Erikoista kyllä, Pascal ei luultavasti itse pitänyt tätä argumenttia edes vakuuttavana. Pascalin yleinen asenne uskoon ja uskontoon nimittäin oli jotain jota voitaisiin pitää varhaiseksistentialistisena ; Hänen "Mietteitä" -teostaan kuvastaa sydämen ja järjen välinen painiminen keskenään. Pascal ei suinkaan luota ihmisen järjen edes voivan todistaa Jumalaa. "Sillä lopultakin, mikä on ihmisen asema luonnossa? Olematon verrattuna äärettömään, absoluuttinen verrattuna olemattomaan, keskikohta olemattoman ja kaikkeuden välillä. Koska ihminen on äärettömän kaukana siitä, että hän ymmärtäisi nämä ääripäät, asioiden alku ja niiden loppu ovat toivottomalla tavalla häneltä salatut ja jäävät käsittämättömäksi salaisuudeksi. Hänen on yhtä mahdotonta nähdä olemattomuus, josta hän on tullut, kuin ääretön, joka hänet lopulta nielaisee." Kuvaavaa onkin, että Pascalin vaaka ei edes todista Jumalan olemassaoloa, vaan pyrkii pikemminkin tekemään uskomisesta kannattavan vedonlyönnin joka kannattaisi vaikka Jumalan olemassaolo olisi todella todella marginaalista, hiton epäuskottavaa. Uskonelämää taas kuvaa klassisesti enemmänkin jokin jossa korostuu enemmän varmuus siitä että Jumala on todennäköisesti olemassa.
On merkittävää, että Pascal eli aikana joka oli "Descartesin myllertämä". (Oikeasti Descartes ei tietysti tehnyt tätä yksin, mutta hän heijastaa hyvin aikansa henkeä) Kun ennen Jumalatodistukset olivat rakentuneet enemmän sen varaan että rakennettiin teologiaa joka korosti Jumalan olemassaolon varmuutta ja jossa keskityttiin enemmän oikeaoppisen, hyvän uskonelämän, tutkimiseen, Descartes toi mukanaan epäilyn ja tutkimisen ja varmistamisen. Pascalin aikana uskonelämää kuvasti ensimmäistä kertaa varteenotettavana pidettävä voimakas jännite uskovaisten ja ateististen vapaa-ajattelijoiden välilä. Pascal oli ikään kuin välimiehenä.
Ja näin Pascalin vaaka oli itse asiassa yritys herättää hengellisyyttä ja uskonnollisuutta ateistisissa ihmisissä. Herättää uskonnollista käytöstä niissä joissa ei ollut rippuakaan vakaumusta. Pascalin näkemyksen mukaan uskonelämä ja usko olivat yhdessä sillä tavalla, että jos käyttäydyt kuin uskova, alat olemaan uskova. Näin ollen Pascalin vaa'an toimintaperiaate ei ollut sen Jumalalle antamassa uskottavuudessa tai siinä että usko olisi jokin kylmästi laskelmoitava "mun kandee uskoa" -tyylinen varsin egoistinen ratkaisu. Se oli enemmänkin apologeettinen strategia, jonka oikeutus oli siinä että se toimi eikä siinä että se oli totta. Tämä kuvastikin hieman sen ajan jesuiittojen elämää ; Jesuiitoilla päämäärä oikeutti keinot, joten ns. "Lying for Jesus" oli aivan sallittava käännytyskeino. Pascal ei toki itse ollut jesuiitta, mutta Pascalin vaaka kuitenkin käytti sen ajan jesuiittojen suosimaa ajattelutapaa, jossa rationaalisena toimintana pidettiin sitä että riitti että oli oikeutus. Jos vastapuolella oli yhtä hyvä oikeutus, se ei haitannut. Pascalin vaaka perustuu juuri tämänlaiseen ajattelutapaan. Samanaikaisesti Pascal oli kuitenkin hyvin erimielinen jesuiittojen kanssa juuri uskon merkityksestä, jesuiitat eivät olleet "esieksistentialistisia".
Toisin sanoen Pascal joko vääristää kristinuskoa ja yrittää esittää sen sekulaarin vakaumuksettoman kielellä tai sitten hän ottaa yleisönsä huomioon ja yrittää parhaansa mukaan välittää kristinuskon sisältöä kielellä jolla sitä ei oikeastaan voi kuvata. Kysymys siitä "onko kyseessä kategoriavirheen kautta vääristynyt sanoma, vai yritys kommunioida tilanteessa jossa se on maksimaalisen vaikeaa" on hyvin vaikeasti vastattavissa.
Tästä dilemmasta on hyvä lähestyä nykyaikaa ja eri maailmankuvien konfliktia.
Alan Watts kirjoittaa "ZEN" -kirjansa alustuksessa siitä miten Zen perustuu aivan erilaiselle logiikalle kuin länsimainen ajattelu. Lisäksi hän korostaa, että myös suhtautuminen asioihin on hyvin erilaista. Hän kuvastaa Zen -mestareiden asennetta ja sitä miten se ei oikein sovi yhteen länsimaisen tutkimusasenteen malliin seuraavasti "Vaikka he eivät 'kuuluta', eivät he ole täysin 'tuppisuitakaan'. Yhtäältä heistä olisi mieluista jakaa aiheen ymmärryksensä toisten kanssa. Mutta toisaalta he ovat vakuuttuneita siitä että sanat ovat lopultakin hyödyttömiä, ja lisäksi he ovat luvanneet olla keskustelematta tietyistä valmennuksensa piirteistä. Tämän vuoksi he alkavat suhtautua luonteenomaisesti aasialaiseen 'Tule ja ota itse selvää' -asenteen mukaisesti. Mutta tieteellisesti koulittu länsimaalainen on - eikä syyttä - varovainen ja epäluuloinen tyyppi, joka tahtoo tietää mihin hän 'joutuu'. Hän on varsin selvästi tietoinen mielen kyvystä pettää itseään, kyvystä mennä paikkoihin, joihin ei pääse jättämättä kriittistä näkökulmaa kynnykselle. Aasialaiset ovat taipuvaisia halveksimaan tämänkaltaista asennetta siinä määrin - ja heidän länsimaalaiset kannattajansa vielä enemmän - että he jättävät kertomatta tieteelliselle tutkijalle monia asioita, jotka ovat vielä hyvinkin inhimillisen puheen ja ymmärryksen mahdollisuuksien rajoissa."
Tämä asenne-ero ja maailmankuvien ero tuottaakin vaikeuksia. Watts kuvaakin sitä miten länsimainen Zen tutkimus usein johtaa siihen että tutkijat "syövät ruokalistan päivällisen sijaan." ; lopputulos on sitä että länsimaista ajattelua esitetään aasialaisella terminologialla muotoillusti tai päinvastoin ; Aasialaista terminologiaa esitetään ja kuvataan länsimaisen ajattelun keinoilla.
Wattsin mukaan viestintä ei ole tyystin mahdotonta. Hän ei aja sitä että eri maailmankuvat olisivat kommunikaatiokiellossa ja keskinäisessä pannassa vain siksi että viesti vääristyy helpoiten. Hänestä ajattelun rikkaus on ajatustenvaihdossa, ja että erityisen suuri rikkaus on valitettavasti siellä missä kommunikaation riskit ja väärinymmärtämisen mahdollisuus ovat suurimmillaan. (Tämä ei tietysti yllätä kun hän on länsimainen joka kirjoittaa Zenistä. Ajatus kirjasta jonka esipuheessa kirjoittaja perustelisi teoksensa lähtökohdan kerettiläiseksi itsepetokseksi on toki teoriassa mahdollinen mutta hyvin harvinainen tapa.) Zeniä tutkittaessa "Yhtäältä on välttämätöntä suhtautua elämäntapaan myönteisesti ja itse kokeilla sitä mahdollisuuksien rajoissa. Toisaalta on vastustettava kaikkia kiusauksia 'liittyä järjestöön', kietoutua sen institutionaalisiin sitoumuksiin. Tässä ystävällisen neutraalissa asemassa joutuu helposti kummakin puolen kieltämäksi. Mutta pahimmillaankin tässä asemassa esitetyt väärät tulkinnat antavat vain aiheen kummankin puolen selkeämmille kannanilmaisuille. Sillä kahden aseman suhde käy huomattavasti selkeämmäksi kun on kolmas johon verrata niitä." Toisin sanoen Wattsin näkemyksessä hän joko välittää Zeniä tai sitten tarjoaa "kolmannen pisteen" joka on toki kategoriavirheessä sekä länsimaiseen että itämaiseen ajatteluun, mutta jolla on siltikin arvo ja merkitys.
Tämä tietysti kuvaa Pascalin tilanteesta poikkeavaa tilannetta. Kysymys ei ole vertailla ZEN:in ja länsimaisen tieteellisen ajattelutavan keskinäistä paremmuutta, vaan yrittää kuvailla Zeniä länsimaalaisille. Suhde ei ole suhde maailmankuvan totuudenkaltaisuuteen vaan maailmankuvan sisällön kuvaus. Tässä mielessä Pascalin käännytysteema puuttuu Wattsilta. Kuitenkin tietysti jo pelkkä maailmankuvan kuvailu voidaan nähdä ideologian levittämisenä, eli julistamisena. (Kenties julistaminen ja käännyttäminen ovat tässä kohden rippusen eri käsitteitä. Ainakin kun minä käytän niitä. Julistaminen on yksisuuntaista ideologian sisällön huutamista/kuvailua joka ei yritä dialogia ja käännyttämisessä on kyseessä maailmankuvien paremmuusvertailu.)
Tämä liittyy tietysti oleellisesti tähän blogiin.
Agnostikkona olen tietysti pakosti välikädessä useimmiten toistamassani aiheessa, uskonnon parissa pyörimisessä. (Joka toiston vuoksi kyllästyttänee suurinta osaa lukijoista tai sitten tämän paikan lukijat valikoituvat siten että heitä kiinnostaa tämä aihe.) Ongelmanani on tietysti se, että olen agnostikkona sekä ateisti että aateisti. Tämä voi toki usein unohtua, koska kritisoin tavallisesti jumalatodistuksia. Tähän on tietysti se syy että jos jumalatodistusket toimisivat kunnolla, en voisi olla älyllisesti vakavastiotettavasti agnostikko.
En kuitenkaan ole ateisti ; Vaikka ateistikin joutuu jossain määrin irtautumaan jumalatodistuksista, ei jumalatodistusten kumoaminen tee vielä ateistia. Itse asiassa tässä suhteessa kaltaiseni agnostikon suhde on työläämpi ; Eksklusiivisesti empiristisen kannanvalintansa tehnyt uusateismi joutuu ottamaan teologiaan suppeamman kulman kuin itse otan ; He ovat empiristejä joiden maailmankuvavalinta johtaa siihen että valtaosa Jumalatodistuksista on irrelevantteja. Jumala ei ole heille apriorisesti kumottu, vaan se on johtopäätös joka seuraa heidän maailmankuvansa näkökulmanvalinnasta. Minulla on tässä suhteessa enemmän kumoustöitä ja -velvotteita kuin uusateisteilla. Mikä toivon mukaan näkyy niin että moni kokee että olen ateistisempi kuin normiateistit koska kumoan jumalatodistuksia niin ahkerasti.
Ateistien ateistitodistuksia on tietysti vaikeaa kumota, koska heillä ei ole sellaisia. Heillä on näkökulma, ja sen mukaan Jumala ei ole empiirisesti varmistettu asia joka se ei olekaan. Riittämätön empiirinen varmuus riittää eksklusiivisesti luonnontieteellisesti ajattelevan kohdalla siihen että heidän älylliset velvoitteensa on toteutettu. Ainut, jota voin heidän kanssaan tehdä on se, että en pidä tätä maailmankuvakantaa aivan välttämättömänä. Kantani on siksi hieman enemmän se, että "Empiirinen maailma ei ehkä ole kaikki mitä on, vaikka se kieltämättä onkin ihanteellinen malliesimerkki hyvästä ja vahvasta päättelemisen ytimestä." Tietysti tästä kulmasta esitettynä tulkitsen sekä uskovaisten teologiaa että ateistien päättelyitä. Tämä tuo mukaan ulkopuolisuutta. Jota vahvistaa se, että agnostismi ei itsessään ole oikein koskaan kovin vahvassa osassa ja roolissa tämän hetken uskontokeskustelussa, joten ilmapiirissä on melko vähän suoraan agnostismia koskevaa aineistoa joka kutsuisi ja vaatisi reagointeja tai huomioita. Näin agnostikkokin joutuu tavallaan keskustelemaan "potentiaalisesti tuplakategoriavirheessä", kun joutuu reagoimaan uskonnolliseen ja ateistiseen argumentaatioon. Ja tämä vaatii ensin sen että agnostikkona kuvaan molemmat eiomat maailmankuvani ja niiden kielen ("julistustaso"), ja sitten otan vieläpä kantaa niiden välisiin skismoihin ("käännytystaso").
Toivon mukaan olen onnistunut edes jossain määrin tuomaan sitä kolmatta kolkkaa. Vipuvertaukseen viittaava CMX:än kappale "Kaikkivaltias" jossa viitataan siihen että jos on riittävän pitkä vipu ja tukipiste, niin asiat saadaan siirtymään "Olkaa viisas, antakaa paikka missä seistä niin kampean maailman paikoiltaan." Nähdäkseni on perusteita olla ideologisesti ylpeä ja sanoa että jos uskontokeskustelu on sitä että ollaan kampeamassa ratkaisua Jumalakysymykseen, on argumentaatio se vipu. Ja agnostismi on se tukipiste.
Tämä onkin tavallaan ymmärrettävää. Sillä jos Jumalan olemassaolokysymys on järkevä kysymys on olemassaolo binääristä. Tällöin Jumala joko on tai ei ole. Tämä tarkoittaa sitä että agnostismi on tosiasiaväitteenä ja todellisuuskuvauksena väärässä. Se on kuitenkin tiedollisesti oikeassa, se korostaa Oikeassaolemisen ja Totuudessaelämisen sijasta sitä mitä rajallisina olioina tiedämme. Agnostismi ei ole kampeaja eikä kammettu. Se on tukipiste, jota ilman vipuaminen ei ole mahdollista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti