Miksi uusateistit ovat niin ärsyttäviä?

Olen joskus ihmetellyt sitä, miksi uusateismi -ilmiötä vastustetaan niin voimakkaasti. Heitä kutsutaan militanteiksi, aggressiivisiksi. Heihin heitetään erittäin voimakasta vastustuslinjaa. Tässä ihmettelyssä on ollut ytimessä enimmäkseen se, että ateismi on kuitenkin hyvin vanha ilmiö. Ja jotenkin vanha kunnon ateismi oli jotain jota ei toki suositeltu, mutta jota ei kohdeltu samanlaisella demonisoinnilla. ; Tämä on ollut yllättävää, koska perinteinen ateismi on ollut jotenkin ulospäinsuuntautuvalla tavalla karismaattisempaa kun taas uusateismia tuntuu vaivaavan kova skeptikkonörttiyden henki.

Rehellisesti sanoen perusajatukseni on ollut se, että yhteiskunnassa fundamentalismi on globalisoitunut. Se on napannut vaikutteita USA:sta. Ja siellä uskontokeskustelu on paljon verevämpää. Ja toisaalta internet ja nykymedia antaa vähemmistöille hyvin paljon ääntä, joten fundamentalistien näkemykset ovat mediassa yliedustettuina. (Ja se, että he toistuvasti huutavat vaiennuksesta ja vainosta lisää entisestään tätä epätasapainoa.) Tämä onkin varmasti osa totuutta.
1: Ainakin olennaisempi kuin se, että nörttejen tukkaa on helpompi huuhtoa WC -pöntössä verrattuna niihin sosiaalisiin ja avoimiin ja karismaattisiin tyyppeihin. En oikein ole ymmärtänyt fatwaenvy -tyylisiä argumentteja, joissa jotain väheksyttäisiin siksi että sitä pidetään irrelevanttina. Yleensä ihmiset vastustavat asioita siksi että näkevät ne relevantteina uhkina. Harva sitä kuitenkin hakkaa heikkoa vaan omaksi huvikseen, sitä hakkaa yleensä jotakuta joka on "vain vähän heikompi" kuin itse, ja näin keskustelukenttä välttää vammaisdiskurssiin joutumisen, kyselyn siitä että "mitä kertoo aatemaailmastaan kun tuo hakkaa idioottikehareita".

Kuitenkin kun tänään luin sinänsä hyvin simppelin tekstin se toi mieleeni asioita joissa uusateismi eroaa perinteisestä ateismista. Tämä eri ei toki ole militanttius. Ne ovat kuitenkin aivan eri suhteessa sekä uskontoon että moraalisuuteen. "ateisti on hitusen verran vanhahtava nimitys henkilöstä, jolla on tietoon perustuva jumaluskon puute. määritelmä itsessään on siinä muodoin paradoksi, että se asetelmallisesti sitoo henkilön välittömästi uskonnolliseen kontekstiin - se normittaa jumalaa palvovan uskonnollisuuden kattokäsitteeksi, jota vasten yksilöt sitten vertaantuvat vakaumuksiensa suhteessa" ... "modernin valistusajan tärkein oivallus on ollut ihmisen yksilökohtaisuus ja ainutlaatuisuus, rationaalisessa hengessä olemme tiedostaneet kuuluvamme lajimme jatkumoon uniikeilla ominaisuuksillamme ja olemme myös itse vastuullisia tulevienkin sukupolvien hyvinvoinnista. vastuuta ei voi eikä halutakaan enää siirtää eskapistisesti ns. jumalan käsiin tai herran huomaan, kukkarostaan puhumattakaan. uusateismi rakentaa rationaalisen maailmankuvan tiedon ja tieteen varaan, verifioitaviin faktoihin tukeutumalla. uusateismille on tyypillistä uskontokeskeisen jumaluskon puutteen lisäksi kirkastunut tietoisuus omasta asemastaan ja vaikutusmahdollisuuksistaan sekä velvollisuuksistaan lisätä yhteisöjensä hyvinvointia. uusateisti on siis moraalinen agentti mitä vaativimmalla tasolla."

