Varovaisuusperiaate -nelikenttä

Pascalin vaaka on hyvin vanha ja hyvin huono argumentti. Se ei ole argumentti Jumalan olemassaolon todennäköisyydestä vaan varovaisuudesta. Se on perustaltaan heikko argumentti. Sen voi kääntää ympäri ja tehdä monia kommervenkkeja jotka pitävät argumenttirakenteen ja yhtä todet premissit mutta joita ei oikein ota vakavasti. Näyttääkin siltä että vaikka Pascal itse piti sitä argumenttina joka iskee lähinnä ei-hengellisiin täytyy sinun olla teisti jotta ottaisit Pascalin vaa'an vakavasti.

Tässä klassikkoargumentissa on kuitenkin yksi älyllinen puoli joka koskee siinä olevaa äärettömyyden käsittelyä. Kun tämä äärettömyys otetaan pois, jää jäljelle periaate johon törmää hyvin maallisissa asioissa. Ja tämä blogaus on omattu tälle argumentille. (Pascalin vaa'asta löytyy jo riittävän monesta blogauksestani.)

Tällöin käytetään monenlaisia sanoja. Olen joskus kuullut tässä yhteydessä puhuttavan "varovaisuusperiaatteesta". Idea näyttää toistuvan, vaikka sillä ei ilmeisesti ole teknistä nimeä jota käytettäisiin ajatustavan levittämisessä kovin usein.

Ennen kaikkea kun puhutaan geenimanipuloinnin vastustamisesta tai ilmastonmuutoksesta. Ja kuten teologiassakin, tässäkin kohden, käy helposti niin että ihmisen ajatus siitä onko ilmastonmuutos tai geenimanipuloinnin vaarat totta painavat siinä miten vahvasti tämä varovaisuus otetaan.

Karkeimmillaan argumentin voi esittää nelikenttänä. Esimerkiksi ilmastonmuutoksen kohdalla voidaan luoda nelikenttä jossa otetaan jaottelu jossa yhdellä akselilla on se, onko ilmastonmuutos totta vai ei. Ja toisella on se teemmekö asialle jotain vai emme.

Argumentti korostaa, että jos ilmastonmuutos ei ole totta emmekä tee mitään estääksemme ilmastonmuutosta, säästämme hieman rahaa. Jos taas ilmastonmuutos ei ole totta ja teemme jotain, menetämme vain hieman rahaa. Jos taas ilmastonmuutos on totta ja teemme jotain, menetämme hieman rahaa ja pelastumme. Mutta jos ilmastonmuutos on totta ja emme tee mitään kuolemme kaikki.

Argumenttirakennetta voi nähdä strategisena viisautena joka on kriittinen sen suhteen että se antaa avomielisesti tilaa mietiskellä vaihtoehtoja. Tosiasiassa tämä on vain yksi tapa muotoilla asenteita siten että siihen ei liity lainkaan itse asian käsittelyä.

Tämä on hyvin erilainen asenne kuin millä itse lähestyn asioita. Mielestäni ilmastonmuutoksen kohdalla on hyvä puhua hiilidioksidista ja luonnontieteistä. Samoin geenimanipuloinnin tai ydinvoiman kritiikki ei voi perustua siihen että keksitään jokin "tuntematon uhka" ja sitten tämän varaan tehdään jokin nelikenttä.

Toki tämä rakenne takaa sen että asioita voisi tehdä monella tavalla. Joku voisi esimerkiksi tehdä näille maailmanpelastajille vasta-argumenttina nelikentän joka käsittelee maahanmuuton uhkia Suomalaisille. Siinä ei välitettäisi joukkoraiskaako ja ISIS dekapitoiko maahanmuuttajajoukkio ihmisiä oikeasti vai ei. Koska nelikenttään voitaisiin tehdä "kriittistä pohdintaa avomielisesti harkitseva" näkökulma juuri samalla hienolla tavalla kuin ilmastonmuutoksenkin kohdalla.

Jos ilmastonmuutos ei ole totta niin "matu raiskaa ja tappaa" -kulmalle voidaan tehdä samanlainen. Ja tämä graafikin näyttää että varmuuden vuoksi pitäisi torjua kaikki. Koska kuviteltavissa oleva riski on samanlainen mahdollisuus kuin todellinen riski.

Varovaisuusperiaatteen takana oleva nelikenttä ei välitä tästä. Ja jostain syystä tätä pidetään sen vahvuutena. Se on kuitenkin täsmälleen samoissa ongelmissa kuin itse Pascalin vaakakin. Nelikenttä ei välitä todennäköisyyksistä ja totuuksista. Nelikenttä ei toimi pitipä ilmastonmuutos paikkaansa tai ei. Varovaisuusperiaatteen nelikenttä ei ole hyvä argumentti vaikka geenimanipulointi olisi oikeasti vaarallista. Varovaisuusperiaate ei tee maahanmuuttokritiikistä ylevää vaikka jokainen musulimi olisi väkivaltainen ISIS -terroristi joka harrastaa dekapitaatiota ja taharrush gamaeta burkineissa ranskan nudistirannoilla. Koska se on paska argumentti. Se vetoaa enemmän siihen että ihmiset pelkäävät pahinta, jopa silloin kun se on turhaa. Ja heidän toimiaan voidaan manipuloida tämän pelon avulla.

Minulla ei ole kunnioitusta ihmisiin jotka käyttävät tätä ajattelutapaa ei-ironisesti.

Penseitä

Blaise Pascal kirjoitti, vanhoilla päivillään, teoksen "Pensées" ("Mietteitä"). Oli vuosi 1670. Teos oli kaikkea muuta kuin jumalatodistuskeskeinen. Pascal sen sijaan korosti että Jumalan etsiminen oli välttämätöntä ja merkitsi jokaiselle jotain.

Tässä perustassa oli vahva ajatus uskomiseen uskomisesta. Ihmisen elämä oli lyhyt ja elämä ei tarjoa pysyvää tyydytystä. Pinnallisia huvituksia hakevan ja syvämietteisyyttä karttelevankin kohdalla viimeistään kuolema ajaa "joko iänkaikkiseen onnettomuuteen tai olemattomuuteen". Samalla Pascal korostaa ihmisluonnetta melkoisen negatiiviseen sävyyn. Ihminen kuvataan egoistiseksi, turhamaiseksi ja julmaksi. Jalomielisyyttäkin harrastetaan vain jotta voidaan kerskailla tällä myöhemmin. Jumala tarkoittaa tässä "jotain muuta kuin tätä".

On toki luontevaa ajatella että jos ihminen on Pascalin tapaan hyötyä ja huvia ajatteleva olento, että häneen vetoaisi jokin sellainen kuin Pascalin vaaka. Jossa ei perustella sitä että Jumala olisi todennäköinen tai edes mahdollinen olento. Vaan jossa sanotaan että luvattu palkkio on niin suuri että vaikka sen todennäköisyys olisi pienikin, niin peliin kannattaisi ottaa osaa. Eli uskoa Jumalaan. Pitää silmät kiinni palkinnossa.

Pascalin ihmiskuva on yleinen.

Nykyajan kristitytkin korostavat melkoisen usein sitä että uskontoa tarvitaan juuri siksi että ilman uskontoa ihminen on julma ja kauhea moraaliton olento. Tai vähintään moraalilla ei ole perustaa jos ei ole Jumalaa. Pessimistinen ihmiskuva leimaa. Kristityt kuvaavatkin ihmistä usein jonkinlaisena psykopaattina joka täytyy pitää kurissa.

Asian voisi hoitaa yksinkertaisella onelinerillä ja sanoa jotain sentapaista kuin että "Kristityistä ihmiset ovat makaabereja, raakoja, pahoja ja itsekkäitä. Ja sellaisia he kristityt ovatkin." Ja jossain määrin tämä leimaava oneliner vastaisi jotain kokemustakin jonka helposti saa jos on uskonnoton ja kohtaa kristillisyyden ainoastaan niiden ihmisten kautta jotka tulevat uskonnottoman luokse kristityn identiteetti edellä.

Ja jossain määrin kokemuksen taakse voisi saada myös psykologiaa. Ap Dijksterhuis on tutkinut ennakkokäsitysten ja käyttäytymisen suhdetta sosiaalipsykologian näkökulmasta. Esimerkiksi hänen "Why we are social animals: The high road to imitation as social glue" kuvaakin jo otsikollaan, että ihmiset itse asiassa imitoivat hyvinkin leimallisesti erilaisia stereotyyppejä. Imitoimme mitä ihmeellisempiä mielleyhtymiä. Ja meitä voi leimata niihin. Jos meille esimerkiksi esitetään listoja joissa on ominaisuuksia jotka liittyvät vanhoihin ihmisiin, alamme itsekin liikkumaan hieman kankeammin. Käytöksen tasolla stereotyypeistä tulee vähäksi aikaa totta. Kristitty joka toistaa negatiivista ihmiskuvaa toistuvasti voisi tätä kautta tehdä pitkäaikaisvaikutuksia kun efektin annettaisiin vaikuttaa.

Mutta eihän tuo kuvaa oikeasti edes kristittyjä!

Selitys olisi tähän asti viehättävä. Mutta tosiasiassa suurin osa ihmisistä ei ole tämänlaisia. Itse asiassa edes Pascal itse on osittain demonstraatio tästä. "Mietteiden" vanha Pascal oli kääntynyt - omien sanojensa mukaan vuonna 1654, marraskuun 23 ja 24 välisenä yönä - jansenismiin. (Yhteen kristilliseen suuntaukseen. Nimi voisi tuoda mieleen jonkun itämaisen uskonnon. Mutta Pascalin kohdalla kyse ei ollut tästä.) Kääntymisen yhteydessä Pascal luopui oppisuunnan dogmien mukaisesti syrjään aktiivisesta elämästä. Nuoremmankaan Pascalin kristillisyydestä ei ole epäselvyyttä. Häntä ei voi pitää oikein edes huonona kristittynä. Mutta tällöin hän osallistui niin seurapiirielämään kuin tutkimustyöhön kuin maalliseen elämäänkin. (Itse asiassa nuorempi Pascal tuotti tilastollisia konsepteja jotka liittyivät siihen että hän pelasi erilaisia uhkapelejä.)

Kognitiivisen uskontotieteen pohjalta tämänlainen uuden oppien dogmien sovittaminen asioihin on itse asiassa teologista korrektiutta. Sanoja saattaa uskoa että se pitää paikkaansa mutta se ei heijastu arkielämään. Sen vuoksi nuori Pascal ei osannut ennakoivasti käyttäytyä vanhan itsensä antaman mallin mukaan. Tästä voidaankin päätellä että kristityt tuskin itsekään tosiasiallisesti uskovat ja seuraavat näitä antamiaan negatiivisia kuvauksia. Ne ovat korkeintaan jotain jotka kuvaavat enemmän "muita ihmisiä", eikä oikein heitäkään.

Esimerkiksi kun kristitty esittää että ilman Jumalaa ihminen voisi vaikka murhata toisia, ja häneltä kysytään että jos hän nyt kääntyisi ateistiksi niin lähtisikö hän ensimmäisenä murhaamaan muita, vastaus on yleensä yllättynen kieltävä. (Tosin sen vaihtoehtona on vastaus johon voi vastata retorisella hiljaisuudella.) Suurin osa ihmisistä toki vetoaa että ilman Jumalaa voidaan halutessaan vaikka tappaa muita ihmisiä. Mutta käytännössä suurin osa ihmisistä on Penn Jillettejä jotka sanovat että ateistina hän saa tappaa kaikki ihmiset joita hän haluaa. Ja että hän onkin tappanut kaikki ihmiset joita hän on halunnut tappaa. Tämä luku vain sattuu olemaan nolla. Koska Pascalin lausunto ihmisluonteesta on enemmän sitä että hän toistaa mitä hänen uskonsuuntauksensa oli hänelle totena esittänyt, se ei tietenkään kuvaa sitä miten ihmiset todella toimivat.

Olkaatten vaan niin hyvät!

Sen vuoksi voidaankin nähdä että suurinta osaa ihmisiä kuvaakin enemmän Lake Wobegon effekti kuin oikein mikään muu. Ilmiössä on kyse havainnoista joissa ihmiset uskovat olevansa parempia kuin itse asiassa ovatkaan. 80% autoilijoista kokee olevansa keskivertoa parempia kuskeja. Jonka kautta on tietenkin helppoa nähdä muut ihmiset oleellisesti huonompina. (Joka voi näkyä siinä miten kristityn ajatus uskonnon tuomasta onnellisuudesta ja/tai moraalisuudesta on uskonnottomien kannalta jollain asteella loukkaava.) Ja sama ilmiö näkyy kaikissa muissakin taitoihin ja positiivisiin piirteisiin liittyviin asioihin. ; On jopa puhuttu depressiivisestä realismista (depressive realism) jonka mukaan masentuneilla on tarkin itsetuntemus. Normaalin ihmisen terveessä hyvässä itsetunnossa on aimo ripaus valheellista optimismia.

Tähän liittyykin sellainen jännittävä paradoksi jota on hyvä kuvata puhelinmyyjillä ; Pessimistisillä puhelinmyyjillä on keskimäärin tarkemmat kuvaukset siitä miten suuri heidän onnistuneiden myyntipuheluidensa prosentti on. Mutta optimistit lyövät itseään Dijksterhuismaisella taikasauvalla päähän ja vaikka heidän prosenttikäsityksensä onnistumisista ovat tarpeettoman ruusuisia he itse asiassa myyvät hieman enemmän.

Kristitty ei usein hoe itselleen nöyryyttä opettavia ajatuksia syntisyydestä. Armo korostuu omissa virheissä. Samoin kristityn on helppoa ajatella että positiiviset asiat uskon vaikutuksista koskevat itseä. Ja näin ollen negatiivinen ihmiskuva koskee muita ihmisiä. Ja heihin tämä ei vaikuta juurikaan koska he nyt eivät ole kristittyjä.

Reikää ei ole.

"Black Box" -sarja on, heikosta alustaan huolimatta, kehittynyt tarinallisesti. Kolmannessa jaksossa esille nostettiin erityisen hyvästä episodimuistista nauttiva lääkäriharjoittelija. Hän oli tottunut tuomaan muististaan detaljeja, jotka ovat tarkistettaessa älyttömän osuvia. Hänellä oli kuitenkin aivokasvaimen vuoksi heikentynyt muisti tavalla johon liittyy konfabulointia. Jolloin hän kertoo detaljeja ja kokee muistavansa ne. Ulkopuolisen on hyvin vaikeaa nähdä eroa näiden kahden välillä. Ja se, mikä toistuu televisiosarjoissa ja Kemppisen blogauksissa on hyvä muistaa. Moni ajattelee että aivot havaitsevat ja ymmärtävät ja tulkitsevat. Että aivoja tarvitaan ajatteluun. Mutta jos minulta kysytään - ja miksipä ei kysyttäisi - sanoisin aivojen tärkeimmäksi tehtäväksi sen, että ne täyttävät aukkoja. Ne luovat illuusion kokonaisuudesta.

Ja tässä "Black Box" -sarjan teemat toimivat yllättävän osuvasti ja kiinnostavasti. Muisti ei ole objektiivinen varasto ja usein muistaminen on subjektio, joka ei kerro sitä onko muisti luotettavaa vai ei. Siksi hyvämuistisuus tuleekin tarkistaa muuten kuin muistajan varmuudella. Ja sillä miten monta detaljia tämä kykenee tuottamaan. Detaljien osuvuus on se tärkein asia. On katsottava onko tiettynä päivänä todella ollut tiistai. Ja keitä on dokumentoidusti ollut paikalla ja keitä ei. (Aivokasvaimen kohdalla tämänlaiset huomiot voivat olla elämän ja kuoleman kysymys, ainakin televisiosarjoissa ja miksei teoreettisesti jossain äärimmäisen epätodennäköisessä skenaariossa myös oikeassa elämässäkin.)

Jos mietitään niinkin yksinkertaista asiaa kuin aivan arkinen jonkin asian näkeminen, ja sitten sen jälkeen teemme jotain ja aikaansaamme seurauksen. Arkemme koostuu tämänlaisista puuhista. Ja kaikki tuntuu täysin aukottomalta ja joltain joka on niin ilmiselvää ja varmaa että asiaa tutkiva haaskaa aikaa nollatutkimukseen. Silti aivan tälläkin tasolla kaikessa on monia omituisuuksia. Sellaisia joiden tutkiminen ei olekaan nollatutkimusta, vaan paljastaa lähinnä sen miten vähän ymmärrämme edes aivan arkisimpia pieniä asioita ympärillämme.

Havaitsemisen luominen sirpaleista.

Itse asiassa silmä ei ole kovin hieno optinen vempele.
1: Sen tuottama kuva on heikko, aukkoinen ja muutenkin kamala. Se miten me näemme asioita johtuu siitä että aivot käsittelevät tietoa ja täyttävät aukkoja hyvinkin valtavasti. Ja asia ei jää siihen että aivot konfabuloivat aukot olemattomiin.
2: Sen lisäksi näkemisessä on katkoksia ajassa. ; Jos asia tuntuu uskomattomalta, tätä pystyy havainnoimaan varsin yksinkertaisilla testeillä, joita voi tehdä kotioloissa. (1) Ensimmäiseen kokeeseen tarvitaan vain toimiva kello. Tunnetaan ns. stopped watch illusion. Jos katsomme muualle ja alamme katsomaan kelloa, ensimmäinen sekunti tuntuu olevan hieman pidempi kuin muut sekunnit. (2) Toiseen kokeeseen tarvitaan peili ja kaveri. Jos katsot peiliin ja siirrät katsettasi (et päätäsi) siten että ensin katsot vasemmalle ja sitten oikealle, et näe sitä vaihetta kun silmäsi liikkuvat. (Vaikka voisi luulla että tämä on se vaihe jossa on helpoin nähdä omat silmät.) Sen sijaan kaverin silmien heiluttamista pystyy seuraamaan niin etä silmänliikkeet huomaa varsin helposti. (+) Molemmissa tapauksissa kaikki johtuu silmän liikkeistä. (Engl. saccade. Itse suosin virolaista käsitettä silma hüplemine, se antaa tieteellisenoloisen vivahduksen. Kuten vieras kieli ja käsitelistaus aina.) Kun silmä siirtyy, näkökenttä sumentuu. Aukkoja on paljon ja liikkuvat aukot johtavat siihen että oikein mitään ei saataisi irti. Siksipä aivot leikkaavat nämä sumuiset kohdat kokonaan muistista pois, ja kun katse pysähtyy, aivot peittävät muistiaukon sillä kuvalla minkä ne näkevät siirtymisen jälkeen. Tämä viive on se joka pidentää ensimmäistä sekuntia. Ja tämä viive on se jota et näe peilissä mutta näet kylläkin kaverissa.

Toki tästä kaikesta on hyötyä ja iloa. Esimerkiksi itse olen harjoitellut bascinet -kypärässä taistelemista silmikko kiinni. Ja vaikka havaitsemista ei voi kehua erinomaiseksi, olen kuitenkin jotenkin oppinut näkemään riittävästi. Jos esimerkiksi katselen peilistä puolen metrin päästä, kykenen näkemään missä asennoissa pidän miekkaani. (Tosin se peilin, ihmeellisen komea, pöljä on vasenkätinen mikä vaikeuttaa asioita merkittävästi.) Näen siis riittävästi ja aivot oppivat poistamaan irrelevanttia. Eli valtaosan näkökentästä. Asiat olisivat hyvin jos se jäisi tähän.

Jo tapahtuneen uudelleentulkinta

Mutta kuten muistin kohdalla tuli esille, aukkojen peittely ulottuu elämäämmekin. Luomme esimerkiksi valemuistoja. Tämä on merkittävä ongelma. Esimerkiksi oma työmuistini on sen verran huono, että tämä on kenties merkittävin yksittäinen riski omalla kohdallani. On helppoa peittää aukkoja luomalla valemuistoja. Lisäksi omalla kohdallani olen aika usein törmännyt ns. sourve misattribution -ilmiöön. Eli minulla on muistikuvia asioista joiden lähde on unohtunut tai jopa vääristynyt. Tämä vaatii paljon faktantarkistuksesta. (Minulla on sellainen laputusjärjestelmä. Olen tyytynyt siihen että muistan mistä voin löytää asiat. Käsikirjastoni on tätä kautta aika kovasti käytössä. Muistikuvien tarkistus on tärkeä osa blogaamisrutiinianikin.)

Ja vaikka työmuistini on huono, ei pitkäaikaismuistini itse asiassa ole mitenkään surkea. (Se on itse asiassa ihan hyvä.) Sitä vaivaa pääasiassa samat vaikeudet jotka jokainen kohtaa elämässään. Tällä on merkitystä esimerkiksi silminnäkijäkertomusten kohdalla. Ns. misinformation effect on sitä että sinulle kerrotaan jokin tosiasia ja se vahvistaa ja luo muistikuvia. Ihmiset rakentavat kertomuksia ja vahvistavat tätä tarinaa, joka sitten voi etääntyä radikaalistikin siitä mitä on tapahtunut ja jota he ovat todella itse omin silmin nähneet. Ja kyseessä ei ole valehtelu sanan aidossa mielessä, koska ihmiset itse uskovat tämän kyhäämänsä tarinan olevan totta. Tämäkin on pääasiassa aukkojen täyttämistä.

Tapahtumien odottaminen.

Erikoisin ongelma on sitten kenties filosofinen. Jos mietimme mitä induktion ongelma itse asiassa tavallaan sanoo, on se että induktiota ei voi latistaa deduktioksi. Tämä tarkoittaa sitä että induktio on jotain jossa on laajennus. Se mitä tiedetään tungetaan sinnekin missä ei tiedetä. Ajatellaan että asiat ovat samalla tavalla "aukoissa" kuin muuallakin. Tämä on filosofista aukkojen täyttämistä. Ja tietyllä tavalla voidaankin sanoa että induktio on konfabulointia jota teemme sen vuoksi että emme kykene havaitsemaan virheettömästi "Suoraa Todellisuutta".

Ja tällä on hauskoja efektejä. Vahvimmillaan nämä ovat tieteellisen testaamisen ulkopuolella. Sillä tieteessä ytimessä ei olekaan induktion todistaminen vaan siellä on aina mukana falsifoinnin mahdollisuus. Arkielämässä on ennakkonäkemys joka peittää aukot, ja elämme kaikki yllättävissä määrin vahvistusharhan vallitessa. Arkisemmillaan tämä johtaa meidät esimerkiksi tekemään tyhmiä pieniä asioita. Aikaisemmin kerroin siitä miten ihmiset eivät huomaa hissin ovenavausnapin rikkoutumista, tai sitä miten appiukkoni, arvokas herra, läimi liikennevaloja joissa ei ole ollenkaan manuaalista hallintaa, nappia jota jalankulkijan tulee painaa. Sillä kun painelun jälkeen aina tulee pian vihreä valo, syntyy ajatus että nappi jotenkin voisi lyhentää odotusaikaa.

Tämä on itse asiassa aika klassista psykologiaa.
1: Skinnerin pulut ovat tässä melko klassinen esimerkki. Kun kyyhkysiä laitettiin häkkiin jossa ne saavat satunnaisesti siemeniä, ne kehittivät omituisia rituaaleja. Ne nyökyttivät päätään ja hyppivät ja ties mitä. Millään näistä ei ollut tietenkään oikeasti vaikutusta.
2: Mutta pulut ovat tietenkin vain eläimiä, ja niiden motiivitkin voivat olla kaukana. Kenties ne nytkivät tylsyyttään? Tai jos eivät nytkineet niin ei niistä ihmisiin saisi laajentaa? Laajentaminen on päin vastoin aivan perusteltua. Stuart Vyse epäili Skinnerin tutkimuksen sovellusaluetta ja teki kokeita ihmislapsilla. Siinä siemenet oli tietysti korvattu pienillä lahjoilla. Lapset kuvittelivat voivansa vaikuttaa lahjoja antavaan pellen muotoiseksi naamioituun masiinaan. Ja kehittivät rituaaleja. (Osa niistä oli suloisia varsin antropomorfistisella tavalla, kuten pellen halaamista ja vastaavaa. Kyllä sellaisessa heltyy, paitsi robotti.)
3: Ja hupaisinta kyllä kun aikuisille ihmisille tehtiin sama, tulokset olivat minusta vielä hupsumpia ja kaukaa haetumpia kuin lapsilla. Koichi Ono niminen japanilainen psykologi teki aikuisille koneen johon rapsahti pisteitä satunnaisesti. Koehenkilöt laitettiin ilman ohjeita huoneeseen, jossa oli muutamia vipuja pöydällä. Ja sitten oli pistelaskuri johon rapsahteli pisteitä satunnaisesti. Vivuilla ei ollut tietenkään mitään vaikutusta. Osa aikuisista koehenkilöistä kehitteli joitain hyvin omituisia rituaaleja. He hyppelivät ja tekivät muita asioita jotka eivät olleet edes niiden vipujen kanssa missään tekemisissä. Heillä oli silti olo siitä että sillä mitä he tekivät oli jokin vaikutus siihen mitä he saivat.

Tämänlaatuinen ajatus maailman hallitsemisesta ja ymmärrettävyydestä onkin nähty suureksi syyksi sille miksi ihmiet ylipäätään harrastavat rituaalikäyttäytymistä ja uskonnollista toimintaa. Ihminen konfabuloi teoilleen ja tapahtumille syy-yhteyksiä silloinkin kun mitään selvää yhteyttä ei ole. Tai välttämättä ole mitään yhteyttä muutenkaan.

Usein skientistejä moititaan hallinnan harhasta. Mutta kun katsotaan heidän kriitikoitaan, voidaan tavallisesti huomata että vastapuolella on itse asiassa maailmankuva ja varmuus tiettyjen asioiden todellisuudesta. Esimerkiksi homeopaatti on varma että ihminen voi hallita tauteja tavoilla ja laajuudella joka ylittää nykylääketieteen. Homeopatia katsoo olevansa yhtä tehokas päänsärkyyn kuin ebolaan. Tyypillinen vaihtoehtohoidon kannattaja myy tyypillisimmillään jonkinlaista "cure all" -asiaa joka auttaa jokaiseen vaivaan. Tämä on maksimaalista hallintaa. Nöyryyttä vaaditaan skeptikoilta, ja tieteen rajoituksetkin koskevat vain näitä skientistejä joiden tulee oppia nöyryyttä, toisin kuin kaikenpelastavilla homeopaateilla ja muilla poppamiehillä, joilla on korkeimman omakohtainen kokemus ja syvällinen ymmärrys ja taito jota kateelliset tiedemiehet halveksuvat ja jonka tehoa ei ole tunnustettu koska big pharman salaliitto..

Kenties kaiken ytimessä onkin se, että tiede konfabuloi vähemmän kuin keskiverto ihminen. Ja se, että tieteen jälkeen ymmärtämisen ja hallinnan välillä on sitten ero. Ne eivät ole synonyymejä. Tieto voi rakentaa ihmeitä arkeen, ilmiöitä jotka ovat jokapäiväistä elämää mutta joiden toiminnan ymmärtää vain harva. Ja toisaalta se, että jokin asia tunnetaan ei tarkoita että sitä voitaisiin hallita. Ehkä asiassa ollaankin hieman Blaise Pascalin hengessä ; Hänestä akateeminen asioiden selvittely oli kauheaa koska sen kanssa ihminen ensin tiesi että hän ei voi tietää kaikkea. Mutta sitten hän oppii että hän kuitenkin voisi tietää kaikesta.

Tiede on ahdistavaa koska se konfabuloi vähemmän kuin ihmine arjessa. Ja on tätä kautta vähemmän varma. Tiedolta vaaditaan täydellisyyttä ja siksi tiede koetaan riittämättömäksi. Siitä huolimatta että tämä ahdistava tiede itse asiassa on yhteistyön ja kasautumisen vuoksi selvitellyt enemmän asioita kuin ihminen arkijärjellään mitenkään voisi. (Eli se konfabuloi vähemmän ja onnistuu silti tietämään laajemmin. Joka iskee sitten kyllä jo ihan suoraan itse kunkin filosofinplantun henkilökohtaiseen egoon.)

