Osansa saa etenkin postmodernismi "Postmodernin aikuisen ulkopuolisuus ja kyynisyys eivät ole ainoa vaihtoehto: on mahdollista kokea myös aitoja, innostavia tunteita." Särkiö tuomitsee ironian repivänä ja tuhoavana. "David Foster Wallacen mukaan (1990) seuraavat kapinalliset saattavat olla joukko "antikapinallisia", jotka liputtavat sisukkaasti yksiselitteisten arvojen puolesta." Tämä on kulttuurin pelastus, sillä ironian on mahdotonta rakentaa uutta. Se paljastaa ilmiöitä naurettaviksi, repii ne palasiksi, mutta samalla tekee suurista ihanteista niin arvottomia, ettei niitä kannata puolustaa."
Kannanotto on mielenkiintoinen. On mielenkiintoista, että Särkiö keskittyy postmoderniin. Sillä postmodernia nähdään usein irtiottona modernismin rationaalisuutta ja järkeä korostavalle linjalle. Postmodernismi on siis modernismille samaa mitä romantiikka valistukselle. Modernismin kohdalla on nähtävissä seuraava askel ; Uusateismi on nähdäkseni tehnyt sen jo. Se ei hyväksy postmodernia, vaan on hyvinin skientististä ja sisällöltään melko huumoritonta. Ateismin sisällä oleva "Tosikkomaisuus" voi yllättää.
Uskontokritiikki onkin ottanut vastahankaa myös tähän ; Yllättävintä on että järkeen skientismiin asti nojaavan uusateismin suuntaan esitetään kritiikkiä hyvin samanlaiselta pohjalta kuin mitä Särkiö esittää. Ateismi nähdään Jumalan repimisenä, jolloin kuvataan jäljelle jäävää arvotyhjiötä tavalla joka on sisällöltään hyvin samanlaista kuin Särkiön sivistyssanojen takana oleva viesti. ; Ja olen varsin väsynyt tähän arvotyhjiö nihilismi ei mitään sisältöä -pohjalle. (Sanotaan näin että itkinsin "nihilistikortille" jos minulla olisi tunteet. Se ei ole vakava argumentti vaan syytös.)
Särkiön kannanotto asettaa uskonnon mielenkiintoisesti. Se nimittäin asettuu tiede-huumori -linjassa tavalla jota on hyvin vaikeaa sijoittaa. Postmodernismin ironia muuttaa Suuren Kertomuksen pieneksi kertomukseksi ja tämä asettaa uskon vastakohtaksi ironiaa ja tätä kautta myös asioille nauramista, monenlaista huumoria, vastaan. Tämä kuvastaa sitä kuvaa jossa tiede ja usko asetetaan liittolaisiksi. Kuitenkin uskontoa on usein selitetty vastapainona ateistiselle skientismille, ja se taas asettaa uskon tieteen vastapainoksi (ellei peräti vastustajaksi joskus, denialismi [kreationismi, ilmastonmuutos...] ei nyt tässä ole oleellinen. Kun nämä yhdistää voidaan nähdä että uskonto on kenties aivan oma "kolmion kärkensä", eli se ei oikeastaan ole lainkaan tieteen tai huumorin puolella tai sitä vastaan. On siis kolmio jossa tiede-usko-huumori ovat toisistaan riippumattomia. Tämä on mielestäni mielenkiintoinen, rakentava ja tärkeä miete.
Itse en näkisi Särkiön tavoin että pysyvät arvot rakentavat. Ne päin vastoin jarruttavat. Ironia murtaa arvojen takana olevia illuusioita. Ja tätä tarvitaan lähinnä sen takia että muuntumaton joustamaton maailma ei ole kestävä ; Teokratioissa tabujen - ja tätä kautta ironialta suojattujen arvojen - määrä on maksimoitu. Ne ovat kestämättömiä, eikä arvot siksi ole pohjimmiltaan mitään rakentavia. Ne eivät muuta mitään, ja tämä on jälkeenjäämisen ja rappion teema. Rakentaminen on uuden tuottamista ja uudistamista. Ironiassa onkin nähtävissä myös lupa "vaihtoehtoisten maailmojen ajatteluun". Ne ovat luovia, mutta niissä ongelmaksi muodostuu helposti häsläys. Muutokset eivät ole hyviä. ~ Heijaaminen onkin nähtävissä juuri siinä että ihmiskunta pettyy järkeen ja tunnehölmöilyyn aina vuoron perään. Huumorikin on kivaa, mutta pellejen yhteiskunta ei vain toimi. Samoin on hyvä että ei ihan miten tahansa rieku ja loukkaa toisia, ja toisten hengelliset tai ideologiset tunteet loukkaavat heitä joten näissä puheita voi olla hyvä miettiä. Mutta teokratia ja dogmien rakentaminen ja siihen väistämättä liittyvä sensuuri ovat silti äärimmilleen vietynä äärimmäisen huono tapa pitää yhteiskuntaa.
Tässä kohden kirkon ongelmana onkin se, että Särkiö itse asiassa mainostaa sitä että kirkon pitäisi jollain tavalla luopua ironisuudesta ja palata perusarvoihin. Tämä teema on itse asiassa Särkiön viestissä aika häivähdyksenomaisena tausta-asenteena, mutta otan sen tähän sen vuoksi että tämä teema nostetaan keskustelussa aika usein esille muutoin. Kirkon ironisoimisen vastustaminen on jotain jota pidetään tärkeänä koska ihmiset ikään kuin aina palaisivat niihin. Ironia nähdään välivaiheena. Tässä perustelumoottorissa on selvä kaksoisstandardi ; Kun ironiasta palataan perusarvoihn, tämä nähdään umpikujan tunnustamiseksi. Mutta kun perusarvoista palataan ironisointiin, tätä pidetään uutena lyhytaikaisena harhapolkuna. Ironikko voisi tietysti ajatella vastaavalla kaksoisstandardilla päinvastoin.
Kirkko ei kuitenkaan oikein tunnu kykenevän ironian käyttöön. Se hakee ironiatonta huumoria. Toki tässä on pientä yritelmää ; Esimerkiksi Heinimäen tapa etsiä humoristisuutta "Raamatusta" on jotain jossa on paikoitellen ikonoklasmin meininkiä, mutta joka on kuitenkin pohjimmiltaan kristityllekin rakentavaa luettavaa. Liika vakavuus näivettää elämän.
Tosin tässä on tietysti varottava liian pitkälle tulkitsemista. Ironia liittyy huumoriin, mutta ironia on joskus vain ilkeyttä. Huumori on usein ironiaa, mutta aina huumori ei ole ironista. Oma tapani rakentaa huumoria perustuu aivan selkeästi murheeseen. En tiedä prosessia jolla tämä tapahtuu. Tiedän vain, että jos olotila on masennussävyinen, vitsit alkavat taipumaan paremmin. Tämä asettaa vahvan vastakontrastin Särkiön saamaan kommenttiin joka esittää että "Oma kokemukseni on myös se, että ironia ei auta silloin, kun todella tiukka paikka tulee. Uskon myös, että jokainen ihminen kaipaa pohjimmiltaan aitoutta. Ironisuus ja kyynisyys ovat usein pohjimmiltaan aitoutta kaipaavan ihmisen puolustusmekanismi tai suojamuuri."
Tämä huomautus on tämän hetken elämässäni hyvin relevanttia. Olen nimittäin ollut erittäin särkyinen. Tämä on itse asiassa jatkunut jo jonkin aikaa. Olen ollut muun muassa vahvalla kolmiolääkityskuurilla, jota lääkäri ei enää uskaltanut jatkaa ettei tule liian pitkää putkea. Selvää loogista syytä kipuiluun ei ole löytynyt ; Kivut ovat kyllä paikoissa jotka olen joskus rikkonut (ja niitä kyllä riittää) mutta niissä ei ole mitään sellaisia muutoksia joita niissä ei olisi ollut myös niinä aikoina kun ne eivät vaivaa oikeastaan ollenkaan. (Minulla on käytännössä aina hieman jotain kipuja. Kun saa muutaman kerran turpaansa muualla kuin itsepuolustuslajiharjoittelussa, pysyviä ruumiinvammoja ei voi täysin välttää.) Tämä on sitten johtanut esimerkiksi treenitaukoon. Lisäksi kivut valvottavat. Ja se syö mieltä, etenkin kun tila on melko pitkäaikainen. Siksi kun tein netissä "masennustestin", niin tulos oli sellainen että jos se olisi ollut lottopeli, minulle olisi tullut jackpot.
Se, miten tämä on vaikuttanut, on ollut se, että olen tavallista vihaisempi. En siis pettynyt tai väsynyt, vaan vihainen. (Osa ihmisistä reagoikin psykologian mukaan masennukseen näin.) Ja se, miten tämä näkyy muille, on lisääntynyt huumorin käyttö. Itse asiassa olen tänne blogiinkin kirjoittanut huumoria useammin niin että kipuiluni voi suorastaan ajoittaa vitsiblogausteni kautta. Toisaalta on huomattavaa että minulla on omituinen piirre jossa on selkeä syy-yhteys pro-kristinusko -ajattelun ja suisidaalisuuden välillä. Eli vaikka kristinusko kieltää itsemurhan dogmiensa tasolla, niin kristilliset ajatukset herättävät minussa itsetuhoisia haluja ja mielteitä. ~ Väitänkin että tälläinen murheesta - ei kyynisyydestä (joka on se minun iloinen tila, parempaan kun en taida pystyä) - nouseva huumori on nimenomaan jotain joka antaa voimaa ja suojelee. Ja uskonto taas ei ainakaan minun kohdalla nimenomaan näin ole.
Tämä kertoo kenties siitä että vaikka suru ei ole hauskaa, on huumori kuitenkin defenssi. Defenssit taas näkyvät kun niitä tarvitaan. Tai sitten se kertoo siitä klassiesta kliseestä itkevistä pelleistä, jossa huumori nimenomaan vaatii surukulman ollakseen uskottavaa. (Sivutuote-päätuote -kysymus on liian vaikea minulle. En tunne aiheen psykologisia tutkimuksia uskaltaakseni säätää niistä.) Huumori on voimanlähde.
Uskonto taas voi olla toiseuskokemusten lähde. Tässä vaiheessa on mahdollista että uskonto tuomitsee sinut. Sen arvojen mukaan meneminen masentaa. Ryhmäpaine kun pakottaa sinua muottiin johon et oikein sovi. Ja vaihtoehtona on yleinen paheksunta ja tuomitseminen. Ihmiset ovat usein sen verran sosiaalisia, seurallisia tai ainakin narsistisia, että he välittävät siitä mitä toiset heistä ajattelevat. Näin ollen uskonto tarjoaa mahdollisuuden murheuttamiseen, ja tällöin se ei olisi sellainen voimanlähde mikä se "sisäpiiriin kuulujalle" kenties on.
 |
| On aika arkeen. On aika vakavuuteen. Ja on aika juhlia. Korjaan : juhlaan. |
Otsikkoa ei voi kääntää englanniksi, koska kyseessä on itsekietoutuva monitulkintaisuus. "God is heavy" (objectivism/normatism) "God is pregnancy" (huumori) "God is bluemood" (melancholism).
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti