Huono kuolema - eli kuinka uskonto siirtää huomion aiheesta syrjään

Eutanasia on aihe, joka on etiikkaa. Siihen voidaan tätä kautta liittää paljon erilaisia mielipiteitä. Ja perusteluja. Joskus sitä kuitenkin vastustetaan argumentaatiolla joka on niin selvästi virheellistä ja harhaanjohtavaa että on käytännössä mahdotonta pitää sen esittäjää järkevänä tai vilpittömänä.

Pekka Särkiön kirjoitus "huono kuolema?" on erinomainen esimerkki tästä. Siinä luodaan retorisia red herringejä jonka kautta ongelma sysätään syrjään. Vastapuolen argumentteja ei kumota eikä tarjolla ole mitään päättelyketjua josta voisi johtaa mitään lopputuloksia. Tämänlaisia päästää sitten kynästään ihminen joka ns. tekee kristinuskoa työkseen. Tämä ei kannusta luottamaan siihen että asiat hoituisivat noin muutenkaan hyvin.

Särkiön teksti on varsin helposti analysoitavissa.

Hän alkaa määrittelemällä eutanasian kannattajien näkökannat. Hän korostaa, että "...Kansalaisaloitteessa eutanasian ehdot on rajattu tarkkaan tilanteeseen, jossa ihminen on parantumattomasti sairas, lähellä kuolemaansa ja kärsii sietämättömistä kivuista." mutta hän asettaa sen jännitteeksi toisen asian "Näyttäkin siltä, että kipujen aiheuttama kärsimys ei olekaan ensimmäinen syy edistää eutanasiaa vaan ihmisen itsemääräämisoikeus ja "oikeus päättää omasta kohtalostaan." Se on linjassa muiden liberaalien vapauksien edistämisen kanssa. Kivut eivät olisikaan tässä sietämättömintä vaan se, ettei ihminen voi hallita muun ohella myös elämän alkua ja loppua. Ensimmäiseen liittyvät hedelmöityshoidot, geenimanipulaatio tai abortti, jälkimmäiseen ihmisen vapaus lopettaa elämänsä, kun mielekäs elämä on eletty."

Hän myös trivialisoi eutanasian tarvetta ylipäätään sanomalla, että "Muutamissa yllä olevissa kansanedustajien kommenteissa poiketaan eutanasia-aloitteen perusteluista, joita ovat potilaan sietämättömät kivut ja niistä armahtaminen. Tehokkaalla lääkityksellä kivut voidaan muutamia tapauksia lukuun ottamatta poistaa." Ja korostaa riskejä. "eutanasiaa rajaavat tiukat perusteet alkavat kohta väljentyä. Ensin vain kuolemansairaille ja kivuista kärsiville täysi-ikäisille sallittu eutanasia liukuu vähitellen myös masentuneille, elämäänsä kyllästyneille tai alaikäisille."

Kolmanneksi hän luo rippisalaisuuden asiallisuusrajoja hipoilevan anekdootin. (Luotetaan nyt tässä että hän puhuu edes totta.) ALS -potilaiden kanssa on koettu jotain "Olen itse ollut oppijana sairasvuoteiden äärellä. Sen jälkeen olen usein vielä arkun päässä siunannut heidät Jumalan syliin. Ovatko näin, ilman eutanasiaa loppuun asti sairastaneet kokeneet huonon kuoleman?" Edelläolevan valossa hän selvästi esittää kysymyksen ns. retorisena kysymyksenä.

On selvää että Särkiön argumentaatio on hyvin tavanomaista.

Sen perusteluissa on kuitenkin hyvin omituisia asioita. Hän esimerkiksi asettaa autonomian ja tuskan vaihtoehtoisina asioina. Ikään kuin ne olisivat irrallisia osasia eivätkä esimerkiksi jotain jotka molemmat toteutuisivat kerralla jotta tilanne on relevantti. Tosiasiassa eutanasia on relevantti vain jos toteutuu kaksi ehtoa samanaikaisesti. (1) ihmisellä on kovia tuskia ja (2) ihmisellä on vapaus päättää omasta kohtalostaan.

Tilanne ei ole kovin hyvä sillä jos Särkiön omaa retoriikkaa soveltaisi häneen itseensä voisi huomata että hänen omissa kommenteissaan esiintyy sellaisia argumentteja ja kommentteja kuin "Ihminen ei koskaan voi täysin hallita elämää, vaikka jotkin asiat antaisivatkin tunteen elämän hallinnasta. Ihminen voi vain tunnustaa: Sinun kädessäsi on päivieni määrä." Samalla asenteella kävisi niin että tosiasiassa esimerkiksi hyvä onnellinen ALS -kuolema olisi muka jotenkin irrelevantti asia koska taustalla olisi toinen asenne, asenne siitä että ihmisellä ei saisi olla valtaa päättää omasta elämästään. Toki voitaisiin aina virittää sellaisia asennevammoja joissa selitettäisiin, että jos ihmisellä ei olisi vastuuta omien elämänsä päivistä, niin sitten kärsimys olisi vain siedettävä, että Herran haltuun. Särkiö oikookin mutkia non sequiturin ja straw man -argumenttivirheen avulla.

Toisaalta hänen trivialisoinneissaan hän tekee kaksi erikoista asiaa;
1: Kun hän korostaa että eutanasia olisi relevantti, hän korostaa määrän vähäisyyttä. Eutanasia ei ole kuitenkaan koskaan jotain jota olisi ehdotettu päämääräiseksi ja yleisimmäksi kuolemisprosessinhoitomudoksi. Tässä mielessä hän tekee lähinnä ab absurdo -heiton jossa vaihtoehtoa väitetään triviaaliksi. Mielekästä on sentään se, että lääketieteen ja ihmisen rajallisuutta korostavat eutanasian vastustajat eivät pidä lääketiedettä enää nykyisin kovinkaan usein kaikkivoipana. Ilmeisesti lääketieteen ammattilaiset ovat onnistuneet tuomaan edes sen verran tietoisuuteen että paljon puhuttu palliatiivinen  hoito kivunlievityksineen ei olekaan kaikkivoipaa. Eutanasialla on jonkinlaista perustaa niin kauan kuin näitä voidaan nähdä olevan yksikin.
2: Toisaalta hän korostaa sitä että eutanasia laajentuu. Näissä esimerkeissä on kuitenkin erikoinen yhteinen piirre. Niissä puhutaan itsemääräämisoikeuden laajenemisesta. Tämä on siitä kiinnostavaa että hän on itsekin tiedostanut että itsemääräämisoikeusasia on liitoksissa eutanasiaan. Toisin sanoen hän ei osoita että vastapuolen logiikka olisi ristiriitainen vaan että hän on erimielinen sen premissien kanssa. Näin ollen hän ei teknisesti ottaen perustele vaan vetoaa. Tämänlaisen kanssa on helppoa olla erimielinen. Petitio principii pieni pyörii. Toisaalta aina kun puhutaan slippery slopeista, on syytä tiedostaa että ongelmien estäminen on yleensä ottaen jotain johon voidaan puuttua valvonnalla. (Tai jos kaiken valvonnan voi muka jotenkin ohittaa ja kiertää ja niillä ei olisi vaikutusta, niin aivan yhtä hyvin niitä nykyajan juttujakin voitaisiin kiertää..)

Lisäksi Särkiö tekee tarinallaan huomion siirtymisen oleellisesti epäanalogisiin tapauksiin, joten hän tekee ignoratio elenchin ja secundum quidin. Hän tarttuu hyviin kuolemiin joissa ei ole tehty eutanasiaa. Hän todistaa tässä korkeintaan sen että joskus on mahdollista kuolla hyvä kuolema ilman eutanasiaa. Hän viittaa tässä johonkin eutanasiaa vaativien tilanteiden kanssa epäanalogiseen.

Ironisinta on että perustelurakenteeltaan Särkiön lausuma asia tuskanlievityksen yli olevien kuolemien harvinaisuudesta johtaa siihen että hänellä uskottavasti ei ole tullut vastaan relevanttia kuolintapausta. Jos joka toinen olisi palliatiivisen hoidon ulkopuolella ei montaa kuolinvuodetta tarvittaisi jotta relevantti kokemus olisi kasassa. Omakohtaisuus ja kuolleen tahtoa tämän puolesta narratoiva piispa onkin tässä kohden metodisessa pulassa. Hänen keinonsa syövät toiseltaan pohjan. Tätä on huvittavaa kuulla "ammattilaiselta". Heiltä ei saisi löytyä yhtään argumenttivirhettä tämänlaisissa. (Tuolla osaamistasolla olevaa tyyppiä tarvinnemme Särkiötä armeijassakaan vasta sitten kun vampyyrit hyökkäävät ja Super Soakerimme tarvitsevat piispan pyhittämää vettä toimiakseen aseena epäkuolleita vastaan. Eli emme koskaan.)

Itse asiassa on uskottavaa että hän vierailee ei-satunnaisesti valikoidun otoskoon paissa ja että hänen kokemuksensa ALS -kuolemansairaista eivät ylittäisi mitään relevanttia otoskokoa eikä hänen raportointitapansa ole sekään puolueeton. ; On selvää että jos jonkun uskonvakaumuksessa kuolema ei kuulu hänelle itselleen ja eutanasia on syntiä he eivät halua tarttua eutanasiaan. Ja vaikka haluaisivatkin, ei Särkiö niistä raportoisi vaan niistä jotka ovat urheasti tuskakuolleet tavalla jossa kirkastuvat hampaisiin asennetut kruunutkin. Sen sijaan Särkiö tuskin on vieraillut vaikkapa Esko Valtaojan, Veikko Sorvaniemen perheen kuolinvuoteella. Tai vastaavien. Tässä kohden voidaankin palata siihen että kuka päättää.

Voidaan jopa nähdä että Särkiön virhesynnit eivät jää tähän. Hän lieneekin niin syvällä että on kaiken armon, hyvyyden ja rakkauden ulkopuolella. ; Hän nimittäin ei ymmärrä elämisen ja kuolemisen symmetriaa. Hän korostaa miten ihminen ei voi päättää elämästään. Tämä on kuitenkin hyvin erikoinen. On totta että ihminen ei voi täysin estää sitä että hän kuolee. Mutta
1: Ennen pitkää jokainen meistä kuolee. Kuitenkin elämää voi pidentää. Itse asiassa lääketieteen ja elämäntapoihin liittyy hengen pelastamista sellaisella tasolla että kirkkolaiset ovat paljon heikomminkin korrelaatioin selittämässä hyvinkin relevanteista uskonnon elämänlaatua parantavista voimista.
2: Kukaan ei päätä sitä milloin syntyy. Mutta kuolemasta voikin sitten päättää sitäkin enemmän. Kuolema on hyvinkin hallittavissa. Itse asiassa itsemurha voidaan nähdä niin keskeiseksi osaksi päätäntävaltaamme että elossaolemisemme on sinällään statement sen puolesta että elämä on elämisen arvoista. Jos tämä olisi mitenkään paikkaansapitävä niin eutanasia olisi mahdoton. Ihminen kuolisi kun kohtalo sallii. Eutanasiapiikillä tai muilla vastaavilla ei olisi mitään vaikutusta.

Kaiken kaikkiaan;

Särkiön huomio on toki sinällään paikallaan että eutanasiaa on yritetty medikalisoida puolin ja toisin. Tässä yhteydessä esimerkiksi Päivi Räsänen on puhunut palliatiivisen hoidon kaikkivoipuudesta ja trivialisoinut eutanasian joksikin joka ei ratkaise mitään lääketieteellistä ongelmaa. Ikään kuin kysymys olisi pelkästään lääketieteellisestä eikä eettisestä kysymyksestä. Tämä on ollut etenkin eutanasian vastustajille tarpeen, koska eettisen kysymyksen kohdalla vastaan tulee se että argumentisto muuttuu maailmankuvalliseksi. Ja tätä kautta uskonnonvapaus ja muut vapaudet tuppaavat syömään tehoa siitä että kukaan ei saisi tehdä eutanasiaa.

Etenkin kun perusasetelma on synergiassa Särkiön mainitsemien asioiden kanssa. Jotka ovat muuten länsimaisen oikeusjärjestelmän kannalta aika ytimellisiä. Niiden kutsuminen liberaaleiksi on tässä yhteydessä tarkoitushakuista ja luulen että myös varsin tahallista ; Kun toinen puoli sanoo että "kukaan ei saa tehdä eutanasiaa" on tässä maailmankuvan pohjalta tehty kategorinen kielto. Ja vastakohtana on jokin jossa ihminen saa valita. Vaikka sen "hyvän ALS -kuoleman". Särkiön kysymys muuttakin muotoaan. Eutanasian kohdalla se ei enää olisi retorinen kysymys. ALS -potilaan kuolema on hyvä tai huono sillä mittarilla miten ALS -potilas sen kuolee. Hyvän kuoleman voi teoriassa saada vaikka kenttäpiispan vieressä.
1: Joskin jos itse joutuisin letkuihin ja joku Särkiö tulisi kelmein käsinensä silittämään kättäni ja kieltäisi minulta armokuoleman.kieltäisi minulta armokuoleman. Ja kertoisi,että Jeesuksen rakkauden vuoksi olisi taisteltava puolestani koska muuten julma lääkintäyhteisö ja rahanahne valtio tahtoisi minut ja kaltaiseni murhata. Vetoaisi myös siihen, että elämä on Jeesuksen antama ihana lahja, josta tulee nauttia niin kauan kuin pystyy -vaikka väkisin. Kyllä minäkin siinä tilanteessa varmasti tuntisin oloni ylpeäksi, kun saisin noin hyvää asiaa tukea, ilman että minulta mitään kysytään asiasta.

Tässä valinnassa tuodaan esille ajatuksia siitä miten mummoja "manipuloidaan"  sanomaan asioita jotka ovat heidän mielipiteitään vastaan. Joka on kiinnostava siinä mielessä että on oireellista että se tulee ihmisiltä jotka muuten puhuvat uskonnonvapaudesta mutta ovat toimimassa tavoilla joissa tämä valinta olisi mahdollisimman painottunut heidän puoleen. ; Voidaan jopa kysyä että entäpä jos eutanasiaa vastaan vahvasti oleva piispa kuolinvuoteen äärellä manipuloikin ALS -potilaan kantaa niin että tämä ei taivaspaikan menetyksen pelossa suostu ottamaan eutanasiaa?

Ajatus olisi salaliittoteorianomainen ja asennevammainen. Se voi olla myös kenties toteutuva asia. Ja se on identtinen sen kanssa että mummot ajetaan kokemaan elämänsä turhaksi ja että he ovat vain rasitteita ja näin he tekisivät eutanasian suunnilleen migreenistä. On selvää että tämä on lähinnä esimerkki miten kävisi jos kristittyjä "ammattilaisia" kohdeltaisiin sillä asenteella joilla he muita kohtelevat. (Kultaisen säännön noudatus kaikissa toimissa on mielestäni muuten jotain joka on syytä asettaa oletukseksi jokaiselle kristitylle, aina ja kaikkialla. Ei ole kiitosta tullut tästä kyllä. Ystävällinen olen yrittänyt olla.)

Särkiö on niitä eutanasian vastustajia joilla ei ole argumentteja. Siksi he joutuvat kikkailemaan koko asiattomuuden kirjolla. Vihollisen olkiukottamisesta huomion siirtämiseen niihin tapauksiin joille ei edes olla ajamassa eutanasiaa. (Esim. kristityille jotka haluavat kärsiä koska ovat sitoutuneet filosofiseen kannanottoon että Jumala omistaa heidän elämänsä. Ja joita ärsyttää jos ateistit laajentaisivat omaa maailmankuvaansa ja sen premissejä heidän elämäänsä. Vaikka ovatkin iloisia jos saavat omista maailmankuvapremisseistään pakotettuja maan lakeja.)

Onneksi eutanasia on vuosi vuodelta suositumpi vaihtoehto. Ja demokratiassa tämä trendi tarkoittanee tulevaisuudessa yhtä asiaa. Sitä odotellessa joudumme elämään maailmassa jossa laki toimii kuten Särkiö toimii. Mutta omalta puoleltani voin sanoa että jos huomenna laki on tervehtynyt niin varmaa on että logiikan ja perustelujärjestelmien rakenteen valossa Särkiö on yhä silloinkin väärässä.

---

Kirjoittaja on, pitkälti kristittyjen ihmisten ansiosta, elänyt varsin huonon elämän. On tavallaan kokonaisvaltaista palvelua kristityiltä pyrkiä tekemään parhaansa jotta myös kuolema olisi mahdollisimman kurja.

Suomen kristittyjen varjo ; jossa sananvapauden vastustaminen ja täyssensuuri määritellään suopeudeksi erilaisia maailmankatsomuksia kohtaan.

Nasse -setä on hyvin hyvin vihainen!

Kirjoitin "Uuden Suomen" puolelle ajatuskokeen siitä miten pitäisi suhtautua kristilliseen puheeseen jos kirkollinen "Charlie Hebdo" -reaktiotapa otettaisiin vakavasti. Ja niitä noudatettaisiin kristittyjen ateistipuheisiin. Nostin esiin erityisesti Teemu Laajasalon. Ja vähäisemmässä määrin Laajasaloa edeltäneen Jaakko Heinimäen tavan pilkata ja latistaa ateismia. Jostain syystä kirkolliset tahot eivät moiti heitä. Vaan päinvastoin pidetään hyvänä että tarjotaan huumorintajuisia kusipääkristittysatiirikkoja ääneen. On hämmentävää että samaa ei sallita minulle.

Otin tekstissä erityisen vahvasti esiin sen että viralliseksi kannaksi näyttää meillä muodostuneen se, että väkivalta tuomitaan mutta samalla tuomitaan satiiri. Syy on mitä ilmeisemmin poliittinen. Jumalanpilkkalainsäädäntöä ei haluta muuttaa. ; Erikoista onkin nimenomaan se, miten vastakkain näyttää olevan sellainen ajatus jossa maailmankatsomukset ovat samanarvoisia ja kaikkia pilkataan. Ja sellainen jossa maailmankatsomukset ovat eriarvoisia. Että uskontoja suojellaan enemmän kuin eiteistisiä maailmankatsomuksia. Kukaan ei siis halua laajentaa suopeusoikeuksia ateisteihin.

Kenttäpiispa kumoamassa omaa oikeutustaan.

Tästä epäreiluudesta saa hyvän kuvan lukemalla "siistittyä" kotimaata. Sellaista johon on päästetty statuksella. On kenties syytä aloittaa Särkiöstä. Sillä arvon kenttäpiispa on aina varsin eriskummaista luettavaa. Hän aloittaa kriittisen tekstinsä erikoisesti. "Kun nyt satiiri ja pilkka ovat arvokkainta, mitä länsimailla on puolustettavanaan, tahdon minäkin tätä aihetta sivuta." Nimittäin tuo lausunto on itsessään sarkastinen ja tätä kautta satiirinen. Mutta Särkiö astuu myöhemmin sarkasmia vastaan. Joten hänen tekstinsä itse kieltää tuollaisen rakenteen. Lisäksi tässä hyperbolaisessa aloituksessa on perustalla vakava päättelyvirhe. Virhe siitä että vain kaikista ehdottomasti tärkeimmän asian saa käsitellä ja muista aiheista ei saa kiinnostua eikä niistä saa puhua.

Toki tälläisellä rakenteella voidaan sarkastisesti satirisoida monia näkemyksiä ja luoda ilkeää huumoria. Itsekin voisin lähteä siitä että Särkiö on ihmeellinen kaveri kun hänestä tärkeää on se että armeijan kenttäehtoolliset tehdään "työajalla" ja siksi ehtoollisesta kieltäytyneet pitää laittaa tekemään töitä sen sijaan että heidät päästää vapaalle. Että kun maailmassa tiäzä "Boko Haram surmasi Nigeriassa ainakin parituhatta ihmistä". Että prioriteetit kuntoon, kapiainen. Puhutaan siitä Jeesusasiasta sitten kun rukous on armeijan ensisijainen ja strategisesti kaikista ehdottomasti tehokkain ja keskeisin aselaji. Sillä muille ei saa priorisoida eikä niistä saa kiinnostua. On selvää että tämänlainen asennevammailu sopii sikailevaan satiiriin. Ei sellaiseen joka rakenteellisesti tuomitsee satiirin hyvin jyrkästi. Särkiön tyylilaji siis sotii vahvasti hänen asiasisältöään vastaan. Paitsi jos tyylilajina on "kristityt ovat ääliöitä" -tyylisen tekstin luominen. Siinä tapauksessa onnittelut erinomaisista retorisista ratkaisuista!

Ja voi kuinka jyrkästi ja minkälaisella peruslähtökohdalla Särkiö tuomitseekaan sarkasmin? "Ranskalaisilla pilalehdillä on pitkät perinteet. Satiiriset kuvat Kuningas Ludvig XVI:sta, hänen perheestään, samoin kuin esimerkiksi papistosta, muokkasivat mielialaa. Monarkian ja uskonnon edustajat olivat pelkkiä naurettavia vihanneksia. Ateismia ja äärivasemmistolaisuutta edustanut Robespierre antoi kansalainen Guillotinelle tehtäväksi listiä mädät naatit vihanneksista. Kansalaiset hurrasivat kun päät putoilivat koriin. Näin edistettiin vapautta, veljeyttä ja tasa-arvoa, jotka eivät kuitenkaan koskeneet kaikkia. Pariisin terrorissa 1792-93 tapettiin kymmeniä tuhansia."

Oikeasti. Sama mies joka kirjoitti muutama päivä sitten siitä miten kristinuskon historiaa ei voi ottaa hirmutekoineen mukaan lainkaan kun puhutaan kristillisyydestä koska ajat muuttuvat. Että nykyajan kristittyjä ei pidä tuomita Lutherin kirjoitusten mukaan. Hänestä historia piti unohtaa tältä osin koska "Kysyjä odottaa tässä 1500-luvun alkukymmenien yhteiskunnalta nykyajan demokratiakäsitystä. Kustaa Vaasan tultua Ruotsin kuninkaaksi hän omaksui reformaation aatteet ja tuli siten kirkon pääksi Augsburgin uskonrauhan periaatteen mukaan “Kenen maa, sen uskonto”. Ei se tainnut olla mikään kansanedustuslaitoksen äänestyspäätös." No, ei ollut Robenspierren touhutkaan. Minun nähdäkseni tässä kohden kristinusko nojaa sellaiseen konseptiin kuin objektiivinen ihmistä suurempi ja ihmiskunnan oppimiskyvystä riippumaton moraali. Humanismin moraalikonsepti taas on "inaisen toisenlainen". Joten sellainen voi muuttua kun yhteiskunnat muuttuvat. (Eli minun ei tarvitse korjailla mitään ja voin kannattaa samoja näkemyksiä molemmissa tapauksissa.) Olen hyvin ihmeissäni siitä miten Särkiö kykenee pitämään kasvonsa argumenttejensa kanssa, sillä hänellä ei ole koherentti. Särkiö joutuu antamaan eri standardit eri tilanteissa.

Ja mitä nykyaikana katsotaan voidaan huomata että Särkiö ei käsittele sitä mitä tiedetään. Ja virheellisyys kattaa hyvinkin eri tapoja katsoa tämänlaista argumentaatiota.
1: Historiallisella otteella on katsottava aika ja tilanne. Ja kun katsotaan miten jokin muuttuu ei voida vain katsoa historiaa ja väittää että satiirin ja väkivallantekojen välillä on yhteys. Itse asiassa satiiria oli paljon jo ennen vallankumouksen väkivaltaisuuksia. Libertiinit olivat ateistis-röyhkeileviä jo 1600 -luvulla kun taas ranskan vallankumous tapahtui 1700 -luvun lopulla. Särkiö siis demonstroi miten hän ei tunne edes kritiikkinsä kohdetta. Ja käsittelee historiallsella otteella ilmiötä jonka historiasta hän osaa irtofaktoja ilman suurempaa tai laajempaa käsitystä oikein mistään.
2: Yhteiskunta-analyysissä voidaan huomioida että ranska on itse asiassa länsimainen sivistysmaa. Siellä on kuitenkin erilainen, suomea löyhempi, suhde satiiriin. Se toimii siis nykyajassa olevana referenssipisteenä. Joka toimii juuri Särkiön aiemmin kristinuskoa puolustaessaan korostaman "aika on otettava huomioon" -näkökulman kanssa. Voidaan huomata että "Charlie Hebdo" ei ole lietsonut siellä mitää väkivaltaa. Uhreja eivät ole kristityt tai islamistit. Lehdet ovat levitelleet Muhammadin kuvia. Ja jostain syystä siellä tilanne on ollut se että islamistit ovat iskeneet konekiväärein "Charlie Heboon" sen sijaan että lehden ostanut olisi provosoitunut ja mennyt ammuskelemaan paikallisiin moskeijoihin ja falafelkioskiryppäisiin. Eli jos syy-yhteys on, se ei ole Särkiön vihjaama.

Särkiö lähinnä demonstroi miten kristiyt paheksuvat näitä tiettyjä lähestymistapoja mutta ateisteja saa hakata tämänlaisella epämiellyttävällä historialla vaikka opillisesti nykyajan uusateistit ovat opillisesti kauempana ranskan vallankumouksesta kuin nykykristityt juutalaisista. Kun kristinuskon kohdalla virallinen kirkko valittaa että koko usko nähdään fundamentalistien kautta. Ja jokainen uskonveli ja uskonsisar osaa Kristuksessaan toistaa saman, ilmeisesti itseltään Isä Jumalalta saamansa argumentin - koska eiväthän he voi olla mielikuvituksettomia kliseepapukaijoja ja läpitylsiä ihmisiä joilla ei ole mitään omaa sanottavaa - ja se on se että eikö tässä nähdä että erilaisia ideologioita ei saa niputtaa yhteen. Että rikkaus ja erilaiset näkemykset pitää erottaa jyrkästi. Tämä sama koskee äärimmäisen vahvasti ateismia jossa on tuoreen väitöskirjantekijänkin mukaan variaatiota riittämiin. Jostain syystä minua aina silloin tällöin haukutaan että minä luokitan kristittyjä liian tiukasti. Mutta Särkiö saa minua paljon lokeroivammalla tekstintuotoksellaan "Kenttäpiispa kirjoittaa ryhdikkäästi, niin kuin asia on. Sananvapaus ilman mitään vastuuta, ei suinkaan tee maailmaa paremmaksi paikaksi asua, vaan päinvastoin!" Kenttäpiispan oma teksti kuitenkin näyttää olevan sananvapautta ilman minkäänlaista vastuuta tai maailmankuvien kunnioittamista. Joten kommentti on läpi-ironinen. Kuten tietysti Särkiön sarkastinen asennevammateksti joka perimmiltään yrittää kiistää oman lajityyppinsä oikeutuksen.

Särkiön teksti provosoikin uskontovihamielisyyttä ; Itse näen hänen asenteensa pilkanteon ja naljailun kriminalisointina. Joka yhteiskunnallisena statementina armeijahenkilöltä kertoo tietyn viestin. Venäjällä on jo mallia siitä, mitä tapahtuu, kun Milonov vaatii perinteiden kunnioittamista ja sulkee tälle sietämättömiä ihmisryhmiä piiloon. Tietyt näkemykset ja niiden ilmaisu julkisessa elämässä kielletään. Eikä siksi että ne ovat itsessään rasistisia tai väkivaltaisia vaan koska näiden väitetään johtavan ties mihin. Olen luullut että tarvitsemme armeijaa koska Putinin kaltaiset hahmot saattavat muutoin yrittää aseellisesti rajan yli tuomaan äärimmäistä kohteliaisuutta ja loukkaamisen ehdotonta välttämistä korostavaa yhteiskuntarakennettaan tänne. Jos uskonto on todella tuollainen kuin Särkiö ehdottaa niin ihmettelen että miksi minun pitäisi olla kunnioittava, kiinnostunut tai kuulua kirkkoon lainkaan. Se kirkkohan edustaa kaikkea sitä mitä isänmaallinen vapautta rakastava suomalainen vihaa!

Huvittavaa on myös että kun uskovaiset monesti korostavat että sananvapaus ei ole itseisarvo niin haluavat sitten kuitenkin sanoa oman mielipiteensä. Miksi? Jos sananvapaus ei ole ehdoton Pyhä arvo ei heillä ole mitään automaattista lupaa sanoa yhtään mitään. Hankkikoot luvat ensin, tai lentäkööt linnaan. Puolen vuoden vankeus mielessä täällä muutkin joutuvat sanomisiaan asettelemaan.. Minusta olisi hyvä jos kaikkia maailmankatsomuksia herjaava voitaisiin kieltää samalla niin saataisiin Särkiölle itselleen tuomioita suvaitsevaisuuden nimissä. Tämä on tarpeen sillä hän tekstissään vihjaa väkivallasta jota yhdistää vahvalla syy-seuraussuhteella vasemmistolaisuuteen ja ateismiin. (Koska muuten teksti ei olisi rationaalinen, vasta kun yhteys on, on Särkiöllä järkeä sanoa sanottavansa.) Ja juuri tämänlaiset yhteydethän tekivät provokaatiosta vaarallista, tuomittavaa ja kiellettävää. Särkiön omien argumentaatioiden mukaan. Poliittinen vihamielisyyden lietsonta taas heijastuu ranskan vallankumousta myöhempään aikaan ja politiikkaan. Tätä asennetta edustaa Urho Kekkonen joka teloitti vuonna 1918 punavankeja kiväärinluodilla päähän. Ehtaa historiaa. Joten jos Särkiö on perusteltu niin sitten on tämä minunkin lausunto.

"Kotimaan toimitus" on vaihtanut oppialansa teologiasta markkinatutkimukseen.

Olen työskennellyt useammankin vuoden markkinatutkimusalalla. Siksi oli kiinnostavaa lukea kuinka kotimaan toimitus julkaisi virallisen kantansa. "Jumalanpilkan poistaminen ei synnytä yhtään uutta työpaikkaa." Toki tämä on argumenttina hyvin omituinen. Olen käsittänyt että sananvapauskeskustelussa on kysymys etiikasta ja oikeuksista. Mutta "kotimaa" vetää sen suoraan kaupalliseen näkökulmaan jossa mitataan pelkästään bruttokansantuotetta. Olisi mielenkiintoista huomata onko kotimaan toimitus valmis ja halukas kuittaamaan joka ikisen muunkin arvokysymyksen pelkästään tällä valitsemallaan teemalla. Tuomio on raju ja lausunto ehdoton, joten ilmiselvästi he ovat. Suvivirren laulaminen ei tuo yhtään uutta työpaikkaa, voidaan laulaa jotain muuta joten ei edes pianesteja tule. Tässä mielessä lausunnossa on lähtökohtaisesti jotain sellaista että siihen ei pitäisi vastata mitään muuta kuin "Haistakaa paska, paskiaiset". Mutta katson sitä kuitenkin tarkemmin.

Lausunto alkaa mielestäni hyvin. Tavalla jota voin kunnioittaa.  "Uskonrauhapykälässä on kaksi momenttia. Ensimmäinen käsittelee pyhinä pidettyjen asioiden, kuten Jumalan, pilkkaamista. On totta, että pyhän määrittely on hankalaa, varsinkaan jos ei tunnista sellaista käsitettä. Olisikin tärkeää, kun puhutaan ”jumalanpilkkalain” poistamisesta, keskityttäisiin ensimmäiseen momenttiin. Toinen momentti puolestaan puhuu jumalanpalveluksesta, kirkollisesta toimituksesta, uskonnonharjoituksesta ja hautaustilanteesta. Näiden häirintä meluamalla, uhkaavalla käytöksellä tai muuten on rangaistavaa. Kyseinen pykälä estää mm. autostereoiden huudattamisen tarkoituksella täysillä samalla kun esimerkiksi muslimit ovat hautaamassa vainajaansa." Tämä on hyvä huomio. Joskin olen huomannut että moni puolustaa jumalanpilkkalainsäädännön nykytilaa juuri niputtamalla asiat yhdeksi ja samaksi. Eli minä en saa piirtää lehteä koska lailla suojellaan siltä että hautajaisiin ei mennä metelöimään "Westboron baptistikirkon" mallilla. Mielestäni on asiallista suojella uskontojen tiloja vandalismilta ja tilaisuuksia häiriköinniltä. Mutta se muu. Not so much.

Mutta pääviesti on "Yhtään satiirilehteä ei myöskään perusteta, jos lakipykälä poistettaisiin, eikä yksikään sanomalehti ala julkaista uskontoa irviviä pilakuvia. (Outoa, miten pilakuvavetoista tämä jumalanpilkkakeskustelu on, että on oikeus pilailla/pilkata sanavapauden nimissä.) Vaikea myöskään uskoa, että kriittinen keskustelu uskontojen roolista, kirkkojen asemasta ja uskonnollisten oppien mielekkyydestä lisääntyisi." Tämä kohta on kummallinen. En näe mitään tutkimusta jolla tähän on päädytty. Ja siltikin se on vähintään outo. Ja rajoittunut. Minkälainen apina on kirjoittanut tuon tekstin? Saako hän palkkaa? Mitä hän tekee työkseen että voin ehdottaa näitä Keravan paikallisia vakavasti kehitysvammaisia työhön?
1: Ensinnäkin argumentti itse asiassa esittää että jumalanpilkkapykälän muuttaminen ei vaikuttaisi mitenkään. Tämä on tavallaan uskottavaa. Sillä pykälä on de facto sammutettua kuollutta kirjainta jonka tärkein poiston syy ei ole asioiden muuttaminen vaan se, että pykälä mahdollistaa "nopean nekromantian" jossa sitä sitten käytetään varsin kyseenalaisesti.
2: Toisaalta se väittää että uusia lehtiä ei perustettaisi. Mistä he sen oikeasti tietävät? Nähdäkseni on toki syitä uskoa että uusien satiirilehtien perustaminen on vaikeaa. "Pahkasika", "Myrkky" ja "Mad" ovat jääneet historiaan. Jos lehdet eivät mene kaupaksi niille ei ole levikkiä. Toisaalta on huomioitava että kaikki em. lehdet ovat vanhan rajoitteen mukaisia. Uskonnottomuus on päin vastoin nousussa. Joten tosiasiassa olisi teoriassa aivan mahdollista kehittää myyvä humoristinen uskonnottomien lehti. Jumalauta, jos lainsäädäntö muuttuu saatan itse yrittää perustaa sellaista! Mistä ihmeestä "kotimaa" voi tietää mitä joka ikinen useasta miljoonasta kansalaisestamme tekee ja ei tee?
3: Satiirilehtien vaikeudet ovat itse asiassa enemmänkin yleisempiä media-alan ongelmia. "Helsingin Sanomat" painivat samojen ongelmien kanssa. Jumalauta, "Kotimaa" -lehti on itsessään lehti. Perustellut vaikeudet ovat pikemminkin sellaisia että sanoisi että kirkon olemassaolo maassa ei ylläpitäisi yhtään ainutta kristillistä lehteä. Kilin kellit.
4: Lisäksi on huomioitava se mitä itse olen aiheesta vähän ammattimaisemmissa yhteyksissä todennut. En todella itse usko että huumorilehdistä saadaan kovin taloudellisesti kannattavaa. Sillä netissä saman saa ilmaiseksi. Huumorin kohdalla painotus onkin muuttunut. Ei myydä lehtiä vaan tehdään keikkoja. Suomen Stand Up -koomikoilla menee hyvin. USA:ssa George Carlinin tapaiset uskonrienaajat ovat olleet taloudellinen menestyt. Suomessa vastaavista tulisi sakkoja tai linnaa. Kun "kotimaa" niin suuresti tähtää siihen juridiikan tuntemukseen ja korostaa että pitää katsoa mitä siellä laissa sanotaan en voi tässä kysyä muuta kuin että mikä kohta tuossa uskonnonvapauslaissa sanoo että vapautus koskisi pelkästään ja vain ja ainostaan lehtiformaattia? Eikö siellä "kotimaassa" oikein ymmärretä mediakenttää? Ainiin, siellä ollaan luutuneessa instituutiossa jossa järjestelmä nojaa siihen että on jokin "kotimaan" tyylinen keskeinen lehti jolla on interaktio suoritettu sillä että muutama korkeastatuksinen kirkon virallinen hahmo saa luvan pitää blogia ja kommentointi niihin onnistuu vain rahaa vastaan. Ja tätä pidetään someutumisena. Anteeksi. Unohdin. Luulin että tämä olisi jotenkin vakavastiotettava mediaosaamista ja viestintää ammatikseen ammattimaisesti tekevä taho kommentoimassa.

---

Jostain syystä luterilaisella kirkolla näyttää olevan omituinen tapa tappaa elämänilo. Se tuo ihmisten elämään onnea ja iloa ja toivoa. Mutta jotta tämä onnistuu se näyttää vaativan sitä että aivan kaikki muu iloa aikaansaavat torjutaan, kielletään ja tallataan mutaan. Että kun elämä on pelkkä synkeä putki jossa ideologiavalta kieltää kaiken muun hauskan. NIin sitten kristinusko tuo elämään ainutlaatuista iloa ja onnea. Kas kun ei tehdä niin että määritellään intellektualli älyllisyys tavalla joka olisi a priorisesti ateisteilel mahdotonta ja näin vain kristinusko voisi tuoda filosofista älyllistä iloa. Mutta ainiin, Tapio Puolimatka warrant -oppeineenhan on mainostanutkin juuri tätä. Määritelkää saatana saman tien jäsenmääränne täyteen ja tiliasianne kuntoon älkääkä vaatiko kansalaisilta penniäkään tukea minkään pyörittämiseen. Kyllä Jumala hoitaa. Tai jos ei hoida niin vihaa.

Mitä alkuperäinen luterilainen valtionkirkko opettaa meille

Modernin luterilaisuuden kohdalla tärkeää näyttää olevan (a) sen korostaminen että luterilainen kirkko ei ole valtionkirkko vaan kansankirkko ja (b) ajatus siitä että luterilaisuus on tärkeä osa perinteitämme muun muassa siksi että luterilaiset opettivat kansamme lukemaan ja (c) luterilainen kirkko tarjoaa perinteitä ja arvoja jotka ovat pysyviä ja liittävät meidät menneisyyteemme.

Ajatus on monista viehättävä. Mutta on kenties todella kaunista katsoa luterilaisen kirkon historiaan. Jos lukutaito on tärkeä essentiaalinen osa kirkkoa niin sitten on kaikki muukin. Ei voi olla niin että kermaa kuorimalla valikoidaan faktat ja hylätään toiset. Alkuperäinen luterilainen kirkko oli täydellisesti ja täsmällisesti valtionkirkko. Luterilaisuus tuli muuten Suomeen Ruotsin vallan aikana, kuningas Kustaa Vaasan mahtikäskyllä.

Toisaalta voimme käyttää evankelisluterilaisen kirkon lähteitä, kuten vaikkapa "vähä katekismusta" "Luterilaiset tunnustuskirjat" -sivulta, pääsemme tekemään historialliseen aineistoon tutustumista digitaalisen version ja käännöksen avulla. jos katsomme vähä katekismusta. Siellä lukee suoraan jotain joka lähentelee sitä mitä moni moderni kristitty näyttää nykyäänkin uskovan. "Opeta heille ensimmäiseksi yllä mainitut kappaleet, nimittäin kymmenen käskyä, uskontunnustus, Isä meidän -rukous jne., sana sanalta tekstin mukaisesti siten, että he kykenevät toista maan ne ja oppivat ne ulkoa. Mutta niille, jotka eivät halua oppia, on sanottava, että he kieltävät Kristuksen ja ovat kaikkea muuta kuin kristittyjä. Heitä ei myöskään saa päästää ehtoolliselle, ei todistamaan yhdenkään lapsen kastetta eikä nauttimaan vähääkään kristityn vapautta, vaan heidät on jätettävä kerta kaikkiaan paavin ja hänen virkakuntansa, vieläpä itse Perkeleen käsiin. Heidän vanhempiensa ja isäntiensä on kieltäydyttävä antamasta heille ruokaa ja juomaa sekä ilmoitettava heille, että ruhtinas haluaa ajaa tuollaiset raakalaiset maasta pois. Sillä vaikka ketään ei voi eikä sovikaan pakottaa uskoon, niin kansaa on silti ohjattava tietämään, mitä ne ihmiset pitävät oikeana ja vääränä, joiden keskuudessa he haluavat asua, hankkia elantonsa ja elää. Kaupunkiin asumaan hakeutuvan on nimittäin tunnettava kaupungin laki, jonka suojaa hän aikoo nauttia, ja noudatettava sitä, riippumatta siitä, uskooko hän todella vai onko hän sisimmässään roisto tai lurjus."

Nämä ovat niitä tapoja ja arvoja joilla lukemaan opettava kristillinen kulttuuri on perinteisessä arvostuksessaan meille antanut. Näillä ohjeilla Alkuperäinen Evankelis Luterilainen kirkko on käsitellyt erilaisten uskontojen kohtaamista. Nykyaikainen kristitty korostaa että kysymys ei ole mistään tunnustuskirjasta tai kirkon virallisesta kannsta, vaan kyseessä on 1500 -lukulainen papiston käytännön ohjekirjaksi tarkoitettu teos. Ja että nykyään ei olla noin julmia ja jyrkkiä. Tässä on hyvä täsmentää että perinteiden ja pysyvien arvojen nimessä kyseessä on itse asiassa käännös itsensä Martti Lutherin teoksesta. Tuo on täsmälleen sitä samaa luterilaisuutta kuin mitä se lukemaan opettaminen. Jos tuo kohta on niin 1500 -lukua ja siksi turhaa, niin miksi ihmeessä sitten suu hymyssä muistutetaan siitä lukutaidon opettamisesta kun nekin asiat ovat muuttuneet vuosisataisesti?

Mutta kenties tähän kaikkeen saadaan älykäs ja mielenkiintoinen vastaus asiaan tutustuneelta superoppineelta. On taatusti opettavaista ja fasinoivaa katsoa mitä kenttäpiispa Särkiöllä on sanottavaa tuosta kohdasta. "Kysyjä odottaa tässä 1500-luvun alkukymmenien yhteiskunnalta nykyajan demokratiakäsitystä. Kustaa Vaasan tultua Ruotsin kuninkaaksi hän omaksui reformaation aatteet ja tuli siten kirkon pääksi Augsburgin uskonrauhan periaatteen mukaan “Kenen maa, sen uskonto”. Ei se tainnut olla mikään kansanedustuslaitoksen äänestyspäätös. Alamaisten oli toteltava suvereenia hallitsijaa. Luterilaisuus toi kuitenkin mukanaan – osana renessanssin murrosta kohti yksilön korostusta – lukutaidon ja opinkäynnin. Ilman luterilaisuutta kirjakielen,. suomenkielisen kirjallisuuden ja koulunkäynnin syntyminen olisivat lykkääntyneet jonnekin tulevaisuuteen. Kyllä luterilainen uskontulkinta on siis vaikuttanut yksilön oikeuksiin, vaikka demokratian edellyttäminen 1500-luvun feodaaliyhteiskunnalta onkin liian moderni vaatimus." Argumentti on itse asiassa kulttuurihistoriallisesta kulmasta järkevä. On selvää että asiat kehittyvät ja yhteiskunnat arvomaailmoineen muuttuvat. On aika ongelmallista moittia mennyttä aikaa nykyajan kriteereillä. Mutta valitettavasti Särkiöllä on ongelma. Hän ei edusta jotain joka on vain maallista kulttuuria. Minulle kristinuskoa on perusteltu juuri sillä että se ponnistaa tämänlaisen kulttuurirelativismin yli. Kirkon arvot ja perinteet tarkoittavat monille sitä että Jumalalla on objektiivinen moraali joka takaa sen että se mikä on hyvää tänään on hyvää huomenna. Ja ikuinen moraali on ollut hyvää viime viikolla. Ja 1500 -luvulla. Jos kristinusko tarjoaa objektiivisen moraalin niin tottakai niitä menneitä aikoja on mitattava nykyajan mittareilla. Sillä moraali ei muutu. Särkiön argumentti vaatii äärimmäistä kulttuurirelativismia, sellaista jossa jopa suurin osa nykyisistä humanismin suuntauksista on kauheita. Niissä kun YK:n ihmisoikeusjulistuskin on jotain ehdotonta, joka tekee siitä kulttuuriin ja aikaan sidottua maailmankuvallista kulttuuri-imperialismia.

Jos Jumala on olemassa, meillä ihmisillä on pääsy objektiiviseen moraaliin "Raamatun" uskontekstien kautta. Tällöin moraali on ikuista ja ihmiselle tiedotettua. Täydellisen kaikkihyvän ja kaikkitietävän Tiedottajan henkistämissä sivuissa on kaikki ikuinen ja pysyvä moraali. Jos Jumalaa ei ole, "Raamattu" ja siitä tehdyt tulkinnat koostuvat ihmisten epämääräisistä moraalisepeämisistä ja niiden uudelleentulkinnoista. Ja silloin voidaan nähdä että ihminen oppii sillä ainoalla tavalla millä ihmiset muutoin oppivat. Empiirisesti kokeilemalla. Yritys-erehdysmeiningillä. Tällöin "Raamattu" on periaatteeessa arvoton. Tai ei ainakaan merkittävämpi kuin "Myrkky" -lehden vuosikerta. Tällöin on asiallista muistuttaa että ei ole syytä tuomita instituutiota historiansa kautta koska ajat olviat erilaiset ja tieto oli erilaista ja etiikka oli erilaista ennen. Molempia ei voi saada, ne ovat yhteensopimattomia. Jos ihminen ei voi tietää objektiivista moraalia, Jumala ei osaa viestittää enkä kirkkoinstituutiolla tai Pyhillä kirjoilla tee mitään. Moraali on joko ikuista ja pysyvää tai kulttuurisidonnaista. Mutta ei molempia samanaikaisesti. Augsburgin uskonrauhan perusteet ovat nekin jotain jotka on muodostettu kulttuurissa jossa kristinuskolla instituutioineen on ollut valtaa politiikassa ja muussakin. Joten on aika erikoista vedota siihen että tavat eivät olleet kristillisiä koska kristityt olivat säätäneet asiat sellaisiksi ideologiaansa miettiessään.

Mainitut vaihtoehdot
huomioiden voin sanoa vain,
että kaikesta lieveilmiöistään
huolimatta suosittelen
katolista kirkkoa.

Siksi Särkiön pitäisikin niellä luoti. Ottaa käyttöön keskimääräisen homovastustajan ja evoluutiodissaajan ja muun äärikonservatiivin työkalupakki. Ja selittää että tuo Lutherin maininta itse asiassa on ehdotonta hyvyyttä. Joka pilkku siinä on täydellistä etiikkaa josta poikkeaminen on täyttä pahuutta. Ja se että ihmiset eivät usko tätä on vain hairahtumista moderneissa hupsutuksissa. Materialistisesta rappiosta ja pinnallisen hedonismin uhista mielellään puhuvat kirkonmiehet voisivat nostaa asian esiin tässä yhteydessä. Objektiivinen moraali voitaisiin pelastaa vain ja ainoastaan tuolla. Tai sitten olisi rehellisesti tunnustettava että Luterilainen kirkko ei ainakaan ole se Totuuden tie ja ihmisten pitäisi vaikka palata katoliseen uskoon tai ryhtyä kalvinisteiksi tai jotain.

Mutta tätä ei jostain syystä tehdä. Ei Särkiö eikä kukaan muukaan. Niin. Kyllä minäkin olen sitä mieltä että uskonto ei ole mikään perustarve joka tarjoaa pääsyä pysyvään moraaliin joka on objektiivista ja eettistä. Mutta kun tätä selittää kenttäpiispa, siis henkilö joka tekee uskontoa työkseen, niin kyllä tämä vastauksen laatu hieman hämmästyttää. Hänelle on annettu hyvin korkea armeijan status. Vaikka armeijassa ylennyksiin liittyy vaatimuksia. Huvittavaa on että pakkoarmeijalaisena minun piti jäädä viikonlopuksi ampumaan ampumaradalle kun tulokseni olivat liian huonoja. (Tosin lopulta ampumaradalle ei menty. Mutta en päässyt kotiin. Sen sijaan järjestin itseni kasarmin esitelmöintitiloihin joissa pelasin playstationia jättiscreeniltä. Niin kuin muutama säälittävä turvakamera ja lukittu ovi estäisi yhtään mitään.) Samalla laatuvaatimus-rankaisumaailmalla Särkiö ei luultavasti kävisi koskaan kotonaan. You are so grounded!

Pitäisikö "sotkun" munkinmyyjille antaa kenraalin natsat?

Suomen armeijan palveluksessa on kenttäpiispa. Tämä on ammattina mielenkiintoinen koska "Kenttäpiispa rinnastetaan sotilasarvoltaan prikaatinkenraaliin. Sotilaspappien palkat maksaa valtio. Sotilaspapit kuuluvat puolustusvoimien organisaatiossa omana ryhmänään sotilashenkilökuntaan ja päällystöön. Kenttäpiispa on piispainkokouksen ja kirkolliskokouksen itseoikeutettu jäsen." Hänellä ei ole hiippakuntaa ja piispojen ulkoiset tunnusmerkit ovat hyvin karsittuja. Mielenkiintoista on myös se, että siinä missä sotilaspapiksi pääsee myös ortodoksikirkon jäsen, on kenttäpiispa aina evankelis-luterilaisen kirkon jäsen. Sillä "Kenttäpiispa on puolustusvoimien hengellistä työtä johtava viranhaltija. Kenttäpiispoina ovat toimineet luterilaisen kirkon papit. Kenttäpiispa johtaa puolustusvoimien hengellistä työtä ja sotilaspappeja, niin luterilaisia kuin ortodoksisia, mahdollisesti myös muiden uskontojen edustajia, jotka huolehtivat uskontoasioista puolustusvoimissa. Kenttäpiispa ei ole piispa, vaan armeijan sotilassielunhoidosta vastaava kenraalikuntaan kuuluva erikoisupseeri. Kenttäpiispa ja muut sotilaspapit ovat valtion virkamiehiä." Tämä vihjaa vahvasti siihen suuntaan että toiset uskonnot ovat tiukemmassa yhteydessä valtioon kuin toiset.

Jos nyt palaamme sitten siihen miten nykyinen kenttäpiispa Särkiö on oikeuttanut virkaansa. Hän kertoo että uskonto on peruspalvelu. Jos tämä otetaan lähtökohdaksi ja todesta voidaan miettiä sitä mitkä muut asiat armeijassa ovat peruspalveluita. Armeijassa on hyvin niukasti erilaisia asioita. Siellä on karkeasti sanoen ruokala, posti ja "sotku". Lisäksi on varusvarasto joka voidaan jossain mielessä liittää samaan teemaan. Näitä peruspalveluita hoitavat ihmiset eivät kuitenkaan saa upseerinnatsoja. On erittäin hyvä kysymys miksi kenttäpiispalla on. Eihän sotkun munkinpyörittäjätkään - vaikka tekevät tiettävästi oleellista työtä mielenterveyden hyväksi joka päivä sillä ainoalla tavalla jonka armeijassa koin mielekkääksi - saa edes korpraalin natsoja.

Kenttäpiispan sotilaallinen hyöty tuskin on tulivoimassa. Hän ei edusta mitään aselajia. Asia voisi olla toinen jos esimerkiksi "Chrno Crusaden" maailma olisi tosi. Siellä kun tunnetaan erilaisia Jeesusaseita. Niillä voi päihittää aivan oikeita vihollisia. Tässä todellisuudessa olisi mahdollista että Putin hankkisi demonivihollisia. Jossain toisessa maailmassa Putin voisi hankkia armeijansa täyteen ihmissusia tai vampyyrejä jotka sitten ilman paitaa ja kimmeltäen olisivat niin ylivoimaisia että niitä voitaisiin voittaa vain pyhällä vedellä varustetuilla Super Soaker -vesipyssyillä. Johon tietenkin harjoiteltaisiin erityinen kirkollinen jääkärien perinneosasto. Mutta tietämässämme todellisuudessa tämänlaiset yliluonnolliset aseet eivät ole relevantteja. Jos minä menen kenttäpiispalta vaatimaan yliluonnollista demoneja tuhoavaa ristimiekkaa hän nauraa minut pihalle korkeimman omakätisesti. Samoin käy jos pyydän roolipelisävyistä regenerointisormusta tai ensiapupakkausta joka parantaa kaikki taudit ja vammat Jeesuksen ihmevoimilla. Phoenix Down is right out. Toisaalta Jumala ei myöskään yliluonnollisesti viesti oikeamielisten evankelis luterilaisten pappien päähän voittamattomia sotastrategioita.

Kenttäpiispa siis tuottaa peruspalveluita joista ei ole sotastrategista hyötyä. Siinä missä sissiradisti hyödyttää suoraan ja lääkintämies hyödyttää sodankäynnissä epäsuoraan, ei kenttäpappi tee mitään joka ajaisi voittoa suuntaan tai toiseen. Kenttäpappi ja kenttäpiispa suorittaa rituaaleja joilla ei ole krusiaalia osaa strategiassa tai taktiikassa. Merkitykseltään ilmavoimien tapainen vaikuttaja tämä ylipalkattu hartauskerho is not. Joten on aivan asiallista kysyä että miksi hänellä on virkansa kautta suora ja automaattinen pääsy korkea-arvoiseen upseerinarvoon vaikka sotkun munkkienmyyjillä ei tätä vastaavaa pääsyä ole. Selvää on että kenttäpiispalle ja evankelis-luterilaiselle kirkolle on kätevää olla yhteistyössä, mukana ja läsnä kaikessa mihin liittyy valta. (Hädässä ei kannatakaan Herraa huutaa avukseen vaan auttaa itse itseään. Esirukous taas on huonompaa kuin placebo.) En ymmärrä miksi minun pitäisi edes tervehtiä kenttäpiispa Särkiötä, saati pokkuroida hänelle. Natsat kuitenkin pakottavat.

Kirkon ja koulun yhteistyö

Joulukirkkoon menemiset ovat usein keskusteluttaneet kouluissa ja muutoinkin. Esimerkiksi taannoinen Mikko Puumalaisen ehdotus käsitteli monia aiheita - monia muitakin aiheita kuin "Suvivirsi" - ja kun niitä katsoo, voi huomata että esimerkiksi uskonnolliset aamunavaukset tuottavat haasteita. Nämä voidaan tiivistää siihen mitä teemoittaa Tuusulan seurakunnan sivu otsikolla "Seurakunnan ja koulujen yhteistyö".

Yleisesti ottaen ongelmana jouluisen koulukirkon kanssa on se, mitä eikirkkoon tuleville tehdään. Osa on vakaasti sitä mieltä että jumalanpalvelukseen meneminen on arvokkaaseen kulttuuriin tutustumista. Muutama uskaltaa pelata tässä samaa peliä mitä tehdään "Suvivirrenkin" kanssa. Eli heittää että kyseessä ei ole uskonnonharjoitus. Suuri enemmistö kuitenkin on myönteinen sen ajatuksen kanssa että poisjäämnen on mahdollista.

Se, mitä sitten pitää tehdä jäljellejääville on ongelma. Sillä olisi tärkeää että tämän vaihtoehdon aikana olisi ongelmaa jota ei pidettäisi rangaistuksena. Tällöin ajatellaan että reilua olisi että poisjääville tarjotaan vaihtoehtoista ohjelmaa. Eräs uskovainen toi tässä kuitenkin mielenkiintoisen kulman. Nimittäin sen, kuka maksaa. Hän kuvasi sitä miten koulu ei ole tapahtumajärjestäjä. Ja kertoi että on väärin vaatia että koulu maksaisi vaikka ateistisesta tilaisuudesta. Hän selitti että vapaa-ajattelijoiden tulisi maksaa viulut tämänlaisesta. Esiin nostettiin jopa opettajien uskonnonvapaus ; Hänestä se että opettaja antaa tilaa vaihtoehtoiselle ohjelmalle on suoraan kristillisen opin vastaista ja ei ole reilua kristityltä vaatia toimenpiteitä jotka uhkaavat hänen omaa vakaumustaan.

Ajatus on kokonaisuutena varsin korni. Mutta sen ytimessä on aivan asiallisia kysymyksiä.
1: Kustannuskysymys. Tosiasiassa esimerkiksi minä en tiedä miten koulukirkkojen rahoitus järjestetään. On nimittäin aivan mahdollista että koulu maksaa kirkolle tilojen käytöstä ja papin saarnoista. Mutta toisaalta on mahdollista että kirkko järjestää tämän ohjelman omista kustannuksistaan. ; Kustannuskysymys on siitä mielenkiintoinen että se korostaa varojen käyttöä. Ei ole reilua antaa ateisteille jotain ilmaiseksi jos kristittyjen oma kirkko joutuu maksamaan kuluja omista varoistaan.
     1.1: Toisaalta tässä tulee esiin se mikä on vallalla kaikessa vapaassa markkinataloudessa. Siinä ei kuvata samanlaisia mahdollisuuksia. Vaan sitä kenellä on eniten rahaa. Kansankirkolla on suuri jäsenmäärä ja harvinaislaatuinen mahdollisuus saada rahaa suoraan ihmisten veroista. Vapaa-ajattelijoilla ei ole mahdollisuutta samaan. Joten itse asiassa kirkollisvero aivan suoraan tarjoaa epäreilua etua kirkolle. Uskonnonvapaus ei siis toteudu institutionaalisista syistä. Koska varoja voidaan käyttää tämänlaiseen niin kaikille uskonnoille ja ideologioille tulisi tarjota täsmälleen sama verotus-rahankeruumahdollisuus. Vapaa-ajattelijoiden tulo muuttuisi myös jos se saisi yhteisöveroista ateistejen määrää vastaavan rahan. Suomessa kun on tällä hetkellä yli miljoona ateistia. (Kirkon mukaan noin 21% ei usko Jumalaan. Kyse ei siis ole siitä että kirkosta eroaminen laskettaisiin ateismiksi.)
    1.2: Toisaalta on hyvä huomata että tässä maksujärjestelmässä on hauska dilemma. (a) Jos koulu maksaa kirkolle, niin reiluuden nimissä koulun pitäisi maksaa vapaa-ajattelijoille ja järjestää tilaa sille että koulu ryhmänä menee vapaa-ajattelijoiden tilaisuuksiin. Ja ne jotka eivät halua mennä saavat jäädä koululle ilman että koululla on velvollisuus opettajien uskonnonvapauden ja muun kauniin nimessä järjestää vaihtoehtoista toimintaa tai kysyä haluaisiko kirkko järjestää tiloja ja aikaa samaksi hetkeksi omalle toiminnalleen. (b) Jos koulu ei maksa vaan kirkko maksaa viulut, niin se että ei pidä koulujen uskontojärjestelmää ja yhteistyötä järkevänä ja jos ihmisellä on ollut vaikeuksia tämän kanssa niin tämä on mitä mainioin syy erota kirkosta. Jostain syystä kirkko ei tuo esiin tätä vaihtoehtoa.
2: Järkevä on myös kysymys siitä onko koulu tapahtumajärjestäjä. Jos uskonto tai muu vakaumus on tapahtumaa niin silloin on kysyttävä vakavasti että miksi koulun pitäisi järjestää kalenterista tilaa kirkkoreissuille. Nehän ovat vain reissuja ja tapahtumia eivätkä jotain joka kuuluu koulun tehtäviin. Tässä ollaan kuitenkin usein sillä linjalla että uskonto ja vakaumus on jotenkin niin tärkeä että oppilaan tulisi saada kasvaa omaan vakaumukseensa. Tai oikeammin "vanhempien vakaumukseen". Mutta joka unohdetaan kun kyseessä ovat ateistivanhemmat koska silloin vanhemmilla ei ole oikeuksia vaan esiin nousee etatistinen valtionkirkkoajatus jossa "kristinusko on erottamaton osa Suomalaista kulttuuria". Ei tällöin muisteta vedota uskonnonvapauden periaatteeseen jossa on ehdottoman supertärkeää että vanhemmat saavat päättää mihin vakaumukseen lapsensa kasvattavat. Jos vakaumus on todella perusasia joka täytyy järjestää niin siinä tapauksessa koulu olisi velvollinen järjestämään tilaa vapaa-ajattelijoille. Jos ei niin kyseessä on oikeasti vain se että koulu instituutiona järjestää opetussuunnitelmasta tilaa ja aikaa tilaisuuksia toisille mutta ei toisille.

Tilanne näyttää kovasti siltä mikä on tullut tutuksi armeijassa. Ja oikestaan lopullisen kannanottoni kouluun saakin kun huomataan miten armeijan kohdalla asia hoidetaan ja miten siellä suhtaudutaan asiaan.
1: Armeija on järjestelmä joka perimmiltään sanoo että minut on asiallista ampua jauhelihaksi sodassa. Vastineeksi saan tästä perusasiat. Ja nämä perusasiat ovat jännittäviä. Jos katsotaan kenttäpiispa Särkiön sanomisia, voin muistuttaa aiemman blogaukseni kautta siitä että hän pitää uskontoa peruspalveluna. Siis jonain jonka järjestäminen on oleellisen tärkeää. (Mutta ei kenttäateistia löydä vaikka etsisi!) Samassa haastattelussa nostetaan erityisen tärkeäksi esiin se että kenttäpiispan palkkaa ei maksa evankelisluterilainen kirkko vaan valtio. Maksaja on siis veronmaksaja eikä kristillinen seurakunta. Koulun maksujärjestelmä on minulle auki mutta selvää on että ainakin armeija on tilaisuusjärjestäjä. Armeijan työnantaja maksaa kenttäehtoolliset.
2: Toinen blogaukseni muistuttaa siitä miten sama Särkiö on sitä mieltä että uskonnottomuus on velvollisuuksista luistamista ja että armeijassa on syytä laittaa tekemään töitä kenttähartauden ajaksi. Hänestä ei riitä että varusmies pitää vapaata ja lukee Aku Ankkaa. Sillä kenttähartaudet tehdään työajalla eikä siihen varata varusmiesten vapaa-aikaa. Siksi vaihtoehtona ei saa olla vapaata. Hän ei ilmeisesti ymmärrä mitä eroa on uskonnottomalla ja ateistilla. Miksi esimerkiksi minä menisin vapaa-ajattelijoiden ateistitilaisuuteen yhtään enemmän vakaumuksenimukaisesti kuin kristittyjen ehtoolliselle? Luulin että olemme edistyneet ajoista jolloin jokaisen tuli kuulua johonkin uskontokuntaan. Mutta Särkiön mieli ei ole ilmeisesti riittävän ajattelukykyinen oppiakseen tätä pientä seikkaa ties kuinka monen vuoden jälkeen. Olen toki tässä korostamassa sitä että voi olla ikävää pistää pappi tekemään ateistien ohjelmaa. Jos ei muuten niin sen takia että heillä ei ole taitoa ja ymmärrystä koko ateistien maailmasta ja he ovat asiata aivan tyystin pihalla. Jos vaihtoehtoista ohjelmaa ei tehdä oikein, niin se on sama kuin jos minä menisin pitämään kenttäehtoollisia amatööripohjalta ja tekisin asiat täysin kristittyjen oppejen vastaisesti. Vaihtoehtona pitäisikin olla se että valtio maksaa kenttäateistin joka kenttäpiispan palkan kanssa identtisellä summalla järjestää tämän vaihtoehtoisen ohjelman. Kun vakaumus kerran on perusarvo jonka oikeutusten puolesta Särkiö toistuvasti ja pontevasti on taistellut, ei tässä pitäisi olla mitään ongelmaa silloinkaan kun vakaumus on eri kuin Särkiöllä itsellään. Jostain syystä Särkiö ei ole innolla toteuttamassa tätä vaihtoehtoa. Ja muutkin kristityt näyttävät tyrmistyvän tämän ehdotuksen edessä. Tämä tyrmistys auttanee heitä ymmärtämään tunteet joita kohdistan Herra Särkiöön.

Armeijan kohdalla argumentisto ei muutu maksutavan mukana. Kristitty tukee jumalanpalvelustoimintaa ja vastustaa uskonnottomuutta. Ja toimenpiteiden tulee tukea ylätasolla tätä mielipidettä. Mikä tarkoittaa miljoonan ihmisen mielipiteen ylitallaamista johonkin periaatteeseen vedoten.
1: Mikä on aika kornia valtiolta joka olettaa että on aivan asiallista että ateistit ja uskonnottomat kokevat valtion niin tärkeänä että ovat velvollisia sotimaan. Jos armeijassa on vain kristillisille jumalanpalveluksia niin kenties sinne juoksuhautoihin pitäisi todellakin laittaa vain niitä kristittyjä. Kun kerran ei arvosteta kansalaisen mielipiteitä rauhan aikana, ja elämää yritetään vaikeuttaa ja tehdä mahdollisimman kiusalliseksi, niin ei pidä ihmetellä jos joku ei ole halukas kuolemaan jonkun takarintamalla piileskelevän pelkurin kenttäpiispan puolesta. Piispan joka ei ole sotilasstrategi mutta jota ei kuitenkaan laiteta sinne missä kuolevat eniten tarvitsisivat hänen apuaan. Eli sinne missä ihmisistä tulee eniten jauhelihaa. Piispan joka saa sodassa käytännössä niin taatun turvan kuin se on mahdollista. Ja joka saa hyvää palkkaa niin rauhan kuin sodankin aikana.

Kokonaisuutta on vaikeaa ymmärtää. Mutta näin uskonnonvapaus toimii Suomessa. Kun uskova puhuu koulun ja kirkon tai armeijan ja kirkon suhteesta, ei oikeasti aiheena ole se miten asiat maksetaan ja mikä on reilua. Maksutavasta riippumatta kyseessä on se, että kirkon samona pitää saada mahdollisimman monille kun taas uskonnottomien tilanne täytyy asettaa mahdollisemman kiusalliseksi ja uskonnottomia täytyy mielellään rangaista perverssistä vakaumuksestaan. Siitä tässä on perimmiltään kysymys. Uskonnoton kelpaa valtiolle tykinruuaksi ja veronmaksajaksi. Muuta merkitystä tai arvoa hänen elämällään ei ole. Absoluuttinen ihmisarvo ja uskonnonvapaus kuuluu maassamme yhä vain teisteille. ISIS -islamistikin on maamme järjestelmässä parempi ja hänen uskontoasiaansa tuetaan paremmin kuin noin miljoona melko tavallista kansalaista.

Rahoitusmalliin vetoaminen koulun kohdalla onkin red herring. Sillä on väliä vasta kun rahanansainta on analogista. Eli sitten kun kirkollisvero muutetaan joka kerran erikseen maksettavaksi vuosimaksuksi. Tai sitten kun vapaa-ajattelijat saavat vastaavan verotusoikeuden ja yhteisöveroa ateistejen määrään nähden samassa määrin kuin kristityt saavat kristittyihin nähden. Koska tilanteet eivät ole vertailukelpoisia ja keskustelun sävy ei muutu armeijakontekstin rahoitusmallin mukana, on selvää että kysymys ei ole rahasta. Rahakysymys ja maksun järjestäminen on tekosyy. Tekosyy johon mennään sitten kun tämä uskonnonvapausasia on kunnossa ja ateisti kelpaa muuksikin kuin tykinruuaksi. Siihen on niin paljon matkaa että en jaksaisi edes vaivautua. Nyt olen enkä koe että minulla olisi tarvetta palata tähän asiaan uudestaan. Tai palataan siihen sitten kun kristityt ja kirkkoinstituutio ilmenee yhteiskuntatasolla totaalisen vakaumusten samanarvoisuuden kautta. En kuitenkaan usko että maailmasta - saati suomenmaasta - löytyy riittävän montaa reilua kristittyä jotta periaatteessa helpot ja mahdolliset sekä lukumäärältään maltilliset rakenteelliset uudistukset tehtäisiin. Joten käytännössä tiedän että minun ei tarvitse palata asiaan ikinä.

Perusoikeus, perustarve, peruspalvelu

Minä, aikana jolloin Suomen Valtio henkilökohtaisesti
takasi minulle kaikki perustarpeeni. (Eli kenttäehtoollisen.)

Omana armeija-aikanani on jännittävää huomata että kasarmille mennessä otettiin melko paljon asioita pois. Kaikkien piti pukeutua samalla tavalla. Kaikkien piti asua yhteisnukkumatiloissa de facto satunnaisesti arvottujen ventovieraiden kanssa. Ideologinen julistus oli ehdottomasti kiellettyä vaikka armeija on maallis-poliittinen. Sen sijaan uskonnonharjoittamista pidettiin hyvänä ja tähän kannustettiin. Ikään kuin uskonto olisi jotenkin aivan eri asia kuin muu aatteellinen toiminta.

Armeijassa mielenkiintoista oli sekin että paikka kahlitsi vapautta hyvin tarkasti. Nukkumapaikkaa ja aikaa myöten. Armeija myös tarvittaessa kontrolloin valvomista, ennen kaikkea sitä oli tehtävä tarpeettoman pitkiä aikoja. Myös kaapissa olevat tavaroita oli standardisoitu ja niiden asettelunkin piti noudattaa tiettyä kaavaa. Aamukusi tehtiin komennettuna rituaalina jossa tärkeintä oli ymmärtää että ei oikeasti kuse vaan tekee sen sitten myöhemmin. (Koska annettu vajaa minuutti ei riitä mihinkään. Eikä kukaan olettanutkaan että se riittää.) Miksi armeijan tuli tarjota jotkut asiat mutta ei toisia? Koska toiset ovat perusasioita jotka armeija hoitaa. Ja hyvin moni muu asia sitten ei. Eiperustavanlaatuiset eiperusasiat voidaan ottaa pois ja nauraa päälle. Pilkata sillä päivärahalla joka on niin pieni että se on jo vittuilua. (Parempi täysin ilman. Sanonko mihin koloseen voitte tunkea päivärahanne? Teillä armeijalaisilla on tiettävästi niitä ruhtinaalliset kaksi, molemmissa päissä. En välitä kumpaan peräsuolenmutkaanne ne tungette. Mutta tunkekaa!)

Perusasiat kuntoon?

Teologian ylioppilaiden lehti "Kyyhkynen" haastatteli tähän sopien kenttäpiispa Pekka Särkiötä. Hän komppaa ajatusta uskonnon erityisasemasta. "Kenttäpiispan samoin kuin sotilaspappienkin palkan maksaa valtio, ei kirkko. Etenkin vapaa-ajattelijoiden suunnalta tämän järjestelmän mielekkyys on kyseenalaistettu. ”Minusta siinä ei ole mitään epäselvää”, Särkiö vastaa. ”Uskonto on yksi ihmisen perustarpeista. Lähdetään siitä, että kun valtio kerran määrää varusmiehen palvelukseen, sen on huolehdittava perustarpeista. Yhteiskunta hoitaa silloin ravinnon, majoitukset, terveydenhuollon, lomamatkat ja uskonnon. Uskonto kuuluu ihmisoikeuksiin.”"

Se mikä on ihmisoikeus on sitten kuitenkin hyvin vaikea asia. Miksi kristinuskolla on annettu suurempi merkitys kuin vaikka evolutionismille tai poliittiselle vihreydelle? (Ensimmäistä syytetään usein uskonnoksi, jälkimmäinen näyttää monin paikoin sellaiselta omiin silmiini. Siksi esimerkit.) Toisaalta ihmetyttää miksi kenttäateisteja ei ole. Kenties siksi että "ateismi on uskonto" siihen asti kunnes "uskonto" tarkoittaa sellaista asiaa johon liittyy oikeuksia. Ja joka nähdään tärkeänä asiana.

Särkiön strategia : "ihmisoikeus" -sanan ylikäyttäminen on suosittua. Ihmisoikeudet ovat mukava asia. Jokainen kannattaa ihmisoikeuksia ja jokainen joka tunnustaa vastustavansa ihmisoikeuksia on paha ihminen. Tätä tematiikkaa käytettiin melko paljon myös ns. tasa-arvoisessa avioliittolaissa. Olen, tunnetusti, tämän lainmuutoksen ystävä. Mutta minua ihmetytti se että asiaa myytiin nimenomaan ihmisoikeuksien nimellä. Mielestäni asia koski enemmän hyviä oikeuksia kuin ihmisoikeuksia sanan vahvimmassa mielessä. Kysymys ei ollut siitä annetaanko homoille ihmisoikeuksia vaan siitä annetaanko homoille ihmisinä oikeuksia. (Toki asiassa tehtiin kikkailuja myös toiseen suuntaan. Eräät ihmiset kehtasivat kirjoittaa esimerkiksi kirjoja joiden henkenä on että homojen avioliitto rikkoo lasten ihmisoikeuksia. Ja eräiden mukaan se oli suoraan YK:n ihmisoikeusjulistuksen vastainen laki.) Ero on pieni mutta relevantti. Ja tämä ero johtaa sen tyyliseen henkeen jossa erimielisyys tekisi pahan ihmisen. Toki aivan liian moni sukupuolineutraalia avioliittoa vastustanut on kammottava nyylä kusipää joka tekee asenteellista juttuaan koska haluaa sortaa eikä tunnusta tätä sortamiseksi koska tekee tätä uskontonsa nimessä kuten kunnon emotionaalisesti turmeltuneen psykopaattisen teokraattitampion odottaa voikin. Mutta tämä ei ole kuitenkaan mikään tämän lainmuutoksen vastustamisen "irrottamaton attribuutti".

Näen Särkiön käyttämässä strategiassa samaa omituisuutta.
* Toki syynä saattaa olla se että Särkiö on varsin hyvin palkatussa työssä jossa tärkein tehtävä on keksiä oikeutuksia siitä että tämä palkansaanti jatkuu tulevaisuudessa.
* Kenties syynä on myös se, että hän toimii virassa armeijan puolella. Eli laitoksessa jolla on omituinen tapa jossa kuolinpaikan kertominen on jotain jonka toivotaan lähentävän instituutiota sotilaisiin. Tällä viittaan tuoreeseen ilmoitukseen "palvelupaikan kertomisesta". "Pääesikunta pohtii parhaillaan sitä, pitäisikö Puolustusvoimien ottaa yhteys kaikkiin asevelvollisiin. HS:n tiedon mukaan Puolustusvoimat harkitsee kirjeen lähettämistä kaikille reserviläisille. Kirjeessä olisi muun muassa tieto vastaanottajan sodan ajan sijoituksesta. Tavoitteena on lähentää reserviläisten ja Puolustusvoimien suhdetta." Juttu on kaiken kaikkiaan niin absurdi että sitä ei voi kuin ajatella että Pääesikunnassa ollaan aivan helvetin tyhmiä. Tai sitten kyseessä on sota-aikaan valmistautumista jota tehdään Putin -nimen kaikujen takia. Ja perustelut on tehty diplomatiasyistä kun suora ja avoin tunnustus siitä että "idän ihme, lännen kauhu" saattaa todella tarkoittaa sitä että "perästä nousee sankka sauhu" haiskahtaa avoimelta sotatoimiin ryhtymiseltä.
* Mutta Särkiön strategia taitaa kuitenkin noudattaa pääasiassa "kirkon virallista kantaa". Tässä viittaan siihen mitä esimerkiksi Elias Tanni on sanonut "Yleinen pappeus taas perustuu siihen, että pappeus on lähtökohtaisesti maallinen virka, ei sakramentti. Pappia tarvitaan yhteiskunnassa kuten tarvitaan maanviljelijöitä, sairaanhoitajia, lakimiehiä… siksi on tärkeää, että kukin ammattikunta osaa asiansa."

Mikä on perustavaa?

Peruskysymys sitten onkin että mikä on perustarve jolla oikeutetaan asia perusoikeudeksi - ja jonka kautta syntyy tämänlainen peruspalvelu. Usein haiskahtaa että takana on lähinnä homo religiosus -ihmiskuva. Eli malli joka on psykologisesti liioiteltu. Ja jota joudutaan puolustamaan tavoilla joissa uskonto -sanan merkitys pakosti katoaa ja laimenee. "Ateismista tulee uskontoa" koska muuten homo religiosus -ihmiskuva falsifioituisi. Ja tässä sitten käy toisin kuin uskontotieteen peruslähtökohdan mukaan jossa uskonto on esimerkiksi uskontotieteilijä Matti Kamppisen mukaan "kaavoittunutta vuorovaikutusta kulttuurisesti postuloitujen yli-inhimillisten olentojen kanssa". Uskonto alkaa tarkoittamaan niin laajaa asiaa että se ei enää tarkoita sitä mihin sillä viitataan kun puhutaan jostain niinkin eksaktista kuin kenttäpiispan virasta.

Samanaikaisesti moni selittää että esimerkiksi seksin harjoittamiseen liittyvät asiat eivät ole ihmisoikeuksia. Itse asiassa niitä koskee asia joka tuli tuoreesti vastaan erotiikkakaupan yhteydessä. "Yrittäjät yllättyivät saadessaan kielteisen rahoituspäätöksen Finnveralta. Heidän mukaansa Finnvera ei pitänyt toimintaa eettisten arvojen mukaisena" ... "He sanoivat, että eettiset arvot ovat esteenä meidän tukemiseen. Lähdettiin ajamaan asiaa vaatteiden ja naisten seksuaali- ja terveystuotteiden kauppana. Meillä on esimerkiksi geisha-kuulia, joilla pidetään kuntoa yllä. Ilmeisesti erotiikkavälineet olivat heille liikaa." Perusteeksi on usein kerrottu sen tyylisiä asioita että ilman ruokaa ja juomaa ihminen kuolee, mutta selibaatit eivät kuole.

Logiikka on tietenkin aivan mahtavaa. Sillä sitä kautta voitaisiin nostaa esiin vaikkapa se että perusasiat ovat Maslown tarvehierarkian pohjalla tai mahdollisimman alhaalla. Silloin tarve pienenee mitä ylemmäs tarvehierarkiassa kiivitään. Valitettavasti tämä tekee seksuaalisuudesta keskeisemmän perusasian kuin itsensä toteuttamiseen liittyvästä uskonnosta. Uskonto ei tuo kaloreita, ja vaikka moni uskovainen muuta väittääkin, Jeesus ei suojele luonnonvoimilta, viruksilta, kylmältä tai päähän impaktinomaisesti lentäviltä suurnopeuksisilta pienikokoisilta metallisilta kappaleilta.

Mielenkiintoista on että seksuaalisuus on yleisinhimillistä. Mutta armeija ei taannut runkkukoppeja. Vaikka juuri niille olisi erityistä tarvetta paikassa jossa nukutaan ja jopa käydään suihkussa yhteisissä tiloissa käytännössä vailla yksityisyyttä. Runkkukoppia ei nähdä perusoikeutena vaan epäeettisyytenä. Eli sitä ei vain järjestetä vaan sellaisen järjestämistä pidettäisiin eitoivottuna. Mikä on käsittämätöntä kun samanaikaisesti uskonnonharjoittaminen on ihmisen erottamaton perustarve joka pitää siksi liittää sotilasvalaan asti.
1: Rehellisyyden nimissä. Jos armeija ei järjestä tätä, se rakennetaan. Käytimme armeijan laajakulmakalusteita yöaikaisiin. Myös eroottisiin julkaisuihin. Kuvittelivat että joku armeijan yhdestä valvovasta armeijatoverista muodostuva valvontajärjestelmä, pari turvakameraa ja lukko toimisi minään esteenä yritteliäälle mielelle! Itse tosin tarvitsin keinoja lähinnä koska halusin pelata playstationia. Tosin kulutin armeijassa paljon aikaa kaikkeen kyseenalaiseen. Esimerkiksi leireillä kulutin aikaani ruuan varasteluun. Oli nälkä, laihduin koko ajan. B -ryhmään siirtämisen aikaan painoin jo alle 50 kiloa (olin yli metri kahdeksankymmentä pitkä.) So there is perustarpeet in your priesthood's fucking arse!

Kaiken kaikkiaan:

On siis selvää että ainakaan Maslown tarvehierarkia ei toimi ihmisoikeuksien perustana. Tosin filosofisen analyysin avulla on vaikeaa sanoa mikä on tai ei ole ihmisoikeus. Sillä ilmoilla on ainoastaan kannanottoja siitä mikä on ihmisoikeus ja mikä ei ole. Argumentit eivät ole kovin laajasti sovellettavia, niitä vaivaa hyvin läpitunkeva domeenispesifisyys. Kaikki argumentit ovat spesiaalisti juuri tätä tiettyä kysymystä koskevia. Sama argumentti ei osu kaikkeen mitä kuvataan ihmisoikeudeksi. Oikeastaan ainut tapa ymmärtää ihmisoikeudet on ymmärtää ne poliittiseksi peliksi. Silloin ainut tapa oppia ihmisoikeuksien sisältö on tehdä se mihin isoäitini minut patisti. Eli lukea YK:n ihmisioikeusjulistus. Ja tehdä tämä ulkolukuna, kuin dogmaatikko. Ei minkään laajakirjoisen filosofisen ideologia-analyysin kautta. Tilannekohtainen etiikka ei mitään yhtä Kantin kategorista imperatiivia noudata. Ja kenties tämä on hyväkin. Tai sitten se on vain mielivaltaa. (Oikeus nimeen ja uskonnonharjoittamiseen ovat ihmisoikeuksia vaikka ne eivät ole elintärkeitä kuten oikeus ruokaan. Eikä niille tarvita argumentteja koska ne lukevat ihmisoikeusjulistuksessa. Period.)

Oli miten vain niin laajassa mielessä "ihmisoikeus" on sellainen oikeus jolla on riittävän hyvin rahoitettu lobbausjärjestö. Ja siksi Särkiö kokee hoitavansa asioitaan perustarpeiden äärellä.

Halutaanko avustustyöhön lisää marttyyreitä?

Afganistanissa ammuttiin kaksi lähetystyöntekijää. He olivat evankelisluterilaisen kansanlähetyksen avustustyöntekijöitä. Päivi Räsänen tunsi molemmat uhrit henkilökohtaisesti. Hän muistuttaa että kyseessä on turvallisuusasia. "Räsäsen mukaan kansalaisjärjestöjen edustajat ovat Afganistanissa lähempänä tavallista elämää kuin rauhanturvaajat tai siviilikriisinhallinnassa toimivat suomalaiset. Siksi he ovat hänen mukaansa alttiimpia vastaaville iskuille. Räsänen muistuttaa, että avustustyöntekijät hoitavat tehtäviään oman turvallisuutensa kustannuksella." Kysymys on marttyyreistä. Kaatuneista tehdään paitsi kuolleita, myös sankareita.

Myös kenttäpiispa Pekka Särkiö on korostanut tätä sankarikulmaa. Hän korosti että avustustyöntekijät tekivät arvokasta työtä. Hän myös kontekstoi tilanteen "Afganistanin poliittisessa ja uskonnollisessa tilanteessa lähetystyö ei ole sallittua. IAM:n työntekijät eivät tee lähetystyötä, vaan kyse on avustustoiminnasta." Ja tärkeyden lisäksi hän haluaa tukea toimintaa myös jatkossa. Työn hyvyys oikeuttaa siis tavallaan marttyroitumisen "Humanitaarista työtä tekevillä järjestöillä, kuten IAM:lla on jatkuvasti tärkeä avustava rooli Afganistanin tiellä kohti vakaampaa ja turvallisempaa yhteiskuntaa. Työ tarvitsee tukijoita myös Suomessa."

En lähde mitätöimään kuolleiden arvoa. En jaksa nostaa esiin edes sitä miten Päivi Räsänen on ollut taktisesti hiljaa viime aikoina tapahtuneista asioista joissa ruumiita on tullut enemmän kuin kaksi. Sillä tämänlainen olisi helppoa ja halpamaista. En lähde tanssimaan haudoilla. En siten että politikoin kuolleilla ja oikeutan heidän raadoillaan ideologiani jatkolevitystä ja boostaan sen arvoa. En siten että politikoin kuolleilla korostaakseni miten jokin ideologia on huono ja tyhmä. En edes mieti että "Voiko Pride-kulkuetta lähetystyöntekijöitä vastaan tehdyn typerän hyökkäyksen tulkita myös vastareaktioksi poliittisen eliitin voimakkaalle arvoliberalistiselle kehitykselle länsimaisen kulttuuri-imperialismin epäpyhälle levittäytymiselle?"

Sen sijaan nostan esiin sen, että avustustyöntekijöiden työhön on melko vähän aikaa sitten kommentoitu aktiivisestikin. Sekin liittyi suoraan marttyroitumisen riskiin, ainakin sanojen tasolla. Nimittäin taannoin homopari haluttiin lähettää lähetystehtäviin. Ja tämä herätti paljon keskustelua ja raivoa, ja se lisäsi kirkosta eroamista. Kirkon virallisen kannan linjama ei kieltänyt lähtemistä vedoten siihen että homot ovat ällöttäviä, vaan siksi että yhteistyökumppani-smyhteistyökumppani. Samaa sukupuolta olevat muutoinkin "osoittivat lähetyskentän kunnioituksen puutetta." Homoseksuaalisuus ei siis sopinut apua vastaanottavaan kulttuuriin ja tilanteeseen. Homoja ei haluttu lähettää marttyroitumaan julmien islamistien pariin kun kotimaan kristityt ovat niin lempeitä ja suvaitsemattomia ja väkivallattomia (right).

Jostain syystä kun maa tarjoaa uskonnollista vainoa, eikä pelkästään homoseksuaalien vainoa, tämä nähdään syyksi lähettää rohkeita sankareita avustustyöhön. Mutta kun homot ovat kohteena, on turvallisinta olla tuottamatta uhrautuvia potentiaalisia sankareita ja marttyyreitä vääränlaisille ihmisille.
1: Islam on siitä mielenkiintoinen kulttuuri että sen parissa homojen ja kristittyjen avustustyöntekijöiden vastustus vain siksi että he ovat homoja ja kristittyjä - sen lisäksi että tosiasiassa toimivat vain avustustehtävissä, eli eivät ole levittämässä kristinoppia tai homosaatiota - ja tätä kautta se tarjoaa kiinnostavan vertailukohdan. Jos islam kohdistaa asennetta A sekä tahoon X että tahoon Y ja X kohdellaan sankarina kun Y on maailmanloppu, se kertoo että asenteissamme on jotain hyvin kiinnostavaa.

Kaiken kaikkiaan on selvää että lähetystyön tekijöiden ottamaan riskiin suhtaudutaan eri tavalla riippuen siitä onko tekijä homoseksuaali vai heteroseksuaali. Marttyyrin, eli kuolleen sankarin, rooli annetaan harvoille ja valituille. Ei sen mukaan mitä tehdään, vaan sen mukaan ketä ja kenen dogmeja muutoin, tämän työn keskiön ulkopuolella, satutaan edustamaan. Vääränlaiset vain kuolevat ja ovat yhä halveksittavia luonnottomuuksia ja iljetyksiä Herran silmissä. Tosin ei tällä oikeasti ole mitään väliä. Kunnioitus on kohdistettava eläville, kuolleena tämänlaiset asiat eivät paina mitään. Ihan siksi että kuolleet eivät välitä tämänlaisista pikkuasioista. Sankaruus onkin merkittävä lähinnä siksi että sankaruusmallin mukaan tosiasiassa kohdellaan pääasiassa eläviä, sankari ja eisankari ovat malleja joiden avulla ohjeistetaan ja hallitaan niitä jotka eivät ole vielä kuolleita. ~ Viisi minuuttia kuoleman jälkeen ei ole ateisteja eikä egon ja maineen varassa sankaroimista. Olipa ateisti oikeassa tai ei.

---

Kirjoittaja suosittelee että kukin auttakoon jos siltä tuntuu. Olisi konua kieltää auttaminen vain siksi että auttaminen on vaarallista. Avuntarvitsijat valitsevat mieluummin avun kuin eiapua, olipa auttaja sitten kristitty tai homo. Jokainen ihminen on vastuussa omista riskeistään eikä yhteiskunnan täydy ikään kuin holhota ja suojella ihmisiä heiltä itseltään. Itsemurha on valinta, ja monien kusipäisten kristittyjen kohdalla kirjoittaja peräti suosittelee tätä ratkaisua. Ja jos rohkeutta tähän prosessiin ei ole, eikä osaa tehdä asiaa itse, on aivan kätevää delegoida prosessi ja mennä vittuilemaan nakkikioskile tai ulkomaiden islamisteille. Kiitos.

Pieni ajatus ; Yhteislaulu vai esitys?

Ateisteista yliedustus
on nuoria. Heistä
moni haluaisi juhlia
vaikka ylioppilaaksi
pääsemistään. Tätä
iloa varjostaa kuitenkin
rituaalisoitu yhteislaulu.
Joka selvästi on paljastunut asiaksi
joka koetaan merkitykselliseksi.
Kenties tätä on vaikeaa ymmärtää
jos ei jaa tätä maailmankuvaa.
Mutta niin näyttää vakaumuskysymys
homoasioissakin eikristittyjen
silmiin aivan täysin pellenä. Ja
tälle silti pitää antaa julkista tilaa
mediassa ja yhteiskunnassa.
Koska uskonnonvapaus.

Koulujen päättäjäisissä on viimeistään tänään lauleltu Suvivirttä yhteislauluna. Tässä on toki korostettu sitä että halutessaan ei tarvitse laulaa. Pekka Särkiön tapaiset ihmiset ovat sitä mieltä että jarruja ei tarvitse pitää päällä. "Rehtori johdatti asiallisesti virteen. Hän totesi, että olemme suvaitsevia toisiamme kohtaan. Samalla arvostamme omia perinteitämme. Etukäteen koteihin oli lähetetty viesti juhlassa laulettavasta virrestä ja ohje siitä, kuinka sen ajaksi poistutaan, jos ei halua osallistua tähän kohtaan juhlaohjelmaa." Hän itse ei toki liene niitä ihmisiä jotka joutuvat vakaumuksensa vuoksi koskaan poistumaan mistään. Muutoinkin tästä suostuttelurakenteesta mieleen tulee semikomediallinen pseudorealistinen kirjeenvaihto uskovaisen opettajan, ateistisen vanhemman ja lupalapun kanssa. "Vapaaehtoisuus" on jännittävä asia jos lapuissa on valmiiksi rastitut ruudut ja muutenkin henkenä on se, että se ei ole indoktrinointia mutta on samalla tärkeää jotta lapsi saisi kuulla toivosta ja pelastuksesta jonka vain kristinusko voi suoda. Ja jossa sävynä on se, että suvaitsevaisuus tarkoittaa nimenomaan kristittyjen suvaitsemista. Ja että sen ulkopuolella esimerkiksi vanhemmuutta ei hallita. Ja että jos indoktrinointi huolettaa niin ratkaisuna on se, että sekä lapsi että vanhempi osallistuu indoktrinoivaan tilaisuuteen. Tämä vastaa komediallisuudestaan huolimatta yllättävän lähelle sitä mitä oikeassa elämässä tapahtuu.

Kenties Sirkiön samastumista tilanteeseen voisi nostaa esiin vaikka Napoleonin kompleksien esiintuomalla vertauksella. Kristityt eivät osallistuneet rituaaliseen tilanteeseen rooman valtakunnassa. "Rooman valtakunnassa kristityt näet joutuivat toisinaan ennen 300-lukua vaikeuksiin, kun kieltäytyivät suorittamasta täysin symbolista riittiä keisarin ja valtion hengen suojelemiseksi. On syytä muistuttaa, että pakanallinen Rooman valtakunta oli yleisesti ottaen keisariajalla uskonnollisessa suvaitsevaisuudessa ja synkretismissä aivan toista luokkaa kuin kaikenlaista maailmankatsomuksellista kilpailua pelännyt ja inhonnut kristinusko enimmän osan historiastaan. Rooman valtakunnassa sai harjoittaa aivan itse haluamaansa uskontoa, kunhan pidättyi ihmisuhreista ja muutoinkin noudatti lakia ja järjestyssääntöjä. Rooman oma valtiollinen religio oli virkamiestoimintaa, jossa byrokraattipapit suorittivat tietyt riitit tarkasti määrätyssä järjestyksessä suotuisten ennusmerkkien (useimmiten lintujen oikeanlainen lento) informoimina. Rooman kansalaisen ei ollut välttämätöntä osallistua palvontamenoihin, ja itse asiassa tietyt osat temppeleistä olivat vain ao. virkamiesten ulottuvilla." Kristityt eivät suostuneet. Pitivät asiaa pahana. Omantunnon halveksunta "pikkuasiana" onkin sitten se retoriikka johon nykyajan kristityt viittaavat kun he ovat vallassa. Valta on jännittävä asia, se määrää kenen omatunto painaa kaiken ja on syvin arvo jota kunnioittaa. Ja milloin ei. Niin rooman valtakunnassa kuin tämän päivän suomessa.

Ajattelin kuitenkin, että jos kulttuuriperinnettä pitää suojella, niin asian voi kenties hoitaa muutenkin kuin yhteislauluna. Nythän keskustelu on hyvin vahvasti sitä saako Suvivirsi olla osa yhteistä juhlaa. Ja yhteislaululuonne kuuluu oleellisena osana sen rakennetta. Mutta jos katsotaan laulua rajoittavia argumentteja, niissä korostuu usein juuri se luonne että yhteislaulu on sitouttava tilanne. On hyvin raskasta poistua kaiken kansan edessä muualle, se on sosiaalista leimautumista jos sen joutuu tekemään satojen ihmisten edessä. (Jokainen joka on poistunut elokuvasta kesken kun se on ollut niin paska tietää tämän tunteen. Harva kehtaa, katsoo huonon elokuvan loppuun asti, kärsii koko rahan edestä ennemmin. Heilläkin on aavistus siitä miten vaikeaa tämä poistuminen käytännössä on vaikka sitä tarjotaankin "ratkaisuna".)

Mutta argumenttien ytimessä olevat teemat heikkenisivät huomattavasti jos "Suvivirsi" olisikin yhteislaulun sijasta esitys jonka tekisivät vaikka vapaaehtoiset oppilaat. Siinä ei olisi samanlaista sitouttamista ja osallistuttamista. Siihen voisi sanoa jopa että tämä ei ole yhteislaulu, mutta vanhemmat joka tapauksessa saattavat emootiopäissään laulaa lastensa esitysten mukana, joten siihen on mahdollisuus jos kehtaa laulaa toisten esitysten päälle.. Kenties tämänlaisia ratkaisuja olisi kannattanut toteuttaa rooman valtakunnassakin. Niitä kutsutaan kompromisseiksi. Niissä yleensä kuunnellaan molempia osapuolia. Se on myös sitä aitoa kunnioitusta. Eikä sitä että väitetään että kun ollaan erimielisiä niin että se suvaitsevaisuus on siinä että tehdään aina kaikessa juuri kuten kristityt sanovat. (Mikä on nykytila.)
 

Vapaaehtoinen pakko ; uskonto rentouttavana velvollisuutena

Olin armeija-aikanani täysiverinen ateisti. Molemmat olivat jonkinlaisia vaiheita ; Erikoista kyllä ateistina uskonto on väistämättä turhake sellaisella tavalla, että huvittelin ajatuksella siitä, pitäisikö mennä opiskelemaan teologiaa ja ryhtyä ateistipapiksi. - Tuossa vaiheessa pallottelin opintomietteissä biologian ja teologian välillä. - En kokenut tätä ongelmaksi.

Samoin en eronnut kirkostakaan ennen kuin agnostikkona. Ja armeijassakin vannoin kristillisen sotilasvalan. - Joka ei nähdäkseni paina mitään, olen vannonut tappamisvalani vedoten absurdiin olemattomaan, mikä on yksi syy miksi olen koko valan vannonut.. - Osallistuin näinollen myös kristittyjen kenttäpappien pitämille oppitunneille ja kenttähartauksiin.

Nyt kenttähartauksista on tehty keskustelua. Jori Mäntysalo ihmettelee miten armeija on suhtautunut uskonnottomiin. Kenttäpiispa Särkiö oli saanut äänensä kuuluviin aina Helsingin Sanomia myöten. Viestinä oli se, että uskonnottomuus on velvollisuuksista luistamista. "Sil­loin kir­kol­li­sen ti­lai­suu­den vaih­toeh­to­na pi­täi­si ol­la oh­jat­tua elä­män­kat­so­mus­tie­toon tai etiik­kaan liit­ty­vää oh­jel­maa. Vaih­toeh­to­na ei voi ol­la se, et­tä va­rus­mies jää tu­paan lu­ke­maan sar­ja­ku­via." Jori Mäntysalo ihmettelee tähän liittyen muutamaa asiaa.

Päähuomion saa se, että hartauksien oletetaan olevan kristityille palvelus ja jonkinlainen superkokemus. Sellainen, jossa mieli virkistyy ja tulee hyvä olo. Kyseessä on siis nimenomaan maksimaalista vapaa-aikaa johon ilolla ja riemulla osallistuisi. Silloin sarjakuvat - tai kohdallani salainen PlayStation tai tiedekirjallisuus joka tuntui menevän tupakavereiden hilseen yli - olisivat ikään kuin heikkotehoinen korvike.

Kuitenkin kenttäpiispalla näyttää olevan realiteettientajua. Tajuaa että mitätön leipäpala ja viini joka parhaimmillaan nautitaan pakkasessa palellen armeijan tapaan merkitsee monelle kristitylle velvollisuutta ja pakkoa, joka otetaan maallistuneessa kulttuurissa jopa hieman kiusallisuudentunteiden kanssa. Sillä kirkossa käyminen ja muu Jeesustelu ottaa monille koville jo rippikoulun pakkokirkoissakäymisissä. Leimoja hankitaan usein minimimäärä ja viime tingassa. Tämä ei oleellisesti muutu armeijassa. ; Eräs tupalaisista hankki vapautuksen vakaumuksellisista syistä, ja kyllä minullakin oli hieman kademieli siitä, että en voinut muuta kuin istua hartaustilaisuuden läpi, kun tarjolla olisi ollut mielekkäämpääkin tekemistä.

Kuten tiedekirjallisuuden lukeminen, salaisen PlayStationin pelaaminen - joskus jopa videotykkihuoneessa joka oli muka täysin kielletty alue, mutta jonne kyllä pääsi livahtamaan jos tiesi mitä tekee - ja runkkaaminen.

Onneksi minulla sentään oli huvia siitä kuinka kenttäpiispa selitti miten kristinusko sallii sotimisen. Perustelut tuntuivat äärimmäisen ontoilta, koomisilta ja "Raamatun" vastaisilta. Tiesin jopa sen verran että mikään teologinen akateeminen laitos ei hyväksyisi niin paskoja argumentteja. Olisin varmasti itse kyennyt parempaan argumentaatioon sotilaallisen kristinuskon puolesta kuin mitä arvon sotilaspastori. Ja ateistina minulla oli niillekin ns. undercutterit valmiina. Tämä oli mielestäni huvittavaa ja noloa. Armeijassa itseään ylempiä ei kuitenkaan kuulemma saa nöyryyttää tuollaisista, enkä halunnut itselleni enää lisää ongelmallisia velvollisuuksia uskonnollisen vakaumuksettomuuteni vuoksi.

Jumala on raskaus

Pekka Särkiö kirjoitti "Kotimaan" blogissa ironian ja vakavuuden syklisyydestä. "R. Jay Magill hahmottaa aitouden historiaa kirjassaan Sincerity.  Trendit ovat vaihdelleet sykleinä. Uskonpuhdistuksen vakavuutta seurasi vanhoille arvoille naurava valistus, jonka jälkeen romantiikka palasi aidon tunteen äärelle. 1920-luvun kabareesalien ironia vaihtui II Maailmansodan jälkeen capralaiseksi kirkasotsaisuudeksi. Andy Warhollin pop-taide vaati jälleen aitouden ironisoimista ja cooliutta. Pullisen  mukaan Warholin kehä on tullut loogiseen päätepisteeseen, jossa kulttuuri ei enää tuota uutta vaan viittailee vain itseensä."

Osansa saa etenkin postmodernismi "Postmodernin aikuisen ulkopuolisuus ja kyynisyys eivät ole ainoa vaihtoehto: on mahdollista kokea myös aitoja, innostavia tunteita." Särkiö tuomitsee ironian repivänä ja tuhoavana. "David Foster Wallacen mukaan (1990) seuraavat kapinalliset saattavat olla joukko "antikapinallisia", jotka liputtavat sisukkaasti yksiselitteisten arvojen puolesta." Tämä on kulttuurin pelastus, sillä ironian on mahdotonta rakentaa uutta. Se paljastaa ilmiöitä naurettaviksi, repii ne palasiksi, mutta samalla tekee suurista ihanteista niin arvottomia, ettei niitä kannata puolustaa."

Kannanotto on mielenkiintoinen. On mielenkiintoista, että Särkiö keskittyy postmoderniin. Sillä postmodernia nähdään usein irtiottona modernismin rationaalisuutta ja järkeä korostavalle linjalle. Postmodernismi on siis modernismille samaa mitä romantiikka valistukselle. Modernismin kohdalla on nähtävissä seuraava askel ; Uusateismi on nähdäkseni tehnyt sen jo. Se ei hyväksy postmodernia, vaan on hyvinin skientististä ja sisällöltään melko huumoritonta. Ateismin sisällä oleva "Tosikkomaisuus" voi yllättää.

Uskontokritiikki onkin ottanut vastahankaa myös tähän ; Yllättävintä on että järkeen skientismiin asti nojaavan uusateismin suuntaan esitetään kritiikkiä hyvin samanlaiselta pohjalta kuin mitä Särkiö esittää. Ateismi nähdään Jumalan repimisenä, jolloin kuvataan jäljelle jäävää arvotyhjiötä tavalla joka on sisällöltään hyvin samanlaista kuin Särkiön sivistyssanojen takana oleva viesti. ; Ja olen varsin väsynyt tähän arvotyhjiö nihilismi ei mitään sisältöä -pohjalle. (Sanotaan näin että itkinsin "nihilistikortille" jos minulla olisi tunteet. Se ei ole vakava argumentti vaan syytös.)

Särkiön kannanotto asettaa uskonnon mielenkiintoisesti. Se nimittäin asettuu tiede-huumori -linjassa tavalla jota on hyvin vaikeaa sijoittaa. Postmodernismin ironia muuttaa Suuren Kertomuksen pieneksi kertomukseksi ja tämä asettaa uskon vastakohtaksi ironiaa ja tätä kautta myös asioille nauramista, monenlaista huumoria, vastaan. Tämä kuvastaa sitä kuvaa jossa tiede ja usko asetetaan liittolaisiksi. Kuitenkin uskontoa on usein selitetty vastapainona ateistiselle skientismille, ja se taas asettaa uskon tieteen vastapainoksi (ellei peräti vastustajaksi joskus, denialismi [kreationismi, ilmastonmuutos...] ei nyt tässä  ole oleellinen. Kun nämä yhdistää voidaan nähdä että uskonto on kenties aivan oma "kolmion kärkensä", eli se ei oikeastaan ole lainkaan tieteen tai huumorin puolella tai sitä vastaan. On siis kolmio jossa tiede-usko-huumori ovat toisistaan riippumattomia. Tämä on mielestäni mielenkiintoinen, rakentava ja tärkeä miete.

Itse en näkisi Särkiön tavoin että pysyvät arvot rakentavat. Ne päin vastoin jarruttavat. Ironia murtaa arvojen takana olevia illuusioita. Ja tätä tarvitaan lähinnä sen takia että muuntumaton joustamaton maailma ei ole kestävä ; Teokratioissa tabujen - ja tätä kautta ironialta suojattujen arvojen - määrä on maksimoitu. Ne ovat kestämättömiä, eikä arvot siksi ole pohjimmiltaan mitään rakentavia. Ne eivät muuta mitään, ja tämä on jälkeenjäämisen ja rappion teema. Rakentaminen on uuden tuottamista ja uudistamista. Ironiassa onkin nähtävissä myös lupa "vaihtoehtoisten maailmojen ajatteluun". Ne ovat luovia, mutta niissä ongelmaksi muodostuu helposti häsläys. Muutokset eivät ole hyviä. ~ Heijaaminen onkin nähtävissä juuri siinä että ihmiskunta pettyy järkeen ja tunnehölmöilyyn aina vuoron perään. Huumorikin on kivaa, mutta pellejen yhteiskunta ei vain toimi. Samoin on hyvä että ei ihan miten tahansa rieku ja loukkaa toisia, ja toisten hengelliset tai ideologiset tunteet loukkaavat heitä joten näissä puheita voi olla hyvä miettiä. Mutta teokratia ja dogmien rakentaminen ja siihen väistämättä liittyvä sensuuri ovat silti äärimmilleen vietynä äärimmäisen huono tapa pitää yhteiskuntaa.

Tässä kohden kirkon ongelmana onkin se, että Särkiö itse asiassa mainostaa sitä että kirkon pitäisi jollain tavalla luopua ironisuudesta ja palata perusarvoihin. Tämä teema on itse asiassa Särkiön viestissä aika häivähdyksenomaisena tausta-asenteena, mutta otan sen tähän sen vuoksi että tämä teema nostetaan keskustelussa aika usein esille muutoin. Kirkon ironisoimisen vastustaminen on jotain jota pidetään tärkeänä koska ihmiset ikään kuin aina palaisivat niihin. Ironia nähdään välivaiheena. Tässä perustelumoottorissa on selvä kaksoisstandardi ; Kun ironiasta palataan perusarvoihn, tämä nähdään umpikujan tunnustamiseksi. Mutta kun perusarvoista palataan ironisointiin, tätä pidetään uutena lyhytaikaisena harhapolkuna. Ironikko voisi tietysti ajatella vastaavalla kaksoisstandardilla päinvastoin.

Kirkko ei kuitenkaan oikein tunnu kykenevän ironian käyttöön. Se hakee ironiatonta huumoria. Toki tässä on pientä yritelmää ; Esimerkiksi Heinimäen tapa etsiä humoristisuutta "Raamatusta" on jotain jossa on paikoitellen ikonoklasmin meininkiä, mutta joka on kuitenkin pohjimmiltaan kristityllekin rakentavaa luettavaa. Liika vakavuus näivettää elämän.

Tosin tässä on tietysti varottava liian pitkälle tulkitsemista. Ironia liittyy huumoriin, mutta ironia on joskus vain ilkeyttä. Huumori on usein ironiaa, mutta aina huumori ei ole ironista. Oma tapani rakentaa huumoria perustuu aivan selkeästi murheeseen. En tiedä prosessia jolla tämä tapahtuu. Tiedän vain, että jos olotila on masennussävyinen, vitsit alkavat taipumaan paremmin. Tämä asettaa vahvan vastakontrastin Särkiön saamaan kommenttiin joka esittää että "Oma kokemukseni on myös se, että ironia ei auta silloin, kun todella tiukka paikka tulee. Uskon myös, että jokainen ihminen kaipaa pohjimmiltaan aitoutta. Ironisuus ja kyynisyys ovat usein pohjimmiltaan aitoutta kaipaavan ihmisen puolustusmekanismi tai suojamuuri."

Tämä huomautus on tämän hetken elämässäni hyvin relevanttia. Olen nimittäin ollut erittäin särkyinen. Tämä on itse asiassa jatkunut jo jonkin aikaa. Olen ollut muun muassa vahvalla kolmiolääkityskuurilla, jota lääkäri ei enää uskaltanut jatkaa ettei tule liian pitkää putkea. Selvää loogista syytä kipuiluun ei ole löytynyt ; Kivut ovat kyllä paikoissa jotka olen joskus rikkonut (ja niitä kyllä riittää) mutta niissä ei ole mitään sellaisia muutoksia joita niissä ei olisi ollut myös niinä aikoina kun ne eivät vaivaa oikeastaan ollenkaan. (Minulla on käytännössä aina hieman jotain kipuja. Kun saa muutaman kerran turpaansa muualla kuin itsepuolustuslajiharjoittelussa, pysyviä ruumiinvammoja ei voi täysin välttää.) Tämä on sitten johtanut esimerkiksi treenitaukoon. Lisäksi kivut valvottavat. Ja se syö mieltä, etenkin kun tila on melko pitkäaikainen. Siksi kun tein netissä "masennustestin", niin tulos oli sellainen että jos se olisi ollut lottopeli, minulle olisi tullut jackpot.

Se, miten tämä on vaikuttanut, on ollut se, että olen tavallista vihaisempi. En siis pettynyt tai väsynyt, vaan vihainen. (Osa ihmisistä reagoikin psykologian mukaan masennukseen näin.) Ja se, miten tämä näkyy muille, on lisääntynyt huumorin käyttö. Itse asiassa olen tänne blogiinkin kirjoittanut huumoria useammin niin että kipuiluni voi suorastaan ajoittaa vitsiblogausteni kautta. Toisaalta on huomattavaa että minulla on omituinen piirre jossa on selkeä syy-yhteys pro-kristinusko -ajattelun ja suisidaalisuuden välillä. Eli vaikka kristinusko kieltää itsemurhan dogmiensa tasolla, niin kristilliset ajatukset herättävät minussa itsetuhoisia haluja ja mielteitä. ~ Väitänkin että tälläinen murheesta - ei kyynisyydestä (joka on se minun iloinen tila, parempaan kun en taida pystyä) - nouseva huumori on nimenomaan jotain joka antaa voimaa ja suojelee. Ja uskonto taas ei ainakaan minun kohdalla nimenomaan näin ole.

Tämä kertoo kenties siitä että vaikka suru ei ole hauskaa, on huumori kuitenkin defenssi. Defenssit taas näkyvät kun niitä tarvitaan. Tai sitten se kertoo siitä klassiesta kliseestä itkevistä pelleistä, jossa huumori nimenomaan vaatii surukulman ollakseen uskottavaa. (Sivutuote-päätuote -kysymus on liian vaikea minulle. En tunne aiheen psykologisia tutkimuksia uskaltaakseni säätää niistä.) Huumori on voimanlähde.

Uskonto taas voi olla toiseuskokemusten lähde. Tässä vaiheessa on mahdollista että uskonto tuomitsee sinut. Sen arvojen mukaan meneminen masentaa. Ryhmäpaine kun pakottaa sinua muottiin johon et oikein sovi. Ja vaihtoehtona on yleinen paheksunta ja tuomitseminen. Ihmiset ovat usein sen verran sosiaalisia, seurallisia tai ainakin narsistisia, että he välittävät siitä mitä toiset heistä ajattelevat. Näin ollen uskonto tarjoaa mahdollisuuden murheuttamiseen, ja tällöin se ei olisi sellainen voimanlähde mikä se "sisäpiiriin kuulujalle" kenties on.

On aika arkeen. On aika vakavuuteen. Ja on aika juhlia. Korjaan : juhlaan.

---

Otsikkoa ei voi kääntää englanniksi, koska kyseessä on itsekietoutuva monitulkintaisuus. "God is heavy" (objectivism/normatism) "God is pregnancy" (huumori) "God is bluemood" (melancholism).