Koska jos mietitään ihmisen ajattelua, niin ei sitä olla mitään erinomaisia päättelijöitä tai todistajia. Sitä ollaan hyviä lähinnä peittämässä kaikkia aukkoja joita meillä on. Siksi seuraamme mieluummin helppotajuisia meemejä jotka peittävät aukkoja ties minkä rituaalisen konfabuloinnin avulla, kuin ottaisimme työläästi selvää asioista ja jäisimme silti ymmällemme. Ja tässä mielessä hyvin moni asia ei olekaan "naurettavaa taikauskoa" vaan jotenkin hyvin "yleisinhimillistä taikauskoa". ~ Sitä on toki vaikeaa kunnioittaa siinä mielessä mitä modernina aikana usein odotetaan. Siinä mielessä, että pitäisi olla kohtelias ja nöyrä näiden epätodennäköisten vaihtoehtojen edessä. Vaikka niiden kaikkitietävä luonne on äärimmäistä antinöyryyttä, eli ne eivät anna muille asioille sitä mitä itselleen vaativat. ~  Mutta ei niitä tarvitse erityisenä pälliytenä halveksuakaan. Sillä tässä prosessissa tuntuu unohtuvan tärkein. Moni skeptikko kun ajattelee että humpuuki menee tyhmiin. Ja tällöin he eivät ole itse varovaisia. Moni ajattelee että valistuksella asian saa hoidettua. Ja tällöin tulee lähinnä haaskattua aikaa. Kaiken takana on yleisinhimillinen toopeus. Se että päässä on reikä ja sitten kaikki leikkivät että sitä ei ole.

Pieni ajatus : Väliinputoaminen

"Man must not think he is on a level with either beast or angels, and he must not be ignorant of those levels, but should know both."
(Blaise Pascal)

Ihminen on usein ajatellut itsensä jatkumoon jossa hän on eläimiä henkevämpi mutta vähemmän henkinen kuin vaikka Jumala. Tässä mielessä ihmisen on ikään kuin ollut pakko reagoida molempiin tasoihin. Ja fantasia, sadut ja tarinat ovat ollut tässä apuvälineenä. Esimerkiksi C. S. Lewisin mukaan fantasian miettiminen ei onnistu oikein muuten kuin miettimällä sitä ainutta oikeaa "toista maailmaa". Mutta toisaalta hän kirjoittikin kristillistä ideologialla alleviivattua fantasiaa. Joka taas ei vastaa suurta osaa muiden tekemästä fantasiasta.

Ja tästä on seurauksia. Syntyy omituisia puolia. Fantasia on mielikuvitusta ja eskapismia. Ja ne kulminoituvat fantasian kohdalla. Sillä fantasia on jotain joka ylittää fysikaalisen maailman, mutta se määritellään kuitenkin samalla epätodeksi. Epätodeksi joka kuvitellaan vaikka se onkin epätotta. Ellei peräti juuri sen vuoksi.

Ja tässäkin kulmassa fantasia nähdään jonain jonka tulisi olla ihmisille tuttu. Eikä siksi että fantasia tekee elämän jotenkin paremmaksi. Että elämä huijataan miellyttäväksi vaikka se ei olekaan. Joka tekee fantasiasta eräänlaisen Jumalan ilman minkäänlaisia voimia.

On kenties innostavaa uskoa uskomiseen ja tukea fantasiaa. Etenkin kun fantasia, toisin kuin uskonto, ovat hyvin muodikkaita. Ja korostaa että ihminen kaipaa jotain sen tapaista. Mutta tähän ei voi muuta kuin lainata fantasiakirjailijaa. Josta voi varomattomampi saada sellaisen kuvan että kenties fantasiassa darwinisti kättelee itseään sielunvihollista.

"REALLY? AS IF IT WAS SOME KIND OF PINK PILL? NO. HUMANS NEED FANTASY TO BE HUMAN. TO BE THE PLACE WHERE THE FALLING ANGEL MEETS THE RISING APE."
(Terry Pratchett)

Kertakäyttöelämä

"Elämä on liian hieno ja monimutkainen kertakäyttöiseksi. Ihminen on ainutlaatuinen. Ajattelevalle ihmiselle täysin järkeenkäymätön ajatus, että elettäisiin hetken ja häivyttäisiin lopullisesti pois."
(Nimetön, "Metro" -lehden tekstiviestipalsta, 25. syyskuuta 2013)

Ylläoleva perustelutapa on varsin tavallinen kristillinen suhtautumistapa. Sitä myydään pehmeänä, syvällisenä ja lempeänä. Kuitenkin siinä on hyvin hostiili ja torjuva perusasetelma jossa erimielisen vakavastiotettavuus torjutaan suoralta kädeltä. Jos minä tai joku muu sanoisi, että uskonto on taikauskoa, sitä pidetään loukkaavana ja törkeänä keskusteluasenteena josta tulisi luopua. Jostain syystä tämä avarakatseisuus koskeekin vain kristittyjä. Ateisteille tämänlaiset lausumat johtavat "militantti" -leimaan. Uskovaisen kohdalla valtaosa ei edes räpäytä silmiään.

Toki argumentti on itse asiassa itsessään varsin heikko. Se nimittäin määrittelee "kertakäyttöisen" varsin omituisesti. Toki olen itsekin vitsaillut sillä, että elämä on ensikertalaisten käsissä. Ja tässä mielessä ymmärrän kielikuvan arvon. Kuitenkin jos ajatellaan ihmistä koneistona, joka pyörii useita kymmeniä vuosia, on selvää että se ei ole kertakäyttötuote. Muuten pitkäikäisimmät talotkin olisivat "kertakäyttötuotteita". Toki, vaikka tämä erikoinen uusi määritelmä otettaisiin todestan, niin kristittyjenkin elämä olisi kertakäyttöelämää. Kristinusko kun ei myy uudelleensyntymistä, vaan ikuista elämää. Tässä mielessä uusi "kertakäytön" määritelmä ei pureudu. Ja siksi argumentti menettääkin tehonsa ja se redusoituu pelkäksi kreationistiseksi "kompleksista, kompleksista" -hokemaksi. Joksikin joka kertoo lähinnä siitä että ajatteluanalyysejä toisten ihmisten ajattelukyvystä tekee ihminen jolla ei oikein ole tämä ajatteluprosessi hanskassa. Se selittääkin miksi tulokset ovat niin jyrkkiä ja laaduttomia.

Toki kertakäyttöelämä voidaan liittää aiemmin käsitettyyn rajallisuustematiikkaan. Jonka huomion jälkeen huomataan, että tämän hetken ykkösfilosofiassa on ihmisiä jotka tekevät aivan rationaalisia argumentteja jotka pohjautuvat siihen että elämän arvo ei yksinkertaisesti redusoidu elämän pituuteen tai suuruuteen. Maakeskinen malli jossa universumi on kohtuullisen pieni ja vain tuhansia vuosia vanha universumi ei ole sen elämän arvoa korottavampi, kuin nykytiedon mukainen maakeskisyyden trivialisoinut maailma jossa on suuri universumi ja miljardit vuodet tuhoaa ihmisen elämän arvon. Tämänlaisiin suureisiin latistaminen on yhtä banaalia kuin väittäisi että ihmisen arvo mitataan menestyksellä. Tai että elämän arvo mitataan hedonistisilla onnistumisilla ja sillä että kaikki koetut vääryydet kompensoidaan jotenkin ja että siksi tarvitaan paratiisi kun muuten elämä on roskaa kun ei ole saatu panna uimapukumallia ja saatu jokaista ferraria mitä on tullut mieli. Mielestäni näiden vaatiminen ja odottaminen on jo itsessään typerää ja sen naamioiminen toivoksi on varsin pinnallista epäajattelua, joka uskonrituaaleihin liitettynä muistuttaa halpahintaista toiveajattelun ja taikauskon synteesiä.

Toivoksi ja äärettömän miettimiseksi ja syvälliseksi kutsutaan jotain ihmeen lapsekkaan itsekkään hedonistista maailmaa. Tämä ei sinänsä yllätä, koska Pascalin vaaka tuntuu vakuuttavan montaa kristittyä. Pascal itse ei tunnetusti antanut arvoa tälle ; Hänen kannattamansa teologia ei salli tämänlaista kauppaakäyvää perustelua. Hän ikään kuin yritti sopeutua sen ajan heikosti uskovaisiin mutta opportunistisiin ja laskelmoiviin ihmisiin. Henkenä oli ilmeisesti se, että vähittäin muuttuen ihminen voisi eheytyä. Nykyään moni kristitty hyväksyy Pascalin vaa'an ja jää pelkkään vakaumukseen. Tässä on tiettyä ironisuutta. (Etenkin kun tätä kirjoittaa Pascalin mallin mukaan henkinen, tosin ilman mitään Jumalauskoa. Vastapuolella on Jumalauskoisten ahneuskalkyyli jolla oikeutetaan ilkeys, kuten lähtökohtainen toisen puolen argumenttien vakavasti käsitteleminen järkevän ihmisen näkemyksenä.) Etenkin kun Pascalin ajattelu tässä kohden on suoraan sidoksissa rajallisuuden ja absoluutin suhteeseen. Uskonasioiden kanssa tämänlaiseen saa tietysti tottua.

Näkisinkin, että moni kristitty korostaa elämän rajallisuutta tavalla joka ei ole kovin terve. Siinä kaikki pettymykset ja rajallisuudet kontrastoidaan äärettömään. Ja tämä ääretön on vaatimus. Jos maailmankuva ei anna ja lupaa kaikkea heti nyt, niin sen on oltava huono. Ja tämä ei ole syvällistä ajattelua tai herkkää tuntemista. Tämä on pelkkää infantiilia elämän halveksuntaa. He eivät kestä epäonnistumista. Tunnetusti kuoleman käsittelemättömyys liittyykin tähän ilmiöön. Tämänlaisessa "henkisyydessä" on kysymys vain tosiasioiden kieltämisestä, kuolemadenialismista.

Liian kaunis kestääkseen hetken? Not really.
Se, mikä keväässä ja vaikkapa hanami -juhlassa ymmärretään nuoruuden tematiikassa,
Pitäisi kenties ymmärtää syksyn, kuoleman ja hajoamisen tematiikassa aivan yhtä paljon.
Kristillisen kuoleman pitäisi muuttua vanitas -taiteeksi.
Ja sen taas tulisi lisäksi herättää muutakin kuin elämän halveksuntaa.

Erämaakausi

Jotkut ihmiset näkevät hyvää monissa asioissa. Enkä puhu pelkästä vahingonilosta, vaan siitä että huonoissa asioissa yritetään nähdä hyvää. Tämä on jossain määrin positiivinen piirre. Optimismi, ja ikävissä asioissa kieriskelemisen välttäminen ovat hyviä strategioita.

Joskus siitä kuitenkin seuraa ongelmia. Ongelmia jotka ovat tuttuja esimerkiksi teologisten Pahan ongelman ratkaisutapojen kanssa ; Joskus huonot asiat ikään kuin naamioidaan niin että väitetään että ne ovatkin hyviä asioita. Esimerkiksi kun joutuu kuuntelemaan selityksiä sille miten jumala sallii luonnonkatastrofeja, vaihtoehtoina on (a) mysteerikortti jossa selitystä ei anneta mutta luotetaan että sellainen oikeasti on olemassa (b) syytöskortti jossa luonnonkatastrofissa kuolleet olivat jotenkin ansainneet sen, esimerkiksi sallimalla homouden hyväksyvän lain (c) selittämällä että luonnonkatastrofit eivät jollain tavoin ole teknisesti kunnolla mitään pahuutta.

En pidä yhdestäkään ratkaisutyypistä, mutta mysteerikortissa sentään myönnetään kärsimys ja syytöskohdassa on sellaista röyhkeää moraalista - tai ainakin moralisoivaa - selkärankaa jota voi arvostaa jossain määrin. Jäljellejäävälle ei oikein riitä minkäänasteista sympatiaa.

Olen kohdannut tämäntapaista myllyä mielenterveyden puolella. Kun kyseessä on ns. "henkilökohtainen katastrofi" ei ole yllättävää että isojen linjojen katastrofeista tuttuja teemoja nostetaan pienemmässä mittakaavassa. ; Se on nähty jopa jonakin tiedostamisena. Että olen nyt miettinyt niin paljon että olen selvittänyt sen, että ilman uskontoa, uskonelämää ja Jumalasuhdetta on vain arvotyhjiö ja nihilismi. Ja että nyt minä elän maailmankuvani mukaista ahdistuselämää. Tässä agnostismi nähdään ikään kuin liian ateistisena elämäntapana.

Äitini sen sijaan korosti toista linjaa. Sitä, että agnostismi ei ikään kuin ole ateismiin asti menemistä. Hän nosti esille uskovaisten parissa ilmenevän käsitteen nimeltä erämaakausi. Tämä teema on ollut esillä myös "Kirkko ja Kaupunki" -lehdessä joka korostaa että masennus ei ole epäkristillistä. "Hengellisen erämaan kokemukseen voi liittyä masennusta tai elämän ongelmien tuomaa alakuloa. Usein kaikki nämä yhdessä tuovat tullessaan myös univaikeuksia. Kyse on myös siitä, millaisen elämänvaiheen ihminen itse mieltää hengelliseksi erämaaksi, ja millaiset asiat ovat hänet siihen johtaneet. Ristin Johanneksen mukaan hengellisessä yössä kulkeva kantaa suurinta murhetta Jumalan läsnäolon kokemisen puutteesta ja omasta kyvyttömyydestään tuntea uskoaan todeksi. Siksi pimeän yön kokemuksessa on eniten kyse ihmisen jumalasuhteesta, kaipuusta toisenlaiseen olotilaan. Niukkuudessa usko pelkistyy olennaiseen. Erämaavaihe on kuin kristityn kasvua kohti rehellisempää hengellisyyttä ja armollisempaa Jumalaa." Eli erämaakauden kohdalla ei kristitylle sanota, että hän elää ideologiansa opettamassa arvotyhjiössä, eli tila olisi vakaumuksen syy ja asia jonka vuoksi pitäisi luopua aatteistaan. Rehellisesti sanoen tämänlainen kaksoisstandardi vaikuttaakin epäreilulta. Kristityn masennus tulkitaan joksikin kasvun paikaksi ja armeliaisuuden kokemuksen hankintapaikaksi. Uskonnottoman masennus tulkitaan ideologian seuraukseksi ja arvotyhjiöksi jossa ei ole mitään hyvää tai rakentavaa.

Tätä "hengellistä erämaata" on kuvattu muun muassa jonkinlaisena hengellisen heräämisen odotteluna. "Henri J.M.Nouwen sanoi ”Odottaminen on oppimisen kausi. Mitä pidempään odotamme, sitä enemmän kuulemme hänestä, jota odotamme”. Vaikeinta erämaan yksinäisyydessä on odottaa. Siksi eräs ystävä rukoilikin ”Herra, tee minusta kärsivällinen ja heti”. Erämaa yksinäisyyden pimeys paljastaa ihmiselle hänen todellisen pahuuden. Blaise Pascal sanoi, että ”Ihmisen suuruus on suurta sikäli että hän tietää surkeutensa”. Vasta pimeyden rajatilanteissa ihmiselle paljastuu oma todellisuus. Kun julkisivu luhistuu tomuksi. Se mitä luulit kallioksi, onkin vain kourallinen hiekkaa. Ihminen on ”heikko, jumalaton, syntinen ja Jumalan vihollinen” (Room.5:6-10). Erämaahan johdettuna olet kuin syvässä kuopassa ja kaipaat vain vapautusta." Äitini varmasti sai toivoa siitä että minun mielenterveydentilani olisi jokin muutos hengelliseksi uskovaiseksi ihmiseksi. Tämä toki lähentelee ajatusta jossa mielenterveysmutkani ei ole oikeasti mikään huono asia.

Näissä tulkinnoissa ihmetyttää kuitenkin se, että näitä käytetään. Ne ovat näkemyksiä jotka on perusteltu auktoriteeteilla, eikä modernilla psykologialla. Kysymys on nimenomaan siitä että ideologia on määritellyt tunteelle taustat, eikä syy-seuraussuhteita ole oikeasti onnistuttu naulaamaan ns. tutkimuksiin. Perimmäinen kysymys onkin aina näiden kohdalla kysyä, että mistä tämä sitten tiedetään? Pidän niitä lämpimikseen höpisemisenä, jossa name dropping ja psykologisilta vaikuttavien sanojen tiputtelu tekee siitä Totta.
1: Kysymys ei ole edes maailmankuvasta, vaikka toki moni näkee että kristillisyys jotenkin oikeuttaisi tämänlaiset tulkinnat. Tosiasiassa tässä on kuitenkin kyse vielä enemmästä, kuin siitä, että kristinusko sanoo jotain. Kyseessä kun on enemmänkin tulkinta joka liitetään kristinuskoon. Tässä kohden syntyy tilanne, jossa tulkinta on tosi jos ja vain jos kristinusko on totta. Mutta vaikka kristinusko on totta, niin se ei vielä tarkoita että tämä tulkinta olisi tosi. Kristinuskon nimessä tehty tulkinta ei ole useinkaan sama asia, kuin koko kristillisyys.

Moniin ihmisiin tietysti tehoaakin se, että jollekin tilanteelle annetaan nimi ja tiputetaan pari nimeä ikään kuin auktoriteetiksi. Ihmettelen ainoastaan sitä, miten huonosti sekä arvotyhjiöpuhetta että erämaakautta tiputelleet (keskenään eri) tahot ylipäätään ajattelivat että ne tehoaisivat minuun. Minut täytyy tuntea suhteellisen huonosti, jos kuvittelee että tämänlainen tehoaisi. (Toki myönnän että molemmat tarkoittivat ihan hyvää. Minut pitää tosin tuntea myös suhteellisen huonosti jos uskoo että tämä olisi koskaan estänyt minua.)

Osoittaakseni essenssini, teen sen mitä moni ihminen ei tee. Nimittäin myönnän, että olen ollut hieman yllättynyt siitä että maailmassa on vielä niinkin monta hyväntahtoista ihmistä jotka gives a crap ihmisestä joka ei yleensä give a crap suunnilleen kenestäkään koskaan missään. Tämänlainen sosiaalinen epäsymmetria saisi monet ihmiset tomertumaan etiikkarintamalla.

Sen sijaan korostan, että leppoisien uskovaisten "erämaakausia", käännyttämishenkisten "luovu arvotyhjiöstäsi" ja riekkuvamman uskovaisuuden pelastusteologiset "hurmarukousparannusbileet" noudattavat yhteistä teemaa. Niissä tarjotaan ratkaisua ongelmaan. Ja ongelma on psykologinen.

Näiden ratkaisujen suhde ideologiaan on toki hyvinkin erilainen. Siinä missä hurmaparannus on "sisäpiirin keikka", käännytys keskittyy harhaoppisen muuttamiseen ja erämaakauteen nojaava uskoo että Jumala hoitaa käännytyksen niin että itsen ei tarvitse. Mutta jotain yhteistäkin on. Ja tässä keskityn nyt siihen yhdistävään.

Nimittäin uskonnon psykologisoituminen on ollut muutoinkin melko vahvaa. Uskovaiset puhuvat "isähaavoista" ja "äitihaavoista" ja tiputtelevat mitä tahansa psykologiselta vivahtavaa teksteihinsä. Toki moni uskova korostaa että heillä on hyvää psykologista silmää ja heidän neuvonsa ovat arvokkaita ja psykologiaan syvästi tutustuneiden ihmisten "kaikkea muuta kuin pseudotiedetasoista" materiaalia. Olen kysellyt että jos he hoitaisivat mielenterveyspotilaita, niin tulisiko heille puoskarointisyytöksiä. Ja ennen kaikkea kukaan heistä ei kysyttäessä ole suostunut allekirjoittamaan vastuulappua joka kertoo että hoito ei missään tapauksessa voi olla hyvän terapioinninvastaista. ; Saamistani reaktioista voidaan päätellä vain se, että auktoriteetti halutaan, vastuuta ei. Ymmärrän tämän, jokainen meistä ajaa tämänlaista enemmän kuin mielellään. Vapautta ilman vastuuta. En vain usko sellaisiin konsepteihin.

Asia on ollut tuoreesti esillä psykologiaan keskittyneen "Research Digestin" puolella. Tämä ottaa esille sen, että lääketieteessä väärää toivoa ei katsota hyvällä. "There's an ethical consensus in medicine that it's wrong to give patients with physical illness false hope." Psykologian kohdalla tilanne on vaikeampi. Monissa tapauksissa väärä toivo parantaa elämänlaatua. - Optimismi on vähän kuin tavallisessa lääketieteessä kohtaa ; Voidaan sanoa, että luontaishoitaja paransi päänsäryn syöttämällä pajunköyttä, koska aspiriini. -  Tämä ei kuitenkaan ole koko totuus ; kohtuullisen harva nimittäin laittaisi mielenterveydeltään järkyttynyttä toistaitoiselle puoskarille, joka kertoisi perheelle, että asiat menevät parhain päin. Olisi helppoa kaivaa mille tahansa optimisminlevittämiselle oikeutuksia. "But what if a therapist or psychiatrist truly sees no hope for a patient? Some people with severe mental illness fail repeatedly to respond to treatment. False hope in such cases can lead to years of suffering, toxic treatments and a loss of trust in the therapeutic relationship. "I would argue that hopelessness in those with mental illness may, at times, be well founded."

Lisäksi optimismin päälle voidaan tunnetusti laittaa vääriä ja tehottomia - jopa haitallisia - puolia. Esimerkiksi optimismissa on todellakin niin, että normaali arjesta selviäminen vaatii epärealistista itselle valehtelevaa optimismia. Maailma on täynnä epäonnistumisia, ja vaikka virheistä oppii niin elämästä ei. Ja siksi pettymys ja pessimismi ovat aina nurkan takana. Pessimistien ja masentuneiden kohdalla vaikuttaakin ns. realistinen maailmankuva. Heillä näitä harhoja ei ole. Voisi olla aivan arkijärjen mukaista - ja enemmän - jopa intuitiivisesti ilmiselvää että masennus korjataan tunkemalla takaisin se osa joka on pudonnut pois. Valitettavasti psykologia ei toimi tämänlaisella logiikalla. ~ Ja jopa sillä paljon mainostetulla plasebolla on rajallisuutensa. Tutkimusten valossa se ei vaikuta juuri minunkaltaisiin ihmisiin.
1: Minunkin kohdalla on ehdotettu ns. perspektiivien laajentamista. Että luopuisin esimerkiksi miekkailusta. Tämä ei tietysti sovi monien maailmankuvaan, koska se nähdään väkivaltana. Valitettavasti rutiineista luopuminen on jotain jota masentuneille ei pitäisi tehdä. Kaava ei todellakaan toimi siten, että jätetään rutiinit, hankitaan emootiot takaisin ja sitten palataan asiaan kun tuntuu kivalta. Rutiinien pitäminen on osa perushoitamista. Lisäksi liikunta ja harjoittelu ovat auttavia elementtejä. Toki sallin kriittiset mielipiteet, ja ymmärrän että niitä on. Muistan myös kun niitä on muissakin tilanteissa ahkerasti vihjaten esiintuotu. Saattaa toki olla että en koe kauhean relevantiksi keskustella tämänlaisten ihmisten kanssa tälläisessä tilassa. On näetsen pahaksi paranemiselle sellainen.

Kaikki toiveet uskonnollisten ja hengellisten puolieni kasvusta ovat söpöjä, sellaisella mukavalla mutta hieman häiritsevällä tavalla, mutta en rehellisesti sanoen pidä niitä kovin uskottavina. On toki mukavaa jos joku saa elämäänsä sosiaalipornoa tulkitsemalla elämääni oman maailmankuvansa kautta. On myös ihan positiivista jos jollakulla riittää voimia välittää ihmisistä jotka eivät ilmiselvästi anna samalla mitalla takaisin kuten kunnon ihminen tekisi. On kuitenkin hieman häiritsevää, jos uskoo maailman toimivan niin kuin uskoo, ja että erilaisen maailmankatsomuksen kanssa tilanteen näkisi yhtään samalla tavalla.

En ole hengellisessä murroksessa tai helposti käännytettävä. Kääntyminen kun vaatisi intentioita tai kiinnostusta Jumalia, uskontoa tai hengellisyyttä kohtaan. Minulla ei vain mene kovin kivasti, emootiot ovat refleksinomaisia eivätkä mitkään asiat ole oikein merkityksellisiä, that's all. Tästä on paha vedellä mitään isompia metafyysisiä maailmanselitysulottuvuuksia. Puheet kääntymistilastani ovat suuresti liioiteltuja. Voisin tietysti antaa valheellista toivoa tähän liittyen. Mutta se olisi liian epäreilua ja julmaa. Ja valehteluakin se olisi. Olen liian ystävällinen tehdäkseni muutoin ihmisille jotka ovat osoittaneet minulle omien arvojensa syvimmät kunnioitettavat hedelmät, kuten halun auttaa ärsyttävää niuhoa kusipäätä. En tiedä voinko tehdä muuta kuin yrittää palauttaa oman arvomaailmani kunnioitettavinta hedelmää, skeptis-filosofista saivartelua joka pyrkii Totuuteen ja luottaa että vastaanottaja on riittävän kypsä nauttiakseen sen ilman herneitä.

---

On myös turha luulla, että olisin jotenkin kuluttanut aivoni loppuun ja väsynyt. Toimintakykyni ei ole kärsinyt ; Päinvastoin, en ole yhtä impulsiivinen joka itse asiassa poistaa suurimman heikkouteni. Tämänlainen "paineteoria" on itse asiassa arkipsykologiassa yleinen. Robert Kurzbanin "why everyone (else) is a hypocrite" -kirjassa on kokonainen luku siitä miten psykologinen tutkimus näyttää että tämänlaiset uskomukset ei pidä paikkaansa. Toki ihminen voi ajaa itsensä burn outiin, mutta minun kohdallani tämä nyt vain ei pidä paikkaansa. Harjoittelu aiheen parissa voi tietysti johtaa siihen että se näyttää rehkimiseltä. Mutta se on vähän kuin painonnostajien kanssa, hekin nostavat toistuvasti taakkoja joita minä en nosta, eikä se silti ole heille rehkimistä. Minä harjoittelen joka päivä, en aja itseäni ylikuntoon. Todiste : En ole ajanut itseäni burn outiin jo vuosia sitten, kuten en nytkään.

Toden näköiset kuvat

Todennäköisyys on monia viehättävä ja kiinnostava piirre matematiikassa. Esimerkiksi "NUM3ROT" -televisiosarja kerää suurimman osan matematiikan mainostamisestaan sanaa "propability" hokemalla. Tämä sanavalinta on hyvä, sillä jos puhuttaisiin todennäköisyyksien sijasta tilastollisuudesta, ihmiset haukottuisivat hengiltä. ; Toisaalta todennäköisyyteen vahvasti sidoksissa olevalla informaatiolla tuntuu olevan jopa maagisia ulottuvuuksia.

Todennäköisyys ilmestyi matemaatikkojen pariin vasta 1600 -luvulla uhkapeleihin liittyvien kysymysten kautta. ; Pascal ja Fermat kuitenkin nojasivat vanhempaan perinteeseen. Kehitys jonka he tekivät oli kuitenkin oleellisen suuri ja tärkeä.

Itse otan tässä matematiikan sijaan esimerkiksi Occamin partaveitsen. Se on paljon Pascalin ja Fermat'n todennäköisyysteoriaa aikaisempi malli. (Occamilainenhan eli vuosien ~1285-1349 välillä.) Mutta käytännössä se vaatii todennäköisyysarvioinnin jotta sitä ylipäätään voidaan tehdä. Todennäköisempi ja yksinkertaisempi asia on tosi. ; Occamin aikana yksinkertaisuus liitettiin käytännössä muuttujien määrään. Tämä on jossain määrin ymmärrettävää nykyisenkin todennäköisyyslaskennan mukaan, mutta yhteys ei ole näin suoraviivainen. Tässä mielessä voidaan sanoa että Occamin muuttujien määrään keskittyminen oli tavallaan alkeellinen todennäköisyyden teoria itsessään. Myöhemmin occamin partaveitsen sisältö on sitten muutettu vastaamaan myöhempiä todennäköisyyksiä ; Käytännössä todennäköisyysarvio tekee siitä paremman, kun ajatus lapsen syntymisestä isästä ja äidistä on tietojemme mukaan todennäköisempi kuin lapsen synty haikaralla. Siis vaikka vanhempia tarvitaan kaksi ja haikaraa vain yksi.

Occamin partaveitsi on oleellinen skeptismissä. Ja tähän liittyen olen ihmeissäni katsellut kreationisteja. Tämä ei sinänsä ole yllättävää, koska katselen heitä paljon ja he herättävät minussa usein ihmetystä. Ja hilpeyttä. Ja hiustenraastantaa. Tässä syynä on se, että he toisaalta selittävät että occamin partaveitsi ei voi toimia. Silloin kun puhutaan ihmeparantumisista, enkelien näkemisistä ja vastaavista, he korostavat, että skeptikot vain a priorisesti olettavat että yliluonnollinen on epätodennäköistä ja käyttävät tätä väitettä todennäköisyyden korvikkeena ; Ja toisaalta he korostavat että todennäköisyysarvioita voidaan tehdä ja perustelevat miten evoluutio on epätodennäköinen ja miten Jumala vaatii vähemmän uskoa kuin evoluutio, koska kysymys on todennäköisyyksistä joita voidaan arvioida matemaattisesti ja empiirisesti. ; Tämä on tietysti oleellinen osa sitä, että kreationistien perusstrategiana on aina kaiken kaikkiaan korostaa maailmankuvallisuutta silloin kun pitää perustella casea luomiselle ja näille tulee kritiikkiä. Kun taas vastustajia kohdellaan tavalla jossa kysymys ei ole maailmankuvista vaan maailmankuvista riippumattomista tieteellisistä laeista.

Mutta tässä on itse asiassa takana enemmän. Mark Chu-Carroll kuvaa tätä selittämällään sitä miten Kolmogorov käsitteli informaatioteoriaa ja miksi tämä oli tärkeää. Todennäköisyys oli matemaattisesti ongelmallista ja sovellettuna se itse asiassa pahensi tilannetta. Uhkapelit ja vastaavat konkreettiset sovellukset tekivät todennäköisyydestä "konkreettisen" siinä mielessä että se ihastutti tavallista kansaa, mutta Chu-Carroll kuvaa että todennäköisyys oli pitkään matemaattisesti melko tylsä ala. Siinä ei tapahtunut mitään mielenkiintoista. "The way that I've talked about probability so far is mostly informal. That's the way that probability theory was treated for a long time. You defined probability spaces over collections of equal probability sets. You combined probability spaces by combining their events into other kinds of equally probable events. ; The problem with that should be obvious: it's circular. You want to define the probability of events; to do that, you need to start with equally probable events, which means that on some level, you already know the probabilities. If you don't know the probabilities, you can't talk about them. The reality is somewhat worse than that, because this way of looking at things completely falls apart when you start trying to think about infinite probability spaces!"

Matematikkojen innostus liittyy enemmän jonkin alan kehittymiseen, mutta tässä relevantimpaa onkin se, että ongelmat ovat tietysti liitoksissa filosofiseen ja argumentatiiviseen perinteeseen. (Sekä rationalistit että empiristit nojaavat hyvin usein laskelmiin, joten yhteys on suoraan sanoen ilmiselvä.) Ongelma on siinä, että joskus todennäköisyys voidaan arvioida maailmankuvariippumattomasti ja joskus ei. Toisinaan todennäköisyys on enemmän pelkkä väite kuin mikään argumentti. Se vain peitetään tieteelliseltä kuulostavalla "propability" -sanalla. Tällöin tapahtuu se, että on tilaa kreationistienkin tuoda tämäntyyppinen kritiikki esiin enkeli-ihmeissä occamin partaveistä kritisoidessaan. ; Sama ongelma on itse asiassa myös moderneissa Jumalateorioissa joissa arvioidaan Jumalan todennäköisyyttä. Esimerkiksi Swinburnen todennäköisyyslaskelmia vaivaa juuri tämä.

Kuitenkin joskus arvioita voidaan tehdä, ja nämä määritelmäkeskeisyydet eivät tässä tapauksessa ole valideja. Kuten Chu-Carroll esittää, todennäköisyysmatematiikka kehittyi Kolmogorovin ajatusten kautta. Ja tämäntapaisia huomioita voi käyttää apuna myös soveltamisessa - siitä huolimatta että teknisesti ottaen empirismi puhtaana ei ole matematiikkaa ja puhdas matematiikka ei ole empiiristä. Näin todennäköisyys on matemaattisesti(kin) mielenkiintoisempi. Ja tukkii jossain tilanteessa todennäköisyysarvion maailmankuvamaisuuden.

Itse korostan kuitenkin hieman erilaista kantaa. Teorioiden yksinkertaisuus on erikoisessa suhteessa todennäköisyyteen. Ja monesti se on arvioitavissa - ei absoluuttisen lopullisen tiedon, vaan hyvin perustellun uskomuksen mielessä. Eli se ei anna Totuutta, vaan sitä mitä kutsutaan Tiedoksi. (Näiden välinen ero on oleellinen, vaikka usein niitä käytetään synonyymeinä.)

Tähän todennäköisyyden arviointiin on usein liittynyt erikoinen piirre. Sellainen jossa todennäköisyyskysymystä voidaan kiertää kun mietitään mikä on todennäköistä ja mikä ei. Sillä usein todennäköisyys sopii paremmin annettujen taustaehtojen tulkintaan kuin itse taustateorian yksinkertaisuuden arviointiin. Esimerkiksi teoria pelikorttien jakaumista ja korttien vapausasteisuudesta suhteessa toisiinsa saadaan arvioita esimerkiksi pokeripeleihin.

Tätä ei nimenomaan havaita monien teorioiden itsensä arvioinnissa. Normatiivinen tieteenfilosofia on itse asiassa koko historiansa ajan enemmänkin täynnä päättelysääntöjä. Niissä lähtökohtana on premissit ja niiden deduktiiviset ja induktiiviset seuraukset. Johtopäätös itsessään ei saa todennäköisyysarvoa. Teorioita ei olekaan arvioitu todennäköisiksi tai epätodennäköisiksi, vaan on katsottu miten ne vastaavat aineistoa. Ja tässä hyvä vastaavuus tarkoittaa hyvää teoriaa. ; Nyrkkisääntöisesti hyvä selitys koostuu kolmesta elementistä (a) se koskee useaa yksittäisiä havaintoja ja (b) se tekee sen tarkasti. Tässä havaintoaineistossa auttaa jos (a1) havaintojoukko on määriteltävissä, eli teorialla on siisti selitysraja jossa se toimii ja jonka ulkopuolella se ei toimi (a2) havaintoaineisto on laaja, eli ilmiö ei ole kovin spesifi. Ja tarkkuuden kohdalla  (b1) se selittää hyvin mitä havaintoaineistossa tapahtuu, eli se ei ole ristiriidassa havaintoaineiston kanssa (b2) se selittää hyvin miksi jotain vaihtoehtoa ei tapahdu, eli se ei vain sovi havaintoaineistoon vaan selittää hyvin tarkasti miten havaintoaineisto ei voisi olla mitenkään muuten.

Jos teoria on uskomus, niin yksinkertainen selitys selittämisen kuin suoran todennäköisyyden kautta. Otetaan havaintoaineisto, jonka jokin malli mallintaa. Ja mitä tarkemmin mallinnus kertoo mitä tapahtuu ja selittää miksi ei tapahdu muuten, sitä laadukkaampi se on. ~ Näin esimerkiksi Popperin fallibilismi ei vaadi todennäköisyyslaskennan tekemistä vaan sitä että esitetään sellaisen periaatteesa mahdollinen havaintojoukon kuvaus joka kumoaisi kyseisen teorian. Ytimessä on modus tollens -logiikka eikä todennäköisyyslaskenta ; Induktio kumoutuu vastaesimerkillä.

Tämä lähestymistapa on johtanut siitä erikoiseen tilanteeseen että aika moni teorian selittämiskeskeisyyteen nojaava onkin erikoisessa suhteessa todennäköisyyteen. Hyvä teoria rajaa ison ja tarkan havaintojoukon. Tässä hyvä teoria selittää muutoin "epätodennäköisen havaintojoukon". Osa tieteenfilosofeista kuvaa tätä tilannetta selittämällä että epätodennäköinen tilanne on nimenomaan hyvä. Itse korostan että hyvä teoria on informatiivinen ja sen ennustustarkkuuden vuoksi se selittää todennäköiseksi jotain joka ilman tuota teoriaa olisi epätodennäköistä. Shannonin mallissahan informaatiosisältö on vahvasti sidoksissa epätodennäköisyyteen ; Mitä tietymmän ja rajatumman tilan se kuvaa, sitä epätodennäköisemmän asiantilan se rajaa ja sitä informatiivisempi se on. Tämä havaitaan yleensä kun he laskevat kombinatoorisesti geenejen emäspareja huomioimatta luonnonvalintaa, vaan katsoen pelkkiä mutaatioita. Tulokset ovat astronomisen epätodenäköisiä. Tämä on itse asiassa varmasti pienenä osasyynä siihen että kreationistit näkevät evoluution "epätodennäköisenä", siellä missä pitäisi nähdä "selitysvoimaa". ; Nämä laskelmat näyttävät vain, että luonnonvalintaa tai jotain muuta selitystä eliökunnalle nimenomaan tarvitaan, koska muuten todennäköistä olisi että eläimet esimerkiksi sikiäisivät spontaanisti vaikka roskista kuten vanha Pasteurin kumoama teoria esitti.

Selittämiskeskeinen näkökulma korostaakin sitä että teorian itsessään ei tarvitse olla todennäköinen, vaan se enemmänkin sopii havaintoaineistoon kuvaavasti. Tälläisestä teoriasta vedetyt ennusteet sitten soveltavat teoriaa ja teoria itse asiassa määrittää todennäköisyyttä itse tapahtumille. ~ Voidaan sanoa että korroboraatio ja muut vastaavat tieteenfilosofiset konseptit vaativat aina aineiston. Teorian yksinkertaisuuden ja todennäköisyyden arviointi saadaan havainnoista. Emme a priorisesti määrittele mitkä teoriat ovat helppoja ja mitkä vaikeita, vaan havaitsemme jotain ja havaitsemamme tyyppiset ovat sitten jotain joiden voimme ikään kuin hyvällä sydämellä arvata olevan yksinkertaisia. ~ Teoria määrittää todennäköisyyksiä tapahtumille. Sen oma todennäköisyys taas arvioidaan osuvuuden kautta. Eikä miettimällä teorian a priorista todennäköisyyttä. Vastaavuuden teoria on hedelmällisempi, koska se kiertää maailmankuvallisuudesta syntyviä tilanteita jossa mietitää johtopäätös joka halutaan ja kulutetaan sitten akateemista ajatteluaikaa siihen että mietitään millä premisseillä tämä voisi toteutua ja sitten pidetään tätä sen ennalta päätetyn totuuden voittona.

Ja näin voimme todellakin arvioida että jos meillä on "enkelihavaintojen joukko X" ja toisessa on paljastuneet valehtelut, ja toisella puolella on "ainutkertainen tapahtuma joka ei ole luonteeltaan toistuva joten sen todennäköisyyttä ei voi arvioida", meidän ei tietysti tarvitse kysyä kuin kaksi kysymystä. (a) Eikö ilmiö selity silloin todennäköisemmin valehtelulla kun sitä on tapahtunut useaan otteeseen kun taas sen vastailmiö on ainutlaatuisen luonteensa vuoksi otoskooltaan maksimissaan 1? ja (b) miten tiedetään että kyseessä on jokin enkeli, jos se on jokin ainutkertainen tapahtuma?

Kolmannen pisteen yhteys

Plaice Pascal on varmasti tunnetuin matemaatikkona. Kuitenkin myös häne teologinen argumenttinsa, Pascalin vaaka, on hyvin tunnettu. (Omasta mielestäni hänet tulisi muistaa tyhjiön kokeellisesta tutkimisesta. Mutta juuri kukaan ei näytä muistavan.) Itse asiassa se on peräti eräs käytetyimmistä käännyttämisargumenteista.

Erikoista kyllä, Pascal ei luultavasti itse pitänyt tätä argumenttia edes vakuuttavana. Pascalin yleinen asenne uskoon ja uskontoon nimittäin oli jotain jota voitaisiin pitää varhaiseksistentialistisena ; Hänen "Mietteitä" -teostaan kuvastaa sydämen ja järjen välinen painiminen keskenään. Pascal ei suinkaan luota ihmisen järjen edes voivan todistaa Jumalaa. "Sillä lopultakin, mikä on ihmisen asema luonnossa? Olematon verrattuna äärettömään, absoluuttinen verrattuna olemattomaan, keskikohta olemattoman ja kaikkeuden välillä. Koska ihminen on äärettömän kaukana siitä, että hän ymmärtäisi nämä ääripäät, asioiden alku ja niiden loppu ovat toivottomalla tavalla häneltä salatut ja jäävät käsittämättömäksi salaisuudeksi. Hänen on yhtä mahdotonta nähdä olemattomuus, josta hän on tullut, kuin ääretön, joka hänet lopulta nielaisee." Kuvaavaa onkin, että Pascalin vaaka ei edes todista Jumalan olemassaoloa, vaan pyrkii pikemminkin tekemään uskomisesta kannattavan vedonlyönnin joka kannattaisi vaikka Jumalan olemassaolo olisi todella todella marginaalista, hiton epäuskottavaa. Uskonelämää taas kuvaa klassisesti enemmänkin jokin jossa korostuu enemmän varmuus siitä että Jumala on todennäköisesti olemassa.

