Lajin synty

Kreationistien perusiskulause on, että Darwin ei olisi selittänyt lajien syntyä kirjassaan "Lajien synty". Kuitenkin teoksen pohjalle ja taakse voidaan nähdä lajiutuminen, joka eriyttää lajeja, eli yhdestä lajista tulee kaksi lajia jotka eivät enää lisäänny keskenään. Tämä on prosessi jota on havaittu tapahtuneeksikin.

Ja jos tätä mietitään selityksenä, niin näsäviisas voisi sanoa että Darwinin selitys koski juuri lajien syntyä. Ja että tästä olisi erikseen katsottava kysymystä siitä onko tämä selitys myös tosi selitys ja tieteellisesti perusteltu selitys. (Ja kenties jopa se, onko naturalistinen selitys sellainen joka vaaditaan joten olisiko selityksen puutekaan ongelma.)

Darwin ei selittänyt elämän syntyä, joten auki jääväksi ongelmaksi jäi vain lajin synty.

Rotupuhtausoppia 2000 -luvulla

Kun aikanani opiskelin jalustusmenetelmiä, tulin jonkin verran tutustuneeksi myös alan historiaan. Merkittävää on, että varhaisin ajatus jalostuksesta keskittyi rotukonstanssioppiin, tutummin ns. rotupuhtausoppiin. Sittemmin tämä näkemys on hylätty. Sittemmin asiaa on mutkistanut esimerkiksi tieto heritabiliteetista joka on geenien kombinaatiosta, yhteisvaikutuksesta, johtuva piirre. Ja huolta on keskitetty sisäsiittoisuuden välttämiseen. Nykyään esimerkiksi kanoja ja sikoja jalostetaan siten että jalostetaan puhtaita linjoja ja näiden risteymillä tuotetaan hyvin ennustettavanlaatuisia jälkeläisiä lihan ja munantuotantoon. (Jalostusyksilöt eivät siis olekaan enää sama kuin tuotantoeläinlinja.)

Tai tavallaan ei. Sillä toinen geenien yhteisvaikutusta koskeva ilmiö on olemassa. Se on lajiutumisen kannalta merkittävässä roolissa. Kyseessä on ulkosiitosdepressio (outbreeding depression). Ja tämä asia muistetaan esimerkiksi "Takkiraudassa". Kun hän puhuu koirista, häneltä kysytään ihmisistä "Ja kun ihmiselläkin on geenit, niin ym pätee meihinkin. Siis kun esim. itäaasialainen ja negroidi saavat lapsen, tuloksena voikin olla heikompi ja sairaampi yksilö? Onko olettamukseni väärä?" ja hän vastaa "ihminen on biologinen olento, ja noin on todellakin vaara käydä."

Ja Takkirauta ei ole asian kanssa yksin. Googlaamalla "outbreed depression in humans", löytää netintäydeltä materiaalia. Kuvaavaa on, että suositut eivät ole tutkimuksia, vaan keskustelufoorumeita. Sellaisia kuin oikeistolaisesti painottunut pääasiassa konservativiinen "the politics forum". Ilmiötä näyttävät ottavan vakavasti tietyt poliittiset ryhmät. Tämä ei ihmetytä, sillä julkinen salaisuus on että rotujen väliset avioliitot eivät olleet suvaittuja. (Erikoinen asia on se, että puolisoni sisar oli jonkin aikaa aviossa USA:laisen mustan miehen kanssa. Ja tämän miehen suku paheksui "sekarotuista avioliittoa". Tämä ei ole vain valkoisten miesten asia.) Sama poliittinen klusteri joka arvosti saman rodun välisiä avioliittoja sekarotuavioliittojen yli koska he pitivät "rotuja sateenkaaren väreinä jotka on pidettävä erillään eikä kysymys ole halveksunnasta" on sitä joka mielellään keskustelee sukupolvi-pari myöhemmin siitä miten ulkosiitosdepressio saattaa iskeä sekarotuisten avioliittoihin.

Tämä ulkosiitosdepressio ei kuitenkaan tee tästä kovin relevanttia ihmisten kannalta. Sillä onhan sen vastakohta (inbreed depression) myös olemassa. Sisäsiittoisuus ja ulkosiittoisuus voivat tuottaa ongelmia, mutta se että ihminen on geneettinen kokonaisuus ja nämä ovat geneettisiä ilmiöitä ei tarkoita että nämä realisoituisivat. Esimerkiksi voisi olla mahdollista että olisi sisäsiittoinen kansa jonka jälkeläiset olisivat sairaampia. Meillä on faaraot demonstroimassa tätä, muta silti hyvin harva ihmisryhmä kuitenkaan oikeasti on tämänlainen.

Sillä ilmiö on yleisempi tietyissä tilanteissa ja merkityksetön toisissa. Fred van Dyke korosta "Conservation Biology: Foundations, Concepts, Applications" -teoksessa miten se on yleisempää kasveilla kuin eläimillä. Ja että kasveissa se on yleistä niilä lajeilla joille itsepölytys on ollut pitkään tavallista. Toki tämä ei tarkoita sitä että ihmisillä ei voisi olla ulkosiitosdepressiota. Mutta tämä on tärkeä vihje. On hyvä katsoa muuta kuin sitä että "onko ihmisellä geenit" -tason vihjailuja. On hyvä katsoa kuvaako ihmistä todella jokin sen tapainen joka on mustavariksen ja tavallisen variksen välillä. Eli ne kyllä lisääntyvät keskenään, mutta jälkeläinen on huonommin toimeentuleva kuin jälkeläinen muutoin olisi.
1: Kreationistien on joskus vaikeaa ymmärtää lajiutumisprosessia. Esimerkiksi juttelin erään jehovan todistajan kanssa siitä miten lajiutuminen vaatii isoa geneettistä eroavaisuutta. Hänestä se tarkoittaa sitä että tätä populaatiota ei voi syntyä koska miten tämä geneettisesti erilainen olisi voinut lisääntyä aiemmin. Kysymys olisi rationaalinen jos populaatiot olisivat geeneiltään fiksoituineita, mutta mutaatiot lisäävät variaatiota vähittäin joten populaatiot voivat erkaantua. Kreationisti on niin kreationistipremissien lumoissa että ei ymmärrä miten evoluutio voisi toimia heti jos näistä oletuksista luovutaan. Tätä prosessointisolmua on hauskaa seurata sivusta. Sen tielle on inhottavaa jäädä.

Ulkosiitosdepressio vihjaa alkavaan lajiutumiseen. Ja se taas vaatii syvää variaatioklusteristojen syntyä. Ja se, mikä on jännittävää ihmislajissa on se, miten läheistä sukua kaikki ihmiset ovat toisilleen. Ihminen ajattelee että erojen täytyy olla valtavia kun aasialaisen erottaa afrikkalaisesta yhdellä vilkaisulla. Mutta tämä on osittain harhaa. Syynä on se, että ihminen on läpikäynyt tiukan pullonkaulan. Ja jos Haldanen laskelmista voidaan jotain oppia, niin sen, että geenien yleistyminen ja geneettisten erojen synty vaatii yllättäviäkin määriä aikaa. Summana on se, että ihmisiä on paljon verrattuna geneettiseen diversiteettiin. Ulkonäkö hämää tässä kohden yllättävän paljon. Ja se ohjaa intuitioita harhaan. "After all, there are seven billion humans on Earth! That’s a lot of Homo sapiens. And we don’t all look similar; there is incredible phenotypic diversity within our species. There are people with all different shades of skin colour, hair texture, height, weight, shape, and size. In contrast, chimpanzees, bonobos, gorillas, and orangutans all have relatively small populations. In the wild, there are /250,000 chimpanzees, /110,000 gorillas, /60,000 orangutans, and /50,000 bonobos. Furthermore, there appears to be relatively little phenotypic diversity among these species. It is difficult to tell different subspecies of great ape apart, even for experts! So why are all the great apes more genetically diverse than us? Shouldn’t a species with 7 billion phenotypically diverse individuals be more genetically diverse than species with less than a million individuals that all look relatively similar? Apparently not; molecular anthropology is teaching us that our differences are genetically superficial."

Kyllä näiden ulkosiitosjuttujen
lukemisesta jonkinlainen
depressio tulee, väistämättä.
Pian joku sanoo, että ensin
halutaan naimisiin neekerin
kanssa ja tämä on portti siihen
että avioidutaan gorillojen kanssa.
Moneen taipuu naturalistinen
sodomiitti mielineen ja vehkeineen.

Nyrkkisäännöksi onkin itse asiassa "melko kliseenomaisesti" sanottu että koko ihmislajin geneettinen variaatio on verrannollinen yksittäiseen saman alueen gorillapopulaatioon. Ja näin tiukasti määrätyn gorillapopulaatioiden kohdalla ei kukaan kehtaisi vakavasti pitää relevanttina sitä että ulkosiitosdepressio tulisi jotenkin ottaa huomioon. Mutta politiikka ja ulkonäköön perustuvan stereotypioinnin helppous johtaa rotuoppiin (jos ei joskus peräti rasismiin).

Ulkosiitosdepressio olisi ihmislajilla relevantti jos lajimme ei (a) olisi niin nuori kuin se on ja (b) olisi levittäytynyt aikanaan eri tavalla. Pullonkaulailmiön ja lajin nuoruuden vuoksi on ymmärrettävää myös se, miksi vähän aikaa sitten voitiin uutisoida siitä miten "ihmislaji harrasti seksiä toisen lajin kanssa". "Aasiassa Tyynen Valtameren saarilla elää heimoja, joiden perimästä jopa 5 prosenttia voi olla Denisovan ihmisen perimää. Lisääntyminen muiden ihmislajien kanssa saattoi olla ihmiselle yksi merkittävä tai jopa ratkaiseva keino, jolla se voitti kilpailun elintilasta muiden ihmislajien kanssa. Aiemmin tänä vuonna maya-intiaanien perillisiltä löydettiin geeni, joka periytyy suoraan Neandertalin ihmiseltä. Tämä geeni ei suinkaan ole pelkästään hyödyllinen, vaan lisää ihmisen riskiä sairastua diabetekseen." Jos riskit eivät tällä tasolla olleet merkittäviä, niin ne tuskin ovat hirvittävän suuri ongelma niille jotka nykyään haaveilevat esimerkiksi mulattilapsista.

Kylmät alueet ja myrkkyeläimet

Markus Kajon "Kettusella" oli kehuja siitä miten Tanska oli hyvä maa. Kajo korosti että on maita joissa on kylmä ja sellaisia maita joissa on myrkkyeläimiä. Että normaalisti valitaan jompi kumpi. Ja sitten oli Tanska. Tämä ajatus tuntuu omituiselta. Sitten se tuntuu aivan järkevältä.

Myrkkyeläimet vilistävät tropiikissa. Afrikassa on mamboja. Intiassa kobria. Australia oikein vilistää myrkyllisiä käärmeitä. Ja heillä on sydneyntunneliverkkohämähäkki. Ja vaarallinen sinitäplätursas.  Meksikossa on ties mitä vaarallista. Ja aina kun lännenelokuvissa puree myrkyllinen kalkkarokäärme, niin arvatkaa tapahtuuko tämä aavikolla? Ja koska yksittäisten lajien nimeäminen ei auta, voidaan demonstroida lukemilla. Suomessa on kyy. Meksikossa on yli 80 lajia ihmiselle vaarallista myrkkyeläintä. Toiseksi eniten myrkkyeläimiä on Brasiliassa. Ja kolmanneksi eniten Australiassa. Mutta mistä tämä johtuu?

Ajatus on sinällään kiinnostava. Sen selittämiseksi voi olla hyvä vilkaista muutamaa poikkeusta. Ensimmäinen tuntemamme poikkeus on Malta. Olen maininnut tästä blogissanikin. Siellä ei ole ainuttakaan myrkkykäärmettä. Ja siellä on selvästi lämmin. Toinen poikkeus on helppo muistaa kansanperinteestä. Kerrotaan että pyhä Patrick hääti käärmeet Irlannista. Tosiasiassa käärmeitä ei ole häädetty Irlannista, sillä Smithsonian Science kertoo että siellä ei ole käärmeitä koskaan ollutkaan.
1: Pyhä Patrick on tässä mukana ironisin syin. Sillä kristityt puolustavat Maltaa ja Raamatun erehtymättömyyttä kertomalla että lajisto voi muuttua eikä sitä voida tietää. Kyllä voidaan sillä eläimistä esimerkiksi jää jäänteitä. Ja  Pyhän Patrickin tarinaa on aivan vakavasti käytetty selityksenä sille miten vaikkapa ilmastonmuutos tai muu luonnonolosuhteiden muutos on voinut häätää käärmeet Irlannista ja että vastaava pikakatoaminen voisi tapahtua Maltallakin. Että sukupuutto kuin sukupuutto. Patrick -selitys näyttää siis "vähintään ironiselta". Mutta näitä biologian alueella mestarilausuntoja voi kuulla ihmisiltä jotka eivät ole biologeja vaan teologeja. Ja jotka itse pahastuvat heti jos biologi vähänkin vääristelee heidän teologisia premissejään.

Tai kuten The Guardianissa muistutetaan "Snakeless islands are not very unusual, there are also no snakes in New Zealand or Madagascar." Madagascarilla on yli 80 käärmelajia mutta yksikään niistä ei ole ihmiselle vaarallinen. On ihan tavallista että saarilla ei ole käärmeitä. ; Ja jos mietitään miksi englantilaisia ei ole kohdannut  Irlannin onni niin tästä saarivaltio joutuu syyttämään Ranskan välitöntä läheisyyttä. Siinä on välissä vesialue jonka yli uidaan. Mutta britit tunnetusti syyttävät kaikesta mielellään ranskalaisia, joten kenties he pitävät asiasta näin.

Madagascar ja Malta ja vastaavat ovat kohtuullisen lämpimiä paikkoja joissa ei ole myrkkyeläimiä. Isolaatio on tässä hyvä syy sille miksi nämä ovat poikkeuksia. Mutta toisaalta tämä nostaa esiin jatkoajatuksen adaptaatiosta. Ja tämä on yllättävän tärkeä kulma. Jos lämpötilalla olisi merkitystä, myrkyn täytyisi jotenkin näillä alueilla olla erityisen adaptiivista. Eli lämpötilan tulisi jotenkin suosia myrkyn käyttöä. Tämä taas tuottaa erikoisia ongelmia. Sillä syyt miksi irlannissa on myrkkykäärmeitä selittyy pääasiassa maantieteellisellä isolaatiolla. Joka koskee sitä miksi muualla syntyneet myrkyllisyysominaisuudet eivät leviä sen alueelle. Auki jää kuitenkin kysymys siitä miksi siellä ei synny myrkyllisiä käärmeitä. Jos luonnonvalinta jotenkin erityisesti tukisi myrkyllisten eläinten toimintaa, sen pitäisi syntyä siellä erityisen helposti. Ongelma on luonnollisesti relevantimpi Madagascarin kohdalla.

Ja sitten on Australia. Jos katsotaan Australiaa, niin sen runsaat myrkkykäärmeet eivät ole endeemisiä. Siinä missä kenguru on kehittynyt Australiassa, sen myrkkykäärmeet ovat peräisin muualta. Se on vähän kuin Irlanti. Paitsi että käärmeet ovat saapuneet sinne kaikesta huolimatta jossain vaiheessa. (20 miljoonaa vuotta sitten.) Ajelehtiminen tapahtui Aasiasta. Ja ajelehtinut laji sattui kuulumaan myrkylliseen linjaan, se oli kobrien sukulainen. Ja tämän jälkeen merkittävää on oikeastaan tiedostaa vain, että kaikki Australian myrkykäärmeet ovat läheistä sukua toisilleen. Koska kilpailua ei ollut, populaatio menestyi ja levittäytyi. Ja lajiutui, kuten evoluutiossa on tapana. Luonnonvalinnan sijaan kysymys on siis perustajavaikutuksesta.

Kuuman ja myrkyn välinen yhteys ei olekaan niin ilmiselvästi suoraan adaptiivinen. Stephen Jay Gould voisi selittää miten ihmiset sekoittavat sen että jokin asia tekee jotain siihen että se on adaptiivinen. Kuitenkin usein evoluutio tuottaa asioita sivutuotteena. Ja tällöin luonnonvalinta on väärä selitys tälle piirteelle. Malliesimerkki tämänlaisesta sivutuotteesta on jo edellä mainitsemani sydneyntunneliverkkohämähäkki. Tämä hämähäkki on ihmisille hirvittävän myrkyllinen. Ja itse asiassa sen myrkky on ikään kuin spesiaalimyrkyllistä kädellisille apinoille joita ihmiset ovat. Australian evoluutiohistoriassa tämä ryhmä eläimiä on kuitenkin jokin joka ei ole ollut läsnä hämähäkin kehitysaikana. Tosiasiassa sydneyntunneliverkkohämähäkin myrkky on sitä mitä muidenkin hämähäkkien myrkky. Sen päätehtävänä on ennen kaikkea sulattaa ravinto. Hämähäkin myrkyn primääritoiminto on ikään kuin toimia vatsahappoina joita suihkutetaan hampaiden läpi saaliiseen jo mahan ulkopuolella. Myrkytysoireet ja muut vauriot ovat enemmän sivutuote. Saaliseläimen kohdalla tämänlainen päätyy toki luonnonvalinnan piiriin. Mutta sydneynverkkohämähäkin myrkky on spesiaalivaarallista ihmisille lähinnä vahingossa. ~ Tilanteen ironisuutta kenties tehostaa se, että sydneynverkkohämähäkki ei edes ole myrkyllinen kovin monelle nisäkkäälle. Myrkyllisyys on tässä kohden suhteellista ja jo tappolistan antaminen alkuun oli ihmiskeskeistä. Kun katsotaan myrkyllisiä eläimiä, päädytään helposti katsomaan ihmiselle myrkyllistä. Mutta LD50 arvot ovat lajikohtaisia.

Ja viimeinen naula tähän arkkuun on sen tiedostaminen että Australia on suuri alue. Siellä on kuumia alueita ja kylmiä alueita. Australia on yllättävän lähellä etelämannerta. Ja kun katsotaan Australian myrkkykäärmeitä voidaan huomata, että Etelä-Australiassa käytännössä miltei jokainen käärme on myrkyllinen. Mutta pohjoisessa käärmeet ovat tavallisesti myrkyttömiä ja ihmiselle harmittomia. Kylmillä alueilla on siellä siis eniten ihmiselle hengenvaarallisia myrkkykäärmeitä. Vaikka aluksi Australia oli hyvä esimerkki lämpimän ja myrkyllisen yhteydestä, tilanne sen kohdalla onkin päinvastainen.

Mutta tämä ei tietysti vakuuta aivan täysin. Meksiko ja muut vastaavat paikat ovat selvästi pullollaan myrkyllisiä lajeja. Tässä kohden on kuitenkin hyvä tiedostaa se, että myrkylliset lajit sattuvat olemaan vaihtolämpöisissä lajeissa. Ja noilla alueilla vaihtolämpöisiä lajeja on enemmän. Jos esimerkiksi mietimme Suomea, täällä on pirun vähän käärmelajeja, pari hassua. Ja meillä on silti kyy. Madagascarilla tämä prosenttimäärä kaikista matelijalajeista tarkoittaisi kymmeniä myrkkykäärmelajeja. Kun lajien kirjo on suurempi, on selvää että myös numerot ovat suurempia. Jos jossain on sata lajia, on selvää että niistä on helpompi löytää kymmenen myrkkykäärmettä kuin jos alueella on kolme lajia. (Mikä ei lohduta eteläaustralialaisia joilla prosenttimäärät ovat taivaissa, kiitos perustajavaikutuksen.)

Näin ollen uskallan sanoa että vaikka myrkyllisyys taatusti on monissa suhteissa adaptaatio - ja lämpimien maiden ihmiset ovat useimmiten enemmän hankaluuksissa kuin autuaat Tanskalaiset - niin lämpötilan ja myrkyllisyyden välillä ei ole adaptiivista suhdetta. Markus Kajo paljasti tavallaan illuusion. Ja tämä tuo surulisia uutisia, sillä sen mukaan ajatus Skyrimin frostbite spidereiden kaltaisista myrkyllisistä eläimistä on vähemmän mahdoton kuin ensivilkaisulta voisi luulla. (Se on mahdoton lähinnä siksi että hyönteisen ja hämähäkkieläimen tukirankarakenne ei kykenisi maassa tuottamaan mitään niin isoa. Elintoiminnot, kuten hengittäminen eivät onnistuisi. Eli se on yhä mahdoton, mutta ei enää yhtä monella tavalla mahdoton. Eli vähemmän mahdoton. Fantasia on mutkikasta.)

Olennainen epäolennaisesta

Usein ihmiset ajautuvat argumentoinnissa epäolennaisuuteen. Klassisen argumentaation kannalta sivuraiteille ajautuminen on olkiukko, eli argumentaatiovirhe. Tätä kautta sanominen voidaan lähinnä ohittaa irrelevanttina typerihtimisenä ; Kuitenkin monesti sosiologisesti olkiukossa on järkeä. Se nimittäin kertoo olkiukonrakentajan tausta-asenteista ja maailmankuvasta.

Tämä on oleellista etenkin jos keskustelun alla on pseudotieteet tai denialismi. Niiden kohdalla kun on tavallitsa että maailmankuva on yksi ja sanoma toinen ; koko ajatus pseudotieteestä nimittäin perustuu siihen että jokin joka ei ole tiedettä yrittää naamioida itsensä sellaiseksi jonkinlaisella kielenkäytöllä ja teknisellä jargonilla. Argumentum ad Technobabblen kautta oma maailmankuvan käsitteet yritetään sovittaa hienostuneeseen kielenkäyttöön ja tätä kautta siihen syntyy vääristymiä. Kun jossain siis havaitaan olkiukko, voi olla mielenkiintoista tutkia miksi se tehdään.

Toki jo olkiukkoargumentin huomaaminen itsessään riittää osoittamaan että asia on huonosti perusteltu. Mutta jos mietitään miksi kyseinen henkilö on tehnyt tämän virheen, saadaan teosta usein ymmärretty - toki tässä on usein vähän sama kuin rikosten kanssa. Se, että saadaan selitys tekoon ei välttämättä tee siitä oikeutettua tekoa.

Otan esimerkiksi olkiukosta Tapio Puolimatkan "Tiedekeskustelun avoimuuskoe" -kirjassa sivulla 42 tekemän virheen. Tässä hän reagoi Kokon ja  Bargumin kansanomaiseksi tarkoitettuun evoluutiokirjaan "Kutistuva turska ja muita evoluution ihmeitä". Kirja esittelee amatsoninmollikalat, lajin jossa on vain naaraita. Koska lisääntyminen tässä mallissa olisi muuten vaikeaa, se parittelee lähisukuisen lajin kanssa. Tämän johdosta lähilajitkin kärsivät, ja vaikeuttaa sekä lähilajin että amatsoninmollikalan itsensä tulevaisuutta. Kirja esittää tilanteen sivulla 224 sanoilla "Onhan kerrassaan älytöntä, että laji näin rajoittaa esiintymisensä muiden mollien kanssa samoille alueille, kun täydellisestä emansipoituneesta itsenäisyydestä ei puuttuisi kuin pienen ykslönkehityssignaalin muokkaaminen." Tässä muistutetaan siitä että lisääntyminen voitaisiin järjestää kauempana ja pienin muutoksin niin että laji ei tarvitsisi "geenien ryöstöä lajirajan laitamilta". Evoluutio siis selittää sekä sen miksi tämä lähilaji on lähellä, että muut ongelmat. Jumala voisi tietysti korjata tämänlaisen ja muokata etäisyyttä pidemmäksi ja yksilönkehitystä niin että ongelmaa ei olisi. Näin lähilaji ei olisi ongelmissa. Tapio Puolimatka vääntää asiasta kuitenkin omituisen heteronormatiivisen feminisminvastaisen retorisen kysymyksen (em. sivulla 42) "Tiedämmekö siis, ettei Jumalaa voi olla olemassa, koska hän ei amatsoninmollin lisääntymistä suunnitellessaan ole toteuttanut yhtä länsimaisen yhteiskunnan keskeistä arvoa, täydellisen emansipoitunutta itsenäisyyttä?" Omituisuus on huomattu "Mitä uusateismi on?" -kirjassa, joka huomauttaa olkiukkoluonteetsa (s. 189) "Näin professori ja tieteentekijä liimautuu kansanomaisen tietokirjan värikkääksi tarkoitettuun kielikuvaan sen sijaan, että kävisi argumentin ytimeen: siihen, miksi älykäs suunnittelija ei ole tehnyt amatsoninmollien lisääntymistapaa sellaiseksi, ettei laji tuhoaisi itse itseltään elinmahdollisuutta." Se, mikä kirjassa oli esimerkki evoluutiosta joka ilmenee joskus tämänlaisen lajiutumisen ja ekologisen loukun tapaan, on Puolimatkalle pelkkä eettinen ongelma.

Tarkalleen ottaen Puolimatka näki tässä pahan ongelman arugmentin joka oli väärin arvotettu. Puolimatkan maailmassa heteronormatiivisuus päin vastoin todistaa kristillisestä Jumalasta. Hänen mukaansa argumentti amatsoninmollikaloista olisi pahan ongelman argumentti "huonosta suunnittelusta", jossa vedotaan länsimaiseen arvokäsitykseen eikä siksi onnistuta todistamaan että Jumala olisi moraaliton. Jos argumentti voitaisiin nähdä pahan ongelman kautta, se olisi pikemminkin argumentti inkompetentin Jumalan puolesta. Mutta se oli oikasti hieman enemmän.

Tämä muistuttaa siitä että Intelligent Designin parissa on aina toitotettu siitä että Suunnittelijan puutteellisuus ei ole ongelma sille. Näin ollen inkompetenssilla ja pahuudella ei olisi sen kannalta mitään merkitystä. Kuitenkin näyttää siltä että
1: ID:n kannattajat ovat skeemoittuneet nimenomaan ylitunnistamaan pahan ongelmaan viittaavaa argumentaatiota sielläkin missä sitä ei ole. Kuten aiemmin blogaamani Valtaojan esimerkki ja sen käsittelyni muistuttaa, usein virheisiin vetoavan evoluutioargumentaation tapana on pikemminkin todistaa evoluution vähittäisyydestä kuin toimia suorana pahan ongelman esimerkkinä. Kuitenkin argumentit nähdään aina vain pahan ongelmana, ja tämän pohjalta niitä olkiukotetan Puolimatkan esimerkin tapaisesti kerrasta toiseen vuodesta toiseen
2: ID:n kannattajat myös yrittävät aina mahdollisimman usein paikata argumentin ja selittää miten se ei ole aidosti merkittävä esimerkki pahan ongelmasta. Toki jo Puolimatkan yritelmä voidaan nähdä tämänlaisena yrityksenä. [Tosin se on tässä harvinaisen huono koska se siirtää keskustelun inkompetenssista arvoihin; Sen sijaan että selittäisi funktionaalisuuden erinomaisuuden puolesta hän kertoo että feministinen emansipaatio ei ole välttämättä hyvyyttä.] Hienompi, paremmin tehty ja hienostuneempi esimerki tästä on Pekka Reinikaisen kirjassa "Darwin vai Älykäs Suunnitelma"  toistuvat (omituiset ja virheelliset) silmää koskevat esittelyt, jossa toisto vahvistaa että argumentaatiointoa pahan ongelman paikkaamiseen näyttää päinvastoin olevan paljon. ID -läiset miettivät ratkaisua näihin pahan ongelmiin äärimmäisen paljon, joten selkeästi pahan ongelma on jollain tavalla ID -läisille erityisen relevantti. [Reinikainen on siis selityksissään teknisempi ja taitavampi kuin Puolimatka. Hän on väärässä, mutta hän on huomattavasti vähemmän väärässä ja huomattavasti paremmin perustellen väärässä.]

Se, että argumentaatio halutaan puoliväkisin redusoida pahan ongelmaksi ja se, että pahan ongelmaksi redusoimisen jälkeen ei tulkita että kritiikki on irrelevanttia, vaan jatketaan siihen että selitetään miksi kyseessä ei olisi esimerkki pahan ongelmasta kertoo siitä että vaikka argumentatiivisesti pahan ongelma ei liity olennaisesti ID:seen, se kuitenkin liittyy sosiologisesti ID:n rakenteeseen erityisen olennaisesti. Näin ollen pahan ongelma -ilmiöön tarttuminen on sitä mistä aikaisemmin puhuin kun käsittelin taustojen ymmärtämisen ja pintatason jankkaamis-kinaamiseen jäämisen eroja.

