Kompromissittomat (eli pari sanaa kirkosta, lähetystyöstä, auttamisesta ja lasten kastamisesta)

Talebin "The Bed of Procrustes" -aforismikokoelmassa määritellään ero tavallisten ihmisten "profaanejen" välille. Muille ihmisille asioissa on kompromisseja. Mutta ajatus pyhästä tarkoittaa käytännössä sitä että on asioita joissa ei olla valmiita kompromissiin, millään ehdoilla. Asia on yksinkertaisesti Ikuinen ja Pysyvä ja Ehdoton.

Lähetystyön kompromissittomuus.

Suoraan sanoen en ole profaani. Tästä on seurauksena monenlaista, jota voidaan pitää vähintään omituisena ellei peräti perverssinä. Esimerkiksi se, että ylipäätään menin töihin Kirkon Ulkomaanavulle ja pidän "laitoksesta" yhä, hämmentää hyvin monia. Pidän "laitoksesta" koska se on oivaltanut sen että ei tarvitse olla profaani ollakseen hyvä. Lähetysseuralaisten kanssa keskustelussa kun tuppaa diakoniatyö (kirkollinen hyväntekeväisyys) ja lähetystyö (ihmisten käännyttäminen) menemään ikään kuin yhteen ; Sen kohdalla käännytystyötä perustellaan lähettien harjoittamalla hyvällä ja laadukkaalla hyväntekeväisyystyöllä ja henkenä on kovasti se, että jos vastustat käännytystyötä niin vastustat tätä hyväntekeväisyyspuolta. Eli sääntönä on että "molemmat tai ei mitään". Tämä on juuri sitä periksiantamattomuutta, kyvyttämyyttä joustaa yksityiskohdissa vaan jossa kokonaisuus on kokonaisuus ilman ainoankaan osan poistoa. KUA on tajunnut että näin ei ole. Se tekee diakoniatyötä ilman käännyttämistä. Ja se tekee työnsä hyvin, joten mikään nimi "kirkko" järjestönimen yhteydessä ei haittaa pätkääkään. En näe että uskonnollinen klikki itsessään olisi este hyväntekeväisyydelle. Minusta jokainen ihminen voi auttaa. Ja se koskee myös kristittyjä, pappeja ja kirkollisia.

Olenkin tyytyväisenä tehnyt kompromissin kirkon kanssa painiessani. En kuulu kirkkoon koska sen kirkollisveroa menee kaikenlaiseen johon en halua sen menevän. Kirkkokin on nimittäin profaani ja Lähetysseuran tavoin niputtaa kirkollisverorahojensa käytön. ; Jos nostaa esille sitä että kirkollisveroa vuotaa mitä erikoisempiin asioihin, muistutetaan että nuorisotyöhön kuluu paljon. Kirkosta eroamista vastaan taistellaan muistuttamalla että eroaja vihaa lapsia ja nuoria. (Ja sitten tämä tilasto jossa on kirkon jäsenet toimii kuitenkin valtavipuna jolla oikeutetaan yleisemmin se näkemys että Suomi olisi Kristillinen Maa.) Kirkon retoriikan onttous, tai oikeastaan kirkkokokonaisuuden epädiplomaattinen "profaanius", näkyykin juuri siinä että kirkosta eroavan maailmassa kirkollisveron esitetään olevan lasten ja nuorten asia ja jos eroaa niin vihaa näitä. Kuitenkin muutoin jäsenenä oleminen liitetään laajempaan maailmankuvalliseen kokonaisuuteen joka koskee kaikkea muutakin kuin näitä lapsia. Kirkollisveron maksu on siis se, että lupaa kannattaa joka ikistä näistä nippuun kuuluvista asioista osana aivan standardiarvokeskustelua. Nimittäin lukuna kirkon jäsenlistassa joka on tärkein yksittäinen luku kun kirkon arvovaltaa korostetaan politiikassa. ; Uskovaiselle nämä ovat tietysti yhteennivottuja ja "sama asia". Mutta tämä niputus ei ole välttämätöntä. Niputus johtuu siitä että ollaan "profaaneja".

Olen jopa niin "eiprofaani", että en ole haluamassa kieltää julistystyötä/lähetystyötä. Kysymys on siitä mihin minun rahojani käytetään. Toki maksamme myös valtiolle veroja. Mutta toisaalta sen verorahojen ohjaus on hyvin joustavasti keskustelun alla koko ajan. Kirkko sen sijaan on julkisuudessa harjoittanut käytännössä pelkkää "profaania" niputtamisstrategiaa. Valtio ei perustele kiistan alla olevaa lakimuutosta sanomalla että "Nykyinen murhalainsäädäntö on niin hyvä, että ei tätä karamellilakia nyt muuteta pilkkuakaan ettei katoa uskottavuus koko Laista". Kirkon tapa taas on tuottaa jargonia jolla se perustelee miksi nykytila ei tule muuttumaan tulevaisuudessakaan. Tämän vuoksi koin että kirkko käyttää rahoja tavalla jota en kannata. Minun oli mahdollista ottaa koko köntti helvettiin ja kohdistaa se toimintaan jota pidän hyvänä. Korvamerkitysti. Näkisin että jos joku kannattaa lähetystyötä hän voi panostaa rahaa Lähetysseuraan joka sitä tekee. Kokonaisuudesta tulee joustavampi eikä kenenkään tarvitse osallistua toimiin joita syvästi vastustaa.

Lähetystyön kompromissi.

Sillä olen sitä mieltä että Lähetysseura on avoin toiminnastaan ja ilmaisee aivan suoraan että "oman uskonnon harjoittaminen ja siitä kertominen on ihmisoikeus." Tämä ei siis vaadi erikseen perustelua. Diakonialla ei voida perustella lähetystyötä koska lähetystyölle voidaan nähdä "arvo sinänsä" ; Toivoisinkin että uskovaiset todella ymmärtäisivät mitä tämä pykälä tarkoittaa. Sillä kun ateistit ovat avautuneet esimerkiksi bussimainoksilla, on tätä pidetty aggressiivisena. Perustelua ei tarvita. Kyseessä on ihmisoikeus. Jos ihmisoikeudet ovat uskovaiselle vieraita, niin se on uskovaisen - ja kenties jos uskovaisia on paljon niin koko uskonnon - ongelma ~ Sen pahempi uskovaisille jos asia on jäänyt epäselväksi.

Ateisti taas voi samastua Lähetysseuralaiseen (ja päinvastoin) siinä, että molemmat joutuvat koko ajan perustelemaan oikeutustaan. Nykymaailmassa Lähetysseuralainen kohtaa aivan liberaaleilta ja avomielisiltä ihmisiltä toistuvasti kysymyksen jossa kysytään että "mikä motivoi". Monista vakaumus on yksityisasia jossa vakaumuksesta kertominen pelkästään herättää ihmetystä siitä miksi muiden olisi pakko uskoa ja elää samalla tavalla. (Jotka eivät ole aivan sama asia. Toki moni uskovainen julistaa asenteella jossa henki on juurikin tämä. Mutta se ei ole automaattista eikä jotain jota kaikki uskostaan kertovat tekevät.) Ateistejen esimerkiksi sellaiset varsin leppeät uskovaiset kuin Heinimäki ovat ihmetelleet että miksi ateismissa olisi mitään motiivia kertoa sanomastaan.
1: Evoluutiokeskustelussa tämä nousee erityisen usein esiin fundamentalistisemmalta puolelta. Että ensin pitää kertoa uskooko, ja jos kertoo epämiellyttävän vastauksen olisi velvollinen kertomaan ja perustelemaan ja altistumaan yritykselle kumota tämä uskomus. Ja lopuksi kun tämä ei tehoa, niin kysytään että mikä motivoi in first place. Että miksi ei usko hiljaa kotonaan evoluutioon sen sijaan että osallistuisi julkisesti aiheesta keskusteluun.

Itse olen niin profaani että jaan eron julistamisen ja käännyttämisen välille. Ihmisellä on oikeus kertoa myös tyhmiä näkemyksiä. Mutta jos yrittää taivuttaa toista omaan uskontoonsa, niin se on vallankäyttöä jota ei voida oikeuttaa millään uskonnonvapaudella. Sillä jos ihmisellä on todella oikeus omaan vakaumukseensa, niin silloin ei voida halveksua käännytettävän maailmankuvaa ja vakaumusta niin paljon että oma laitetaan sen yli. ; On kuitenkin hyvä nähdä että tämä jaottelu tarkoittaa nimenomaan sitä että kaikki uskosta kertominen ei ole tämänlaista. Asiassa on kompromissintilaa.

Kasteen kompromissiton lähetystyö.

Myös kaste, jos jokin, on hyvin vahvasti profaanin keskustelukentän alla. Itse asiassa niin vahvasti että on lähes mahdotonta keskustella asiasta ilman että se tungetaan profaaniin lokeroon. Lokero on niin hegemoninen että sen olemassaoloa voi olla jopa vaikeaa huomata. Tämä on se, että kaste on uskonnollinen rituaali, että juridinen kirkkoon liittämistilaisuus.

Kun kertoo että kasteessa pahaa on se, että kirkosta voi erota vasta 18 -vuotiaana (vanhempien suostumuksella aiemmin, mutta kaikilla ei ole sellaisia vanhempia) esille nousee se, että vanhemmat saavat kasvattaa lapsensa miten haluavat. Tämä on tietysti aivan totta.
1: Ei itse asiasa ole. En ole profaani edes tässä kysymyksessä. Katsokaa ; Uskonto on tärkeä osa ja lapsia voidaan rukoiluttaa. Lapsia voidaan myös käyttää pyhäkoulussa. Lapsia voidaan osallistuttaa rituaaleihin vaikka joka viikonloppu. Lapsia voidaan myös ympärileikata. Uskonto on nähty osana myös lasten vitsananto-oikeutta. Ja jos nyt haluaa kunniamurhata lapsensa, niin mikä ettei. Vanhemmat kun ajattelevat aina lastensa parasta ja myös onnistuvat hyvin päättelemään mikä on parasta. Se, että masentunut äiti upottaa lapset kaivoon pois pahasta ja julmasta maailmasta on pohjimmiltaan lasten parhaaksi. ; Tämä lista ei suinkaan rinnasta uskonnonvapautta vaan katsoo että asia ei ole profaani niputus. Asiassa on vaihduntaa. Ja joku laittaa pelin poikki jossain kohtaa. Ja tässä on näkemyseroja nykymaailmassa. Käytännössä kaikki kuitenkin laittavat stopin jossain kohden. Mutta tämän blogauksen kannalta nyt riittää että oletetaan että se on riittävän totta.

Kaste voidaan nähdä kauniina rituaalina. Se voidaan nähdä jopa uskovaisten vanhempien tapana ottaa lapsi yhteisöön. Osa näkee siinä toivon lapsen sielun pelastumisesta. On selvää että nämä ovat perhettä lähentäviä voimia. Mutta kun kritisoidaan kasteen kirkkoon jäsenkirjoihin liittämisestä, ei itse asiassa puhuta oikeasti näistä asioista. Ei puhuta siitä saako vanhempi laittaa lapsiaan kristilliseen päiväkerhoon ja pyhäkouluun. Ei tässä ole kysymys siitä kerrotaanko iltarukous vai ei. Debatin aiheena on yksi rasti yhdessä ruudussa ; nörttimäisestä byrokratialomakkeen täytössä olevassa rastissa. Rastista joka ei kuulu osana kaunista perhettälämmittävää rituaalia vaan joka tehdään kirkon takahuoneessa ilman että asiaa nähdään. Kirjanpitoklikkaus, lomake ties minkä täyttäminen. Tämä on se josta puhutaan kasteessa.

Tosiasiassa tätä ei vain myönnetä. Kun nostaa esiin jäsenyyteenliittämisen aletaan puhumaan aina ja poikkeuksetta aivan muista asioista. Tämä on hyvin profaania ; Joko kaikki tai ei mitään -hengellä. Jos vastustat byrokratiarastia, niin vastustat perheen yhteisen uskonnonrituaalia heidän oman kirkkokuntansa kirkossa (ei siis julkisessa koulussa tai muussa.) Tekisi mieleni haistattaa paskat joka ikiselle joka tämä niputuksen tekee. Mutta se ei valitettavasi ratkaise ongelmaa. Ongelmaa siitä että tämä on se ainut kulma josta asiaa suostutaan käsittelemään.

Onkin surkuhupaisaa että kasteen kohdalla puhutaan lasten sielujen pelastamisesta. Se kenties tapahtuu kasteessa oikeasti (ainakin monien vakaumuksen mukaan, minun itseni toki ei). Mutta tämäkään näkökulma ei oikeastaan selittäisi mitään siitä miksi kasteelle mennään niillä ehdoilla millä sinne mennään. Kaste nimittäin selittyy paljon paremmin kirkon rahanhankintaintresseillä. Kirkko ei tee kasterajoitteita ja kastekäytäntöjään sitä kautta, että mikä on ihmisille parasta. Se tekee sen mikä on sen lompakolle parasta.

Esimerkiksi kun katsotaan keitä kastetaan, niin kirkolla on rajoitteet. He eivät halua pelastaa esimerkiksi kuvitteellista lasta jonka minä ja puolisoni voisivat kenties joskus hankkia. (Jossain toisessa todellisuudessa joka ei ole tämä. Emme halua lapsia.) Koska kumpikaan meistä ei kuulu kirkkoon, ei kastetta suoritettaisi vaikka molemmat meistä haluaisivat. (Tässä kuvitteellisessa todellisuudessa joka ei todellakaan ole tämä todellisuus. Mutta joka on siitä relevantti että tämänlaisia kirkosta eronneita pareja joista on OK kastaa lapsi.) Jomman kumman pitäisi tulla kirkollisveron maksajaksi. Tässä ei ole mitään järkeä jos kirkko oikeasti ajattelisi sieluja. Kirkko näkee kirkkoon kuuluvan lapsen kuluna, menoeränä. Loisena joka tuhlaa nuorisotyörahoja. Lapsi on panostus. Panostus joka nojaa siihen oletukseen että jäsenyys säilyy täysi-ikäisyyteen asti. Aikaan jolloin lapsi muuttuukin tulolähteeksi. Lapsuuden menoerä on vain panostus tähän tulevaisuuteen jossa toivotaan että lapsesta kasvaisi passivinen luterilainen joka ei tuhlaa kirkon resursseja vaan maksaa vain kirkollisveronsa kuuliaisesti.

Kirkko ei siis ole kastekysymyksessä profaani siksi että sille rasti ruutuun ja kirkon jäsenyys olisi Pyhä. Tämä on tietysti ymmärrettävää koska vain vanha katolisuus näki että kirkon ulkopuolella ei ollut pelastusta. Luterilaiset ovat enemmän armon kuin instituutiojäsenkortin kautta  tulevan pelastuksen kannalla. Kirkko ei jousta, koska jos se joustaisi tässä kysymyksessä, se menettäisi rahaa. Kykenen ymmärtämään sen että rahaa arvostetaan. Mutta elän kuitenkin sellaisessa maailmassa jossa se, että itse en ole profaani ei antaisi lupaa sille että muille ihmisille jokin arvo olisi kestävä, ikuinen ja pysyvä. Kirkko näyttäytyy kuitenkin lähinnä yhtä ahneena kuin muukin maailma. Ja kun ideaalin päällä ratsastava taho näyttäytyy yhtä pahana kuin kaikki muu, tekisi minunkin mieleni sanoa että tässä rapsutellaan jotain sellaista kovaa ydintä joka jopa minulla on niin lähellä kompromissittomuutta että minuakin voisi miltei pitää profaanina.

Loppukaneetti:

Profaanius voi näyttäytyä Pyhän seuraamisena. Kuitenkin usein se on savuverho. Kun jotain asiaa puolustetaaan jollain aivan muulla, kyseessä on yleensä red herring -strategia. Kun julistusta oikeutetaan diakonialla, tiedetään että ihmiset eivät arvosta julistamista eivätkä halua maksaa sitä, joten julistus yritetään livauttaa diakoniaan pakkonaitettuna. Tässä unohtuu se, että ihminen voi harjoittaa diakoniaa ilman lähetystyötä joten liitos on tarpeeton. Se näyttäytyy turhana niputtamisena, dogmaattisena epäjoustavana ajatteluna. Samoin kun kasteessa jäsenkirjaan liittäminen yritetään oikeuttaa rituaaleilla ja arjen uskonelämällä ollaan varsin heppoisella pohjalla. Kun kirkosta eroamista vastustetaan nuorisotyöllä josta kuitenkin hädän tullen ollaan valmiita leikkaamaan ensimmäisenä, ja kun muutoin kirkon jäsenyys on jotain muuta kuin "nämä tukevat nuorisotyötämme" ei ole vaikeaa huomata että tässä yritetään oikeasti oikeuttaa niitä toimia jotka ovat kritiikin alla vetoamalla johonkin niihin liittymättömään jota ei olla kritisoimassa.

Kirkon joustavuus ja leppoisuus perustuu tämän jargonkuplan harjoittamiseen liki poikkeuksetta. Se vastaa kritiikkiin vetoamalla hyviin piirteisiinsä. Se myös muistuttaa että erehtyväisyys ja synninsieto myös instituutioilta on hyvä. Että ei kirkko voi olla täydellinen. Näillä ei kuitenkaan pyritä tekemään parasta, kehittämään toimintaa, ottamaan kritiikki vakavasti. Näillä pyritään vain lukkiuttamaan tilanne. Kritiikkiin vastataan pohjimmiltaan siten että nykytilaa yritetään luuduttaa. Kirkko sanoo että "emme jousta". Sen kuuntelu tarkoittaakin sitä että kirkon jäsen saa valittaa aivan miten paljon mielii, kirkko leppeästi huitaisee kaikki lausnnot syrjään tämänlaisella red herring+"olkaa meille armeliaita" -höpinöillä ja jatkaa menoaan juuri kuten ennenkin. Tämä ei ole kunnioittamista, kuuntelua tai vakavasti ottamista. Se on sitä että kirkko kokee olevansa profaani ja tälläisten asioiden yläpuolella. (Eikä asioiden yläpuolella sillä positiivisella tavalla, vaan sillä negatiivisella.) Että se on parempi kuin nämä kritisoijat. Että kritisoijalla ei ole mitään sananvaltaa kun ei sillä ole kuitenkaan riittävän monisyistä näkemystä. Ja tämä "monisyisyys" tarkoittaa pohjimmiltaan juuri sitä että toisiinsaliittymättömät asiat puuroutetaan yhdeksi klimpiksi jota tarjotaan "kaikki tai ei mitään" -periaatteella. Kun lähtökohta on tämä, ei pidä itkeä että ihmiset lähtevät ja ottavat sen "ei mitään".

Kirkolle on annettu mahdollisuus. Sille on annettu vuosia aikaa. Muuttumaton tila kertoo että tämä ei ole kiinnostanut. On haluttu "herättää keskustelua" jotta ihminen kokisi tulleensa kuulluksi, mutta annetuilla lausunnoilla ei ole haluttu tehdä mitään muutoksia. Kirkon kuuntelu on sitä että joku puhuu ja sitten kirkko ohittaa sen. Puhumista on harjoitettu, ja kirkon edustaja on ollut läsnä, joten kirkkoinstituutio määrittelee itsensä näin asiakaslähtöiseksi tai ainakin ihmisläheiseksi. (Mitä se ei ole. Sillä pohjimmiltaan profaani ei voi olla. Profaani tavoittelee ihmistä suurempaa tilaa, eikä se voi käpertyä ihmisten kompromissimaailmaan jossa asiat eivät ole klimppejä vaan joita on käsiteltävä analyyttisesti tilanteen mukaan.)

Tämä on se surullinen puoli kirkostamme. Laitoksesta joka toimintaa on vaikeaa selittää oikein mitenkään muuten kuin rahanlypsyn mekanismein. ; Joko kirkko on siis rahanahne. Tai sitten se ei vaihtoehtoisesti osaa hommiaan. Kumpikaan näistä vaihtoehdoista ei kannusta liittymään takaisin laitokseen. Sen sijaan voi onneksi lähettää tukensa korvamerkittynä. Esimerkiksi Kirkon Ulkomaanavun kautta voi osallistua diakoniatyöhön ilman lähetystyöklikkiä, jos sellainen miellyttää. Nuorisotyöhönkin voi soluttaa varoja.

Niille jotka ovat laiskoja päättämään. Heitä varten on lotto. Se ei ole ahneutta. Sillä loton pelaaminen ahneudesta, voittomarginaali silmissä kiiluen, on samaa kuin tyhmyysverotus ahneille ihmisille jotka ovat huonoja matematiikassa. Nekin levittävät rahojaan hyviin tarkoituksiin korvamerkitsemättömästi. Jos ei halua kuulua kirkkoon mutta ei jaksa miettiä, on olemassa tälläinenki sekulaari vaihtoehto. Jos ei ole profaani, maailma on yksi kasa vaihtoehtoja. Jos olet, niin elät vankilassa jonka olet luonut itsellesi aivan itse. Heille en voi kuin toivoa sitä että he ovat edes sisustaneet vankilansa viihtyisäksi, niin että kykenevät siellä elämään mukavasti. Mutta olipa miten tahansa, minua ei tässä vankilassa vierailulla nähdä.