On merkittävää, että Pascal eli aikana joka oli "Descartesin myllertämä". (Oikeasti Descartes ei tietysti tehnyt tätä yksin, mutta hän heijastaa hyvin aikansa henkeä) Kun ennen Jumalatodistukset olivat rakentuneet enemmän sen varaan että rakennettiin teologiaa joka korosti Jumalan olemassaolon varmuutta ja jossa keskityttiin enemmän oikeaoppisen, hyvän uskonelämän, tutkimiseen, Descartes toi mukanaan epäilyn ja tutkimisen ja varmistamisen. Pascalin aikana uskonelämää kuvasti ensimmäistä kertaa varteenotettavana pidettävä voimakas jännite uskovaisten ja ateististen vapaa-ajattelijoiden välilä. Pascal oli ikään kuin välimiehenä.

Ja näin Pascalin vaaka oli itse asiassa yritys herättää hengellisyyttä ja uskonnollisuutta ateistisissa ihmisissä. Herättää uskonnollista käytöstä niissä joissa ei ollut rippuakaan vakaumusta. Pascalin näkemyksen mukaan uskonelämä ja usko olivat yhdessä sillä tavalla, että jos käyttäydyt kuin uskova, alat olemaan uskova. Näin ollen Pascalin vaa'an toimintaperiaate ei ollut sen Jumalalle antamassa uskottavuudessa tai siinä että usko olisi jokin kylmästi laskelmoitava "mun kandee uskoa" -tyylinen varsin egoistinen ratkaisu. Se oli enemmänkin apologeettinen strategia, jonka oikeutus oli siinä että se toimi eikä siinä että se oli totta. Tämä kuvastikin hieman sen ajan jesuiittojen elämää ; Jesuiitoilla päämäärä oikeutti keinot, joten ns. "Lying for Jesus" oli aivan sallittava käännytyskeino. Pascal ei toki itse ollut jesuiitta, mutta Pascalin vaaka kuitenkin käytti sen ajan jesuiittojen suosimaa ajattelutapaa, jossa rationaalisena toimintana pidettiin sitä että riitti että oli oikeutus. Jos vastapuolella oli yhtä hyvä oikeutus, se ei haitannut. Pascalin vaaka perustuu juuri tämänlaiseen ajattelutapaan. Samanaikaisesti Pascal oli kuitenkin hyvin erimielinen jesuiittojen kanssa juuri uskon merkityksestä, jesuiitat eivät olleet "esieksistentialistisia".

Toisin sanoen Pascal joko vääristää kristinuskoa ja yrittää esittää sen sekulaarin vakaumuksettoman kielellä tai sitten hän ottaa yleisönsä huomioon ja yrittää parhaansa mukaan välittää kristinuskon sisältöä kielellä jolla sitä ei oikeastaan voi kuvata. Kysymys siitä "onko kyseessä kategoriavirheen kautta vääristynyt sanoma, vai yritys kommunioida tilanteessa jossa se on maksimaalisen vaikeaa" on hyvin vaikeasti vastattavissa.

Tästä dilemmasta on hyvä lähestyä nykyaikaa ja eri maailmankuvien konfliktia.

Alan Watts kirjoittaa "ZEN" -kirjansa alustuksessa siitä miten Zen perustuu aivan erilaiselle logiikalle kuin länsimainen ajattelu. Lisäksi hän korostaa, että myös suhtautuminen asioihin on hyvin erilaista. Hän kuvastaa Zen -mestareiden asennetta ja sitä miten se ei oikein sovi yhteen länsimaisen tutkimusasenteen malliin seuraavasti "Vaikka he eivät 'kuuluta', eivät he ole täysin 'tuppisuitakaan'. Yhtäältä heistä olisi mieluista jakaa aiheen ymmärryksensä toisten kanssa. Mutta toisaalta he ovat vakuuttuneita siitä että sanat ovat lopultakin hyödyttömiä, ja lisäksi he ovat luvanneet olla keskustelematta tietyistä valmennuksensa piirteistä. Tämän vuoksi he alkavat suhtautua luonteenomaisesti aasialaiseen 'Tule ja ota itse selvää' -asenteen mukaisesti. Mutta tieteellisesti koulittu länsimaalainen on - eikä syyttä - varovainen ja epäluuloinen tyyppi, joka tahtoo tietää mihin hän 'joutuu'. Hän on varsin selvästi tietoinen mielen kyvystä pettää itseään, kyvystä mennä paikkoihin, joihin ei pääse jättämättä kriittistä näkökulmaa kynnykselle. Aasialaiset ovat taipuvaisia halveksimaan tämänkaltaista asennetta siinä määrin - ja heidän länsimaalaiset kannattajansa vielä enemmän -  että he jättävät kertomatta tieteelliselle tutkijalle monia asioita, jotka ovat vielä hyvinkin inhimillisen puheen ja ymmärryksen mahdollisuuksien rajoissa."

Tämä asenne-ero ja maailmankuvien ero tuottaakin vaikeuksia. Watts kuvaakin sitä miten länsimainen Zen tutkimus usein johtaa siihen että tutkijat "syövät ruokalistan päivällisen sijaan." ; lopputulos on sitä että länsimaista ajattelua esitetään aasialaisella terminologialla muotoillusti tai päinvastoin ; Aasialaista terminologiaa esitetään ja kuvataan länsimaisen ajattelun keinoilla.

Wattsin mukaan viestintä ei ole tyystin mahdotonta. Hän ei aja sitä että eri maailmankuvat olisivat kommunikaatiokiellossa ja keskinäisessä pannassa vain siksi että viesti vääristyy helpoiten. Hänestä ajattelun rikkaus on ajatustenvaihdossa, ja että erityisen suuri rikkaus on valitettavasti siellä missä kommunikaation riskit ja väärinymmärtämisen mahdollisuus ovat suurimmillaan. (Tämä ei tietysti yllätä kun hän on länsimainen joka kirjoittaa Zenistä. Ajatus kirjasta jonka esipuheessa kirjoittaja perustelisi teoksensa lähtökohdan kerettiläiseksi itsepetokseksi on toki teoriassa mahdollinen mutta hyvin harvinainen tapa.) Zeniä tutkittaessa "Yhtäältä on välttämätöntä suhtautua elämäntapaan myönteisesti ja itse kokeilla sitä mahdollisuuksien rajoissa. Toisaalta on vastustettava kaikkia kiusauksia 'liittyä järjestöön', kietoutua sen institutionaalisiin sitoumuksiin. Tässä ystävällisen neutraalissa asemassa joutuu helposti kummakin puolen kieltämäksi. Mutta pahimmillaankin tässä asemassa esitetyt väärät tulkinnat antavat vain aiheen kummankin puolen selkeämmille kannanilmaisuille. Sillä kahden aseman suhde käy huomattavasti selkeämmäksi kun on kolmas johon verrata niitä." Toisin sanoen Wattsin näkemyksessä hän joko välittää Zeniä tai sitten tarjoaa "kolmannen pisteen" joka on toki kategoriavirheessä sekä länsimaiseen että itämaiseen ajatteluun, mutta jolla on siltikin arvo ja merkitys.

Tämä tietysti kuvaa Pascalin tilanteesta poikkeavaa tilannetta. Kysymys ei ole vertailla ZEN:in ja länsimaisen tieteellisen ajattelutavan keskinäistä paremmuutta, vaan yrittää kuvailla Zeniä länsimaalaisille. Suhde ei ole suhde maailmankuvan totuudenkaltaisuuteen vaan maailmankuvan sisällön kuvaus. Tässä mielessä Pascalin käännytysteema puuttuu Wattsilta. Kuitenkin tietysti jo pelkkä maailmankuvan kuvailu voidaan nähdä ideologian levittämisenä, eli julistamisena. (Kenties julistaminen ja käännyttäminen ovat tässä kohden rippusen eri käsitteitä. Ainakin kun minä käytän niitä. Julistaminen on yksisuuntaista ideologian sisällön huutamista/kuvailua joka ei yritä dialogia ja käännyttämisessä on kyseessä maailmankuvien paremmuusvertailu.)

Tämä liittyy tietysti oleellisesti tähän blogiin.

Agnostikkona olen tietysti pakosti välikädessä useimmiten toistamassani aiheessa, uskonnon parissa pyörimisessä. (Joka toiston vuoksi kyllästyttänee suurinta osaa lukijoista tai sitten tämän paikan lukijat valikoituvat siten että heitä kiinnostaa tämä aihe.) Ongelmanani on tietysti se, että olen agnostikkona sekä _ateisti että _aateisti. Tämä voi toki usein unohtua, koska kritisoin tavallisesti jumalatodistuksia. Tähän on tietysti se syy että jos jumalatodistusket toimisivat kunnolla, en voisi olla älyllisesti vakavastiotettavasti agnostikko.

En kuitenkaan ole ateisti ; Vaikka ateistikin joutuu jossain määrin irtautumaan jumalatodistuksista, ei jumalatodistusten kumoaminen tee vielä ateistia. Itse asiassa tässä suhteessa kaltaiseni agnostikon suhde on työläämpi ; Eksklusiivisesti empiristisen kannanvalintansa tehnyt uusateismi joutuu ottamaan teologiaan suppeamman kulman kuin itse otan ; He ovat empiristejä joiden maailmankuvavalinta johtaa siihen että valtaosa Jumalatodistuksista on irrelevantteja. Jumala ei ole heille apriorisesti kumottu, vaan se on johtopäätös joka seuraa heidän maailmankuvansa näkökulmanvalinnasta. Minulla on tässä suhteessa enemmän kumoustöitä ja -velvotteita kuin uusateisteilla. Mikä toivon mukaan näkyy niin että moni kokee että olen ateistisempi kuin normiateistit koska kumoan jumalatodistuksia niin ahkerasti.

Ateistien ateistitodistuksia on tietysti vaikeaa kumota, koska heillä ei ole sellaisia. Heillä on näkökulma, ja sen mukaan Jumala ei ole empiirisesti varmistettu asia joka se ei olekaan. Riittämätön empiirinen varmuus riittää eksklusiivisesti luonnontieteellisesti ajattelevan kohdalla siihen että heidän älylliset velvoitteensa on toteutettu. Ainut, jota voin heidän kanssaan tehdä on se, että en pidä tätä maailmankuvakantaa aivan välttämättömänä. Kantani on siksi hieman enemmän se, että "Empiirinen maailma ei ehkä ole kaikki mitä on, vaikka se kieltämättä onkin ihanteellinen malliesimerkki hyvästä ja vahvasta päättelemisen ytimestä." Tietysti tästä kulmasta esitettynä tulkitsen sekä uskovaisten teologiaa että ateistien päättelyitä. Tämä tuo mukaan ulkopuolisuutta. Jota vahvistaa se, että agnostismi ei itsessään ole oikein koskaan kovin vahvassa osassa ja roolissa tämän hetken uskontokeskustelussa, joten ilmapiirissä on melko vähän suoraan agnostismia koskevaa aineistoa joka kutsuisi ja vaatisi reagointeja tai huomioita. Näin agnostikkokin joutuu tavallaan keskustelemaan "potentiaalisesti tuplakategoriavirheessä", kun joutuu reagoimaan uskonnolliseen ja ateistiseen argumentaatioon. Ja tämä vaatii ensin sen että agnostikkona kuvaan molemmat eiomat maailmankuvani ja niiden kielen ("julistustaso"), ja sitten otan vieläpä kantaa niiden välisiin skismoihin ("käännytystaso").

Toivon mukaan olen onnistunut edes jossain määrin tuomaan sitä kolmatta kolkkaa. Vipuvertaukseen viittaava CMX:än kappale "Kaikkivaltias" jossa viitataan siihen että jos on riittävän pitkä vipu ja tukipiste, niin asiat saadaan siirtymään "Olkaa viisas, antakaa paikka missä seistä niin kampean maailman paikoiltaan." Nähdäkseni on perusteita olla ideologisesti ylpeä ja sanoa että jos uskontokeskustelu on sitä että ollaan kampeamassa ratkaisua Jumalakysymykseen, on argumentaatio se vipu. Ja agnostismi on se tukipiste.

Tämä onkin tavallaan ymmärrettävää. Sillä jos Jumalan olemassaolokysymys on järkevä kysymys on olemassaolo binääristä. Tällöin Jumala joko on tai ei ole. Tämä tarkoittaa sitä että agnostismi on tosiasiaväitteenä ja todellisuuskuvauksena väärässä. Se on kuitenkin tiedollisesti oikeassa, se korostaa Oikeassaolemisen ja Totuudessaelämisen sijasta sitä mitä rajallisina olioina tiedämme. Agnostismi ei ole kampeaja eikä kammettu. Se on tukipiste, jota ilman vipuaminen ei ole mahdollista.

Kahdeksan tuntia elinaikaa (Sulkujen välistä lukemista)

"Sillä se mitä muistellaan, on ollut, ja siis toistetaan taaksepäin, kun taas varsinainen toisto muistellaan eteenpäin. Tästä johtuen toisto tekee, jos toisto on mahdollinen, ihmisestä onnellisen, kun taas muistelo tekee ihmisestä onnettoman."
(Søren Kierkegaard, "Toisto")

Ateismikritiikissä on huomattava vahva linjaus, joka korostaa että uskonnoton vaihtoehto on ikävä, kova ja julma. Ateismn kerrotaan johtavan angstiin, arvotyhjiöön ja vihaisuuteen. Sen kerrotaan johtavan yli-ihmisajatteluun jossa toista sorretaan. Tässä kritiikissä viittaukset ovat itse asiassa likimain aina jonkinlaisia kriittisiä viittauksia eksistentialismiin. Ja jostain syystä eksistentialistit itse ovat löytäneet niihin vastaukset - ja itse asiassa juuri nämä vastaukset ovat tärkeä osa "eksistentialismin perinteen ydintä".

Suurilta osin syynä näyttää olevan se, että ei ole ymmärretty koska on ollut perusasenne että ei ole haluttu ymmärtää vaan enemmänkin päihittää. Mutta sitten on se osa, jossa väärinkäsitykset ovat ymmärrettäviä;
1: Nietzschen yli-ihmisajatuksesta kun levitettiin olkiukkoversiota varsin erikoisesta syystä ; Hänen kuoltuaan hänen pesänhoitajaksi laitettiin hänen sisarensa, Elisabeth Förster. Hän taas oli ollut naimisissa kuuluisan juutalaisvihaajan ja kansankiihottajan kanssa. Nietzsche oli myös vihannut tämän perheen asenteita ja esimerkiksi kutsui sisartaan myrkylliselle tyylilleen uskollisesti "antisemitistiseksi hanheksi". Elisabeth halusi luoda veljensä ajattelusta järjestelmän jolla tukea näitä pyrintöjä. Nietzschen näkemyksistä siis rakennettiin tarkoituksellisesti olkiukkoa. Ei siis ole ihme että moni ihminen on sekoittanut tämän rakennelman Nietzschen omasta ajattelusta.)
2: Sartren ajattelusta tuli muoti -ilmiö hänen tarinallisten kaunokirjallisten kirjojensa kautta, ei hänen akateemisemman filosofiansa kautta. Ihmiset olivat kuitenkin varsin pinnallisia ja tässä muoti -ilmiössä ei ollut niinkään kysymys eksistentialismista siinä mielessä miten Sartre sen tarkoitti, vaan jonkinlaisestai kulttuurista jossa oltiin eräänlaisia "ernuja ja esi-emoja", jossa keskityttiin angstaamiseen ja jazziin. (Ja jossain määrin jazztupakkaan. Ja etenkin punaviiniin.) Kysymys ei siis ollut eksistentialismista, vaan jostain sen nimellä kulkevasta. Sartren ongelmana onkin se, että hän on samanaikaisesti vaikeasti tavoitettava että hyvin helposti lähestyttävä. Tämä johtaa kontrastiin jossa väärinymmärrykset ovat helppoja ja tavallisia.

Tämä on tietysti erikoista, koska ateismi ei nykyään enää kovinkaan vahvasti nojaa eksistentialismiin, vaan skientistiseen ajattelutapaan. (Siksi minäkin käytän termiä "uusateismi", joka on yleensä ateistejen ulkopuolelta tuleva määrite. Käytän tätä jotta se erotettaisiin "vanhasta ateismista" sieltä jostain toisen maailmansodan ajoilta.) Tämä epätietoisuus viittaa siihen että on varsin tavallista että (1) eksistentialismi sekoitetaan ateismiin, tai oikeastaan ateismin esitetään implisiittisesti olevan eksistentialistista vain siksi että monet eksistentialistit ovat ateisteja (tosi moni eksistentialisteista on myös uskovaisia, mutta tähän suuntaan moni ei näytä tekevän vastaavaa loikkaa). (2) eksistentialismia ei ole ymmärretty koska sitä esitetään toistuvasti vääristyneessä muodossa.

Ajattelin tarttua eksistentialismin puolustamiseen. (Ateismia olen puolustanut tarpeeksi, ja toisaalta on inhottavaa jos ateistien hyväksymättömyys tarkoittaa jonkun ihan muun vastustamista siksi että tyyppi ei ns. tajua niiden olevan eri asia.) Jopa minun kirjoituksiin kohdistuvia tulkintoja nimittäin näyttää vaikeuttavan se, että tietyillä kristillisillä lukijoilla on vahvat ennakko -odotukset siitä mitä sanat tarkoittavat ja mitä teemoja ja sisältöjä niihin liittyy. Näin jutut etääntyvät siitä mitä sanon ja tarkoitan (Vaikka olenkin yrittänyt pedanttisesti sekä jaaritteluun asti pikkutarkasti olen sitä yrittänyt tehdä.) Olisi mukavaa jos kommentit tulisivat sisältöön jota teen, enkä siihen olkiukkosisältöön jota uskovaiset ovat kirjoitelleet ikään kuin puolestani (jo valmiiksi tämän moittien, obviously.) Tämä olkiukkostrategia valitettavasti etäännyttää minut kyvystäni uskoa rationaaliseen keskusteluun uskovan kanssa. Mutta vaikeuksien edessä ei pidä lannistua vaan jatkaa yrittämistä entistä suuremmalla innolla.

Eksistentialismin katsotaan kenties olevan synkeää siksi että sen piirissä haetaan usein ymmärrystä konflikteista ja ongelmista. Tämä ei kuitenkaan tarkoita samaa kuin pessimismi. Muutenhan kristinusko olisi äärimmäistä pessimismiä, koska siinä on ikäviä, surullisia ja raskaita teemoja kuin lankeemus ja perisynti. Tai buddhalaisuus olisi kovaa, koska siinä nykyelämän kärsimykset nähdään ansioina menneiden elämän pahoista teoista, ja kun kärsimyksiä on aika paljon, se vaatii taakseen itse asiassa aikamoista odotustasoa ihmisen yleisestä huonoudesta..

Aluksi on kenties hyvä aloittaa uskonmiehestä, Kierkegaardista. Häntä pidetään eksistentialismin perustajana. Hän itse asiassa kehitti eksistentiaalisen ahdistuksen ajatuksen. Hän korostaa että ahdistus johtuu siitä että ihminen kohtaa sen, mitä luulee tietävänsä silloin kun mukana on riittämättömyyttä ; Ihminen onkin epävarma, riittämätön ja erehtyväinen. Näin ollen eksistentiaalinen ahdistus ei siis johdu mistään Jumalan puutteen erikoisominaisuudesta, vaan sama ahdistus koskee vaikkapa uskoamme onnistua työelämämme projekteissa. (Itselläni tuli tänään työpaikan projektissa ns. "liekehtivä kimaira" vastaan, eli projektin saavutusodotukset eivät täyttyneet odotetussa aikataulussa. Tähän liittyi tiettyä ahdistusta, ja tätä korosti se että yleisesti ottaen sekä itseni että muiden luulo ryhmämme kyvykkyydestä ajaa projekti läpi oli yliarvioitu.) Angst kuuluu siis epäilyyn ja epädogmaattisuuteen. (Siksi voisi olla kehuva selkäätaputus kun uskova väittää että angst liittyy ateismiin, koska se korostaisi että ateismi ei ole dogmaattista luottamusta Jumalan olemassaolemattomuuteen. Angst on kuitenkin vierasta dogmaattiselle uskolle, dogamattiselle ateismille. Agnostismia taas kuvaa vahvempi epäily, joten sen parissa angst voi olla hyvinkin yleistä. Ja yllättäen ; Minä itse asiassa allekirjoitan tämän!)

Samoin eksistentiaalinen maailmaan heitettynä oleminen muuttuu selväksi, kun muistamme sen että ihminen on tietyssä ajassa ja paikassa. Tämäkään ei liity Jumalaan ; Kristitty 2011 elävä ei pysty selittämään miksi juuri hän elää nyt eikä keskiajalla. Täysin selittämättä jää se, miksi esimerkiksi minua ja Kierkegaardia ei ole heitetty "ajassa päikseen", eli että minä olisin elänyt Köpenhaminassa hänen aikanaan ja hän eläisi Suomessa nykyään. Ateistille tämän satunnaisuus on tietysti samanlaatuista, selittämätöntä. Tässä mielessä maailmaan heitettynä oleminen on jotain jota voi kutsua "mysteeriseksi kohtaloksi".

Kierkegaardin usko on myös ensisijassa absurdia. Se ei vaadi perustelua vaan heittäytymistä, uskon hyppyä. Kierkegaardin absurdin kohdalla on tärkeää huomata että Kierkegaard käyttää sanan merkityksessä sen etymologiaa ; absurdus tarkoittaa kuuroa, mykkää ja hiljaista. Siksi kun Kierkegaard vetoaa uskon mielettömyyteen, hän viittaa että ihminen ei ole rationaalisen puheen vallassa, vaan heittäytyy johonkin josta ei ole kuultu. Kierkegaardin mukaan ihmisessä on sisällä kutsu heittäytyä, ja tämä kutsu tulee nimen omaan siitä että ihminen oivaltaa olevansa heitetty maailmaan. (Kierkegaardista uskoon ei vajota tai ajauduta, vaan heittäydytään. Tämä itse asiassa muistuttaa herännäisten uskovaisten uskonratkaisu -teemaa.) Tällä näkemyksellään Kierkegaard moitti sen ajan Tanskan pinnallista tapakristillisyyttä, jossa instituution hyveellisyyttä korostettiin ja ihmisten tunnemaailma jäi syrjään. (Vastaava puhe on itse asiassa tuttua nykyajan uskovaisilta, niiltä joista tapauksovaisuus on tekokristillisyyttä eikä elävää uskoa. Niitä joista valtionkirkon ei tulisi seurata massaa ja leikkiä teologisilla saivarteluilla vaan toimia. Eli karkeasti sanoen juuri niiltä jotka moittivat ateisteja eksistentialismikritiikeillä.)

Angstista ja maailmaan heitetystä kutsusta päästääm sujuvasti ateistisen Jean-Paul Sartren angstiin. Hän korostaa miten vaikeaa on tajuta oma irrallisuutensa ja maailmaan heittäytymisensä. Moni ajattelee että ulkopuolisen merkityksen puute tarkoittaa arvotyhjiötä ja että tämä johtaa siihen että ihminen on onneton ja angstinen.

Jean-Paul Sartre kuitenkin huomasi nimen omaan sen, että ahdistus on tunnetila ja täynnä merkitystä. Kun maailmaan heitetty ihminen tajuaa sen, että hänet on heitetty maailmaan, Sartre kuvaa kokemuksen raskautta laittamalla henkilön oksentamaan. Tämä raju reaktio näyttää että henkilö on kokeva ja tajuaminen onkin täynnä merkitystä. Arvotyhjiössä ei ole angstia. Se, että "Pelästyy merkityksen menettämisestä" ei siis olekaan samaa kuin "olla tyhjä". (Tätä voi kuvata muistuttalalla hokemasta jonka mukaan kyynikko on pettynyt romantikko, joka ei ole luopunut romanttisten asioiden haluamisesta.)

Ja tietysti Sartren mukaan tästä voidaan peräti edetä siihen että ihminen asettaa uskonsa itseensä. Tämä merkitys korostaakin sitä, miten voimakkaasti Sartre keskittyy Mauvaise-foin, huonon uskon, ympärille. Sartre puhuu autenttisesta olemisesta ja epäautenttisesta olemisesta, ei merkityksettömyydestä - Ja tietenkin Sartre itse asiassa käyttää Kierkegaardin tapaa käsitellä kirkkoa huonon uskon määrittelyssä.

Sillä tavallaan Nietzsche vastustaa ensi sijassa hyvin samantapaisia asioita kuin Kierkegaard. Hän vastusti teeskentelyä. Esimerkiksi pelastuksen hän katsoi olevan eräänlaisena yrityksenä hallita tuskaa, joka kuitenkin ampuu käyttäjäänsä sormille ; Se korostaa tuskan valtavaan asemaan ja antaa sille koko elämäntavan määrittämisen kannalta oleellisen voiman. Kärsimyksen voittamisesta tulee elämänmittainen tehtävä, joten kärsimyksen ajatus ja kärsimys hallitsee ihmistä koko tämän elämän ajan. Samoin hänen mukaansa kultaisen säännön ajatus "tee toisille kuin toivot toisten tekevän sinulle" on ajatuksena kammottava, koska se perustuu taustoiltaan liiaksi pelkoon kostosta sen sijaan että se olisi todella puhtaasti ja aidosti hyveellistä. Nietzschen mukaan näissä asioissa kärsimys ja pelko sekä kosto saavat kohtuuttomat vallat ja arvonnousun.

Nietzschen mukaan arvomaailma on tälläisessä muodossaan mätääntynyttä. Ja tämän on itse asiassa pakko värittää hänen kertomuksensa "Jumalan kuolemasta". Kun arvot ovat pinnallista uskoa - samantapaista pinnallista tapauskovaisuutta ja selittelyperinteitä ilman tunteita mitä Kierkegaard kammoksui - on Jumala kuollut. Kristinuskon Jumalan oikeuttamat arvot lojuvatkin tämän takia "kuolleena perinteenä" ympäriinsä. Ja siksi Jumalan raadon on lemuttava ihmisten neniin niinkin rajusti kuin Nietzsche sitä kuvaa.

Nietzschen mukaan tämä arvojen tuhoutuminen ja turmeltuminen ja pinnallistuminen ja institutionalisoimalla ihmisyydestä ja vahvoista tunteista etääntyminen oli nihilismin ydin. Pelastus on vain lupaus pois tuskasta ja vaikeuksista, laiskan ja passiivisen ihmisen taistelutahdon ja yrittämisen vähentäjä. Nietschestä passiivisen tapauskovaisuuden sijasta pitäisi heittäytyä. Hän kutsuu ratkaisuksi vallantahdon. Joka ei tarkoita suinkaan sitä dominointia jota natsit käyttivät, vaan yritystä kehittyä. Yli -ihminen ei tapa, vaan ponnistelee (väistämättömistä) vaikeuksista huolimatta kohti parempaa. Nietzschelle tämä vaatii itseä vastaan taistelua ; Hän puhuu ikuisesta uudistumisesta, johon yli-ihminen joutuu itsensä altistamaan. Vaatimus on kova ja julma, mutta ei ollenkaan sillä tavalla kuin yleensä uskotaan. (Itse asiassa Nietzschen maailmankuva muistuttaakin sellaista että moni aktiivinen herännäinen voisi niitä hyvinkin kannattaa aukikirjoitettuna.)

Lopuksi on tietysti syytä mennä Camuksen näkemyksiin. Hänhän korosti itsemurhaa olennaisena kysymyksenä. "Kapinoiva ihminen" kuvaakin sitä, miten itsemurhan tematiikka auttaa ymmärtämään elämää ja absurdia.

Ja kyllä; Teeman synkkyydestä huolimatta Camuksen kanta tässä aiheessa on hyvinkin "pro life" ; Hän esittää että ihmiset itse asiassa tarvitsevat syyn kuolemalle. Ja itse asiassa hän viittasi siihen miten elämän arvon perustelut muuttuvat usein perusteluiksi kuolemaan. Jos jalous tekee elämisen elämisen arvoiseksi, joku on valmis kuolemaan jalouden idean puolesta. (Uskova joka kertoo että ateisteja ei ole juoksuhaudoista voidaankin näin nähdä jonkinlaisena todisteena siitä että arvostaa tätä asennetta.) Siksi Camus korostaakin että jos joku antaa elämälle tarkoituksen, hän sijaa tilaa kuolemisen perustelulle. Se, että kieltää syvällisen merkityksen johtaakin aidompaan ja parempaan elämään. (Hänen vastauksensa on kenties monille epäintuitiivinen, mutta jos aiheena on se, mitä Camus on ajanut itsemurhallaan, on katsottava mitä Camus sanoo eikä mitä joku joka muutta Camuksen ajatuksia väittää hänen oikeasti tarkoittavan ja joka siksi tekee taktisia muutoksia siihen mitä Camus on sanonut.)

Hänen mielestään ihmisen oli hyväksyttävä absurdille, eikä alistuttava sille. Camus korosti vaikeuksia vastaan taistelevaa ihmistä, eikä niiden edessä lannistumista. Absurdin ja onnellisen elämän ymmärtää jos huomaa että Camus viittaa "Sisyfoksen myytissä" ilmiöihin jotka kuvastuvat Kierkegaardin iloisessa toistossa ja Nietzschen ikuisessa paluussa ; Lannistuminen on sisäiseen tunteeseen perustuva reaktio. Muut voivat yrittää hallita sinua tallaamalla ja pelottelemalla sinua uhkailuilla ja vaaroilla. Mutta sinä päätät lannistua ja alistua tämän edessä. Sitä ei vain pitäisi tehdä näin.

Ylläolleen jälkeen pitäisi olla vaikeaa väittää että kirjoittelisin vihaisesta toisia tallaavasta yli-ihmisyydestä. Tai että voisin olla vihainen ja nihilisti samaan aikaan. Tai että olen angstisessa arvotyhjiössä (koska sanaparit ovat oksymoroneja.) Ja jos joku esittää että kannatukseni Camuksesta pitäisi ajaa minut kohti itsemurhaa, muistutan heitä siitä miten kristillinen merkitys johti minut siihen kummalliseen tilanteeseen, että viimeinen teko jonka katson tehneeni kristittynä on itsemurhayritys. (Oikeasti.)

Tämä universumi, jossa ei ole hallitsijaa, ei tunnu hänestä hedelmättömältä ja arvottomalta. Jokainen sirunen tätä kiveä, jokainen pieni välkkyvä maailmanhiukkanen tuossa öisessä vuoressa on sinänsä jo maailma. Ja taisteleva pyrkimys huippuja kohti riittää täyttämään ihmisen sydämen."
(Albert Camus, "Esseitä", sivu 100)

---

Otsikko itse asiassa viittaa Blaise Pascalin sanomiseen teoksessaan "Mietteitä". Hän nimittäin, kenties joillekin hieman yllättäen, ei kehota puhtaaseen rationaaliseen uskomiseen vaan korosti uskon irrationaalisia puolia tärkeänä uskolle. Hän kehotti uskonasenteeseen jossa pitäisi elää kuin elämää olisi jäljellä vain 8 tuntia! Tässä on jotain hyvin esi-eksistentialistista.

Jumala laatikossa

Mystikot ovat katsoneet että Jumalan olemassaoloa ei voi tietää. Pascal jopa esitti että jos uskonto kieltää että Jumalan olemassaolo on kätketty, uskonto on väärä uskonto. Jumalan piilossaoloa on pidetty vahvasti kristillisen Jumalan ominaisuutena.

Jumalan poissaolo on sinällään mielenkiintoinen asia. Sillä tosiasiassa Jumala on varsin mahtava veikko. Tämänlaisen voisi olettaa nimen omaan näkyvän ja ilmitulevan. Onkin selvää että arkikokemus kuitenkin näyttää että on helpompaa valokuvata harvinaisia eläimiä kuin Jumalaa. Ja että kaneilla on enemmän vaikutusta arkitodellisuudessa kuin Jumalalla. Jumalan piiloutuminen voidaankin helposti nähdä ad hoc -selityksenä havaitulle poissaololle ; Flewn vanha ajatus siitä miten "puutarhurista" selitetään "näkymätön puutarhuri" jos tästä ei onnistuta saamaan havaintoja. Tämä näyttää miten ad hoc -selitykset heikentävät näkemystä ja lopulta siitä tulee kumoamattomissa oleva väite, jota ei voi mitenkään erottaa siitä konseptista joka esittää että kohdetta ei ole. Ei oleminen ja oleminen ovat tiloja jota ei tässä vaiheessa voida erottaa toisistaan.

Uskovaisten Jumalan piiloutumista voidaan kuitenkin ymmärtää myös toista kautta ; Hyvin usein kuulee siitä miten ihmisistä tuntuu siltä että Jumala on poissa tai katsoo poispäin. Uskovaiset saavat tämänlaisia tuntemuksia esimerkiksi katastrofien jälkeen. Tämä ahdistus on tuottanut pahan ongelman kaltaisia kysymyksiä ; Jos Jumala on hyvä, miten Hän sallii kaikenmoista. Usein selitykseksi tulee se, että Jumala sallii pahan koska vapaa tahto on todella tärkeä asia.

Mutta tästä voidaan mennä pidemmälle. Ja tämä tekee Jumalan piiloutumisesta jotain joka ei itse asiassa ole kovin helposti odotettavissa Hyvältä ja Kyvykkäältä Jumalalta.

Asia lähtee Jumalan mykkyydestä. Itselläni ei, rehellisyyden nimissä, ole mitään Jumalan läsnäolon tai poissaolon kokemuksia. Yksinäisyydentunteet liittyvät yleensä konkreettisiin ihmisiin, "seuraan jota ei ole juuri nyt tässä". Samoin seurassaolon tunteet. Sosiaalisuuteni on siis sidottu sosiaaliseen toimintaan. Kuitenkin minäkin olen jonkinlainen ongelma uskovaiselle. Sillä jos pelastus on eettisesti tärkeä asia, ja kadotus on paha asia ja kadotukseen johtavat asiat ovat pahoja, niin miten hyvä ja rakastava Jumala pysyy piilossa? Miksi hän ei ilmennä minulle läsnäoloaan yrityksistä pyöriä ties minkälaisissa uskonnollisissa piireissä ja erilaisista heittäytymisistä huolimatta?

On nimittäin hyvä huomata, että Jumalan olemassaolo on todellakin vahvike siihen että hänen käskynsä ovat vastaanpanemattomia. Tottelemattomuus on vaikeampaa. Jumalan piilottelu vähentää paratiisiin joutumista ja lisää kadotukseen lennähtäviä.

Moni ateisti ja agnostikko kuitenkin nimen omaan miettii Jumalan olemassaolokysymyksiä. He päätyvät tulokseen että Jumala ei ole olemassa. Jumala sallii tämän - Hän peräti näyttää ilmestyvän vain niille jotka jo valmiiksi Häneen vahvasti uskovat. Jumalan ilmestyksillä ei siis ole ainakaan kadotukselta pelastamisen intressiä kovin vahvasti mukana. Hän näyttää keskittävän voimansa ja mahtinsa "jo saavutettujen etujen säilyttämiseen". On selvää että tämä on ongelma. Jumalan piilottelu, joka näyttää varsin ilmiselvältä kun sitä katsoo, on vaakalaudalla.

Asiaa selitetään usein yrityksen vähyyden kautta. Mutta tämä voidaan melko helposti kiertää muistuttamalla että jos vanhemmat hylkäävät lapsensa ja lapsi tekee pahojaan, on vanhemmilla selvästi vastuuta asiasta. Saman voi ajatella liittyvän Jumalaankin. Siksi teologit ovatkin hakeneet ongelmaan toisenlaisia vastauksia, parempia ja laadukkaampia. (Tai jotain.) Richard Swinburne onkin esittänyt että ateistien olemassaolon salliminen olisi olennaisesti samanlainen kuin pahan ongelma. (Tätä ei ole vaikeaa kuvitella jumalatodistuksia rustaavan uskovan teologin suuhun ; Heille ateismi on itsessään pahuus, joten ateistin kohtaaminen on hieman kuin kohtaisi ruttotaudin tai maanjäristyksen. Tämä ei ole kovin kiva lähtökohta positiiviselle kommunikaatiolle.) Swinburne päätyykin siihen että koska Jumalan ilmestyminen olisi kovasti vakuuttava, Hän ei ilmesty koska se johtaisi vapaan tahdon tuhoutumiseen. Ateistit eivät voisi olla ateisteja jos Jumalan olemassaolo olisi ilmiselvää. Tämä tuhoaisi valinnanvapauden.

Tämä toki näyttää miten teologi voi olla sekularisti. Tämä on kaunis huomio ja sen täytyy kannustaa meitä joista esimerkiksi uskonnonvapaus on tärkeää.

Kuitenkin tässä on mukana vakavampi ongelma. On varmasti löydettävissä ateisteja jotka ovat esimerkiksi järkyttyneet esimerkiksi siitä miten pahan ongelmaa ratkovat teologit prosessissaan itse asiassa oikeuttavat ties minkälaisia maailmassa tapahtuvia hirmutekoja. Nämä järkyttyneet ovat niitä ihmisiä joissa voi kuvitella olevan kaksi vaihdetta ; He ovat joko ateisteja tai Jumalakapinoijia ; He näkevät Jumalan sellaisena että jos Hän olisi olemassa, Hän ei olisi palvonnan ja tottelemisen arvoinen. Kidutus Helvetissä on luonteva lisä lisäämään kapinan eettisyyttä ; Jumala näyttäytyy heille tyrannina, jolla on erimielisille ja tottelemattomille kidutuskammio. ~ Swinburnen reaktio näihin on tilastollinen ; Hän perustelee että ihmiset ovat yleensä miellyttämishaluisia. Näin Jumalan olemassaolo olisi todellakin vahva yllyke totella. Kapinointi olisi marginaalista. Etenkin kun kapinoinnin seuraukset eivät olisi mielessä jonain kuvitteellisena, vaan niiden toteutuvuus olisi jotain muuta kuin minä se nyt ateisteille ilmenee ; Uskovaisen esittämä perätön uhkaus joka kertoo vain jotain uskovaisten omista mielihaluista. Näin Jumalan ilmestyminen todellakin johtaisi valinnanvapauden karsiutumiseen.

Tämänlaisissa kysymyksissä on kuitenkin ylläolevaa omituisempi piirre.

Uskovaiset tuppaavat kannattamaan samanaikaisesti Jumalatodistuksia että todistuksia joissa Jumalan kerrotaan piilottelevan. Toisin sanoen he selittävät että Jumalasta olisi hyviä todisteita. Richard Swinburnekin on itse asiassa argumentoinut sekä siitä miten Jumala on hyvinkin todistettu. Sekä siitä miten Jumala sallii ateismin piilottelemalla.
Ongelmana on se, että nämä ovat tyystin yhteensopimattomia ;
1: Jos Jumala on piiloutunut, hänestä ei saa Jumalatodistusta. Ja jos meillä on perustelu Jumalan piiloutumiselle, on se samalla perustelu sille että pätevien Jumalatodistusten etsiminen, rakentaminen ja esittäminen on joko mahdotonta -tai vähintään epäeettistä.
2: Jos meillä on Jumalatodistus joka on oikeasti pätevä, Jumala ei piilottele. Jos tässä tilassa keksimme perustelun jonka mukaan eettinen Jumala piiloutuisi, niin siinä tapauksessa joko tämä perustelu on väärässä tai sitten Jumala on paha.

Näin argumenttien synteesiyritykset voisi karkeasti ja ilkeästi typistää seuraaviin malleihin.
1: Jumala piilottelee tavalla jossa Jumalan löytävät vain ne jotka muutenkin Hänet haluaisivat löytää niin pakkomielteisesti että vakuuttuisivat kivenlujasti vaikka perusteluja ei olisikaan. Tällöin jumalatodistuksen esittäminen, julkituominen ja niillä argumentointi ei voi toimia, koska ihmiset eivät vakuutu ellei tuo ehto täytä. Silloin he löytävät Jumalan ilman Jumalatodistustakin. Ja jos Jumala piilottelee tällä tasolla sitä joutuu pakotetusti tunnustamaan että on täysin rationaalista ja perusteltua olla ateisti.
2: Tai siihen Jumalatodistuksia että ateistit ovat tyhmiä puolieläimiä, joiden järjenkäyttö on niin alkeellista että heidän vapaa valintansa ei muutu suuntaan tai toiseen. Tämä on perusteluna hauska ja epäkohtelias, mutta sen voi tietysti kiertää selittämällä että monien ateistejen näkemys siitä miten uskovaiset uskovat todistuksiinsa johtuu siitä että heidän kognitiiviset kykunsä ovat kaiken kaikkiaan niin rajoittuneita että he kokevat perustelunsa rationaalisiksi koska eivät vasta -argumentteja yksinkertaisesti kykene ymmärtämään vaan kokevat ne eiargumentteina tai epäonnistuneina argumentteina.

Teologiassa ikävää onkin juuri se, että perustelusysteemi näyttää vaihtuvan usein lennosta. Lopputuloksena on sitä, että yhdenlaista premissisettiä käytetään ratkaisemaan yhdessä kohdassa oleva ongelma. Ja sitten toisessa kohdassa vaihdetaan lennosta premissisettiin joka on ristiriidassa sen aikaisemman ratkaisun kohdalla. Järkevintä tässä tilanteessa on huomata ristiriita ja selittää että jompi kumpi näistä keskenään ristiriitaisista kohdista on nyt selvästi totaalisen väärässä. Että korjatkaa ja tulkaa sitten takaisin.

Ateistien olemassaolo itsessään näyttää kuitenkin olevan uskovaisille kova paikka - tavalla tai toisella. Tämä selittänee ateistien kohtaamaa aggressiivisuutta. Erimielisyyden lisäksi ateismi itsessään on ilmiönä ongelma. Ongelma jonka ratkaiseminen ampuu pakosti jossain toisaalla sormille ikävästi.