Ensinnäkin on hyvä miettiä miksi Pahan ongelmaa ylihavaitaan eli nähdään sielläkin missä sitä ei suoraan ole. Tämä johtuu nimenomaan siitä että Intelligent Design on pseudotieteellisenä projektina eräänlainen konvertterin kautta tekstiä tuottava koneisto - Taustalla oleva mekanismi on se, että kaikkien pseudotieteiden ytimessä oleva "käsitteiden vallankaappaus" johtaa laajamittaisesti yhteensovittamattomuusongelmiin. Siinä yksi maailmankuva yritetään kuvata sen termejen välittämiseen sopimattoman maailmankuvan termillä josta seuraa käsittämisvaikeuksia, sisällönvääristymiä ja epämääräistymistä sekä sitä että peruskäsitteiden taustamääritelmät muuttuvat hyvin laajasti. Näin Intelligent Designin sosiologian ytimessä oleva kristillinen maailmankuva on siinä vain esitetty teknisellä kielellä, ja tieteen käsitteet eivät ole aivan 1:1 -yhteensopivat tämän kristillisen maailmankuvan käsitteiden kautta. Näin ollen kun ID -läinen tuottaa tekstiä, hän ikään kuin yrittää kääntää uskonnollisen maailmankuvan tieteellisille termeille. Ja koska termit eivät ole aivan yhteensopivia, viesti vääristyy matkalla hieman. Kannattajat osaavat kuitenkin lukea riittävän joustavasti ja armeliaasti, joten kun heillä on tiedossa oman maailmankuvan sisältö, he osaavat tulkita monitulkintaisesemmasta ja vääristyneestä tekstistä sen ytimen. Valitettavasti tämä joustava lukutapa koskee myös muuta tieteellistä kieltä ja näin kun ID -läinen lukee evolutionistien tekstiä, hän ei itse asiassa lue mitä nämä tarkoittavat vaan hänen mielensä vääntää senkin sen maailmankuvallisen kristillisen konvertterin läpi. Ja koska lukeminen on joustavaa ja vääristymiä korjaavaa, tässä syntyy lähes väistämättä tulkintavirheitä.

Reagointi-into kertoo että Pahan ongelman esilletuominen kertoo siitä että ID -liikkeessä kyseessä on uskonto ja de facto nimenomaan kristinusko. ID -argumentaatiossa pahan ongelma tuottaa kristitylle kriisin. Sillä vaikka Suunnittelija, jos se on vaikkapa avaruusolento, voi tuottaa virhellisyyksiä. Kukaan ei lähde kumoamaan raelilaisten ID -teorioita pahan ongelmalla koska avaruusolennot ovat teknisesti eteviä mutta eivät erehtymättömiä. Kuitenkin kun ID selittää usein klassiesti slogania "ID ei ota kantaa Suunnittelijan persoonaan. Se sanoo vain että takana on älyä joka voi olla kristinuskon Jumala." (Esimerkissä ei muuten koskaan toisteta mitään muuta uskontoa. Koska ID on "kristillisen kreationismin troijan hevonen" on selvää että tämä ei ole sattumaa, vaan taktinen strateginen suunnitelma. Voi olla kuvaa uskonnonvapautta mutta kristinuskon Jumala toimii muistutuksena omille piireille.) Jos pahan ongelma iskee sisään, se tuhoaa kaikki Jumalat jotka ovat hyviä ja kaikkivaltiaita. Näin ollen ID joutuisi sisäisen älykkyyden vuoksi rajaamaan että "ID ei ota kantaa Suunnittelijan persoonaan, joskin olemme eliminoineet muutamia vaihtohtoja ja yksi niistä on kristinuskon Jumala. Suunnittelija on siis jotain muuta." Ja tämä muuttaa pahan ongelmaan reagoimisen oleelliseksi. ID menettäisi sosiologisen ytimensä ja tätä kautta koko vaikutusvaltansa jos se tunnustaisi koskaan missään että Pahan ongelma olisi oleellisesti esillä. Pahan ongelman esilletuominen nostaa siksi ID -läisille esiin kumouksen siihen sloganin "joka voi olla kristinuskon Jumala" -kohtaan ja tämä tuottaa sille valtavia vaikeuksia.

Näin Pahan ongelmaan reagoiminen kertoo hyvin oleelisia asioita Intelligent Designistä. Oikeastaan jos ei haluta tarkastella sitä, onko ID tieteellisesti koherentti ja haluttaisiin vain tarkastella sitä onko tässä manipulaatioon ja valehteluun sortuva menettely (joka yrittää esimerkiksi ajaa tieteellistä totuutta kyseenalaisin menetelmin) olisi tämä huomio oikeastaan jo yksistään riittävä vihjaamaan siitä että tässä liikkeessä standardina on sanoa yhtä ja toimia toista. Tämä yksistään näyttää että Intelligent Designin kannattajilla on ns. ketunhäntä kainalossa.

Lajiutumisen kaksoisstandardit

Kreationistejen jutteluita kuunnellessa huvittaa erityisesti heidän suhteensa makroevoluutioon ja lajiutumiseen. He pitävät evoluutiota mikroevoluutiotasolla hyväksyttävänä, mutta he kiistävät makroevoluution, eli esimerkiksi lajiutumisen.

Tässä tavallisin keino on esittää mahdottomia vaatimuksia. He esimerkiski vaativat että on näyttää koko evoluutiohistoria vaiheittain. Tai toistaa tämä laboratoriossa. Tässä vaatimisessa on erikoinen todisteiden epätasainen jakauma ; Kreationistit eivät hyväksy tätä heidän evoluutiolle asettamaansa tiedevaatimusta jos heiltä vaaditaan Jumalan luomistyön toistamista. Tämänlainen Jumalan empiristäminen jokaisen yksityiskohdan tasolla saa muistutuksen loogisesta positivismista. Tämän perään tulee muistutus siitä että looginen positivismi on osoittautunut vääräksi ja huonoksi tieteenfilosofian näkemykseksi. Sellaiseksi joka on itsensä kumoava ja jonka ehtoja on mahdotonta toteuttaa. Onkin olennaista huomata, että syytöksessä on perää. Samalla kuitenkin paljastuu että evoluution lajiutumiselle asetetut vaatimukset ovat nekin loogisen positivismin ehtoja ja siksi yhtä naurettavia ja mahdottomia.

Itse asiassa hupia saa jo siitä että kreationistien lajiutumistahdin toteutuminen olisi evoluutioteorian ennusteiden vastaista. Tästä saa hieman alkumakua lukemalla Walter ReMinen esittämää kritiikkiä evoluutiolle. Hänhän esittää että evoluutiossa on maksimaalinen vauhti. Ja että evoluutio kipittää niin nopeasti että se ei ole mahdollista. Tästä hän taas päättelee Jumalan tarpeen. Toki hänen tapansa käyttää Haldanen dilemmaa on syvästi virheellinen ja evoluutio etenee hyvin paljon hänen esittämäänsä nopeammin. Mutta kuitenkin pääpointti palautuu siihen että evoluutio vaatii aikaa. Jos näkisimme ja toisitnaisimme kohta kohdalta laboratoriossa kuinka "kissa muuttuu koiraksi" tai tapahtuisi jotain yhtä suurta muutosta, olisi evoluutio itse asiassa kumottu. ~ On itse asiassa selvää että jos evoluution todistamiseksi vaaditaan jotain joka itse asiassa kumoaisi evoluution, että evoluutioteoriaa on olkiukotettu ja väärinymmärretty.
1: Asiaa voisi syventää myös ottamalla esiin lokaalin optimin idean. Kreationistit toistavat mielellään - esimerkiksi julkisissa luennoissaan joissa itsekin olen vieraillut - että jalostus on tuonut esiin lokaaleja optimeita. Eli jalostus etenee tiettyyn rajaan asti, mutta sitten homma ei etene, kuten eräskin luennoija värikkäästi ilmaisi retorisen tauon jälkeen että "ei vaikka itkisi!" Tämä nimittäin tuo esiin hakualgoritmeissa tyypillisen tilanteen ; Aluksi haku etenee ripeämmin. Kuitenkin kreationistit mielellään laskevat nykytilan edistysmuutoksia ja soveltavat ne vakioina menneisyyteen. Mikäli heidän lokaali optimi -ajattelussaan olisi perää, heidän tulisi ottaa tämä huomioon. Mutta tässä olisi seurauksena se, että menneisyyden muutostahti olisi kovempi. Logiikkana tasaisuus olisi sama kuin jos nyt jalostus ei etenisi, niin tästä pääteltäisiin että jalostus ei ole koskaan vaikuttanut. (Not because it is true, just for the sake of the argument) Kuitenkin tämän jalostuksen tehot myönnetään kreationistejenkin luennoilla..

Siksi onkin hyvä huomata että makroevoluutiota on itse asiassa testattu kokeellisesti. ~ Jopa Intelligent Design -vaikuttaja Behen "Edge of evolution" sanoo sivulla 72 että "Strong evidence from the pseudogene points well beyond the ancestry of humans. Despite some remaining puzzles, there's no reason to doubt that Darwin had this point right, that all creatures on earth are biological relatives." Todisteeksi hän asettaa geenien rakenteen, joka on juuri sellainen minkä makroevoluutio ja yhteinen kantamuoto ennustavat. Behe ymmärtää että olisi tieteenfilosofisesti pätemätöntä esittää kritiikiksi se, miten havainto ei ole Jumalan kanssa ristiriidassa. Se on silti "yhteisellä kantamuodolla höystetyn evoluutioteorian" ennuste, josta poikkeaminen olisi sille ongelmallista.
1: Lisäsävyjä asiaan saadaan tietysti siitä että evoluutioteorian kumoutuminen on selvästi mahdollista. Esimerkiksi näyttämällä että maailma on sen 10 000 vuotta. Tai tuottamalla rievuista sarvikuono. Tai muuttamalla kissa koiraksi laboratoriossa parilla sukupolvella. Jumalan kanssa tämänlaista ns. falsifiointikriteeriä ei sen sijaan ole tarjolla. Ja niin jopa Behe - niin makroevoluution myöntäjä kuin onkin - joutuu pohjimmiltaan turvautumaan evoluutioteorian vastustamiseen saadakseen tilaa "Aukkojen Jumalalleen". Sillä mitään kunnollista testiä - esimerkiksi sitä jolla äly tai Luoja koetellusti liitetään sellaisiin konsepteihin kuin RC - ei hänelläkään ole tarjolla.

Kaiken kaikkiaan kreationismin lajiutumis/makroevoluutiopuhe näyttääkin olevan jotain jossa ei ole pääasiassa asioiden luonnontieteellinen selvittäminen. Vaan jokin jossa evoluutioteorialle annetaan vain mahdollisuudet "oja" tai "allikko". Joko evoluutio kumotaan sillä että "kissa ei muutu koiraksi laboratoriossa". Tai sitten se kumotaan juuri sillä, että näin tapahtuisi.

Lajiutuminen: Syyn sijasta seuraus.

Lajiutuminen tuottaa helposti päänvaivaa. Tästä kenties mielenkiintoisena esimerkkinä voisin mainita Jehovan Todistajan. Hän piti lajiutumista mahdottomana, koska jos syntyy lisääntymiseste vanhan populaation kanssa, niin "Kenen kanssa se lajin ensimmäinen yksilö pääsisi lisääntymään?".

Jos lajiraja olisi "eksakti, ikuinen ja muuttumaton" törmättäisiin juuri Todistajan mainitsemaan ongelmaan. Taustalla on ajatus pysyvistä lajeista, joissa voi tapahtua pieniä muutoksia. Eli esimerkiksi on laji "punatulkku", joka on lisääntymiskykyinen keskenään mutta ei muiden lajien kanssa. Sen piirissä voi tapahtua muutosta, kuten syntyä vaikkapa lihavampia punatulkkuja. Mutta punatulkku ei muutu muuksi, eikä jakaudu kahdeksi lajiksi.

Mutta jos laji onkin sumea, eli syntyy alalajeja, erottautuvia populaatioita, tämänkaltaista ongelmaa ei ole. Populaatiossa ei olla yksin, ja eri populaatioiden geenifrekvenssien muuntuminen eri suuuntiin voi johtaa populaatioiden lajiutumiseen mutta kuitenkin niin että populaatio ei muutu itsensä sisällä lisääntymiskyvyttömäksi. Vastaus on siis "ensimmäinen yksilö" -teeman kadottaminen. Populaatiot muuttuvat ja erilaistuvat vähitellen. Jos laji on evoluution tulos, kuten raaja, voi syntyä uusia lajeja jotka eivät ole lisääntymiskykyisiä keskenään.

Näkemysero ei ole mielipidekysymys tai maailmankuvakysymys. Paitsi jos maailmankuva tai mielipide ajaa faktojen ja tiedettyjen tosiasioiden kieltämiseen. Tosiasiassa eri maailmankuvat tuottavat eri mielipiteitä tästä aiheesta. Mutta ne eivät muuta maailmaa ja siksi toiset maailmankuvat ovat yksinkertaisesti totuuspakoisia.

Esimerkiksi lisääntymisesteitä on tehty tutkimuksissakin. Esimerkiksi William Rice teki hedelmäkärpäsillä tutkimusta. Hän keskittyi kemiaan, jota koiraat erittivät parittelussa. Se teki naaraat vähemmän seksuaalisesti aktiiviseksi ja lisäsi naaraiden munasolujen irtoamisen todennäköisyyttä. Rice alkoi risteyttämään vahvinten kemikaalien koiraita niitä parhaiten kestävien naaraiden kanssa ja loi melko nopeasti populaation, jonka koiraat tuottivat niin vahvoja kemikaaleja, että normaalin hedelmäkärpäsen naaras kuoli niihin. Ne voivat siis lisääntyä enää Ricen kehittelemän kannan naaraiden kanssa. Tämä kemikaalimyrkky olisi "pysyvässä lajissa" johtanut siihen mitä Jehovan Todistaja uumoili ; Jos aine tappaa lisääntymispartnerin ja estää jälkeläiset, ei evoluutioteoria lupaa montaa sukupolvea menestystä. Sillä populaation olemassaolo ja yleistyminen selviää lisääntymään pääsevien jälkeläisien ja näiden jälkeläisten kautta.

Myös kehälajit muistuttavat että lajirajat ovat hyvin sumeat. On ikään kuin jono alalajeja, jossa ääripäät eivät voi lisääntyä keskenään, mutta tässä välissä alalajit lisääntyvät hyvin joustavasti. (A lisääntyy B:n, B A:n ja C:n. C B:n ja D:n mutta D ei A:n kanssa.) Selvästi lajirajat ovat hyvin joustavia ja lisääntymiseste syntyy vaikkapa sillä että jokin alalaji tuhoutuu (Jos alalaji B ja C kuolevat sukupuuttoon, on vain laji A ja D jotka eivät lisäänny keskenään ollenkaan.)

Jerry Coyne on kirjoittanut lajiutumisesta melko mielenkiintoisen jutun. Hän korostaa että usein lajiutumisen syy ei ole se, että lajiutuminen olisi kannattavaa. Lajiutuminen onkin enemmänkin sivutuote. Coynen logiikkaa on helppo seurata. Jos on populaatioita, jotka sopeutuvat erilaisiin ympäristoihin, syntyy helposti populaatioita joista toinen on sopeutunut vaikka kuivaan ja toinen märkään ympäristöön. Nämä adaptaatiot on populaatioiden välistä geneettistä erilaisuutta. Erilaiset geenit ohjaavat ja rakentavat erilaisia rakenteita ja toimintamalleja. Kun nämä lisääntyvät keskenään, syntyy helposti häiriöitä. "genetic divergence could result in hybrids that don't develop properly because the parental genomes are sufficiently diverged that they can't cooperate in building a single individual."

Tällöin ei ole mitään erityistä valvovaa voimaa, joka tarkkailisi että voivatko populaatiot lisääntyä keskenään vai eivät ja tästä jotenkin seuraisi se, että lajiutuminen tapahtuisi. Lajiutuminen on tällöin seuraus syyn sijasta.

Coyne toki mainitsee myös siitä, miten lajiutumista voi tapahtua myös siten että luonnonvalinta vaikuttaa. Tällöinkin tarkastellaan erilaistuneita populaatioita. Populaatioiden välinen kanssakäyminen tuottaa kuitenkin jälkeläisiä. Jos nämä toimivat huonommin kuin vanhempansa (eli se ei toimi kunnolla kummassakaan niistä alueista mihin sen vanhemmat ovat sopeutuneet) on kannattavaa kehittää jokin estomekanismi joka estää lisääntymisen. Se voi olla seksuaalivalintaa koskevan käyttäytymisen tai mieltymysten muuttumista, sukupuolielinten rakenteenmuutoksia tai likimain mitä vain. Tällä estetään sitä että voimavaroja ei tuhlata näihin risteymistä tuleviin "eitoimiviin epäsikiöihin". Näin populaatioiden eroa vahvistetaan ja seurauksena on tietysti lajiutuminen. Coynen mukaan tälläinen ei ole yhtä yleistä kuin pelkkä lajiutumiseen ajautuminen.

Biologia ja sukupuoliroolit

Tämä on eräänlainen yhdistävä juttu, joka liimaa yhteen tämän, tämän, tämän ja tämän. Ja ehkä hieman tämänkin. (Joku voisi vaikka sanoa että olen aiheiltani hieman hmm... rajoittunut?) Tämä ei ole siksi kovin pitkä. Olenhan maininnut "olennaisimmat" jo aikaisemmin.

Suvulliseen lisääntymiseen liittyy erilaisten sukupuoliroolien syntyminen. Siinä missä kaksineuvoiset ovat sukupuolineutraaleja, ja rakenteeltaan samanlaisia, on suvullisesti lisääntyvillä naaraat ja koiraat, joilla on erilaisia rakenteita.

Yksi syy on tietysti siinä miten nämä panostavat jälkeläisiin.

Yksilöt jotka panostavat sukusoluihin, tuottavat isoja sukusoluja, jotka tarjoavat paremman ja varmemman alun jälkeläisille. Isot ovat kuitenkin hitaampia, ja niin pienet sukusolut ehtivät nopeammin hedelmöittämään. Tästä seuraa eriytyminen. On suuria ja liikkumattomia sekä pieniä ja liikkuvia. Suuria sukusoluja tuottavat määritellään naaraiksi ja pieniä tuottavat koiraiksi. (Sukupuolia ei siis määritellä sen mukaan onko yksilöllä samanlaisia vai eriparisia sukupuolikromosomeja.)

Tästä kokoerosta seuraa epätasapainoa : Naaraat panostavat paljon yksittäisiin jälkeläisiin. (Toki koiraidenkaan toiminta ei ole ilmaista, koska ne tuottavat sukusoluja suuressa määrin.) Naaraan kannattaa siksi panostaa jälkeläisiinsä enemmän kun koiraiden (koska niihin on jo panostettu enemmän. on häviö heille suurempi tappio.)

Tätä korostaa nisäkkäiden tapa hoitaa kehitysvaihe. Siinä missä matelijat munivat, nisäkäs kantaa alkiota työläästi sisällään. Tätä kautta naaraan "paikat ovat varattuja". Naaraan ei siksi kannata yrittää kaapata mahdollisimman montaa eri koirasta, vaan panostaa enemmän laatuun. (Huomautus: Yksiavioisuus on astetta eri asia.) Koiraan lisääntymistä tämä ei rajoita samalla tavalla: Jos naaras haluaa maksimaalisen määrän jälkeläisiä ja koiras samoin, on mahdollinen ero iso, koska koiras voi tuottaa jälkeläisiä monessa naaraassa.

Siksi luonnossa koiraat ovatkin usein moniavioisempia kuin naaraat. Tämä ei tietenkään ole mikään absoluuttinen asia: Onhan jo hämähäkeilläkin koirailla tukitoimintaa, kun naaras syö sen parittelun päätteeksi. Perusero onkin jälkeläisiin panostamisessa, ja sukusolujen koko on vain yksi panostuksen muoto. Nisäkkäillä naaraat kantavat poikasta, ja tämä on iso panostus, jota vahvistaa jälkeläisten imettäminen, emo kirjaimellisesti "imettää lihoistaan". Koiras voi kuitenkin ruokkimalla emoa ja poikasta panostaa jälkeläiseen.

Tämä voi johtaa erilaiseen käytökseen.

Sukupuolirooleihin perustuu myös rakenteiden erilaistuminen. Yleisesti ottaen ominaisuus, joka on vain koirailla voi olla naaraassakin piilevänä tai toisin päin : Onhan esimerkiksi sonnilla X -kromosomi samoin kuin lehmällä, joten siinä on samat geenit kuin lehmän X -kromosomissa. Silti sonneilla ei ole ulkoisia nautojen utareita, mutta ne voivat silti periyttää tietynlaista utarerakennetta. Tämä mahdollistaa sen, että rakenteet voivat erilaistua melko paljonkin: Esimerkiksi Y -kromosomin geeni voi aktivoida muita geenejä ja aikaansaada muutoksia. Näin voi syntyä rakenteita joilla olisi haittaa naaraalle, mutta josta on etua koiraalle. Ja naaraalle voi syntyä rakenteita jotka olisivat haitaksi koiraille.

Nämä tunnetaan seksuaalisesti antagonistisina ominaisuuksina. Niistä on hyötyä toiselle, mutta niistä olisi haittaa toiselle. Tästä on apua sen ymmärtämiselle, miksi Y ja X -kromosomi ovat samanaikaisesti "vastinkromosomeja", mutta ne eivät vaihda materiaalia keskenään samalla tavalla kuin muut vastinkromosomit: Mutaatio joka ei sekoita X ja Y -kromosomia keskenään ei sekoita näitä ominaisuuksia ja tätä kautta sukupuolet voivat kehittyä ominaisuuksiltaan erilaisiksi. Tämä voi tehostua valtavasti, koska:
1: Y -kromosomi ei ole koskaan naaraassa, se voi tuottaa Y -kromosomissa mitä tahansa sellaista ominaisuutta, joka olisi miten haitallinen naaraassa tahansa, mutta joka tuottaisi koiraalle edes pienen edun.
2: Y -kromosomi voi käynnistää jonkin geenistön, joka on muissa kromosomeissa ja saada tätä kautta saman edun kuin edellisessä.

Näin koiras voi sitoa voimavaroja vaikkapa sarviin. Naaras voisi tarvita tätä imetyksessä ja se voisi haitata sitä tätä kautta, ainakin jos kalkista on alueella jostain syystä pulaa.

Näin sukupuolille voi syntyä erillisiä rooleja, johon niiden rakenteet sopivat hyvin. Hienovaraisemmin erot voivat olla vaikka käytöksessä. Eikä ihminenkään näistä aivan vapaa ole. Y -kromosomi joutuu myös "juoksemaan karkuun". Syynä on se, että jos kuvittelisimme että X -kromosomissa olisi ominaisuus, joka tuhoaisi siittiöistä Y -kromosomeja, ei mies saisi vähemmän jälkeläisiä. Hän ei vain saisi ainuttakaan poikaa. Ja jokaisella lapsella olisi tälläinen X Y -tä tuhoava X -kromosomi. Y -n murskaaja X -kromosomi saisi etua, se olisi itsekäs geeni.

Seksuaalinen antagonia voi vaikuttaa aika erikoisillakin tavoilla. Tässä otan esiin William Ricen. Olen muuten lähettänyt hänelle vuosia sitten "fanipostia" ja sain takaisin hänen henkilökohtaisesti lähettämän kommentin ja liitteen jossa kyselemäni tutkimus oli PDF -muodossa. Joka oli ensimmäinen tutkijalle lähettämäni viesti, ja joka on varmasti vaikuttanut siihen että "niinkin aktiivisesti" käytän suoraa kontaktinottoa muihinkin. Ilmeisen mukava mies, joka on vaikuttanut asenteeseeni aika paljon.

Rice nimittäin huomasi että banaanikärpäsillä koiraalla on naarasta alistavia geenejä: Koska koiraan ei kannata kilpailuttaa itseään muiden koiraiden kanssa, se ohjaa naaraan vähentämään lisääntymishalujaan. Tämä ei hyödytä naarasta, mutta se hyödyttää koirasta. Se yleistyy. Samalla se tietysti lisää naaraille painetta sietää tätä paremmin. Itse asiassa tällä saadaan aikaan jopa lajiutumista: Kun Rice valikoi vahvinkemikaalisia uroksia ja tätä parhaiten sietäviä naaraita ja valitsi niitä sukupolvesta toiseen, ja piti verrokkina rinnalla toisen kärpäsketjun joka sai lisääntyä vapaasti, syntyi "jalostettuun" populaatioon sellaisia uroksia jotka olivat normaalisti lisääntymiskykyisiä "oman ryhmänsä naaraiden" kanssa, mutta joiden ainekset olivat sen verran "tehokasta happoa", että verrokkipopulaation naaraat kuolivat. Vain 29 sukupolvea jalostusta teki näin vakuuttavan lopputuloksen.

Brett Holland on sitä mieltä että tälläisiä seksuaalisesti antagonisia ominaisuuksia on paljon. Hänen tulkintansa mukaan riikinkukon pyrstö liittyy seksuaalivalintaan, mutta se on niin erikoislaatuisen iso sen takia että naaraita ei enää pienemmät viekottaneet. Eli koiraalla oli aluksi tarvinnut olla vähän isompi pyrstö (niitä kiinnostaa päästä mahdollisimman monen kanssa), mutta naaraat oppivat sietämään tätä (koska niiden ei kannata hurmaantua kaikista, vaan vain parhaista.) Hänestä juuri tämänkaltainen eturistiriita ajaa pyrstöä yhä isommaksi ja isommaksi.

Itse asiassa suuri osa näistä ominaisuuksista liittyy jollain lailla sosiaaliseen kanssakäymiseen. Esimerkkini ovat ehkä "helppotajuisia", mutta vastaava koskee käyttäytymistä ja montaa muuta asiaa. Ja näissä ominaisuuksissa uroksia ja naaraita ei aja lajin etu, vaan geenien etu. Ja näissä on eturistiriitaa. Tätä kautta voidaan ehkä ymmärtää miksi sukupuolten väliset suhteet ovat niin mutkikkaita kuin ovat. Tosin sitoutuminen yhteen puolisoon tai sen tavoitteleminen muuttaa tätä kenttää erilaiseksi.

Jaksottaisesti tasapainossa.

"What needs to be said now, loud and clear, is the truth: that the theory of punctuated equilibrium lies firmly within the neo-Darwinian synthesis. It always did. It will take time to undo the damage wrought by overblown rhetoric, but it will be undone. The theory of punctuated equilibrium will come to be seen in proportion, as an interesting but minor wrinkle on the surface of neo-Darwinian theory."
(Richard Dawkins, "the Blind Watchmaker", page 251)

Evoluution on ajateltu pitkän aikaa olevan vakaata vähittäistä muutosta. Eli evoluutio kasautuisi askel askeleelta tasaisesti pitkien aikojen kuluessa. 1970 -luvulla tätä tasaisen morfologisen kehityksen näkemystä täydentämään tuli Stephen Gouldin ja Niles Eldredgen punktualistinen malli (engl. punctuated equilibrium), jaksottaisen tasapainon malli.

Pääasiallinen perustelu punktualistiseen malliin on se, että fossiiliaineistossa uudet eläimet ilmestyvät nopeassa ajassa, ja ovat sitten pitkänkin aikaa muuttumattomia.¹ Evoluutiossa on siis nopeita muutoskausia ja hitaita suvantovaiheita.

Teoriassa on seuraavat pääväittämät, jotka tulevat yllättävän harvoin vastaan - ottaen huomioon miten usein se tulee vastaan esimerkiksi internetissä.
1: Luonnonvalinnan luonnetta ja sen eri tyyppien yleisyyttä koskeva esitys. Se lähtee siitä että luonnonvalinnan suuntaava valinta aikaansaa muutosta populaatioissa kun taas tasapainottava valinta karsii sopeutuneissa populaatioissa äärimuotoja, pitäen populaation keskiarvon suhteellisen vakaana. Punktualismissa suurin osa ajasta populaatio on tasapainottavan valinnan alla. Vain harvoin suuntaava valinta ohjaa muutosta, ja silloin kehitys on asteittaista mutta melko nopeaa.
2: Staasien vaihtelu, eli virtaus yhdestä tasapainotilasta toiseen ja sen suhde ympäristöön: Mikäli suuntaava valinta vaikuttaa populaatioon, se yleistää siihen liittyvät ominaisuudet muutamissa sadoissa sukupolvissa. Kun laji taas on päässyt "adaptiivisen maiseman jollekin huipulle" (joko korkeimmalle tai vähän matalammallekin) se jää siihen. Tästä seuraa se että vakaassa ympäristössä on nopeita kehitysvaiheita ja hitaita suvantovaiheita. Lisäksi ympäristön muutokset muuttavat adaptiivista maisemaa, ja nekin voivat johtaa nopean sopeutumisen vaiheeseen. Muun muassa siksi että tyhjä ekologinen lokero on helpompi vallata, koska siinä ei ole kilpailijoita, jolloin "huonommallakin pärjää". Kun pioneerit keräävät adaptaatioita, ne kirivät muiden edelle ja se, että joku uusi laji hyppäisi suoraan sellaiselle tasolle, johon ne ovat tarvinneet useita muutoksia, on tietysti epätodennäköinen. Jostain syystä vain katastrofeihin ja luonnonmullistuksiin liitetyt kohdat ovat ihmisten muistissa. Ehkä siksi että mullistukset ovat kiinnostavia ja yllättäviä, tarinankerronnallisesti vaikuttavia elementtejä. Muutos ei kuitenkaan ole pelkkiin katastrofeihin nojaavaa.
3: Lajivalinnan idea. Tämä ajoittuu etenkin ympäristön muutokseen. Sen aikana syntyy uusia lajeja. (Kun ekolokeroita vallataan ja populaatiot sirpaloituvat ja niin edespäin.) Kaikki lajit eivät selviydy, ja jotkut ovat pitkäaikaisempia ja niistä syntyy uusia lajeja. Tämän takana on evoluutioteorian "vakiona olevat" näkemykset siitä, että ominaisuus yleistyy populaatiossa jos rekombinaatio ei hävitä sitä. Eli se, että ominaisuuden omaavat lisääntyvät runsaasti sellaisten kanssa joilla ominaisuutta ei ole, pienentää ominaisuuden määrää populaatiossa. Lisääntymisisolaatio sen sijaan estää tämän geenivirran.

Hieman yleisimmästä harhaluulosta.

Tätä näkemystä sekoitetaan usein saltationismiin, joka oli gradualismin, eli vähittäisen muutoksen, vastustaja. Saltationismissa oletettiin että syntyy valtavia mutaatioita, jotka muuttavat jotain yksilöä paljon. Nämä "toiveikkaat hirviöt", "Hopeful Monsters" yleistyisivät nopeasti. Punktualismissakin kehitys on kuitenkin ajallisesti hidasta, ja äkillinen ilmeentyminen johtuu geologiasta. Geologisessa mittapuussa 100 000 tai jopa miljoona vuotta on lyhyt aika. Fossiloituminen on harvinaista ja kerrostuminenkin on melko hidasta. Tätä kautta fossiilisto on ikään kuin pikakelauksella näytettyä evoluutiota. Tätä kautta on selvää että punktualismikin perustuu pienien mutaatioiden kertymiseen. Harhaluulo punktualismin saltationistisesta luonteesta voi johtua siitä että Gouldin essee "Return of the Hopeful Monster" on luettu huolimattomasti. Sen otsikossahan on mainittu Richard Goldschmidtin kunniaksi tuo äkillisesti ilmenevä "toiveikas hirviökin". Essee ei kuitenkaan yhdistä punktualismia saltationismiin, koska esseen aiheena ovat geologiset ajanjaksot eivätkä yksittäiset sukupolvet. Gould korosti että evoluutiossa on vaihtelevia nopeuksia, ja hän korosti erilaisten staasien, tasapainotilojen, virtaamista toiseen. Näin esimerkiksi esseessä mainittu fraasi : "major structural transitions can occur rapidly without a smooth series of intermediate stages" voi ymmärrettävästi hämmentää. Kuitenkin tarkkaan lukemalla huomaa että Gould on varoitellut juuri tästä tulkintavirheestä: Hän vihjaa että "hopeful monster" on vain herjaava leima, jonka alle punktualismia vastustavat tasaista morfologista muutosta kannattavat adaptationistit laittavat ajatuksia jotka siihen eivät kuulu. Punktualismista tehdään siis naurettava asioilla jotka siihen eivät kuulu. "Defenders of the modern synthesis have cast Goldschmidt as Goldstein by linking his catchy phrase - hopeful monster - to non-Darwinian notions of immediate perfection by profound genetic change. But this is not entirely what Goldschmidt maintained. In fact, one of his mechanisms for discontinuity in adult forms relied upon a notion of small underlying genetic change."

Nykyisin keskustelu keskittyykin enemmän määriin määristä keskusteluun. Ristiriita on enimmäkseen empiirinen kiista siitä kuinka yleisiä, pitkäkestoisia ja runsaita nopeamman evoluution vaiheet ovat, ja kuinka paljon hitaita ja vakaita sekä pitkäaikaisia muutoksia tapahtuu.

---

1 Tärkeä tähän liittyvä asia on tietysti "puuttuva lenkki" -ajattelu. Puuttuva lenkki tarkoittaisi yksinkertaisesti yksilöä, joka olisi välimuoto, esimerkiksi puoliksi apina ja puoliksi ihminen. Tämä "puuttuvia lenkkejä" kaipaava näkemys on itse asiassa myytti, joka perustuu Haeckeliläisistä näkemyksistä evoluutiosta. Puuttuvia renkaita pitäisi nimittäin löytyä vain jos uusia ominaisuuksia ilmenisi vanhojen päälle. Ja jos takana on selvä jatkumo, jossa suoraviivaisesti astellaan kohti tiettyä tavoitetta ilman "pusikoitumista". Jos muutokset tapahtuvat yksilönkehityksen varhaisvaiheissa ja jos muutokset painottuvat lyhyelle ajalle, välimuotojen löytymistä pidetään epätodennäköisenä. Siksi etsitäänkin nimen omaan kantamuotoja. Niiden ominaisuudet ovat sellaisia joita nykyäänkin tavataan, mutta niillä voi olla myös toisiakin ominaisuuksia. Evoluutiossa ominaisuuksia kun voi kuolla lajien ja yksilöiden mukana. Erityisen tärkeitä markkereita ovat ominaisuudet, joita esiintyy vain tietyillä ryhmillä, ja jotka ovat periytyneet melko tiiviisti kaikille sen jäsenille. Tälläinen on esimerkiksi nila, joka on vain tietyillä ryhmillä. Karvat, tasalämpöisyys, istukka, höyhenet ja muut vastaavat ovat malliesimerkkejä toisista tälläisistä ominaisuuksista. Niitä ei tietenkään ole valittu mielivaltaisesti, vaan ne ovat osoittautuneet "tietyn ryhmän brandiksi" kun kaikkia ominaisuuksia on tarkasteltu.

Lajien monistuminen.

Biologiassa ja arkielämässäkin puhutaan ahkerasti lajeista. Jopa lintukirjoissa esitetään lintuja lajeittain. Lajit esiintyvät arkipuheessa usein ikään kuin "kaikille selvänä" ja määriteltynä asiana. Ne koetaan myös pysyviksi.

Kuitenkin lajin määrittely on melko vaikeaa. Sille on monia määritelmiä, ja argumentaatiossa osaa niistä pidetään "irrelevantteina". Lajejen sisällä perusominaisuus on muuntelu. Lajikäsitteet ovat siksi enemmänkin typologisia kuin viittaisivat johonkin eksaktisti tietynlaiseen, ikuiseen ja muuttumattomaan. Evoluution kannalta lajimäärittelyn vaikeus on oikeastaan miltei ilmiselvää.

Lajit.

Esittelen muutamia lajikäsitteitä:
1: Ernst Mayrin määrittelemä biologinen lajikäsite. Tässä keskiössä on populaatio, jota lisääntymisisolaatio ei erota muista. Mayrin tapaan myös esimerkiksi Dobzhansky korosti tässä geeninvaihtoa: Lajien välillä on jokin isolaatiomekanismi tai joukko niitä, jotka estävät populaatioiden välisen lisääntymisen. Tässä eroja voi tulla pariutumiskäyttäytymisestä, ympäristössä olevasta esteestä, sukupuolielinten rakenne -eroista, geneettinen yhteensopimattomuus joka voi joko olla tuottamatta lainkaan eläviä olentoja tai sitten se tuottaa steriilin yksilön. (Ei sen sijaan vaikkapa hirviaita, jonka molemmilla puolilla olevat yksilöt voisivat lisääntyä ja haluaisivat lisääntyä ja saisivat jälkeläisiä keskenään. Mutta on se pirun aita.) Kaikki eivät pidä tästä lajin määritelmästä, koska se vaatii suvullista lisääntymistä. Siksi esimerkiksi neitseellisesti syntyneet kasvit eivät olisi lajeja. Myös vesikirput ja monet muut vastaavat olennot lisääntyvät neitseellisesti, joten lajikäsityksen soveltaminen niihin tuottaisi erikoisia tuloksia. Vaikeuksia tuottavat myös kehälajit, joissa lajien ääripäät A ja Z eivät lisäänny keskenään, mutta niiden välillä A lisääntyy B:n, B C:n.....Y Z:tan kanssa, eli niiden välissä populaatiot lisääntyvät keskenään. Tässä tulokseksi tulee se, että A ja Z ovat eri tai samaa lajia, riippuen siitä miksi isolaatio määritetään.
2: Alan Templetonin ja monen muun kehittämä yhdistävä lajikäsite on kehitetty lajeja yhdistäviin tekijöihin. Tässä on varta vasten pyritty reagoimaan biologisen lajikäsitteen ongelmiin, ja siksi siinä ei ole sen ongelmia. Biologinen lajikäsitehän määräytyy eroavuuden kautta, ja ratkaisuksi on nähty yhtäläisyyteen nojaaminen. Yhdistävässä lajikäsitteessä korostetaan sitä että tarkkaillaan mekanismeja jotka ylläpitävät yhteistä ilmiasua ja perimää. Siinä suvuttomasti lisääntyvät lajit ovat mukana, ja niiden käsittely sujuu sujuvasti, koska niillä on yhtäläinen ilmiasu ja perimä. Tässä ongelmat ovatkin rajanvetokysymyksiä. Esimerkiksi kuinka monen prosentin populaatioiden yhteys riittää. Templeton on esittänyt että 5% on raja jonka alla suvullisesti lisääntyvät lajit lakkaavat olemasta samaa lajia, ja tämä on eräänlainen "näkemykseen perustuva arvaus", joka voitaisiin periaatteessa vetää mihin tahansa. Nollan prosentin suosijoita on, mutta tässä lajikäsitteet muuttuisivat käsittämättömän laajoiksi. Melkoisen erilaiset eläimet päätyisivät samoihin lajeihin.
3: Fylogeneettinen lajikäsite taas perustuu siihen että puhutaan yksilöryhmästä, joilla on yhteinen alkuperä josta ei voida vetää pienempiä yksiköitä. Määritelmään on liitetty tietenkin osia vaaditaan tunnistettavia yhteisiä ominaisuuksia. Tämä on siitä hyvä että suvuttomasti lisääntyvät lajit, koska niillä on yhteinen kantamuoto. Käytännössä tässä on vaikeita rajanvetokysymyksiä, koska isolaatiossa olevat populaatiot voivat olla muutaman sukupolven takaa yhteisestä perheestä, ja olla tätä kautta eri lajia. Voidaan tietysti yhdistää tämä populaatio yhteisen sukulaisuuden kautta siihen populaatioon josta ne ovat irronneet. Kysymys onkin siitä että mikä "pienempi yksikkö" on mielekäs ja mikä ei. Helposti lajimääritelmä sotkuuntuu ja seuraa valtava määrä lisää lajeja, kun ne mitä muut lajikäsitteet pitävät saman lajin populaatioina muuttuvatkin omiksi lajeikseen.
4: Morfologinen lajikäsite, jossa lajit erotetaan niiden rakenteen perusteella. Sen laji on ryhmä eliöitä, jotka muistuttavat rakenteellisesti toisiaan. Tämä on lajimääritelmänä erittäin vaikea, koska toisaalta populaation sisällä on aina variaatiota, eli yksilöt eivät ole keskenään identtisiä ja samanaikaisesti monet lajit ovat paljastuneet sellaisiksi että ne näyttävät ihmisistä samalta, mutta niiden välillä on silti valtavia geneettisiä eroja ja ne eivät lisäänny keskenään.
5: Ekologinen lajikäsitte taas luokitellaan eliöiden ekologian ja käyttäytymisen kautta : Laji määritellään ryhmänä, joka asuttaa muista poikkeavaa ekologista lokeroa. Tässä ei välitetä lisääntymisestä, vaan siinä erilaisessa elinympäristössä eläminen riittää.

Lajikäsitteitä on montaa muutamasta syystä. Suurin syy on luokituksellinen syy. Varsinaisista faktoista, eli siitä "mitkä populaatiot lisääntyy keskenään kuinka usein" on melko selvää, ja monien kohdalla niiden rajoja tutkitaan. Esimerkiksi tiedetään saavatko lajit keskenään hybridejä laboratoriossa vaikka ne eivät luonnossa kohtaisi. Myös näiden ilmiöiden moninaisuus ja vaikea rajattavuus on selvää. Syynä on siis se, että kaikki seuraavat Linnén ihannetta ja haluavat luokitella jokaisen yksilön tiettyyn lokeroon. Useimmiten ongelmia syntyy lajiutumisen kohdalla, siinähän populatiosta eriytyy kokonaisuuksia joita on useampia. Koska evoluutioteoriassa perustana on lajien vähittäisen muutos, on oikeastaan selvää että tästä seuraa se että lajikäsitteet ovat helposti joustavia.

Käytettävä lajikäsite valitaankin yllättävän usein käyttötarkoituksen mukaan. Lajien määrää arvioidessa on otettava esimerkiksi käytettävissä olevat keinot. Morfologinen lajikäsite on siksi helppo esimerkiksi jos kartoitetaan alueen populaatioita. Siinä kun ei vaadita lisääntymisen tutkimista, eikä geneettistä sukulaisuutta suhteessa muihin alueen yksilöihin. Muuttava ja vaeltanut tai paikallinen on samanarvoinen. Määrittely on helppo tehdä tarkkailulla, kun riittää vain se että eläimestä on havainto. Tätä kautta lajia voidaan tunnistaa myös vaikka jäljen perusteella. Myös mittaustarkkuus ratkaisee: Koska fylogeneettinen lajikäsite voidaan säätää sellaiseksi että siinä on useampia lajeja, sen kautta tarkkailusta saadaan tarkempaa. Biologinen lajikäsite sisältää usein useita fylogeneettisiä lajeja, joten sen ottaminen tarkastelukeskiöön peittää jotain populaation sisäisiä eroja, ja tarkastellaan "isommalla skaalalla".

Evoluution kannalta "lajin määritelmän mutkikkuus" on odotettavissa oleva asia. Kun on yksi elämä, joka on haaronut useampaan populaatioon, ja muutokset ovat asteittaisia, on selvää että lajien rajat ovat häilyviä.

Lajiutuminen

Uuden lajin muutos toisista on tapahtumana tietysti vaikeasti rajattava. Pääsyy on tietysti siinä, että useissa määritelmissä erot tulevat eri vaiheessa. Kun kaksi lajia erkaantuu, jossain vaiheessa se tietysti täyttää joka ikisen lajimääritelmän kriteerin. Erot ovat riittävän suuria. Siinä välissä se kuitenkin on usein jonkun tai joidenkin lajimääritelmien mukaan eri laji ja toisien kanssa sama laji. Ja joskus se on jonkun lajimääritelmän sisälläkin "rajanvetokysymys", eli se voidaan määritellä samaksi tai eri lajiksi.

Niissä kaikissa vaikuttaa tietenkin myös samoja voimia, esimerkiksi seksuaalivalinta voi vaikuttaa samoilla tavoilla eri lajiutumisissa (vaikka olenkin ne tässä laittanut vain johonkin kohtaan, joka mielestäni auttaa juuri sen ymmärtämistä, vaikka sama toimii muissakin. Paikat ovat siis monesti "pedagogisissa paikoissa", ja ne toimivat muuallakin.)

Jotkut lajiutumiset ovat tietysti nopeita, kun esimerkiksi polyploidian, eli esimerkiksi kasvin kromosomiston kaksinkertaistumisella, voi syntyä yhdellä mutaatiolla laji. (Tätä on tavattu myös ainakin joillain sammakoilla.) Lajiutumiset voidaan jakaa käytännössä kolmeen tyyppiin:
1: Allopatrinen lajiutuminen tarkoittaa sitä että lajit ovat eri alueilla. Tässä on kolme päätyyppiä. (1) Laajalle levinnyt populaatio laajalle levinnyt laji voi sirpaloitua pienemmille alueille, esimerkiksi ihmisen rakentama moottoritie ja isot hirviaidat voivat tuottaa esteitä. (2) Isolaatio voi olla myös etäisyyden kautta syntynyt. Eli pelkästään se että hirvi A asuu erittäin kaukana hirven B kanssa on isolaatiotila. Tällöin eri populaatiot voivat erilaistua eri suunnissa erilaisiksi. Esimerkiksi pohjoisessa voi olla kylmä ja etelässä kuuma, ja siksi ne eriytyvät eri suuntiin. (3) Perustajavaikutuksesta johtuva isolaatio taas perustuu siihen että populaatio asettuu uudelle alueelle. Ernst Mayristä tämä oli tärkein lajinmuodostusprosessi.
___1.1: Kun isolaatiota jatkuu useampien sukupolvien varrella, käy niin että vaikka populaatiot uudelleen kohtaisivat, ne eivät enää lisääntyisi keskenään. Syynä voi olla esimerkiksi se, että populaatiot ovat etäällä toisistaan, ja niissä on hieman erilaiset olosuhteet joihin ne sopeutuvat. Siksi ne muuntuvat erilaisille alueille, eikä niiden jälkeläiset välttämättä ole kovin toimivia. Tätä kautta populaatioiden myöhempi kohtaaminen voi itse asiassa tehostaa jo alkanutta erottautumista: Tiedetään useita tilanteita, joissa populaatioiden kohtaamisessa tapahtuu lisääntymistä jossa syntyy hybridejä jotka ovat elinkyvyltään heikompia kuin kummankaan populaation keskenään saamat jälkeläiset. Tällöin mukaan astuu tietysti parinvalinnan tärkeys: Seksuaalivalinnan tärkeyshän perustuu siihen että puolison valintakin vaikuttaa jälkeläisten kelpoisuuteen. Tätä kautta "huonon puolison", esimerkiksi sellaisen jonka kanssa syntyisi harvinaisen elinkelvoton yksilö, välttäminen on järkevää. Luonnonvalinta ohjaa tällöin yksilöitä siten että niiden seksuaalivalintataipumukset korostavat populaatioiden tunnistamisen tärkeyttä.
___1.2: Ernst Mayr ja Jared Diamond ovat nojanneet ajatukseen, jossa keskitytään sympatriaan, eli eri populaatioiden uudelleenkohtaamiseen. Tämä voi tuntua ensin oudolta, koska tämä lajiutumisen muoto keskittyy juuri isolaatioon. Tässä on kuitenkin syynä se, että heidän kannattamaansa biologiseen lajikäsitteeseen kuuluu lisääntymisisolaatio, ja sen havainnointi vaatii sen, että kaksi populaatiota kohtaavat. Heistä allopatrinen lajiutuminen näyttää prosessina seuraavalta: (1) Populaatio joka on yhtenäinen (2) Alalajitasoista paikallista muuntelua. (3) Maantieteellinen muuntelu vahvistuu ja erot kasvavat. Populaatiot ovat käytökseltään erillään eikä usein tiedetä lisääntyisivätkö ne keskenään "jos pakotettaisiin". (4) Lajit ovat tekemisissä mutta eivät risteydy, vaikka ovatkin läheistä sukua toisilleen.
2: Parapatrinen lajiutuminen keskittyy tilanteeseen, jossa osa populaatiosta asettuu uudelle alueelle tai lajin yksilöt pirstoutuvat useaan lähekkäiseen populaatioon. Tässä yksilöt voivat kuitenkin siirtyä populaatiosta toiseen, eli niiden välillä ei ole täydellistä estettä. (Populaatiot eivät ole erillään, eivätkä samalla alueella vaan "vierekkäin", eli ne kohtaavat jonkin verran.) Tässä keskitytään parinvalintaan. Ideana on geenivirran ja parinvalinnan välinen ero. Kun parinvalintaa ei ole, lisäännytään satunnaisesti. Kuitenkin jos yksilö edustaa olosuhteisiin kelpoisinta, sen kannattaa valita kaltaisiaan : Ja jos tämä lisääntyy satunnaisesti, tapahtuu tasaavaa geenivirtaa, eli uusia alleeleja tulee ja syntyisi haitallisia hybridejä. Tätä kautta tarkkailu muuttuu tärkeäksi. Tätä kautta voi syntyä seksuaalivalinnan kautta uusia populaatioita, jotka eroavat toisistaan, ja joiden ominaisuudet ovat muuntumassa eri suuntiin.
3: Sympatrinen lajiutuminen. Tässä kaksi lajia eriytyy samalla alueella. Tämän ajatuksen kannattajien mielestä tärkein asia on rekombinaatio, eli geenien uudelleenjärjestyminen. Tässäkin keskitytään siihen että samanlaiset lisääntyvät keskenään. Sympatriaseen lajiutumiseen liittyy muutamia vaikuttavia elementtejä: Loisen isäntälajin vaihtaminen, sukupuolivalinta ja eri ekolokeroihin erilaistuminen. Tätä kautta populaatio pirstaloituu "spesialisteihin", joista yksi voi toimia aivan eri tavalla kuin toinen ja ne voivat tätä kautta elää samalla alueella kilpailematta keskenään. Risteymät eivät tietenkään ole kovin toimivia, kuin erityisiin tehtäviin keskittyneet "spesialistit".