Melko usein ateistit moittivat kirkon tapaa kastaa lapet ja liittää heidät seurakunnan jäseniksi. Tässä ongelmana on ennen kaikkea se, että kirkon jäsenyydestä irtautuminen on yllättävän vaikeaa ja onnistuu vanhempien erikoisluvalla 15 -vuotiaana ja vanhempien tahdosta riippumatta 18 -vuotiaana. Kastetta ei siis pidetä uskonnonvapauden kannalta ihanteellisena.
Samalla Juha Leinivaara näyttää toista puolta samasta asiasta. ; Kirkon ongelmana on se, että monesti kasteelle tulee kummeiksi uskonnottomia ihmisiä. Seurakuntalehdessä voidaan jopa ihmetellä että "Niinpä, tuntuu erikoiselta, että henkilö, joka ei halua olla kirkon jäsen, haluaisi silti olla perheen apuna lapsen kristillisessä kasvatuksessa. Jokin ristiriita siinä on." Ja kykenen ymmärtämään mistä tämä ihmetys syntyy.
1: Ja osaan jopa yhdistää sen uskonnonopetukseen. Virallinen laki puhuu 3 oppilaasta ja pyrkimyksestä oman vakaumuksen opettamiseen. Mutta jos mennään Helsingistä ja muilta varsin sekulaareilta alueilla pois, käy niin kuin esimerkiksi "Mitä uusateismi tarkoittaa?" -kirja kertoo. Monissa tapauksissa kirkkoon kuulumattomia vanhempia ja lapsia on riittävästi ET -opetukseen, sitä ei saada. Tässä on takana ideologiset ja säästösyyt ; opettajan hommaaminen maksaa eikä eirkistillinen opetus sovi monen kristityn maailmankuvaan. Siksi on helpompaa vain kikkailla ja kieroilla. Esimerkiksi jokaiselle voidaan erikseen selittää että muut uskonnottoamat ovat ilman ongelmia suostuneet koulutukseen. ... Ja kun taistelussa onnistuu, ei ole takeita siitä että tämä ei tarkoita sitä että lapsi laitetaan siivouskomeroon uskonnollisen aamunavauksen tai ruokarukouksen ajaksi ja asia nähdään hoidetuksi. Näissä kohdin korostetaan että uskonnonopetus on niin reilua ja dialogista että siinä ei ole mitään ongelmia tai vaikeuksia. Että ei kristilliseen kasvatukseen laittamisessa tässä kohden ole mitään ongelmaa tai korjattavaa.
Olennaista on, että kaste kun on kirkossa tehtävä uskonnollisesti sävytetty rituaali. Ja kummi on kirkon virallisen totuuden mukaan lapsen kristillinen kasvattaja, joka opettaa lasta kristillisyyteen. ; Leinivaara tosin muistuttaa että takana on toinen asia "Perinteet muuttuvat, kun kansa ottaa käyttöön uskonnottomia vaihtoehtoja, mutta samalla noiden vaihtoehtojen saaminen ei onnistu." Ja sen vuoksi onkin syntynyt sellainen erikoinen tilanne, että ihminen liittyy kirkkoon päästäkseen kummiksi ja eroaa kirkosta pian tämän jälkeen. Ja paikoin on jopa erikoinen ongelma ; nuorten parissa voi olla vaikeaa löytää kummiehdokasta joka kuuluu kirkkoon. Kastetilaisuuteen tälläisiä kuitenkin tarvitaan.
Kasteen kohdalla kummin rooli onkin tosin arkikäytössä etääntynyt sen kristillisesti merkityksestä muutoinkin ; kummi on enemmänkin moraalin opastaja joksi siksi voisi kelvata kuka vain luottava ja hyvämaineinen tuttava jonka kanssa vanhemmat tulevat hyvin toimeen ja jota vanhemmat pitävät kunnioitettavana ja luotettavana ihmisenä.
Kastetilanteessa vastakkain onkin "pakkokasterituaaliin osallistumisen" ja "kummin arvonimen arvoiseksi kunniaksi julkkisesti tunnustamisen" välinen jännite. Itse en voisi kuvitellakaan olevani kenenkään kummi uskonnollisessa kastetilaisuudessa.
Syynä ei ole edes ajatus siitä että en kuulu kirkkoon ja että pidän kirkon jäsenluettelonhankintatapaa jonain jossa kirkko eriyttää itseriittoisesti itseään "paremmaksi "ja "eri asiaksi" kuin vaikkapa poliittiset puolueet ja muut ideologiset kerhot joihin lapsena liittämistä pidetään naurettavana ajatuksena. Kyseessä ei ole edes vastenmielisyys osallistua uskonnollisiin rituaaleihin, sillä sovitan itseäni niihin vähintään kohtuullisen kunnioittavasti tarpeen tullen. Syynä on se, että minulla ei ole kummien kunnioitettavia piirteitä. (Ei kristillisessä eikä varsinkaan siinä laveammassa merkityksessä.)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti