Toissijaista, "poissaolemista"

Esa Ylikoski kirjoitti "Opettaja (10.8.2012)" -lehteen siitä miten koulussa olisi panostettava vakaumusten yhdenvertaisuuteen. Hänestä "Koulun ikkunat voisivat olla auki myös muualle kuin kirkonmäelle päin." Tässä hän korosti sitä että "Perusoikeudet ovat ensisijaisia perinteisiin nähden." Hän korosti että tätä tuki Suomen lainsäädäntö, joka on tähän vedoten poistanut käräjäjumalanpalvelukset. Hän kertoo että myös Euroopan ohmisoikeusistunnon päätösten mukaista ; Uskonnollista vakaumusta ei ole velvollisuus esiintuoda. Tämä oikeus ei siis ole vain ateistejen oikeus olla laulamatta virsiä ja tuoda itsensä esiin tätä kautta. Mukana on myös uskovaisten oikeus olla ottamatta osaa siitä huolimatta että on kristitty. "(Alexandridis-tapaus 21.2.2008, Grzelak-tapaus 15.6.2010)" Ylikoski korostaa että esimerkiksi uskonnolliset aamunavaukset ovat hieman omituinen asia, koska "Uskonnon harjoittaminen ei ole koulun ja päiväkotien lakisääteisiä tehtäviä. Jumalanpalvelukset ja uskonnolliset päivänavaukset eivät siis ole kouluissa välttämättömiä myöskään koulun uskonnon opetukselle, joka ei ole tunnustuksellista." Ongelmana uskonnottomiin on kuitenkin enemmän siellä missä ei tehdä jotain kuin siinä missä tehdään. "Koulun yhteisissä juhlissa yksittäinen virsi ei tee tilaisuudesta vielä uskonnon harjoittamista niin kuin jumalanpalvelus on." ... "Sen ei tule olla toissijaista, "poissaolemista", niin kuin vielä paikoin, vaan kyseiseen tilaisuuteen osallistuvien oppilaiden ja perheiden identiteettiä kunnioittava, moniarvoisuutta ja yhdenvertaisuutta tukeva, täysipainoisesti suuniteltu ja toteutettu elämyksellinen tilaisuus."

Tämänlainen mainittu toissijainen poissaolevuus on oleellista. Sillä esimerkiksi kaltaiseni uskonnottoman kannalta ongelmallisinta ei suinkaan ole se, että joutuu laulamaan virsiä kerran vuodessa. (Esimerkiksi häissä tai hautajaisissa.) Osallistuttaminen on toki aina hieman ikävää enkä tosihetken tullen koskaan ennalta tiedä miten niihin toimituksiin sitten oikein pitäisi suhtautua. Toisaalta moni ajattelee että uskonto on niin yleisinhimilistä että ihmisillä olisi jonkinlainen velvollisuus (a) ajatella näitä kysymyksiä (b) kyetä ottamaan niihin kantaa kysyttäessä ja (c) myös velvollinen ottamaan kantaa näihin kysymyksiin. Näinhän ei juuri ole. Itse asiassa olisi yleisinhimillisempää olla pakottamatta tämänlaisiin perusoikeuksien rikkomisiin vaatimalla reagointeja.

Mutta ongelmallisinta on juuri tämä toissijaisuuden ja ignoroinnin henki. Äärimmilläänhän Ylikosken esilletuoma toissijaisuus paistaa siinä, miten Jussi K. Niemelän "Mitä uusateismi tarkoittaa" -kirjassa tarkastellaan uskonnottoman perheen elämää. ; Vaikka uskonnottomia olisi riittävästi, on ajatus ET:stä heille opetuksena toissijaista. Heillekin perusasetelmana ja perusoletuksena on se, että ET:seen on erikseen haettava, kun taas luterilainen uskonnonopetus tulee perusoletuksena. Tämä on hieman ikävää koska luterilaisille ei tätä vaivannäköä tule. Lisäksi siellä paljastuu että esimerkiksi ruokarukouksista ja uskonnollisista hartaushetkistä vapautuminen on ensin valtavan työlästä. Ja sitten kun se saadaan läpi, on koulun ratkaisu se, että oppilas vain laitetaan tämän tuokion ajaksi siivouskomeroon odottamaan.

Uskoisin että takana on osittain se, että moni on jämähtänyt miettimään ateismia vain oman vakaumuksensa kautta. Tällöin esille nousee helpommin ateismi -termin etymologia kuin sen ideologinen määritelmä, saati kyseisen ideologian käytännössä esiintulevat tunnuspiirteet. ; Kun etymologia korostuu, nähdään vain että ateismi on a-teismia, Jumalauskon puutetta. Ongelmaa tältä osin pahentaa se, että usein uusateistit kiistävät ideologisuuttaan koska tietävät että se määritettäisiin välittömästi uskonnoksi. Ateismi, etenkin uusateismi, on kuitenkin aina liitoksissa ideologiaan (joka ei ole sama asia kuin uskonto). Ateismi ei ole uskonto, mutta sillä on eettisiä kannaottoja ja tätä kautta eettistä sisältöä. Näin ollen voi tavallaan sanoa että "kalju ei ehkä ole tukanväri, mutta hiusmuotiin sekin kuitenkin liittyy".

Myös arvokeskustelumme on täynnä tämänlaista henkeä. Otetaan esimerkiksi Juha Leinivaaran esilletuomaa "Fides" -lehdessä ollutta kannanottoa. Ytimessä on uskonnonopetus. Sen seurauksiksi nähdään aika tiukka arvojen koveneminen. "Myös ne arvot, jotka uskonnonopetuksessa ovat etualalla, kuten eettiset valinnat hyvän ja pahan välillä, vastuu muista ja lähimmäisistä välittäminen, epäitsekkyys jne. ovat sittenkin toissijaisia verrattuna ns. koviin arvoihin, kuten kilpailu, suoritus, itsensä toteuttaminen, vain materiaalisten hyvyyksien tavoittelu. Uskon että koulumaailman ilmapiiri tulee kovenemaan, mikä näkyy myöhemmin yhteiskunnan elämässä." Tämä argumentti toimii jos ja vain jos sen taakse laitetaan useita piilo-oletuksia. Sellaisia kuten että (a) eettiset arvot ovat jotain jota ei opita kotoa ja välitunneilta, vaan joka opitaan vain ja ainoastaan uskonnontunneilla (b) uskonnon ulkopuolella ei ole etiikkaa vaan ainoastaan materiaaliset kovat arvot.

1: Itse en usko että teologia edes syvällisesti opetettuna voi oikeasti pitää sisällään mitään kovin arvokasta eettistä koulutusta. ; Tästä hyvän avun saa MacIntyren "A Short History of Ethic" -teoksesta (s. 198). Hän huomauttaa että Kantin kategorinen imperatiivi on osa eettistä ajatusketjua joka on pohjimmiltaan sisällöllisesti ontto. ; Jos otamme esimerkiksi lahjojen antamisen, joka lähestyy kategorista imperatiivia ikään kuin kultaisen säännön kautta, siitä löytyy helposti virhe ; Jos annan lahjan jonka itse haluaisin, teen usein virheen. Tämä on itse asiassa tuttua varmasti kaikille ; Moni lapsi pettyy kun saa vaikka isiltä lahjan jonka isi itse olisi lapsena halunnut. Tästä syntyy itkupotkuraivareita. Minun äitini oli kerran läpipettynyt kun piirsin hänelle kortin jossa oli kissa. Piirsin kuvan jonka itse olisin halunnut, mutta joka järkytti häntä niin syvästi että hän lopulta repi kortin. Tämä vaatii uudelleenmuotoilua, jossa lahjat pitäisi antaa enemmänkin sen mukaan mitä toinen ihminen haluaa. (Kategorinen imperatiivi sallii tämän eli se on filosofisesti kultaisen säännön sisällön parantaminen.) Tässä tulee ongelmia jos lahjan saaja onkin vaikkapa psykopaatti joka haluaa tappaa ihmisiä Pussy Riot -huppuun laitetulla tiilellä joka olisi hänestä erityisen mieluinen. Tämän huomioinnin jälkeen meidän tulisi antaa soveliaita lahjoja. MacIntyren ajattelutapa, jossa käyttämäni lahjaesimerkki on vain yksi erityistapaus laajemmasta ilmiöstä, näyttää että päädymme aina siihen että lopullinen imperatiivi on "meidän tulisi tehdä mitä meidän tulisi tehdä." Tautologista, mutta sovelluksellisesti tyhjää. Tämä onkin yksi syy sille että uskonnosta ei oikeasti opita etiikkaa. Opitaan vain oikeaoppiset mielipiteet muutamiin erityistapauksiin ; Tämä unohtuu helposti nykyisessä arvokeskustelukentässä, jossa uskovaiset esittelevät vain näitä kourallista yleensä melko epärelevantteja erityistapauksiaan ; Uskonto opettaa heille sovellettavien periaatteiden sijasta ulkoluettavan dogmaluettelon homoista, avioliitosta, naispappeudesta ja vastaavista. Näiden ulkopuolella on vain Spongin tyyppistä liberaaliteologiaa joka taas ei oikeastaan eroa mitenkään "omantunnon ateismin" elämisestä. ; MacIntyren esilletuoma moraalin onttous latistaa mielipidedogman ulkopuolella olevan uskonelämän tyhjäksi pehmopuheeksi ilman sisältöä. Puhutaan rakkaudesta ja välittämisestä ja muista kauniista sanoista, mutta näiden sisällä ei ole oikeasti mitään opettavaa ohjenuoraa. Tämä on tietysti siitä hyvä että moraali muuttuu yksilön omantunnon asiaksi, eli se ei johda ihmisten moraalittomaksi rapistumiseen. Sen huono puoli on se, että etiikka ei sen jälkeen enää mitenkään kuulu joksikin jota uskonnontunneilla opetetaan. (Etenkään kun tunnit ovat vakaumuksettomia.)
2: Useinhan uskonnottomia syytetään materialismista. Tämä on kuitenkin tosiasioiden valossa enemmänkin ekvivokaatio ; On totta että filosofinen ontologinen materialismi tarkoittaa sitä että uskotaan fysikaalisen todellisuuden olemassaoloon eikä uskota muuta olevan. On totta että rahanahne kiipiminen elämänasenteena on sekin nimeltään "materialismi". Nämä ovat kuitenkin sisällölliseti aivan eri asioita. Itse asiassa kun tämän hetken arvokeskustelua katsotaan, on selvää että esille nousee se, että uskonnoton puoli pitää nimenomaan uskontoa liian kova-arvoisena. Uusateisti on liikkeen olemuksen kautta vahvasti eettinen kantaaottava agentti, joka moittii vahvasti uskonnon moraalittomuutta. Näyttääkin siltä että kun ateisteja syytetään "militanteiksi", niin tosiasiassa heidät aseteaan uskovaistenkin mielessä vahvasti "hyvän ja pahan tälle puolen". Eli se pelkkä laiskanpulskea nautinnonhakuisuus. ; Itse näenkin että yhteiskunnan arvojen romahtaminen on jokin joka todella on takana ateismin nousussa. Se on liberaali vastaveto tälle arvojen kovenemiselle. Kun uskovaiset toistuvasti syyttävät uskonnottomuutta arvojen kovenemisesta he itse asiassa aivan selvästi haukkuvat väärää puuta. Uskonnottomat eivät ole väestön vahva enemmistö. Vahva enemmistö on kirkkoon kuuluvia. Kun puhutaan poliittisesta vallasta, korostetaan toistuvasti että Suomi on kristillinen valtio jonka ydin on kristillisten arvojen ympärillä ja jonka lainsäädäntö ja asennemaailma on kristillistä. Nyt, kun puhutaan sitten vaikutuksista kuten siitä tiukkenevatko ihmisten arvot, ei suostuta miettimään että onko arvojen koveneminen suoraa seurausta siitä että uskovaiset ovat arvoiltaan ehdottomia, kovia, tiukkoja ja suvaitsemattomia. (Jo tämän hetken arvokeskustelukinojenkin kautta profiloituneet juuri täksi.)  Ei esimerkiksi suostuta miettimään sellaista pientä asiaa kuin että olisiko globaalissa pelissä kenties käynyt niin että ihmisten arvot ovat saaneet vaikutteita Amerikkalaishenkisestä kalvinismista. Että onko kovien arvojen määritteleminen uskonnottomien materialismiksi tai darwinismiksi itse asiassa oman vastuunpakoa ja sen sysäämistä viattomien päälle demonisoinnein.

"Fides" -lehti opetti meille lisäksi että "Lapsen tulee oppia ensin oma äidinkielensä - siis oma uskontonsa - ristiriidattomasti, sen vakaumuksen mukaan, jota lapsen vanhemmat edustavat. Vasta sen jälkeen voidaan tutustua muihinkin." Tämä perustuu ajatukseen että koherentti maailmankuva voi syntyä vain uskonnon kautta. Tämä on kovasti ristiriidassa sen väitteen kanssa, jossa yhteiskunta olisi maallistunut ja kulttuuri etääntynyt uskonosta niin että kaikkia asioita ja mielipiteitä ei jäsennetäkään enää esimerkiksi minkään Jeesus -dogman kautta. Näkisin itse että kulttuuri on paljon muutakin kuin uskonto. Itse asiassa rinnastan uskonnon enemmänkin harrastukseen. Siinä mielessä että ne ovat osa kulttuuria, eivät kulttuuri. ; Toki ymmärrän uskonnäkökulman ja yhden kielipelin korostamisen takana olevan koherentisoinnin tarpeen ja sisäisen ristiriidattomuuden kunnioituksen. Kysymys onkin juuri siitä että ristiriidattomuus ja koherentisointi liitetään tarpeettomasti vain yhteen kannanottoon.

Itse asiassa itse kannatan vahvasti uskonnonopetusta (vaikka pidän sen määrää yliampuvana verrattuna vaikka biologiaan.) ; Olen itse ollut uskovainen, ja käynyt uskonnonopetusta kenties enemmän kuin mikään muu. Ja tämä käytännön maailma on ollut paras uskonnosta etäännyttäjä. Sillä kun "samaa kieltä" puhumaan keskitytään, tästä seuraa se, että ollaan usein tarkempia myös kerettiläisyydestä. Tämän seurauksena käy helposti niin että kun seuraat sitä oppia joka kehottaa sinut seuraamaan omaatuntoasi, ja päädyt puhumaan eri kieltä tai edes eri murretta, niin ihmiset pakottavat sinua tekemään asialle jotain. Tämä ei tee sinusta enemmän samaa kieltä puhuvaa. Vaan päin vastoin tekee olemassaolostasi "toissijaista, poissaolemista". Tämä herättää vastustusta. Mikään ei etäännytä uskonnosta niin paljon kuin se, että ihminen näkee uskonnon pakottavan toiset tekemään asioita ; Selittää mielipiteistä että ne ovat kerettiläisiä ja syntisiä ja niiden kannattamisesta ansaitsee ikuista kidutusta, se että laittaa eriuskoisen epäreilusti siivouskommeroon, pakottaa laulamaan väkisin suvivirren senkin jälkeen kun toinen kysyy että "Onko ihan pakko jos ei tahdo". Kun virren kaltaiset pikkuasiatkin ovat totaalikontrollissa, ei ole enää oikein intoa olla muuta kuin joko moraaliton läpipaha ihminen. Tai sitten sitä nousee kovia kalvinistuvistisia arvoja vastaan ja ryhtyy vihdoinkin aidosti eettiseksi agentiksi. Sellaiseksi jolla moraalilla on väliä. Sellaiseksi että vaihtoehtoina ei ole tyhjä moraalittomuus jossa ei ole moraalikomopassia tai sitä että moraali on sitä että kovat arvot ja moraalittomuudet määritellään tavoitelemisen arvoisiksi asioiksi vedoten dogmiin jotka löytyvät satukirjoista.

Toki vaihtoehtoja on. Uskonto ei teoriassa tarkoita samaa kuin dogmaattisuus tai tyhjännyhjäys. Käytännössä yhteiskuntamme arvojen kalvinistuminen yhdessä siihen että valtaosa käy rippikoulun ja kuuluu kirkkoon ja käy uskonnonopetuksessa näyttää että nämä eivät ole avain asioiden torjumiseen tai eettistymiseen. Päin vastoin globaalin markkinatalouden mukana pyörivä oikeistokalvinismi pitää sisällään asenteen jossa uskonnollisuuteen liittyy vahvasti asenne jossa ytimessä on kilpailulistuminen ja egoismi jossa menestys on samaa kuin oikeus. Ja jossa vallassa olevan uskonnon perinne on ylin arvo jonka ylimeneminen - niin että vaikka perustuslailliset perusoikeudet menevät niiden yli - on kammotus. Eli niitä arvoja joita esimerkiksi "Fides" -lehti esiintuo. Tosiasiat näyttävät että vaikka uskovaiset voisivat ehkä kenties tehdä asialle jotain, he eivät tätä kuitenkaan ainakaan riittävässä määrin tee. He tarvitsevat apua. Apua jota näyttää oikeasti löytyvän enemmän omantunnon ateistejen (~uusateistejen) parista kuin kristittyjen keskuudesta. (Vastavoima uskonnollisen konservatiivisen oikeiston kovien dogmalistamuotoisten arvojen läpijunttaamisessa niin kaupassa, taiteessa kuin kulttuurissakin on liberaalissa uskonnottomassa vasemmistopuuhastelussa.)