Puhun niin meheviä kuin osaan

Minulla on ollut paljon hauskaa ajanvietettä. Esimerkiksi Torppa oli saanut veteraaniliiton logosta sangen erikoisia mielleyhtymiä joita hän piti objektiivisena totuutena. Tämänlainen ”suoran havaitsemisen ja kokemisen” paradigma ei toki yllätä. Sillä Torppa on kuuluisa kreationisti ja kreationismissa tätä intuitiivisen suoran havaitsemisen periaatetta on tuettu hyvin vahvasti. Esimerkiksi Douglas Axe korosti intuitiivisuutta hyvin pitkälle. Logossa nähty musliminainen kertoo aika konkreettisesti siitä miksi tälläinen intuitio-havaitseminen on tieteellisesti epäpätevää.

Logon taustaa voisi tietenkin aina valottaa valokuvilla. Vaikkapa siitä miten vanhassa valokuvassa on musliminaisia rivitolkulla palvomassa Allahia, Särkisalossa, joulukuussa 1939…

Puhuisin tästä enemmänkin, mutta sitten kaverini oli vähäntuohtunut youtubessa. Ihmsiet olivat olleet epäreiluja ja puhuneet pahaa ihmisen selän takana. Ja että aikuisten tulisi tietää mikä on hyvää ja pahaa ja miten kunnioittaa. Ja siksi on raskasta kertoa asioita kuin tyhmille tahi alaikäisille.

Itselleni on hyvin mielenkiintoista miten itse tykkään selittää asioita kuin itselleni. Eli aika tiiviisti. Koska minulle rakkaus, välittäminen ja huolenpito eivät ole helppoja. Siksi päätin siirtää huomioni Torpasta muualle. Toisin sanoen en voi vain juoruta Torpasta mehevää juttua vaan on mietittävä myös esimerkiksi sitä, onko tämä hupaisa aktio myös moraalisesti kyseenalaista. Ja laajemmin. Miten suhtautua juoruilun kanssa kaikkiin sellaisiin ihmisiin, joiden oikeanlaisella kohtelulla on väliä. Ketkä kaikki vai peräti aivan kaikki tämä joukko sitten sisäänsä kattaakin.

Ensin onkin hyvä määritellä vähän sitä mitä juoruilu on.Mark Alfano onkin määritellyt juoruilua filosofisesti. Tässä hän korostaa sitä, että vaikka juoruajat tavallisesti keskustelevat selän takana niin siitä huolimatta juoruilussa on aina mukana kolme toimijaa. On puhuja, kuulija ja subjekti. Tässä mielessä on hyvä huomata että puhujalla on suhde subjektiin ja puhuja on aktiviteetissa kuulijan kanssa. Mutta subjekti itse ei ole aktiivisesti vuorovaikutuksessa mukana.

Tietenkin mikä tahansa kolmannesta osapuolesta puhuminen ei ole juoruilua. Juoruilussa käsitellään Alfanon mehukkuuden tematiikkaa. Juorussa on oltava mehukkuutta. Tämä korostaa sitä että juoru on ehdottomasti parempi juoru jos se on (1) uutta tietoa ja (2) koskee jotain normirikettä.

Näitä normirikkeitä sitten voi olla joko (1) rike puhujan ja kuulijan – tai ainakin puhujan olettaman kuulijan – moraalin kanssa. Tai sitten rike on (2) subjektin omaa kaksinaamaisuutta, jolloin puhutaan siitä mikä itselleni on kognitiivisen uskontotieteen puolelta tuttu niinsanottuna strategisena tietona. Tai arkikielisesti noloina salaisuuksina. Liha minun jääkaapissani ei ole strategista tietoa vaan lähinnä kertomus ruokahaluttomuudestani, mutta liha vegaaniutta korostavan vasemmistolaisen ideologin jääkaapissa on.

Moraalirikkeet, niin sisäiset kuin ulkoisetkin voidaan lokeroida sitten hyvin monella tavalla. Rike voi olla moraalinen, laillinen, kulttuurinen tai esteettinen. Siksi esimerkiksi se, kun ala-asteella minun pottatukkani aikaansai porua, voidaan sanoa että silloin kun olin paikalla ja tästä esteettisesti rikkeestä lälläteltiin, niin kyseessä oli kiusaaminen. Silloin kun siitä puhuttiin silloin kun olin poissa tai minun luultiin olevan poissa, kyseessä oli juoruilu. Erityisen vahvasti silloin kun sitä tehtiin heti sen jälkeen kun tukkani oli juuri leikattu kotona, budjettisyistä.

Ensiksi itse olen tavannut erottaa huhut juoruista. Sillä minun intuitioissa juorussa on kysymys pienimuotoisemmasta ilmiöstä. Juoruilu liittyy sosiaalisene peliin jossa juoruajalla on jonkinlainen yhteisöllinen sidos sekä juorukerhoon että juoruttavaan. Huhut taas ovat laajemmin levinneitä. Niissä on kysymys laajemmasta asiasta. Tämän vlogauksen kannalta tätä eroa ei ole kuitenkaan relevanttia tehdä ja voidaankin sanoa että Alfanon määritteissä huhu on juoruamisen yksi alatyyppi. Näin käy usein kun näkökulma valitaan. Kun peruskäsite määritellään, niin se vaikuttaa esimerkiksi siihen onko juoru ja huhu irrallisia vai sama asia. Ja näiden kanssa koherenttius on tärkeää. Muuten syntyy virheitä.

Tämä määrittelytapa korostaa sitä että on tavallaan vaikeaa nähdä suoraan miksi juoruilu on niin paha asia. Itse asiassa aiheenahan on subkektin moraalinen puute. Ja usein tässä korostuu sekin että juoru ei ole aina määritelmällisesti valehtelua. Väärän tiedon kohdalla on tietenkin helppo korostaa valehtelun huonoutta. Mutta todelliset asiat – kuten se minun kammottava pottatukkani – voivat olla ihan empiirinen silmämunia polttavan konkreettinen tosiasia.

Ja tämä korostaa sitä miten moni on nähnyt metoota juoruakkain pahanpuhumisena eli juoruiluna. Metooseen mukaan ottaneet ovat nähneet tämän muiden moraalisten ongelmien esiintuomisena, tiedottamisena, jopa journalistiikkana. (Itse asiassa uutisten ja journalistiikan yhteys juoruiluun onkin tuon annetun määrittelyn kanssa aina aika lähellä. Mikä korostaa sitä että juoruilulle voi nähdä eettisesti perusteltua ydintä.) Metoo on ollut varoittavaa, jolloin subjekti onkin moraalisesti kyseenalainen vainoaja. Kuitenkin metookritiikissä näkee miten monet näkevät että oikeat vainoajat ovat nämä juorupuhujat jotka hakevat kollektiivisen massan piinatakseen seksuaalisia häiritsijöitä.

Tässä kenties vahviten nousee esiin juoruilun vaikea suhde tosiasioihin. Karkeasti sanoen jos jutun kertoja uskoo että juttu on luotettava, tosi ja mehukas, hän ajattelee että se on journalistiikkaa. Jos joku ei pidä juttua totena hän näkee sen valehteluna. Ja suhtautuminen muuttuu tämän mukana. Juorut ovatkin äärimmäisen hankalia juuri siksi että se on sananvapauden ja tiedottamisen tai tiedottamisksi väittämisen aktio. Juoru ei koskaan tunnusta olevansa valehtelua. Mikä tekee siitä tavallaan aika tavallista todenpuhumista että valehtelua. Konteksti ja sosiaalinen interaktio ja intentiot ovat tärkeitä. Samoin kuin lausumien totuudellisuus.

Miksi juoruilua sitten pidetään pahana? Itsekin olen pyrkinyt siihen että juoruamisen sijaan haukun. Eli puhun ihmisistä avoimesti pahaa sellaisella tavalla, että he itse ovat paikalla tai voivat tietää siitä. Tämä on mukana siinäkin, että en yleesä poista tuotoksiani muuta kuin julkaisutahojen suosittelujen jälkeen. Syynä on se, että ajatus itseen kohdistuvasta paskamyrskystä hillitsee muuten hillitöntä mieltäni ja moraalisia närkästymisiäni. Sillä pidän moraalisessa närkästyksessä tehtyjä pikatuomioita ongelmallisena. Eli pidän juoruamista ongelmallisena.

Juoruilun ongelma on tavallaan se, että siinä on epäsymmetristä informaationkäsittelyä. Kertoja konstruoi tapahtumaa aika yksinvaltaisesti ja moraalinen kontekstikin konstruoidaan kertojan ja kuulijan välillä. Subjekti taas ei saa esitettyä omaa kantaansa asiaan tai välttämättä edes tiedä että jotain pahaa puhutaan. Tämä johtaa episteemisiin ongelmiin joissa kertojan intentiot ja arviot vaikuttavat tilannekuvaukseen liiaksi. Kuulijan moraalinen närkästyskin saattaa värittää tulkintaa jälkikäteen.

Filosofi voisi nähdä tässä mielenkiintoisen tilanteen. Kun joku puhuja kertoo juorun jostakusta, hän asettaa toisen moraalisen hahmon tulilijjalle. Ja kun katsotaan juoruilua käytännössä, niin hyvin usein se ei jää tilannekuvaukseksi. Esimerkiksi jos joku kertoo juorun siitä, että joku valehtelee, tästä luodaan hyvin helposti yleiskuva jossa valeen kertoja onkin valehtelija. Tässä kohden puhutaan attribuutiovirheestä; Tässä moraalisesti kyseenalaisissa tilanteissa toisten ihmisten tekemiset nähdään liiaksi sisäisistä syistä johtuviksi ja omaa käyttäytymistä selitetään liikaa tilanteesta johtuvaksi. Me teemme väärin olosuhteiden pakosta mutta muut ovat pahoja. Siksi minäkin vaan teen mokia ja asiavirheitä ja liian nopeita johtopäätöksiä mutta Torppa on idiootti. Toki tässä tulkinnassa on huomioitava myös sellaisia asioita kuin erehtymisen frekvenssi. Mutta se ei ole tämän vlogauksen aihe. Paitsi jos oikeasti tämä frekvenssi on puhtaasti vain minun kokemani tulkinta tilanteesta. Joka sitten johtuisi nimenomaan attribuutiovirheestä. Kiehtovaa onkin että attribuutiovirhe voi tapahtua vaikka juoru on totuudenmukainen. Jos joku on valehdellut ja tästä kertotaan tosi juttu saattaa lopputulos olla tosi valheita kun tyyppi leimataan valehtelijaksi vain siksi että hän on joskus jossain tilanteessa valehdellut.

Myös aiemmin mainitsemani seikat vaikuttavat. Erityisesti jos ollaan moralisteja kristilliseen tyyliin, on usein niin että henkilöä ei tuomita hänen omien arvojensa ja niiden mukaan seisomisen mukaan vaan viitekehys on se, että koska kristinusko pitää sitä syntinä on se syy tuomita nämä synnintekijät. Tämänlaiset tuomitsemiset on hyvin helppoa nähdä muissa kulttuureissa ja hyvin vaikea nähdä omissaan. Ja siksi on helppoa nähdä että islamilainen kunniakulttuuri vakavine seuraamuksineen on huolestuttavaa kun siellä juoruttu avioliiton ulkopuolinen suhde voi johtaa juorun kohteena olevan naisen sortoon. Mutta vaikeaa nähdä sitä siinä kun maallinen kaveri naureskelee miten joku näkee huntumuslimeja joka paikassa ja miten tämä on vain sitä mitä Torpalta nyt voi odottaakin.

Kulttuuri sävyttää ja sen kanssa – ja ilmankin – ihmiset helposti korruptoivat nimenomaan sen mitä fakta tarkoittaa. Aivan kuten fakta on että veteraaniliiton logo näyttää tietyltä voidaan tulkita huntumuslimiksi tavallaan ymmärrettävällä tavalla, moni antaa juorulle mielipiteidensä kautta tuomioarvoa jossa totuus mutiloituu tai muuttuu faktankertomisen sijaan vaikka kansankiihotukseksi.

Tässä yhteydessä kertojan asenteet ja maailmankuva vaikuttavat. Ja sen lisäksi karisma. Kun joku kertoo juorun hän tavallaan asettaa sosiaalisessa kontekstissa oman arvovaltansa panokseksi kun hän kuvaa mitä subjekti on tehnyt - tai attribuutiovirheen läsnäollessa mukamas on. Tässä kuulijan on hyvin helppoa tehdä arvioi ei-episteemisin, ei tiedollisin, syin. Juoruajaan uskotaan vaikka siksi että kertoja on kaveri eikä ole hyvä epäillä omaa aatetoveria tai mitä tahansa.

Toki juorun sisältämä tieto on muutenkin hankalaa. Kun joku juoruaa hän usein jatkokertoo tarinaa. Ei tarvinne kertoa rikkinäisestä puhelimesta jotta tajuaa miten tämä vaikuttaa iteratiivisena osana prosessia. Pienetkin virheet kertautuvat ja kasautuvat, etenkin jos ne tekevät juorusta mehukkaamman. Flirttailu firman juhlissa saattaa helpostikin paisua kännipanoksi nopeammin kuin erektioni, ja leviää nopeammin kin erektioni alkaminen johtaa ejakulaatioon. ; Juoruissa ongelmana on se, että väärin saatu tai huono tieto leviää luottamuksen ja sosiaalisuuden kautta. Totuus on tavallaan irrelevanttia juuri sen vuoksi että totuus on vain sivutuote, juoruhan ei määritelmällisesti ole tosi ja hyvin perusteltu uskomus. Perusteet on usein sitä että se tyyppi sen kertoi ja totuus on se mitä tarinassa kulloinkin eteenpäin jaetaan.

Rikkinäinen puhelin ei vaadi edes pahoja intentioita. Jopa väärin kuultu sana voi muuttaa merkitystä oleellisesti. Jos joku kertoo bileissä haluavansa liksaa saattaa joku kuulla hänen haluavan liisaa. Ja viimeistään seuraava kertoja tajuaa että haluaminen on seksuaalista.

Eli toisin sanoen juoruilu on hyvin usein motivoitunut joko ilkeämielisellä halulla vahingoittaa jotakuta tai sitten se on altruistista ja tavoitteena on auttaa muita, esimerkiksi varoittaa vaarallisesta roolipelaaja-saatananpalvojasta joka pian turmelee nuorenne piikittämään kannabista.  Ja usein näiden kuuleminen voi synnyttää moraalisen närkästyksen kautta ilkeämielistä halua vahingoittaa jotakuta. Ilkeys ja altruismi eivät näissä asioissa ole toisiaan poissulkevia. Niillä on kuitenkin sekä arvoja ja arvomaailmaa viestivä puoli joka voi yhdistyä siihen että ihmisistä paljastetaan tietoja. Journalismi on tavallaan juoruilua joka on tehty oikein, eli on tarkistettu että subjektia koskevat väitteet ovat tosia ja vältetään kieltä ja lausuntoja joissa on tai jotka lietsovat attribuutiovirheitä.

