Valtionkirkon heikkous

Usein valtionkirkkoa pidetään hyvin moniarvoisena. Se käyttää moniarvoisuus -termiä ja sen sisälle sopii monenlaisia uskomuksia. Yksi uskoo että Raamattu on totta kirjaimellisesti ja korvaa jopa evoluution ja muut luonnontieteet. Toinen näkee että kirja on metaforinen rautakautinen satukirja joka opettaa meille arvoista. Nämä tyyppit jopa kinastelevat kirkon sisäisesti. Ketään ei kuitenkaan potkita pois. Tämän nähdään usein olevan samaa kuin kirkon moniarvoisuus.

Kuitenkin kun kokonaisuutta katsoo, on huomattava että tosiasiassa kirkon toimintaa kuvaa aina teologinen korrektius. Tämä on toki kaikille selvää fundamentalismin kohdalla. Mutta tosiasiassa myös kirkon "leppoisto" on sekin nähtävissä oikeaoppisuuden kautta. Itse asiassa voidaan nähdä että koko kirkko on ymmärrettävissä yhden oikeaoppisuuden kautta ja että fundamentalismi on vain yksi osa ja tapa olla tätä "suurta oikeaoppisuutta". (Tämän selittäminen on tämän blogauksen asia.)

Uskonnon puheesta hyvin suuri osa on ymmärrettävissä eksistentialismin valossa. Myös uskontokeskustelu ateismin kanssa on ymmärrettävissä oikeastaan vain tässä valossa.
1: Esimerkiksi kun esitetään että ateismi on yksi uskonto, nojataan selkeästi eksistentialismin tapaan erottaa eksistenssi ja essenssi. Tässä erottelussahan ihmisellä on usein ulkoa tuleva rooli, velvollisuudet, identiteetti ja tietysti ominaisto jossa on iso kasa erilaisia ominaisuuksia kuten älykkyys, rohkeus, pituus ja paino. Eksistentialismin mukaan nämä ovat essenssiä, ja se keskittää huomionsa eksistenssiin, joka on olemassaolemisa ja sen ydintä.
2: Toisaalta etenkin uusateismin empirismi näyttäytyy epätyydyttävänä ja irrelevanttimpana kuin Sartren eksistentialistinen ateismi koska empirismi ja Harrismainen moraalin tarkastelu lajityypillisyyden kautta ovat selvästi ominaisuuksien tuijottamista, ne katsovat siis essenssiä, eikä eksistenssiä.

Tästä seuraa se, että tosiasiat ja uskomukset ovat vahvasti essenssiä. Kaikki tiedettyihin ja oikeisiin ominaisuuksiin viittaava on aina tätä. Näin ollen on samanarvoista uskotko vaakaan tuijottaen olevasi 100 kiloa painava tai uskotko Jumalaan. Millään ominaistolla ei ole väliä. Tästä saa hyvän kuvan Sartren "eksistentialismikin on humanismia" -teoksesta, jossa hän selittää että esimerkiksi tunnekuohut eivät merkitse. "Eksistentialisti ei usko intohimon voimaan, ei koskaan ajattele että kuuma intohimo olisi kaiken nielevä pyörre, joka kohtalonomaisesti imisi ihmisen tekemään tiettyjä tekoja ja olisi täten puolustelu. Eksistentialismin mukaan ihminen on vastuussa intohimostaan." Tämän seuraus on yksinkertainen ; Koska pelkurikin voi tehdä rohkeita tekoja, on kyseessä aina pohjimmiltaan valinta. Näin tunneominaisuudet eivät ole mikään merkittävä asia, se on vain essenssiä joka ei ole todellista ihmisyyttä. Sartre on tässä hyvin tiukka "Pelkurimaista luonteenlaatua ei lainkaan ole, mutta kylläkin luonteeltaan hermostuneita, 'vähäverisiä' kuten kunnon ihmiset sanovat, tai sitten voimakasluonteisia ihmisiä. Mutta ei 'vähäverinenkään' pohjimmiltaan ole pelkuri sillä se edellyttää luopumista ja periksiantamista. Luonteenlaatu ei sentään ole mikään teko. Mutta eksistentialisti sanoo että pelkuri tekee itsestään pelkurin, sankari sankarin."

Eksistentialismin koko voima vaatii hieman muutaman muunkin eksistentialistin tarkastelua. Tämän ytimessä on desisionismi, jota voidaan pitää eksistentialismin akilleen kantapäänä. Desisionismi on yksinkertaisesti asenne, jossa varataan käyttöön oma olennainen moraali jota nodatetaan, ja ohitetaan järkeily sen perustelussa. Desisionismin ytimessä on se, että tästä sitoumasta tulee valinta, joka liitetään suoraan ihmisen omatuntoon. Tällöin valinnasta tulee toiminnan ylin mittapuu. Sartre liittää tämänlaiseen toimintaan kantaa "Esseitä" -teoksessaan seuraavalla tavalla "joka kerran kun ihminen valitsee sitoutumisensa ja elämänsuunnitelmansa selväjärkisesti ja vilpittömästi - olipa tuo suunnitelma sitten mitä tahansa - hän ei voi mitään muuta valita." Ytimessä on se, että henkilö on vain näin toimien itsensä herra ja oikeastaan kaikki muu olisi itsepetosta.

Eksistentialismin suhde desisionismiin on olennainen, koska desisionismissa on kysymys juuri syvästä valinnasta kaiken ulkopuolisen velvollisuuden ja vastaavien ylitse. Pelkkä normeihin viittaaminen on ulkopuolitsa, se on vain essenssiä. Näin ollen eksistentialisti ei voi muuta kuin olla torjumatta desisionismia koska sen malliin ei kuulu erilaisten vaihtoehtojen rajoittaminen. Näin ollen vaikka essenssissä olevissa moraalilaeissa ja vastaavissa olisikin usein keino kieltää jotain asioita, jolloin suvaitsemattomuuden suvaitseminen muuttuu olennaiseksi osaksi suvaitsevaisuuden ydintä, eksistentialismissa suvaitsemattomuuden suvaitsemattomuus on suvaitsemattomuutta. Fundamentalisti joka sitoutuu tiettyihin sääntöihin ja sanoo että ne ovat väärin koska ne on määritelty synniksi on siksi valinnantekijä, ja eksistentialistin on paha hänen valintojaan ja tästä seuraavia toimiaan rajoittaa ; Juuri tämä selittää miksi moderni kirkko, syvästi eksistentialismin sävyttämään teologiaan taipuvaisena, ei mielellään rajoita fundamentalisteja. Se olisi sen harjoittaman muodikkaan pääteologian mukaan epäkorrektia.

Itse asiassa fundamentalistinen ajattelu onkin hyvin usein radikalisoitunut eksistentialismin kautta. Tämä on tietysti siitä ihmeellistä, että eksistentialismia kaupitellaan leppeänä. (Kuten valtionkirkkoammekin.) Islamissa Qutb määritteli jahiliyya -teoriansa käyttäen apuna Kierkegaardin eksistentialistisia näkemyksiä. Hän korostaa sitä että islamia kuunnellaan alkuperäisessä muodossaan eli autenttisena. Tässä ei puhuttu mistään historian elävöittämisestä, vaan nimenomaan uskon eläväksi tekemisestä. Islam on siinä ikuinen ja alati läsnäoleva. Lisäksi islam nähtii jonakin jonka Jumala oli asettanut ihmisen omatunnon ytimeen. Qutb alkoi tältä pohjalta agitoimaan aggressiivista islamilaisuutta. Sillä eksistentialismissa kun jokin uskonto nähdään perusihmisyydeksi, on siitä poikkeaminen luonnolliseti epäautenttisuutta. Tämä sitten teki vastapuolesta alempia ihmisiä. Tämä on yksinkertaisesti vain tarkasti islamiin sovellettua desisionismia, joka sitten heijastuu näkemykseen esimerkiksi jihadin luonteesta ja tähän liittyviin valintoihin, joihin sitten moni vilpittömästi heittäytyy. (Itsemurhaterroristikin on vilpitön ja toimii hyvässä uskossa.)

Otin islamin siksi että monen on vaikeaa hypätä suoraan kristinuskoon. Islam on helpompi nähdä aggressiivisena. Samalla voidaan tietysti muistuttaa että uskonnossakin on monenlaista. Islamilaisissa on leppeitä. Samoin kristityt eivät ole kaikki fundamentalistisia räyhääjiä. Tämä onkin sekä totta että olennaista. Kuitenkin ylläoleva on malliesimerkki siitä miten eksistentialistinen teologinen korrektius tekee leppoisasta uskosta täsmälleen sellaisen miksi Sam Harris sitä kuvaa. Eli suojakilveksi jonka taakse äärimmäiset ihmiset menevät ja jonka parissa he saavat suojaa. Suomessakin fundamentalistit ovat kritiikin alla menneet uskonnonvapauteen ja vakaumuksen vilpittömyyden vetoamisen kautta eksistentialistisen leppoisan valtakirkon suojiin.

 Itse asiassa eksistentialismin vaikutus näyttäytyykin länsimaissa seuraavalla tavalla; Klassisesti uskontokin on eksistentialismissa pyrkinyt oikeuttamaan uskon. Näin on syntynyt autenttisuuden hakuisuus. Autenttisuus taas on usein sidottu mystiseen kokemukseen. Eli joku saa vaikka meditoinnissa tai rukoilussa kokemuksen, tämä kuvataan aidoksi ihmisyydeksi ja tämän ympärille kudotaan mytologiaa. Saadaan aikaan myytti jossa huomio keskitetään siihen että autenttisuus määritellään yksilön liitokseksi tähän tiettyyn kokemukseen. Tätä pidetään asian eksistentialistisena todistamisena. ; Ajatellaan että doktriini on essenssiä, mutta kun jotain oheistusta noudattaen saavutetaan tietty kokemus, tätä ei pidetä enää ollenkaan tunteena (joka on pelon tapaan essenssiä) vaan jonain aivan muuna. Esitetään että tämä ei ole tuntemusmaailmaa vaan yhteys totuuteen ja että tämän kautta usko olisi elävää ja uskovaisen elämä olisi hyvässä uskossa elämistä.

Joku voisi väittää että tämä on tunne, ja että tämä ei ole oikeutus ja johtaa huonoon uskoon. Mutta tätä irrelevantisoidaan. Näin saadaan aikaan dogma josta ei tingitä ; Jos joku esittää että ehkäpä meditaatio tuottaakin tunnetilan, aistimuksen ja neuronien tanssin, ja että tämän mukaan heilahteleminen ei ole mitään autenttisuutta kuten Sartrekin aiemmassa sitaatissani muistutti tunteilun ytimessä ; Tällöin autenttisuuden sijasta oltaisiinkin vain essenssin ja eksistenssin keskenään sekoittamisessa ja oltaisiin huonossa uskossa. Tämä kiistetään loukkaavana. Ajatukseen uskonnollisen kokemuksen kohdalle sitoutumista pidetään olennaisena. Tässä mielessä tämä sitten onkin desisionismia. Eli juuri sitä jonka kritiikille eksistentialismi on sokea. Tämä tekee kaikista uskoista "jollain tavalla fundamentalistisia".
1: Mikä selittänee osaltaan sitä miksi vähemmänkin fundamentalistiset ja aivan järkevät ihmiset ovat niin alati kertomassa omakohtaisia kokemuksiaan vaikkapa ihmeparanemisista. Anekdootti toki koostuu tarinana empiristisistä väitteistä ja havaittavista tapahtumista, mutta he esittävät sen eksistentialistisena autenttisuutensa ja uskonelävyytensä todisteena. Eksistentialistisessa teologiassa on jopa suuntauskia joissa on merkityksetöntä onko historiallista Jeesusta ollut olemassa. Koska tälläinen essenssi on irrelevanttia kun tarina herättää sopivia tuntemuksia.

Esimerkiksi Paul Tillich kuvaa "Systematic Theology" -teoksessaan juuri ylläolevaa ongelmaa. Doktriinin eksistentialistinen ongelma oli haastava. Tillich halusi yksinkertaisesti vastauksia joilla vastata uskonkokemusen aitouden epäilyyn. Hän esitti että kaikki järkeilyt kumoutuvat ja että siksi oli hypättävä järjen ulkopuolelle. Nän ollen kysymys uskonkokemuksen "aitous vs. tuntemus" oli vain yritystä palauttaa asia järkeilyn asteelle. Tämäntapainen lähestymistapa luonnollisesti vahvistaa desisionismin valtaa ja kritiikki-immuuniutta. (Moni kyllä taitaa nähdä Tillichin jopa "nietzscheläisenä" jumalan kuolemaa julistavana teologina. Mutta syynä on vain erkautuminen järkeilyistä joka etäännyttää häntä lähinnä vain puhtaasti loogispohjaisesta apologetiikasta.)

Eksistentialismissa tunne nousee helposti esille. Kutienkin desisionismi tuo asiaan mielenkiintoisen seikan. Sitä kautta voidaan nimittäin helpostikin tehdä jotain aivan muuta. Ulkopuolinen teleologia joka on periaatteessa suoraan määritelmällisesti velvollisuutta ja essenssiä, saadaan mukaan kuvioihin olennaiseen eksistenssiin. Sillä jos esimerkiksi Jumala on tehnyt ihmisen autenttisesti uskovaksi, käy juuri kuten Qutbin määrittelemässä islamissa ; On olemassa tietty uskonto, jonka seuraaminen on ihmisen syvintä olemusta. Näin aristoteelinen teleologia modifioituu essenssin ytimeksi; Siitä tulee ulkopuolisen velvollisuuden sijasta sisäinen autenttisuuden tila ja sen noudattaminen ei enää ole tottelemista ja vallan alla oloa vaan sitä että kappale, eläin tai ihminen kulkee päämääräsuntautuneesti kohti luonnollisinta (~ominta, autenttisinta) tilaansa.

Lievemissä ja yleisimmässä tilasa ylläolevalla tavalla rakennetaan homo religiosus -ihmiskuva, jossa uskonnollisuus ja hengellisyys olisi ihmisen perustila. Tämän jälkeen siitä poikkeaminen vaatii jotain muuta, kuten ulkopuolisille voimille alistumista. Tämän jälkeen ei pidä ihmetellä jos fundamentalisti seuraa tarkasti määriteltyjä normeja jotka pitävät sisällään runsaan joukon määräyksiä (uskonnosta riippuen) esimerkiksi suhteesta homoseksuaaleihin, naispappeihin tai sianlihansyömiseen hän kokee olevansa täysin vapaa ja elävänsä elävässä uskossa autenttisesti ihmisenä ja itsenään. Mutta jos joku seuraa ideologiaa jolla näitä määräyksiä on vähemmän, he kokevat että näitä ihmisiä on kahlittu jollain ulkopuolisella. Esimerkiksi homoseksuaalisuuden kannattaja voi olla muotioikkujen ohjailtavana tai ateisti olla neuroottinen huonoa isäsuhdettaan tunteellisesti ja tunteitaan epäautenttisesti hallitsematta purkava surkimus.

Tämä homo religiosus -henki ja teleologian salakuljetus desisionismin kautta autenttisuudeksi on myös se syy millä kirkko katsoo olevansa kansankirkko. Se tuntee antavansa kaikenlaisille vakaumuksille tilaa. Samalla se kuitenkin tuntuu menettävän kaiken sen mitä etiikkaan ja suvaitsevaisuuteen arkiajattelussa liitetään. Näin ollen kirkon eksistentialistinen ydin kattaa koko kentän fundamentalistisesta liberaaleimpaan siipeen asti. Samalla se itse sisäisesti omissa määritteissään esittää olevansa moraalinen, suvaitsevainan ja uskonnonvapautta kunnioittava. Kuitenkin kun katsoo näiden seurauksia, kuten esimerkiksi naispappeuskärhämää ja homokohuja, ei ole vaikeaa huomata että tämä moraalisuus ja suvaitsevaisuus on kirkon sisällä määritelty aivan eri tavalla kuin sen ulkopuolella. Koska näin on, kirkon tiedotuskin näyttää aina jotenkin kummalliselta ja kieroilevalta "Orwellilaiselta kieleltä" jossa suvaitsemattomuus on suvaitsevaisuutta. Ja vaikuttaa se paikoin jopa törkeältä valehtelulta.

Oikeasti enimmäkseen valtionkirkossa vain käyttävät eri kieltä, eikä puolet siksi ymmärrä toisiaan. Tämän seurauksena on se, että oikeasti mitään keskustelua ei tapahdu. Valtionkirkon heikkous on se, että se te(le)ologisen korrektiuden nimissä hukkaa tärkeänään pitämänsä keskusteluyhteyden ihmisiin. Kirkko on siis kuten kaikki muutkin akateemistn nörttien kokoontumispaikat ; Keskustelu vaikeutuu koska akateemiset nörtit ovat erkaantuneet "tavallisesta elämästä" ja ovat "omissa maailmoissaan". Lisäongelmia tietysti tulee siitä että kirkon linjama hyväksyy käytännössä vain eksistentialistisen keskustelun teologiasta ja esimerkiksi uusateistien ja monien muiden vastaavien tahojen kiinnostus empirismistä nähdään irrelevanttina ja että niiden tuloksista pitää hypähtää nimenomaan eksistentialismin puolelle ja yrittää saada keskustelu siirtymään juuri tälle kentälle. (Pohjimmiltaan kirkko ei suvaitse erilaisia uskonnäkemyksiä vaan sen minkä eksistentialismi sallii. Näin tehdessään kirkko määrittelee oman kulmansa relevantiksi ja vastapuolen irrelevantiksi ja kieltää vastapuolta tekemästä samoin.)

Toki homo religiosukseen voi vastareagoida essenssiin viittaamatta ; Esimerkiksi Camuksen kautta. Camushan selitti että moni ihminen pilaa elämänsä koska ei koe elämäänsä elämisen arvoiseksi. Hän selitti myös että usein annettu hyvä syy elämään saa ihmiset kulkemaan kohti huonoa elämää : Esimerkiksi jos itsemurhaterroristi näkee islamin autenttisuudeksi ja uhrautuu vilpittömin mielin itsemurhaiskuun, hän on toki tekemässä valintaa ja hänet on nähtävissä autenttisuudessa toimivaksi. Kuitenkin hän ei ole onnellinen vaan tekee elämästään vaikeaa. Camus muistutti toki muilla esimerkein että ihmiset ovat halukkaita pilaamaan elämänsä ja jopa uhraamaan henkensä jos ovat määritelleet itselleen uskottavan hyvän syyn elää. Näihin viitaten Camus huomauttikin että aidosti hyvä elämä onnistuu vasta jos vapaudutaan desisionismista. Tällöin ihminen elää absurdissa. Ja paradoksaalisesti näin hän kykenee elämään onnellisesti ja autenttisesti koska sen sijaan että hän miettii minkälainen hänen pitäisi olla ja miten hän voisi arvokkaitten uhrautua asiansa puolesta, hän elää ja toimii.  Tämänlainen tietysti etäännyttäisi valtionkirkostamme joka jostain syystä pitää itseään kansankirkkona ainoana todisteenaan esimerkiksi tilastot rippikoulussakävijöistä (jotka ovat maksimaalisesti essenssiä, ne viittaavat perinteen vahvuuteen eivätkä ihmisten sisäiseen autenttisuuteen, jota ei voikaan mitata.)