Perinteinen ateismi ei itse asiassa vaadi kristityltä oikeastaan mitään asioiden uudelleenjäsentämistä ; Ateismi on ollut jumaluskon puutetta.
1: Sartren eksistentialistinen ateismi otti perustaksi jumalhylkäämien kokemuksen ; Sen että kun ihmisille on kerrottu Jumalan olevan ja tämä sitten ei näykään missään niin tämä poissaolo on kokemus samaan tapaan kuin jos sinkulle kerrotaan että kahvilassa olisi kivaa sokkotreffiseuraa mutta sitä ei sitten olekaan paikalla. Poissaolokokemus on tällöin vahva riippumatta siitä onko sokkotreffikumppani todellinen oharintehnyt vai täysin kuvitteellinen. Sartren maailmassa hylkäyskokemus, ajatus maailmaan heittämisestä, oli siksi ensimmäisen vaiheen voimakas ja kova kokemus.
2: Camus taas otti esille absurdin, joka oli sitä että maailma oli tyhjä verrattuna ihmisen haluihin, tavoitteisiin. Kun ihminen huutaa, on todellisuus äänetön, jokin joka ei vastaa.

Ateistisen elämäni keskeisin tunne on angst.
Keskeisin kysymys on se, miksi en tee itsemurhaa.

Sekä Sartern angst että Camusin absurdi on helppo vääntää uskonnolliseen maailmankuvaan todisteeksi vastapuolen maailmankuvan huonoudesta. (Pohjimmiltaan niiden stoalaiset ansiot kieltämällä, eli olemalla stoalaisvastaisia.) Uskovainen vääntää nämä konseptit helposti niiden uskonnollisiin vastinekonsepteihin, kuten arvotyhjiöön ja jumalaikävään. Näin ollen kun ateisti kertoo elämänsä absurdiudesta tai siinä olevasta ahdistuksesta uskova voi sanoa että "elä elämääsi, mutta mitä minä sanoin, Jumalan hylkääminen ahistaa! Voi sinua rassukkaa." Siirtymä säälidiskurssiin jossa ateisti on huonomman elämäntavan ihminen on helppo perinteisessä ateismissa.

Toinen seikka mikä tulee vahvasti esiin on se, että eksistentialistit olivat individualisteja joita kuvasi enimmäkseen se, että he olivat omalla tavallaan siistejä ja koleita. Nämä piirteet eivät usein redusoituneet eettiseen toimintaan vaan olivat enemmän esteettis-imagollisia tunnuspiirteitä.
1: Tämän syynä ei ole se, että Sartre tai Camus eivät olisi olleet filosofialtaan voimakkasti eettisiä. He olivat. Syynä oli se käytäntö jota heidän kannattajansa elävässä elämässä harjoittivat. Tämä on tärkeä, uskovainen tai ateisti ei voi mennä normien taakse piiloon kun ideologiat tunnistetaan aina hedelmistään. Eli kristillisyys ideologiana on niin hyvää kuin kristilliseksi itseään sanovat ihmiset toimillaan tekevät. Ohjeet joita ei saada seuraamaan ovatkin tätä kautta esimerkiksi ideologian suostuttelustrategioiden puutteita.

Uusateismi on skientismin kautta hyvin konkreettinen. Lisäksi se määrittelee asioita tätä kautta hyvinkin uusiksi. Se ei esimerkiksi kumoa Jumalaa, vaan pitää sitä enimmäkseen tyhjänä ja huonona kysymyksenä. (Se myöntää kiinnostavuuden lähinnä kreationismille jonka se toteaa epäonnistuneeksi.) Se ei käytä mitään perinteisen eksistentialistisen ateismin angstin tai absurdin kokemisen kaltaisia konsepteja joissa vihjattaisiin että ateisti olisi vähemmän onnellinen kuin uskova. Päin vastoin, se korostaa että voi olla hyvä ja onnellinen vaikka on ateisti. Uskovaiset näkevät tämän ylenkatseellisena verrattuna vanhaan ateismiin joka sentään antoi helpot keinot uskovaiselle laittaa heidät säälittelydiskurssiin, jonkinlaisiksi hupsuiksi ali-ihmisiksi joiden hoivaaminen ja eheyttäminen olisi niin rattoisan pittoreskin ihastuttavaa..

Eksistentialistisessa keskustelukentässä käännyttävällä uskovaisella on edessä tilanne jossa toisella on ideologian korjaus ja surunpoisto peruskokemustilasta jotain joita työstetään samanaikaisesti. Uusateistit taas eivät tämänlaiseen määrittelyyn taivu ja heidän kohdallaan onkin niin että on yhä vahvemmin valittava "joko onnellinen tai kristitty". Tämä luonnollisesti vituttaa uskovaa käännyttäjää joka haluaa yleensä (vähintään välttävästi) hyväntahtoisena ihmisenä että toinen olisi sekä onnellinen että kristitty. Ja kun onnettomuutta, angstia ja absurdia elämää ei tunnusta, ei tästä saada julistuskoukkua josta nykäisemällä saataisiin sopivia apuja uskonnolliseen käännytystyöhön.

Ei minua ateistina sureta oikein mikään. Paitsi ehkä se,
että älykkäänä, eettisenä  ja tiedettä seuraavana ihmisenä
voi ärsyttää se, että uskonnot tekevät kaikkea haitallista.
Eikä tästä oikein saisi tabujen vuoksi ääneen sanoa mitään.

Ja koska uusateismi ei ole esteettinen vaan nimenomaan moraalinen agentti, joka esimerkiksi avoimesti tuomitsee uskovaisten toimia. Eikä tätä paheksuntaa tehdä eksistentialistis-subjektiivisella "minusta väärin" -tasolla vaan skientistisellä "ihmiskunnan ja yhteiskunnan tasolla väärin" -asenteella. Tässä mielessä uusateistit ärsyttävät. Mieleen tuleekin suomessa toimineet ateistiset kommunistit, joilla oli hieman samantapaisia asenteellisia vaikuttamisen ambitioita ; Ja mikäli muistan, heitäkin pidettiin uskovaisten parissa varsin ärsyttävinä.

Ja äsyttävyyden maksimoi se, että uusateismi ei enää oikeasti ole sidottu teologialle alisteiseksi. Klassisesti ateistit ovat todistaneet itseään kumoamalla jumalatodistuksia ja kritisoimalla teologiaa. Uusateistit panostavat tähän minimaalisesti. Itse asiassa kun uskovainen kritisoi uusateismia, useimmiten toistuva teema on juuri se, että se ei käsittele riittävän hienosti kaikkia teologisia kiemuroita. Uusateistit eivät kuitenkaan ole alisteisia teologialle vaan empirialle. Heidän lähtökohtansa on aivan toinen, ja tämä kulmanvaihto tekee em. teologiset kiemurat sen sisäisen koherenssin kannalta yhdentekeviksi ; Vain hyvin marginaalinen osa teologiaa on sellaista että siihen on reagoitava ollakseen älykäs ja rationaalinen ateisti. Siksi uskovaisten valitus johtuukin (a) siitä että he eivät ymmärrä uusateismin rakennetta, eli eivät tunne kritiikkinsä kohdetta eivätkä siksi sanoineen ansaitse kontribuutiota koko keskusteluaiheessa (b) huomaavat tämän irrottautumisen ja halveksivat ratkaisua tai (c) tietävät ratkaisun mutta ottavat apologeettisen ratkaisun jossa tätä ei huomata sen vuoksi että on kätevintä keskittyä valtapeliin jossa tälläisten ratkaisujen tekeminen kielletään apriorisesti ja keskitytään vain siihen että ateistit saadaan uskonnolle alisteisiksi.

Eettis-eiteologistinen näkökulma oikeastaan tiivistyy siihen että uuateistit yrittävät usein kutsua itseään nimellä "bright". Sana ei ole enää irrottautumista teologiaan, jotain jumalankuvassa riippuvaa a -teismiä. Se muistuttaa valoisuudesta joka heijastaa sitä että ateisti ei enää uusateistimuodossaan ole angstissa tai absurdissa. Kun tämän huomaa, tajuaa että uskontokritiikkikään ei oikeastaan ole uusateistille sitä mitä se on klassiselle ateistille. Perinteinen ateisti on heijastanut ikäviä asioita teologisiin konsepteihin kuten pahan ongelmaan, ja tätä kautta he ovat antaneet itselleen luvan irrottautua teologisista argumenteista ja instituutioista. Uusateistille uskontokritiikki taas ei liity mitenkään uusateistin aseman todistamiseen. Se on sitä että he ottavat vastuunsa eettisenä agenttina.

Näin ollen uskonto näyttäytyy häiriönä järkeen ja etiikkaan. Uusateisteissa ärsyttävintä (uskovaiselle) on kaikki. Tässä tuohtumuksessa on luonnollisesti helppoa unohtaa, että mikään ideologia ei ansaitse kannuksiaan sillä että se tarjoaisi helpot keinot muiden ideologioiden kritiikille ja ideologiasta pois käännyttämiselle. Mikään ideologia ei ole velvoitettu tekemään itsestään huonoa. Se, minkä uskovaiset kokevat ärsyttävyytenä ja ylpeytenä ja militanttiutena lieneekin heidän omaa vallanpyrintöään jonka takana kumpuavat juuri nämä tunteet joita he itse uusateisteihin liittävät. Uusateistit eivät ole tehneet itsestään uskovaista huonomaa, säälittävämpää ja ideologisesti sellaista että sen tarvitsisi konsultoida teologeja kaikkiin ratkaisuihinsa. Sori, tämä ei tee siitä huonompaa kuin klassisesta ateismista. Se tekee siitä paremman.

Ja siksi jos uusateistien mellastamien ärsyttää, niin siihen on helppo ratkaisu. Liberaaliteologit voisivat esimerkiksi lopettaa munattoman nysväämisensä jossa katsovat sormien välistä kaikenlaisia aktioita joita kirkon sisällä tehdään uskonnon nimissä. Lisäksi uskovaiset voisivat puuttua aktiivisesti tehtyihin väärinkäytöksiin sen sijaan että puolustelisivat niitä eli osallistuisivat tämän pahantekemisen hyväksymiseen. (Jokainen tekosyy ja "kun muuten on hyvä niin eihän tää haittaa" -heittelu on juuri tätä. Period.) Ja voisivat uskovaiset puuttua tietysti myös siihen joka ensisijaisesti vaikuttaa yksittäisen ihmisen aktioihin eniten ; Itseensä. Uskon ja väitän että jos kaduilla ja netissä ei uskontokohkata, politiikkaan ei vedetä teokraattisia lakeja vaan esimerkiksi oluenostosta tehdään jokaisen oman omantunnon asia eikä sellainen että yhden vakaumus määrää kaikkien muulla tavalla uskovien elämän, eikä uskontoa vedetä osaksi rituaalistoa jota ihmisiten on pakko tehdä jossain vaiheessa elämäänsä (kuten todistustenjako) ja uskonnosta tehdään oma asia jota voidaan harjoittaa ilman että tosiin uskovien olisi pakko osallistua (vaikkapa erillisissä tiloissa kuten kirkoissa ja muitakin hyväksyttäviä ratkaisuja on) niin uusateistit kohkaisivat vähemmän. Jos uusateistien metelöinti häiritsee, ratkaisu on se, että uskovaiset korjaavat ylilyöntinsä ja ryhtyvät elämään ihmisiksi. Toivon että tämä ei ole uskovaisen ajattelusetin sisällä tyystin mahdoton ratkaisu. Toivon, vaikka joskus kieltämättä sellaisiakin tunteita on, tai oikeastaan juuri siksi toivon.