Tässä mielessä on tavallaan helppoa ymmärtää vaihtoehtojournalismin suurin ongelma. Se on astenteellista ja kertojilla on juoruilijoiden motivaatio. 

Esimerkiksi MV:ssä ja Finleaksissa satunnainen henkilö voi kirjoittaa sivustolle keksimänsä jutun, jos ylläpito sen hyväksyy. Käytännössä kenen tahansa sepittämä teksti kelpaa, kunhan se noudattaa julkaisun linjaa. Asiaa pidetään uskottavana koska kukaan ei ole todistanut sitä vääräksi ja uskottava koska pahan puhuminen tietysti vihatusta ihmisryhmästä on uskottavaa ja sitä mitä odottaakin. Moni ihmetteleekin miten se voi olla valemedia jos se kertoo juuri niitä asioita joita tyyppi pitää uskottavana ja mitä hän haluaakin kuulla. Juorun filosofia auttaa ymmärtämään miksi asia on tismalleen näin. Juorujen ongelmapiirre auttaa ymmärtämään sitäkin miksi juorun kohde on usein hankalassa tilanteessa jos hän joutuu osoittamaan syyttömyytensä ennen kuin juoruilu lopetetaan. Oikeusvaltion johtava rikosoikeudellinen periaate on syyttömyysolettama. Se tarkoittaa sitä, että jokaista pidetään syyttömänä siihen asti, kunnes hänet oikeudessa todetaan syylliseksi.

Oikein tekeminen on kuitenkin vaikeaa ja usein juoruilua tehdään vailla evidenssiä suullisesti ja privaatisti niin että subjekti ei voi puolustaa itseään edes silloin kun faktat olisivat subjektin puolella. Tämä yhden osapuolen ignoranssi tilanteesta johtaa hämäriin mainekatoihin. Ja lisäongelma tässä on siinäkin että jos moraalikato on todellinen, on juoruilussa sellainenkin huono piirre että jos subjekti ei kuule siitä niin hän ei välttämättä tiedä että hänen tulisi korjata jotain. Ja toisaalta vaikka moraalikato ei olisi vilpitöntä – kuten se joskus on vilpitöntä ja vahingossa tehtyä tilannesokeutta tai vastaavaa – niin niin kauan kuin subjekti ei tiedä juoruilusta hänellä ei ole sosiaalilsen paineen tuomaa intoa tehdä muutoksia. Metoo ja maalitus onkin tavallaan juoruilua joka tehdään siten  että tehdään tiedotetuksi juoruilusta myös subjektille. Jolloin se tietenkin määritelmällisesti lakkaa olemasta juoruilua. Mutta on sille äärimmäisen lähisukuista kuitenkin.

Sikiämisen etiikasta

Viime aikoina – minun nopean reagointitahdin vuoksi viime vuosina - on keskusteltu paljon syntyvyydestä. Esimerkiksi Rinne rakenteli synnytystalkoita ja Sipilä on esittänyt perhepakettia. Syntyvyyttä halutaan kasvattaa.

Tähän liittyvässä keskustelussa olen nostanut esiin omaakin lapsettomuuttani. Minulla ei ole lapsia. Ja tämä on ollut hyvin harkittu päätös. Osa syistä on ihan pragmaattisia; Lapsi on 20 vuoden investointi johon säästäminen vaatii tiettyä oletusta taloudellisesta vakaudesta. Toisaalta kansakunta saattaa tarvita uusia kansalaisia ja kolmanneksi ilmastonmuutos saattaa kiittää lapsettomuudesta enemmän kuin miltei mistään muusta yksittäisestä aktiosta.

Tähän liittyen on tullut yksittäisiä mainintoja, joissa on korostettu sitä miten olen joko mitätön ihminen tai että en ole hoitanut velvollisuuttani. Vielä useampi on sanonut että he ovat ainakin hoitaneet oman osansa. Näiden kautta kysymys tietenkin siirtyy vahvemmin etiikan puoleen. Toki on selvää että pragmatismi pitää sisällään moraalisia lataumia jo sellaisenaan. Mutta tässä vlogauksessa siirrän nämä kulmat syrjään ja tarkastelen asiaa sellaisista filosofisista kulmista jotka saattavat olla kiinnostavia. Mutta jotka eivät ole kovin näkyviä aihetta käsittelevässä keskustelussa.

Kysymys on itselleni henkilökohtaisesti siinä mielessä kiinnostava, että minulle on kaikesta huolimatta tarjoutunut mahdollisuuksia lisääntyä. Eräs nainen tiedusteli olisiko minun kauttani mahdollista saada ainekset jälkeläiseen. Ja kyseessä ei ollut kiertoilmaus seksille. Vaan nimenomaan sille että seksi olisi ollut sivutuote ja lapsi pääasia. Kieltäydyin. Toisaalta olen kyllä hieman harkinnut että minulle olisi periaatteessa mahdollista järjestää muumimukimenetelmällä jälkikasvua lesboille. Tässä kontekstissa lisääntymiskieltäytyminen oli erikoinen koska se vihjaa että minun olisi helpompaa tuottaa lapsi lesboparille kuin sinkkuäidille. Ja toisaalta se, että lapsi ei olisi ollut oman puolisoni kanssa saa myös ne hymistelemään jotka tavallisesti selittävät että lisääntyminen on velvollisuus ja että kansakunta tarvitsee kansalaisia.

Jos vanhemmuutta katsotaan niin ei tarvitse kuin katsoa isien ja äitienpäivää. Ne ovat päiviä joita juhlistetaan. Ja näissä juhlistuksissa on hyvin vahvasti sellainen sävy, että vanhemmat ovat oletuksenvaraisesti hyviä vanhempia. Ja toisaalta lisääntyminen on sekin hyvä asia. Tätä ilmapiiriä kuvannee Timo Soinin klassinen ajatus abortista; Hänestä hän ja haastattelija olisivat molemmat samaa mieltä siitä että ei olisi hyvä että juuri heitä olisi abortoitu.

Tässä taustassa vanhemmuus olisi hyveellistä. Ja kuten minulle vihjattiin, jopa velvollisuus. On selvää että jos abortinvastaiset argumentit pro-lifeilyineen ovat tosia niin vanhemmuus muuttuu hedelmöittymisen jälkeen velvollisuudeksi. Mutta kuten minulle tullut kommentoija esittää, vanhemmuus olisi jotenkin velvollisuus jo ennen tätä. Koska selvästi ei riitä että minä olen 35 vuotias joka on kouluttautunut ja tehnyt töitä koko aikuiselämänsä ajan tavoilla joita pidetään hyvinkin kannustettavina. Toisaalta elin lapsuuteni varsin mallikelpoisesti. Jos mallikelpoisuus tarkoittaa sitä mitä lapselta odotetaan kulttuurisesti jossain ympäripyöreässä yleisessä mielipiteessä. Ilman lisääntymistä olen kuitenkin ainakin joidenkin ihmisten mukaan nolla. Mikä tarkoittaa sitä että lisääntymisestä on tehty aika vahva velvollisuus.

Tässä on tietenkin takana sellainen ajatus että jokainen ihmiselämä on absoluuttisen arvokas. Jokaisella on absoluuttinen ihmisarvo ja ihmisen arvo on ääretön. Joten lisääntyjä tuo maailmaan äärettömän arvokkaan asian. Tätä kautta voitaisiin tietenkin tehdä aika koviakin vaateita lisääntymiseen. Enkä tässä puhu klassisista abortinvastustusargumenteista joissa raiskatuksi tulleen olisi synnytettävä lapsi koska lasta ei saa rangaista isänsä teoista. (Jota on tietenkin omituista kuulla sellaisen alakulttuurin kautta, jossa on tavattu esimerkiksi kohdella nurjasti ns. äpäröitä.) Sen sijaan iskenkin Debra Satzilla. Hän on esittänyt että kaikkien asioiden ei tulisi olla kauppatavaraa. Ja tässä yhteydessä hän nosti esiin ilmiön joka on hyvin tärkeä lisääntymiskysymyksessä; Ihmiset käyvät kauppaa mitä ihmeellisimmillä asioilla. Ja maailmassa on esimerkiksi naisten lisäännyttämistä. Satzin mukaan tämänlainen ei olisi hyväksyttävää. Kohdunvuokraukseen liittyy paljon ongelmia, kuten epätoivoisessa tilanteessa olevien naisten hyväksikäyttöä. Lisäksi kohdunvuokraus ei ole perinteistä työtä koska siinä on paljon ei-tahdonalaisia komponentteja kuten ovulaatio, hedelmöitys ja synnytys. Se vaatii kokoaikaista työtä, raskaus kestää monta kuukautta ilman työhön liittyviä taukoja. Lisäksi raskaus ei ole vain raskaus, vaan siihen liittyy paljon erilaisia rajoituksia raskaana olevalle.

Ja jos näin on, niin absoluuttisen arvokas ihminen ei olekaan jokin joka arvokkuudellaan oikeuttaa mitä tahansa. Koska esimerkiksi homojen adoptiota on vastustettu ihmistehdas-meiningeillä, on selvää että suurin osa jopa lisääntymisvelvollistavista suunnista näkee että velvollisuus lisääntymisessä on enemmän hedelmöityksen jälkeisessä kuin sitä edeltävässä todellisuudessa.

Mutta jos lisääntyminen on arvokas asia joka on jopa velvollisuus, niin se todella tarkoittaisi sitä että lapsitehtailu olisi hyväksyttävää. Samoin olisi tajuttava että jos henkilöllä ei ole parisuhdetta, pitäisikö hänen tuottaa lapsensa puskaraiskaamalla satunnaisia ihmisiä? Hyvin harva näkee asiaa näin. Toisin sanoen esiin alkaa putkahtamaan reunaehtoja. Lisääntyminen ei olekaan absoluuttinen velvollisuus vaan jotain jossa on katsottava olosuhteita. Jos ihmisen arvo olisi absoluuttinen niin sitten ainakin lisääntymisaktion arvo on rajallinen ja reunaehdollinen. Joka avaa tietä antinatalismille. Jos ihmisen syntymä ei joskus ole sen arvoista, on antinatalismille tilaa ainakin joissain konteksteissa. Ja sitten pitää vain miettiä mitä nämä kontekstit ovat. Jota kautta voidaan nähdä kuinka laajalle nämä ehdot ulottuvat.

Antinatalismi on pessimismiin liitoksissa oleva filosofia, jonka mukaan ihmisen elämä ei olekaan mitenkään absoluuttisen hyvä asia. Tätä voi tietenkin olla vaikeaa ymmärtää jos on Timo Soini joka ei halua edes että hänet olisi abortoitu ennen syntymää, saati että haikailisi itsemurhan perään. Kuitenkin esimerkiksi Raamatussa Saarnaajan kirjassa on suoria toiveita syntymättä jäämisestä.

Ja tässä yhteydessä voidaan aloittaa ampuminen kovilla. Tästä hyvin riipivän alun saa siitä miten House -televisiosarjassa House vältteli vanhempiaan ja osasyynä oli se, että vanhemmat eivät joutuisi häpeämään tai katumaan lastaan. Housen työtoverit ihmettelivät, että miten vanhemmat eivät voisi olla tyytyväisiä lapsestaan joka on fiksu, aikaansaava. Maailmankuulu lääkäri. Mutta syvä ongelma on se, että heidän lapsensa oli läpeensä onneton.

Monesti aborttia oikeutettaessa puhutaan vammaisuudesta. Mutta oikeasti tässä sitä isketään lujilla. Älä mieti että entä jos lapsesi ei kykene kävelemään. Mieti sen sijaan sitä, jos lapsesi elämä ei hänen mielestään ole elämisen arvoista. TÄSSÄ on kunnon humaani haaste syntyvyyden oikeuttamiselle.

Tähän voi liittää David Benatarin argumentit jotka edustavat hyvin voimakasta antinatalismia. Hän korostaa, että vanhemmat tuottavat lapsilleen kaiken lasten elämässä olevan tuskan ja kärsimyksen. Koska elämän mukana tulevat kaikki kärsimykset. Hän nojaa tässä myös siihen että maailmassa on aika paljon kärsimystä. ; Vanhemmat jotka synnyttävät lapsen pelaavat Benetarin mukaan venäläistä rulettia jossa riskit eivät kohdistu vanhempiin itseensä vaan syntymättömään lapseen. Mikä muistuttaa aika paljon monia omia asenteitani, joissa korostuu sellainen ajatus että ihmisen on helppoa asettaa joitain riskejä mitättömäksi ja turhaksi puuhasteluksi niin kauan kuin heidän oma perseensä ei ole tulilinjalla.

Tätä voidaan täydentää. Sillä vain lasta kohti ei tähdätä asioita. Lapsi kasvatetaan yhteiskuntaan ja tämä lapsi tekee jotain elämällään. Kaikki eivät elä elämäänsä kovinkaan erinomaisesti.

Sillä monestihan tässä ei ole kysymys elämän laadusta vaan siitä että elämälle asetetaan jotain muita arvoja. Koska emme voi enää jo säätämiemme reunaehtojen valossa vedota absoluuttiseen ihmisarvoon, koska selvästi sikiämisen konteksti merkitsi jotain. Monesti lisääntymistä arvostetaan sen vuoksi että se on pragmaattista tai se vähintään nähdään ja koetaan pragmaattisena; Yhteiskunta tarvitsee lapsia jotta se säilyy. Velvollisuus lisääntyä olisi siis jonkinlainen velvollisuus kansakuntaa kohtaan.

Kuitenkin, etenkin tämänhetkisessä poliittisessa ilmapiirissä, on helppoa sanoa että kansakunta ei tosiasiallisesti hyödy joistain ihmisistä. Se, millä tavalla ihminen ei hyödytä voi olla todella monenkirjava ja maailmankuvasta toiseen vaihtuva. Äärimmäisessä tapauksessa joku ehkä kannattaa eugeniikkaa tai sitä että vain hansuomalaisten sikiäminen on arvokasta. Mutta tavallisetkin ihmiset voivat selittää että työtön kansalainen on yhteiskunnalle ongelma. Tosiasiassa jos ajatellaan yhteiskunnan jatkuvuutta, niin voidaan aloittaa siitä mitä aborttia kannattava hitlerkortti voisi alustaa. Monihan heittää että lapsen aborttia voisi oikeuttaa se, että entä jos lapsesta tuleekin Hitler. Heitossa kysymys ei ole sukunimestä joten on selvää että lapsesta ei tule Hitleriä. Sillä tämä yksilö oli ja meni. Mutta se kuitenkin muistuttaa, että osa ihmisistä on moninkertaisia murhaajia. Aina sitä haaveillaan että vauvasta tulisi presidentti ja lääkäri. Mutta lapsesta voi tulla mitä tahansa ongelmallista. Ryöstäjä, raiskaaja, pedofiili, vaarallisen uskonnollisen kultin perustaja, holokaustin aloituspäivän juhlan keksijä, keskustan puoluejohtoa. ; Kansakunnan vakauden kannalta on kiehtovaa kiinnittää huomiota siihen että loppujen lopuksi aika harva meistä on nettoveronmaksaja. Siis sellainen joka paitsi maksaa veroja, niin myös oikeasti kattaa kaikki aikaansaamansa kulut ja ylikin näillä verorahoillaan. (Ja ironista kyllä; Jos synnytät lapsia niin sinun on vaikeampi olla nettoveronmaksaja koska lapsi lisää myös sairaalan ja muun tarvetta itsellesikin. Puhumattakaan lapsen tuomasta tauoista työntekemisessä.)

Mutta jos päättelet että todennäköisyyspelissä lapsi kantakoot riskit ja että rittävän moni on lainkuuliainen ja riittävän moni on riittävän onnellinen elämäänsä jotta lisääntyminen on keskimäärin eettistä verrattuna niihin epäeettisiin tapauksiin, niin käsiin jääkin se teema jota itsekin vahviten kannatan.

Overall on tehnyt argumentin jonka mukaan lapsen kasvatus on kunnioitettavaa koska se itse asiassa on sankarillista. Isien ja äitienpäiviä vietään, ei siksi että vanhemmuus olisi velvollisuus ja lapsen synnyttäminen hyvä asia. Vaan siksi, että se on niin hyvää että se ylittää velvollisuuden ja kumpuaa sankaruuteen. Erityisesti naisilla. Mutta vähän miehilläkin. Näin ollen lisääntyminen ei edes voi olla mikään velvollisuus. Sen sijaan lisääntyessään ihmiset vapaaehtoisesti tekevät asioita, ja tämä tekee uhrauksesta vielä arvostettavampaa.

Overall rakentaa vertauksen sotatilaan. Miehiä on arvostettu rohkeudesta ja sankaruudesta koska he ovat ilmentäneet hyveitä. Ja tätä arvostetaan jopa silloin kuin sota itse nähdään turhaksi sodaksi. Jos sodassa tuhlattiinkin ihmiselämää niin se ei ole sotilaiden vaan johdon vika. Raskaana naiset uhraavat paljon aikaa ja voimavaroja. Lisäksi raskaus ei ole naiselle riskitön. Synnytyksessä on rohkeutta, kestokykyä ja sietoa.

Toisaalta itsekin korostan sitä, että isyys ja äitiys on helppoa – onhan jopa minulla ollut mahdollisuus sellaiseen, joten ei se mitenkään kovin vaativa tai hyveellinen suoritus voi olla. Ejakulointi itsessään on miehelle lähinnä kiva asia. Mutta se on vähän kuin työhaastattelu. Sitä saa työn mutta sehän tarkoittaa vain sitä, että kaikki työt on vielä tekemättä. Ja voi että tämän puolen voikin ryssiä.

Esimerkiksi omat syyni välttää lisääntymistä kattavat esimerkiksi pelkoja siitä että lapset saisivat masennuspiirteitä geneettisesti. Ja vaikka eivät saisikaan niin temperamenttini ei sovi hyvin yhteen inkompetenttien ärsyttävien inttäjien kanssa. Ja lapset, nuo humalaisilta kääpiöiltä näyttävät olennot, eivät yksinkertaisesti ole ehtineet hankkia mitään kiinnostavaa. Ja jos ovat niin ne ovat todennäköissti hankkineet ne vanhemmiltaan. He eivät kerro mitään uutta. Minulla on hyvin vähän taitoja sietää tätä. Ja tähän liittyy riskejä joiden kohteeksi valitettavasti joutuisivat lapset. Paha temperamenttini on vähän kuin tyhmyys tai Benetarin argumentin kärsimykset. Jotain, josta kärsivät lähinnä kaikki muut.

Tämä itse asiassa on jotain johon on hyvä kiinnittää huomiota. Sillä yhteiskuntamme virallisessa jargonissa lapsi on helposti vain vanhempiensa omaisuutta tavalla jossa tätä omistussuhdetta kiistetään. Vanhemmuuteen liittyy nimittäin puheissa absoluuttista valtaa. Vanhemmat päättävät mikä on parasta heidän lapsilleen. Vanhemmuutta juhlistetaan. Lapsi on velvollisuuden täyttymys. Tässä ympäristössä saattaa käydä niin että jos lapsi paljastuu homoksi saattaa vanhempi pettymyksessään selittää miten hänen elämänsä on pilalla tai lopussa. (Joka eroaa vahvasti siitä että hän sanoisi että homon elämä on lopussa.) Lapsista otetaan filosofisesti itseen aika vahvasti.

Mutta käytännössä biologinen vanhemmuus ei merkitse niin paljoa. Sen sijaan aito syntymänjälkeinen vanhemmuus arvotetaan korkeammalle. Tämä näkyy siinä, että lastensuojelu voi ottaa joskus lapset pois vanhemmiltaan. Ja toisaalta adoptiossa on ehtoja. Sitä monesti sanotaan että raiskattu nainen voisi adoptoida lapsensa, niin argumentti ei edes paatuneimmalla fundamentalistilla jatku siihen, että adoptiopoolia pitää laajentaa jotta varmasti saadaan kaikki lapset adoptioon. Sen sijaan he ovat aika tiukasti halunneet rajoittaa adoptio-oikeutta. Tästä ehkä helpoin malliesimerkki on Tapio Puolimatkan esilletuomat näkemykset jotka perustuvat Regneruksen tutkimukseen jossa homojen perheisiin adoptoiduista lapsista tulisi keskimäärin onnettomampia. Tilastollinen huononnus elämänlaadussa olisi siis argumentti sille että viiteryhmästä kenellekään ei adoptoitaisi. Riskianalyysi olisi siis oikea tapa lähestyä asiaa.

Itse näen että vanhemmuus on tärkeä asia mietittäväksi. Ja jos riskianalyysi on pätevä tapa lähestyä asiaa niin sitten täytyisi adoptiota rajoittaa myös kaikilta muilta jotka tuottavat samoja negatiivisia piirteitä vähintään yhtä voimakkaasti lasten elämään. Tämä johtaisi siihen, että erilaisia uskonnollisia yhteisöjä voitaisiin käyttää syynä olla adoptoimatta heihin.

Toisaalta tätä voisi suoda katsottavan syvemminkin. Jos adoption ja huostaanoton välinen kuilu on kovin suuri, niin sen takana on asenteita joissa ei ajatella ensisijassa lasten parasta vaan vanhempien oikeutta biologisiin jälkeläisiinsä. Ja on selvää että ainakin joskus nämä kaksi asiaa ovat vahvassa konfliktissa keskenään.

Tässä ilmapiirissä voitaisiin ladata pöytään jopa LaFolletten argumentti vanhemmuuslisenssoinnista. Hänestä moderni yhteiskunta lisensoi erilaisia erikoisoikeuksia. Jos haluat ajaa autoa, sinulla täytyy olla ajokortti. Tuliaseen saa aseenkantolupaa vastaan. Nämä lisenssit voi myös menettää. Lisenssoinnilla varmistetaan eettisyys, mahdollistetaan valvonta. Ja katsotaan että ihmisillä on kompetenssia tehdä sitä mitä tekevätkin. LaFolletten mukaan lasten kasvatus on riskialtista ja taitoa vaativaa joten siihenkin voitaisiin asettaa lisenssi. Tämä ainakin alleviivaisi sitä, miten vaikeaa vanhemmuuden sankaruus on. Ja miten lapsen paras eikä esimerkiksi vanhempien oikeus pumpata ideologiansa ja sosiopaattinen käytöksensä jälkeläisiinsä, ikään kuin jonkinlaisen tekijänoikeuden kautta, olisi fokuksessa.

---

Viittaukset:
Iltalehti, ”Antti Rinne kutsui suomalaisia "synnytystalkoisiin" - Jaakonsaari: "Tuo mieleen kansallissosialismin"”
Maaseudun Tulevaisuus, ”Sipilä haluaa seuraavan eduskunnan tekevän perhepaketin: "Nyt meillä on mahdollisuus tehdä perhevapaauudistus, joka maksaa"”
Debra Satz, ”Why Some Things Should Not Be for Sale: The Moral Limits of Markets” (2010)
David Benatar, ”Better Never To Have Been – the harm of coming into existence” (2006) 
Christine Overall, ”Why Have Children: The Ethical Debate” (2012)
Juha Leinivaara, ”Regneruksen tutkimus”
Napoleonin Kompleksit, "Älä alistu"
Hugh LaFollette, ”Licensing Parents” (1980)

Satunnaisseksin ja abortin etiikkaa

Kun mietitään seksiä tässä on riskinä raskaus. Tämä on ollut ongelma erityisesti menneinä aikoina.  Nykyisin on käytössä ehkäisyä ja aborttikin on mahdollisuus. Näin ollen ei-toivottu lapseen asti johtava raskaus on nykyään pienempi riski. Mutta se ei ole olematon riski.

Ja tämä riski on epäsymmetrinen : Nainen on se joka tulee raskaaksi. Hän joutuu valitsemaan abortin tai synnytyksen. Tässä mielessä jos mies vain voisi kävellä tilanteesta olisi kyseessä epäsymmetrinen riskinotto. Ja tässä maailmassa olisi omituista olla "alempitasoinen mies" joka iskee naisia ja valittaa siitä että nämä eivät älyä antaa vaikka olisi drinkkejä. (Kuin kyseessä olisi ostosuorite.)

Tässä mielessä on aika luonnollista kuulla ajatuksia siitä että miehen teoilla on seurauksia ja tämän vuoksi hänellä olisi velvollisuus esimerkiksi antaa elatusrahaa syntyneelle lapselle. ; Tässä on toki osa ihmisistä jotka ovat sitä mieltä että jos mies on ollut vastuullinen ja harjoittanut ehkäisyä, hänet voitaisiin päästää pälkähästä. Että vain suojaamaton seksi olisi tässä sellainen jossa tämä maksuvelvollisuus olisi jotenkin oleellisemmin mukana. Tässä on varmasti jotain perää. Mutta toisaalta jos nainen ja mies huolehtivat ehkäisystä, eli nainen ottaa pillereitä ja vaahtoa ja mies käyttää kondomia, ja raskaus alkaa tästä huolimatta niin tämä biologinen epäsymmetria on silti olemassa.

Ja tästä päästään siihen mikä tavallaan on näissä elatuskeskusteluissa kaiken ytimessä

Keskustelu usein käydään siten että kyseessä olisi mekaaninen suorite jossa seksistä seuraa asioita ja tätä kautta miehen on maksettava. Mutta tosiasiassa tässä keskustelussa on vastakkain kaksi epäsymmetriaa. Toinen on biologinen ja toinen on kulttuurinen.
1: Seksin riski, raskaus, on erityisesti naisen kannettavana. Mies voi päästä pälkähästä helposti, nainen ei.
2: Mies ei voi pakottaa naista olemaan keskeyttämättä raskautta eikä hän voi toisaalta pakottaa naista tekemään aborttia. Hän joutuu maksumieheksi prosessissa jossa päätäntävalta on naisella. Naisella on mahdollisuus päästä pälkähästä, miehellä ei. Abortti-eiabortti on ennen kaikkea naisen päätös.

Tässä kohden syntyy ensimmäinen filosofinen ongelma. Kun näissä on tälläinen epäsymmetriapari, voidaan jopa nähdä että jälkimmäinen on annettu sen vuoksi että ensimmäinen kompensoitaisiin. Kysymys on tietenkin siitä miten korkeaksi näiden epäsymmetrioiden epäreiluuden painottaa. Ja tässä on paljon tilaa maailmankuvallisuudelle ja mielipiteisyydelle.

Joku voi jopa nähdä että koska nainen joutuu kantamaan raskauden kehossaan hänellä on kompensaationa päätäntävalta tässä abortti-eiabortti -kysymyksessä. Ja että tämä olisi se hinta jolla puntit tasautuisivat. Mies ei voi seksin jälkeen päättää vanhemmuudestaan, naisella on valta päättää tästä hänen puolestaan. On selvää että mahdollisuus tehdä abortti on oikeus. Ja tämä oikeus on niilläkin jotka sitä eivät uskonnollisista tai muista syistä arvosta. (Homoillakin on oikeus mennä vastakkaisen sukupuolen kanssa naimisiin vaikka he eivät arvostakaan tätä ominaisuutta.) Tässä kontekstissa joku voisi jopa sanoa että naisen raskausepäreiluus kompensoidaan tällä abortinpäätösasialla ja että miehen ei siksi tarvitsisi maksaa lainkaan. Naisilla epätasapaino kompensoidaan sillä että naisilla on valta ja oikeus päättää näinkin suuresta asiasta, ja miehillä vastaavaa oikeutta ei ole.

Toki tämänlainen esitys miehen vapauttamiseksi on sellainen että sen kanssa on helppo olla erimielinenkin. Oikeus aborttiin ei ole monelle kovin arvokas asia ja he voisivat jopa mielellään luopua tästä oikeudesta. (Jos se vaikka loukkaa heidän uskontoaan tai jotain. He haluaisivat kenties jopa tehdä velvollisuudeksi kantaa raskaus loppuun aina.) Jos naisille annetaan oikeus jota moni ei arvosta, se ei todennäköisesti ole reilu vaihtokauppa. Koska kun epäsymmetrioita kompensoidaan, kysymyksessä on vaihtokauppa jossa reiluus on sitä että osapuolet ovat tyytyväisiä tai vähintään kauhun tasapainossa.

Tässä mielessä voidaan nähdä että raskaus on pitkä prosessi ja lapsenpitäminen varsinkin. Ja tällöin voi olla aivan asiallista kompensoida tätä eroa rahalla. Ja kysymys on sen jälkeen siitä että mikä on "kohtuullinen rahasumma". Jokainen maksun puolella oleva varmasti ajattelee että kymppi kuussa on liian vähän ja miljardi euroa kuussa naurettavasti liikaa. Tässä välissä ei ole mitään josta on yhtä helppoa olla samanmielinen.

Lisäksi rahakysymys on toki siitä hankala että jos köyhä nainen ja köyhä mies harjoittavat satunnaisseksiä, siitä voi olla seurauksena se että köyhällä naisella ei ole valinnanvapautta koska hän joutuu valitsemaan konkurssin tai abortin välillä. Miehellä taas ei ole edes tätä vaihtoehtoa vaan hänellä on olemassa konkurssinriski. Tämä riski voi ei-normaalivarakkaiden ihmisten kohdalla olla merkittävä ongelma. Toisaalta köyhyyden ei pitäisi olla syy päästä pälkähästä jos kyseessä on vastuullisuus ja tasapuolisuus. Satunnaisseksi voi pakottaa toisen aborttiin, eli käytännössä luopumaan siitä aiemmin kehutusta oikeudesta niin että se on ulkoisten olosuhteiden tekemä pakko. Toisen osapuoli taas voi olla se että jos riskit toteutuvat, edessä on pakotettu henkilökohtainen tuho joka on niin pelottava että se naisella pakottaisi aborttiin.

Asiaa voi mutkistaa lasten oikeuksilla.

Klassisesti nähden raha on lapsia varten. Ja voitaisiin teoriassa sanoa jopa niin että mies voisi korvamerkitä elatusrahoja niin että ne todella menisivät lapseen eikä vaikka siihen että nainen ostaa itselleen ylimääräiset kivat kengät kuukaudessa. (Toisaalta tässä vaikeana on se että mikä tahansa ostos voidaan nähdä jonain joka voidaan tehdä kun on ylijäämärahaa niistä elatusmaksuista.)

Lapsen etu on siitä kiinnostava että se on hyvin pysyvä asia. Ensinnäkin siksi että lapsen puolella on suuria ja vakavia epäsymmetrioita ; Hän ei valitse sitä syntyykö hän vai ei. Ja jos isälle annetaan lupa päättää rahanmaksamisesta, lapsi kärsii tai saa etua asioista jotka eivät ole hänen omassa hallinnassaan.

Sitä on paha mutkistaa millään itse seksiaktiota koskevalla kiertoreitillä. ; Jos mies on ollut humalassa eikä suostuvainen seksiin, lapsen etu on silti se että häntä rahoitetaan. Tämä tarjoaa runsaasti tilaa kondomeja puhkoville eroamista keinolla millä hyvänsä hamuaville läheisriippuvaisille naisille tai niille jotka haluavat lapsia vaikka mies ei halua ja jotka lähestyvät asiaa siten että valehtelevat ja sotkevat ehkäisyn. (Tämänlaisiakin asioita tapahtuu.)

Teoriassa voitaisiin ottaa mukaan myös sellainen skenaario jossa lesbopari haluaa lapsen ja he eivät saa adoptiota. Heille siittiö voi olla iloinen tuliainen. He voivat ensin hankkia jostain ystävällisen avustajan ja sitten ottaa varat lapsen kasvatukseen sitä kautta että vaativat tältä muumimukimenetelmäilyyn osallistuvalta isyysmaksuja. (Ai tämä on teistä mutkikasta ja paranoidia? Minä olen oikeasti joutunut miettimään tälläisiäkin asioita.)

Lisäksi lapsen oikeus on mutkikas. Sillä sitä kun voi ajaa monella eri tavalla. Raha ei ole ainut. Tässä mielessä voisi olla niin että jos vähävarainen mies pamauttaisi jonkun raskaaksi, niin edessä olisikin tilanne jossa miestä varakkaampi nainen joutuisi ottamaan ei-poikaystävänsä asumaan nurkkiinsa lapsen biologisen taustan vuoksi. Koska tämä köyhäilijämies haluaa hoitaa vastuunsa osallistumalla lapsen hoitamiseen. Hoitaminen on taatusti vastuunottoa lapsen kohdalla. Ja tässä mielessä vastaan tulee asioita joita moni nainen olisikin yllättävän haluton tekemään. Kuitenkin kun mietitään niin miksi hoitaminen olisi jotenkin vähemmän lapsen oikeudesta pois kuin se raha-asia?

Lapsen oikeudet ovat siitä hauskoja että tässäkään naisen kärsimyksellä ei ole väliä. On varmasti tuskastuttavaa katsella satunnaispanoa nurkissa. Aivan kuten on ikävää maksaa henkilökohtaiseen konkurssiin päin meneviä varoja tileiltään.

Luultavasti tässä vaiheessa viimeistään on aika selvää että kyseessä ei ole mitenkään yksinkertainen ja ilmiselvä asia. Sellainen jossa selitetään että "kun pippeliä käyttää pitää olla valmis kantamaan vastuu ja kaivaa kuvetta". Tai sellaisia että "kun maksan drinkit niin enkö muka ole kompensoinut reilusti seksistä koituvan molemminpuolisen nautinnon."

Pornon tuomitsemisnäkökulmat

Katsoin "Bound" -elokuvan. Siinä oli näennäisesti aiheena sadomasokismi. Elokuva oli kuten kaikki muutkin eroottiset tai pornografiset tai sellaisella leikittelevät elokuvat jostain syystä ovat. Eli aika huono.

Tarina meni suunnilleen siten että tylsää seksielämää viettänyt nainen heittäytyi seikkailuun ja dominantin miehen hallittavaksi. Tämä on aluksi jännittävää, kun ilmeisesti silkkisistä silmälapuista ja hitaasta ja hellästä rakastelusta koostuva sadomasokismi tekee naisesta seksipalvelujen kohteen. Sitten nainen voimaantuu ja hallitsee miestä ja ryhtyy dominanaiseksi. Elokuvan keskushenkilö oli nainen ja asiat kuvattiin naisnäkökulmasta. Tämänlaatuinen pseudosadomasokismi ei ole "50 shades of Greyn" jälkeisessä maailmassa täysin tavatonta.

Pornografiaa vastustetaan kohtuu usein. Mutta kaikki vastustus ei ole tehty samasta muotista; Niistä ensimmäinen on ennen kaikkea uskonnoissa ja loput feminismissä. Ja ne ovat tämän elokuvan tulkinnan kannalta kenties oleellisempia.
1: Varmasti perinteisin pornon kieltäminen koskee suoraan sukupuolisuutta ja seksuaalisuutta. On ajateltu että olisi määritelty sukupuolielinten oikeinkäyttö ja kaikki tästä poikkeaminen masturboinnista ehkäisyn kautta pornografiaan on kiellettyä tai ainakin moraalitonta.
2: Ajatellaan että Catherine MacKinnonin tyyliin että pornografia on itsessään naista alistavaa ; Jo pornon tekemisen aktio alistaa naista. Porno ei vain raportoi ja kuvaa maailmaa ja tapahtumia vaan se luo konventioita. Pornossa usein keskitytään naisruumiin yksityiskohtiin ja miehet häivytetään, naiset esineelistetään ja erotisoidaan katsojan, joka on oletetusti heteroseksuaali mies, tarpeiden tyydyttäjäksi. Välineeksi ja joksikin jonka ruumista hallitaan.
3: Pornografiasta seuraa asenteiden romahtaminen ja sitten moraalikatoutunut ihminen kohtelee naisia tosielämässä kuten heitä kohdellaan pornoelokuvissa. Anne Eatonin mukaan tämä voi tarkoittaa vaikka sitä että yhteiskunanssa olevat yleiset asenteet naisia kohtaan heijastetaan pornon taakse, ja kaikki nämä asenteet eivät ole terveitä. Ja sitten pornon näkemisen jälkeen ihmiset ajattelevat että naiset toimivat noin ja näin porno vahvistaa sitä sosiaalista rakennetta joka ne on luonut.
4: Ajatus siitä että porno on itsessään genre jonka tuomitseminen kategorisesti ja sellaisenaan ei ole järkevää. Sen sijaan on katsottava miten porno on tuotettu. Onko sen valmistamisessa ollut alipalkaamista tai pakottamista tai siihen rinnastettavaa hädänalaisen aseman kuten köyhyyden hyväksikäyttöä.

"Bound" oli siitä mielenkiintoinen että se oli selvästi täynnä jonkinlaisia pornokonventioita jotka on suunnattu naisille. Näitä pidetään helpommin voimaannuttavina. Tämä emansipoitumisen henki oli tuossa pseudosadomasokistisessa elokuvassa jopa sen alleviivattu sanoma. (Se kertoi itse asiassa tarinaa jossa tylsyydestä voidaan vapautua sadomasokismilla jossa alistuva on harjoitteleva ja dominantti on sitten se joka on vapautunut vielä enemmän. Tämä osaltaan kertoo miten vieraantunut oikeasta sadomasokismista tämä naispornon muoti on.) Niissäkin kuitenkin kuvataan miehiä ja naisia esineellistävässä konventiossa. Jos MacKinnonin argumentit osuvat naisten esineellistämiseen niin näissä miestä esineellistetään vaikka häntä kuvattaisiin jotekin vahvana. Ja maskuliininen mies dominoivana naisenhakkaajana on sekin kulttuurinen konventio ja negatiivinen stereotypia jota elokuva voi sitten vahvistaa Eatonin malliin.

Kenties järkevintä on kuitenkin nähdä että tämänlainen massakulttuuri on lähinnä huonolaatuista viihdettä. On eniten syytä miettiä miten se on valmistettu. Tämä on toki siitä ikävä että sen pohjalta on vaikeaa vetää kategorisia lauseita joita kirjoittaa bannereihin ja marssia vastustamaan tai puolustaman. (Uskovaiset, feministit kuin monet muutkin kaipaavat ennen kaikkea helposti kuvattua ja ymmärrettyä että kategorisesti pahana kuvattua vihollista...)

Burkinien syvin olemus

Ranskassa on pitkät perinteet sekularismille. Siellä on käytössä vahva laïcité -periaate. Ranskassa oli vähän aikaa joissain paikoissa burkinikieltoja. Tämä tarkoitti sitä, että musliminaisten tietynlaatuinen uimapuku haluttiin kieltää julkisilla paikoilla. Tämä on hyvin yhteensopiva sekulaarin idean kanssa ; Julkinen tila siivotaan uskonnollisista symboleista.

Tässä kohden kävi erikoisia tilanteita. Kuten sellaisia että ranskalaispoliisit käskivät naisia riisuuntumaan. Tilanne oli erikoinen, koska sitä ollaan totuttu siihen että poliisit enemmänkin pukevat naisia joilla on liikaa vaatteita. Ja vaikka minäkin olen sen laatuinen vanha pervo, että ajattelen että naisen riisuminen on harvoin turhaa tai työtä, niin en voinut olla näkemättä että nämä poliisit tekivät turhaa työtä.

Toki on ollut erikoista huomata että suomessa liberaalit ja uskonnottomat eivät ole pitäneet kovin yleisesti ranskalaisten kiellosta. Kun taas kieltoa puolustaneista on löytynyt useita sellaisia joille uusateistien ajama sekularismi on kaikissa muodoissaan järkytys ja shokkisensaatio. Suhde uskontoon ja julkiseen tilaan on toisin sanoen maassamme laajasti "vähintään omituista, ambivalenttia ja asenteellista".

Mutta tosiasiassa asenteista on kysymys muutenkin. Frantz Fanon on kuvannut sitä miten naisten pukeutumisesta on tehty julkisen sodan tantere. Burqa - tai tässä tilanteessa burkini - on keino jolla naisten kehosta ja vaatetuksesta tehdään ideologisen sodan väline. Väline mainostaa tai ottaa haltuun.

Fanonin näkemyksen mukaan burqa nähdään hyvin vahvasti jonain joka tekee kantajastaan automaattisesti alistetun. Ja tämä on tunnetusti oivallinen periaate vapauttajalle. Joka tietenkin haluaa korjata tilanteen omalla ideologiallaan. Lisäksi tässä tehdään prosesseja joiden pääkohteet ovat hyvin omituisia. Fanon kuvaa miten burqakritiikki on usein jotain jolla oikeutetaan vihaa muslimimiehiä kohtaan. Burkinikiellosakin tuntui olevan sellaisia sävyjä että asiaa kannattavista oli oleellista puhua terroristeista. Vaikka tietääkseni harva islamiterroristi oikeasti on lähtenyt tekemään itsemurhaiskuja burkinissa.

Käsitesekaannus on omituinen ja se saisi kyseenalaistamaan hyvin monen ihmisen mielenterveyden, rationaalisuuden ja moraalin. Saisi. Ellei tiedostaisi Fanonin kulmaa siihen että oikeasti etiikka jolla toimia oikeutetaan on usein vain koristelua. Se, mitä oikeasti tavoitellaan tai mitä asioista oikeasti seuraa tai mihin ne pumppautuvat on hyvinkin erilainen. On turhaa kuvitella että ihmiset noudattaisivat etiikkaa järkähtämättömästi ilman päättelyvirheitä. Tai että kuvaisivat toimintaansa rehellisesti jos ihmisiin voidaan vaikuttaa valehtelemalla heille hieman niistä moraalisista taustaperiaatteista.

Naisesta ei tehdä vapaata vaan omaa vastaideologiaa pidetään vapauttavana ja vapautena. Tässä mielessä Fanon näkee että islamilaisia vaatteita pitävä voi olla jopa vapaampi. Sillä sortamisen lisäksi on muitakin syitä pitää tietynlaista pukeutumista. Osa voi haluta pitää vaatteita kulttuurin, perinteen, suvun, uskonnollisen vakaumuksen tai lähes minkä muun vastaavan asian kautta. Ja jopa länsimaisissa arvoissa nämä kaikki muut syyt ovat malliltaan sellaisia että ne eivät kuulu kuin yksilöille itselleen.

Itse toki näen että valtaosa näistä "muistakin syistä" on itse asiassa ideologisia kontrollissaolon tunnustamisia. Jengiytymismerkkejä. Tässä mielessä olen astetta kyynisempi kuin Fanon ; Näen että kun puhutaan siitä mitä ihmisistä nähdään, mielellään muutamme .

Näenkin että ongelmana on se, että tämänlaisissa asioissa julkinen tila määritetään liian laajaksi. Ja että tämä on usein sekularismissa ongelmana. Se kun on periaatteessa kannanotto siitä miten uskonto näkyy julkisessa tilassa. Sekularismi ei tarkoita antiteismiä jossa tuhotaan uskonto myös privaatista tai uskonnolle erikseen varatuista rakennuksista ja tiloista. Se koskee pelkästään julkista tilaa.

Mutta mikä sitten on julkinen ja yksityinen tila? Vaatteet ovat tässä mahdollisimman haastavia. Sillä pukeutuminen selvästi voi ilmentää ideologiaa ja vakaumusta. Ja se näkyy ulospäin julkisessa tilassa. Kuitenkin on vaikeaa keksiä privaatimpaa ja enemmän ei-julkista omaisuutta ja tilaa kuin oma keho. Yleisesti ottaen ei pidetä hyvänä että valtio yleisesti päättää mitä ihmiset tekevät ruumiillaan ja vartalollaan. (Vaikka tosiasiassa tätä toki tehdäänkin aika paljon ja koko ajan. Siinä on kuitenkin jotain hyvin laajasti epäeettiseksi tunnistettua.)

Asioiden tukemisesta ja vastustamisesta

Harambe -gorillan ampuminen on herättänyt monenlaista puhetta. "Internet" on ihastunut aiheeseen. Ampumisen katsotaan toisaalta olleen perusteltu ja toisaalta tästä on haluttu tuomioita. Skismasta on rakennettu mielestäni hauska internetvitsi. Sellainen jossa Haramben tilansteesta rakennetaan trolley problem ; Moraalifilosofin täytyy kääntää vipua. Jos vipua käännetään, Harambe kuolee mutta saa arvostusta ja hänestä välitetään. Jos vipua ei käännetä, Harambe elää mutta ketään ei kiinnosta. Kysymys on ; Onko Harambe vai Haramben idea arvokkaampi.

Tämä sama ongelma tulee vastaan lähes kaikessa. Eetikot ovat viime aikoina ottaneet kantaa esimerkiksi siihen onko meidän eettistä katsoa olympiakisoja. Rion olympialaisiin liittyy suoraan ja epäsuoraan monia eettisesti kyseenalaisia asioita. Toisaalta urheilu sinällään on jotain jota kaupataan arvoilla ja ihanteilla. Jotka ovat usein hyvin kaukana siitä miten urheilijat elävät ja miten olympiakylä rakentuu ja toimii.

Onko olympialaisten ideaali arvokkaampi kuin se miten olympialaisia pyöritetään.

Pitäisikö ihmisiä jalostaa paremmiksi?

Kun eugeniikkaa lähestytään, näkökulma on ymmärrettävästi kriittinen. Ja tässä aiheessa kriittinen tarkoittaa yleensä ottaen myös vastustavaa. (Muutenhan kriittinen ei tarkoita aina muuta kuin harkitsemista.) Eugeniikka on käytännössä varmasti pahan asialla.

Kuitenkin sitten toisaalta ei voi olla miettimättä sitä, että eugeniikasta annetaan usein sellaisia esimerkkejä jotka ovat huonoa jalostamista. Ja jossa jalostus palvelee huonoja päämääriä. Eli sillä tehostetaan vallankäyttöä ja sorretaan vaikkapa vammaisia. Eugeniikalla tuotetaan supersotilaita ja karsitaan heikkoutta. Ainakin mielikuvissa.

Mutta teoriassa asia ei ole näin yksinkertainen. Kun esimerkiksi luetaan siitä miten "Suomalaistutkijat löytävät kaksi väkivaltageeniä", muistutetaan siitä että tosiasiassa jalostus ei välitä mikä ominaisuus yleistyy tai huononee. Jalostus etenee kohti jalostustavoitetta jonka määrittelee ihminen ja kulttuuri. (Luonnossa jalostustavoite on luonnonvalinnan koodaama "kelpoisuuskartta". Mutta jalostus on melko lailla by definition geenipooliin puuttumista kulttuurisin keinoin.) Entä jos sosiaalisia piirteitä yleistettäisiin ja vain lempeimmät ja ystävällisimmät saisivat lisääntyä? Entä jos paras diplomaatti saisi eniten jälkeläisiä ja sotaa edes ajatuksena esilletuovat kärsisivät jälkikasvun vähäisyydestä sukupolvesta toiseen? (Ilmaisu on tarkoituksellinen. Monelle eugeniikasta tulee mieleen tappaminen, etenkin vammaisten tappaminen. Tosiasiassa jalostus tapahtuu enemmän valikoinnilla ja painotuksilla. Lasten saaminen ja kuoleminen eivät ole täysin yksi ja sama. Esimerkiksi itselläni ei ole lapsia - eikä tule, ellei jotain hyvin omituista tapahdu - mutta olen silti valitettavankin elossa.) Ihmiskunta voi tälläisen valikoinnin tehdä, luonnostaan sellainen tuskin tapahtuu.

Tästä saadaankin erittäin mielenkiintoinen kysymys siitä, että jos ihmisille ajatellaan väkivaltaisuutta lisääviä geenejä, niin pitäisikö meidän tehostaa näitä keinotekoisesti. Yleinen havainto monissa yhteiskuntajärjestelmissä on ollut se, että ne toimivat ihanteellisen hyvin niin kauan kuin sitä ei sovelleta elävillä ihmisillä. Toisin sanoen ihmisluonto on sellainen, että se tunkee näihin utopioihin väliin, usein epämiellyttävällä ja yllättävällä tavalla.

Ja ei. Tämä ei ole pelkästään rasismia jossa halutaan suojella suomalaista rotua joltain väkivaltaiselta ihmisryhmältä jolle terrorismi ja väkivalta on kulttuurinen ellei peräti geneettinen erityispiirre. Tai sitä että olen kehittämässä näppärää oikeutustyökalua vallanhomoisille ihmisille jotka haluavat siivota vaikka vihaiset Odinin Soturit pois aggro-heimoajattelemasta yhteiskunnasta. (Ei, vaikka olen tietoinen että rotujen geneettiset erot ja niihin tehtävä yhteiskuntasuunnittelu innostaa natsistisia mengeleidejä aivan yhtä paljon kuin eugeniikkaa kammoava liberaali kuitenkin vetoaa "sisäsiittoisuusargumenttiin" leimatessaan perussuomalaista...)

Eugeniikkakysymys voidaan liittää laajempaan kontekstiin. Moraalifilosofit ja yhteiskuntafilosofit ovat joutuneet esimerkiksi ottamaan kantaa siihen miten ihmiskunta voisi tulla toimeen kun samanaikaisesti tiede tukee ilmastonmuutoksen olevan hyvin perusteltu teoria, mutta ihmiset silti käyttäytyvät saastuttavasti. Tässä ilmapiirissä tuotetaan sellaisia kirjoja kuin Ingmar Persson in ja Julian Savulescun "Unfit for the Future". He esittävät että ihmiskunta on tällä hetkellä useiden isojen riskien alla. Ja ongelmien ratkaisuun ei ole saatu apua valistuksella, teknologisella parantelulla eikä poliittisilla instituutioilla. Heistä ihmiskunnan olisikin syytä muuttaa myös itseään. Sellaiseksi että ihmisen käytösnormit olisivat yhteensopivat luonnon kantokyvyn ja muiden vastaavien asioiden kanssa. Toki tämä voi tarkoittaa muutakin kuin eugeniikkaa, erityisesti transhumanismin alueella on monia ajatuksia jotka käsittelevät enemmän ihmisen ja teknologian suhdetta kuin sitä mitä olemme geneettisesti. Mutta jos ihminen puhuu ihmisen muuttamisesta, on jalostustekniikka ihmisyydenmanipulointikeino muiden joukossa.

Jotenkin tämänlaisissa tilanteissa eugeniikka ja muut vastaavat asiat nousevat esiin. Ja ne näyttävät jotenkin perustelluilta. Joka tavallaan kertoo siitä miksi sen takana oleva ajattelu nousee suosioon kerran toisensa jälkeen. Harva ihminen on sellainen että tekee tietoisesti asioita jotka ovat pahoja ja vahingollisia. (Heitäkin on, mutta he ovat vähemmistö. Kuten psykopaatitkin.)

Yhteinen tekijä

Brexitin kannattaja on vain hyvin harvoin maahanmuuton puolella. Kuitenkin maahanmuuton kannattamisessa ja Brexitin puolustamisessa on eräs teema joka voidaan nähdä niille yhteiseksi. Ja niiden kritiikille yhteiseksi.

Perustana on se, että sekä maahanmuutto että Brexit ovat melko vahvasti etiikkavetoista. Brexitiä eivät kannata pelkästään ne jotka uskovat että EU tuottaa vain kuluja. Sitä on kannattanut myös ihmisjoukko jonka mielestö yhteiskunnallinen oikeudenmukaisuus tarkoittaa itsenäisyyttä, itsemääräämisoikeutta ja kansanvaltaa. Ja he eivät välitä siitä, vaikka erolle kertyisi kustannuksia tai hintaa, kun päämäärät ja toimintaperiaatteet ovat oikeita ja eettisiä.

Täsmälleen sama koskee aika suurta osaa maahanmuuttopolitiikastakin. Ideana on pelastaa avuttomia. Tämä tarkoitusperä on kenties hoopo, naïvi ja tilannetajuton. Mutta nämä tilannetajuttomuudet ovat tilannetajuttomuuksia vasta jos asiaa ajatellaan lompakolla ja vastaavilla. Taloudellinen hyöty ja esimerkiksi maahantulijoiden työllistymisen heikkous ovat asioita joita hyvä ihminen tuskin pitää niin relevanttina.

Brexitistä ja kansallisesta suvereeniudesta

Brexit -päätös on ollut tärkein poliittinen puheenaihe. Tämä on toki ymmärrettävää globaalissa maailmassa jossa ulkopolitiikka ja globalisaatio ovat sen verran vahvoja voimia että esimerkiksi Suomen kannalta on tärkeämpää kenet USA valitsee presidentiksi kuin kenet suomalaiset valitsevat presidentikseen.

Itselläni on ollut yllättävän laimeat mielipiteet aiheesta. Kuten minulla on EU:seen kuulumisestakin. Aihe on toki varmasti tärkeä. Mutta se on myös niitä aiheita joihin minulla on liian vähän tietämystä. Mielestäni olisikin arvokasta jos ihmiset ymmärtäisivät että puhuisivat vähemmän asioista vain siksi että ne ovat tärkeitä. Heidän tulisi entistä suuremmassa määrin olla vastuullisia tästä tärkeydestä ja sanoa vain sellaisia asioita joihin heillä on jotain kontribuutioita. Eli olisi huomioitava myös oma skillsetti ja se onko itsellä relevanssia tähän tärkeään asiaan..

Toki mielipiteilylle on aina tilaa. Ja tavallaan poliittinen järjestelmä on sellainen että sen pitää antaa tilaa kansalaisille. Myös typerille mielipiteille. Ja tässä mielessä voin huomauttaa siitä miksi minun on ollut vaikeaa sitoutua kovin vahvasti Brexitiin.

Teen tässä jonkinlaista ajatustyötä joka on mielestäni tärkeä nollalinjanveto ; Jos minä olen liian inkompetentti ottamaan kantaa jokainen jolla on tätä vähemmän sofistikoitunut mielipide on tavallaan silmissäni mitätön jotat hänen mielipiteellään olisi validiteettiä. Mielipiteen saa sanoa ääneen. Sitten minä nauran päin naamaa ja kerron naurettavanapitämismielipiteeni ääneen aivan ilman mitään poliittista korrektiutta. (Olkaa hyvä.)

Teen tämän tietäen että olen oikeasti niitä ihmisiä joiden pitäisi ottaa esimerkiksi Suomen ja EU:n irtautumissopimuksessa niin että tehtäisiin tutkimus, jossa otettaisiin ihmisten kannanottoja EU -eroon ja siihen liittyviin kysymyksiin kuten maahanmuuttoon. Ensin kyseltäisiin että mitä mielipiteitä heillä on asioista. Ja kun on ensin kartoitettu asenteet ja mielipiteet niin pistettäisiin pieni kysely perään. Kysely jossa olisi kysytty ihan oikeita faktoja jotka ovat mallia väärin-oikein. (Kuten kuinka monta maahanmuuttajaa on jne.) Saataisiin selville mikä mielipide korreloi sen kanssa miten hyvin tämä aihe tunnetaan. Ja sitten äänestäisin sitä mielipidett jonka kannattajat tietäisivät asiaan liittyvät faktat virheettömämmin, paremmin ja laadukkaammin.

Pragmaattisesti

Ensimmäinen asia on se, että asia ja se millä asiaa ajetaan ovat hitusen eri asioita. Esimerkiksi Brexitin puolelle tunnuttiin menevän aika usein aika puhtaasti asenteella englanninkielinen nimittäisi sanalla bigotry. Minua ei kuitenkaan kiinnosta minkälaiset ihmiset ajavat mitäkin asiaa. Vaan onko asia perusteltu vai ei. (Tämä eroaa myös siitä että katsotaan pelkästään argumentteja joita Brexitin kannattajat yleensä esittävät. Ja kyllä. Suurin osa kansasta voivat olla paskiaisia ja väärässä. Siksi ääriliikkeet ovat vaarallisia ja meillä on ollut kommunistisia hirmuhallintoja, islamilaisia teokratioita ja fasistisia yhteiskuntia.)

Olen nähnyt että EU on brittejen kannalta siitä erikoinen että EU on aika paljolti kaupankäyntikeskeistä. (Keskustelussa tulee vastaan Shengen johon britannia ei ole kuulunut.) Ja tällä kohden minun on vaikeaa uskoa että EU kieltäytyisi hyvästä diilistä vain siksi että britannia ei ole mukana EU:ssa.

Toisaalta EU:sta eroamisen henkenä on se, että EU päättää asioista ilman Yhdistyneitä Kuningaskuntia. Ja koska se on suuri kauppakumppani jonka rajat kuitenkin möllöttävät hyvin lähellä, se itse asiassa voi tiukentaa kauppaehtoja. On selvää että jos jotain voidaan käyttää kaupankäynnissä vipuna, sitä myös käytetään. Tässä mielessä riskinä on se että vapautta kaipaavat britit jotka ovat kyllästyneitä olemaan "EU:n kumileimasimen alla" ovat pian tilanteessa jossa EU todellakin sanelee ulkomaankaupanasioista sen puolesta. Ja tavalla jossa on kyse kaupankäynnistä jossa ei saada apuja mistään yhteisöllisyydestä. Se on taloudellisesti vähän kuin joutuisi asioista ja hinnoista ja kilpailutavoista sanelevan kartellin ulkopuolelle.

Tässä mielessä voi tulla monellakin keskenään erilaisella tavalla mieleen "No taxation without representation" -iskulauseet Yhdysvaltain sisällissodasta. (Itse asiassa iskulauseessa on hauska sävy ; Silloin tyrannia määritettiin verotukseksi ilman edustusta, nykyisin konservatiiviset patriootit USA:ssa tahtuvat määrittää kaiken verotuksen orjuudeksi..)

EU on kuitenkin siitä hankala että sen kohdalla on helppoa nähdä maksut mutta vaikeampaa nähdä mitä siitä hyödytään. ; On luultavaa että ainakin EU;n pahoin puhutut standardit voivat vaikuttaa siihen mitä tuotteita saadaan markkinoille. Britit muuttuvat irralliseksi kauppa-alueeksi joten tästä voi seurata valikoimien pienenemistä kaupoissa. Koska marginaalisia tuotteita ei kannata tuoda lisämaksuilla alueelle. (Sen kuluttajamassa on yksinkertaisesti epäkiinnostavan pieni.) Toisaalta myytäviinkin tuotteisiin voi tulla muutoksia. Sillä jos jotkut aineet esimerkiksi pyykinpesussa tai elintarvikkeissa on EU:ssa kielletty se takaa että alueelle tulee vain tuotteita joissa näitä ei ole.

Brittejen kohdalla se joutuu siis (1) joko kirjoittamaan juuri näitä pahamaineisia standardeja paljolti uusiksi tai (2) joutuu sietämään sitä että markkinoilla jos jokin kemikaali ei ole kiellettyä niin sitä tungetaan mukaan heti jos siitä voidaan jotain hyötyä vaikka tuotantosäästöjen vuoksi.

Mutta oikeasti kyse on tietenkin ollut etiikasta.

Tosiasiassa Brexit on kuitenkin kulkenut etiikalla. Sellaisilla konsepteilla kuin suvereenius ja itsenäisyys. Nämä ovat mielenkiintoisia kysymyksiä. Etenkin kun huomioidaan kontekstit joissa sitä esitetään.

Kun Brexitistä puhuva britti puhuu termistä suvereenius (sovereignty), on hyvä miettiä mitä koko käsite tarkoittaa. On selvää että termi on sidottu yksilöiden sijasta kansallistunteeseen. Se kuitenkin liittyy samalla myös autonomisuuteen.

Yksilöiden autonomisuus liittyy paljon siihen miten paljon valtaa ja riippumattomuutta heillä on. Ja monessa suhteessa nämä ovat siitä mutkikas konsepti että mitä riippumattomampi ihminen on, sitä vähemmän hänellä usein on valtaa. Ja EU:n ja valtioiden kohdalla tilanne on hyvin helposti sama. Tässä mielessä valtioiden suvereenius (national sovreignty) ei ole niin hirvittävän paljon erilainen. ; Onkin selvää että teoriassa EU -asioihin voidaan vaikuttaa äänestämällä valtaan poliitikkoja joista osa lennähtää Brysseliin. Mutta kun kokonaisuudet suurenevat yksi kansalainen on yhä selvemmin yksi "ties kuinka monesta". Päätäntävalta asiaan pienenee tässä kohden huomattavasti. Toisaalta myös ne päätettävät asiat kasvavat vastaavasti ihan jo sillä että tehty päätös vaikuttaa useampiin ihmisiin. Näin ollen yhä enemmän valtaa jaetaan yhä monemmalle ihmiselle.

Jos puhutaan maasta, ei ole selvää että onko sen kansalaisilla valtaa asioihin. Tämä on erityisen vahvasti esillä autoritaarisissa valtionjohtotavoissa kuten vaikka monarkioissa tai teokratioissa. Demokratiassa tätä yritetään lähestyä sillä että byrokraattiseen valtakoneistoon liitetään äänestystelementtiä ainakin silloin tällöin. Kuitenin näissäkin tilanteissa aika moni on - mielestäni aika ymmärrettävästi - kokenut että heidän valtansa on pientä, mitätöntä ja merkityksetöntä. Jos ihminen voi antaa äänensä mutta jos äänestetty poliitikko ei esimerkiksi pidä vaalilupauksiaan, ei hän "saa mitä tilaa". Politiikassa mainostetaan ja tärkeintä on miltä asiat näyttävät kuin mitä ne ovat. Ja tämä uhkaa sitä että kansalaisilla ei ole suvereeniutta vaan valtio on se joka on suvereeni. Ja tässä mielessä EU olisi vain iso valtio.

Kysymys on siitä onko kansalaisella valtaa lakeihin ja julkisten varojen käyttämiseen. Ja mitä näillä laeilla saadaan. Ja miten haluttavia nämä asiat ovat kansalaisille. Toisin sanoen suvereenius on helposti sellainen että on katsottava miten valtio tai EU oikeuttaa sen että päätäntävalta asioihin pienenee. Sen on tarjottava tämän tilalle haluttavia hyötyjä. Ja näiden arvioiminen on se asia joka EU:ssa on vaikeaa.

On selvää että EU -liittoutuminen tuo kansalaisille lisää vaihtoehtoja hallita omaa elämäänsä ; Itse asiassa kun puhutaan EU:sta ja sen maahanmuuttopuolesta, tulee liian helposti mieleen islamilaiset maahanmuuttajat. Eikä se, että EU:n sisällä muuttaminen on jotain joka lisää valinnanvaihtoehtoja ja todennäköisesti myös työntekoon ja ansaitsemiseen liittyviä vaihtoehtoja. Nämä vaihtoehdot tarkoittavat että EU ei pelkästään sanele ja rajoita vaihtoehtoja. Toisaalta on selvää että kaikki nämä kansalaisille annetut muuttovalinnat vaikuttavat siihen valtaan ja suvereeniuteen joka on valtiolla kansalaisistaan irrallisena konseptina. Ja toisalta se kertoo että EU:lla on näihin asioihin suvereeniutta yli tämän valtion. (Toin tämän asian esille siksi että suvereenius ei ole pelkästään hierarkinen jossa on nollasummapelistä linjalla kansalainen-valtio-EU.) Brexitissä maahanmuutto onkin jotain johon maa sai lisää valtaa. Toki jos ja vain jos puhutaan maahanmuutosta EU:n sisäpuolella. Sillä jos puhutaan maahanmuutosta EU:n alueiden ulkopuolelta, niin niitä käsittelevät muut kansainväliset sopimukset. YK ja muut vastaavat tahot ovat tällöin enemmän niitä joista "pitäisi erota". (Ja se minkälaisia eettisyys-boikotteja tästä seuraa eivät välttämättä ole kovin ... haluttavia.)

Se, mitä agrologipuolella opin oli se että maatalouspolitiikka on muuttunut monta kertaa ja sen pääsääntönä näyttää olleen se, että EU on ollut sarja päätöksiä jotka ovat olleet melko hyvin perusteltuja ja joiden ongelmalliset seuraukset ovat olleet vaikeasti ennusttettavia ja siksi suuntaa on täytynyt korjata "kohti seuraavaa, erilaista katastrofia". (Tämänlainen negatiivinen mielenlaatu on tietenkin itselleni tyypillinen osa vähän kaikessa joten tämä tuskin on kovin vahva tuomio EU:lle. Jos en väännä jotain asiaa likaiseksi, se olisi ihme. Mielenkiintoista olisikin tietää ovatko nämä katastrofit pienempiä kuin ne vaihtoehtoiset.)

Onkin mielenkiintoista että Brexit voidaan nähdä demokraattisena. Mutta tämä näkökulma on kuitenkin aika helposti konfliktissa siinä mielessä että Brexitiä on puolustettu nimenomaan tavoilla jotka korostavat sitä miten maan sisällä olevilla ihmisillä olisi vähemmän valintoja elämässään. Henkenä on ollut se, että Brexitillä on ajettu nimenomaan valtion suvereeniutta ja tässä on helposti väheksytty sekä EU:ta kylmänä ja etäisenä kumileimasimena että yksilöiden autonomiaa. Kysymys on ollut halusta määrätä jotkut ei-kansalaisiksi tai kakkosluokan kansalaisiksi. (Ja tätä on ollut, riippumatta siitä ovatko Brexit -kannattajat yleensä tälläisiä tai oliko se oikea ratkaisu.)

Teema on hyvin sama täällä kotimaassa jossa sananvapautta ja poliittista korrektiutta vastustavat ihmiset puhuvat ensin demokratiasta ja seuraavaksi puhuvat siitä miten jokin väärää mielipidettä ja uskonvakaumusta tai poliittista linjamaa edustava ihminen edustaa puupäistä vapaamatkustusta joka vaarantaa maan ja yhteiset arvot.

Ymmärrän toki tämän "hajautuspolitiikan" siinä mielessä että olen itse suosinut Keskustapuoluetta. Tämä ei tietääkseni luo uskottavuutta tai ole meriitti oikein kenenkään silmissä. Ei etenkään kaikenmaailman #koulutuslupausten ja lesssukkapolitisoinnin jälkeen. Olen tehnyt tätä siksi että puolue on usein tavoitellut sitä että eri alueilla olisi hieman erilaisia käytäntöjä. Näin ollen siinä missä monet ovat esimerkiksi halunneet tehdä uskonnonvapaudesta ja vaikka uskonnon roolissa koulusta valtakunnallisia sääntöjä, on keskustapuolueella ollut esillä näkökulmia joissa korostetaan sitä mitä alueella ja koulussa noin yleensä ajatellaan asioista. Näin ollen vahvasti uskonnollisilla alueilla voisi todella olla luontevaa että "Kirkko on luontevasti läsnä" ties missä. Kun taas Etelä-Suomessa jossa monin paikoin lapsista alle puolet on kastettu tämä voisi olla hyvin omituista ja tilannetajutonta. (Suomessa on jo nyt alueita joilla alle puolet on kristittyjä ja tilastollisesti tilanne on koululaisten kohdalla mielenkiintoinen koska mitä nuoremmaksi mennään niin sitä useammin ollaan uskonnottomia.)

Tässä mielessä ymmärränkin että dominoinnin alueellistaminen voi ajaa yksilöiden etuja. Ei siksi että he saavat tässäkään prosessissa lisää päätäntävaltaa - yhteisissä asioissa moni asia on vähän kuin pastoraalinen tilaisuus koulussa, päätös siitä onko pappi läsnä ja jos on mitä hän saa sanoa ja montako virttä on tai ei ole uskonnonharjoittamista - päätetään yläpuolella eikä kansalaisilla ole suvereeniutta tähän asiaan. Vaan sitä kautta että tässä saadaan asioita joita useampi haluaa.

EU on tässä mielessä kuten valtio. Valtio pyytää veroja. Ja niin EU:stakin tulee maksuja. ; Kun puhutaan hallinnosta, säädöksistä ja yhteisistä varoista, on selvää että killingit tähän kaikkeen tulevat jostain. Ne tulevat yleensä ihmisiltä. Yleensä ihmisiltä jotka tienaavat rahaa ja omistavat jotain. (Toisaalta voidaan nähdä että työttömyyskorvauskin tulee siitä että köyhillä on väkivaltakortti käytössään. Kuten Tyrion Lannister on viisaudessaan meille vihjannut : On vaikeaa hallita miljoonia ihmisiä jotka haluavat tappaa sinut. Köyhä voi nälkäänsä tehdä kaikenlaista. Ja se että hän ei tee jotain voi olla aivan täysin jotain jota käsitellään ns. "säästönä". Tämä on täysin irrallaan siitä että teko voi olla myös armeliaisuutta, myötätuntoa ja hyvyyttä. Ja että näillä on monille kiistatta hyvin suuri arvo. Ja että he eivät tee näitä päätöksiä tämänlaiset puolet mielessään. Mutta minulle maailma on aina aika negatiivinen...) Tämä on selvästi pois näiden ihmisten suvereeniudesta itseään kohtaan.

Suvereenius ei toisaalta ole mikään hyve sinällään. Sitä toki käytetään usein kielessä kuin se olisi sellainen. Sitä pidetään haluttavana. Se on jopa kuin sana jonka mainitseminen olisi sinällään oikeutus. Kuitenkin valtion suvereenius on vähän kuin se että valtiolla on valtaa. Valta on tärkeää jos halutaan saada aikaan jotain. Mutta jotta valta olisi hyvää sen täytyisi johtaa hyviin asioihin. Valta voi olla myös pahaa. Voidaan nähdä että jos katsotaan valtiollista autonomiaa niin Stalinin diktatuurissa ongelmana oli juuri se, että maata ei kontrolloinut oikein mikään muu valtio tai sitä suurempi kokonaisuus. Maa ei myöskään kannattanut kansalaistensa suvereeniutta. Suvereeniuden kohteena oli ennen kaikkea valtiollinen suvereenius. Tämä sama on vahvemmin esillä teokratioissa joissa ei ole yhtä johtajaa jolla on suvereenius jota hän heijastaa myös maahan jota hallitsee. Teokratiassa uskonnollinen johtaja voi kuolla ja korvautua toisella. Sillä ideologia on suvereeni ja teokraattinen valtio on tämän tärkein toimintayksikkö, sellaisenaan sisäisesti ehyt ja ehdottoman suvereeni valtio.

Tässä mielessä on syytä tiedostaa että kun puhutaan valtioiden suvereeniudesta, ollaan hyvin usein teemoissa joita löytää Achilles Mbemben "Necropolitics":esta. Sen mukaan valtion suvereenius koskee käytännössä yhtä kysymystä. Sitä kenet saa tappaa, syrjäyttää marginaaliin, ajaa lainsuojattomaksi tai jättää heitteelle. Tässä tappaminen ei välttämättä tarkoita samaa kuin teloituspartiot - joskin joskus asiat ilmenevät juuri niiden kautta. Mukaan lasketaan myös se, että se saa myös jättää auttamatta. Tätä kautta valtion suvereenius voi tarkoittaa juuri sitä että kaupunki sulkee muurinsa maahan pyrkivän edessä ja antaa tämän kuolla nälkään tai janoon porttiensa ulkopuolelle. Tai sitä että se ei auta omia köyhiään vaan antaa näiden kerjätä ja häiritä omia kansalaisiaan. (Tilanne muistuttanee sitä miten Qarthin kaupunki suhtautuu maailmaan "Game of Thronesissa"...) Tai sitä että kerjääminen nähdään niin häiritseväksi että kerjäläiset teloitetaan, ajetaan kaupungin ulkopuolelle tai ajetaan jonnekin kivenkoloon kuolemaan. "The ultimate expression of sovereignty resides, to a large degree, in the power and capacity to dictate who may live and who must die." Tässä kysymys naamioidaan toki esimerkiksi turvallisuudeksi jossa ei olisi tämänlaista likaista puolta.

Mutta meille joillekin on ilmiselvää että kaikessa on tämä likainenkin puoli ja että sekin on syytä huomata ja tiedostaa ja teeskennellä että kysymys olisi vain ihan muista asioista. Oikein kukaan ei toki kannata turvallisuutta näiden negatiivisten puolien vuoksi. Eikä niitä "tarkoiteta" kun annetaan ääni jollekin. Mutta valitettavasti ihmiset eivät elä toisten päiden sisäisistä intentioista. Päätöksistä on seurauksia ja näiden seurausten kanssa sitä eletään. Politiikassa juuri näiden seurausten puoli on se joka korostuu, koska politiikka ei ole uskontoa joka sanoo miten ihannetilanteessa pitäisi elää vaan se on sitä likaista käytäntöä joka sanoo miten pitää tulla toimeen sen kanssa että elämme maailmassa jossa ihannetilanteesta poikkeaminen tuntuu olevan käytäntö. (Jopa sellaisella tasolla että se pakottaa kyseenalaistamaan ne jumalat joihin moni uskonto tuntuu viittaavan. Kyseenalaistamaan joko heidän hyvyytensä ja sen ovatko he seuraamisen arvoisia. Tai jopa näiden olemassaolon.)

Politiikka on käytännössä "yhteisistä asioista päättämistä" tavalla joka on käytännössä jonkinlaista soveltavaa etiikkaa rajallisella budjetilla.

Miten toimia zombieapokalypsissä?

"Walking Dead" -sarja on kohtuullisen yhteiskunnallinen. Mutta sen sisarsarja "Fear the Walking Dead" on tätä alleviivaavammin.

Se myös ottaa jonkin verran enemmän kantaa esimerkiksi zombienpuremiin. Sarjojen kiinnostava puolihan on siinä, että siinä on hitaita zombieita. Ja zombieapokalypseissä on syytä tietää että leviämisnopeus on hyvin tärkeä. Ja kysymys on siitä miten zombiet kasvavat yli kriittisen massan. Sillä mitä useampia zombieita on, sitä useampi ihminen muuttuu zombieksi. Hitailla zombieilla joiden puremaan kuolee pitkällisesti kuten "Walking Deadissa" tämä luku on suuri. Kriittinen massa on helpompi saavuttaa jos zombiet ovat nopeita ja muuntumien zombieksi tapahtuu nopeasti. Sarjoissa tämä onkin selitetty siten että tosiasiassa kukaan ei kuole zombievirukseen. Se on vähän kuin HIV. Sen kuolettavuus on tavallaan nolla vaikka se toisaalta onkin merkittävä. Jokainen on jo viruksen kantaja joka muuttuu zombieksi oli kuolinsyy sitten mitä tahansa. Ja tätä kautta epidemian laajuus on mahdollinen. "Fear The Walking Dead" esittääkin suoraan että ihmiset eivät kuole zombienpuremaan. Olisikin omituista jos kaikki virusta kantavat kuolisivat saatuaan virusta puremasta. Sen sijaan puremassa on bakteereita jotka infrastruktuurin romahtamisen jälkeisessä maailmassa ovat tappavia. Näin ollen zombienpurema on hieman kuten Walking Deadin vankilassa levinnyt epidemia. Joku epäili että zombievirus oli muuttunut ilmalevitteiseksi. Mutta kyseessä oli ihan vaan jokin muu tauti.

Ja koska kaikki ovat kantajia, selitys leviämiseen haetaan muualta. "Fear The Walking Dead" puhuu rokotuskampanjoista ja tämä vihjaa että tämä olisi epidemian alkulähde. Jonkinlainen manipuloitu salaliittoinen Big Pharma.

Muutoinkin "Fear The Walking Dead" on paranoidi. Siinä on vielä paljon ihmisiä. Ja heitä jätetään melko paljon heitteelle. Tämä on mielestäni hyvin kiinnotavaa sillä sarja rakentaa paljon konflikteja sen varaan, että pelastetaanko joitain ihmisiä vai ei. Tässä kohden ongelma vertautuukin hyvin maahanmuuttokeskusteluun ja siihen minkälainen maahanmuuttokriittinen on parhaimmillaan (ei ironisesti ilmaistuna). ; Ei ole väliä onko kyseessä Amerikan Kansalainen vai Meksikaani. Periaate on sama ; Kun ihminen ottaa vaikka veneeseensä tuntemattomia, hän tekee eettisesti humaanin teon. Kuitenkin samalla nämä tuntemattomat ovat riski. He voivat esimerkiksi yrittää ottaa valtaansa veneen. Kenties avutonta teeskennellään jotta saadaan ryöstettyä vene, sen ruoka, lääkkeet ja polttoaine. Ja vaikka riski tälle olisi pieni, niin kysymys on siitä että tämä riski on niin vakava että sitä ei oikein voi ottaa.

Siksi olisikin hyvä että sarjaa katsova maahanmuuttokriittinen näkee että miksi ne ihmiset jotka haluavat ottaa maahan pakolaisia tekevät mitä tekevät. Samalla tietenkin voi antaa ymmärrystä niille jotka leikkaavat köydet poikki avuttomien ihmisten pelastusveneistä ja tuomitsevat heidät tätä kautta käytännössä kuolemaan.

Itse asiassa riskienotto jossa ryhmään ei oteta uusia onkin toimiva ja turvallinen strategia. Aina siihen asti, kunnes tilanne tulee siihen tilanteeseen jossa on toimittava ryhmissä. Kun oma itseään varovaisesti suojellut ja tätä kautta pieni ryhmä kohtaa suuremman ryhmän, se on pulassa. Ja siinä vaiheessa on turhaa lähteä kelaamaan aikaa takaisinpäin ja miettiä että jos oltaisiin otettu mukaan lisää ihmisiä niin sitten meillä olisi kiitollisuudenvelassa olevia ihmisiä ja isompi joukko. Sellainen joka voisi tämän skisman voittaa. Kun nyt taas ei. Varsinaisessa "Walking Deadissa" tämä onkin ymmärretty. Sarja on viime aikoina muuttunut yhä enemmän yhteiskuntaa rakentavammaksi. Ja melko pelottava uusi pahiskin on sellainen, että se on saavuttanut mahtinsa sillä että se sitouttaa alleen hirveän määrän ihmisiä. Ei siis jätä heitä avuttomaksi, vaan komentamalla heitä voimalla ja keräämällä veroja.

Passiivis-aggressiivisuuden käytön etiikkaa

Olen "omilla teilläni" jatkanut passiivis-aggressiivisuudesta aloittamaani keskustelua. Se on ollut hyvin erikoista. Tämä on aihe joka ei ole ollut filosofisen keskustelun keskiössä. Se on kuitenkin hyvin tavallinen ja kohdattu asia. Erityisesti sen kokeminen näyttää olevan hyvin muistettua. Aihe voi siis ansaita enemmänkin mietintää.

Itselleni asia on ollut melko yksinkertainen. Oma suhteeni passiivis-aggressiivisuuteen on ollut se, että se on lällättelyä. Se on strateginen tilanne jota olen tehnyt silloin kun olen tulkinnut/tuominnut/kokenut jonkun ihmisen (1) sellaiseksi että hänen kanssaan keskustelu on mahdotonta (2) sellaiseksi jonka läsnäollessa on menossa valtapeliä tai ärsyttävyyttä jonka vuoksi vaikeneminen ei ole vaihtoehto. Tässä mielessä passiivis-aggressiivisuus on strategia. Strategia joka tehdään jossain määrin siksi että takana on syvä turhautuminen, ajatus omien vaikutusmahdollisuuksien rajallisuudesta. Siinä on itsekin menty aika pohjalle. Ollaan jossain määrin tilanteessa jossa keinot ovat loppuneet ja ollaan tilanteessa jossa moraali on rikkaitten luksusta. (Kun rikkaus loppuu ja syvä absoluuttinen köyhyys alkaa, käynnistyy nälkäkuoleman välttely ryöstöin, kidnappauksin ja vauvojen syömisin.)

Usein tällä ilmaistaan halveksuntaa kun halveksuntaa ei saa osoittaa. Tästä esimerkkinä olkoot blogiini tullut kommentti uskonnollisesta julistajasta joka käännyttää ja jossa lopun hymiöt ovat loukkauksia. Kun uskovaisen tulee rakastaa ja olla ystävällinen, tästä otetaan helposti kuori. Kysymys on jossain määrin pelkuruuden ja vihan yhdistelmän naamiointi hyveellisyydeksi. Tässä ei ole välttämättä kokemus keskustelun loppumisesta vaan enemmänkin siitä että ajatellaan tämänlaisen lähestymisen jotenkin murtavan vastapuolen kuorta. Teoria on käytännössä eitoimiva. Mutta se selittää miksi sitä törmätään myös julistuksessa. Julistuksessa jonka ytimessä on ajatus toisen pelastamisesta ja siitä että tämän toisen mieli todella saadaan muuttumaan informoinnin edetessä.

Kuitenkin joskus passiivis-aggressiivisuutta voidaan lähestyä jopa hyveellisyyyden kautta. Esimerkiksi eräs ihminen kertoi että hän on passiivis-aggressiivinen silloin kun tarjolla olevat vaihtoehdot ovat sitä julmempia. Eli jos esimerkiksi pitäisi olla aggressiivinen jollekin ihmiselle joka kestää aggressiivisuutta huonosti. Tällöin passiivis-aggressiivisuus voi olla verrattavissa Gandhin passiiviseen vastarintaan. Tällöin siihen voidaan liittää terminologiaa joka hakee "pelkuruuden" ja "kaksinaamaisuuden" sijaan perustansa eettisemmin väritetyistä konsepteista. (Mikä on sinänsä mielenkiintoista koska olipa käytössä mikä tahansa teoria passiivis-aggressiivisuuden taustasta, niin passiivis-aggressiivisuus kuitenkin koetaan samalla tavalla.)

Se oli vitsi, vitsi

Eräs miekkailutoverini oli vieraillut paikassa jossa oli runsaasti vasemmistolaisia feministejä. Hän oli kertonut siellä vitsin homoseksuaaleista. "Tiedätkö mikä on kauheampaa kuin holokausti?" - "No homoseksuaalisuus." "Mutta miksi homoseksuaalisuus on niin kauheaa?" - "No, koska se on kauheampaa kuin holokausti." Tässä kontekstissa vitsi ei tietenkään naurattanut ketään. Kuten ei ollut sen tarkoituskaan. Kyseinen henkilö ei ole homovastainen vaan "vitsin" synnytti nimenomaan tapahtumisen konteksti.

Josta päästäänkin suoraan etiikkaan.

Hyvin usein kun kerrotaan vitsi, se koetaan joksikin joka voi olla hyvinkin makaaberi ja loukkaava koska sitä ei tarkoiteta. "Se on vain vitsi" on puolustus. Mutta miksi näin ajatellaan olevan? Onko esimerkiksi loukkaava lausunto vähemmän moraaliton jos se on samalla hauska? Kysymys on relevantti sillä hyvin usein kun käytetään tyylikeinona ns. halpaa sarkasmia, niin tosiasiassa viestillä halutaan alleviivata sitä mitä tosiasiassa tavallaan tarkoitetaankin. Tämä vain tehdään liioitellen. Ja tässä tilanteessa hauskuus syntyy helposti siitä että jaetaan sarkastisen lausujan maailmankuva. Jolloin rasistien kesken kerrottu natsivitsi on itse asiassa kontekstissaan tehokas vitsi joka huomioi kertojan ja yleisön. Mutta tätä voidaan pitää jopa vihaa lietsovana. Näin ollen vitsiys voisi itse asiassa periaatteessa pahentaa teon moraalittomuutta.

Puolustus siitä että jokin asia on vain vitsi viittaakin usein nimenomaan siihen että vitsi on kerrottu tavalla jossa ei puhuta vakavasti. Voidaankin nähdä että vitsiys lieventää lausunnon moraalittomuutta jos tämä epätotuusluonne tuodaan vahvasti esille. Lisäksi voidaan nähdä että huumori voi herättää tunteita ja tiedostamista. (Puhumatta siitä että vakaville asioille nauraminen voi olla terapeuttista tai defenssi maailman kauheuden edessä.) Kun vitsi kerrotaan nimenomaan kaikinpuolin tiedostetusti epätotena, mauttomuus viittaa nimenomaan siihen että vitsin kertojalla on etiikan ja tyylin taju. Tyylirikko on tahallinen.

Tässä mielessä miekkailukaverini vitsitempaus oli eettisempi kuin jos se olisi tehty heteropride -kerhossa. Homofoobikkojen kerhossa se voisi naurattaa. Homofoobikkonatseille vitsi voisi olla hervottomasti naurattava. (Tai sitten ei ehkä kuitenkaan, koska vitsin laatu ei ollut kummoinen. Mutta olisi naurattanut tämä huomioonottaen aika paljon enemmän kuin feministejä kuitenkin.) Vitsi olisi vitsi sellaisessa tilanteessa jossa sen kertominen olisi ollut hyvinkin epäeettinen. Kun se kerrottiin paikassa jossa sen hyveellisyys oli suurimmillaan se ei itse asiassa naurattanut vaan tyrmistytti. Vitsin vitsiluonne jossain määrin tuhoutui tässä yhteydessä.

Ongelmana on tietenkin se, että huumori on useimmiten kuitenkin keino paljastaa totuutta. Moni kertoo vitsejä kuin narri. Tällöin vitsin tehtävänä on paljastaa epämiellyttäviä totuuksia vaikka vallanpitäjistä. Asioita joita ei uskalleta kertoa tai sanoa ääneen koska etiketti ja hyvät tavat estävät. Toisin sanoen vitsit kerrotaan useimmiten totena kuin epätotena. Silti "se on vain vitsi" -puolustus on yleinen. Käytän sitä joskus itsekin.

Tyttöjen ympärileikkaus naisten asialla?

Naisten ympärileikkausta on pidetty absoluuttisena pahana. Jonain joka on sellaista että sitä ei voi hyväksyä oikein missään muodossa. (Toisin kuin poikien ympärileikkaus joka paitsi ei ole barbaarista niin on myös laillista.) ; "Medical News Today" kuvasi sitä miten naisten ympärileikkaukseen voidaan suhtautua. Se on äärimmäisen yleistä monissa osin maailmaa. Esimerkiksi Somaliassa vain 3% tytöistä ja naisista ei ole ympärileikattu. Tämä on tietenkin suuri huolenaihe monille länsimaalaisille.

Kuitenkin samalla naisten ympärileikkaukselle on myös puolustuspuheita. Länsimaisessa kulttuuripiirissä vaikuttavat Dr. Kavita Shah Arora ja Allen J. Jacobs esittivät, että naisten ympärileikkaukseen tulisi suhtautua siten että osa niistä hyväksyttäisiin.; Kevyimmät naisten ympärileikkauksen muodot kun ovat hyvin lähellä poikien ympärileikkaamista. Tässä he esimerkiksi haluaisivat että ympärileikkauksesta käytettäisiin kevyemmissä muodoissa lievempää nimeä. Jos ihmiset yleensä suosivat ankaraa nimeä "Female genital mutilation (FGM)", pitäisi niitä kutsua "female genital alterations (FGAs)".

Tätä puolustetaan asenteilla jotka ovat tuttuja niistä näkökulmista joissa korostetaan että on hassua jos ollaan suvaitsemattomia suvaitsemattomuutta kohtaan. Sillä kulttuurisena argumenttina on että naisten ympärileikkauksen vastaustaminen kategorisesti ja aina on "Culturally insensitive and supremacist and discriminatory towards women." Koska monissa kulttuureissa ympärileikkaus liittyy siihen että tytön katsotaan heijastavan kulttuurinsa hyviä arvoja ja olevan tätä kautta esimerkiksi hyvä aviopuoliso. Ympärileikkaus liittyy naiseuteen, kauneuteen ja sosiaaliseen hyväksyttävyyteen. "As a cultural rite, it signifies a means of making girls and women physically, aesthetically or socially acceptable to men."

On kyllä yleisesti ottaen tunnettua että eetikot ovat usein melko hirveitä. Etiikassahan on yleensä kysymys käsiteanalyysistä jossa jostain premisseistä johdetaan erilaisia johtopäätöksiä. Näin ollen tämäkin argumentti voidaan nähdä käsitteiden välisiä suhteita selventävänä. Mutta on kuitenkin selvää että sillä on poliittinenkin ulottuvuus.

Itsestäni kiinnostavaa on huomata että usein kulttuurin vakiintuneita arvoja pidetään hyvin suuressa arvossa. Uskonnot ja kulttuurit hamuavat usein yhtenäiskulttuurihenkisyyttä. Ja tässä voidaan luoda iskulauseita joissa "vähemmistö pilkkaa enemmistön arvoja". Samalla tuetaan dogmejaan heiluttelevia uskontoinstituutioita jotka sitten edustavat näiden arvojen "muistipankkia".

Tässä kulttuurissa syntyy tietenkin ajatuksia siitä että suvaitsemattoman tulisi suvaita suvaitsemattomuutta. Ja että kysymys on vain uskonnonvapaudesta ja arvoista. Että itse asiassa esimerkiksi homojen avioliittoon pääseminen romuttaa avioliittoinstituution merkityksen ja arvon. Eikä huomata että tosiasiassa tässä väitetään että sosiaalisesta hyväksyttävyydestä, esteettisyydestä, kauneudesta ja jopa mieheydestä ja naiseudesta on tehty ehdollisia.

Itse näkisin päinvastoin niin että ihmisarvoa ja ruumiillista koskemattomuutta koskevat asiat eivät ole ansioita vaan itseisarvoja. Näin ollen esimerkiksi ihmisarvoa ei voisi menettää. Se olisi ansaitsematonta ihmisarvoa (dignity) moni sekoittaa tämän välineillä tavoiteltaviin arvoihin jotka on ansaittava ja johon liittyy kunniaa (honour). Tässä näkökulmassa naisen ympärileikkaamattomuus ei itse asiassa tuhoa mitään ihmisarvoa, kunhan vaan paljastaa että ympärileikkauskulttuurissa ihmisarvo on ehdollista. Se naisen arvon romahtaminen joka syntyy ympärileikkauksen kieltämisellä ei ole ympärileikkauksen ansiosta syntynyttä. Vaan syntyy siitä että kyseinen kulttuuri riistää arvon naisilta joille sitä ei ole tehty. Ja tätä yrittäessään se riistää jotain jota ei saisi edes yrittää riistää. Eli sen pahempi kulttuurille.

Vihastumisen kalkyylistä.

Onko asiaankuuluvan ja hyväksyttävän väkivallan ja muun aggression todennäköisyys suoraan verrannollinen resurssien arvoon ja niiden pitämisen potentiaaliin ja kääntäen verrannollinen riskiin?

Toisinajattelu sairautena

Mielenterveysongelmia on katalogisoitu (DSM-IV) ja tässä yhteydessä on ollut keskustelua siitä että toisinajattelusta tehtäisiin mielenterveysongelma. Olin sellaisella itseriittoisella tavalla huvittunut koska diagnoosi vaati tiettyjä tunnuspiirteitä. "the manual identifies a new mental illness called “oppositional defiant disorder” or ODD. Defined as an “ongoing pattern of disobedient, hostile and defiant behavior,” symptoms include questioning authority, negativity, defiance, argumentativeness, and being easily annoyed". Toisaalta ehdotuksia on ollut muihinkin sellaisiin piirteisiin joita pidetään enemmän "persoonallisuuden piirteinä" kuin ongelmina "...include arrogance, narcissism, above-average creativity, cynicism, and antisocial behavior. In the past, these were called “personality traits,” but now they’re diseases. And there are treatments available." Sama ilmiö koski myös sitä että uskonnollisesta fundamentalismista tehtäisiin sairaus.

Tässä kohden on syytä puhua medikalisaatiosta. Siitä miten erilaisille asioille annetaan määritelmä, sairauden piirre ja niihin sitten hoito. Jossain määrin mielenterveyden kohdalla onkin haasteena se, että mikä ylipäätään on sairaus.

Tavallisesti "hulluus" tulee arkikielisessä keskustelussa vastaan hieman erikoisissa yhteyksissä. Jopa Richard Dawkinsin tyyliset ihmiset väärinkäyttävät lääketieteen "deluusio" -sanaa yhteydessä joka on enemmän arkikielinen kuin tieteellinen. Tällöin usein korostuu se, että henkilöllä on epätosia uskomuksia. Esimerkiksi moni ateisti voi aivan suoraan naureskella että uskovainen on mielipiteensä vuoksi automaattisesti jotenkin "pihalla" ja "pöpi".

Kenties uskomukset ovat epätosia ja niiden todistaminen on äärimmäisen ei-argumentoitavissa. (Näin näyttää kovasti olevan.) Mutta tosiasiassa tämänlainen luokitus on usein enemmän maailmankuvallista. Se muistuttaa jossain määrin sitä kuinka kerettiläisiä on tuomittu. Tätä on tosin tehty avoimesti uskonnon nimissä eikä keksimällä tekosyitä. Toki tämä medikalisointi on nykyaikaa siinäkin mielessä, että ateismia tupataan psykologisoimaan vaikka puhumalla "erämaakausista" tai "äitihaavoista". Ja viittaamalla siihen miten ateismi johtuu Jumalavihasta tai autismista. Nämä ovat merkkejä siitä että uskonnollinen ja maailmankuvallinen vallankäyttö hakee kielensä siitä mikä nähdään vaikuttavaksi. Kuten lääketieteestä.

Medikalisointi tunnetaan toki myös kommunistien Venäjällä jossa usko siitä että kommunismi ei ole tosi luokiteltiin yhdeksi skitsofrenian alatyypiksi. Tämä on hyvä muistutus siitä että vaikka uskonto on usein tekosyy toisten tallaamiseen, tosiasiassa uskonto on syy tallaamiseen lähinnä siksi että uskonnoilla on ollut valtaa. Jos uskonto korvataan lääketieteellä niin sitten ihmiset tallaavat tämän avulla. Siksi psykologia ja lääketiede ovat korvanneet monin paikoin uskonnollisen tallaamisen niin että jopa uskonnollisten motiivien sävyttämä tallaaminen joudutaan kuvailemaan medikalisoidulla kielellä.

Tässä prosessissa usein korostuukin yllättävän vähän käytäntö. Se, joka taas valtaosin vaikuttaa psykologiassa. Psykoottinen deluusio näkyy siten että epätosi uskomus tai ajattelutapa estää elämän. Jos mieli on tilassa jossa henkilö ei kykene pitämään huolta itsestään, on häntä syytä auttaa. Ja tätä on syytä tehdä siitä huolimatta ovatko uskomukset tosia vai eivät.

Siksi onkin syytä huomata että kenties toisinajattelun takana on huomio siitä että se tekee elämisestä hyvin vaikeaa. Ihminen on sosiaalinen eläin ellei peräti megasosiaalinen eläin. Ja antiautoritaarinen non-konformisti kärsii jossain määrin. Kysymys onkin siitä että mikä lasketaan merkittäväksi ongelmaksi ja mikä vähäpätöiseksi ja toissijaiseksi onglemaksi. ; Tästä hyvänä muistutuksena on se, että menneisyydessä homoseksuaalisuutta pidettiin mielenterveyden häiriönä ja tätä seurasi erikoinen vaihe jossa "itseä häiritsevä homoseksuaalisuus" oli ongelma. ; Ilman diagnoosia ei voi saada apua jos kokee elämänsä hankalaksi homoseksuaalisuutensta - tai vaikka nonkonformistisuutensa vuoksi.

Siksi onkin syytä katsoa sitä että onko ongelma potilaan itsensä elämässä selviämisen kannalta relevantti. Voidaanko ongelmaan puuttua ilman diagnoosia. Ja mitä hoito on. On eri asia lähettää "uudentyyppinen skitsofreenikko" lobotomiaan tai eheytymään Siperiaan kuin antaa tälle pilleri nautittavaksi pari kertaa päivässä jolla tämän luonne tasaantuu.

Onkin mielenkiintoista muistaa että se, että käytöstä voidaan muuttaa jollain lääkityksellä ei tarkoita että kyseessä on sairaus ja muutos on lääkettä. Mutta tämä on monessa kohdin perimmiltään eettinen kysymys jossa määritellään terve ja sairas. Esimerkiksi jos nonkonformismi määritellään sairaudeksi, on syytä miettiä (a) syntyykö siitä ongelmia normaalissa elämässä (b) voidaanko ongelmat korjata lääkityksellä ja (c) mitä tämä hoito on.

Mutta tämä on tietenkin vaikeaa koska oikeasti mielenterveysongelmissa on valtava stigma. Ja suuressa määrin suuttumus vaikka fundamentalismin mielenterveysongelmaistamisessa ei oikeasti ole siitä että onko nonkonformismi ongelma joka on parannettavissa. Vaan siinä että "hulluja halveksitaan yhteiskunnassa noin yleensä". Mielenterveysongelmat eivät ole hyviä työnsaannissa ja niistä voi tulla pakkokerrottava este joka häiritsee omaa elämää. Tai sitten jotain jota pitää salailla.

Sattumalla tapetut

Tom Kärnä ehdotti aiemmassa blogauksessani käsittelemääni ongelmaan ratkaisuksi "Kysymykseen keinoälyn ohjaamasta autosta voisin sanoa, että keinoälyn tulisi onnettomuustilanteessa, jossa muita ihmisiä mukana, arpoa oikea toimintatapa ja sitten toimia sen mukaan." Eli trolley problemin kaltaisissa onnettomuustilanteissa joissa on eri skenaarioita joissa kuolee eri määrä ihmisiä kuolevaa ei saisi ikään kuin predestinoida. Kaikilla olisi jonkinlainen mahdollisuus selviämiseen.

Tämä on hyvin kiinnostava näkökulma.

Sillä yleensä ajatellaan että sattuma on mielivaltaa ja eettisyyden vastakohta. Nykyisessä kulttuurissa utilitarismilla on ollut paljon valtaa. Ja sen piirissä päädytään yleensä tilanteeseen jossa pitää pelastaa suurin määrä ihmisiä. Näin ollen bussilastillinen lapsia pitää pelastaa joka kerta ja se yksinäinen autossaolija surmata joka ikinen kerta. Sillä enemmän elämiä on enemmän elämiä.

Toisaalta enemmän määrän pelastaminen voidaan oikeuttaa demokraattisella periaatteella ; Voidaan olettaa, että suurin osa ihmisistä haluaa elää. Ja tätä kautta jokainen äänestää oman henkensä säilymisen puolesta. Autossaolijan ääni painaa ja se tavallaan "poistaa yhden äänen" bussin puolelta. Kun bussikuski ja autokuski ovat äänestäneet toisensa pois, jäljellä on vielä kyydissäolevat koululaiset. Jokaisen ääni painaa mutta lopputulos on silti aina tietty.

Näin ei todellakaan väistämättä ole.

Monesti vaikeissa tilanteissa on koettu että on oikeudenmukaista että arpa ratkaisee. Tämä toki miellyttää erityisesti niitä ihmisiä joiden mielestä sattumaa ei tosiasiassa ole lainkaan olemassa, vaan satunnaisiksi koettujen asioiden takana on jokin fortuna tai muu jumaluus. Tässä teologisessa käänteessä mielessä Kärnän lausunto muuttuu muotoon "antaa jumalan valita."

Mutta ei-teologisessakin kulmassa näkemyksellä on kannatusta. John Taurekin "Should the Numbers Count" käsittelee asiaa juuri samanlaisella asenteella kuin Kärnä. Taurekin näkemys nojaa (aiemmassa blogauksessanikin mainitsemaani) ex post/ex ante -psykologiaan. Hän huomauttaa, että hyvä on itse asiassa aina suhteessa johonkin. Ei suhteessa ei-kehenkään.

Ja näin ollen jos sinulla on omistuksessasi jotain jolla voit joko pelastaa itsesi tai pelastaa bussilastillisen koululaisia kuolla itse, niin silloin ehdottomasti ei ole sinulle parempi pelastaa niitä koululaisia. Ongelma tosin myös säilyy. Jos sinun on valittava kuka pelastuu, on kuitenkin kysymys siitä miten paljon arvostat tätä yhtä pelastettavaa suhteessa näihin muihin. Ehkä olet perussuomalainen joka ajattelee että autokuskilla on perhettä kun taas autossa olevat rääpäleet ovat vain jotain ikäviä maahanmuuttajia joista kasvaa "partalapsia" raiskaamaan ylevän valkoisen rodun naisia. Tai mitä vaan mihin liittyy arvostuksia. Vähemmällä voi olla arvoa joten tätä kautta autoon voidaan ohjelmoida mitä tahansa.

Selvää on, että jopa demokratiassa on vastassa tilanteita joissa "ei ole reilua jos vähemmistöillä ei ole koskaan edes mahdollisuutta". Eli pelkkä puhdas enemmistön valta voi johtaa hyvin ongelmallisiin tilanteisiin kun enemmistö päättää olla pelkän lukumääränsä voimalla häijyjä vähemmistöille. Taurekin mielestä tälläisissä skenaarioissa pitäisikin antaa jokaiselle jokin mahdollisuus. Esimerkiksi jos koulubussissa on kymmenen kertaa enemmän ihmisiä, voisi olla reilua että

Toki tässä haasteena on se, että pitäisi silti antaa eri skenaarioille jokin todennäköisyys, vaikka päättää että se on sama ajajalle ja bussilastilliselle lapsia. Tai sitten sitä voidaan painottaa niin että bussissa olevan henki olisi samanarvoinen kuin auton kyydissä oleva. Ja todennäköisyydet painotetaan niin että bussissaolijoiden määrä tekee mahdollisuudesta suuremman, mutta ei täysin ennaltapäätetyn. Taurekista näin pitäisikin tehdä. Pitäisi yksinkertaisesti heittää noppaa.