Katsoin eilen yömyöhällä YLE Teemalta "Antikristus" -elokuvan. Elokuva oli katsomiskokemuksena ennen kaikkea häiritsevä. Sitä ei voi pitää nautittavana elämyksenä. Silti - tai oikeastaan tämän vuoksi - se oli hyvin vakuuttava siinä mitä se teki. Se käsitteli hyvin monisyisesti väkivaltaa ja ihmisten vallankäyttöä. Elokuvan sanomasta voi olla eri mieltä, ja joku voi pitää sen arvomaailmaa vastenmielisenä. Tästä huolimatta esityksessä ja kuvauksessa on sen tason koherenttiutta ja monisyisyyttä että sen taidokkuutta ei voi olla korostamatta.
Jo elokuvan otsikko viittaa teologiseen sisältöön. Elokuva on sisällöltään kuitenkin kaikkea muuta kuin suoraan uskonnollinen. Sen symbolitkin ovat paljon kaikkea muuta kuin uskontoa. Sävyiltään se ei ole transsendentti vaan surrealistinen.
Elokuvan ytimessä on erittäin yksinkertainen juonirakenne ; Vanhempien lapsi kuolee. Tämä on kova murheen paikka, ja vahvemmin tilanteesta selviävä mies ryhtyy terapoimaan naista metsässä. Nainen näyttää tervehtyvän mutta tuleekin hulluksi. Seksuaalisuuden purskahduksien kautta paheneva tilanne eskaloituu ensin sanalliseksi ja manipulatiiviseksi vallankäytöksi ja lopulta vastassa on konkreettinen väkivalta. Tämä tarina sitten pitää sisällään kolme rinnakkaista tarinaa:
Terapoitava nainen on Raamatun Eeva.
Hän palaa luonnolliseen tilaansa, ja tämän lopputuloksena hänestä tulee noita. Nämä ovat elokuvassa sama asia. Eeva on luonnollinen nainen ja noita on luonnon ilmenemä sillä luonto on valitettavasti perisynnin kaltainen tila, eli se ei olekaan hyvä ja kaunis asia.
Nainen asetetaan elokuvassa ensi sijassa luontosuhteeseen ja toissijaisesti miesvallan ohjailun alle. Tämä suhde on hankala, naisen olisi ikään kuin oltava madonna ja huora samanaikaisesti, mutta sitten hänen ei sitten kuitenkaan anneta olla kumpaakaan. Tämän tajuaminen kumoaa sen, että elokuva olisi naisvastainen. Se on toki antifeministinen siinä mielessä että se ei anna naiselle pelkkää enkelin ja uhrin roolia vaan antaa hänelle manipuloinnin seksin, sanallisen manipuloinnin ja fyysisen väkivallan kautta.
Jos tätä ei huomaisi, joku voisi nähdä että elokuva olisi peräti kammottavan naisvastainen. Tajuaminen poistaa tämän tunteen, ja jäljelle jää se että elokuvassa naiseuteen liitetään jotain alkuvoimaista ja eläimellistä. Luonto on elokuvassa täynnä aktiivista julmuuta. Perisynnin luonto on ihmisen luonto ja niin nainenkin on paha. Näin naisen aggressio ja vallakäyttö on näkyvämpää. Mielenkiintoinen lisävire tulee siitä että nainen on elokuvassa kirjoittamasa feminististä tulkintaa noitavainoista. Lopulta hänen roolinsa onkin se, että terapointi poistaa kaiken kulttuurillisen lukkiutumisen ja naisesta tulee ihmispeto, joka peräti poltetaan rituaalisesti roviolla.
Terapeuttimies taas käy elokuvassa läpi Jeesuksen osan.
Itse asiassa hän on sekä juonen aktiivinen ohjaaja että lopussa se ainut henkiin jäänyt henkilö. Näin ollen tarina on ensi sijassa hänen tarinansa. Näin ollen ei olekaan ihmeellistä että juonikuvio on rakenteeltaan täsmälleen sama mikä tavataan kaikissa Jeesuselokuvissa ; Valtaosa elokuvasta on itse asiassa varsin rauhallista. Mies esiintyy viileästi ja älyllisesti ja on tätä kautta oleellisesti erilainen kuin nainen. Hempeät puheet jotka johtavat jopa riemuun ; Ennen väkivaltaa on kohtaus jossa nainen riemuitsee siitä miten hän on parantunut koska mies on niin fiksu. Tämä vertautuu Jeesuksen aasilla ratsastamiseen. Elokuvan loppupuolella hän myös kohtaa aggressiivisen väkivallan (koska elokuvassa sukupuoli on valtapelissä on luvassa pallinmurskajaiset). Ja ristiinnaulitsemista selkeästi kuvastavan myllynpyörään naulaamisen. Tämän jälkeen hän pakenee naisen pelkäämään ketunkoloon josta hänet kaivetaan ylös kuolleen oloisena. Lopulta hän on se joka toipuu, voittaa perisynnin ja pelastuu. Ja joka saa kaikesta tapahtumasta uhrin osan ja marttyyrinkruunun itselleen. (Sillä historia on voittajien kertomaa. Etenkin jos historia on Jeesuksen kannattajien kertoma historia Jeesuksesta.)
Ja kuten kunnon Jeesuselokuvassakin aina käy, lopun väkivaltaisuus on makaaberia ja kuvottavaa ja vakavassa kontrastissa sen pitkän edeltävän rauhallisuuden rinnalla. Ja tämä väkivalta on se, joka kaikista Jeesustarinoista tuntuu jäävän pinnallisesti mieleen. Niin käy taatusti Antikristuksessakin, jossa väkivaltakohtaukset ovat surrealistisuudessaan kamalampia ja väkivallanvastaisempia kuin aito elämän väkivalta.
Elokuvassa olennaista on se, että Jeesus eli terapeutti on pohjimmiltaan vallassa. Hän on se voima jonka tahtoa seurataan ja joka määrää miten asioiden on mentävä. Hän on se vahvempi jonka varassa toinen on heikko. Tämä on vahva manipulaatiosuhde. Ja jos elokuvaa katsoo tarkasti, tätä ei voi olla huomaamatta.
Toisaalta hänen asemansa on myös heikompi koska älyllisyys tarkoittaa etäisyyttä. Näin hänellä ei ikään kuin (a) ole oikeutta suruun koska lapsi on enemmän äidin lapsi ja (b) hänen tapansa surra ei ole yhtä arvokasta kuin se masennukseen vaipuva naisen suru, saadakseen kunnioitusta surulleen ja tunteilleen miehen pitäisi tuntea naismaailman tavalla ja muita ei hyväksytä.
Lapsi on antikristus.
Nähdäkseni elokuva aukeaa kuitenkin vasta kun huomaa antikristuksen. Tätä voi olla vaikeaa huomata, koska elokuvassa läsnäoloa kuvastaa pääasiassa nainen ja mies. Kuitenin kuollut lapsi on läsnä vahvasti kaikessa. Poissaolo on se vahva syy joka kuvaa koko elokuvaa. Tämä itse asiassa käy järkeen, sillä kun juonen rakennetta katsoo lapsen kannalta, se esittää Raamatun käänteisenä. Elokuvassa hänen tarinansa alkaa hänen kuolemastaan ja se päättyy Edeniin.
Ja jos Jeesus syntyy neitseellisesti, on lapsen kuolema omituinen. Kuolemahan tapahtuu siten että hän putoaa ikkunasta samanaikaisesti kuin hänen vanhempansa harrastavat kiihkeää seksiä. Tilannetta pahentaa se, että hänen äitinsä on kuoleman hetkellä "täysin antimaria" ; Hän nimittäin näkee miten lapsi on vaaranpaikassa, mutta ei lähde ensi tilassa auttamaan lasta koska hän on juuri saamaisillaan orgasmin. Vaara tuntui abstraktimmalta, kaukaiselta potentiaalilta, kuin konkreettisesti ja pian saavutettava mielihyvä. Jos Jeesus syntyy seksittä, antikristus kuolee seksistä.
Toisaalta symbolina antikristus on selvästi lapsi ; Jeesuslapsi on itsessään merkityksellinen juuri siksi että hänet on ladattu lupauksilla ja odotuksilla. Elokuvassa pettymys ja suru kumpuavat hyvin suuresti sitä kautta että nämä lupaukset ja odotukset eivät ole koskaan aktualisoituneet. Lapsi on siis kuollessaan tehnyt jonkinlaisen petoksen vanhemmilleen. Itse asiasas tämä lapsen poissaolo on nerokas ratkaisu, koska se tekee lapsesta vain ja ainoastaan vanhempiensa mielessä olevan konstruktion joka valetaan täyteen omaa vallantahtoa. Ydinperhe ei olisi täydellisen murskana jos lapselle annettaisiin oikeastaan mitään valtaa. Tavallaan tämä kuvaakin sitä että lapsen rooli ylipäätään on olla vanhempiensa ohjaksissa.
Elokuvan antikristuksessa mielenkiintoista onkin se, että juonen jatkuessa esille nousee esimerkiksi se, miten kasvatus on pohjimmiltaan syvä valtasuhde vanhemman ja lapsen välillä. Lapsi kuvataan nimittäin haahuilijana, jonain joka ei haluakaan olla läsnä vanhempiensa tai korostetusti äitinsä kanssa. Äiti kuvataan läheisyyttä kaipaavaksi joka etääntyy seksuaalisesta roolistaan ja menee kirjoittamaan opinnäytetyötään feminismistä ja ajaa miehen kauemmaksi. Sillä hän priorisoi lapsen miehensä yli. Lapsi ei kuitenkaan oikein anna tätä läheisyyttä takaisin vaan juoksentelee. Siksi äiti laittaakin lapsen jalkaan kengät aina vääriin jalkoihin. Lopputulos näkyy vain rivissä ruumiinavausta, kun jaloissa havaitaan melko pieni rakennevika. Ja valokuvissa joissa lapsen kengät ovat aina väärin. Äiti siis rakastaa lastaan niin paljon että "leikkaa tämän siivet jotta tämä ei voisi lentää karkuun". (Tämä suhde elokuvassa ohjataan myös mieheen. Jättämisuhkaus on jotain jota nainen voi käyttää ohjailuun mutta hän suhtautuu tähän hyvin dramaattisesti jos tätä kohdistetaan häneen itseensä. Tämä valta on helpompi huomata kuin tämä lapseen kohdistuva. Se on kuitenkin identtistä.)
Loppusanat:
Elokuvan hahmot rakentuvat omituisen karrikatyyrisesti. Syynä ei ole stereotyyppisyys vaan se, että elokuva on läpeensä surreaali. ; Näin ollen mies ei oikeasti kuvaa yhtä miestä vaan jonkinlaista ideaa mieskunnasta. Ja nainen vastaavasti ei ole mikään traumaattinen yksilö vaan symbolinen naiseuden ilmenemä.
Tämä itse asiassa on elokuvan heikkous ja vahvuus. Liioittelu ja stereotyyppisyys auttavat tekemään tarinasta symbolisen. Mutta samalla siitä voi tulla ennakkoluuloja lietsova. Elokuva toki yrittää itse asiassa vähentää lietsomista rakentamalla tilannetta mahdollisimman vahvasti sellaiseksi, että suru olisi yhteistä ja molemmat käyttävät paljon valtaa. Ja tarkasti katsoen elokuva myös jakaa syyllisyyden lapsen kuolemaan. Jopa äidin traumatisoituminen on ymmärrettävä seuraus kun on samanaikaisesti vahdittava stressaavaa luonnossa juoksentelevaa lasta ja hoidettava akateemista loppututkintoa. Mies joka on aluksi haluttu ajaa pois että saa olla rauhassa on poissa ja tämä onkin tässä kontekstissa hylkäys ja auttamatta jättäminen.
Elokuvassa kukaan ei ole pohjimmiltaan syyllinen eikä kukaan ansaitse kohtaloaan - siitä huolimatta, että elokuvan rakenne ei pidä sisällään oikein mitään muita variaabeleita. Ihmisen sisäinen luonto, kuten seksuaalisuus ja tunteet ja stressinsietokyvyn rajallisuus sekä yleinen neuvokkuus ja ulkomaailman luonto vain iskevät kauniisiin tavoitteisiin ja ideaaleihin murskaavalla voimalla.
Mutta vaikka periaatteessa elokuva sanoo tämän, se ei tee sitä tarpeeksi selvästi ; Ihmisen on kuitenkin helpompi huomata konkreettinen kuin symbolien kautta tehty väkivalta. Tämä korostaa naisen pahaksi ja miehen hyväksi. Ja näin en usko että elokuva onnistuu poistamaan tätä lietsoutumista, vaan on perussävyltään misogyyninen "sellaisella pahalla tavalla". ; Ja tämä tarkoittaa sitä että elokuva tässä vähän ampuu omaa pohjaansa rikki. Se on siis hieno ja monitasoinen elokuva joka kertoo pinnallisesti yksinkertaisen tarinansa takana monta tarinaa rinnakkain ja samanaikaisesti ja koristaa ne vieläpä mielenkiintoisilla yksittäisillä symboleilla. Se ei kuitenkaan ole täydellinen elokuva. Selkeä puute lietsomisen kohdalla antaa ainakin minulta pitkän miinuksen muuten erittäin vahvaan työhön.
Kenties tämä miinus katoaisi elokuvan uudelleenkatsomisella. Mutta rehellisesti sanoen en usko että kykenen katsomaan elokuvaa uudestaan. Tämä elokuva on loppuhuipennukseltaan hieman kuten "baise moi" -elokuvan raiskauskohtaus, jonka aikana tuntuu lähinnä kuvotus ja se, että "vieläkö se jatkuu"? Jonkinlainen julmuus elokuvassa ei yksinkertaisesti ole tehty kestettäväksi. (Kysymys on perimmiltään se, pitäisikö minkään elokuvaväkivallan olla kestettävää tai viihdyttävää. Että pitääkö ihmisen pahaa luontoa lietsoa vai ei.)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti