin itsekin.
1: Tässä mielessä en kuitenkaan ihmettelisi jos esimerkiksi kasvatustieteilijä Tapio Puolimatka ei olisi tiedostanut että pluralismi on juuri se tie mitä kannattaa ajaa jos haluaa toimia konservatiivisen kulttuurin levittäjänä. Pluralistit ovat konservatiivisempia ja muutosvastarintaisempia, joten se ajaa hänen kristillisen vakaumuksensa ja perinteidenkunnioittmisperiaatteitaan. Samoin konservatiivisuus ja uskonnollisuus liittyvät siihen että ne perustuvat Kahnemanin systeemi I:seen joka tukee nimenomaan sitä että haetaan nopeita ja pinnallisia ratkaisuja sen sijaan että keskityttäisiin vähemmän intuitioon ja enemmän tieteeseen nojaavaan Systeemi II:seen. Pluralistit myös klikkiytyvät lokeroon jonka ydin on identiteetti ja kuuluminen. Tämän ulkopuolelle kuvataan helvetti ja näin saadaan rakennettua sekä omalle puolelle pysyvä potero, että saadaan kuvattu vihollinen. Jotta mikään ei koskaan muuttuisi. (Pluralismilla, moniarvoisuudella ja omilla aivoilla miettimisen nimissä ihmsiet saadaan siis kätevästi manipuloitua asemiin joihin heidät halutaan saada. Tämä ei ole kunnioitusta vaan vapaaehtoista pakkoa.)
2: Tämä selittänee omalta osaltaan myös sen, miksi uuskonservatiivit harjoittavat "kaksoiskielenkäyttöä" jossa esimerkiksi käytetään liberaaleja käsityksiä vapauksista vaikka niiden sisältö on raskaasti uudelleenmuotoiltu. "Vallankaappausstrategia" voi syntyä siitä että älykkäät mutta pinnalliset ja tätä kautta perinteisiä konservatiiveja vähemmän viisaat multitasking -konservatiivit ovat avomielisiä ja menevät juuri sinne mihin se johtaa.
3: Ennen kaikkea tämä voi selittää jotain siitä miksi olen "kiukkuinen konservatiivi" vaikka minulla onkin liberaaleja mielipiteitä. Olen ymmärtänyt että avomielisyys ei tarkoita samaa kuin ystävällisyys ja moniarvoisuus vaan enemmänkin heimohenkisyyden tukeminen. (Koska ihmismäärät ovat paisuneet Dunbarin luvun yli kohisten.) Samalla voi selittyä miksi olen pakotettu toistamaan tiettyjä aiheita. Ja samalla selvittyy se, miksi kirjoitan vitsejä silloin kun en oikein debatoi. Trollaaminen, loma ja luovempi tuotoslajin valinta kuuluvat yhteen. Kiukku, debatointi ja monisäikeinen itsetoisto taas kuvaa stressiaikoja.

---

Ei. Kukaan ei ole 100% konservatiivi eikä 100% liberaali. Tässä on variaatiota. Keskiarvoista ja muista voi kuitenkin puhua eikä tämä muuta sitä pelkäksi harhailuksi.

Historiasta, juoruista ja pahoista kielistä

Lueskelin vanhahkon "Guardianin" uutisen jossa käsitellään Kate Middletonin vaakunan symboliikkaa. Vaakunahan oli tuolloin upouusi. Sen tulkinnassa oli muun muassa pieniä kuivakoita vitsejä "There are two in-jokes, but you probably have to be a medieval French herald to appreciate them fully: the gold chevron refers to Carole Middleton's maiden name, Goldsmith, and the division down the centre between blue and red is a little pun on the Middle-ton name." Aihe huvitti sen verran että tutustuin heraldiikkaan jonkin verran. Itse asiassa väänsin hieman kieli poskessa itsellenikin "coat of armsin", joka tosin edustaa rappiollista heraldiikkaa sillä siitä puuttuvat vaakunaeläimet ja kruunut. Siinä on vain kilpi, joka on tosin jaettu väreihin kuten periaatteessa pitääkin. Lisäksi siinä on heraldinen eläin (miekan lävistämä juokseva punainen orava) ja symbolinen tammenterho. Lopputulos ei ole kovin esteettinen ja itse asiassa näyttää joltain lastenkirjasta revityn konkurssiin menneen pikkukylän vaakunalta. (Joku heraldiikasta kiinnostunut voi huvikseen haukkua-kommentoida sen vaikka kommentteihin halutessaan.)

Tämänlaista ajanvietettä kuvaa näpertelevä pinnallisuus että tietty "kultturelliuden häivähdys". Kuitenkin tosiasiassa Kate Middletonin asioista kiinnostuminen on osoitus lähinnä kiinnostumisesta keltaisesta lehdistöstä. (Ei siitä keltaisesta lehdistöstä joka syksuisin ruska-aikaan on Lapissa.) Tosin samalla muistuu mieleeni että historiantutkimuksessa osa keskittyy siihen että lukee jotain keltaiseen lehdistöön verrattavaa menneiltä vuosisadoilta. Ja tätä taas pidetään sivistyneenä. Vaikka itse näkisin että Kate Middletonin vaakunan osaaminen on sovelluskelpoisempaa tietoa kuin tieto jostain 1300 -lukulaisesta sukuvaakunasta.

Tämä muistuttaa eräästä pienestä asiasta joka liittyy tunnettuun pääsääntöön. Kaikkina aikoina ikinä "vanhat ämmät" ovat sitä mieltä että nuoriso on turmeltunut. (Up yours!) Ja kaikkina aikoina "intellektuelli-sivistyneistö" on ollut sitä mieltä että kulttuuri on romahtamassa. Kuitenkin oikeasti tämänlaisen jaon tekeminen on aika vaikeaa.

Tästä hyvän kuvan saa "systomykoosi" -blogin arvioista joissa tartutaan Postmanin "Huvitammeko itsemme hengiltä" -teosta. Kirjoittajan pääteesi on mielestäni suorastaan yksinkertaisuudessaan nerokas. "Lukutaidon määrä kasvaa, mutta sen merkitys tiedon välittäjänä ja sivistyneisyyden osoittajana heikkenee." Tätä kautta tapahtuu huomio siitä mikä on sivistyksen yleistason trendi ajassa "Joka paikassa valitetaan että informaatio on sirpaleista ja valtaosaltaan merkityksetöntä. Aivan totta, mutta laadukasta tietoa on silti sama määrä kuin ennen. Erona on se, että ennen kirjojen ja sanomalehtien painaminen oli kallista eliittipuuhaa. Ei silloin olisi voinut painaa, että prinsessa Estellelle tuli nokkosrokko. Ennen köyhälistö kaivoi ojaa, nykyään tyhmälistö lukee että prinsessa Estellelle tuli nokkosrokko. Ennen oppineisto luki ne harvat painetut lehdet. Nykyään sivistyneistö osaa kyllä seuloa muusta informaatiovirrasta ne harvat merkitykselliset tekstit."

Huomio on hyvä. Kun katsotaan lukutaidon historiaa, ei voi olla huomaamatta sellaista seikkaa, että Suomen ensimmäinen eipastoreille tarkoitettu aapinen on vuodelta 1666. (Nimenä mainio "Yxi paras lasten tawara".) 1700 -luvulle mentäessä lukutaito oli kehittynyt siinä määrin että yksi kolmasosa osasi lukea auttavasti ja kaksi kolmasosaa ei edes auttavasti. Tässä mielessä nykyajan facebookpäivityksiä itse tehtailevat lapset ovat aivan selvästi taitavampia. On tavallaan kornia puhua sivistystason romahtamisesta, kun trendi on selkeästi koko ajan nouseva.

Omakohtaisesti olen oppinut englantia vasta teininä tietokonepeleistä. Ilman pelaamista olisin tuskin ikinä saanut englantia ylioppilaskirjoituksista edes läpi. AMK:ssa englantini tasoa taas kehuttiin aivan yleisesti. Itse asiassa moni nykynuori osaa lukea ja kirjoittaa nuorena ja englannin perustaitojakin saadaan. Tämä on aika paljon. Toki koulussa nykyään nuristaan kun netti on kiinnostavampi. Mutta se, mitä muistan omasta lapsuudessani ja nuoruudestani joka oli juuri ja juuri ennen "tietokoneiden yleistymisryntäystä" lonnittiin ja lorvittiin koulussa ihan muutoin vain. Ennen ei oltu edes netissä.

Omaa sukupolveani itse asiassa leimaa myös tietty "epäpoliittisuus". Politiikka ei kiinnosta. Nuorempia taas kiinnostaa. Itse asiassa olen katsonut kuina sisarenpoikani laittaa facebookiin materiaalia. Suurta osaa tästä ei voi kehua syvälliseksi, vaan sellaiseksi mitä facebookiin nyt laitetaan. (Oma facebooksivuni floodaa kaikkea aivan järkyttävän pinnallista, lähinnä todella todella paskoja vitsejä, että repikää tästä!) Kuitenkin hän on ottanut esiin asioita eläinten hyvinvoinnista, eläinkokeista, turkistarhauksesta ja jopa television juonenkulkujen kohdalla hän on tehnyt joitain huomioita. Ne eivät näytä ehkä kummoisilta huomioilta jos asioihin on panostanut. Mutta itse en hänen ikäisenään tehnyt oikein mitään senlaista. Luin toki kirjoja, mutta en soveltanut niitä missään omahuomioisessa arvokeskustelussa.

Nähtävästi tässä dystopioinnissa on takana se sama huvittava ilmiö joka on "yhteiskunnan turmeltumisessa nuorison vaikutukseta". Kun katsotaan yleistä hyvinvointia, voidaan huomata että yhteiskunnassa "hedonismi" on yhä suurempi ja suurempi "ongelma". Se johtuu siitä että hyvinvointi paranee. Onkin todella kornia kuunnella tarinoita joissa "ennen oli paremmin" kun se näyttää olevan enemmänkin kärsimyslista siitä mitä jouduttiin kestämään ja kärsimään. Että oli vaikeuksia ja ryssätkin voitettiin. En ymmärrä miksi haluaisimme takaisin tähän dystopiaan joka on kuitenkin jotenkin utopiana pidetty. (Nykymaailma on mielestäni jo nykyisellään ihan tarpeeksi huono, kiitos vain.)

Itsekin olen tosin jossain määrin tämänlaisen rapistumisteorioiden kannalla. Eikä ainoana syynä ole se, että olisin kontekstiton. Eli näkisin vain eron itseni ja sivistymättömän rahvaan välillä ja ylpeästi ajattelisin että pinnallistuminen tuhoaa kaltaiseni megaviisaat. (Tämä olisikin kyllä aivan helvetin korni uskomuksena.) Nicholas Carrin "Pinnalliset - mitä internet tekee aivoillemme" keskittyy nimittäin mielen rakenteisiin. Hän ei oleta että internet olisi sivistyneille heuristinen este, pikemminkin päin vastoin. Sen sijaan hän esittää että ongelmana on se, että "diginatiivit" eli ikänsä datan kanssa kasvaneet oppivat aivan toisenlaisen tiedonhaun menetelmän, jossa ei keskitytä muistiin ja pitkäjänteiseen keskittymiseen. Koska data on wikipediassa, ei knoppitietoa tarvitse ulkolukea. Tätä tukee tietyssä määrin myös havaintoaineisto.

Kuitenkin tästä tulee hieman mieleeni keskusteluni siitä miten menneisyyden ihmiset muistivat asioita ulkoa. Itse asiassa uskoisin että pitkäaikainen trendi on se, että muistia on tarvittu yhä vähemmän. Itselleni tämä on helpotus, koska rehellisesti sanoen muistini ei ole parhaimmasta päästä, ollenkaan. Kognitiotieteen kursseilla testaamani muisti oli koko ryhmän huonoin ja häirittynä se rapistui tilastollisesti enemmän kuin kenenkään muun. Se on siis merkittävän huono. Kompensoin tätä prosessoinnilla. Minulla on enimmäkseen tietoa siitä mistä saan tiettyä aihetta varten tarvitsemani yksityiskohdat ja knopit. Kirjat ovat hyllyssä sitä varten että sivunumeroitakaan ei tarvitse muistaa ulkoa vaan ne voi laittaa lainaamisvaiheessa suoraan sieltä. (Lähteen sivunumero ei ole muistettava knoppi vaan kriitikolle mahdollisuus tarkistaa että en "lainaa omiani".)

Kysymys on kuitenkin myös siitä että onko muistilla todella niin paljoa väliä jos se on kuitenkin jossain ylhäällä. Tietyssä mielessä ulkoluku ei ole mielestäni kovinkaan merkittävä sivistyksen mittari. Moni arvostaa Koraanin ulkolukijoita, koska se on työläs temppu. Itselleni ulkolukija muistuttaa kuitenkin lähinnä tempulta jota voisi teettää joillain ovelilla apinoilla. Siitä puuttuu kaikki se mitä itse pidän sivistykselle oleellisena, eli kykyä soveltaa tietoa, osata käyttää sitä luovasti eri tilanteissa ja tulla sillä toimeen. En laske knoppitietoa kovinkaa merkittäväksi sivistyksen kannalta.

Näkisinkin että tässä kohden on kuitenkin olemassa toinen piirre. Internetkulttuurissa ei ole oikeasti kysymys tiedosta. Siinä missä ennen kirjoihin painettiin ns. sivistyneistön varmistelemaa tietoa, nykymaailmassa kuka vain voi kirjoitella mitä vain. Postmodernissa maailmassa ei tavallaan ole "knoppifaktoja" samaan malliin kuin vanhassa maailmassa. Postmodernissa tiedossa tämä on hämärtynyt. Ja itse asiassa se, minkä internettrollin tulee ensimmäisenä tajuta onkin se, että netissä kysymys ei ole koskaan tiedosta vaan aina identiteetistä. Toisen "tieteelliset faktat" ovat toisen "virallista totuutta jota eliitti vääristelee". Se on ensimmäinen asia jonka oppii pseudotieteilijöiden kanssa vääntäessä. (Ja netissä heitä ei voi välttää jos yrittää keskustella oikein mistään aiheesta yhtään sivistyneemmin tai vakavasti otettavammin.) Ihmiset myös brändäytyvät. Itse en ole itse asiassa ajatellut että blogini on brändi. Mutta sillä on kuitenkin leimallinen muotoilu ja jopa logo.

Tässä mielessä otinkin alkuun heraldiset symbolit. Ne oliva erilaisten ryhmien kannattajatunnuksia. Niillä oli hieman samantapainen merkitys kuin logoilla, tuotemerkeillä ja brändeillä nykyään. Brändien tuntemusta ei kuitenkaan pidetä sivistyksenä vaan rappiona. Ehkä tulevaisuudessa akateemiset tutkijat kuitenkin joutuvat esimerkiksi pänttäämään "500 kpl 2010 -luvun suurinta brändimerkkiä". Ellei heillä tietysti ole tietokonetta tätä varten, ja heidän toimensa meneekin sitten esimerkiksi logiarkistojen luokittelemiseen erilaisilla metodeilla. (Ja ehkä tämäkin toteutetaan jonain wikiprojektina ihmisten vapaa-ajalla.)

Itse näkisin että internet on vapauttanut informaation, disinformaation ja misinformaation. Tässä kaikki on yksilöiden omalla vastuulla korostetummin. Ei ole keskusjohtoista tietoon opastamista ja metodiikan opettajaa samaan malliin kuin ennen. (Tai jos on, häntä ei pidetä auktoriteettina joka opettaisi tämän taidon ja häntä moititaan norsunluutorni-elitistiksi.) Tämä taas johtaa siihen mihin tämänlainen tilanne johtaa aina. Siihen että erot kasvavat. Itse uskonkin että vapaa tiedonkulku johtaa siihen että jos tehdään huonoimmasta sivistystasosta trendi, se nousee hitusen, ja jos katsotaan niitä jotka ovat parhaita, se jopa kasvaa räjähdysmäisesti. Keskiarvon tasolla muutos ei ole välttämättä kovin kummoinen. Kuilu niiden joiden osaavat ja eivät osaa kasvaa.

Osittain syynä on se, että tiede edistyy. Eikä esimerkiksi teoreettinen fysiikka ole muuttunut kaavoiltaan helpommaksi vaan vaikeammaksi. Fysiikan elegantti ja yksinkertainen ei ole enää aikoihin tarkoittanut samaa kuin arkijärjen "helpot kaavat" jotka keskittyvät siihen minkälaisia matemaattisia funktioita ja syvällisiä matemaattisia konsepteja käytetään. (En siis usko että nykyään oltaisiin vaan niin paljon nerokkaampia kuin ennen.) Kärjen ja juuren väli kasvaa jo siitä että tietoa on enemmän. Osa myös lähtee "joron jäljille" ja ajautuu crank magnetism -ilmiön vuoksi jopa mahdollisesti siihen että he tietävät vähemmän kuin ennen asioihin "perehtymistään".

Mutta toisaalta sääntö "tieto on valtaa" on muuttunut. Nykyisin valta tulee julkisuudesta, näkyvyydestä ja identiteetistä. Brändi, ei tieto, on nykyään valtaa. Tässä mielessä sivistys on luksusta, eikä jotain joka ajaisi ihmisiä eriarvoiseen asemaan.

Pieni ajatus : Internethölmöt (eivät tajua että tieto on taito)

Ihmiset ovat yleisesti ottaen yllättävän hölmöjä. Esimerkiksi onnellisuustutkimuksissa on havaittu, että pessimisteillä on paras itsetuntemus mutta huono itsetunto. Ja optimisteilla on hyvä itseluottamus mutta huonompi itsetunto. Tämä kertoo tavallaan kaiken oleellisen ihmisten kyvykkyydestä.
1: Minuahan kuvaa kolmio jossa on vahva itsetuntemus, ja erittäin huono itsetunto. Kolmio pysyy kasassa koska minulla on valtava ego joka taas kumpuaa temperamentista.

Nicholas Carrin "Mitä internet tekee aivoillemme" kertoo siitä että ihmisten aivot ovat kuitenkin muokkautuvat. Hän korostaa tässä lukemisen merkitystä. Lukeminen vaatii keskittymistä ja tämä muokkaa ajattelua. Internet taas tutkimusten mukaan ohjaa enemmänkin silmäilylukemiseen. Carrin näkemys on siitä mielenkiintoinen että esimerkiksi Wikipedian voidaan nähdä harjoittavan sinne kirjoittavien aivoja. Mutta ne jotka lukevat sitä ovat sitten aivan toinen asia. Heidän kognitiiviset kykynsä muuttuvat : Heistä tulee hyviä silmäilijöitä. Tämän hintana on se, että työläämpi prosessointi vaikeutuu tässä sivussa.

Lukemisen vaikutuksia on tunnettu myös uskontotieteen puolella. ; Boyer kuvaa "Ja ihminen loi Jumalat" -kirjassaan sitä, miten suullinen perinne on usein hajanaisempaa. Vasta kirjallinen materiaali mahdollistaa kompleksin uskonnon jolla on tietty muuttumaton sisältö jota voidaan opettaa sellaisenaan ja tehdä tästä uskonstandardi. Suullinen perinne muokkautuu, asioita unohtuu helpommin ja niiden kompleksisuus on pienempi. Carrin internetmaailma on siis tavallaan paluuta kirjallisesta kulttuurista suulliseen kulttuuriin - tai ainakin puolikirjalliseen kulttuuriin. (Esimerkiksi YouTube -luennot ovat hyvin suosittuja. Itse suosin tekstiä. YouTubeluento kun vie helposti tunnin ja niissä sisältöä on aikaan nähden itse asiassa aika vähän.)

Nähdäkseni internet onkin tehnyt hyvin ongelmallisia asioita ihmisille. Internet yksinkertaisesti hämmentää ihmiset. Internet tekee meidät tyhmiksi. Eikä pelkästään millä tavalla tahansa tyhmiksi ja millä keinoin. Vaan hyvin omituisesti.

Se, mitä internet tekee on pääsy (accessibility) informaatioon. Tämä yksinään harhauttaa ihmiset uskomaan että meillä olisi samanlaatuinen tiedon hallussapito (possession). Kuitenkin tosiasiassa informaation lukeminen ja copy-pasteaminen ei vielä tarkoita että dataa käytetään oikein. Ja tästä seuraa se, että tosiasiassa emme ole yhtä hyviä. Meissä on eroja. Ja internet ei suinkaan tee meitä tasa-arvoisiksi. Se päin vastoin helposti kasvattaa tätä kuilua. Ainut mitä internet tekee, on se, että se poistaa rahan vaikutuksen ; Jos on fiksu käyttäjä, internet on hemmetin halpa tapa oppia.

Ihmiset jotka välittävät tietämisestä ja jotka ovat ahkeria ovat etulyöntiasemassa. Heille internet ei ole passiivinen tietrovarasto vaan se on työkalu jolla opetellaan asioita lisää. Ainut mikä informaation helppo saatavuus (accessibility) tekee on se, että muistia ei tarvitse kuormittaa knoppitiedoilla. Sen vuoksi knoppien ulkoa pänttäämisen (mallia koraanin tai kalevalan ulkomuistista resitointi) voidaan korvata vielä laadukkaammalla prosessilla ; Tiedonhakuheuristiikalla sekä datankäsittelytaidoilla. Siinä missä vanhan mallin oppinut muisti enemmän asioita, informaatioajan oppinut tietää mistä tarvittavat yksityiskohdat löydetään ja ymmärtää miten dataa käsitellään. Datan muistamisesta siirrytään datan ymmärtämiseen. Tämä on askel laadukkaampaan päättelyyn ja perusteluun.

Sen sijaan moni ihminen ei tiedon helpon saatavuuden vuoksi edes pänttää niitä ulkoa. Heille internet ei ole mikään työkalu jolla opetellaan asioita, vaan se on  enemmänkin tekosyy heidän omalle ignoranttiudelleen. Heille google on keino jolla he voivat löytää tekosyitä heidän rakkaana pitämilleen maailmankuville ja dogmille. Tästä seuraa se, että he päätyvät puolustamaan virheellisiä ja epätieteellisiä näkemyksiään. Google löytää kyllä tukevia tekstejä mistä tahansa aiheesta. Näiden ihmisten perusstrategiana on laiskuus. He googlaavat viisitoista sekuntia ja vastapuoli joutuu tekemään lähdekritiikkianalyysin, käytettyjen argumenttien loogisen rakenteen tunnistamisen. Tämän rakenteen oikeellisuuden varmistamisen. Sen tarkistaminen onko esimerkiksi tekstissä kritisoitu asia esitetty oikein vai olkiukottaen. Sen tarkistaminen onko tekstissä asiavirheitä. Sen tarkistamiseen mitä tiedemaailma yleisesti ottaen on mieltä aiheesta ; Mikä on vallitseva paradigma ja onko kilpailevia paradigmoja paljon.
1: Oma prosessini on edellämainittu. Mielestäni tässä on tärkeysjärjestys. Vähiten tärkeä on viimeiseksi. Carrin pinnallinen sen sijaan ei ole lähdekriittinen vaan katsoo onko päätelmät ja niiden henki samaa maailmankuvaa kuin hänen omansa. Oikea lopputulos on luottamusta. Muuten otetaan kriittinen kanta. Tekstiä ei analysoida vaan kerätään tekstistä mielikuvia. Sitä vastaan ei argumentoida, vaan yritetään miettiä miksi oma maailmankuva ei sitä hyväksy. Hän ei tarkista asiavirheitä, vaan katsoo vastaako se hänen vallitsevia mielikuviaan. Lopputuloksena ei ole argumentaatiota vaan mielipiteilyä. Ja sen laatu ei ole kovin hyvää.

Ja tässä prosessissa se vastapuoli oppii enemmän. Google on tehostanut hakemista niin että pikagooglailija-linkflooderi ei oikeasti opi yhtään mitään. (Teknisesti ottaen he oppivat jotain. He oppivat tekemään iskevämpiä retorisia onelinereitä, jotka ovat heidän argumentinkorvikkeitaan.) Internet tekee meistä siksi hyvinkin eriarvoisia. Kompetenssierot ovat huimia, ja erot tuppaavat vieläpä kasvamaan. ; Ainut mitä tiedon saatavuus (accessibility) antaa kompetenssipuolelle (possession), on se, että asiavirheitä on helpompi tarkistaa. Ilman lähdekritiikkitaitoa myös tämä osuus menetetään. Tämä taas on vaikea taito joka vaatii todella paljon harjoittelua.

Uskaltaisinkin sanoa että ne ihmiset joilla on kirjojenlukukyky osaavat keskittyä ja heille internet voi tarjota hyvän tehostuskeinon. (Siis muunkin kuin itsetehostuksen, joka on tietysti aina itselle miellyttävää toimintaa.) Väärin käytettynä se johtaa kuitenkin juuri siihen mistä Carr varoittelee. Ja koska nykyinen postmoderni maailma on viehättynyt siihen että "nothing is true-everything is permitted"  on perusolemukseksi tullut juurikin anti-intellektuellinen asenne jossa kaikki ovat hyviä ja järkeviä. Ja että taitoerojen esilletuominen on vain vainoa ja vallankäyttöä.

Näin ollen ei edes tarvitse yrittää argumentoida. Kannattaa vain pelata hauskoja pelejä ja selata pornoa. Autojen rassaamisella tulee paremmaksi autojen korjaajaksi, ja nörtit jotka hikipinkoina pänttäävät ja yhdistelevät tietoja, eivät opi yhtään mitään. Autorassari ja tiedenörtti ovat samalla viivalla virallisessa totuudessa. Näen että tämä tie johtaa Carrin kuvaamaan helvettiin. Muutoin meillä on kenties toivoa, ja väite Internetin automaattisesti rapistavasta vaikutuksesta jää enemmänkin muotoon "sen yhden kirjan pääväittämä joka ei ole tutkimus vaan tutkimusten tulkinta. Joka lopulta soveltui vain tiettyyn osaan ihmisiä. ja riskikin oli olemassa vain tietynlaisessa maailmassa jota ei enää ole."

---

Kirjoittaja ei kuitenkaan luota internettietoon. Hän lukee tiedekirjoja. Eikä miltään padilta. Jos jokin on internetissä, se tulee voida varmistaa kirjasta. Tiedekirjasta.

Vain viihdearvoa

Ornitologists Approve

Wilkins kirjoitti tieteenfilosofian ja tieteen välisestä suhteesta ja tieteen kunnioittamisesta. Hän käytti apunaan vertausta siitä että tieteenfilosofia on tieteelle sama kuin ornitologia on linnuille. Tätä vertaista on usein käytetty tieteenfilosofian kritiikkinä, mutta Wilkins löytää tästä vertauksesta myös keinon puolustaa tieteenfilosofian asemaa. Ornitologian arvo ei tule siitä että se hyödyttäisi välttämättä lintuja. Vaan siitä että se tutkii ja tuottaa havaintoja tutkitusta ilmiöstä. Samalla hän korosti sitä että kuilun rakentaminen tieteentekijöiden ja tieteenfilosofien välille ei ole toimivaa koska he kuitenkin ovat pohjimmiltaan samalla puolella. Tieteenfilosofitkin yleensä kunnioittavat tieteentekijöitä, joten olisi vastavuoroista ja rakentavaa jos tieteentekijät olisivat yhtä kunnioittavia toiseenkin suuntaan.

Wilkinsin reaktion taustalla on se, että esimerkiksi Mark Perakh on selittänyt että tieteenfilosofialla on lähinnä viihdearvoa ; "I dare to claim that the sole value of philosophy of science is its entertaining ability. I doubt that all the multiple opuses debating various aspects of the philosophy of science have ever produced even a minute amount of anything that could be helpful for a scientist, be he/she physicist, biologist, geologist, you name it. It can, though, be harmful, as the case of Ruse seems to illustrate."

Wilkins muistuttaa, että vaikka tieteenfilosofiaa kenties voidaankin käyttää väärin, jolloin se ei selkeytä' vaan johtaa saivarteluun jossa puolustetaan omaa suosikkinäkemystä tosiasioita vastaan ja saivarrellaan näkemystä "rationaaliseksi" ilman ansioita.  "...some philosophy is silly. There is no doubt about that. Some of it isn’t worth the paper it is printed on." Tästä riskistä huolimatta se kuitenkin on aina mukana tieteellisessä keskustelussa. "Give theoretical physicists ten minutes, and they will end up discussing philosophical questions." Argumentointi on aina mukana, sillä käytännössä tieteitä ei voi tehdä ilman filosofiaa ; On kriteereitä joiden pohjalta tietyt teoriat ovat huonoja ja toiset hyviä. Tieteenfilosofia on usein vain metodin kuvausta, eikä siksi toki auta tieteentekijöitä koska se ei muuta heidän toimintaansa. Näin ollen tapa nähdä filosofia abstraktina saivarteluna kuvaa vain joitain osia koko ilmiöstä. Onkin keskityttävä asian moittimisen sijasta sen laadun parantamiseen.

Tämä johtaakin siihen mielenkiintoiseen tilaan, että tieteenfilosofian roolia voidaan katsoa kahtaa kautta :
1: Ylläoleva lähestymistapa on ns. deskriptiivistä tieteenfilosofiaa. Se kuvaa tieteentekijöiden metodia. Tätä voidaan sanoa melko vaikutusvallattomaksi suuntaukseksi, koska se ikään kuin muotoilee vallassaolevan tieteen mallit eikä ehdota niihin parannuksia. Tosin tämä kulma on vahvasti liitoksissa tieteensosiologiaan, jolloin sitä voidaan käyttää myös vallitsevan tilan kritiikin välineenä. Mutta tällöin sitä tietysti heijastetaan johonkin ihanteeseen.¹
2: Normatiivinen tieteenfilosofia taas esittää erilaisia tiedeihanteita. Tämä on potentiaalisesti riski joillekin tieteentekijöille, koska siinä voidaan tuomita jokin tutkimusohjelma huonoksi. Tämä on näin jo lähtökohdiltaan potentiaalisesti vallitsevaa järjestelmää kritisoiva. Tämä voidaan nähdä jopa riskiksi tieteen autonomisuudelle ; Pluralistiset näkemykset korostavat että normatiivinen tieteenfilosofia rajoittaa tutkimusta ja on kieltävä ja kahlitseva. Toisaalta normatiivinen tieteenfilosofia on kuitenkin useimmiten melko hampaatonta, koska se ottaa vallitsevan tilan ikään kuin menestyksensä oikeuttamana. Ja tyytyykin siksi rakentamaan erilaisia teorioita jotka lähinnä selittävät miksi vallitsevat teoriat ovat sen mukaisia. Tämä muotoiluinto selittää miten esimerkiksi Galilein fysiikan tutkimukset ovat kestäneet arvovaltaisina satoja vuosia, vaikka esimerkiksi näkemykset deduktiosta ja induktiosta ovat muuttuneet tässä välissä syvästi. Ja vaikka esimerkiksi positivismi on tässä välissä kumoutunut.

Voidaankin sanoa että Perakhin vaatima näkökulma johtaa siihen että tieteenfilosofia olisi vähän kuin tieteentekijöiden pomo. Mutta joka ei kuitenkaan maksa heille palkkaa. Tämä johtaisi sen arviointiluonteeseen, ja sen arvo hyväksyttäisiin sitä kautta miten paljon hyödyllisiä ja tieteentekoa parantavia arvioita se kykenee tekemään. Tässä on huomiona myös se, että tälläiseen on vaikeaa saada valtaa.

Kuitenkin kun Perakhin viihdekulma saadaan mukaan, päästään johonkin mielenkiintoiseen. Tieteenfilosofian suhde tieteeseen voidaan nimittäin ymmärtää politiikan ja journalismin suhteen kautta. Journalismi on nimittäin politiikalle jotain hyvin samaa kuin tieteenfilosofia tieteelle. Suuri osa poliittisesta jouranlismista on halveksuttavaa sosiaalipornoa ja kauhistelua tai vaihtoehtoisesti asioiden yliyksinkertaistamista tai sen värittämistä erilaisin intressein. Se kuitenkin on elintärkeää aidolle demokratialle sillä se tuo asiaan liittyvää keskustelua ja tekee yleisen osallistumisen ja poliitikkojen toimien arvioinnin mahdolliseksi. Journalismissa onkin keskityttävä laadustamiseen eikä totaalikieltävään koko ilmiön halveksumiseen.² 

Tässä suhteessa tieteenfilosofialla onkin yllättävä arvo. Sillä tosiasiassa nykyaikaa kuvaa omituinen kahtiajakoisuus ; Ihmiset arvostavat tiedettä, mutta eivät halua opetella sitä. Ihmiset toki sanovat kysyttäessä lähes poikkeuksetta arvostavansa tiedettä, mutta tosiasiassa siihen liittyvät arvostukset ja toimet kohtaavat väheksyntää. Tiede on jotain jota halveksutaan itsenään, kun taas tieteen ideaa arvoistetaan aivan pirusti.
1: Tästä hyvänä esimerkkinä olkoot tämän päivän "Metro" -lehdessä ollut selitys jossa vastustettiin Mars -tutkimusta. Curiosity -luotain nieli kriitikon mukaan paljon rahaa, ja tämä oli turhaa rahan hassaamista ; Rahat voisi käyttää ihmisten hyväksi, vaikkapa ilmastonmuutoksen vastustamiseen ja muuhun josta on ihmisten konkreettiselle elämälle hyötyä. Toisin sanoen tutkimus ja tieto olivat ehdottomasti halvempia prioriteettejä kuin nämä sinällään tärkeät asiat eikä sitä siksi saataisi tehdä ollenkaan. Tähän rinnastaen laitoinkin pari päivää sitten facebookiini määrärahoja vertailevan tekstin. "An estimated $71 billion per year is lost in US tax revenue because of religious tax exemptions. NASA curiosity rover cost $2,5 billion. So let me get this straight: If we taxed religious organizations, we could send 28 rovers to Mars per Year. That is one rover every two weeks. Forever." Tässä ei ole enää kysymys enää siitä että onko uskonto arvokasta vai ei. Määräerot ovat niin valtavia että on puhuttava jostain aivan muusta, on puhuttava siitä että saako vain tärkeimpään asiaan laittaa rahaa ja jättää siksi toisiksi tärkein asia tekemättä. NASA -luotain tuntuu toki arkijärjellä tuhlaamiselta, mutta väheksynnän tieteellisen löydön arvon väheksyntä jossa vaaditaan omaa hyötyä. Ajattelu on siis samansuuntaista ilotulituskriitikoiden kanssa ; Osan mielestä ilotulitusraketit ovat valtavaa haaskausta kun parin sekunnin räjähdys maksaa niin paljon. Tässäkin on kysymys siitä mitä ostaja saa. Tosiasiassa ilotulitusrakettia että Mars -mönkijää kuvaa se, että tosiasiassa niissä taivaan tuuliin menee itse asiassa varsin vähän luonnonvaroja verrattuna moneen muuhun asiaan. Raha jää kiertämään. Tässä ei siis tuhota rahaa. Ainoastaan raketin ostaja ampuu rahaa taivaalle, kaikista muista näkökulmista tilanne on paljon vähemmän selvä. Näin ollen taustalla on tiettyä itsekeskeisyyttä ja egosentrisyyttä. (Ei, en itsekään osta raketteja koska en halua haaskata omaisuuttani muille tuhlattavaksi.)
2: Lisäksi tiedekunnioitus vääristyy usein oman maailmankuvan kunnioitukseksi. Tämä tehdään siten että ei tutustuta tieteeseen ollenkaan, vaan määritetään oma maailmankuva totuudeksi ja tiede sen löytäjäksi. Näin syntyy helposti omituisen kaksijakoinen suhde tieteeseen joka paljastuu erityisen selvästi ja voimakkaasti erilaisten denialistien ja pseudotieteilijöiden kohdalla ; Sitä voidaan samanaikaisesti lainata Naturea ja selittää että tämä on arvovallan ja uskottavuuden luomista. Ja samanaikaisesti olla valtaosaa tieteen teorioita vastaan, olla antitieteellisiä. Tämä cherry picking -asenne johtaa joskus jopa surkuhupaisuuteen ; Esimerkiksi tiede -lehden blogistin kommenteista löytyy seuraava aivopieru. ""Fysiikka ja kemia ovat poliittisesti jokseenkin neutraaleja. Samoin ilmastotiede, vaikka se nostaakin poliittisia tunteita pintaan." Eli "ilmastotiede" ei perustu fysiikkaan eikä kemiaan. MOT." Ajatus siitä että tiede ei voisi vaikuttaa politiikantekoon on nykyään hyvin yleinen. Tiedettä marginalisoidaan, ja sen sallitaan tutkia vain hyvin rajoitettuja alueita ja aiheita. Maailmankuvallisuus jyllää ja näin ollen vaikka tiedettä kunnioitetaankin, on tavallista kuulla siitä miten tiede ei saa tai voi tutkia joitain kysymyksiä ja että niiden penkominen on vain väärää maailmankuvaa ja että tiede ei peräti oikeasti muka edes voisi tutkia niiden kaltaisia asioita. Näin jopa silloin kun aiheena on niinkin mitattavissa oleva asia kuin lämpötilat ja niin konkreettiset asiat kuin ilmasto. (Maailmankuvaansa suojatakseen monet ihmiset abstraktisoivat historiaa käsittämättä induktion luonnetta.) Siksipä tiede -lehden blogistikin korosti ilmatotieteen olevan perustaltaan eipoliittisia, vaikka siitä voidaankin vetää tavoitteiden kautta jotain poliittisen toiminnan ohjeita. "Ilmastodenialistit tulevat usein oikealta, mutta se ei silti tarkoita sitä, että ilmastotiede olisi vasemmistolaista."
3: Itse asiassa myös aiemmin kritisoimani mutta melko yleinen humanistiasenne edustaa juuri tätä. Tiede ja naturalismi esiintyy usein latistavana ja latteana ja tylsänä. Eli että uskonto, ET, ja muut vastaavat opettaisivat viisautta ja ajattelua. Kun taas tiede opettaa kylmiä faktoja jotka nekin opetetaan tietysti mielellään postmodernin muodikkasti enemmänkin maailmankuvasidonnaisiksi mieltymyksiksi. Tässä tiede edustaa lähinnä ihmistä latistavaa ja kahlitsevaa koneistoa, joka on pahimmillaan vaarallista faustista hybristä valmiina tunkemaan meidät seuraavaan ydinonnettomuuteen. Tätä sitten vapaudutaan jollain joka paljastuu yllättävän usein taikauskoiseksi Jeesushömpäksi tai optimismiin jossa ei olla stoalaisia vaan kielletään pahat asiat ja johon on sitten litietty varttitunnissa opittavia pehmoilufraaseja. Ja loppu hoidetaan näiden latteuksien toistelemisella. (Jos tämä suhde tieteeseen ja tämä prosessointi on ajattelua, en todellakaan halua oppia sitä. Ja kyseenalaistan syvästi kaikki väitteet joiden mukaan niiden opettaminen olisi yhtään millään tasolla - edes täysin yksilökohtaisella subjektiivisella tasolla - mielekästä laitettavaksi yleiseksi oppiaineeksi kouluun tai mihinkään.)

Tämä tieteen postmodernisoituminen näkyy tietysti osittain myös tieteenfilosofian parissa. Etenkin sen laitamilla, kun julkisuuteen pompahtelee erilaisia maailmankuvallisia intressejä joissa erilaiset pseudotieteilijät saivartelevat oikeutuksia omille näkemyksilleen käyttäen tieteenfilosofiasta kaapattuja termejä ja periaatteita. (Usein väärin, mutta muoto ratkaisee heillä, ei sisältö.)

Jos ajatellaankin että Perakh on hyvin oikeassa, eli tieteenfilosofia on viihdearvoista, se muuttuu tavallaan hyvin tärkeäksi. Aivan kuten journalismia tarvitaan jotta ihmiset saavat tuntumaa politiikkaan, tarvitaan tieteenfilosofiaa jotta tiedekeskustelua käytäisiin. Toki tieteenfilosofia keskittyy akateemiseen maailmaan. Mutta tämä "viihdearvo" sitten voi heijastua esimerkiksi tieteen popularisointiin ja vaikkapa skeptikkoliikkeeseen jolloin se tulee tutummaksi tavallisille ihmisillekin.

Tässä olenkin sitä mieltä että filosofia on erityisen viihdyttävää ; Jopa puolisoni jolla ei ole erityistä kiinnostusta filosofiaan sanoo että minun höpinöitäni on hauskaa kuunnella. Tämä tarkoittaa sitä että tätä kautta on mahdollista lietsoa ihmisiin kiinnostusta tieteistä. Se voi saada ihmiset menemään lukemaan tieteitä ja opettelemaan tieteellisen tutkimuksen ja todistamisen periaatteita - vähintään voidakseen "debunkata sen kammottavan darwinistin". - Ja näin tehdessään he lukevat, joka taas koulii heidän aivojaan pitkäjänteisyyteen päin suojaten heitä siten niiltä eimuistamisen, lyhytjänteisyyden ja vaikeamman ajattelun taidon rapistumisen riskeiltä joista Carr varoittaa kirjassaan "Pinnalliset".

Koska tieteenfilosofia on viihteellisempää ja se ei perustu niin paljon tutkimustyöhön kuin käytettyjen tietojen soveltamiseen, se sopii erinomaisen hyvin ei omaa tutkimustyötä tekevälle jolla on käytössä esimerkiksi internet ja kirjastopalvelut.

Tätä kautta voidaankin sanoa niin että vaikka usein tieteenfilosofialla onkin tieteentekijöiden silmissä kuva että se saivarruttaa tieteen ja tekee siitä postmodernia maailmankuvapelleilyä, se kuitenkin tosiasiassa on potentiaalisesti ainut tehokas väline juuri tätä postmodernia maailmankuvapelleilyä vastaan taistelemisessa. Tieteenfilosofiaa tarvitaan aina jos pitää perustella kunnolla miksi joku uskomus on hoopoa.

Ilman niitä päädytään niihin ongelmiin joihin törmää toistuvasti esimerkiksi uskovaisten skeptikoiden kohdalla ; On aina jotenkin vaikeaa sanoa että miksi ihmeessä he vetävät niitä rajoja niihin ilmiöihin joita saa moittia ja joita ei saa moittia. Että miksi ufot ja kummitukset ovat jotain jota saa debunkata, mutta anna olla jos Jeesuksen ylösnousemukseen kohdistetaan samaa todistustaakan ja epäilyn valoa. ; Tieteenfilosofia on yksinkertaisesti keskustelua tästä perusteistosta. Se, että jokin on "eri asia" vaatii vähintään vankkoja perusteita ja todisteita siitä että tämä kyseinen aihepiiri on todellakin eri asia. Tämä vaatii kriteerin jolla erotetaan "kritisoitavat asiat joiden suojelu kritiikiltä on naurettavaa saivartelua" niistä asioista "jotka ovat määritelmällisesti kritiikin ulkopuolella". Tälläisiä jakolinjoja on tietysti jossain määrin helppokin keksiä. Esimerkiksi harva näkee satujen epäfaktuaalisuuden korostamista ja debunkkausta tärkeänä koska satuja ei pidetä luonnon todellisuuskuvauksina, selityksinä siitä miten luonto toimii ja mitä ilmiöitä sen parissa oikeasti on ja ei ole. Kun tämänlaisella keksinnöllä sitten suojaa vaikkapa Jeesususkon jotta voisi tästä hulimatta älyllisesti koherentisti moittia kummituksia, hän harjoittaa väistämättä tieteenfilosofiaa.

---

1 Tähän vedoten teen sivuhuomautuksen ; En nimittäin usko että Wilkins olisi täysin oikeilla linjoilla selittäessään että fyysikot vihaisivat tieteenfilosofiaa sitä kautta että tieteenfilosofit kritisoivat fyysikoita. "The problem is, they don’t want to discuss it philosophically: they want there to be a single correct answer (their own, of course). What irks them about philosophy, and in particular philosophy of science, is that we give initial credence to answers they don’t like." - Etenkään kun hän niin pitkästi samassa blogauksessa puhuu siitä miten tieteenfilosofit kunnioittavat tieteentekijöitä kuten ornitologit kunnioittavat lintuja. Jos asenne fyysikoiden asennemaailmasta on tuo, on inaisen vaikeaa puhua kunnioittamisesta. - Itse uskoisin että tämä voi osua moniin. Mutta Perakh, jos ihmisistä joku, on taas sitten niitä joita ärsyttää se, että joku vain taputtaa selkään tekemättä itse mitään ja kerää kuitenkin jonkinlaisia kontribuutioita toisten aikaansaannoksista. Itseänikin ärsyttävät blogikommentit joissa on vain kehu ja selkääntaputus ilman asian eteenpäinvientiä. Kun tyhjä kehukommentti tulee, niin mietin että meneekö blogaukselta arvoa kun tuollainen sisällyksellisesti tyhjä ja tuotannollisesti laiska tyyppi tykkää siitä.
2 Perakh on muuten itsekin ottanut osaa tähän tieteen viihteellistämiseen vastustamalla ID:tä ja toimimalla tätä kautta tieteellisen ajattelun ja skeptismin äänitorvena. Hän on siksi vähän häijy kun halveksii tieteenfilosofiaa sen viihteellisyyden kautta. Tiedemaailma ei ole hyötynyt ID -kritiikistä mitenkään koska tieteen maailmassa ei tapahdy mitään ID -keskustelua. Se kaikki käydään ruohonjuuririntamalla. Ja tunnustakaa hyvät ihmiset edes sen verran että "kulttuurisota" on kulttuuria, politiikkaa ja kaduntallaajien toimintaa ja arvomaailmaa koskevaa riehuntaa. Ei tiedemaailman sisäistä tieteen kehityspeliä.