 |
| Ornitologists Approve |
Wilkinsin reaktion taustalla on se, että esimerkiksi Mark Perakh on selittänyt että tieteenfilosofialla on lähinnä viihdearvoa ; "I dare to claim that the sole value of philosophy of science is its entertaining ability. I doubt that all the multiple opuses debating various aspects of the philosophy of science have ever produced even a minute amount of anything that could be helpful for a scientist, be he/she physicist, biologist, geologist, you name it. It can, though, be harmful, as the case of Ruse seems to illustrate."
Wilkins muistuttaa, että vaikka tieteenfilosofiaa kenties voidaankin käyttää väärin, jolloin se ei selkeytä' vaan johtaa saivarteluun jossa puolustetaan omaa suosikkinäkemystä tosiasioita vastaan ja saivarrellaan näkemystä "rationaaliseksi" ilman ansioita. "...some philosophy is silly. There is no doubt about that. Some of it isn’t worth the paper it is printed on." Tästä riskistä huolimatta se kuitenkin on aina mukana tieteellisessä keskustelussa. "Give theoretical physicists ten minutes, and they will end up discussing philosophical questions." Argumentointi on aina mukana, sillä käytännössä tieteitä ei voi tehdä ilman filosofiaa ; On kriteereitä joiden pohjalta tietyt teoriat ovat huonoja ja toiset hyviä. Tieteenfilosofia on usein vain metodin kuvausta, eikä siksi toki auta tieteentekijöitä koska se ei muuta heidän toimintaansa. Näin ollen tapa nähdä filosofia abstraktina saivarteluna kuvaa vain joitain osia koko ilmiöstä. Onkin keskityttävä asian moittimisen sijasta sen laadun parantamiseen.
Tämä johtaakin siihen mielenkiintoiseen tilaan, että tieteenfilosofian roolia voidaan katsoa kahtaa kautta :
1: Ylläoleva lähestymistapa on ns. deskriptiivistä tieteenfilosofiaa. Se kuvaa tieteentekijöiden metodia. Tätä voidaan sanoa melko vaikutusvallattomaksi suuntaukseksi, koska se ikään kuin muotoilee vallassaolevan tieteen mallit eikä ehdota niihin parannuksia. Tosin tämä kulma on vahvasti liitoksissa tieteensosiologiaan, jolloin sitä voidaan käyttää myös vallitsevan tilan kritiikin välineenä. Mutta tällöin sitä tietysti heijastetaan johonkin ihanteeseen.1
2: Normatiivinen tieteenfilosofia taas esittää erilaisia tiedeihanteita. Tämä on potentiaalisesti riski joillekin tieteentekijöille, koska siinä voidaan tuomita jokin tutkimusohjelma huonoksi. Tämä on näin jo lähtökohdiltaan potentiaalisesti vallitsevaa järjestelmää kritisoiva. Tämä voidaan nähdä jopa riskiksi tieteen autonomisuudelle ; Pluralistiset näkemykset korostavat että normatiivinen tieteenfilosofia rajoittaa tutkimusta ja on kieltävä ja kahlitseva. Toisaalta normatiivinen tieteenfilosofia on kuitenkin useimmiten melko hampaatonta, koska se ottaa vallitsevan tilan ikään kuin menestyksensä oikeuttamana. Ja tyytyykin siksi rakentamaan erilaisia teorioita jotka lähinnä selittävät miksi vallitsevat teoriat ovat sen mukaisia. Tämä muotoiluinto selittää miten esimerkiksi Galilein fysiikan tutkimukset ovat kestäneet arvovaltaisina satoja vuosia, vaikka esimerkiksi näkemykset deduktiosta ja induktiosta ovat muuttuneet tässä välissä syvästi. Ja vaikka esimerkiksi positivismi on tässä välissä kumoutunut.
Voidaankin sanoa että Perakhin vaatima näkökulma johtaa siihen että tieteenfilosofia olisi vähän kuin tieteentekijöiden pomo. Mutta joka ei kuitenkaan maksa heille palkkaa. Tämä johtaisi sen arviointiluonteeseen, ja sen arvo hyväksyttäisiin sitä kautta miten paljon hyödyllisiä ja tieteentekoa parantavia arvioita se kykenee tekemään. Tässä on huomiona myös se, että tälläiseen on vaikeaa saada valtaa.
Kuitenkin kun Perakhin viihdekulma saadaan mukaan, päästään johonkin mielenkiintoiseen. Tieteenfilosofian suhde tieteeseen voidaan nimittäin ymmärtää politiikan ja journalismin suhteen kautta. Journalismi on nimittäin politiikalle jotain hyvin samaa kuin tieteenfilosofia tieteelle. Suuri osa poliittisesta jouranlismista on halveksuttavaa sosiaalipornoa ja kauhistelua tai vaihtoehtoisesti asioiden yliyksinkertaistamista tai sen värittämistä erilaisin intressein. Se kuitenkin on elintärkeää aidolle demokratialle sillä se tuo asiaan liittyvää keskustelua ja tekee yleisen osallistumisen ja poliitikkojen toimien arvioinnin mahdolliseksi. Journalismissa onkin keskityttävä laadustamiseen eikä totaalikieltävään koko ilmiön halveksumiseen.2
Tässä suhteessa tieteenfilosofialla onkin yllättävä arvo. Sillä tosiasiassa nykyaikaa kuvaa omituinen kahtiajakoisuus ; Ihmiset arvostavat tiedettä, mutta eivät halua opetella sitä. Ihmiset toki sanovat kysyttäessä lähes poikkeuksetta arvostavansa tiedettä, mutta tosiasiassa siihen liittyvät arvostukset ja toimet kohtaavat väheksyntää. Tiede on jotain jota halveksutaan itsenään, kun taas tieteen ideaa arvoistetaan aivan pirusti.
1: Tästä hyvänä esimerkkinä olkoot tämän päivän "Metro" -lehdessä ollut selitys jossa vastustettiin Mars -tutkimusta. Curiosity -luotain nieli kriitikon mukaan paljon rahaa, ja tämä oli turhaa rahan hassaamista ; Rahat voisi käyttää ihmisten hyväksi, vaikkapa ilmastonmuutoksen vastustamiseen ja muuhun josta on ihmisten konkreettiselle elämälle hyötyä. Toisin sanoen tutkimus ja tieto olivat ehdottomasti halvempia prioriteettejä kuin nämä sinällään tärkeät asiat eikä sitä siksi saataisi tehdä ollenkaan. Tähän rinnastaen laitoinkin pari päivää sitten facebookiini määrärahoja vertailevan tekstin. "An estimated $71 billion per year is lost in US tax revenue because of religious tax exemptions. NASA curiosity rover cost $2,5 billion. So let me get this straight: If we taxed religious organizations, we could send 28 rovers to Mars per Year. That is one rover every two weeks. Forever." Tässä ei ole enää kysymys enää siitä että onko uskonto arvokasta vai ei. Määräerot ovat niin valtavia että on puhuttava jostain aivan muusta, on puhuttava siitä että saako vain tärkeimpään asiaan laittaa rahaa ja jättää siksi toisiksi tärkein asia tekemättä. NASA -luotain tuntuu toki arkijärjellä tuhlaamiselta, mutta väheksynnän tieteellisen löydön arvon väheksyntä jossa vaaditaan omaa hyötyä. Ajattelu on siis samansuuntaista ilotulituskriitikoiden kanssa ; Osan mielestä ilotulitusraketit ovat valtavaa haaskausta kun parin sekunnin räjähdys maksaa niin paljon. Tässäkin on kysymys siitä mitä ostaja saa. Tosiasiassa ilotulitusrakettia että Mars -mönkijää kuvaa se, että tosiasiassa niissä taivaan tuuliin menee itse asiassa varsin vähän luonnonvaroja verrattuna moneen muuhun asiaan. Raha jää kiertämään. Tässä ei siis tuhota rahaa. Ainoastaan raketin ostaja ampuu rahaa taivaalle, kaikista muista näkökulmista tilanne on paljon vähemmän selvä. Näin ollen taustalla on tiettyä itsekeskeisyyttä ja egosentrisyyttä. (Ei, en itsekään osta raketteja koska en halua haaskata omaisuuttani muille tuhlattavaksi.)
2: Lisäksi tiedekunnioitus vääristyy usein oman maailmankuvan kunnioitukseksi. Tämä tehdään siten että ei tutustuta tieteeseen ollenkaan, vaan määritetään oma maailmankuva totuudeksi ja tiede sen löytäjäksi. Näin syntyy helposti omituisen kaksijakoinen suhde tieteeseen joka paljastuu erityisen selvästi ja voimakkaasti erilaisten denialistien ja pseudotieteilijöiden kohdalla ; Sitä voidaan samanaikaisesti lainata Naturea ja selittää että tämä on arvovallan ja uskottavuuden luomista. Ja samanaikaisesti olla valtaosaa tieteen teorioita vastaan, olla antitieteellisiä. Tämä cherry picking -asenne johtaa joskus jopa surkuhupaisuuteen ; Esimerkiksi tiede -lehden blogistin kommenteista löytyy seuraava aivopieru. ""Fysiikka ja kemia ovat poliittisesti jokseenkin neutraaleja. Samoin ilmastotiede, vaikka se nostaakin poliittisia tunteita pintaan." Eli "ilmastotiede" ei perustu fysiikkaan eikä kemiaan. MOT." Ajatus siitä että tiede ei voisi vaikuttaa politiikantekoon on nykyään hyvin yleinen. Tiedettä marginalisoidaan, ja sen sallitaan tutkia vain hyvin rajoitettuja alueita ja aiheita. Maailmankuvallisuus jyllää ja näin ollen vaikka tiedettä kunnioitetaankin, on tavallista kuulla siitä miten tiede ei saa tai voi tutkia joitain kysymyksiä ja että niiden penkominen on vain väärää maailmankuvaa ja että tiede ei peräti oikeasti muka edes voisi tutkia niiden kaltaisia asioita. Näin jopa silloin kun aiheena on niinkin mitattavissa oleva asia kuin lämpötilat ja niin konkreettiset asiat kuin ilmasto. (Maailmankuvaansa suojatakseen monet ihmiset abstraktisoivat historiaa käsittämättä induktion luonnetta.) Siksipä tiede -lehden blogistikin korosti ilmatotieteen olevan perustaltaan eipoliittisia, vaikka siitä voidaankin vetää tavoitteiden kautta jotain poliittisen toiminnan ohjeita. "Ilmastodenialistit tulevat usein oikealta, mutta se ei silti tarkoita sitä, että ilmastotiede olisi vasemmistolaista."
3: Itse asiassa myös aiemmin kritisoimani mutta melko yleinen humanistiasenne edustaa juuri tätä. Tiede ja naturalismi esiintyy usein latistavana ja latteana ja tylsänä. Eli että uskonto, ET, ja muut vastaavat opettaisivat viisautta ja ajattelua. Kun taas tiede opettaa kylmiä faktoja jotka nekin opetetaan tietysti mielellään postmodernin muodikkasti enemmänkin maailmankuvasidonnaisiksi mieltymyksiksi. Tässä tiede edustaa lähinnä ihmistä latistavaa ja kahlitsevaa koneistoa, joka on pahimmillaan vaarallista faustista hybristä valmiina tunkemaan meidät seuraavaan ydinonnettomuuteen. Tätä sitten vapaudutaan jollain joka paljastuu yllättävän usein taikauskoiseksi Jeesushömpäksi tai optimismiin jossa ei olla stoalaisia vaan kielletään pahat asiat ja johon on sitten litietty varttitunnissa opittavia pehmoilufraaseja. Ja loppu hoidetaan näiden latteuksien toistelemisella. (Jos tämä suhde tieteeseen ja tämä prosessointi on ajattelua, en todellakaan halua oppia sitä. Ja kyseenalaistan syvästi kaikki väitteet joiden mukaan niiden opettaminen olisi yhtään millään tasolla - edes täysin yksilökohtaisella subjektiivisella tasolla - mielekästä laitettavaksi yleiseksi oppiaineeksi kouluun tai mihinkään.)
Tämä tieteen postmodernisoituminen näkyy tietysti osittain myös tieteenfilosofian parissa. Etenkin sen laitamilla, kun julkisuuteen pompahtelee erilaisia maailmankuvallisia intressejä joissa erilaiset pseudotieteilijät saivartelevat oikeutuksia omille näkemyksilleen käyttäen tieteenfilosofiasta kaapattuja termejä ja periaatteita. (Usein väärin, mutta muoto ratkaisee heillä, ei sisältö.)
Jos ajatellaankin että Perakh on hyvin oikeassa, eli tieteenfilosofia on viihdearvoista, se muuttuu tavallaan hyvin tärkeäksi. Aivan kuten journalismia tarvitaan jotta ihmiset saavat tuntumaa politiikkaan, tarvitaan tieteenfilosofiaa jotta tiedekeskustelua käytäisiin. Toki tieteenfilosofia keskittyy akateemiseen maailmaan. Mutta tämä "viihdearvo" sitten voi heijastua esimerkiksi tieteen popularisointiin ja vaikkapa skeptikkoliikkeeseen jolloin se tulee tutummaksi tavallisille ihmisillekin.
Tässä olenkin sitä mieltä että filosofia on erityisen viihdyttävää ; Jopa puolisoni jolla ei ole erityistä kiinnostusta filosofiaan sanoo että minun höpinöitäni on hauskaa kuunnella. Tämä tarkoittaa sitä että tätä kautta on mahdollista lietsoa ihmisiin kiinnostusta tieteistä. Se voi saada ihmiset menemään lukemaan tieteitä ja opettelemaan tieteellisen tutkimuksen ja todistamisen periaatteita - vähintään voidakseen "debunkata sen kammottavan darwinistin". - Ja näin tehdessään he lukevat, joka taas koulii heidän aivojaan pitkäjänteisyyteen päin suojaten heitä siten niiltä eimuistamisen, lyhytjänteisyyden ja vaikeamman ajattelun taidon rapistumisen riskeiltä joista Carr varoittaa kirjassaan "Pinnalliset".
Koska tieteenfilosofia on viihteellisempää ja se ei perustu niin paljon tutkimustyöhön kuin käytettyjen tietojen soveltamiseen, se sopii erinomaisen hyvin ei omaa tutkimustyötä tekevälle jolla on käytössä esimerkiksi internet ja kirjastopalvelut.
Tätä kautta voidaankin sanoa niin että vaikka usein tieteenfilosofialla onkin tieteentekijöiden silmissä kuva että se saivarruttaa tieteen ja tekee siitä postmodernia maailmankuvapelleilyä, se kuitenkin tosiasiassa on potentiaalisesti ainut tehokas väline juuri tätä postmodernia maailmankuvapelleilyä vastaan taistelemisessa. Tieteenfilosofiaa tarvitaan aina jos pitää perustella kunnolla miksi joku uskomus on hoopoa.
Ilman niitä päädytään niihin ongelmiin joihin törmää toistuvasti esimerkiksi uskovaisten skeptikoiden kohdalla ; On aina jotenkin vaikeaa sanoa että miksi ihmeessä he vetävät niitä rajoja niihin ilmiöihin joita saa moittia ja joita ei saa moittia. Että miksi ufot ja kummitukset ovat jotain jota saa debunkata, mutta anna olla jos Jeesuksen ylösnousemukseen kohdistetaan samaa todistustaakan ja epäilyn valoa. ; Tieteenfilosofia on yksinkertaisesti keskustelua tästä perusteistosta. Se, että jokin on "eri asia" vaatii vähintään vankkoja perusteita ja todisteita siitä että tämä kyseinen aihepiiri on todellakin eri asia. Tämä vaatii kriteerin jolla erotetaan "kritisoitavat asiat joiden suojelu kritiikiltä on naurettavaa saivartelua" niistä asioista "jotka ovat määritelmällisesti kritiikin ulkopuolella". Tälläisiä jakolinjoja on tietysti jossain määrin helppokin keksiä. Esimerkiksi harva näkee satujen epäfaktuaalisuuden korostamista ja debunkkausta tärkeänä koska satuja ei pidetä luonnon todellisuuskuvauksina, selityksinä siitä miten luonto toimii ja mitä ilmiöitä sen parissa oikeasti on ja ei ole. Kun tämänlaisella keksinnöllä sitten suojaa vaikkapa Jeesususkon jotta voisi tästä hulimatta älyllisesti koherentisti moittia kummituksia, hän harjoittaa väistämättä tieteenfilosofiaa.
1 Tähän vedoten teen sivuhuomautuksen ; En nimittäin usko että Wilkins olisi täysin oikeilla linjoilla selittäessään että fyysikot vihaisivat tieteenfilosofiaa sitä kautta että tieteenfilosofit kritisoivat fyysikoita. "The problem is, they don’t want to discuss it philosophically: they want there to be a single correct answer (their own, of course). What irks them about philosophy, and in particular philosophy of science, is that we give initial credence to answers they don’t like." - Etenkään kun hän niin pitkästi samassa blogauksessa puhuu siitä miten tieteenfilosofit kunnioittavat tieteentekijöitä kuten ornitologit kunnioittavat lintuja. Jos asenne fyysikoiden asennemaailmasta on tuo, on inaisen vaikeaa puhua kunnioittamisesta. - Itse uskoisin että tämä voi osua moniin. Mutta Perakh, jos ihmisistä joku, on taas sitten niitä joita ärsyttää se, että joku vain taputtaa selkään tekemättä itse mitään ja kerää kuitenkin jonkinlaisia kontribuutioita toisten aikaansaannoksista. Itseänikin ärsyttävät blogikommentit joissa on vain kehu ja selkääntaputus ilman asian eteenpäinvientiä. Kun tyhjä kehukommentti tulee, niin mietin että meneekö blogaukselta arvoa kun tuollainen sisällyksellisesti tyhjä ja tuotannollisesti laiska tyyppi tykkää siitä.
2 Perakh on muuten itsekin ottanut osaa tähän tieteen viihteellistämiseen vastustamalla ID:tä ja toimimalla tätä kautta tieteellisen ajattelun ja skeptismin äänitorvena. Hän on siksi vähän häijy kun halveksii tieteenfilosofiaa sen viihteellisyyden kautta. Tiedemaailma ei ole hyötynyt ID -kritiikistä mitenkään koska tieteen maailmassa ei tapahdy mitään ID -keskustelua. Se kaikki käydään ruohonjuuririntamalla. Ja tunnustakaa hyvät ihmiset edes sen verran että "kulttuurisota" on kulttuuria, politiikkaa ja kaduntallaajien toimintaa ja arvomaailmaa koskevaa riehuntaa. Ei tiedemaailman sisäistä tieteen kehityspeliä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti