"To learn who rules over you, simply find out who you are not allowed to criticize."
(Voltaire)
Feminismin ja uskontokeskustelun parissa on tavallista nähdä provosoituminen samaksi kuin asian merkityksen ja arvon tunnustaminen. Eli ideana on se, että kun aiheesta puhutaan sen täytyy jo mainitsemisen ja puheeksiottamisen vuoksi olla kiinnostava aihe. Tämä onkin joskus toteutuva tila. Ihmiset haluavat puhua aiheista jotka ovat heistä kiinnostavia ja tärkeitä.
Toki uskonnon kohdalla tämä vedetään usein liian pitkälle. Hengeksi tulee tällöin ns. homo religiosus -ihmiskuva. Ja tässä uskonnon vastustus sitten määrittyykin jumalaikäväksi. Eli uskontoa moittimalla ikään kuin korostaisi uskonnon olevan merkitysksellinen osa omaa elämää vaikka olisi nimenomaan ateisti. Tämä on tietysti logiikkana varsin kornia ; Mieleen tulee lähinnä ad hominem -henkinen homoseksuaaleja puolustava "argumentti" jossa homoseksuaalisuuden vastustaminen tarkoittaisi kaappihomoutta.Tässä aivopierussa henki on sama ; Asian vastustaminen tarkoittaa että aihe on itselle tärkeä, ja että suuttumus aiheen tarkoittaisi juuri sitä että siihen on itsellä kovia torjuntoja, joka kertoo että aihe olisi juuri itseä ja että tässä omaa kognitiivista dissonanssia tuotaisiin vain esiin.
Tässä ei oikeastaan ole muuta vikaa kuin se, että ihmisen mieli ei toimi näin. Vastustus ja siihen liittyvä suuttumus tarkoittavat sitä että kyseinen ilmiö halutaan kauas omasta elämästä. Ja silloin se ei ole vetävä ilmiö vaan nimenomaan vastenmielinen ilmiö. Suuttumus kertoo että homoseksuaaleja tai uskontoa moittiva söisi mieluummin oksennusta kuin osallistuisi tämänlaiseen pahaksi kokemaansa elämäntapaan.
Kari Enqvist kuvaa uskonnottomien suhdetta uskontoon "Uskomaton matka uskovien maailmaan" joksikin joka on pakote. Uskonnoton velvoitetaan ottamaan kantaa uskontoon, halusi tai ei. Hän käyttää tässä homoseksuaalisuusvertausta (s. 12): "Kyse ei ole vammaisidentiteetistä, kädettömän käsien puutteesta, vaan erilaisuudesta. Hyvä vertailukohta on homous, joka ei ole heteroseksuaalisten mielihalujen puutetta. Se on identiteetti joka muodostuu vähemmistön suhteessa enemmistöön, ja tämä on sen määräävä tekijä." ... "heterot helposti mieltävät homot himon riivaamiksi saalistajiksi juuri siksi, että seksuaalinen suuntautuneisuus on homoidentiteetin keskiössä. Ainako ne ajattelevat seksiä, hetero paheksuu. Mutta ehkä kyse onkin vain vähemmistön tavasta suhteuttaa itsensä enemmistöön. Aivan vastaavalla tavalla voimme ymmärtää uskonnottoman "kihisevän kiinnostuksen" (Nyléniä lainatakseni) uskonnollisuuteen, joka uskovan silmissä on epämiellyttävää, vääristynyttä himoa."
Ja lisäksi on oleellista huomata, että itse asiassa aiheen merkitys ei välttämättä ole henkilökohtaisa vaan sosiologista. Itse asiasa monesti aiheet joista metelöidään ovat sellaisia että ihminen nimenomaan kokee että ne ovat irrelevantteja ja turhia. Niistä vain kohkataan liikaa.
Esimerkiksi "pakkoruotsia" vastustetaan siksi että ruotsilla ei nähdä olevan hyötyä. Siitä on vain vaivaa ja kiusaa, mutta palkaksi työskentelystä aa vain jonkun kälyisen numeron johonkin tutkintolappuun. Ja tämä numero on pakko saada, toisin kuin monesta muusta aiheesta josta on enemmän ja konkreettisempaa hyötyä. "Pakkoruotsi" -sanaa moititaan siitä että siinä sekoitetaan termejä. Että ei puhuta "pakkomatematiikasta". Tämä on teknisesti totta, mutta tämän voidaan nähdä johtuvan siitä että vaikka matematiikkaa pidetäänkin tylsänä ja työläänä ja kuivana oppiaineena, sille nähdään edes jotain tarvetta myöhemmässä elämässä. ; "Pakko" -etuliite ei siis tule pelkästään siitä että kurssit on pakko suorittaa vaan siitä että tästä kurssille on annettu kohtuutonta relevanssia. Tai ainakin tilanne koetaan näin. Eli ruotsin kielestä voisi oikeasti olla jotain aitoja ja konkreettisia hyötyä, mutta pakkoruotsiksi ruotsin kursseja kutsuva ei usko että näin on.
Silti "pakkoruåtsi" on eräs verisimmistä keskustelunkohteista ja keskustelunaiheista. Eikä syynä ole yleensä mikään rasismi ja hurriviha. Ne ovat leimakirveitä joita liitetään aiheesat keskustelijoihin vähän samaan tapaan kuin "kaappihomo" -leimakirves heilahtaa uskovaiseen joka pitää homoseksuaalisuutta syntinä joka on yhteiskunnallinen ja josta Jumala kostaa ampumalla yhteiskuntaa kirouksella.
Uskontokeskustelun kohdalla tämä on relevanttia. Sillä enemmistö ihmisistä on etääntynyt uskonnosta. Tärkein uskonnollinen osa uskonnon relevanssista tiivistyy oikeastaan yhteen tilastofaktaan ja sen ympärille. Tämä tilastofakta on kirkon jäsenien määrä josta lasketaan kirkkoon kuuluvien prosenttiosuus koko väestöstä. Tämä on se tieto johon viitataan toistuvasti. Sen avulla todistetaan että uskonto on tärkeää yhteiskunnassamme eläville. Tai kuten Enqvist sanoo (s. 17) "Uskonnottomalle Jumala ei käsitteenä ole pohtimisen arvoinen. Uskonto ei sytytä häntä. Mutta silti hän ei voi paeta yhteiskunnan uskonnollisuutta."
Tämä on tietysti hyvin kummallista, kun muistaa että valtaosa käy kirkossa pari kertaa vuodessa. He mös miettivät kristillistä teologiaa vähemmän kuin em. minä. Asialla ei siis ole heidän elämässään relevanssia. Oikeastaan uskonto on jotain joka on taustameluna, eräänlaisena hissimusiikkina, likimain kaikessa. Valtaosa ihmisistä ei välitä siitä, ignoroi hissimusiikin kuten kenties pitäisikin. Sitten on niitä jotka eivät osaa laittaa korviaan kiinni ja jotka ärsyyntyvät tästä hissimusiikista.
1: Tai joka vuosi toistuvista samoista joululauluista jotka syövät jo ihan puhtaan toistomääränsä vuoksi ainakin minun hermoja. En ole niitä jotka hokevat omm omm omm -paternoster -rimssuja ja nauttii siitä. Toisto on ulkoa opitun toistamista, ja se on minun aivoissa äärimmäistä tylsyyttä.
Lisäksi valtaosa kirkon jäsenistä on liitetty uskontoon kasteessa. Kyseessä ei ole valinta. Mutta kun kirkkotilastoja käsitellään, ne ovat aina esillä aivan kuin ne olisivat merkki jostain vapaaehtoisesta liittymisestä ja olisivat jokin tahdonilmaus. Valtaosa ei kuitenkaan vain viitsi kiinnostua hissimusiikista eikä siksi eroa. Kari Enqvist sanookin kirkkomme jäsenmäärästä "Uskomaton matka uskovien maailmaan" -kirjassaan seuraavaa (s.183) "Jäsenmäärä on evankelisluterilaisen kirkon tärkein yhteiskunnallinen vipuvarsi. Sen suuruuteen vedotaan jatkuvasti. Se ponnahtaa esiin kuin vieterinukke, kun kiistellään koulun uskonnonopetuksesta. Se on salamana paikalla päiväkodin arjessa. Se astuu koputtamatta rakastavaiste huoneeseen. Se ulottaa voimansa lainsäädäntöön aina perustuslakia myöten. Kirkko puolustaa lasten liittämistä jäsenikseen sillä että Suomi on kristillinen maa. Mutta Suomi on kristillinen maa juuri siksi, että pikkulapset liitetään kirkon jäseniksi."
Moni ajattelee että lapsen liittäminen kirkkoon ei ole pois oikeuksilsta. Mutta kun kirkosta voi etääntyä vasta 18 -vuotiaana, on lapsi vakaumuksestaan riippumatta tähän asti mukana tässä tilastossa joka taas on valtava vallankäytön väline. Lasten kastaminen kirkkoon ei siis ole mikään neutraali aktio joka voidaan ohittaa "what's the harm"-huomioilla. Sillä itse tilastossa mukanaoleminen on sitä että sinut masinoidaan osaksi arvokeskusteluhissimusiikkia joka on läsnä vain kaikkialla. Kirkon jäsenenä oleminen ei voi olla neutraalia kun tilastoa käytetään niin paljon.
Koska kirkon jäsentilastoa käytetään vallankäytössä välineenä joka vihjaa että jäsenistö on kristillistä ja ikään kuin kristinuskon valinnutta, kirkkoon kuulumisen olisi pakko olla sellaista että on valinnut kristinuskon eikä vain passiivisesti mukana. Muuten valtaosa uskontoa puolustavasta keskustelusta onkin itse asiassa tilastojen väärintulkinnan varassa. Eli huonoa ajattelua ja perustelua. Eli kuplaa.
Tosin viime aikoina tässä kohden on ollut omituista muutosta. Kasteiden määrä on nimittäin vähentynyt roimasti. Tuore uutisointi kertoo että Helsingissä vain puolet lapsista liitetään kirkkoon.
On huvittavaa seurata miten lainaamani uutisointi kertoo ilmiölle monia syitä mutta ei mainitse että uskonnottomuus on hirvittävän suosittua ja että kirkon kannattajatilstaot ovat valtavan yliedustettuja verrattuna kristillisiin. Aivan kuin tässä olisi asia jota ei saa mainita ja mitä tahansa muuta täytyy esilletuoda:
1: "haluamme muistuttaa siitä, että kaikilla on oikeus kasteeseen. Haluamme myös, että vanhemmat muistaisivat, että kristityssä perheessä lapsi kastetaan ja liitetään seurakuntaan." Tämä on mielenkiintoista, koska se ei selitä tilastonotkahdusta. Kirkkoon liittyminen ja lasten kastaminen ei ole viime aikoina mitenkään erityisesti vaikeutunut. Olisi erikoista jos vanhemmat muuttuisivat yht'äkkiä huonomuistisemmiksi ja vaihtoehto lapsen kastamisesta yht'äkkiä jotenkin unohtuisi kun muuten oltaisiin niin kristittyjä niin kristittyjä. Ikävä Totuus takana ; Kristinuskon epäkiinnostavuus eli eikristillisyys. Passivoituminen näkyy lisääntyvänä passiivisuutena.
2: "Yksi syy kastamattomuuteen saattaa olla myös se, että vanhempien on nykyisin vaikea löytää kirkkolain vaatimaa kahta kirkkoon kuuluvaa kummia. Monet kirkosta eronneet ovat nuoria." Tämä on siitä erikoinen selitys, että siihen ei ainakaan kristinuskon kannattajan kannattaisi nojata. Uskonnottomatkin lisääntyvät. Tämä voi viedä ajatukset pois heistä, eli siitä että kastemäärät romahtavat koska uskonto koetaan peräti vastenmieliseksi saati että elettäisiin jossain kristillisessä kulttuurissa. Ongelmaksi syntyykin tässä se, että ihmisillä on yleensä enemmän kuin kaksi ystävää. Jos perheillä on yleisesti ottaen vaikeaa löytää edes kahta kirkkoon kuuluvaa ystävää, niin se kertoo siitä että uskonnottomuus on vielä paljon suurempaa kuin mitä tilastot antavat ymmärtää. Tai sitten kastetta ei nähdä niin tärkeäksi vaan halutaan kummiksi ne parhaat ystävät. Jotka vain jostain syystä ovat yleensä uskonnottomia. (En usko että uskonnottomat ovat parempia ystäviä. Eli heitä on tilastollisesti merkittävä määrä. Eli ei olekaan kristillinen kulttuuri.)
3: "Joskus lapsi voi jäädä kastamatta senkin vuoksi, että vauvaperheen elämäntilanne on yksinkertaisesti niin kuormittavaa, että kastetilaisuutta ei jakseta järjestää." Tämä "raskas elämä vie voimat emmekä voi lasta kastaa" on kulttuurissamme tuskin ainakaan lisääntyvä ilmiö. Tekniikka on tehnyt elämästämme helpompaa nyt kuin koskaan. Rutto, kuppa ja kuolema ovat toki keskuudessamme, mutta nämä rasittavat yhteiskuntaamme vähemmän kuin ennen. Se, että yht'äkkiä on kymmenien prosenttien romahdus ei kerro siitä että kulttuuri olisi niin kristillinen kuin kirkon jäsentilasto antaa ymmärtää.
3: "Helsingissä yksi syy kastamattomuuteen on maahanmuuttajien muuta maata suurempi määrä. He edustavat usein muuta kuin evankelisluterilaista uskontoa." Tämä on itse asiassa ensimmäinen hyvä argumentti listassa. Jätinkin sen siksi viimeiseksi. Sekin tosin iskee siihen että kulttuurimme ei enää olekaan kristillistä. Tosin maahanmuuttajien määrät eivät ole niin suuria, että ne voisivat selittää miten kastaminen romahtaa noin runsaasti muutamassa kymmenessä vuodessa. Valtaosa väestöstä ei tällä hetkellä ole vierasmaalaisia, vaikka heitä onkin niin paljon että jokainen etelässä näkee, kohtaa ja luultavasti tunteekin maahanmuuttajataustaisia ihmisiä. Eli uskonnottomien ja uskonnon merkityksen väheneminen on väistämättä jäännöksenä tilastoissa. Vaikka uutinen jättääkin juuri tämän sanomatta. (Mutta sen sanavalinnat ovat kautta linjan sellaisia että tilannetta nähdään ongelmana ja että uskonnottomuuden merkitystä ja relevanssia nykymaailmassa ei haluta tunnustaa.)
Se, että uskontotilastot ovat itse asiassa olleet yliedustettuja jo aiemmin. Tosiasiassa vakaumusmaailmassa ei ole tapahtunut mitään nopeaa muutosta. Kastaminen on yleisin tapa liittää kirkkoon. Valtaosa jäsenyydestä on ollut passiivista ja he eivät nyt vain jaksa aktivoitua liittämään lastaan mukaan kirkkoon.
Kirkon jäsenrekisteri on jo vuosikymmeniä ollut kupla. Kupla joka ei kerro juuri mistään. (Moni tietämäni nuori on mennyt rippikouluun koska vanhemmat ovat liittäneet kirkkoon kasteessa ja koska saavat rippilahjoja. Se, että valtaosa lapsista on käynyt rippikoulun ei sekään sellaisenaan paina juuri mitään.) Se on ollut suuri numero joka on ylläpitänyt sitä että se tulevaisuudessakin olisi suuri numero koska se nytkin on suuri numero. Jäsentilasto on ollut uskonnon merkityksen ylirelevantisoinnin väline.
Ja kun ilmiö on niin ylirelevantisoitu kuin uskonto - kannatuskupla joka romahtaa eteläsuomessa useita kymmeniä prosentteja kertoo aivan helvetinmoisesta yliedustuskuplasta jäsentilaston takana - ei ole ihme jos jotkut ovat ärsyyntyneitä. Tämä ei kerro uskonnon arvosta. Vaan päinvastoin. Se on ilmiö johon on pakko ottaa kantaa siksi että se on ylirelevantisoitu ja sen nimissä kohkataan liikaa. Uskonnonvastustus on pääasiassa uskonnon ylenmääräisen vallankäytön rajoittamista. Sen argumentteihin tutustutaan siksi että jos olet erimielinen niin joku katujulistaja hieroo sinua jumalatodistuksella naamaan ja sanoo että jos siihen ei reagoi niin sitten tunnustaa olevansa idiootti ja sen takia uskonnoton. Reagointi taas nähdään vihana ja se taas annetaan uskonnon arvoksi homo religiosus -ihmiskuvan kautta.
Tässä sitä uskonnoton tulee jo toiveikkaaksi ja iloluonteiseksi, omaa perusluonnettaan vastaan jopa. Kenties jo 20 vuoden päästä minäkin saan kulkea rauhassa ilman että käydään vittuilemaan vain siksi että sattuu olemaan joku ihan tyhmä blogi johon kirjoittaa ihan tyhmiä juttuja. Joihin kuitenkin reagoidaan ärsyyntymisellä. Eikä tätä tehdä varmasti siksi että oltaisiin jotain kaappiagnostikkoja. Heille vinkkaan sen verran, että se että olen pomon kanssa työnjälkeisellä oluella ei ole merkki siitä että haluan osallistua villin humalaisesti äännettyyn ja vielä sekavammin perusteltuun teologiseen keskusteluun jonkun Sörnäisläisen tuntemattoman ärhentelijän kanssa. Kiitos.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti