välitilapäivät

"Unkurissa" muistutettiin siitä että vaikka kalenteri on sidottu Jeesuksen syntymään, ei sitä kuitenkaan ole ; "ihmettelin lapsena, miten ajanlasku voi alkaa jeesuksen syntymästä ja jeesuksen syntymäpäivä olla silti eri kohdalla kalenterissa kuin uusivuosi. loogisesti siihen väliin jäävän jakson täytyy olla jotakin muuta kuin aikaa." ... "on hyvä, että välipäiviä ei ole monta. jähmettynyt tila syntymäpäivän ja syntymän vuosipäivän välissä alkaisi tuntua liian epätodelliselta."

Joulu on toki itsessään keinotekoisesti sidottu kyseiseen päivään, siinä on aikaisemmin ollut juhla ; Koska "Raamattu" kertoo että Jeesuksen syntymän aikaan oli paimenia kedoilla, ei kyseessä ole täällä oleva talven aika. Jeesus on todennäköisesti syntynyt aivan toiseen aikaan vuodesta. Mutta on silti erikoista että uuttavuotta ei ole sidottu Jeesukseen vaikka ajanlaskun alku onkin.

Joulu on juhlana idealtaan sidottu tiettyyn hartauteen, kun  taas uusivuosi on viralliselta maineeltaan remuavampi. (Eroa käytännön elämässä ja käytöksissä ei ehkä ole kuitenkaan niin paljoa.) Näiden väliin jäävä välitilapäivä pitää sisällään päiviä jotka ovat toisille vapaita ja toisille työpäiviä. Ne jotka ottavat pidennetyn vapaan viettävät eräässä mielessä limbovapaita ; Kahden juhlan väli on niin lyhyt että voi olla epäkäytännöllistä rikkoa viikkorytmiä sirpalevapailla niin usein. ~ Itse väitän että välitila on hyvin hyödyllinen. Juhliin keskittyminen on tavallaan sama kuin jos keskittyisi orgasmiin eikä rakasteluun. (Tämä on nähdäkseni yksi niistä tekijöistä jotka tekevät käytännössä pornosta niin makaaberia, vaikka teoriassa ei olisi pakko.) Ihmisten pitäisi tottua välitilaan jonain jolla on merkitystä.

Toisaalta olen tässä kohden hieman "Lost" -sarjan hengessä viettänyt välitilapäiväni välitilassa. Sarjan "Lost" "saari" kun paljastui lopulta eräänlaiseksi mystiseksi tilakso joka oli joko kiirastuli, limbo, tai ainakin idealtaan oleellisesti siihen verrattavissa oleva mystinen paikka. Saaren ideana oli se, että kaikki ihmiset olivat jotenkin irrallaan. Se, että he olivat autiosaarella "hukassa" ei tehnyt heistä "hukassaolevia" - sarjassa takaisin normaaliarkeen päätyneetkin kun olivat ilman saarta vielä enemmän hukassa. Saaren funktio oli se, että sinne ajautuneet saivat mahdollisuuden "To remember and to let go." Saaren paradoksi oli siinä että se tarjosi periaatteessa mahdollisuuden irtautua elämänhistoriasta, jota sarjassa mukana sinnitelleet ihmiset tietysti kaikesta huolimatta kantoivat mukanaan. Näin oli, vaikka valtaosa ihmisistä olivat toisilleen periaatteessa aivan ventovieraita. (Siksi, ja esim. käsikirjoittajien palkanmaksun vuoksi, tarvittiin monta tuotantokautta ihmeellisiä juonenkäänteitä ja trooppisella saarella ollut jääkarhu.) Viimeisen jakson puolella tehtiin jopa havainto, että saarella vietetyt ajat olivat ihmisten kannalta kaikista oleellisimmat. Saari oli se, joka oli oleellisimmin muokannut heitä.

Minulle välipäivät ovat olleet tätä. Monille joulunalusaika on stressaava. Itse vietin suorastaan antijoulun, joten stressiä ei ollut tältä osin. En edes tavannut ihmisiä tai käynyt missään. Olen sisäillyt, ja tätä kautta omasta kodista on tullut eräänlainen "Lostin saari". Rehellisesti sanoen tässä lomalla minulle tapahtui särkevä konflikti joka piti sisällään itseni ja toisen ihmisen₁ (aka. "äitini") joka ei edes ollut paikalla. Konfliktin pinnallinen aihe oli tämän ihmisen₁ ja aivan toisen ihmisen₂(aka "sisareni") välillä ollut aito konflikti. Mutta oikeasti se, mikä siinä repi itseäni oli itseni₃ (aka. "minä") ja tämän ihmisen₁ väliset mutkikkuudet. Kävin läpi lyhyehkön mutta sitäkin raivoisamman pimahtamisvaiheen. (En toki raivonnut ääneen. Mutta olin hyvin hyvin vihainen hyvin hyvin omituisella tavalla.) ;  Perusongelmana tässä limboilussani oli se, että välit ovat nimenomaan kompleksiset ; Puhdas vihasuhde tai puhdas välittämissuhde ovat käsitettäviä.
1: Teknisesti asia ei tietysti ollut näin yksinkertainen. Mielentilani ei lillinyt tyhjiössä. Taustalla on moni asia, esimerkiksi se, että työpaikalla oli kannattavuusongelmia syyspuolella, joka sitten kyllä korjautui siten että enne hjoulua tuli aivan valtava ruuhkahuippu. Molemmat syövät mieltä, mutta oleellisesti eri tavoilla, keskimäärin se on sitten kai hyvä. Lisäksi olen ollut todella särkyinen pidemmän aikaa ja vältän särkylääkkeiden syömistä. Reagoin stressiin ja kipuihin valvomisella, joten unet ovat pidemmän aikaa olleet "nyt se blogi kyllä taas ihan varmasti päivittyy" -vaihteella. Mutta olkoot tämä "perheriita" se kamelinkarva joka murtaa sisustussuunnittelijan mielen tällä kertaa...

Käytännössä välipäivät ovat olleet jotain yhtä ihmeellistä kuin olisi lilliä "syntymäpäivän ja syntymän vuosijuhlan" välisessä tilassa. Käytännössä menin todella rikki ja kasasin kokonaisuuden uusiksi. Olen käynyt tässä tilassa aikaisemminkin, tosin välinepakassa ei tällä kertaa ollut itsetuhoisuuden merkkejä. Muutoin stressi oli suunnilleen yhtä paha. (Eli jos joku kysyy että miten paha, niin kerron että riittävän.) Harkitsin jopa sitä että hakeutuisin hoitoon. Mutta kokoaminen sujui kuitenkin kohtuu nopeasti. (Olen tehnyt sen ennenkin, tällä kertaa siinä oli tosin sellainen pohjasävy että kenties sitä pitäisi tehdä aina silloin tällöin.)

Se oli aluksi hirveää, mutta sitten siitä tuli miltei meditatiivinen prosessi ; Siinä tulee hieman samanlainen tunnelma kuin mikä löytyy "Assassins Creed: Revelations" -pelin taustatarinasta, jossa ei ollut tavoitettavissa olevaa maailmaa "animuksen" ulkopuolella, tosielämä on tässä pelissä jotain joka näyttäytyy suunnilleen samalta miltä Jumalan valtakunta mystikolle. (Virtuaalin ja normaalielämän vaihdunta on mielenkiintoista, ja on sitä kenties omassa elämässänikin. Sain nimittäin tietoa ulkomaailmasta internetin ja puhelimen kautta, kohtaamatta ketään ihmistä "irl".) ; On selvää että tämänlaisesta prosessista ei nousta aivan samana ihmisenä kuin ennen. Mutta uskoisin, että tämä uusi kokonaisuus on jotenkin oleellisesti parempi kuin se vanha. Tosin joskus olen aikaisemminkin luullut olevani ehyt, kunnes jokin omituinen yksityiskohta on sitten murtanut tämän illuusion.

Nyt on kuitenkin sellainen "uuden minän riemu" että katselen maailmaa vähän kuin ne ihmiset jotka harjoittavat uudenvuodenlupauksia. Jotka lupaavat muuttua ja uskovat siihen todella. Tai kenties vain ihminen joka on paratiisin ja helvetin kompleksisessa välitilassa ymmärtävät tämän siten kuten minä, muut sekoittanevat sen optimismiin joka on itselleni yhä käsitteenä mahdoton.