Miksi kukaan ei kärsi tekemistään vääristä dikotomioista?

Väärä dikotomia löytyy hyvin yleisesti erilaisista virhepäätelmien listoista. Tähän on ymmärrettäviä syitä. Mutta ne ovat kuitenkin hyvin omalla tavallaan virheellisiä. Lähestyn tätä tällä kirjoituksella hitusen. Esimerkiksi jos otamme esimerkin jota on tuoreesti minun nähteni pidetty vääränä dikotomiana;

"Otamme tänne maahanmuuttajia ja järjestämme heille asuintiloja vaikka meillä on maassa omiakin asunnottomia."

Otetaan tilanne jossa on ikään kuin pakko valita joko kotimaiset työttömät tai muut. Miksi tilanne olisi "joko-tai". Moni pitää ajatusta virheellisenä siksi että pitää johtopäätöstä vääränä. Joku toinen voi korostaa, että päättely on uskottava. Ja pitää tätä selvänä siksi että väitetty seuraus on uskottava, olisi syytöksen oltava väärä.

Ensimmäinen ja tärkein huomio on siinä että on vaikeaa nähdä miten esitetty edes on virhepäätelmä. Se on enemmänkin statement. Ei ole mitään päättelyketjua jonka lopputulos tuo olisi. Mitään esitettyä lähtökohtaa ei ole. Lopputulos on enemmän premissiä muistuttava vakaumus kuin argumentti. Ilman päättelyä ei voi edes olla virhepäätelmä.

Voidaan kuitenkin kaivaa esiin implisiittisiä ajatuksia joiden kautta päätelmä voidaan ohjata niin että väitös todellakin on johtopäätös eikä ilmassa killuva perusteeton mielipide (joka sellaisenaan on tosi tai epätosi mutta ei sisällä argumentaatiota jonka mukaan tilanne painottuisi johonkin suuntaan). Voimme nähdä että tilanne on että joku on päätellyt että on kaksi vaihtoehtoa ja toisen valitseminen on toisen hylkääminen. Siksi voidaan periaatteessa ajatella että päättelyketju olisi muotoa:

P1: A ≢ B (eksklusiivinen disjunktio, joko A tai B mutta ei molemmat)
P2: A (Valitaan A)
J: ¬B (Siis ei-B)

Päättely siis sanoo että A ja B ovat olemassaolevat vaihtoehdot joista toinen mutta vain toinen toteutuu, ja koska A valitaan niin B:stä luovutaan. Tämä on yksinkertainen disjunktiivisen syllogismin kuvaus. Päätelmä on klassista deduktiota. Ja oikeaoppinen. Premisseistä seuraa johtopäätös. Päätelmä on nimenomaan validi. Kyseessä on eliminatiivinen päättely joka voidaan tehdä logiikan kannalta ehyesti.

Ja tästä itse asiassa onkin käytännössä aina kyse väärän dikotomian kohdalla. Virhe on enemmänkin siinä että ollaan erimielisiä premisseistä. Tässä tapauksessa kiistaa on enemmänkin premissin 1 pätevyydestä ; Ne jotka luottavat premissiin 1 ajattelevat että budjetti on nollasummapeliluonteinen siksi että se on äärellinen. Ne taas jotka ajattelevat että premissi on virheellinen voivat kiinnittää huomiota siihen että on olemassa muitakin vaihtoehtoja. Esimerkiksi budjettia voitaisiin ohjata poispäin kaikesta sosiaalihuollosta esimerkiksi leikkaamalla. Tällöin voitaisiin luoda ilmapiiri jossa valtio - vaikka säästöjen nimissä - voisi leikata sekä maahanmuuttajilta että kotimaan köyhiltä ja ohjata tätä vaikka kilpailukyvyn edistämiseen niillä keinoilla että on insentiivi ryhtyä mahtavan rikkaaksi jolla on käytössään paljon suomalaista halpatyövoimaa.

Väärää dikotomiaa onkin lähestyttävä kiinnostavalla tavalla ; Voidaan esimerkiksi huomata että päättely jossa väitetään että (on niin että) joko 1+1=3 tai 1+1=5 (ja on niin, että) 1+1 ei ole ainakaan 5 (joten) 1+1=3. Virhe ei ole päätelmän rakenteessa vaan siinä että kohta "joko 1+1=3 tai 1+1=5" on epätosi premissi. Voidaankin sanoa että väärä dikotomia on sitä että niissä on virheellinen oletus jossa vastakohdat (logical contraries) olisivat ristiriidassa (logical contradictories).

Erot eivät sinänsä merkitse koska huono päättely on huonoa päättelyä. On kuitenkin syytä tiedostaa että ihminen voi päätellä huonosti monella eri tavalla. Se että joku ottaa väärän premissin ei ole tekemässä logiikkaa koskevaa päättelyvirhettä. Validissa päätelmässä premisseistä seuraa johtopäätös. Valitettavasti jos premissit ovat vääriä seuraa garbage in-garbage out-ilmiö. Joku kohteliaampi voisi korostaa että "argument is valid but unsound".

Tämä rakenne on tietenkin siitä kiinnostava, että koska väärä dilemma ei ole logiikan rakennetta koskeva argumentti, sitä vastaan on vaikeampi tarttua. Jos premisseistä ei seuraa johtopäätöstä on helppoa luoda vastaesimerkkejä jotka korostavat sitä että vaikka premissit olisivat tosia niiden kanssa ristiriidattomasti voitaisiin päätellä hyvinkin erilaisia asioita. (Tosin moni ei oikeasti ymmärrä edes tätä tasoa. Heille johtopäätöksen uskottavuus ja premissien uskottavuus tarkoittaa sitä että jälkimmäisen olisi seurattava edellisistä. Mutta en tartu tähän enempää tässä tällä kertaa.)

Kenties siksi onkin asiallista tunnistaa että päättelyvirheitä on monenlaisia. Ne voidaan laittaa luokkiin jotka ovat ovat osittain päällekäisiä mutta karkeasti ottaen "kuitenkin eri asioita". Ja synnyttää näin vaikka seuraava kolmikanta.
1: Formaaleja päättelyvirheitä (structural error/formal fallacy) joissa premisseistä ei seuraa johtopäätöstä. Esimerkiksi jos päätelmäketjussa on ristiriita, kontradiktio tai siinä on jokin non sequitur -rakenne.
2: Päättelyvirheitä jotka eivät kanna (means-end error) koska päätelmä ei saavuta perusteluvoimaa, se vetoaa mutta ei argumentoi. Jolloin se noudattaa esimerkiksi petitio principii tai ignoratio elenchi -rakennetta.
3: Päätelmä on jotenkin epäreilu (end error) jolloin argumentti voi olla ad hominem -pohjainen tai edustaa tässä tekstissä keskityttyä väärää dikotomiaa.

Väärä dikotomia -etenkin jos se ilmaistaan muodossa "false dilemma" - vaikuttaa logiikkakeskeiseltä ja on nimenä vakuuttava uhkaus. Kuitenkin kun sellaisen tekee, on ikään kuin helppoa katsoa että oma päättely on ehyttä. Ja tätä kautta voidaan huomata että kritiikki nojautuu "epäreiluuteen" tai vastaaviin jotka vaikuttavat perustaltaan enemmän eettis-maailmankuvallisilta vastustuksilta kuin tosiasialliselta kunnon kritiikiltä. (Tämä on hyvin vahvasti mukana myös "No True Scotsman" -argumenttivirheilyissä noin yleensäkin. Se kun on tavallaan "ad hominem korjauksin jotka ottavat vankkoja askelia väärän dikotomian suuntaan").

Haasteena onkin se, että premissi on virhe joten päätelmä ei kanna. Ja tämä vaatii kontekstista riippuvaa tarkastelua. Täytyy katsoa minkä informaation valossa premissit pätevät ja eivät päde. Ja tämä siirtää huomion sellaisiin kulmiin joiden kohdalla syntyy tilanne jossa voidaan oikeastaan sanoa että väärä dikotomia on argumenttivirhelistoilla osittain siksi että sitä käytetään paljon. Ja sitä on helppoa käyttää koska siitä kiinnijääminen on hyvin vaikeaa ja vaatii vastapuolelta toimia jotka vaikuttavat pelkästään maailmankuvallisilta.

Oletko sinä paha, hullu vai Jumala?

Lewis's trilemma on hyvin usein toistettu argumentti jonka mukaan Jeesus oli joko paha joka haluaa pettää ihmisiä, hullu joka luuli vääriä asioita - tai todella Jumala. Argumenttia täydennetään selittämällä että avulias Jeesus ei ollut paha, ja niin intellektuellisti fariseuksillekin pärjännyt kaveri ei ole mielipuolinen. Tätä käsitellään usein vain tässä yhdessä kontekstissa.

Mutta jos ajatellaan asiaa tarkemmin voidaan samanlainen lähestymistapa ottaa aivan tavallisiin ihmisiin. Heiltä voidaan kysyä että ovatko he pahoja. Heiltä voidaan kysyä ovatko he hulluja. Ja sikälimikäli ei viitata ihmisiin jotka helposti motivoituvat tämän blogin lukemisesta, vastaus molempiin kysymyksiin on yleensä ottaen ei. Ja mikä tärkeintä, rehellinen ei. Ovatko he siis Jumalia?

Eivät. Selvästi kolmikko ei kata kaikkia relevantteja vaihtoehtoja. Esimerkiksi jos minä väittäisin olevani Jumala tai Jumalan poika, kaikki tietäisivät että en valehtelisi enkä olisi mielenvikainen tässä asiassa. Sillä skeptikkona haluaisin muistuttaa siitä että pitää varoa ylenpalttista herkkäuskoisuutta. Jo tämä korostaa että Lewis ei ole luetellut kaikkia tilanteen kohdalla olevia vaihtoehtoja.

Onkin hyvä muistuttaa itseään ja muita siitä että väitteet itsestä ovat jotain jota on helppo sanoa. Myös väitteet omasta Jumaluudesta ovat jotain jota on helppo sanoa, eikä se tee siitä laadukasta. (Itsensä jumalistajia löytyy historian varrelta hirvittävä määrä.) Ei vaikka sen sanoisi minkälainen karismaattinen ihminen hyvänsä ; Itse asiassa Lewisin trilemma onkin ihmiseen vetoamista, auktoriteettiin vetoamista, sitä että ei keskustella siitä onko Jeesuksen yliluonnollinen puoli perusteltavissa vaan keskustellaan siitä että minkälainen persoona Jeesus on. Ikään kuin hyveellisyys tai ilmiselvien paheiden puute todella muuttaisivat hänet myös yliluonnolliseksi Jumalhahmoksi.

Toki tässä ei ole kovin voimakasta analogiaa koska hyvin harva ihminen väittää olevansa Jumala. Jeesuksen kohdalla asia on tässä kohden erilainen. Mutta jos ylläolevat pätevät, pelkkä väite omasta Jumaluudesta olisi jotain joka pitäisi ottaa vakavasti. (Toki moni viittaa ihmetemppuihin, mutta tämä on eri argumentti kuin Lewisin trilemma.) Jos ajatuskokeessamme on ihminen joka väittää olevansa Jumala, hän on argumentin mukaan hyvä syy uskoa että hän on Jumala. Koska hän on muutoin osoittanut olevansa täysjärkinen ja hyväntahtoinen, olisi lopputulos ikään kuin pakko ottaa.

Vastaavaa argumentaatiota toki esiintyy muuallakin. Esimerkiksi jos joku väittää olevansa parapsyykikko, käsilläparantaja tai muu vastaava, heitä puolustetaan sillä että jos he ovat yleisesti ystävällisiä ja hyväntahtoisia ihmisiä joilla ei ole passitusta suljetulle osastolle pehmustettuun koppiin, tulisi ikään kuin luottaa näiden ihmisten puhuvan totta. 

Hyvin harva kuitenkaan ottaa tätä vakavasti. Mieleen syntyykin helposti jatkokysymyksiä. Kuten siitä että tältä tavalliselta itseään Jumalaksi kutsuvalla ihmiseltä tulisi kysyä että onko hän koskaan valehdellut tai koskaan erehtynyt. Että onko aina tullut puhuttua täysi totuus mitään pois jättämättä ja että onko aina ollut niin, että on heti osuttu täsmälliseen ja täsmälleen oikeaan tietoon aivan kaikissa asioissa.

Tämä puolustus on toki ymmärrettävä, mutta se murentaa Lewisin trilemmaa vahvasti. Sillä sen mukaan ihminen voi kertoa valeen olematta paha ja esittää totuudenvastaisia väitteitä olematta harhainen. Ja Lewisin trilemmassa asiat otetaan mustavalkoisesti jonain joka joko on yleispätevästi tai ei ole. ; Kun Jeesus oli muuten hyvä niin hän ei pettänyt tässä yhdessä asiassa. Koska hän oli muuten ovela hän ei tehnyt virhettä tässä yhdessä asiassa.

Lewisin trilemma kaatuukin kahteen asiaan.
1: Se esittää ylipäätään kolmikannan joka ei kata kaikkia vaihtoehtoja. Tosiasiassa Jeesus olisi voinut olla Jumalan lisäksi vaikkapa maagikko. Tai itse asiassa tavallinen ihminen.
2: Se esittää piirteet kaikenkattavina joko-tai -vaihtoehtoina jotka itse asiassa eivät sovi tilanteen kuvaukseksi missään muussa tapauksessa kuin sellaisessa, että Jeesus olisi jonkinlainen Jumala, yhden tietyn piirteen manifestoituma ; Ihmiset ovat harmaasävyisiä, kun taas Saatana esitetään läpeensä pahana ja jokin houkkajumala läpeensä Hulluna.

Näiden huomioimiseksi pitäisikin laajentaa listaa. Ja Jumalisuus perusteltaisiin eliminatiivisesti. Tällöin pitäisi rakentaa vaikka jotain seuraavaa.

Jeesus oli
* Paha
* Hullu
* Jumala
* Narraaja
* Erehtynyt

Ja jos asiaa katsoo, näyttää siltä että kaksi viimeisintä ovatkin ne relevanteimmat vaihtoehdot. Ne joita ihmiset yleensä kannattavat vaihtoehtotulkintoina Jeesuksesta. Mikä kertoo siitä että Lewisin trilemmassa eliminoinnissa on otettu kaikista epäoleellisimmat kohdat eliminointiin, ja pidetään näitä koko tuloksena.

En edes uskalla katsoa miten monta argumenttivirhettä Lewisin trilemmaan on ujutettu. Sieltä löytyy ainakin kategoriavirheitä kun asiat on luokiteltu huolellisuutta vältellen. Vääriä dikotomioita kun asiat on nähty liian mustavalkoisesti. Olkiukottamista kun eliminointivaiheessa epäoleellisimmat vaihtoehdot esitetään niiden naurettavimmassa muodossa ja niiden esilletuomista pidetään relevanteimpana aineistona. Ja non sequitur kun puutteellista eliminointiprosessia pidetään koko asian käsittelynä. Ja jopa nämä Pahan ja Hullun eliminoinnit on perinteisesti tehty "onpas naurettavia vaihtoehtoja" -hengessä jossa taustalla on horse laugh eikä kyseisen vaihtoehdon mahdottomaksi osoittaminen.

En siis ymmärrä miten yksikään järkevä ihminen on missään koskaan ottanut tämän argumentin vakavasti. Niin ihmeellistä on se, että tekisi mieli kysyä että ovatko he pahoja, hulluja vai Jumalia. Mutta tämä olisi tietysti jossain määrin noloa.

Pieni ajatus : Kunnioituksesta ja pyhyydestä

"Kotimaan" blogeissa on viime päivinä oltu tuohtuneita. Syynä on esitys joka tapahtui Temppeliaukion kirkossa. Siinä rikottiin monien ihmisten pyhyyden tunteita, koska esimerkiksi kastemaljaa käytettiin tavoilla joilla kastemaljaa ei saisi käyttään, tarkalleen ottaen jalkojen pesemiseen. Myös pyllyä näytettiin alttarilla. Tähän liittyen on kenties hyvä ottaa Temppeliaukion kirkon tahon kannanotto asiaan. Hän tiivisti esityksen ongelmat varsin kiteytyneeseen muotoon "Esitykseen liittyi sanoja ja eleitä, jotka melko huonosti sopivat kirkkotilassa (tai eräissä muissakaan tiloissa) esitettäviksi. Tämän toteaminen ei vaadi erityistä konservatiivista mielenlaatua, vaan normaalia kalustettujen huoneiden tapakulttuurin tuntemista. Toinen asia on kirkkotilaan liittyvän symboliikan (alttari, saarnatuoli, kastemalja) ”unohtamien” ja ottaminen osaksi esitystä kuin kyse olisi vain käytännöllisistä esineistä. Toki ne sitäkin ovat, mutta missään tapauksessa eivät vain sitä." Hän kuitenkin piti tapahtumaa enemmän "työtapaturmana", eri maailmojen kohtaamisen epäsymmetriana, kuin varsinaisena jumalanpilkkana.

Tämänlaisten asioiden mietintä on hyvin oleellista, myös eikristityille. Ja kenties varsinkin heille. Uskovaisille itselleen tämä on intuitiivista ja helppoa, heidän ei tavallaan tarvitse vaivata päätään sillä.

Itse olen tunnettu jumalanpilkkaaja ja rienaaja. Saan iloa ja riemua Pyhän Hengen pilkkaamisesta. Teen tätä sekä kotonani että julkisissa tiloissa. Syynä on se, että minulla ei ole suunnilleen ollenkaan ns. pyhyydentuntoa. Tämä ei tarkoita sitä että eläisin arvotyhjiössä. Sen sijaan korostan sitä, että itse en jaa "hengellisyyttä" karkeasti sanoen edes Jumalanolemassaoloon uskomisen kautta. Vaan siten että ateisti ei ole uskovainen, mutta hengellinen hän voi olla. Ateisti joka uskoo Pyhään on hengellinen. Tässä kohden pyhän määritelmä ei ole määritelmällisesti väistämättä yliluonnollinen. Näin ollen Jumalan Pyhyys on Pyhää. Mutta se on vain yhdentyyppinen mahdollisista Pyhyyksistä. Karkeasti sanoen Pyhä on arvo jota ei kyseenalaisteta ollenkaan. Voidaan siis sanoa että kyseessä on arvodogma, tai ensisijainen arvo.

Tämän ymmärtäminen on yleensä hyvin vaikeaa. Sillä ajatuksena on likimain se, että jos ei ole arvodogmaa niin sitten on arvotyhjiö. Tämä on kuitenkin hyvin väärä kuva. Sillä oikeasti asioissa on enemmän puolia kuin mitä tämänlaisesta väärästä dikotomiasta syntyy. Jos tämän väärän dikotomian ottaa käyttöön ajatteluprosessi muuntuu vääristyneeksi, muodoltaan samanlaiseksi kuin jos kysyisi "oletko jo lakannut hakkaamasta vaimoasi, raiskaamasta kissaasi ja ampumasta naapuria kasseille ilmakiväärillä? (k/e)". Asiaan voi hakea selkiyttä esimerkiksi katolisten opin kautta.

Katolisilla on nimittäin sekä Jumala että pyhimyksiä. Moni ajattelee että katoliset palvoisivat pyhimyksiä. Että asialla on joko korkeampi voima tai ei ole. Katoliset itse eivät ole tässä näin tiukkoja. He ovat itse asiassa hyvin huolellisia. Heillä on Jumalaan kohdistuva palvonta (lat. adorare) ja pyhimyksiin kohdistuva kunnioitus (lat. venerare). Pyhimykset ovat itse asiassa uskonveljiä, heidät koetaan ikään kuin enemmän tavallisen uskovaisen kaltaisiksi. He vain ovat erityisen hyviä uskovaisia ja tätä kautta hyviä malleja, joissa on ripaus realismin makuakin. Ihminen ei siis kykene olemaan Jumala, mutta tavoitellessaan Jumalankaltaisuutta he voivat joskus ponnistaa johonkin jota voidaan pitää onnistumisen tapaisena.

Itse jaan moraalin siten että on kahdenlaisia malleja. Niitä joissa on lähtökohtia joista ei jousteta. Ja sitten on niitä jossa ei ole mitään kompromissittomia lähtökohtia. Kuvasin tätä eroa hieman Talebin "profaani" -käsitteen kautta. Tämän ymmärtäminen on tärkeää, koska monet uskovaiset harjoittavat uskonnottomiin omituista kyykyttämistä. Heille Pyhä on joko yleisinhimillinen objektiivinen moraali. Silloin ateisti on hyvä, mutta suhteessa Jumalaan. Tai sitten Pyhä määritellään miksi tahansa asiaksi jota pitää vähänkin tärkeänä. Ja näin ateisteista ja uskonnottomnista tehdään automaattisesti joko arvotyhjiössä eläviä tai kaksinaismoralistisia tekopyhiä jotka ovatkin oikeasti suhteessa pyhään.

Kun pyhä käsitetään dogmaattiseksi arvolähtökohdaksi, ja sen rinnalle laitetaan kompromissien arvot, voidaan huomata että asia ei ole noin yksinkertainen. Asioista on voitava neuvotella. Tämä on tärkeää, koska olen Quinelainen tieteenfilosofiassa. Ja etiikkani jatkaa täsmälleen samassa radassa. Tämä on useille hyvin epäintuitiivista (itselleni se taas on nimenomaan intuitiivista) ainakin väärinkäsitysten yleisyyden vuoksi (usein ongelma on viestintäongelma ja se että minua tulkitaan siihen soveltumattomien välineistöjen kautta jolloin minun väitetään tarkoittavan jotain jota aivan ilmiselvästi en väitä enkä varsinkaan tarkoita).

Tavallisestihan arki-ihmisen etiikka on presuppositionistista. Eli heillä on käsitys siitä mikä on oikein. Perustelut ovat after the fact päälleliimattavia selityksiä joilla asia yritetään oikeuttaa. Suhde premissien ja johtopäätösten välillä on hierarkinen. Ja suunta on johtopäätöksestä premisseihin. Tämä on ehdottomasti profaania, koska arvodogma on se johtopäätös. Tämä näkyy siinä että argumentin epäonnistuttua johtopäätöstä ei hylätä vaan käytetty argumentti vaihdetaan lennossa toiseen. ; Sivistyneemmille ihmisille etiikka etenee usein premisseistä johtopätökseen. Tällöin päättely on hierarkista. Ja ehdottomasti profaania koska premissi on se arvodogma. Premisseiksi yritetään valita kyseenalaistamattomia ehdottomia totuuksia.

Quinen tapa lähestyä tieteenfilosofiaahan oli se, että ei ollut mitään "ensimmäisen totuuden näköalapaikkaa". Kaikki oli neuvoteltava. Tästä oli seurauksena se, että tosiasiassa klassinen jako analyyttiseen ja synteettiseen pilkkoo liikaa. Että premissitkin sovittuvat havaittuun todellisuuteen. Ristiriitojen ratkaisussa ei ollut mitään yhtä varmaa asiaa jota ei voitaisi missään tapauksessa kyseenalaistaa. Quinen tärkein teema valaistuu hänen tavastaan kuvata "Neurathin venettä" jota korjataan samalla kun sillä soudetaan. että mikä tahansa lauta voitiin joutua jossain vaiheessa poistamaan. Mutta ei kaikkia samanaikaisesti. Duhemin Quinen teesi on ratkaisu siihen "mikä asia on korjattava milloinkin". Mutta oleellista olikin se, että se ei suojannut mitään yksittäistä kohtaa näkemysverkossa.

Ja näkemysverkko on tässä se oleellinen. Kaikki perustellaan suhteessa muihin asioihin. Yksikään ei killi ilmassa puhtaasti esioletettuna premissinä. Quinen idea onkin juuri siinä että kun objektiivinen totuus ei tieteeltä onnistu, positivismin ylitsepääsemättömien ongelmien seurauksena, niin voimme kuitenkin tehdä asiat niin että meillä ei ole mitään dogmaattisia ilmassa leijuvia premissejäkään. Eli jos emme voi vapautua mistään esioletuksista, voimme kuitenkin vapautua puhtaasti oletuksenvaraisista esioletuksista. Kaikesta voidaan tämän jälkeen keskustella. Eikä tässä tarvita mitään NoMa -jakoa. Koska kaikki, myös perustelumenetelmät itsekin, olivat keskustelunvaraisia asioita. Logiikasta tiedämmekin sen, että niitä on useita ja niiden paremmuusjärjestyksestä voidaan keskustella esimerkiksi sitä kautta miten hyvin niitä voidaan soveltaa.

Quinen malli ei ole hierarkinen. (Tämä on se epäintuitiivinen osa, jonka ohittaminen johtaa siihen että Quine näyttää asiaa vähemmin miettineille usein saivartelulta. Ja suurin osa Quinekritiikistä näyttää vakavalta kritiikin kohteen olkiukottamiselta ja ohipuhumiselta ; Että vastaukseksi esitykseen saadaan kritiikkiä joka perustuu läpitunkevalle väärälle dikotomialle ja kategoriavirheelle.) Objektiivinen moraali taas olettaa että olisi juuri hierarkinen malli joka olisi suorastaan "empiirisesti tosi" siinä mielessä että luonto ja luonnollisuus voisivat ohittaa humen giljotiinin ja ratkaista is-ought -ongelman pelkkänä kuriositeettina. Samoin tekevät ne jotka määrittelevät Pyhän miksi tahansa arvoksi. Näissäkin argumenteissa usein piilo-oletetaan nämä arvot ehdottomiksi, eli nämä moraalilähtökohdat eivät olisi ollenkaan aposteriorisia vaan puhtaasti apriorisia.

Minulle mikään ei ole läpipyhä. Kaikki on neuvoteltavissa. Tämä tekee minusta ehdottomasti uskonnottoman ja epähengellisen. (Osa ateisteista voi taas olla hyvinkin dogmaattisesti arvomaailmassaan hengellisiä.)

Tässä mielessä voimme neuvotella siitä päästämmekö ihmisiä temppeliaukionkirkkoon särkemään ihmisten pyhiä kokemuksia. Joka tarkoittaa myös sitä että jollain ehdoilla olemme valmiita myös kieltämään tämän. ~ Nähdäkseni ihmisten pyhillä tunteilla ei ole mitään kiistämätöntä erikoisarvoa. Niitä saa ja joskus niitä peräti pitää pilkata. Tämä on korostettua silloin kun Pyhää käytetään julmuuden oikeuttamisessa. Historia tuntee tähän montakin tapausta. Jos Pyhä todella oikeuttaa -tai peräti velvoittaa- niihin, niin voimme kysyä kumpi on arvokkaampi. Ja jos Pyhän nimissä aiheutetaan kiusaa, sitä voi olla aivan oikeutettua pilkata. Kuitenkin myös sananvapaudella ja ilmaisunvapaudella on rajat, sekään ei ole ehdoton dogma. Joskus sitäkin on syytä rajoittaa.

Itse harjoitan jumalanpilkkaa nimenomaan julkisissa paikoissa. Kotonani teen sitä itse asiassa harvemmin, koska minua ei siellä provosoida sellaiseen. Jumalanpilkkani on tyypillisesti reaktiivista. Sitä että he tunkevat minun elämänalueelleni esimerkiksi pelastuslappunsa kanssa. Yleensä tämäkin on silmissäni hyväksyttävää, ja vasta kun se on tyrkyttävää pelastuslapun kanssa heilumista puutun asiaan. Ja sitten minulla on tietysti se, että jos joku kysyy suoran kysymyksen annan siihen suoran vastauksen. Ja jos tämä järkyttää niin se on yleensä kysyjän ongelma. (Ei pidä pelata jos ei osaa hävitä.) Tässä suhteessa temppelinaukion kirkko on julkinen tila. Mutta on sitä hyvin määrätyssä mielessä joka käskee minun maailmassani laittamaan siihen heittomerkit. Temppelinaukion kirkko on "julkinen" tila. Se on vähän kuin kyläpaikka jossa on aina avoimet ovet. Näihin paikkoihin on hyvä mennä kunnioituksella.

Oma tapani kiertää arvotyhjiö, eli se ,että mitään ei palvota mutta monia asioita kunnioitetaan ja vielä useammasta asiasta debatoidaan. Se on nähdäkseni varsin kelpo tapa lähestyä sitä miten tämänlaisia konflikteja käsitellään. Hierarkinen maailmankuvalähtökohta taas ei toimi. Sillä jos laittaa dogma-arvoksi ilmaisunvapauden saa aivan eri tuloksen kuin se joka laittaa dogma-arvoksi Pyhän tunteen. Ja sitten vain ohipuhutaan ja se voittaa joka väkisin voimalla junttaa oman premissinsä johtavaksi. Ja tällöin kysymys on vain siitä että vallasta tehdään oikeutus.

Näkökantani ei tosin sovi juuri ollenkaan nykyiseen keskustelukulttuuriin. Sillä siinä keskitytään maailmankuvaan, niiden lähtökohtaiseen oikeutukseen arvokeskustelun ytimenä (itsessään profaani dogma). Tällöin keskustelu värittyy aina siihen miksi minä olen oikeassa. Sen sijaan pitäisi keskittyä asian ratkaisemiseen. Debatin ideana ei saisi koskaan olla se, että omalle idealle vain yritetään saada vipuvoimaa ja poliittista valtaa. Debatissa pitäisi aina olla ratkaisunäkökulma, eikä se että julistetaan kaikille se miksi juuri minä olen oikeassa. (Me kaikki ajattelemme näin luontevasti, ja tämänlaiseen "rohkeuteen ja itsetuntoon" ei edes pitäisi ohjata, saati nykymalliin kannustaa. Minäkin ajattelen olevani ehdottomasti oikeassa niin luonnostaan että joudun laittamana kaikki voimavarani peliin jotta en ajattelisi ja toimisi niin.)

---

Mikäli tulit tänne googlen hakusanalla "syntinen pylly" ja "katso kuvat", niin se johtuu siitä että laitoin tämän tekstin tähän alapalkkiin.

Kuinka kristittyjen ontologiseen moraaliin perustuva jumalatodistus osoittaa että kristityt ovat suvaitsemattomia ideologianatseja

Minut tagattiin facebookissa reagoimaan YouTube -videoon. se oli "Prager Universityn" video jonka argumentoija oli Peter Kreeft joka on Boston Collegen filosofian professori. Otsikko on messevä "If Good and Evil exists, God exists". Eli "Jos hyvä ja paha ovat olemassa, niin Jumala on olemassa". Video on vain muutaman minuutin pituinen. Mikä tarkoittaa sitä että argumentaatio ei voi olla kovin laadukasta. Mutta toisaalta se tarkoittaa myös sitä että tässä on jotain joka on kenties sopivan kokoinen jotta sen voi käsitellä blogissa hyvinkin seikkaperäisesti.

Kreeftin tavoitteena on varsin kunnianhimoinen haaste ; Hän yrittää todistaa Jumalan olemassaolon perustelemalla että hyvällä ja pahalla on objektiivinen vastaavuus todellisuudessa. Tässä todistetaan kristinuskon moraalinen että episteeminen puoli muutamassa minuutissa.

Bloggaajan omien ennakkoasenteiden esilletuominen (argumentaatioon osallistumisen oikeutus, ja valitun kovasanaisen retoriikan selitys).

Lähtökohtaisesti en odottanut kovin paljoa. Objektiivisen moraalin argumentaatio kun on yleensä perustunut kahteen virheeseen (a) moraali määritellään apriori sellaiseksi että se sopii vain teistiseen malliin. Eli vaikka muitakin moraalisia malleja on, niitä ei huomioida ja niitä ei kumota vaan ne määritellään suoralta kädeltä epäoleellisiksi. (b) Objektiivinen moraali liitetään Jumalaan keinotekoisesti. Esimerkiksi vaihtoehdot siitä että objektiivinen moraali olisi ilman tekijää ohitetaan, ja ajatellaan että jos objektiivinen moraali on, sen tulisi olla alisteinen Jumalalle. Että objektiivinen moraali ei voisi olla olemassa sellaisenaan vaan vaatisi pakosti taustalleen Jumalan.
1: Kreeftin tapa ottaa premissiksi etiikka ja Jumala johtopäätökseksi herätti jo perusideana huvitusta. Se on nimittäin suoraan sanoen yksi omituisimmista argumenteista. Se on bisarrimpi kuin Anselmin ontologinen todiste. Eli argumentti joka on tunnettu puutteistaan. Se tuntuu tämän rinnalla, virheistään ja puutteistaan huolimatta, laatuargimentilta.

Kuitenkin, koska olen agnostikko, minulla on hyvin erikoinen suhde jumalatodistuksiin. Siinä missä ateistit ovat mielellään repimässä argumentteja palasiksi ja kaivelemassa niiden virheitä tavalla jossa argumentin epäonnistuminen on riemun lähde, on suhteeni tähän toinen. Periaatteessa olen aina vähän toiveikas. Sitä ollaan ikään kuin muna toisessa ja rukousnauha toisessa kädessä toivomassa parasta. Epäonnistuminen onkin tätä kautta petetyksi tulemista. Eli jokainen epäonnistunut argumentti jonka kohtaan on ajanhaaskuuta johon minut on petetty. Argumentin epäonnistuminen ei ole minulle riemun lähde. (Siksi jos vaihtoehtoinasi on lähettää epävakuuttavia argumentaatioltaan puutteellisia jumalatodistuksia ja se että hyppäät junan alle, niin jos minulla on sananvaltaa valintaanne niin kehotan teitä hyppäämään junan alle.)

Kreeftin moraali todistaa Jumalan -argumentin lähtökohta.

Esittelen Kreeftin argumentin. Koska minulla ei ole äänikorttia omassa koneessani, tein erityisen palveluksen jotta sain  äänikortin käyttööni. Notaation tekeminen vie aikaa, ja tämän vaivannäköni tuloksena voin esitellä kohtuu tarkasti miten Kreeftin perustelu etenee. Kreeftin argumentaatio lähtee tehtävän rajaamisesta. Se onkin hyvä filosofian tekemisen periaate ; "I'm going to argue for the existence of God from the premise that moral good and evil really exist. They are not simply a matter of personal taste - not merely substitutes for I like and I don't like." Keefe siis määrittelee lähtökohtaisesti mitä etiikka voi olla ja mitä se ei voi olla. Hänen etiikkansa on objektiivista siinä mielessä että se ei mitenkään riipu ihmisistä ja heidän mieltymyksistään. Hyvä ja paha ovat siis objektiivisia realiteetteja jotka ovat olemassa ihmisestä huolimatta. Ja ne ovat tätä määritelmällisesti. Jo tämä kertoo huonoa loppuargumentista. Kun lähtökohtana on että "inhimillinen ei kelpaa", niin onko ihme jos saadaan ihmisestä riippumaton Jumala? On toki mahdollista että tähän keksitään kiertotie. Siksi on kenties väärin tuomita kahden lauseen takia.

Argumentin (kenties retoriikaltaan tarpeettoman teräväkielinen) analyysi tarkemmin.

Kreeft tekeekin seuraavaksi mielenkiintoisen täsmennyksen siitä mitä hänen argumenttinsa tarkoittaa ja ei tarkoita. Tämä on hyvin kannustava piirre. Sillä hyvin usein kristillinen scheisse on juuri sellaista että se ei muistuta perustelun rajoista ja siksi niitä tulkitaan ja sovelletaan hyvin julmasti. Kreeft on tässä itse asiassa jopa rakentava "Before I begin, let's get one misunderstanding out of the way. My argument does not mean that atheists can't be moral. Of course: atheists can behave morally, just as theists can behave immorally." Tämä on miellyttävä muistutus. Eli se, että objektiivinen moraali on ei tarkoita että ateistit olisivat pahoja ja kristityt hyviä. Kreeft on siis vain perustelemassa otsikon "Jos on olemassa hyvää ja pahaa, niin sitten on Jumala." Hän ei todista että ateismi tuhoaisi yhteiskunnan tai että kristityt olisivat hyviä ja fiksuja ihmisiä, tai että he olisivat ateisteja parempia ihmisiä.

En kuitenkaan pidä tätä täsmennystä kovin tärkeänä. Sillä argumentti kontekstoi ateistien hyvyyden hyvin omituiseksi. Kreeftin argumentti nimittäin tarkoittaa sitä että ateistit voivat olla hyviä vain sen vuoksi että Jumala on olemassa. Ateistien maailmankuva on siis väärässä ja ateisti joka ei ole nihilisti on ideologiansa mukaan epäkoherentti, väärässä, tyhmä ja idiootti. Ateisti joka tekee hyvää on tekopyhä kaksoisstandardissa elävä "kaappiuskovainen". Ja uskovainen joka tekee pahaa ei toimi Jumalan tahdon mukaisesti ja on tätä kautta etääntynyt Tosi Uskonnosta.

Kreeft jatkaa tästä argumentoimalla siitä että moraalilla on oltava lähde. Naturalistit selittävät moraalin eri lähtökohdista. Kreeftin argumentti yrittää ottaa nämä huomioon. Ja tätä tehdessään hän etenee kahdessa vaiheessa. Ensimmäisessä vaiheessa hän pyrkii perustelemaan että kaikki naturalistiset moraaliselitykset moraalin olemassaololle ovat vääriä. Ja tästä hän päättelee että naturaalien selitysten puutteet tarkoittavat samaa kuin supernaturaalin moraalin pakkouskominen Tämä on itse asiassa klassinen eliminointiajattelu joka nojaa väärään dikotomiaan jossa oletetaan että naturalismin kritisoiminen jotenkin todistaa supernaturaalin. Tämä näkyy jo hänen tehtävänrajauksessaan kun hän sanoo "Let's start, then, with a question about good and evil. Where do good and evil come from? Atheists typically propose a few possibilities. Among these are (1) evolution (2) reason (3) conscience (4) -human nature, and (5) utilitarianism. I will show you that none of these can be the ultimate source of morality." Tosiasiassa tämä on etiikassa samaa virheilyä mitä aukkojen Jumala -argumenttivirhe on fysiikkaa koskevissa kysymyksissä. Tässä on nimittäin muutamia ongelmia
1: Se ei yleensä jaksa kritisoida kunnolla joka ikistä naturalistista selitystä ja selitysmallia, eli eliminointi on puutteellista.
2: laadukkaimmillaanki, vaikka edellinen onnistuisi, se on jo keksittyjen teorioiden varassa. Se on pohjimmiltaan argumentti siitä että jos ihmiset eivät vielä tiedä jotain siihen ei ole ratkaisua. Valitettavasti se, että esimerkiksi minä teen virheen tai en keksi jotain ei ole mikään Jumalatodistus vaan todistus ihmisen kekseliäisyyskyvyn rajoista.
3: Supernaturaali ei vielä tarkoita samaa kuin Jumala. Esimerkiksi objektiivinen moraali joka on transsendentisti olemassa ilman Jumalaa on vaihtoehto jossa ei ole persoonaa, tavoitteita, rakkautta tai muuta vastaavaa. Se ei taatusti tarjoa mitään sielun pelastusta tai tuonpuoleista. Mutta argumentin vuoksi ohitetaan tämä nyt ja leikitään että tämä nyt unohdetaan. ~ Kreeftin argumentin kannalta tämä on erityisen ongelmallinen on se, että tämä ei suinkaan ole analyysiväline. Rajatessaan tehtävän näin, hän asettaa premissin jonka mukaan moraali ei voi olla itsessään vaan sillä on oltava lähde. Toisin sanoen Kreeft ei vain argumentoi, vaan rakentaa argumentin jo tähän muotoiluun piilotetun premissin varaan. Kreeft ei tuo tätä esille. Filosofian professorina hän joko tietää tai hänen tulisi tietää tämänlaiset.

Koska tämä vaihe yksinään tuhoaa Keefen argumentin lähtökohdat irrationaaliseksi roskailuksi. On kuitenkin hedelmällisempää katsoa koko argumentaatio läpi ja pitää sitä jossain määrin perusteltuna vaikka siinä olisi tämänlaisia heikkouksia. Tämä näkökulma johtaakin johonkin hieman yllättävään.

Kreeft eliminoi evoluution seuraavalla tavalla "Why not from evolution? Because any supposed morality that is evolving can change. If it can change for the good or the bad, there must be a standard above these changes to judge them as good or bad. For most of human history, more powerful societies enslaved weaker societies, and prospered. That's just the way it was, and no one questioned it. Now, we condemn slavery. But, based on a merely evolutionary model - that is, an ever-changing view of morality - who is to say that it won't be acceptable again one day? Slavery was once accepted, but it was not therefore acceptable: if you can't make that distinction between accepted and acceptable, you can't criticize slavery. And if you can make that distinction, you are admitting to objective morality." Kreeftin argumentaatio perustuu siihen että evoluutio ei aja pysyvään tilaan. Hänestä moraali on ikuinen.
1: Tässä kohden Kreeft osoittaa ignoroivansa evoluution ytimen. (Se, että Kreeft olkiukottaa evoluutiota on vain todiste siitä että hän on idiootti. Hänen idioottimaisuutensa ei todista Jumalasta sen enempää kuin naturalistien epäonnistuminen tai mielikuvituksettomuuskaan.) Hän katsoo ikään kuin pinnallisia piirteitä, mutta ei ymmärrä että evoluutio perimmiltään ajaa pysyvää asiaa. On nimittäin aivan totta, että evoluution kannalta juuri mikään adaptaatio ei ole hyödyllinen aina, kaikkialla ja ehdoitta. Esimerkiksi hyönteisien kohdalla suuri koko on ollut hyödyllinen. Menneisyydessä esimerkiksi sudenkorennot ovat olleet jättimäisiä. Syynä oli se, että kilpavarustelu ja suuri ravinnon määrä tukevat suurta kokoa. Sittemmin ilmakehän happimäärä on muuttunut ja menneisyyden kokoiset sudenkorennot eivät kykenisi hengittämään riittävän tehokkaasti edes elääkseen. Se, mikä oli ennen adaptaatio, se että oli kylän karuin sudenkorento, on nyt letaaliominaisuus, jokin joka tappaa. Tämä muistuttaa että evoluution adaptaatiot ovat aina tilannekohtaisia. Tästä voidaan johtaa kaksi asiaa etiikkaan
___1.1: Ihmiselämän mitan perspektiivistä moraali on hyvinkin pysyvä. Se, onko sudenkorennon suuri koko haitta vai ei muuttuu ajan kanssa koska tilanne muuttuu, mutta se onko se tietyssä tilanteessa adaptaatio vai ei ei ole mielipidekysymys. 
___1.2: Tosiasiassa evoluutio ajaa aina muuttuamatonta ikuista asiaa. Tämä on nimeltään kelpoisuus. Sitä tavoitellaan eri strategioin eri tilanteessa. Mutta evoluutio ajaa kohti kelpoisuuden parantamista aina. Näin ollen evoluutiossa onkin muuttumaton maali. Tässä kohden Kreeftin analyysin puutteellisuus pitäisi olla tuttu esimerkiksi siitä mitä Kantin kategorisesta imperatiivista tiedetään ; Jos seuraamme sitä että meidän pitää nostaa toisen pudottama esine, olemme hyviä hansikkaiden kanssa. Mutta jos pitääkin antaa takaisin ryöstäjän vahingossa pudottama ladattu pistooli, huomaamme että olemme keksimässä tilannekohtaisia täsmennyksiä. Evoluution ja adaptaation kanssa tilanne on täsmälleen tämä.
2: Kreeft viittaa moraalisääntöjen muuttumiseen osoittaakseen että uskonnon moraalisäännöillä olisi vahvempi pohja ja että olisi olemassa jokin ikuinen ja muuttumaton pohja moraalille. Tämä on lähtökohtaisesti puutteellinen tapa yrittää puolustaa asioita. Esimerkiksi jos me ottaisimme aivan vakavasti että evolutiivinen moraali muuttuu, voisimme miettiä että entä jos meillä onkin tilanne niin että orjuus onkin joskus ollut hyväksyttävää eettisesti? Entä jos tilanne onkin se, että nykytila otetaan aina vallitsevaksi moraaliksi ja vaihtoehdot tuomitaan pahana tämän nykytilan kautta? Eetikot voivat miettiä sellaistakin että jos orjuus joskus tulevaisuudessa hyväksyttäisiinkin niin näyttäytyisikö nykytila pahuutena? Kreeftin moraali vaatii toisin sanoen joan jossa hyväksytty ja hyvä jaotetaan erikseen. Hänestä et voi kritisoida orjuutta jos perustat vain hyväksyttyyn ja että vaatisi objektiivista moraalia mennä kritisoimaan orjuutta. Mutta jos moraalikäsitys on kulttuurinen ja muuttuu ajassa, niin se on se vertailupohja. Näin ollen kritiikkiä voidaan tehdä ja se on aina aikaan sidottua. Kreeft ohittaa tämän vaihtoehdon tyystin.
3: Evoluution kohdalla Kreeft itse asiassa ohittaa valtaosan siitä miksi evoluutio laitetaan moraalisuuden taakse. Syynä on se, että tiettyjä asioita pidetään eettisenä. Esimerkiksi avuliaisuus ja vastaavat ovatkin itse asiassa adaptaatioita. Kun esimerkiksi Matt Ridley ottaa "Origins of Virtuessa" peliteorian ja altruismin suhteesta toisiinsa, ja paljastaa että selviytymisstrategistossa yhteistyö ja resiprokaalinen altruismi ovat hyvin usein toimivia strategioita, saadaan mukaan Matematiikan Ikuinen valtakunta johon voidaan liittää platonin ideamaailmallisia sävyjä. Jumalaa ei tarvita, mutta evoluution ikuinen kelpoisuus viittaa matematiikan platoniseen valtakuntaan. Kreeft ei siis selkeästi onnistu, vaan yrittää enemmänkin kikkailla presuppositionistisesti. (Eli hän ottaa lähtökohdaksi että Jumala on objektiivisen moraalin takana, ja määrittelee tilanteet niin että tämä toteutuisi ; Joohtopäätöksestä premisseihin eikä toisinpäin kuten pitäisi. Ainut mikä sallii hänen tehdä tämän argumentin on kasa evoluution ymmärtämistä koskeva virhe, joka on suoraan sanoen alkeellinen ja osoittaa sen miten huonoa "sofistikoitunut" teologia voi nykypäivänä olla.)

"What about reasoning? While reasoning is a powerful tool to help us discover and understand morality, it cannot be the source of morality. For example, criminals use reasoning to plan a murder, without their reason telling them that murder is wrong. And was it reasoning, or something higher than reasoning, that led those Gentiles who risked their lives to save Jews during the Holocaust? The answer is obvious: it was something higher than reasoning, because risking one's life to save a stranger was a very unreasonable thing to do." Tässä ideana on itse asiassa sama kuin aiemmin evoluution kohdalla. Kreeft viittaa siihen että järkeily johtaa erimielisyyteen tai moraalinormien muuttumisen mahdollisuuteen (joko yksilöissä, ajassa tai molemmissa). Ja että jos erimielisyys evoluution kohdalla on ajassa, on se järjenkäytön kohdalla yksilöiden välissä. Tässä mielessä ongelman ratkaisu on itse asiassa samantapainen kuin evoluutionkin kohdalla. Jos ajattelemme asiaa siten että holokaustikin on ollut joskus hyväksytty, voimme huomata että Kreeft ei itse asiassa argumentoi (argument) tai edes väittele (argue), hän vain väittää (claim) tai vetoaa (assert). Hän päinvastoin määrittelee tilanteen Jumalan näkökulmasta. Tämä on erittäin suuri puute, koska hän on todistamassa tätä. Hän tekee premissin siitä että holokausti että se ei ollut koskaan hyväksyttävissä, vaan oli aina pahaa. Mikä vaatii ulkopuolisen näkökulman. Tämänlaista lähestymistapa on emotionaalisesti vetoava, koska kukaan ei pidä holokaustista. Mutta tosiasiassa tämän tunnetason ulkopuolella se on petitio principii -rakenne, jossa johtopäätös livautetaan perustelurakenteeseen sen sijaan että perustelurakenne johtaisi päättelyn siihen. Mitään argumenttia ei tapahdu.

Puutteet tässä voidaan lisäksi huomata. Kreeft ei nimittäin muista että esimerkiksi demokratia perustuu siihen ajatukseen että ihmiset ovat erimielisiä moraalikysymyksissä, mutta että tämä ei tuhoa arvokeskustelun mahdollisuutta. Syynä on se, että moraali on kenties ajassa muuttuva, mutta ihmisten mieltymyksillä on paitsi konfliktiluonne, niin myös jakauma. Kaikki näkemykset eivät ole yhtä suosittuja. Kun Kreeft selittää että "Nor can conscience alone be the source of morality. Every person has his own conscience, and some people apparently have none. Heinrich Himmler, chief of the brutal Nazi SS, successfully appealed to his henchmen's consciences to help them do the "right" thing in murdering and torturing millions of Jews and others. How can you say your conscience is right and Himmler's is wrong, if conscience alone is the source of morality? The answer is: you can't." hän itse asiassa selittää että objektiivinen moraali on jostain josta ei voi olla erimielinen tai josta ei voi edes keskustella. Toki tästä seuraa monenlaisia erikoisia ongelmia jotka ovat tuttuja kaikista objektiiviseen moraaliin vetoavista argumenteista. - Kreeft näyttääkin tässä apinoineen aikaisemmin esiintuomani mutkikkaan W.L. Craigin töppäyksen (oikeasti useamman Craigin töppäyksen) sellaisenaan. (En toista tähän mutta virheet ovat samat.)

Kreeftin argumenttien puutteellisuus on korostetun huonoa, koska jos viitataan omaantuntoon tai vastaaviin, on huomioitava että omatunto nähdään ihmisen ominaisuudeksi. Ne ihmiset jotka uskovat ihmisen syvään perusluonteeseen selittävät kulttuurierot ideologioilla ja esimerkiksi indoktrinaatiolla. Natsismi on tässä kohden harvinaisen huono vastaesimerkki, koska sen aiheuttamaa muutosta voidaan täysin pitää mielivaltaisena. Kreeft ei sen sijaan osoita että jos ideologiat, uskonnot, kulttuurit ja poliittiset liikkeet eliminoidaan ihmisten omantunnon vaikuttimista, että tämä perusta muuttuisi ajassa. Tämä jättää hänet harvinaisen tyhjän päälle. Kreeft toistaa tämän virheen sanoessaan että "Some people say human nature is the ultimate source of morality. But human nature can lead us to do all sorts of reprehensible things. In fact, human nature is the reason we need morality. Our human nature leads some of us to do real evil, and leads all of us to be selfish, unkind, petty, and egocentric. I doubt you would want to live in a world where human nature was given free rein." 

Tosin tämä jälkimmäinen ylikorostaa uutta kulmaa. (Kulmaa joka on ollut läsnä kaikissa aiemmissa vaiheissa mutta joka tässä kohden oikein pomppaa näkyviin.) Kreeftin argumentti onkin tässä kohden samalla tavalla syöpäiostä aivopierua mitä suurin osa objektiivisen moraalin argumenteista tekee. Kysymys "kenen moraali, minkä kulttuurin moraali, on sitä objektiivista mraalia". Kysymys on oleellinen koska Kleeft käsittelee ihmisluonnetta varsin erikoisesti. Antropologiassa jossa ihmispohjainen kulttuuri on käytössä asiaa on tupattu lähestyä mielenkiintoisesta näkökulmasta ;  Esimerkiksi eri kulttuureissa suhde tappamiseen ja vaikkapa kaksintaisteluun eroaa runsaasti. Kulttuurien välillä tapahtuu keskustelua, johon voidaan soveltaa  Wittgensteinin ajatusta siitä että eri kielipelit voivat muistuttaa toisiaan enemmän tai vähemmän. Eli kielipelit eivät ole pelkästään erilaisia, vaan eroavaisuudessa on asteita. Näin ollen voidaan ajatella että toiset moraalijärjestelmät ovat "sisaruksia", toiset "serkkuja", kolmannet "sukua viärän puun kautta" ja neljännet "aivan eri planeetalta". Moraalijärjestelmien arvottaminen tapahtuu aina yhdestä viittekehyksestä ja toiset kulttuurit tuomitaan koska ne ovat "kaukaisempaa sukua". Tämä on toki kulttuurirelativistista, mutta Kreeft ei huomioi tässä selkeästi sitä miten asia on huomioitu kun ihmisluonnetta käsitellään. Hän ei siis käsittele sitä onko ihmisluonteen etiikka sisäisesti koherentti, vaan hän moittii sitä kristillisen objektiivisen moraalin ehdoilla. Eli Kreeft ei käsittele moraalin lähdettä kokonaisuutena, vaan käsittelee yksityiskohtia omilla lähtökohdillaan. Kysymys joka tässä jää täysin aiku on juurikin "kenen moraali, minkä kulttuurin moraali, on sitä objektiivista moraalia." Jos moraalia ei käsitellä Kreeftin kulttuurin ehdoilla, koko hänen argumenttinsa muuttuu mielettömäksi.

Kreeftin utilitarismi on itse asiassa huvittava. Karkeasti sanoen se tiivistää kaikki aikaisemmat virheet. Kreeftillä on selkeästi yksi perusasenne ja kikka jolla hän yrittää käsitellä kaikki vastustajansa. Näin ollen virheet kasautuvat omituisella tavalla jossa jokainen yksittäinen kritiikki osuu kaikkiin hänen argumenttikohtiinsa. Osa vain ylikorostaa jotain virheitä paljon enemmän kuin toiset. Utilitarismin kohdalle päästyä virheet on jo esitelty niin että ei voi muuta kuin lukea "argumentin" ja nauraa niin että iskee nenästä räät. Sillä ei tarvitse kuin listata päähänsä aiemmat esilletuodut virheet ja lukea sen jälkeen että "Utilitarianism is the claim that what is morally right is determined by whatever creates the greatest happiness for the greatest number. But, to return to our slavery example, if 90% of the people would get great benefit from enslaving the other 10%, would that make slavery right? According to utilitarianism, it would!"

Kreeft onkin malliesimerkki siitä että hänellä on yksi tapa lähestyä kritiikkiä ja hän on toistanut täsmälleen saman asian eri tavalla muotoiltuna. Ihmettelen miksi hän on vaivautunut vaivaamaan meitä redundanssilla. Miksi hän toistaa saman kritiikki-idean minimaalisin uudelleenmuotoiluin. Luultavasti siksi että idiootit uskovaiset voivat ottaa eliminoinnin vakavasti kun se toistetaan erilaisten moraaliteorioiden kohdalla. Se vetoaa heihin paremmin kuin se, että Kreeft olisi sanonut vain että "kaikissa naturalistisen moraalin arugmenteissa taustalla on muuttuva moraali. Moraali ei voi muuttua koska se ei olisi muutoin objektiivista". (Joka on itse asiassa väitelause siitä mikä on objektiivista ja mikä ei. Muuttumaton idea joka näyttää muutokselta ajassa voi olla perspektiivikysymys. Tämä on ajan filosofioihin tutustuneille tuttu vaihtoehto)

Tästä intoutuneena Kreeft selittää moraalin todellisen luonteen. "We've seen where morality can't come from. Now, let's see where it does come from. What are moral laws? Unlike the laws of physics or the laws of mathematics, which tell us what is, the laws of morality tell us what ought to be. But like physical laws, they direct and order something, and that something is right human behavior. But since morality doesn't exist physically - there are no moral or immoral atoms or cells or genes-its cause has to be something that exists apart from the physical world. That thing must therefore be above nature, or supernatural. The very existence of morality proves the existence of something beyond nature and beyond man. Just as a design suggests a designer, moral commands suggest a moral commander. Moral laws must come from a moral lawgiver. Well, that sounds pretty much like what we know as God. So the consequence of this argument is that, whenever you appeal to morality, you are appealing to God, whether you know it or not. You're talking about something religious, even if you think you're an atheist."

Tämä pidempi lainaus näyttää että hänen argumenttinsa korostetusti vaatii onnistunutta eliminointia. Sen lisäksi leikkii mielikuvilla ja sanaleikeillä joissa suunnittelija vaatii suunnittelua. tieteenfilosofian peruskurssilla selitettiin tässä kohden miten "Aivan kuten liikennesäännöillä on liikennelainsäätäjä on luonnonlaeillakin luonnonlainsäätäjä jota kutsumme jumalaksi" on sanaleikki, joka ei suinkaan todista että luonnonlait todella vaatisivat säätäjän (tämä on mahdollista mutta sitä ei voi johtaa argumentista). Se todistaa jumalasta aivan yhtä paljon kuin se että selittäisi että jumala on olemassa koska "Bankogissa pankissa / Panko -kissa pankolla painikisas / Söi kung-pongia, pelas ping-pongia ja katsoi 'King Kong':ia." Sanaleikit eivät ole argumentteja ja todisteita. (Ne voivat kuitenkin olla hauskoja. Kreeftillä ei ole edes huumoriarvoa) Muuna kuin sanaleikkinä design-designer / moral command-moral commander -lauseiden takana on se, että unohdetaan termeihin joko liittyvä tai mahdollisesti liittyvä monimerkityksellisyys. Tätö kautta rakentuu semanttinen virhe, jossa sanojen merkitys muuttuu ulkoasun pysyessä samana. Sitä kutsutaan ekvivokaatioksi. Ja se löytyy argumenttivirhelistoista joita filosofian professorien luulisi tutustuneen.

"I'm Peter Kreeft, professor of philosophy at Boston College, for Prager University." Tämäntapainen lopetus on toki nimen esittely. Kuitenkin tämänlainen tervehdys laitetaan usein alkuun. Lopussa se on pikemmin tunnelman luonti ja korostus. Uskovaisten toiminnassa tämänlaisiin on tottunut. Esimerkiksi kreationistien tilaisudessa, "Luomisen lauantaissa", lopetettiin vähän vastaavalla tavalla, ja heihein jälkeen annettiin "valomerkki", eli lyötiin valot pois. Tämä luo karismaattisen loppuhuipennuksen. Rehellisesti sanoen tämä näkyy siinä miten tätä you-tubevideota on "kiinnostavana" ja "hyvänä perusteluna" levitelty netissä ahkerasti. Kun argumentin loppuun laitetaan nimi ja etenkin titteli, siitä saadaan korostettua tekijän auktoriteetti. Monelle uskovaiselle onkin mahdotonta seurata arugmenttien analyysiä. Heille jo se että sanoja on niin ja niin hienolla tittelillä on itsessään todiste. Tämä paistaakin argumenttien levittämisessä. Videota levitetään ilman taustakommentointeja tai muuta. Pelkkä joko videon esilellaittaminen, sen tekijän auktoriteetin mainitseminen liittää monista ilmiselvästi. On vaikeaa sanoa onko lopetus tietoinen auktoriteettiin vetoaminen vai käytetäänkö sitä vain sellaisena. Tälläisissä tilanteissa on syytä olla armelias mutta nostaa asia tietoisuuteen ja miettimiseen.

Yleismoittimista yleisesti (tiivistetymmin)

Kreeftin argumentissa ei ollut mitään uutta. Sen heikkoudet ovat yleisiä ja jo tutuksi tulleita. Kreeftin oivallus näyttääkin olevan vain siinä että hän yhdistää ontologisen moraalin kreationistien parista tuttuun eliminatiiviseen ajatteluun. Kun molempien arugmentointitapojen puutteet ovat tuttuja jo "filosofian 101":stä, ei tästä herää muuta mietteitä kuin siitä että miksi uskovaiset harjoittavat niin usein "kumulatiivista argumentointia" joka näyttää siltä että kliseisten arugmenttivirheiden peräkkäin kasaaminen tekisi siitä jotenkin vähemmän argumenttivirheen. Tässä kumuloituu kuitenkin lähinnä kokemus siitä että näissä todistuksissa on jotain epätoivoista. Että ei kyetä muuhun kuin tuttujen ja miljardi kertaa kritisoitujen virheiden toistamiseen, ei kyetä kehittymään ja rakentamaan parempia arugmentteja. Mutta tästä ei tunnusteta tappiota joten alennutaan kombinatoriseen argumenttivirheilyyn.

Moittimislistausessa esiin nousee
1: Listatessaan naturalistisia argumentteja Kreeft ei itse asiassa ole tehnyt kovinkattavaa työtä. Lisäksi hän typistää kritisoimansa argumentit hyvin latteaan muotoon joka ei vastaa niiden laatua. Kun käsitellään tutkimusperinteitä, joilla on hyvinkin runsas arugmentisto, tämä on virhe. Tämä on täsmälleen sitä samaa mitä jotkut idioottiateistit tekevät uskonnoille. Eli tiivistävt uskonnot ärjyimpiin, latteimpiin muotoihin. Jonka jälkeen uskonto on äärifundamentalismia, eikä edes älykkäintä äärifundamentalistia vaan jotain aivovammaisen jenkkijuntin äärifundamentalismia. On selvää että tästä ei voi tehdä pitkälle vietyjä päätelmiä etiikan perinteistä. Eliminoinnin puutteellisuus on tärkeää koska Kreeftin argumentin tärkein painopiste on eliminoivassa periaatteessa jossa "naturalistisen etiikan" epäonnistumisesta vedetään johtopäätös siitä että moraalin on oltava supernaturaalia.
2: Kreeftin vastustukset eivät itse asiassa ole monesti argumentteja ollenkaan. Hän ottaa provokatiivisia natsivertauksia ja muita ääri-ilmiöitä joita hän väittää koko kyseisen ajattleusuuntauksen kannalta oleellisiksi vastaesimerkeiksi. Hänen analyyseissään ei huomioida sitä miten nämä ottavat näitä vastaesimerkkejä käsittelyyn. Tämä on omituista koska holokaustiaihe ja muut esillenostetut aiheet ovat olleet esillä niin usein että ateistien reagoinneista pitäisi olla runsaudenpulaa.
3: Kreeft itse asiassa ei perustele ja eliminoi vaihtoehtoja vaan hän hylkää niitä sen takia että ne edustavat hänestä huonoa makua. Loogisien seuraamusten sijasta hän itse vastustaa jotain ja tästä hän tekee päätelmiä. Tämä on oleellista, oska esteettinen vastustaminen ei voi toimia jos oma perustelu nojaa siihen että jokin ihmisen sisäinen omatunto tai luonnollinen etiikka, tunteet, järkeily tai maku eivät voisi mitenkään olla etiikan lähteinä. Kun kieltää tunteet etiikan lähteen', ei voi vedota tunteisiin. Kreeft tekeekin tässä niin kovan virhekombon että sellaisen tuleminen ammattifilosofialta on outrage. Se ei ole mikään köppähdys vaan vakava syvä virhe jonka tasoisten vuotamista ei voi ymmärtää muuta kuin vetoamalla äärimmäiseen typeryyteen tai tahalliseen valehtelemiseen. Filosofian professoria ei voine pitää tyhmänä, joten emme voi tehdä muuta kuin johtopäätöksen joka omassa moraaliviitekehyksessäni liittyy jotenkin oleellisesti em. filosofian professorin eettisyyteen. (Mutta toisaalta hän perustelee objektiivisen moraalin olemassaolosta eikä väitä itse olevansa hyvä. Hän tunnustaa että kristitty voi olla hyvinkin paha.)
4: Jos me olisimme äärimmäisen suopeita ja olettaisimme että Kreeft kumoaa kaikki naturalistiset argumentit, hän ei kuitenkaan onnistu demonstroimaan teististä lähdettä moraalille ainoana jäljellejäävänä vaihtoehtona. Esimerkiksi Buddhalaisuudessa etiikka ja karma ei ole väistämättä teististä, se on enemmänkin agnostista. Ja muutoinkin on mahdollista uskoa universaaliin etiikkaan joka vain lillii olemassa ilman jumaluuksia. Näissä ei ole Jumalaa. Näin ollen hänen otsikossaan lupaamansa ei toteudu. Hän ei onnistu argumentoimaan sitä mitä hän väittää perustelevansa.
5: Itse asiassa Kreeftin peruslähtökohtana näyttääkin olevan enemmän se, että hän olettaa mitä hän haluaa todistaa. Tästä kehäisyydestä on hyvä esimerkkii siinä kun hän määrittelee moraalin ihmisistä riippumattomaksi ja sitten hän lopulta osoittaa että moraali ei tästä premissoiden voi olla ihmisisten attribuuteista, heidän kulttuureistaan tunteistaan, politiikastaan... riippuvainen. Lievimmillään hän tekee tämän tekemällä petitio principii -ajatteluketjuja jolloin hän rakentaa tietynlaisesta objektiivisesta moraalista sisäisesti koherentin tavalla jossa eri lähtökohdat ohitetaan koska ne on määritelty irrelevanteiksi. Esimerkiksi kun vaihtoehto on muuttuva, hän määrittelee että objektiivinen moraali ei voi muuttua ajallisessa perspektiivissä. Hän ei todista tätä, hän väittää tämän.)
6: Jos me oletamme että Kreeft onnistuu teismin kanssa, hän joutuu silti kohtaamaan valtavan määrän loogisia ja moraalisia vastarintoja teismistaä itsestään.
___6.1: Esimerkiksi pahan ongelman kohdalla nousee esiin kyymys siitä onko pieniä lapsia tappava tulivuorenpurkaus jokin josta (a) seuraa enemmän hyvää kuin pahaa, vai (b) johtaako se loppujen lopuksi hyvään vai (c) ajaako vapaa tahtomme näihin katastrofeihin niin että jumalan kirous ampuu meitä pahuudella varpaille vai (d) onko tämä tulivuorenpurkauksen tappotyö itsessään hyvyyttä vaikka ihmisen tunteet [tuo Kreeftille irrelevantti moraaliperustepohja] kokevat asian muutoin.
___6.2: Lisäksi hän kohtaa ongelman siitä onko Jumala palvonnan arvoinen ja jos on niin miksi. Että onko Jumala hyvä koska hän viittaa moraalilakeihin, jolloin voisimme vedota moraalilakeihin ilman Jumalaakin. Vai onko Jumala hyvä vain siksi että hän on säätänyt todellisuuden, eli onko Jumalan valta samaa kuin oikeutus eikä kaikkivoipaisuutta ja kaikkihyvyyttä voida näin edes erottaa toisistaan.

Huvittavinta tässä kaikessa on kuitenkin se, että Kreeftin argumentissa eliminointi on pääasia. Ja tämä nojaa jokaisen teorian kohdalla sen yhden idean ympärillä. Ja tämä idea on se, että moraalin muutosta voidaan arvioida vain isommasta perspektiivistä. Ja että muutos tätä kautta on aina samaa kuin objektiivisen moraalin hylkäämistä. Tämä on argumentti jota nimenomaan kristittyjen - eli Kreeftin videosta innostuneen ideologiaryppään - ei pitäisi pitää. Sillä tosiasiassa tunnettua on, että "Raamattu" on tässä ajatuksin pahin mahdollinen kirja puolustaa. Vanhassa testamentissa kun sallitaan orjuus, moniavioisuus ja kuolemantuomio kivittämällä. Jumala myös käskee tappaamaan kansanryhmiä pakanuuden takia. Kristityt ovat tunnetusti selittäneet että muutokseen on syy. Että Jeesus muutti asioita, ja siksi näiden ikävien juttujen kohdalla tulisi muistaa että Uusi Testamentti ei ole samanlainen. He muistuttavat että ajat olivat erilaiset. He itse asiassa hakevat tilannekohtaisia syitä joiden vuoksi kansanmurhat, orjuus ja muut olivat aikanaan hyväksyttyjä mutta eivät nykyään. Jokainen selitys tähän suuntaan on tunnustus että Kreeftin argumentti muutoksesta ei itse asiassa toimi, eikä edes voi toimia. Siksi Kreeftiä arvostava kristitty voisi selittää vain siitä että miten orjuus olisi hyväksyttävä nykyäänkin koska orjuus joko on aina paha tai ei ole, ja "Raamattu" ei selvästi Vanhassa testamentissaan orjuutta kiellä. Kreeftin argumenttia lukeva kristitty nykyajassa tietysti haluaisi tässä alleviivata että Jumalan moraalin hylkääminen ajaisi kohti orjuutta, moniavioisuutta ja massamurhaamista kun moraali joustaisi. Mutta tosiasiassa Kreeftin argumentin päätelmät pakottaisivat kristityn ajamaan näitä asioita nykymaailmassakin, koska muutoinhan "Raamattu" olisi pahutta.

Kaiken kaikkiaan koko video oli aikani haaskuuta. Ja se herätti syvää epäilyä siitä miten järkevää nykyteologia voi ylipäätään olla. (Teologia on inhimillien konstruktio, ihmisten epäonnistuminen ei kuvaa Jumalaa, mutta ihmisten epäonnistuminen kertoo teologiasta.) Syynä ei ole se, että joku tekee huonon argumentin. Syy on siinä että tätä em. videota on levitelty aikamoisen ahkerasti. Se on kulttuurisesti merkittävä kritisoinnin kohde vain sen vuoksi että arvon uskovat floodaavat sitä ympäri maailmaa. Kun ammattifilosofi, peräti professori, tekee tämänlaisen virhelistauksen ja valtaosa älykkäistä ja jopa koulutetuista uskovaisista levittelee sitä kuin jonain erityisen nokkelana oivalluksena, ei tässä kohden voi tehdä oikeastaan muuta kuin miettiä kristillisen uskon nykytilaa.
1: Olen suorastaan huvittunut miten professoritasoinen mies voi oikeasti kuvitella että hän tekee kreationistiidiooteilta tutun siirron jossa "No naturalistic explanation for X is satisfactory" johtaa päätelmän "Only theism can explain the existence of X." Tosin kreationistit sentään viittaavat aktuaalisiin kohteisiin. Kreeft taas ei suinkaan todista että olisi jotain objektiivista moraalia jossain. Päin vastoin, hän argumentoi että kun ei ole löydetty atomien kaltaista objektiivisuutta tavoittelevaa konstruktiota, on moraalin oltava transsendenttia. (Todisteiden puute muuttuu todisteeksi. Mysteerikortilla kaikki näköjään onnistuu.)

Kuitenkin olen hieman myötämielinen Kreeftille. Hän lähestyy omien tunteidensa kautta asiaa. Hän on esteettinen, joskaan ei looginen. Tämä on mielestäni aina kaunis asia, vaikka sitten olisikin kuinka moittinut että tunteet olisivat huono tapa lähestyä koko aihetta. Minun ei tarvitse uskoa tätä, ainakaan kun argumentit ovat noin huonoja. En siis vain ota tätä vakavasti ja arvostan hänen tunteitaan, vaikka hän itse ei tunteiden arvoa tässä asiassa arvostakaan.

Mitä argumentti itse asiassa sanoo?

Jos Kreeftin argumentti otetaan tarkasteluun, huomiota voisi kiinnittää siihen että hän määrittelee objektiivisen moraalin hyvin tietyllä tavalla. Tämä tapa on kristityille tyypillinen tapa käyttää objektiivista moraalia. Hän ei onnistu kritisoimaan vaihtoehtoisia teorioita. Mutta hän onnistuu osoittamaan kaikesta huolimatta sen verran että jos lähtökohtanasi on se, että olet kristitty joka uskoo tähän tietynlaiseen objektiiviseen moraaliin, eivät muut moraalit täytä sinun lähtökohtiasi. ~ Eli objektiivisen moraalin tietyin - hyvin (ala)kulttuuririippuvaisin -  määrittein ja ehdoin muut moraalit eivät tunnu vakuuttavilta. Kritisoidut moraalinäkemykset voivat olla logiikaltaan sisäisesti koherentteja mutta ne eivät tyydytä kristittyä joka kannattaa tätä jo läjhtökohtaisesti tietyllä tavalla määriteltyä objektiivista moraalia.

Tässä kohden Kreeftin argumentti ei siis osoita että olisi vain yksi sisäisesti koherentti moraalin lähde. Hän osoittaa että jos olet kristitty joka kannattaa tietynlaista objektiivista moraalia, olet suvaitsematon ihminen joka ei suostu edes periaatteen tasolla hyväksymään toisenlaisia lähestymistapoja etiikalle. Ja jolle "eettinen ateisti" tarkoittaa sitä että ateisti on tyhmä ja sisäisesti epäkoherentti, koska sisäisesti koherentti ateisti voisi olla vain nihilisti. Joka tarkoittaa likimain samaa kuin se, että sanoo että tämänlaisen kristillisyyden kannattajat ovat lähtökohtaisesti ideologianatseja ja moraaliasioissa erimielisiä sortavia kusipäitä.

Mutta tämän todistamiseen ei kyllä tarvita näinkään syvällistä perusteluketjua. Se on nimittäin likimain ilmiselvää. Ja perustelu tähän saadaan tarkastelemalla objektiivista moraalia kannattavien kristittyjen ateisteihin kohdistamia halveksivan huvittuneita asennevammailuja. Eli sitä mitä he itse kutsuvat keskusteluksi, mutta jota ei voi sanoa keskusteluksi koska tämä kommunikaatio on yhtä julistavaa ja itsekeskeistä (olemme kokonaisuutena parempia ihmisiä koska hyvää tekevä kristitty on rationaalinen ja sisäisesti koherentti kun taas hyvää tekevä ateisti on mahdollinen vain koska hän tekee virheitä ja erehtyy ja on typerä) omannavan ympärillä pyörimistä (kehäpäättelyin ja petitio principein rakennettua perustelua).

Ainut mikä antaa tilaa joustaa tässä ajatuksessa on tietysti se, että Kreeft tekee perusteluissaan aika aukkoista työtä. Eli kenties kristityt objektiivisen moraalin kannattajat voivat olla muutakin kuin suvaitsemattomia ideologianatseja. Ja kenties aina syy ei ole se, että he olisivat ideologisesti epäkoherentteja, eli kaksinaamaisia kaksoisstandardityperyksiä jotka eivät seuraa omia periaatteitaan. Kenties kristitty objektiivisen moraalin kannattaja voi olla suvaitsematon. Mutta se on mahdollista vain sen takia että Kreefen perustelussa on kuitenkin aika isoja aukkoja eikä hänen argumenttinsa siksi ole kovin vakuuttava. (Kenties jokin naturalistisen moraalin malli onkin fiksumpi kuin ne olkiukkostereotypiat joita hän natsikorttia viuhutellen kumoaa ; Tämä on muuten aivan yhtä fiksua ja kohteliasta kuin syyttää kristittyjä noitien polttamisesta. Jota kristityt yleensä pitävät asiattomana ja turhanpäiväisenä. He eivät voi sanoa muuta kuin täsmälleen samaa Kreeftille)

---

Wan ei löydy christi -kunnasta kai turmeltunembi kwsipäämiesi, cuni on Peter Kreeft ; Han ombi riwo, hillimätön yxi ylen läsci plösön-cuwatus, ioca hieltä haiscahtaat, ja yonca pascaset alus-byxorit needän pasca-cicareilt lemahtab. Iolla lica olwin iuoma on tapanans. Naipi lwltavasti eluca-, caswi- ia ciwicunta. Mieliharastais warmana myos naisten pacco-raghastelemist ios wain cupaltan pystyis. Ia cun hän puhw onbi yxi suu-flautus. Yön bimeydes ei wiisascan arwaa kummast suolenpääst twli puhkw.

Näsäviisastelua

Keijo Karjalainen kirjoittaa "Puujalalla koreasti" -teoksessa monenlaisesta (itsetarkoituksellisesti) huonosta huumorista. Hän pitää näsäviisastelua ongelmana. Luvussa "Näsäviisasteluna ja jauhojen suuhun laittajana" hän kertoo (s. 166) että "Näsäviisaudet ovat moraalisesti täysin tuomittava huumorin laji, sillä niitä käytetään kanssaihmisten teilaamiseen. Todellinen puujalkavitsitaituri kääntääkin niille selkänsä. Puujalkavitsit toki tähtäävät kuulijoiden itkettämiseen, mutta syynä pitää olla vitsin huonous eikä näsäviisauksiin turvautuvan vitsinkertojan pöljä halu nostaa itsensä kuulijoiden yläpuolella."

Kuitenkin hän neuvoo myöhemmin että näsäviisastelua voi käyttää juuri sen valtapelimäisen luonteen vuoksi siihen että joltakulle valtapeliä harjoittavalle laitetaan ns. "jauhot suuhun". Hän viittaa "saako kysyä" puheenparteen. (s. 168-169) "Varmasti jokainen on törmännyt tähän kysymystyyppiin, jonka avulla enemmänkin halutaan saada lupa udella jotakin. Saako kysyä että paljonko asuntosi maksoi? Ketä äänestit presidentinvaaleissa, saako kysyä? Saanko kysyä oletteko vielä Sannan kanssa yhdessä? Puheenpartta käytetään silloin kun kysyjä ei ole oikein varma voiko arkaluontoista asiaa tiedustella. Niinpä kysyjä yrittää luikerrella vastuustaan sysäämällä päätöksen toiselle osapuolelle. Luvan kysyminen myös näennäisesti pehmentää utelua. Juuri tämän näennäiskohteliaisuuden vuoksi puheenparsi on ärsyttävä. Kysymyksen taustalla on yleensä itsekäs uteliaisuus, mutta se verhotaan näennäisystävällisyyteen." Hän neuvoo että tähän pitää vastata että "saa kysyä" eikä mitään muuta. Tällöin annettuun kysymykseen on vastattu. "Kun kysyjä sitten todennäköisesti vaivaantuneena toistaa kysymyksen ilman "saako kysyä" -siloittelua, voit vastata "Ai, olisit heti kysynyt. En minä tuohon halua vastata." Olet selvinnyt tilanteesta voittajana."

Tämä muituttaa että näsäviisastelu onkin ikään kuin hyväksyttävää tilanteessa jossa peli on jo valmiiksi ylittänyt hyvät tavat ja sen rajat. Eli jos toinen on rajoittanut keskustleun sotatantereeksi, saa sitä tietysti itseään puolustaan. Tämä onkin varsin terve ja kokonaislaatuisesti humaani näkemys. (Se on itse asiassa niin humaani että en itse kykene elämään sen ohjeen mukaan. Kysyn joskus "saako kysyä" ja näsäviisastelen ilman provokaatiota paljonkin.)
Itse näkisin että näsäviisastelua ja omituisia vastaamisia on hyvä opetella. Esimerkiksi voi nostaa esille maailmassa todella esitetyn kysymyksen "USKOTKO JOHONKIN VAI OLETKO ATEISTI VOI VITTU?" joka heijastaa yleistä asennetta jossa pitäisi olla joko uskovainen tai ateisti. Ja turhaumaa siitä että vastaus ei tunnu koskaan agnostikon kohdalla taipuvan tuohon muotoon. Agnostikolle kohdistettuna kysymys on vain todella omituinen ; kyseessä on nimenomaan kysymys johon on sisäänrakennettu sisäinen kategoriavirhe. (joko uskoo johonkin tai on ateisti) Tässä tapauksessa kategoriavirhe on rakennettu väärää dikotomiaa apuna käyttäen. Siinä vastauksia rajoitetaan kysymyksen rakentamisella sen sijaan että kysymys olisi muotoiltu niin että siihen vastaaminen antaisi tarkan ja hyvän kuvauksen kysyttävältä.

tse asiassa tuo kysymys onkin agnostikolle esitettynä täsmälleen samanlainen dikotomialla rakennettu kysymysansa kuin se kliseinen "Oletko jo lakannut lyömästä vaimoasi?" jota kysyttäessä vaaditaan kyllä-ei -vastausta. Koska kysymys on väärä, voi olla aivan asiallista vastata vääränlaisella vastauksella. Esimerkiksi em. kysymykseen oikeasti annettu vastaus "Äkkiä tuli sellainen olo, että on nakkikioskin jonossa haastateltavana. Ateistin iltarukoukseen sisältyy toive, ettei Jumalaa olisi." on toimiva. Se korostaa että kysymykselle ei oikeastaan anneta arvoa.

Moni aina korostaa että mikä tahansa kysymys on arvokas. Tottakai esimerkiksi agnostismista voi esittää kysymyksiä. Jopa kriittisiä kysymyksiä jotka kyseenalaistavat sen rationaalisuuden. Mutta se, että sitä pakotetaan kategoriavirheiden kautta muottiin mitä se ei ole ei ole asiallista tai luvallista. (Kaikki argumenttivirheet ovat hyvin usein tämänlaista vääntelyä.)

Kuitenkin kategoriavirheitä sisällään kantavat kysymykset sekä erilaiset tuppaamis-utelukysymykset ovat vain paskoja kysymyksiä. Ei niille tarvitse antaa mitään arvoa. Niihin vastaamatta jättämisen taito on itse asiassa olennainen osa ihmisyyttä. Vain hoopo ihminen suostuu siten että heitä kohdellaan väkivallalla. Jos ihminen murskataan sosiaalisella tungetteluväkivallalla tai ottamalla tämän ideologia epäreiluun mutilointiin ja pakko-osallistutetaan tähän korostamalla että "minä vain kysyn kysymyksiä" ja korostamalla että kysymyksiin vastaaminen on tärkeöää, on aivan oikein puolustautua. Jos ihminen ei kestä aloittamaasa peliä, niin ei pidä aloittaa. Jos ei osaa hävitä, ei pidä pelata.

Skeptismistä, vastustuksesta ja skeptikoiden vastustamisesta

Ihmiset ymmärtävät intuitiivisesti ja arkijärjellä vasta -argumentin luonteesta yllättävän paljon ; Aihe tuntuu ikään kuin automaattiselta ja sisäänrakennetulta. Tämän vuoksi vasta -argumentin luonnetta ei välttämättä tule mietittyä. Ja tämä taas aikaansaa joskus ongelmia. Sillä vaikka asia pääasiassa toimiikin, se voi olla huono jossain paikoissa ja kohdissa. Tässä tarkastelen hyvin tietyntyyppistä tilannetta. Se on siitä mielenkiintoinen että se tulee vastaan "suurissa metafyysisissä/olemassaolon kysymyksissä" mutta harvemmin arkisemmissa tilanteissa. Käsittelemässäni tilanteessa on siis tiettyä mahtipontisuutta.

Jos nyt kuvitellaan että meillä on kohde tai asia X. Ihminen voi tähän littyen esittää väitteitä tai kanannottoja. Voidaan katsoa että hän (a) uskoo että X on totta. (b) Katsoo että X on väärä, eli -X (X:n negaatio) on tosi. (c) Etäytyä arviosta jossa kunnioitetaan X:ää sitene ttä ei pidetä perusteltuna että X on totta mutta ei myöskään uskota että -X olisi sen parempi.

Karkeasti ottaen voidaan sanoa että jos todistusaineisto viittaa X:n pitävän paikkaansa, olisi perusteltua sanoa että -X on hylättävä. Tässä on muistettava että usein tiukkaa todistetta ei ole. Tällöin voidaan puhua siitä että onko X paremmin perusteltu kuin sen vaihtoehto -X. ; Perustelujen heikkouksista ja epätäydellisyyksistä huolimatta voi olla järkevää tehdä kannanotto jompaan kumpaan suuntaan jos voidaan sanoa että toinen puoli on selvästi toista puolta hiukkasenkin paremmin perusteltu.

Koska tässä puhutaan asiasta ja sen negaatiosta, voidaan konseptiin soveltaa epistemologista vasta-argumentin tyyppiä ("defeater") ; Se perustuu siihen että jos on kaksi keskenään yhteensopimatonta väitelausetta (jotka eivät voi toteutua samaan aikaan), se johtaa siihen että evidenssi joka tukee toista näistä on automaattisesti myös perustelu jolla tätä toista vaihtoehtoa voi kritisoida. Tässä kohden tunnetaan kaksi defeater -luokkaa jotka jopa wikipedia tunnistaa:
"An undercutting defeater is B1 such that B1 does not oppose B2, but rather that the ramifications of B1, were it possible to obtain, casts doubt on the premises for B2.
An opposing defeater is B1 such that B1 has a factual or otherwise claim that, were it to be obtained, would falsify B2."

Ylläolevat luokittelut ovat hyvin tärkeitä. Olennaista on se, että intuitio tunnistaa hyvin vain toisen näistä tapauksista. Toinen niistä taas jää nimenomaan usein helposti huomaamatta. ; Jos nut kuvitelemme että on olemassa Tyyppi₁ joka esittää että X on totta. Hän myös kertoo mielellään Tyypille₂ että X on totta jostakin syystä. Tämä viittaa jonkinlaiseen argumenttiin jossa on parhaimmillaan joko viittausta suoraan tietoomme maailmasta tai sitten vähintään perustelua joka on tulkintaa tiedosta. Tilanne on se, että Tyyppi₁ on esittänyt argumentin eli Tyyppi₂ pitäisi uskoa samalla tavalla. Nyt "paremmin perusteltu" kanta voisi ajaa Tyypin₂ ottamaan kannan X. Todisteet ovat kenties heikot mutta ne ovat kuitenkin painottuneet. Todiste X:älle voi olla hyvin heikko ja täynnä aukkoja. Kuitenkin se on todiste johonkin suuntaan. Kuitenkin on mahdollista että Tyyppi₂ voi tuhota Tyypin₁ perustelut. Silloin ei enää olisi perusteita uskoa tätä todistetta ; Hän voi kehittää vasta -argumentteja seuraavilla tavoilla (jotka wikipedia aiemmin opetti/kertasi):
1: Kumoava vasta -argumentti (opposing defeater) antaisi jonkinlaisen perustelun ajatella että X on epätosi.
2: Torjuva vasta -argumentti (undercutting defeater) taas vain neutralisoisi esitetyn perustelun X:älle. Tässä perustelu osoitetaan joko täysin vääräksi tai sellaiseksi että se ei oikeasti ratkaise aiheena olevaan ongelmaa.

Karkeasti sanoen yleensä kumous on yleensä syy joka antaa syyn uskoa että -X on vallitseva tila (X on epätosi) ja torjuva vasta-argumentti taas antaa syyn uskoa että X ei ole perusteltu eikä siis voida sanoa että -X tai X. ; Huomio voi tuntua tylsiltä merkkijonoilta. Mutta sillä on tärkeitä implikaatioita ; Jos meillä on vasta -argumentti joka epäonnistuu näyttämään että X on epätosi, se ei vielä ole mikään ratkaisu tilanteeseen, se ei ole mitään joka antaisi perustelun uskoa X:ään. Se, että ei kumoa X:ää ei tarkoita että ei olisi onnistunut kritisoimaan X:n kannattamista oleellisesti. (Se, että ei onnistu tekemään opposing defeateria X:älle ei tarkoita että ei olisi tehnyt laadukasta undercutting defeateria X:ää puolustaville argumenteille. Kuulostaa kuivemmalta ja jopa vaikeasti sovelletulta tässä muodossa verrattuna tuoho eisuluissa olevaan. Mutta on kuitenkin eksaktimmin ja vakuuttavammin ymmärrettävissä.) ;

Jos siis Tyyppi₁ esittää että X on totta ja Tyyppi₂ esittää vasta-argumentin mainitun X:än perusteluille kritisoimatta itse X:ää, ei Tyyppi₁ yksinkertaisesti vain voi "kerätä argumenttipistettä" viittamalla siihen että Tyyppi₂ ei ole onnistunut kumoamaan X:ää. Päin vastoin tehdäkseen oman kannanottonsa vakavasti otettavaksi Tyyppi₁ on velvollinen osoittamaan myös että Tyyppi₂ ei ole onnistunut poistamaan sitä ytyä joka teki perustelusta X:ää puolustavan. Sillä ilman tätä prosessin vaihetta hän on vain samassa vaiheessa missä hän oli ennen kuin hän esitti perustelua X:älle. Ja koko perustelun vaatimisen idea on juuri siinä että tämä tila ei ole kelvollinen, tyydyttävä tai riittävä. Jos näin ei olisi, asioita pitäisi ottaa vakavasti ilman perusteluja eikä perusteluja tarvittaisi mihinkään.

Tämä huomio tietysti iskee fallibilistisen maailmankuvan ongelmaan ; Monihan korostaa falsifioitavuutta tieteenfilosofisena kriteerinä joka rajaa tieteen epätieteestä. Kuitenkin falsifiointi on mahdollista vain jossain tilanteissa. (Ja kuten Quine näyttää on aina suhteellista kontekstistaan ja usein on vaikeaa ja tulkinnanvaraista sanoa että mitä jokin havainnon ja teoriakokonaisuuden ristiriita oikeasti kumoaa ; Onko havainto väärä, onko mittarissa vikaa, vai onko virhe letaali hellitylle teorialle.) Tämä muistuttaa siitä että vaikka falsifointi onkin kelpo tila, ja ihanteellinen tilanteen ratkaisun kannalta, se ei kuitenkaan pidä sisällään kaikkea oleellista kritiikkiä. Falsifiointi on siis hyvä renki mutta huono isäntä.

Mutta ennen kaikkea se iskee ongelmia "arkijärkipohjaiselle skeptikkojenvastustusrintamalle". (Ja pätee se aika isoon osaan hienostuneempaakin skeptikkojen vastaista argumentaatiota.) ; Kuvitellaan että Tyyppi₂ ei ole tilanteessa jossa hän voisi esittää evidenssiä poikkeavalle kannalle, eli kannalle joka sanoo että -X on totta. ;  Skeptikolla ei ole todisteita vaikkapa [tonttujen] olemassaolemattomuudesta mutta kansanperinteen ystävällä ja maagikolla voi olla jotain kokemuksia [tontuista]. Nämä todisteet voivat olla huonoja, mutta ne sentään viittaavat johonkin tulkintaan jostain tosielämässä tapahtuneesta, ne tulkitsevat vaikka pimeässä nähtyä silmäparia. [Tässä tilanteessa X on määritetty tontuksi, mutta se voi koskea muitakin olemassaoloväitteitä kuin tonttuja.] "Et voi perustella X olemassaolemattomuutta" esiintyy tämänlaisissa tilanteissa usein X:ään uskomisen puolustuksena. Tämä korostaa sitä että esimerkiksi skeptikoilta vaaditaan debunkkausta ; Kritiikiksi hyväksytään vain kumoamisia (opposing defeater). Esitetyt torjunnat (undercutting defeater) nähdään riittämättöminä.

Septikoiden kannaltahan tilanne on kuitenkin yleensä todellakin se, että vastassa on taho jonka mielestä jokin asia X on perusteltu. Skeptikkojen kanta taas on se, että X on joko perusteltu tai sitten siitä ei ole tietoa kumpaankaan suuntaan. (Eli vastakkain ei ole "todistettu-kumottu" kuten arkijärki sanoo vaan "perusteltu-eiperusteltu".) Tällöin X:n perustelluksi haluavan on rationaalisesti houkuteltava skeptikko uskomaan että X on nimenomaan perusteltu. Kun hän esittää perustelun josta skeptikko löytää reikiä, ei hän voi vain tyynesti sanoa että skeptikko ei ole kovin vakuuttava koska hän ei ole tuhonnut X:n uskottavuutta vaan pelkästään moittinut tätä yhtä argumenttia. ; Luultavasti syynä tähän haksahdukseen on se, että ihmiset ajattelevat X;n perustelun olevan kuin X:n olemassaolon. Eli joko-tai -kysymys. Perustelu on kuitenkin jotain jossa on laatueroja. Se on harmaasävyistä. Tämän harmaasävyisyyden tunnustaminen ei ole vaikeaa, tietämisen epävarmuus on tuttu puheenaihe eikä kukaan usko olevansa erehtymätön. Mutta sen seuraukset päättelylle sen sijaan jäävät helposti miettimättä. Ja tämä oikeastaan on se ongelma. ; Perustelu X:älle ei ole joko-tai -kysymys jossa vaihtoehtona on toisensa poissulkevasti 100% onnistuminen X:n todistamisessa tai 100% onnistuminen -X:n todistamisessa.

Kun tieto ja olemassaolo tällä tavalla sekaantuvat mielessä, syntyy mielessä loogiselta vaikuttava tilanne joka on oikeasti väärä dikotomia. (Kyllä, tämä teksti on sitä varten että näytetään kädestä pitäen miten yleinen skeptikoidenvastustusargumentti on pohjimmiltaan epälooginen, väärä dikotomia.)

Tämä huomio kenties selittää sitä että miksi skeptikot nähdään joko tiukkoina, ilkeinä tai epäloogisina saivartelijoina ja liianvaatijoina (yleensä kaikkina). ; Kun kritisoidaan suoraan aihetta, se koetaan itselle emotionaalisesti tärkeän X:n pilkkaamisena. Jos argumentti sen sijaan vain torjuu perustelut, ne koetaan huonoiksi argumenteiksi, jotka antaisivat kaikesta huolimatta luvan olla rationaalisesti X:ään uskova. ; Tilannehan ei ole nimenomaan näin. Undercutting defeater on aivan riittävä ja pätevä syy hylätä ajatus siitä että X olisi perusteltu uskomus. (Joskus tulos on suoraan että X ei ole totta, ja joskus sellainen että X ei ole tiedetty jolloin epäusko ja usko ovat molemmat eiperusteltuja hyppyjä tuntemattomaan, kun taas perustelu nimenomaan kehottaisi siihen että rationaalinen ihminen ei sitoudu kumpaankaan koska tämä päätös ei ole perusteltu.)

Raise raise

William Lane Craig puolustaa "Raamatun" totuudellisuutta vetoamalla asiantilaan jota hän pitää faktana. Hänellä on niitä useita, mutta tässä käsittelen yhtä niistä. Tämä on Jeesuksen ylösnousemus, jonka hän näkee hyvin todennäköisenä sen vuoksi että Raamatussa on siitä silminnäkijälausuntoja ja kertomus tyhjästä haudasta. Hänestä olisi epätodennäköistä että tälläisiä tarinoita kulkisi. Stephen Law kirjoitti vastineensa Craigin ylösnousemusargumentaatioon. Hän ottaa siinä kantaa todistuksen taakkaan ja sen liittymiseen todennäköisyyteen. Hän etääntyy tässä popularisoidusta skeptikoiden yleisestä nyrkkisäännöstä jonka mukaan "Extraordinary claims require extraordinary evidence."

Law nojaa argumentaationsa huomioon siitä että usein todennäköisyyksiä arvioidaan hyvinkin simppelisti. Kuitenkin jos katsotaan pelkästään tapahtuneiden asioiden kokonaisuuksia, moni aivan vakavasti otettava asia pitäisi ohittaa. Law'n mukaan asioissa pitää ottaa huomioon se, että jos väitettyä asiaa ei tapahdu, niin miten todennäköisesti meillä olisi silti sama aineisto. "My point is that the probability that such evidence would exist if the corresponding extraordinary claims were false is NOT very low. In fact, this is exactly the sort of evidence we should expect to crop up on occasion whether or not miracles etc. happen. This is so blindingly obvious it is weird the point is not being made against Craig et al on a regular basis. The usual apologetic argument-to-the-best-explanation blather about "Well it's hardly plausible the eyewitnesses would lie, were hallucinating, etc." is all smokescreen."

Tämä on hyvin tärkeä painotus, koska ilman tämänlaisia asioita otetaan aivan tavallisesti huomioon arvioitaessa esimerkiksi humanoidejen osuutta UFO -ilmiöiden takana. Näissä on usein monia luotettavia silminnäkijälausuntoja, mutta niiden luotettavuus ei ole silti korkea. Itse asiassa kun niitä on tutkittu, on monesti paljastettu takana oleva ilmiö. Craig nostaa esimerkiksi 1967 tapahtuneen UFO -havainnon joka vaikutti ihmeelliseltä. Siinä oli lukuisia toisistaan riippumattomia havaintoja, mukana koulittuja poliiseja kertomassa näyistä. Kuitenkin asiaa nopeasti tutkimaan saapuneet reportterit löysivät sille normaalin syyn eikä sitä enää voitu sanoa UFO:ksi. "In most cases, it’s easy to come up with plausible mundane explanations for them. But not all. Some remain deeply baffling. So should we believe in such things, then? o. For, as my UFO story illustrates, we know that some very hard-to-explain reports of miracles, flying saucers, and so on are likely to crop up anyway, whether or not there’s any truth to such claims. That 1967 case could easily have been such a baffling case. Had those reporters not shown up and investigated, this case might well have gone down as "unsolved"."

Law itse asiassa siteeraa sitä miten Craig on ottanut kantaa todennäköisyyksiin. "Extraordinary claims require extraordinary evidence. This sounds so commonsensical, doesn’t it? But in fact it is demonstrably false. Probability theorists studying what sort of evidence it would take to establish a highly improbable event came to realize that if you just weigh the improbability of the event against the reliability of the testimony, we’d have to be sceptical of many commonly accepted claims. Rather what’s crucial is the probability that we should have the evidence we do if the extraordinary event had not occurred. This can easily offset any improbability of the event itself. In the case of the resurrection of Jesus, for example, this means that we must also ask, “What is the probability of the facts of the empty tomb, the post-mortem appearances, and the origin of the disciples’ belief in Jesus’ resurrection, if the resurrection had not occurred?” It is highly, highly, highly, improbable that we should have that evidence if the resurrection had not occurred." Tämä ottaa etäisyyttä todistuksen taakkaan hyvin klassisella tavalla. Skeptikkojen iskulause esiintyy ja se esitetään vakavasti otettavimpana kritisoitavana näkemyksenä. Sitä vastaan käydään yksinkertaisella Bayesilaisella todennäköisyyksien arvioinnilla joissa lasketaan erilaisia asioita yhteen. Tämä on kuitenkin lineaarinen tapa suhtautua asiaan eikä siinä arvioida sitä että olisiko vastaavia kertomuksia olemassa jos mitään ylösnousemusta ei olisi tapahtunut. Tosiasiassa tämä on odotettavissa. Meillä on tarinat.

Ongelmat ovat selviä melko pienelläkin asian harkitsemisella ; Craig ja häntä kannattavat kristityt käsittelevät tarinoita kuin niiden tapahtumat olisivat pakosti jotain muutakin kuin tarinoita. "Isn't it just too coincidental that it appears around a man who claimed, in some sense, to be God and the Messiah - the judge of life-giver to all humankind? If similar reports circulated after the death of some until-then-nobody-peasant, we could rightly dismiss it as just one of those bizarre cases. But in the case of Jesus the data is freaky in another sense. The sense that it's too improbable a combination to just be chance." Että tapahtumiin liittyvät fyysiset tapahtumat olisivat myös tosia. Toki on ymmärrettävää että uskovainen näkee että tarinat ovat totta, mutta hänen laskelmansa perustuvat arvioon jossa tarinan väite ja tapahtumatodennäköisyys lasketaan samaksi. ; On selvää että jos joku kertoo ihmetarinan, niin oikea tapa arvioida tieteellisesti kyseisen tarinan uskottavuutta ei ole olettaa että ihme väistämättä referoi todellisiin tapahtumiin. Tottakai tällä tavalla saadaan suuri todennäköisyys ihmeelle kun vastakkain on näkemys jossa ihme selittää hyvin astronomisen epätodennäköiset tapahtumat jotka liittyisivät juuri henkilöön joka nähdään ihmemaakarina. Ja toisaalla nämä fysikaaliset tapahtumat olisivat vain sattumaa. Potentiaalisin vaihtoehtokertomus ei kuitenkaan ole se,e ttä selitetään tapahtumakuvaukset aktuaalisina, vaan se, että tarinat voivat olla vaikkapa kannatukseen liittyviä. Ja kun katsomme eri kulttuureihin, huomaamme että ihmemaakareista kertovia ihmetarinoita löytyy niin että niistä on suorastaan runsaudenpulaa. "The fact that he was a relgious figure and not some random nobody (at the time of the miracles being written down) dramatically increases the chances that it is just an invented claim to bolster JC's God cred."

Vastakkain eivät siis suinkaan ole se, että olisi kaksi vaihtoehtoa jossa (a) Jumalallisuus on totta ja ihme selittää epätodennäköisyydet ja (b) on tapahtunut epätodennäköisyyksiä ja kun ne ovat sattuneet samalle ihmiselle, häntä on pidetty Jumaallallisena ja sitten hänen "onniputkensa" on sitten jatkunut vielä kuoleman jälkeenkin. Tämänlaisena arvion tekeminen on ns. väärä dikotomia eli virheellistä päättelyä. Kritiikki kohdistetaan omituiseen olkiukkoon joka on triviaalein ja epätodennäköisin vaihtoehto. On hyvä muistaa että ylösnousemuksen vaihtoehtona ei ole yksi vaihtoehto vaan ne kaikki vaihtoehdot. Jos käsitellään yhtä vaihtoehtoa sen pitäisi olla relevantein tunnettu vaihtoehto eikä epätodennäköisin. Usein monien huomioiminen olisi laadukkaampaa. On ymmärrettävää että Craigilla on ideologiset syyt olla tekemättä näin. Argumentti ihmeestä tuntuu yhä kaukaisemmalta ja kaukaisemmalta jos ruvettaisiin selittämään että miksi tarinoita on kaikkialla.
1: Itse asiassa olen käyttänyt tässä kuvauksena "mormoniansaa". Mormonit eivät usko Koraanin olevan aitoa tavaraa. Islamilaiset eivät usko mormonien olevan aitoa tavaraa. Molemmilla on hienostunut Pyhä Kirja, ja molemmat kiistävät että kirja voisi olla oppimattoman maalaisen tekemä. Eli kun molemmissa uskoissa on vaatimattomissa oloista ponnistanut ensimmäinen levittäjä, he voivat olla vain profeettoja koska oppimattomat maalaiset ovat ilmeiseti niin tampioita että eivät ilman delegaatiota osaa kirjoittaa hyviä kirjoja. Islamilaisia argumentti vakuuttaa kunnes tämä argumentti hierotaan heidän naamaansa mormonien käännyttämisaktioon naamioituna. Ja sama toimii kääntäen mormoneihinkin, kun mormoni pakotetaan selittämään koraanin hienoutta oppimattomaan lähteeseensä, selityksiä alkaakin löytymään kuin liukuhihnalta.

Ongelmallista tässä on se, että Law:n kannattamassa argumentaatiotavassa ollaan hyvinkin sen takana mitä skeptikojen nyrkkisääntö vain yksinkertaistaa. Taustalla on Humen ajattelutapa ihmeistä. Craig ja muut kristityt vastustavat tätä a priorisena, eli jonain jossa ihmeet kielletään suoralta kädeltä ja väitetään niitä epätodennäköisiksi. Kuitenkin kun esille nousee tämänlaisia arugmentteja jotka ovat selvästi a posteriorisia, niiden sisältöä ei kritisoida vaan niihin kohdistetaan enemmänkin horse laugh -asennevammaa. Ne ohitetaan suoralta kädeltä naurettavina. Tämä on itse asiassa eräs omituisimmista uskontokeskustelun puolista ; Jos argumentaatio on tuttu, siihen sovelletaan jotain standardivastausta ja uskontokriitikko ohitetaan. Jos argumentti kiertää tämän tutun tilanteen, se on vieras ja sitä pidetään eiloogisena ja huonona argumenttina aivan suoralta kädeltä.

Tämä kenties liittyy hieman William Lane Craig;in käyttämään apologeettiseen strategiaan. Hänellä on nimittäin omituinen tapa ottaa jotain näkemyksiä ja kritisoida niitä. Hän ottaa jonkun lähtökohdan josta katsoen uskontoa kritisoidaan ja sitten hän kritisoi tätä ja hylkää tämän periaatteen. Sitten kun keskustelun tomut ovat siirtyneet muihin aiheisiin, Craig kuitenkin soveltaa näitä periaatteita joita hän on itse juuri kritisoinut. "One of the tactics that William Lane Craig frequently employs in his campaign against skeptics of Christian theism is to deny the maxims that critical thinkers often cite as a basis for dismissing certain theistic truth claims. By disputing the validity of these maxims, Craig attempts to restore some initial plausibility to his case for Christian theism by seemingly undermining one of the atheist’s most basic assumptions. Then, when no one is looking as it were, Craig can often be found adopting the very same maxims that he’s denied elsewhere." Tämä on toki tavallista kouliintumattomien keskustelijoiden kohdalla. Olen heidän kohdallaan usein turhauneena käyttänyt ovivertausta. Olen ottanut hänen lausuntonsa, rinnastanut sen johonkin aiemmin sanomaani ja sanonut että olen käsitellyt jo kyseisessä keskustelussa aiemmin tämän pointin. Että ei pidä juosta niistä ovista jotka keskustelussa on aiemmin jo suljettu.

Tämä strategiakuvaus voisi olla loukkaava ja irrelevantti. Mutta se on hyvä kuvata ennalta koska juuri tämä kuvattu strategia näyttäytyy vahvasti tässä todennäköisyysaiheessa ; Hän käsittelee ateismia epätodennäköisenä ja hän vetoaa tässä nimenomaan todistuksen taakkaan joka nojaa asioiden todennäköisyysarvioon ;. "Craig involves the claim that extraordinary claims require extraordinary proof which is, of course, a maxim that atheists frequently adopt when evaluating the truth claims of theists. Though Craig explicitly denies the maxim that extraordinary claims require extraordinary proof with little more than hand waiving, he implicitly affirms the maxim every time he insists that atheists take on an enormous burden of proof when they, for example, imply that God could not have morally sufficient reasons for allowing so much evil in the world. But by suggesting that the atheist is taking on an enormous burden of proof in any particular case, wouldn't it have to be the case that Craig is suggesting that such atheists are making an extraordinary claim that would require extraordinary proof? - a claim for which he is obviously not prepared to simply take anyone's word for? What else could Craig mean here? What would make the burden of proof so enormous if not for the fact that he regards the implications of the atheists arguments to be extraordinary in some sense?" Tämä on vakava asia, koska Craigin argumentaatio nojaa siihen että sama periaate sekä hylätään yhtäällä että sovelletaan toisaalla "Paradoxically, it would seem that in order to disprove a maxim like this that one would first have to adopt it ... which is to say that, to be skeptical of the maxim, one would have to treat it as if it were an extraordinary claim of sorts." Ja vaikka hyvästä todistamisesta ollaan ties mitä mieltä ja erimielisyyksiä löytyy yksityiskohdista, nin on selvää tästä ei ole hyvä argumentti tehty ; Argumentaatiossa ideana on juuri se, että päättelysäännöt eivät vaihdu lennosta sen mukaan minkä vastauksen ne antavat.

a posteriori -Jumala

Olen usein kritisoinut erilaisia jumalatodistuksia. Tämä on varmasti herättänyt monissa tuntemuksia siitä että olisin jotenkin erityisesti jotain - jos en suoranaisesti ateisti niin vähintään ateistismielinen. ; Syynä jumalatodistusvastaisuuteeni on kuitenkin enemmänkin koko aihe ; Ateismi näyttäytyy yleisesti ottaen reaktiivisena eikä se itse asiassa luo varsinaisia jumalattomuustodistuksia. Se itse asiassa kuluttaa aikaansa lähinnä yksittäisten jumalateorioiden kumoamiseen.

Yleisin työkalu joka ateisteilla on, on "evidentialismi tai ei mitään" -asenne. Tässä nojataan tavallisesti a posteriori -päättelyihin jossa apriorisuus unohdetaan. Ja yleisesti ottaen tässä yhteydessä ja nykyaikana a posteriorisuus ei nojaa verifikationismiin. Ateistisessa linjamassa a posteriorisuus tarkoittaakin yksinkertaisesti sitä, että he yrittävät kumota Jumalan olemassaoloa vetoamalla maailmassa oleviin tosisasioihin.¹

Ateistinen ajatteluprosessi onkin jumalatodistusten kohdalla nähtävissä seuraavalla kaavalla:
Premissi 1. Jos Jumala on olemassa, voisimme odottaa tapahtumatilaa X.²
Premissi 2. X ei toteudu.
->; Jumala ei ole olemassa

Tämä argumentti on malliltaan deduktiota modus tollens. Tämä on itsessään täydelliesn validia argumentaatiota. Ongelmana tässä on kuitenkin se, että mitä tapahtuu jos ateisti käsketään puolustamaan premissiä 1;

Jos otamme Jumalan määritelmän tarkempaan käsittelyyn voimme nimittäin huomata, että klassinen teologia tuntee sellaisen Jumalamallin jossa Jumala on välttämätön olento. Eli jos Jumala mahdollisesti on olemassa, se on myös aidosti olemassa.³ Jos otetaan tästä määritelmästä pomppaus, huomataan että voidaan ottaa esille jopa sellainen tilanne jossa ei oleteta edes sitä että Jumalan olemassaolo olisi loogisesti mahdollinen. Sen sijaan otan pelkän välttämättömän olennon määritelmän ja otan seuraavat lähtökohdat ; (+) Jos a posteriori -argumentti on hyvä, on käytettävissä jotain lähtökohtia jotka sisältävät tietoa siitä mikä on mahdollista ja eimahdollista. (+) Tästä seuraa se, että johtopäätös nojautuu näihin oletuksiin. (+) Jotta johtopäätös olisi tosi, on näiden mahdollisen ja eimahdollisen määritteiden oltava Jumalaan osuvia.
1: Jos tämän jälkeen huomaamme että ollakseen todistettu mahdollisuuksien nimissä, on oltava mahdollinen maailma tai läpikäytävä skenaario jossa oletetaan että jos Jumala olisi olemassa, tästä olisi seurauksia. Jos oletamme että Jumalaa ei ole olemassa, tämä johtaa sihen että tämä skenaario vaatii mahdottoman maailman läpikäymistä.
2: Ja koska yhdenlainen Jumala on välttämätön olento, on skenaario eräänlainen mahdollinen maailma joten Jumala on todellinen. Jos Jumala on aktuaalisesti olemassa, niin silloin aposteriorisen päätelmän premissi 1 tai premissi 2 on virheellinen jolloin argumentti jää tyhjän päälle.
3: Jos taas Jumala oletetaan mahdottomaksi, muuttuu ateismi "triviaalisti todeksi". Ongelmana tässä kohden on kuitenkin se, että tällöin Jumalan mahdollisuus oletetaan apriorisesti joka taas on kovasti sitä vastaan että ateistit pitävät a posteriorisesta päättelystä eivätkä pidä esimerkiksi siitä että teologit määrittelevät Jumalaa apriorisin argumentein. Ateistit joutuvat siis tekemään saman.
-> Eli toisin sanoen ateistit joutuvat joko tekemään ehdollisen tilan jossa jotain määritellään apriorisesti mahdottomaksi, jolloin he tekevät presuppositionistista question peggingiä. Tai sitten a posteriori -argumentaatiossa ajaudutaan ongelmalliseen tilanteeseen.

Joku voisi tietysti kysyä vakavasti, että mitä tuo ylläoleva argumentti oikein tarkoittaa noin arkikielisesti. Tämä onkin erittäin oleellinen kysymys ; Lähtökohtanani ei siis ole että ateistejen täytyisi olettaa että Jumala olisi mahdollinen tai mahdoton, vaan että ollakseen millään tavalla osuva olisi ateistejen annettava perusteluja jotka antavat meille jotain syitä jonka vuoksi heidän a posteriori -perustelujensa lähtökohdat olisivat osuvia.⁴ Peruskysymys palaakin siihen kysymykseen, että a priori oletetut lähtökohdathan voivat olla vääriä. Ja jos asialle halutaan perusteluja ateisti joutuu viittaamaan Jumalakonseptiin. Jos ateisti esittää että hänen päätelmänsä johtuvat koherentista konseptualisoidusta ja relevantista Jumalasta, hän ottaa kantaa siihen minkälainen Jumala on. Koska ateistejen todellisuudessa ei ole Jumalaa, tämä kannanotto on "jossain määrin vain aivan helvetin absurdi". Jos ateisti kykenisi analysoimaan Jumalan, hän joutuisi tunnustamaan että Jumala olisi mahdollinen. Ja koska Jumalia on monenlaisia ja niihin kaikkiin voidaan liittää "välttämättömän olennon" lisäoletus, tämä tekisi tästä kyseisestä jumalakonseptista mahdollisen. Ja jos ateisti haluaa kiertää tämän ongelman, hän joutuu viittaamaan siihen että koko Jumala on hänen premisseissään absurdi. Silloin mahdollisten maailmojen tulkinta olisi counterpossible ateistin maailmankuvalle. Ja silloin ateisti joutuu tunnustamaan että hän tekee apriorisen kannanoton Jumalan olemassaolosta.

Olennaisin asia on tietysti miettiä, mitä tämä tarkoittaa. Olen nähnyt miten tämäntapaista todistusasennetta on käytetty jopa siihen että ateistit oletetaan automaattisesti väärässoleviksi tai harhaisiksi ja että tästä seuraisi se, että Jumalausko olisi rationaalisempi ja varmemmalla pohjalla. Pidän tätä tulkintaa varsin omituisena ja liian pitkälle vietynä.

Ateisteja voitaisiin puolustaa siten, että tässä perustelussa käytetään hyvin erilaisia määrittelyjä termille "välttämätön" ja "mahdollinen". Samoin "Jumala" käsitetään määritelmällisesti määriteltynä ja määrittelemättömänä. Tämä on hyvin olennainen lähtökohta, josta seuraa ainakin seuraavia asioita:
1: Jumala on määritelty mahdolliseksi tai mahdottomaksi loogisella tasolla. On nimittäin mahdollista olettaa että Jumala olisi aktuaalisena olentona mahdoton, mutta voisimme silti miettiä sen metafyysisiä luonteita. Näin käy esimerkiksi jokaisen kumotun luonnontieteellisen teorian kanssa. Esimerkiksi kun meillä on teoria flogistonteoriasta, ja huomaamme että se ei toteudu, tiedämme että flogistonteoria on väärä. Tämä vaatii toki sen miettimistä että flogiston tapahtuisi jossain mahdollisessa maailmassa, mutta tällä ei suinkaan johdeta mitään päätelmiä siitä että flogistonin olemassaolemisen kiistäjä olisi kumouksissaan jotenkin väärässä. Tällä tavalla ateisti voi relevantisti kumota yksittäisiä Jumalateorioita hyvinkin laajasti.
2: Olennaista on se, että tässä ei käsitellä Jumalateoriaa itsessään, vaan koko argumentti nojaa sen varaan että Jumala olisi mahdolliseti nimenomaan "välttämätön olento". Ateisti voi olettaa että Jumala voisi olla aivan minkä muunlainen kuin "välttämätön olento". Tämä muuttaa ateistisen apriorisen ajattelun hyvin paljon marginaalisemmaksi kuin mitä alunperin näytti. Tässä ei suinkaan oleteta Jumalaa mahdottomaksi, vaan pikemminkin estetään yksi attribuutti.
3: Jos on metafyysisesti mahdollista että olento on metafyysisesti välttämätön, silloin olento on aktuaalinen. Mutta jos näkökannat tästä on rajoitettu siten että rationaalinen mahdollisuus nähdään eri asiana kuin todellisuutta (eli järki ja rationaalisuus kuvaa esimerkiksi inhimillisen tietämis/kuvittelukyvyn rajoja eikä ole itsessään todellisuuden/olemassaolon rajat). Tällöin on todellakin mahdollista tutkia jopa välttämättömän olentojen seuraamuksia ilman että tästä johdetaan implikaatioita kunnolliseen olemassaoloon.⁵

Oma tulkintani tästä tilanteesta onkin itse asiassa erikoinen. Pidän agnostikkona sekä ateisteja että teistejä väärässäolevina;
1: Ateistit eivät suinkaan kumoa Jumalaa, vaan he kumoavat yksittäisiä sosiaalisia Jumalakonsepteja. Toisin sanoen he eivät nojaudu mihinkään oikeasti olemassaolevaan Jumalailmiöön ja sen teoreettiseen malliin, vaan tarttuvat yksittäisiin esitettyihin Jumala -argumentteihin. Näin ollen ateistit voivat kumota yksittäisiä Jumalia, mutta itse Jumalakäsitys laajassa mielessä jää heidän otteensa ulkopuolelle. - Tilanne on väärä täsmälleen samasta syystä kuin esimerkiksi kaikkien luonnollisten syiden kautta syntymisen eliminointi joissain kreationistien jumalatodistuksissa ; On aivan helvetin eri asia kumota yksittäinen teoria, tai vain yksi vallitseva teoria ja väittää että tämän relevanttiuden vuoksi voitaisiin sanoa kaikki muut teoriat kumotuiksi. Ei voida kumota joka ikistä teoriaa koska se vaatisi myös niiden kumoamista jota ei ole vielä keksitty ja eliminoitu. Tämänlainen "yhdestä kumoamisesta/muutaman kumoamisesta kaiken kumoamiseen" on yksinkertaisesti väärä dikotomia ja hirvittävää yliloikkaamista.
2: Välttämättömän olennon loogiset piirteet johtavat siihen että teistejen vaatimukset siitä että ateistien olisi jotenkin pakko todistaa Jumala olemassaolemattomaksi on mieletön, mahdoton vaatimus. Päin vastoin, teistit sortuvat petitio principii -tilanteeseen jossa he haluavat kieltää ateistisen todellisuuden mahdollisuuden rajaamalla sen ulos määrittelemällä todellisuus a priorisesti sellaiseksi että se rakentuu sellaiseksi. Näin ollen esimerkiksi "välttämättömä olennon" määritelmä on keino tökrösti piilottaa tämä sisäinen kehäisyys (se on mielivaltaisesti päätetty määritelmällinen ominaisuus johtopäätöksen vuoksi) ja johon viittaamalla rakennetaan mahdottomia vaatimuksia (impossible expectations) vastapuolelle. Kun punnitaan sitä onko jokin asia jotenkin vai ei, pitäisi pelikentän aidosti sallia molemmat mietteet. Tämä ei tarkoita edes sitä että kieltäisin tämän ominaisuuden Jumalalta. Toki haluan antaa uskovaisille mahdollisuuden puolustaa Jumalaa joka on välttämätön olento. Argumenttini onkin hyvin nöyrä tässä kohden ja se sanoo yksinekrtaisesti sen, että kun tämänlaisen piirteen kohdalla universaalin negaation todistaminen a posteriorisesti muuttuu mahdottomaksi, ja tämän kanssa painiessa kysymys muuttuu aprioriseksi väittämis-määrittelemis-inttämiseksi, on tämänlaisten piirteiden lisääminen Jumalaan mahdolllista jos ja vain jos tätä ominaisuutta onnistutaan todistamaan aposteriorisesti. Teistinen teoria jossa ei tehdä tätä on "triviaalisti tosi" ; Toisin sanoen vaikka "välttämätön olento" näyttää olevan monille uskovaisille lempilapsi johon viittaamalla ateistejen mieltymys a posterioriseen ajatteluun halutaan tehdä naurunalaiseksi, tässä kuitenkin tosiasiassa jätetään tilaa sille tulkinnalle jonka mukaan valtaosa Jumalatodistuksista perustuu nimenomaan todistamisen trivialisoimiseen. A posterioriseen ajatteluun mieltyvä ei siis suinkaan joudu luopumaan näkemyksestään, vaan päinvastoin voikin nähdä teologian entistäkin typerämpänä, nähdä sen mielivaltaisena toimintana jossa ylpeillään ignoraatiolla ja halutaan kieltää ignoraation vaihtoehto suoralta kädeltä määrittelemällä todellisuus itselle miellyttävästi "vain koska halutaan" ja esittäjällä on asenteensa tukena pelkästään riittävästi härskiä mielivaltaisuutta.⁶

Ateistit siis kumoavat epätriviaaleja yksittäisiä teorioita. Teistit taas rakentelevat triviaaleja ilmaan rakennettuja häkkyröitä joissa ei ole kunnollisia perusteluja vaan joissa ikään kuin yritetään "nostaa itsensä itse itseään hiuksista vetäen suosta". Loppupäätelmä on siis se, että valtaosa teologisesta keskustelusta on enemmän kuin väärässä. Se on turhaa. Se, millä tavalla turhaa teologinen vääntö on, riippuukin sitten siitä oletko ateisti vai teisti.

---

1 Fakta on luettavissa tässä hyvin laveassa merkityksessä ; Esimerkiksi pahan ongelma viittaa siihen kuin maailmassa olisi olemassa pahuutta. Laveassa mielessä tämä on ateistisessa argumentaatiossa "moraalinen fakta".
2 X voi tarkoittaa myös että jotain ei tapahdu. Olkaamme tässä joustavia lyhytsanaisuuden nimissä.
3 Tämä muistuttaa logiikaltaan niitä kvanttifysiikan monimaailmatulkintaan johtavia päättelyitä joissa jokainen mahdollinen tila toteutuu jossain ja joka ratkaisee esimerkiksi antrooppisen periaatteen ilman Jumalaa. Tämän miettiminen liittyy mielenkiintoisella tavalla tähän aiheeseen, mutta kehoitan ihmisiä miettimään tätä kotonaan koska en blogaa ainakaan tähän blogaukseen tästä aiheesta.
4 Muistutan että tämä on ehdottomasti otettava ateistejen kohdalla huomioon ; He joutuvat tekemään tämän koska he yleisesti ottaen haluavat puhua siitä mitä evidenssiä Jumalasta on eivätkä siitä onko Jumala loogisesti mahdollinen jossain puhtaasti rationalistisessa maailmassa.
5 Kari Enqvist viittasi tähän debatissaan Craigin kanssa. Tämän merkitys näytti jäävän huomiotta.
6 Kirjoittaja suosittelee, että ateistit ottaisivat lähtökohdakseen sen, että Jumala voisi olla "vältettävä olento" joka määrittyy siten että jos voi olla että se ei ole olemassa, se ei myöskään ole olemassa. Uskovaiset voivat sitten ihmetellä että miten tämä muka eroaa siitä että tällä lähtökohdin Jumalan olemassaolokysymys määritellään suoraan ja lähtökohtaisesti 100% tai 0%. Siinähän ihmettelevät kun heiltä vaaditaan 100% lähtöoletusta siitä että Jumala on ilman että annetaan tilaa "mahdollista vai ei" -puheelle. Ihmettelisivät nimittäin syystä. Ja tämä ei kuitenkaan jostain ihmeen syystä tule heille mieleen kun puhutaan Jumalatodistuksista.