"Kuka ei kuulu joukkoon?" (Niin se käy!)

Isäni oli aikanaan erityisopettajana. Hän oli aikaansaanut provokaatiota sillä, että eräässä joulujuhlassa "tarkkispojat" olivat yhteislaulaneet Juicen "Sian". Tuohon, kahdeksankymmentäluvun aikaan, koulun rehtori oli uskonnollinen. Ja joulutunnelma tarkoitti jotain muuta kuin monokulttuurista suomalaista tunnelmaa jouluun, se oli vielä tätäkin tiukempi, se tarkoitti yhdenlaisen suomalaisen tunnelmaa, uskonnollisen harrasta tunnelmaa. Siksi laulu herätti tunteita, provosoitumista ja vastaanpanoa. Siinä metelin ohessa - jos minäkin sen muistan, niin jotain sekin jo kertoo - oli vaikeaa huomata sellaisia pikkuasioita, että häiriintyneiksi eriytetyt oppilaat siinä tekivät yhdessä jotain.
1: Isäni oli sinänsä mielenkiintoinen (~lue : provokatiivisuuteen asti rempseä) valinta tarkkailuluokan opettajaksi. Hän meni sinne suoraan vankilasta. (Hän oli kyllä vartijana eikä asiakkaana.) Ja häntä kutsuttiin Chuck Norrikseksi. Tämä oli aikaa ennen niitä Norrisvitsejä. Sittemmin hän on rauhoittunut ja seestynyt ja kuluttaa aikaansa rauhanomaisesti esimerkiksi leikkelemällä sormiaan sirkkelillä.

Tästä loukkaantuminen nähtiin siis sitä kautta että se rikkoi uskovaisen omana pyhäksi pitämää asiaa vastaan. Tämä on yleinen loukkaantumisen muoto jota yhteiskunnassamme suvaitaan yllättävän paljon. Tämän edessä joustaminen tarkoittaa sitä, että suojellaan "uskonrauhaa", ollaan "avomielisiä" ja "kunnioittavia". Samalla tämä on kuitenkin aina sitä, että jotain syytetään saastaiseksi. Esimerkiksi rehtorin oli pakko halveksua Sikaa kulttuurisena ilmiönä voidakeen tuohtua tällä tavalla. Tämän epäkunnioittavaa (jne.) henkeä ei tunnusteta koskaan kun tälläistä tuohtumista tapahtuu. Ja sitä tapahtuu aika usein.

Tämä muistuttaa siitä, että kulttuurissa pitää joustaa ja kestää joskus itsestä nolojakin juttuja. Tai oikeastaan koulussa ei pidä.

Esimerkiksi äidinkielen kohdalla luetaan klassikoita joita on yleisesti ottaen valikoitu siten että ne eivät ole kovinkaan kiinnostavia. Syynä on se, että näitä kirjoja on selkeästi valikoitu siten että ne olisivat mahdollisimman poliittisesti korrekteja. Oppilaita ei siis pakoteta lukemaan raskaita kirjoja joissa on julmiakin teemoja. En esimerkiksi voisi kuvitella että Vonnegutin "Teurastamo 5" päätyisi pakkolukulistalle, siitä huolimatta että se on hyvä teos. Valittujen kirjojen yleinen itsetarkoituksellinen loukkaamattomuus onkin se pinnallisin kokemukseni koulujen lukuohjelmistoista. Asiaa on selkeästi mietitty huolella. Tätä sensuuria pidetään kunnioittavana. Että ei osallistuteta ketään tutustumaan kirjallisuuteen joka esimerkiksi ravistelisi ellei peräti murskaisi omia vallitsevia uskomuksia.



Ai, Jeesuslaulu?
Vain kuolleen ruumiisi yli!



Nostin tämän esiin sillä, että joulujuhlissa ja koulussa on toinenkin kinanaihe. Etenkin näin joulun alla korostuu se, että joulukirkko ja uskonnolliset kappaleet joulujuhlissa häiritsevät ateisteja. (Tai teknisesti ei kaikkia heitä vaan osaa heitä.) Tässä kohden alustuksestani ei ole vaikeaa huomata, että asiaan voi ottaa kaksi kantaa. Ravistelevan kannan, jossa häiriötä ja ärsytystä pitää kestää koska se nyt kuuluu ihmisenä olemiseen. Jossa vaaditaan muutosta äidinkieleen ja muuhun sensruuritoimintaan. Tai jossa sitten hyssytellään ateistit suojaan koska kaikkien näkemyksiä pitää suojata järkytykseltä.

Tosiasiassa liian moni ei suostu kumpaankaan edellämainitsemistani strategioista. Syynä on yleensä juuri se, että loukkaantumisen syyksi sallitaan vain Pyhäksi Määritellyt arvot. Näin esimerkiksi uskovaista ei voi pakottaa vapaa-ajattelijoiden rituaaleihin koska se loukkaa hänen pyhäksi näkemäänsä asiaa. Mutta koska ateisti ei usko Jumalaan, ei kirkossa mikään olematon tietysti voi hyökätä päähän. Pohjimmiltaan tämä tarkoittaa sitä että ateisti ei siis saa välittää asiasta ja loukkaantua mistään tämänlaisesta - se oikeus on vain uskovaisilla. (Minusta on aivan yksi sama miten asia korjataan kunhan se korjataan.)

Yleensä ottaen kirkossakäymistä on helppo puolustaa korostamalla sitä että se on vain kulttuuria. Kirkko on teknisesti ottaen vain kasa tiiliä. Uskonnon rituaalit ovat ihan samanlaista ritualisoitua hoopoutta kuin rivitanssi - jota sitäkin joudutaan katsomaan esityksissä vaikka nukuttaisi. Lisäksi kirkossa ei vaadita asioihin uskomista, riittää että istuu kohteliaasti kirkon penkissä eikä mölyä älyttömästi. Tämä nojaa siihen että kirkko on vain talo ja uskonto vain kulttuuria. Kristinuskon oma perusta on tietysti siinä että juuri näin ei ole. Ja itse asiassa aika harva ateistikaan asiaa tänä pitää. Kirkko että sen rituaalit liittyvät nimittäin Jumalan sijasta ihmisjoukkoihin ja valtainstituutioihin jotka ovat hyvinkin todellisia. Se, että instituutiolla on niin paljon valtaa että se voi pakottaa erimieliset istumaan oman valtansa symbolina toimivaan rakennukseen kuutnelemaan hoopouksia on jo itsessään monille symbolinen alamaisuuden osoittaminen.

Liian vähän aseita.
Ihan alastomalta tuntuu.

Itselleni kirkossa käyminen ei ole ollut yhtä verevää kuin tämä. Kuitenkin siinä on aina jonkinlainen pieni hermostuneisuuden olo. Syynä on se, että siellä ei ole mitään lappuja joissa lukisi että "olen ateisti". Näin ollen kaikki ihmiset näkee helposti uskovaisina. Ja tällöin syntyy helposti "kuka ei kuulu joukkoon" -tunne. Se ei synny siitä että muut vaatisivat. Vaan se tulee siitä että on erilainen. Jokainen joka on joutunut sosiaaliseen tilanteeseen joka alleviivaa että on erilainen (eikä missään positiivisessa kehuvassa mielessä jossa olet tohtorintutkintoa saamassa tai muuten juhlakalu) tietää että tämä synnyttää omituisen viheliäisen kaikerruksen. Kirkkorituaali on korostetusti tehty muita varten.

Monesti uskovaiset ovat hyvin kiinnostuneita muista uskonnoista. He voivat riemumielin tutustua vieraisiin kulttuureihin ja käydä niiden tilaisuuksissakin. Tämä on kulttuurinvaihtoa joka muistuttaa lähinnä turismia. Rituaalit ovatkin turismissa suosittuja koska ihmiset haluavat hakea tälläistä eksotiikkaa. Tässä mielessä kirkkoon meno ateistille voisi olla juuri tämänlaista eksotiikkaa. Kuitenkaan en tiedä ketään uskovaista joka riemumielin rientäisi minun komentamina päivinä vapaa-ajattelijoiden tilaisuuksiin kaksi kertaa vuodessa. Eksotiikka karisee tälläisessä. Ja koulukirkko ja joulujuhlien uskonkappaleet ovatkin juuri tämänlaisia.

Tosin tässä on hyvä huomata, että jos vaikka kerran vuodessa kaikki koululaiset kokoontuisivat buddhalaistemppeliin kuuntelemaan munkkia, niin moni menisi mukaan kiinnostuneesti. Mutta aivan varmasti mukana olisi monia sellaisia kristittyjä jotka kieltäytyisivät kovasanaisesti mukaan menosta. Tämä ymmärretään mutta tätä ei liitetä kristillisyyteen oleellisen vahvasti. Ihminen tietää tämän mutta ei pidä kristittyjä tämänlaisina. Kuitenkin ateismi ja uskonnottomuus määräytyvät usein vahvasti juuri sitä kautta että vain tämä irtautuva nähdään.

Tämä johtuu siitä että ateistit ovat vähemmistö. Harva kristitty lähtisi vähemmistöstatuksesta vierailemaan enemmistöuskonnon tiloihin mielellään ; Uskovaiset eivät olekaan ymmärtäneet sitä että mikä ero vähemmistöstatuksella on ihmisten toimintaan. ; Tontut ja buddhalaiset eivät ole vallassa, eikä heillä ole vaikutusvaltaa jolla iskeä symbolisesti esimerkiksi siihen onko joku ihminen kakkosluokan kansalainen vai ei. Sen sijaan kristityt tekevät tätä sarjatulella, enkä ole käytännössä nähnyt että "asiallinen kristitty" ateisteja puolustaisi näiltä raivoajilta. (Muutamaa aivan harvinaista yksittäistapausta lukuunottamatta.) Toiseusteema on kristinuskon kohdalla oleellinen, toistuva ja naamaanhierottu. (Jos saisin markan aina kun kuulen "arvotyhjiö-nihilisti-militantti..." olisin nykyistä rikkaampi. En toki rypisi rahassa, mutta lähettäkää minulle vain!)
1: Esimerkiksi monet homoseksuaalit ovat "ylikiinnostuneita seksistä" eli he identifioivat aihepiiriä kovasti itseensä. Syynä ei ole pervous vaan se, että tämä erottaa heidät tavallisista ja he joutuvat oikeuttamaan itseään sen alueella. Muualla tarvetta ei ole, joten näitä ei keskusteluissa kuulu. Koomisin kokemani hetki oli kun 20 -vuotispäivänäni päädyin 3 aikaan aamuyöstä kuuntelemaan kun humalaiset homoseksuaalikaverini ensin örisivät negatiivisia heteroseksuaaleista, kunnes löysivät suurimmat vihan kohteensa. Joita olivat biseksuaalit joita he pitivät pervoilijoina ja häntäheikkeinä, että "heterolisääntyjät" jotka ovat homoseksuaaleja jotka hankkivat heterosuhteen saadakseen lapsia. Voisi ajatella että vähemmistöys lisäisi suvaitsevaisuutta ja halua olla avomielinen. Mutta tosiasiassa se ajaa ihmisiä nimenomaan nurkkaan. Vähemmistöläinen joutuu oikeuttamaan ja perustelemaan olemassaolonsa aina. Aina kun esimerkiksi uskonnottouus tulee esiin, on ensimmäinen reaktio yllättyneisyys ja kysymys "miksi". Tämä on kysyjästä kenties kiinnostusta, mutta se on vastaajalle aina se, että ensireaktio on yllätys, järkytys ja kyseenalaistaminen.

Vastustavat piirteet keskittyvät vähemmistöihin aivan siksi että heille arjessa alleviivataan toiseuden kokemusta. Näistä eroista tulee identifikaatteja. Niihin puuttumiseen suhtaudutaan samalla loukkaantumisella kuin mitä kaikkiin itselle tärkeinä pitämiin asioihin. Uskonto puuttuukin sosiaalisen vallan kautta näihin identifikaatteihin. Ja tämä on loukkaantumisen lähde. Tämän ei pitäisi ihmetyttää sen jälkeen mitä psykologia on näyttänyt ryhmäpaineesta. Ei siinä mitään aktiivista ruoskasessiota tarvita, eikä ilkeitä intentioitakaan, että kirkkoreissusta saadaan ahdistava.
1: Siksi ajatus siitä että "olematon Jumala" aikaansaisi kokemuksen on hieman naurettava, juuri sellaisella tavalla joka näyttää että uskovainen itse ei ole niin avomielinen että olisi kiinnostuneesti tutustunut toisen kulttuuriin ja ymmärtänyt tämän näkökannat ennen kuin lähtee tätä kritisoimaan. Ja paradoksaalista kyllä, se että hän ei ole valta-asemasta ja enemmistöstatuksesta pystynyt tähän on hänelle vaatimus muille täytettäväksi. Hän vaatii muilta sellaista mihin ei itse pysty.

Koulukirkon kohdalla tämä loukkaavuus on usein ymmärretty. Kirkkoon ei mennä. (Tosin nostin asian tässä esiin, koska tästä kirkkoon menemättömyydestä nuristaan säännöllisesti ja nuristiin nytkin. Osalle on kammottavaa että sitä joutuu noudattamaan perustuslakia. Pikkumaisuutena pidetään jos vaatii että sen mukaan eletään. En sano muuta kuin että onneksi olkoot heille vain.) Joulujuhlissa tilanne on toinen - aivan kuten kevätjuhlissakin. Tosin tässäkin kohden on kyllä ollut kovasti keventymistä sitten 1980 -luvun. Nykyään Sika ei ole mikään suuri yllätys. Ja onpa joulujuhlissa nähty vähäpukeisia tonttutyttösiä jotka voisivat kyllä järkyttää vanhoillisemman uskovan tuntemuksia. Itse korostaisin että joulujuhliin pitäisi joko tasapuolisuuden vuoksi joko saada monikulttuurisuutta jossa olisi muutakin kuin vain se kristinusko. Pääsisivät näyttämään kristityt avomielisen kunnioittavuutensa. Tai sitten suojellaan herkkiä tunteita ja sensuroidaan rajulla kädellä. Nykyinen tilanne jossa monokulttuurista joulujuhlaa puolustetaan monikulttuurisuuden nimissä ei kestä.

Trendi on tosin oikeaan päin. Ja joululaulu nyt on aika kosmeettinen ongelma uskonnonvapauden puolella. Joten korostaisin sitä että puolin ja toisin olisi hyvä hakea kompromissia ja pyrkiä toista vastaan. Sen sijaan että olisi siinä nykytilassa jossa selittää omaa kantaa ja kritiikin tullessa selittää sitä lisää. Eikä kukaan liikahda tästä poterosta. Kyllä sitä pitää nyt kohtuudella sietää. Joku "Sika", vähäpukeiset tonttutytöt, buddhalaiset rituaalit, ja Jeesuslaulu kannattaa mennä vaikka hammasta purren läpi. Se toki vituttaa - aidosti ja syvästi vituttaa vaikka asia voi tuntua pieneltä ; Tilanne on käytännössä sitä että sitä vertautuu vegaaniin jonka suuhun pakkosyötetään siivale kinkkua.

Mutta tämä ei toisaalta eroa siitä perusarjesta joka tarjoaa lähinnä tätä. Ihmisen on vain kestettävä kaikki se vitutus mitä elämä tarjoaa. Sitä riittää. Tähän voin tarjota lohdun sanoja. Lohtuni ei ole se, että tarjolla on taidetta, urheilua ja uskonnollisia rituaaleja jotka tuottavat keinotekoista iloa jossa ihminen absurdin keinoin luo mielivaltaista estetiikkaa maailmaan joka ei sitä muuten tarjoa. Lohtuni on se, että onneksi siihen vitutukseen kuolee. Ennemmin tai myöhemmin.

---

Kirjoittajalle asia on kaiken kaikkiaan verevä ja tärkeä ; Kirkko on vain talo. Uskonrituaalit taas ovat totaalista hölmöilyä. Mutta hölmöily taas on rakas ja tärkeä osa ihmisyyttä. En siis vihaa Jumalaa, kirkkoa enkä välttämättä edes uskontoa joka on sellaisenaan vain irtoteologiaa. Ongelmana ovat ne ihmiset. Niistä kun pääsisi jotenkin eroon, niin kirkossakäyminen tuntuisi taas kivalta.