Conatus

Baruch Spinozasta puhutaan usein vain teologiansa ja vapaata tahtoa koskevan filosofiansa kautta. Kuitenkin Spinozaa kannattaa lähestyä myös hänen poliittisen näkemyksensä kautta. Otan tässä esiin Spinozan aika vähän yleisessä keskustelussa käytetyn konseptin, conatuksen.

Spinoza näki että Jumala oli äärettömyydessään itseriittoinen. Mutta hän näki että ajalliset ja äärelliset olennot kykenivät lähentymään tätä itseriittoisuutta. Spinoza näki että joillain kohteilla oli conatusta ja toisilla ei. Mitä enemmän conatusta kohteella on, sitä vahvemmin se on olemassa omana itsenään.

Spinoza näki tämän ilmenevän siten että nämä kohteet vastustivat itseensä kohdistuvia muutoksia. Näinollen maailmassa oli kohteita jotka eivät sisältäneet conatusta. Esimerkiksi taskukelloja voidaan rakentaa ja purkaa ja niille tapahtuu passiivisesti asioiota. Samoin kivenjärkäleillä ja hiekkakasoilla on ajallinen luonto joka ei vastusta niihin kohdistuvaa rikkoutumispyrkimystä. Sen sijaan eläimet ja ihmiset vastustavat särkymistä ja korjaavat itseensä kohdistuvia muutoksia. Tässä mielessä regeneraatio on tärkeä epäanalogia eläinten ja taskukellojen välillä.

Kun eläin kuolee siitä tulee kasa lihaa ja sen conatus lakkaa olemasta. Spinozan mukaan conatus on ajallista ja sen voi menettää. Ja tätä kautta syntyi ajatus jossa Conatus on olion olemukseen kuuluva piirre jota ilman kohde menettää perusolemuksensa ja jota ilman kohdetta ei kuitenkaan voi ymmärtää. Mitä enemmän conatusta on, sitä kestävämpi kohde on. Mutta kun tämän kestoraja ylitetään – ja esimerkiksi eläin sahataan kappaleiksi – sen perusolemus lakkaa ja tätä myötä myös korjautuminen.

Spinoza näkee että ainoastaan organismit tuovat maailmaan pysyviä ja kestäviä yksilöllisyyden muotoja. Tässä yhteydessä hän korostaa myös sitä, miten ruumiin pyrkimys on myös tajunnan pyrkimys. Näin ollen paitsi ruumiin regeneraatio niin myös mentaalinen puoli kuuluu conatukseen. Tästä päästään ajatukseen jossa Spinoza puhuu siitä mikä voimistaa tai heikentää. Tietenkin erityisesti ihmistä. Koska konteksti on kuitenkin teologis-poliittinen eikä vain teologinen.

Spinozan näkemys itsellisyydestä ja vapaudesta ovat hyvin tietynlaiset. Hän arvosti yksilöllisyyttä mutta korosti sitä että meillä ei ole vapaata tahtoa siinä mielessä kuin usein uskomme. Hänestä ihmiset erehtyvät luullessaan itseään vapaaksi. Hänestä se johtuu siitä että ihmiset ovat perillä päämääristään ja keinoistaan mutta eivät siitä miksi he haluavat sitä mitä haluavat. Koska he eivät mieti tekojensa perimmäisiä syitä, he kokevat tekevänsä valintoja. Spinozan etiikka ja poliittinen teoria onkin rakennettu sen varaan että ei ole perinteisessä mielessä olevaa vapaata tahtoa. On vain conatusta. Sitä miten eri toiminnat kumpuavat joko itsen ulkopuolisista pakotteista tai itsen sisältä. Mitä enemmän pakote tulee omasta ruumiista ja mielestä sitä enemmän conatusta ihmisellä on.

Spinozan mukaan filosofia koostuu ajattelusta. Ajattelu ei voi muuttaa ruumista vaan ainoastaan tajuntaa. Mutta kun kehitetään ajattelua kehitetään myös ruumista. Filosofi on ajattelija eikä urheilija tai voimistelija. Kuitenkin koska tunteet ovat Spinozalle mentaalisia, ne ovat jotain johon voi vaikuttaa ajatuksilla. Tunteiden turmelus on siis ajatusten turmellusta. Spinozalle tajunta ja voima ja itsellisyys ja ajattelu liittyvät vahvasti yhteen conatuskonseptin kautta. Mentaalinen toiminta enentää tai vähentää, auttaa tai estää ruumiimme toimintakykyä. Tai enentää tai estää ajattelumme toimintakykyä.

Mitä adekvaatimpia olemme, sitä elinvoimaisempia olemme. Epäadekvaatti elämä taas muuttaa meidät passiivisiksi kärsijöiksi. Passiiviset kärsijät ovat itsensä ulkoisten voimien vietävissä. Sellaiset asiat jotka antavat meidän kukoistaa omana itsenämme tekevät meistä voimakkaita ja tunne-elämältämme iloisia, rakastavia ja tasapainoisia. Sellaiset tunteet kuin pelko, viha ja mustasukkaisuus taas kertovat siitä että conatuksemme vähenee tai koemme conatuksemme vähenevän. Spinozasta esimerkiksi tarpeettoman mustasukkaisen ihmisen kanssa keskustelemalla mustasukkaisuuden takaisista syistä he voivat rauhoittua ja tämä on ajattelun tehtävä. Spinoza näkee myös että viha lakkaa olemasta vihaa heti kun sen taustasyyt ymmärretään oikein. ; Tosin Spinoza näkee että myös positiivisia tunteita kuten rakkautta vaivaa riskit. Ne voivat olla liiallisia tai huonosti kohdennettuja. Siksi järjen tulisi kannatella ja ylittää myös positiiviset tunteet.

Politiikan kannalta on tärkeää huomata, että Spinoza julistettiin ”suureen pannaan” (cherem), eli hänet suljettiin juutalaisyhteisön ulkopuolelle luopumuksen ja kerettiläisyyden vuoksi. Toisaalta Spinoza eli Hollannissa aikana jota kuvasi ”muutos”. Hollannissa elettiin hetken melko vapaasti. Hollanti oli kapinoinut Espanjaa vastaan ja menestynyt. Omantunnonvapaus ja ajattelunvapaus kuitenkin lakkasivat kun kalvinistit toivat mukaansa … no sitä mitä kalvinistit tuppaavat tuomaan.

Itse korostaisin tässä sitä miten Paleyn kelloseppäargumentin kannalta erikoinen asia tähän liittyy. Tämä tarkoittaa sitä, että eläimet ja ihmiset ovat oleellisesti epäanalogisia koneiden kanssa. Samalla korostan sitä että tämä ei varmasti ole satunnaisessa yhteydessä siihen että nykyajan kreationistien opit ovat usein kalvinistisin pohjasävyin sävyttyneitä. Näin ollen tämä minusta korostaa sitä, että etenkin kreationismi ja Intelligent Design korostavat asennetta jossa ihminen on ensisijaisesti alisteinen kone. Koneanalogia kun on tärkeä koko ”design” -prinsiipin kannalta. Tämä on tärkeää koska he haluavat uskonnot ja perinteet takaovesta. Tapio Puolimatkakin ei sattumalta kannata Intelligent Designiä ja ole traditiokeskeinen professori.

Spinoza eli korostetusti maailmassa jossa tiedostetaan että ajattelun vapauden saavuttaminen on mahdollista mutta vaikeaa. Toisaalta sen menettäminen on myös helppoa. Siksi tarvitaan yhteiskunta joka mahdollistaa yhteiskunnassa elämisen myös vapaille ihmisille. Spinozan vapaa ihminen on tunne-elämältään enemmän aktiivinen kuin passiivinen. Vapaa ihminen voi kohdata ongelmia jotka ovat hänen valtansa ulkopuolella mutta niiden koittaessa hän kuitenkin tietää yrittäneensä parhaansa. Tämä mukailee yhtä omaa iskulauseistoani: Jokaiseen ongelmaan on olemassa ratkaisu. Jos ongelmaan ei ole ratkaisua se ei ole ongelma vaan olotila.

Spinozan vapaa ihminen vastustaa lujasti sellaisia piirteitä jotka ovat oleellisia ja ihailtuja kalvinismissa. Tämä ei liene sattumaa. Spinoza kiinnittää huomiota esimerkiksi siihen miten uskonnollinen taikausko – joka ei Spinozalle ole samaa kuin Jumalan puute, pikemminkin päinvastoin – koostuu siitä että asioita jotka tuovat ihmisille iloa rajoitetaan nimeämällä niitä synniksi. Kun taas asiat jotka tuottavat kärsimystä ovat kilvoittelua ja siksi hyveellisiä. Tämänlainen heikentää ihmistä. Eikä ihme koska tämänlaiset uskonnot haluavat muuttaa ihmisen ikään kuin osaksi jotain kasvotonta ja persoonatonta mallia jossa ihmiset ovat itsensä ulkopuolisia – ”ihmistä itseään suurempia voimia” tottelevia.

Spinoza esimerkiksi korostaa että vapaa ihminen miettii enemmän elämää kuin kuolemaa. Hän pyrkii omantuntonsa mukaiseen hyvää ja välttää sen mukaista pahaa. Vastustaa vaaroja mutta ei altista itseään niille. Hän pyrkii rehellisyyteen.

Samalla Spinozan ajattelua kuitekin leimaa myös se, että hänestä enemmistö ihmisistä ei kykene elämään järkiperäisesti. Spinozan ajattelua leimaakin esimerkiksi se, että hän esittää että vapaa ihminen joka elää tietämättömien parissa joutuu voimiensa mukaan torjumaan ei-vapaiden-ihmisten anteliaisuutta. Kuitenkin Spinoza vastusti erakkoutta vaikka siinä ihminen tietenkin olisikin vain tekemisissä oman itsensä kanssa ja olisi oman itsensä kautta. Kuitenkin ihminen on sosiaalinen ja häneen liittyy sosiaalisia tunteita ja pyrkimyksiä. Ja tätä kautta erakoitumiseen liittyy hyvin helposti paljonkin katkeruutta, halveksuntaa ja muita ihmistä heikentäviä tunnepiirteitä.

Spinoza näkeekin että valtiota tarvitaan juuri siksi että ilman sitä vapaat ihmiset eivät voisi elää muiden ihmisten kanssa joutumatta sorretuiksi. Hallituksen tärkein tehtävä onkin taata vapaus, tai siis conatus, ihmisille. Ihmisille tulee antaa vapaus tehdä rauhassa työtä ja toimia omantuntonsa mukaisesti pyrkimällä järjen antamiin päämääriin ilman että hallitus puuttuu tähän. Spinozan poliittinen teoria on alleviivatusti jotain jota voi odottaa vapaalta mieheltä jolle politiikka on hengissä selviämistä tietämättömyyden keskellä.

armoMURHA?

Eutanasia on osittain keskustelua sanoista. Nykyään kaikki käyttävät eutanasia -sanaa. Mutta muistan ajan jolloin eutanasian vastustajat pyrkivät puhumaan armomurhasta. Tämänlaiset termit ovat tärkeitä. Sillä vaikka käsiteanalyysi ja logiikka ei välitä muusta kuin määritelmäsisällöstä, sama ei koske suurinta osaa ihmisistä.

On kiinnostavaa miettiä onko eutanasia todellakin armoMURHA. Siinä on kiistatta jotain analogisia piirteitä; Voidaan nähdä että molemmissa kuolee joku. Ja teko on tavoitteellinen, jopa suunniteltu. Tässä mielessä termi ei ole täydellisen väärä.

Kriittinen voi sanoa että murhassa korostuu usein se, että uhri on haluton. Ja että tämä on eri tekijä kuin teon uhri. Tämä kysymys on tärkeä sillä se tuo mukaan hyvin tärkeän konseptin, autonomian ja sen rikkomisen. Murha voidaan nähdä absoluuttisena autonomian vastaisuutena. Murhaaja päättää uhrin puolesta ja tämän autonomiaa vastaan että tällä ei enää jatkossa ole autonomiaa.

Eutanasiassa onkin tätä kautta kyse siitä että kuoleminen ei riitä. Emme esimerkiksi tuomitse typerällä tavalla kuolleita "Darwin awardslaisia" postuumisti kuolemantuottamuksesta. (Heidän pankkitiliään voitaisiin veloittaa sakkorekisteriä ja vastavia postuumisti.)

Tätä kautta voidaan nähdä että osa eutanasioista on peräti vielä autonomisempia kuin mainitsemani. Jos otetaan tilanne jossa lääkäri valmistaa myrkyn jonka eutanasiapotilas juo itse, ei myrkyn tekijä tee mitään murhaa jos hän tiedottaa seurauksista joita käy jos juo sen liemen.

Tämä varmasti osittain selittää sitä miksi eutanasian puolustus keskittyy siihen että on joku itsemääräämisoikeutta haluava (1) itsemurhahenkinen (2) joku jonka omainen on kuollut tai (3) joku jolla itsellään on joku melko kaamea sairaus ja jotka korostavat valinnanvapautta ja elämänlaatua. ; Autonomia ja elämän laatu kiinnostavat.

Samalla voidaan selittää miksi eutanasian vastustus on sitä että (1) Jollakulla on uskonnollinen vakaumus jonka perusteella he haluavat päättää toisen puolesta : Se, että onko eutanasia hyvää tai pahaa moraalisesti tarkoittaa heille myös sitä että maailma saa kontrolloida tätä asiaa juridisesti. Eli jollakulla on voimaa autonomian yli ja autonomialla ei ole väliä. (2) Tai sitten niitä joista eutanasiaan suostuvat on jotenkin manipuloitu ja aivopesty siten että he haluavat "kuolla pois toisten taakkana olemisesta". Eli heidän vapaa tahtonsa kyseenalaistetaan. Jos vapaa tahto ei ole valinnan takana se ei tietenkään ole autonominen. Eli eutanasian vastustamisessa autonomian läsnäolo tai relevanssi mitätöidään ja elämää katsotaan pelkästään sen pituuden kautta.

Rumia puhuvat tohtorit

Iltalehti nosti esiin tapauksen jossa Alf Rehn oli kutsunut hallituksen talouspolitiikan tekijöitä "saatanan tunareiksi". Häntä on moitittu koska "a) sanon liian poliittisesti, b) sanon liian rumasti, c) sanon liian paljon, ja d) sanon väärin ihan muuten vaan" Rehnistä professorien tulisi kommentoida, ja tässä vedetään esiin yliopiston autonomisuuteen ja vastaaviin liittyviä teemoja. Rehn tiivistää näitä heittämällä että "Joten jos ette pidä siitä mitä sanon, tai tavasta jolla sitä sanon, voin professorin arvoon nojaten todeta: Haistakaa paska, ja tietäkää sitä paskaa haistaessanne, että tämä on sitä että edustan professorin tittelin aidointa ja syvintä olemusta. Meidän työtehtävämme on olla hankalia, ja vittumaisia, ja olla piittaamatta ihan kaikista jotka haluavat rajata tapaamme olla ja sanoa."

Toisaalta katolinen Edward Feser on sanonut, että Christina van Dyken tulisi erota akateemisesta virastaan siksi että hän oli kovasanaisesti haukkunut Swinburnea. Swinburne oli ajanut kristillistä perinteistä seksuaalimoraalia. Ja tähän liittyen van Dyke oli sanonut omalla facebooksivullaan, että "Fuck those assholes. Seriously." Häntä oli vaadittu pyytämään anteeksi. Pääargumenttina oli se, että facebook on julkinen tila ja tätä kautta hän olisi vastuussa samalla tavalla kuin jos olisi sanonut sen päin naamaa jossain akateemisemmassa yhteydessä. Ja tämän seurauksena van Dyke reagoi seuraavalla tavalla "I really wish now I hadn’t said that!! I PROFOUNDLY regret not using much harsher language and saying what I really think of anyone who uses their religion to promote homophobia, you know that sickness that has led people for thousands of years to kill my fellow human beings for their sexual preferences. Like you know, pink triangles and the Holocaust. I am really, truly, embarrassed by the fact that my mild comment “F*ck those assholes” is being spread. This wildly understates my actual sentiments towards homophobic religious proponents of evil like Richard Swinburne, who use their status as professional philosophers to oppress others with less power. I am SO SORRY for using such mild language."

Haukkuminen on siitä mielenkiintoinen, että sitä ei mielikuvissa liitetä lainkaan akateemisten ihmisten keskusteluun. Tässä menevät osittain sekaisin;
1: Se, että ihmisten täytyisi olla jotenkin kaikenkattavasti jotain. Eli esimerkiksi professorius tarkoittaisi kaikenkattavaa ja myös arjessa näkyvää älykkyyttä. Viisaus yhdessä asiassa ei tarkoita ylivuotavaa sivistystä kaikessa.
2: Toisaalta tässä sekoittuu tyyli ja äly. Eli kun kiroilua pidetään huonotapaisena ja barbaarisena niin sitten se tarkoittaisi jotain sen tyylistä että sanotun sisällössä ei voisi olla mitään. Eli kiroileva ihminen olisi myös väärässä, riippumatta siitä olisiko hänellä - joko kiroilun yhteydessä tai jossain muualla - aiheesta ihan kunnon argumentteja.

Tosin hyvätapaisuus kuuluu jossain määrin akateemiseen työntekoon sillä tiedeyhteisö on "työyhteisö". Ja siinä mielessä on esimerkiksi muotoiltava kritiikkiä hieman eri tavalla. (Tosin facebook tuskin edustaa tätä yhteistyöntekoa. Se ei esimerkiksi ole vertaisarvioitu lehti.)

Joka tapauksessa potkujen vaatiminen tämänlaisesta on ylilyönti. Joka vihjannee että takana on jotain enemmän. Jotain sellaista joka ei tosiasiassa ole sitä että suututaan loukkauksesta vaan siitä että kun jostakusta ei pidetä ideologiansa vuoksi niin tätä kyylätään ja vahditaan ja kun tämä tekee yhdenkin virheen niin tämä nostetaan sitten esiin. Sensuuria olisi ikävää vaatia kiroillen. Mutta tällä keinoin se onnistuu kyllä.

Oikeus olla - se nyt on sellaista luksusta

Samuli Suonpää korostaa että homoseksuaalien oikeuksista puhuttaessa ei ole kysymys pelkästä avioliittopolitiikasta. "Kirkon näkyvä läsnäolo prideilla ei ole kannanotto tasa-arvoisen avioliiton puolesta – eivätkä pridet ylipäänsä ole avioliittomielenosoitus. Pridessa on kyse oikeudesta olla se, mikä on. Se on oikeus, joka on tässä yhteiskunnassa minunlaisilleni itsestäänselvyys, mutta juhlimisen arvoinen. Niiden, joille se ei ole itsestäänselvyys, rinnalla kirkkokin marssii."

Itselleni kysymys on siitä hankala että ymmärrän että Pride -kulkueen osallistuminen on jotain jossa on pari viestiä. Ja nämä viestit ovat hyvin erilaisia. Silti jossain määrin on vaikeaa sanoa että jompi kumpi viesti olisi väärin.;
1: On kristittyjä joista homoseksuaalien tukeminen on kristillistä.
2: Kristillisyyden läsnäolo tarkoittaa että kristinuskoa ei saa liittää mitenkään homojen kohteluun, joka usein muuttuu valkopesuksi jossa enemmänkin vaikeutetaan uskonnon kritisoimista kuin autetaan itse homoseksuaaleja.

Oikeis ei-olla

On kuitenkin kiinnostavaa huomata miten tässä viitataan oikeuteen olla olemassa. Tämä on hyvin mielenkiintoinen "ilmiselvyys" jota en ole oikein itse tullut kokeneeksi - vaikka en mitään homoseksuaalisuutta edustakaan. Tämä käsitys on jotain joka on haastava. Sillä joskus on vaikeaa nädhä milloin oikeus olla olemassa on sisäinen ja milloin se johtuu kunnioituksen puutteesta.

Tässä mielessä on varmasti oleellista tutustua vieraantumisen ajatukseen. Ja noin lyhyesti kyse on melko monimutkaisesta ilmiöstä jossa toiseus lyö autonomisuuden puutetta käsille. ; Vieraantuminen on tavattu sosiologiassa jakaa viiteen alaosaan. Nähdään että vieraantuminen tarkoittaa sitä että (1) on kokemus vallan puutteesta (2) merkityksettömyys (3) normittomuus (4) eristyneisyys ja (5) itse-vieraantuneisuus.

Tässä mielessä vieraantuminen voi ilmetä vaikka siten että ihminen kokee että hänellä ei ole todellista vaikutusvaltaa siihen mitä häntä ympäröivässä yhteiskunnassa tapahtuu. Hän kokee avuttomuutta maailman tapahtumien edessä. Hän kokee itsensä uhriksi joka ajautuu tapahtumista toiseen. Vieraantuneelle ei ole kysymys tavoitteiden asettamisesta ja saavuttamisesta vaan selviämisestä. Vieraantuneen intressejen puolustaminen on heikoilla ja ne ovat usein suurempien ihmisjoukkojen tahdon alla. Ihminen kokee olonsa omituiseksi ja vieraaksi. Identiteetti ei annakaan minäkuvaa vaan on leima joka tuottaa ongelmia.

Tässä mielessä on melko selvää että jossain tilanteissa vieraantunut on lähinnä tilanteessa jossa hänen annetaan olla olemassa mutta häntä ei kunnioiteta. Olen ollut huomaavinani että esimekriksi uskonnon, seksuaalisuuden ja jossain määrin poliittisen mielipiteen kohdalla on paljonkin sellaisia yksittäisiä kohtia joiden kohdalla ihminen vieraantuu väkisinkin. Jos hän ei muuten koe vieraantumista niin muut ihmiset hoitavat asian heidän puolestaan. En itse muista milloin olisin kokenut kunnioittavuutta. On ollut selvää että se on karkeasti sanoen saavuttamattomissa.

Ja reiluuden vuoksi ajattelen että kunnioitus on jotain joka eroaa ihmisarvosta siinä että kunnia on ansaintakysymys. Ja koska kunnia ansaitaan esimerkiksi järkevyydellä ei minun sitten tasapuolisuuden nimissä tarvitse kunnioittaa itseäni heikommin argumentoivia. Ajatukseen tottuu varsin nopeasti..

En ole myöskään ymmärtänyt miten uskovaiset kuvittelevat että;
1: Kukaan ryhtyy uskomaan sillä että hänelle selitetään että uskominen on jotain joka hyödyttää yhteisöä - koska, no, se yhteisö ei rehellisesti sanoen anna yksilölle mitään. Miksi minun täytyisi uhrautua yhteisölle joka antaa itselleni suoralta kädeltä halveksuntaa? Mielestäni minun täytyy kysyä ensin tämä. Ja sen jälkeen minun täytyy kysyä että millä he ansaitsevat sen että vievät ainutlaatuisesta elämästäni aikaa jota eivät osaa antaa takaisin.
2: Toisaalta en ymmärrä miten heidän uskontonsa ylivertaisuus ja paremmuutensa vaikka islamilaisiin teokratioihin demonstroituu sillä että he käyttäytyvät asennevammaisesti ja paskamaisesti muita ihmisiä kohtaan. Ja miten he loukkaantuvat jos nämä paskasti kohdellut ihmiset eivät tule puolelle. Ja miten he eivät odota kostoa jota heidän kohdallaan voitaisiin kutsua vain tasapuolisuudeksi. Minusta tässä ei pidä odottaa vakuutustethoa vaan päinvastoin odottaa että antipatiat kasvavat. Ja kääntymyken odottamisen sijaan täytyisi miettiä vain sitä että armeliaisuus on jotain jota pahantekijä ei aseta itselleen vaan jossa kysytään anteeksi uhrilta. Ja jos uhri ei suostu anteeksipyyntöön on kysyttävä vain yhtä asiaa. Miten väärintekijä kompensoi paskamaisuutensa. Velan. Joka eräille, kuten minulle, ovat ikuisia. Paitsi että siinä mielessä eivät ole että ne kasvavat korkoa. Eli maksamatta jättäminen ei muuta "vanhan muistamiseksi" vaan joksikin jonka kompensoimaton syntitaakka kasvaa ja kasvaa ajan mittaan.

Tässä mielessä vieraantuminen onkin siitä jännittävä että se vaatii toiseutta. On oltava vainottu vähemmistö. Muuten kysymys on vähän samasta kuin yrittäisi pitää ei-vankejen vapautusiltamia osana rikosseuraamuslainsäädäntöarvokeskustelua. Toki tässäkin kokemus toiseudesta on siitä jännittävä että ties mitkä tahot voivat hakea marttyyrinkruunua ja uhriutua ihan vain tunteilemalla. Tässä mielessä on hyvä katsoa arvostetaanko, kunnioitetaanko vai tuomitaanko näkemystä sosiaalisesti vai ei. Nämä ovat aina tekoja toisia ihmisiä kohtaan. Ja nämä teot kasautuvat ideologioiden, instituutioiden ja ihmisten ylle. Ja nämä tahot eivät vain ole jotain jotka tekevät näitä asioita. Ne ovat näitä asioita joita ne tekevät. Ja joko vastustaa näitä aktiivisesti liikkeensä tai päänsä sisällä tai ei.

Brexitistä ja kansallisesta suvereeniudesta

Brexit -päätös on ollut tärkein poliittinen puheenaihe. Tämä on toki ymmärrettävää globaalissa maailmassa jossa ulkopolitiikka ja globalisaatio ovat sen verran vahvoja voimia että esimerkiksi Suomen kannalta on tärkeämpää kenet USA valitsee presidentiksi kuin kenet suomalaiset valitsevat presidentikseen.

Itselläni on ollut yllättävän laimeat mielipiteet aiheesta. Kuten minulla on EU:seen kuulumisestakin. Aihe on toki varmasti tärkeä. Mutta se on myös niitä aiheita joihin minulla on liian vähän tietämystä. Mielestäni olisikin arvokasta jos ihmiset ymmärtäisivät että puhuisivat vähemmän asioista vain siksi että ne ovat tärkeitä. Heidän tulisi entistä suuremmassa määrin olla vastuullisia tästä tärkeydestä ja sanoa vain sellaisia asioita joihin heillä on jotain kontribuutioita. Eli olisi huomioitava myös oma skillsetti ja se onko itsellä relevanssia tähän tärkeään asiaan..

Toki mielipiteilylle on aina tilaa. Ja tavallaan poliittinen järjestelmä on sellainen että sen pitää antaa tilaa kansalaisille. Myös typerille mielipiteille. Ja tässä mielessä voin huomauttaa siitä miksi minun on ollut vaikeaa sitoutua kovin vahvasti Brexitiin.

Teen tässä jonkinlaista ajatustyötä joka on mielestäni tärkeä nollalinjanveto ; Jos minä olen liian inkompetentti ottamaan kantaa jokainen jolla on tätä vähemmän sofistikoitunut mielipide on tavallaan silmissäni mitätön jotat hänen mielipiteellään olisi validiteettiä. Mielipiteen saa sanoa ääneen. Sitten minä nauran päin naamaa ja kerron naurettavanapitämismielipiteeni ääneen aivan ilman mitään poliittista korrektiutta. (Olkaa hyvä.)

Teen tämän tietäen että olen oikeasti niitä ihmisiä joiden pitäisi ottaa esimerkiksi Suomen ja EU:n irtautumissopimuksessa niin että tehtäisiin tutkimus, jossa otettaisiin ihmisten kannanottoja EU -eroon ja siihen liittyviin kysymyksiin kuten maahanmuuttoon. Ensin kyseltäisiin että mitä mielipiteitä heillä on asioista. Ja kun on ensin kartoitettu asenteet ja mielipiteet niin pistettäisiin pieni kysely perään. Kysely jossa olisi kysytty ihan oikeita faktoja jotka ovat mallia väärin-oikein. (Kuten kuinka monta maahanmuuttajaa on jne.) Saataisiin selville mikä mielipide korreloi sen kanssa miten hyvin tämä aihe tunnetaan. Ja sitten äänestäisin sitä mielipidett jonka kannattajat tietäisivät asiaan liittyvät faktat virheettömämmin, paremmin ja laadukkaammin.

Pragmaattisesti

Ensimmäinen asia on se, että asia ja se millä asiaa ajetaan ovat hitusen eri asioita. Esimerkiksi Brexitin puolelle tunnuttiin menevän aika usein aika puhtaasti asenteella englanninkielinen nimittäisi sanalla bigotry. Minua ei kuitenkaan kiinnosta minkälaiset ihmiset ajavat mitäkin asiaa. Vaan onko asia perusteltu vai ei. (Tämä eroaa myös siitä että katsotaan pelkästään argumentteja joita Brexitin kannattajat yleensä esittävät. Ja kyllä. Suurin osa kansasta voivat olla paskiaisia ja väärässä. Siksi ääriliikkeet ovat vaarallisia ja meillä on ollut kommunistisia hirmuhallintoja, islamilaisia teokratioita ja fasistisia yhteiskuntia.)

Olen nähnyt että EU on brittejen kannalta siitä erikoinen että EU on aika paljolti kaupankäyntikeskeistä. (Keskustelussa tulee vastaan Shengen johon britannia ei ole kuulunut.) Ja tällä kohden minun on vaikeaa uskoa että EU kieltäytyisi hyvästä diilistä vain siksi että britannia ei ole mukana EU:ssa.

Toisaalta EU:sta eroamisen henkenä on se, että EU päättää asioista ilman Yhdistyneitä Kuningaskuntia. Ja koska se on suuri kauppakumppani jonka rajat kuitenkin möllöttävät hyvin lähellä, se itse asiassa voi tiukentaa kauppaehtoja. On selvää että jos jotain voidaan käyttää kaupankäynnissä vipuna, sitä myös käytetään. Tässä mielessä riskinä on se että vapautta kaipaavat britit jotka ovat kyllästyneitä olemaan "EU:n kumileimasimen alla" ovat pian tilanteessa jossa EU todellakin sanelee ulkomaankaupanasioista sen puolesta. Ja tavalla jossa on kyse kaupankäynnistä jossa ei saada apuja mistään yhteisöllisyydestä. Se on taloudellisesti vähän kuin joutuisi asioista ja hinnoista ja kilpailutavoista sanelevan kartellin ulkopuolelle.

Tässä mielessä voi tulla monellakin keskenään erilaisella tavalla mieleen "No taxation without representation" -iskulauseet Yhdysvaltain sisällissodasta. (Itse asiassa iskulauseessa on hauska sävy ; Silloin tyrannia määritettiin verotukseksi ilman edustusta, nykyisin konservatiiviset patriootit USA:ssa tahtuvat määrittää kaiken verotuksen orjuudeksi..)

EU on kuitenkin siitä hankala että sen kohdalla on helppoa nähdä maksut mutta vaikeampaa nähdä mitä siitä hyödytään. ; On luultavaa että ainakin EU;n pahoin puhutut standardit voivat vaikuttaa siihen mitä tuotteita saadaan markkinoille. Britit muuttuvat irralliseksi kauppa-alueeksi joten tästä voi seurata valikoimien pienenemistä kaupoissa. Koska marginaalisia tuotteita ei kannata tuoda lisämaksuilla alueelle. (Sen kuluttajamassa on yksinkertaisesti epäkiinnostavan pieni.) Toisaalta myytäviinkin tuotteisiin voi tulla muutoksia. Sillä jos jotkut aineet esimerkiksi pyykinpesussa tai elintarvikkeissa on EU:ssa kielletty se takaa että alueelle tulee vain tuotteita joissa näitä ei ole.

Brittejen kohdalla se joutuu siis (1) joko kirjoittamaan juuri näitä pahamaineisia standardeja paljolti uusiksi tai (2) joutuu sietämään sitä että markkinoilla jos jokin kemikaali ei ole kiellettyä niin sitä tungetaan mukaan heti jos siitä voidaan jotain hyötyä vaikka tuotantosäästöjen vuoksi.

Mutta oikeasti kyse on tietenkin ollut etiikasta.

Tosiasiassa Brexit on kuitenkin kulkenut etiikalla. Sellaisilla konsepteilla kuin suvereenius ja itsenäisyys. Nämä ovat mielenkiintoisia kysymyksiä. Etenkin kun huomioidaan kontekstit joissa sitä esitetään.

Kun Brexitistä puhuva britti puhuu termistä suvereenius (sovereignty), on hyvä miettiä mitä koko käsite tarkoittaa. On selvää että termi on sidottu yksilöiden sijasta kansallistunteeseen. Se kuitenkin liittyy samalla myös autonomisuuteen.

Yksilöiden autonomisuus liittyy paljon siihen miten paljon valtaa ja riippumattomuutta heillä on. Ja monessa suhteessa nämä ovat siitä mutkikas konsepti että mitä riippumattomampi ihminen on, sitä vähemmän hänellä usein on valtaa. Ja EU:n ja valtioiden kohdalla tilanne on hyvin helposti sama. Tässä mielessä valtioiden suvereenius (national sovreignty) ei ole niin hirvittävän paljon erilainen. ; Onkin selvää että teoriassa EU -asioihin voidaan vaikuttaa äänestämällä valtaan poliitikkoja joista osa lennähtää Brysseliin. Mutta kun kokonaisuudet suurenevat yksi kansalainen on yhä selvemmin yksi "ties kuinka monesta". Päätäntävalta asiaan pienenee tässä kohden huomattavasti. Toisaalta myös ne päätettävät asiat kasvavat vastaavasti ihan jo sillä että tehty päätös vaikuttaa useampiin ihmisiin. Näin ollen yhä enemmän valtaa jaetaan yhä monemmalle ihmiselle.

Jos puhutaan maasta, ei ole selvää että onko sen kansalaisilla valtaa asioihin. Tämä on erityisen vahvasti esillä autoritaarisissa valtionjohtotavoissa kuten vaikka monarkioissa tai teokratioissa. Demokratiassa tätä yritetään lähestyä sillä että byrokraattiseen valtakoneistoon liitetään äänestystelementtiä ainakin silloin tällöin. Kuitenin näissäkin tilanteissa aika moni on - mielestäni aika ymmärrettävästi - kokenut että heidän valtansa on pientä, mitätöntä ja merkityksetöntä. Jos ihminen voi antaa äänensä mutta jos äänestetty poliitikko ei esimerkiksi pidä vaalilupauksiaan, ei hän "saa mitä tilaa". Politiikassa mainostetaan ja tärkeintä on miltä asiat näyttävät kuin mitä ne ovat. Ja tämä uhkaa sitä että kansalaisilla ei ole suvereeniutta vaan valtio on se joka on suvereeni. Ja tässä mielessä EU olisi vain iso valtio.

Kysymys on siitä onko kansalaisella valtaa lakeihin ja julkisten varojen käyttämiseen. Ja mitä näillä laeilla saadaan. Ja miten haluttavia nämä asiat ovat kansalaisille. Toisin sanoen suvereenius on helposti sellainen että on katsottava miten valtio tai EU oikeuttaa sen että päätäntävalta asioihin pienenee. Sen on tarjottava tämän tilalle haluttavia hyötyjä. Ja näiden arvioiminen on se asia joka EU:ssa on vaikeaa.

On selvää että EU -liittoutuminen tuo kansalaisille lisää vaihtoehtoja hallita omaa elämäänsä ; Itse asiassa kun puhutaan EU:sta ja sen maahanmuuttopuolesta, tulee liian helposti mieleen islamilaiset maahanmuuttajat. Eikä se, että EU:n sisällä muuttaminen on jotain joka lisää valinnanvaihtoehtoja ja todennäköisesti myös työntekoon ja ansaitsemiseen liittyviä vaihtoehtoja. Nämä vaihtoehdot tarkoittavat että EU ei pelkästään sanele ja rajoita vaihtoehtoja. Toisaalta on selvää että kaikki nämä kansalaisille annetut muuttovalinnat vaikuttavat siihen valtaan ja suvereeniuteen joka on valtiolla kansalaisistaan irrallisena konseptina. Ja toisalta se kertoo että EU:lla on näihin asioihin suvereeniutta yli tämän valtion. (Toin tämän asian esille siksi että suvereenius ei ole pelkästään hierarkinen jossa on nollasummapelistä linjalla kansalainen-valtio-EU.) Brexitissä maahanmuutto onkin jotain johon maa sai lisää valtaa. Toki jos ja vain jos puhutaan maahanmuutosta EU:n sisäpuolella. Sillä jos puhutaan maahanmuutosta EU:n alueiden ulkopuolelta, niin niitä käsittelevät muut kansainväliset sopimukset. YK ja muut vastaavat tahot ovat tällöin enemmän niitä joista "pitäisi erota". (Ja se minkälaisia eettisyys-boikotteja tästä seuraa eivät välttämättä ole kovin ... haluttavia.)

Se, mitä agrologipuolella opin oli se että maatalouspolitiikka on muuttunut monta kertaa ja sen pääsääntönä näyttää olleen se, että EU on ollut sarja päätöksiä jotka ovat olleet melko hyvin perusteltuja ja joiden ongelmalliset seuraukset ovat olleet vaikeasti ennusttettavia ja siksi suuntaa on täytynyt korjata "kohti seuraavaa, erilaista katastrofia". (Tämänlainen negatiivinen mielenlaatu on tietenkin itselleni tyypillinen osa vähän kaikessa joten tämä tuskin on kovin vahva tuomio EU:lle. Jos en väännä jotain asiaa likaiseksi, se olisi ihme. Mielenkiintoista olisikin tietää ovatko nämä katastrofit pienempiä kuin ne vaihtoehtoiset.)

Onkin mielenkiintoista että Brexit voidaan nähdä demokraattisena. Mutta tämä näkökulma on kuitenkin aika helposti konfliktissa siinä mielessä että Brexitiä on puolustettu nimenomaan tavoilla jotka korostavat sitä miten maan sisällä olevilla ihmisillä olisi vähemmän valintoja elämässään. Henkenä on ollut se, että Brexitillä on ajettu nimenomaan valtion suvereeniutta ja tässä on helposti väheksytty sekä EU:ta kylmänä ja etäisenä kumileimasimena että yksilöiden autonomiaa. Kysymys on ollut halusta määrätä jotkut ei-kansalaisiksi tai kakkosluokan kansalaisiksi. (Ja tätä on ollut, riippumatta siitä ovatko Brexit -kannattajat yleensä tälläisiä tai oliko se oikea ratkaisu.)

Teema on hyvin sama täällä kotimaassa jossa sananvapautta ja poliittista korrektiutta vastustavat ihmiset puhuvat ensin demokratiasta ja seuraavaksi puhuvat siitä miten jokin väärää mielipidettä ja uskonvakaumusta tai poliittista linjamaa edustava ihminen edustaa puupäistä vapaamatkustusta joka vaarantaa maan ja yhteiset arvot.

Ymmärrän toki tämän "hajautuspolitiikan" siinä mielessä että olen itse suosinut Keskustapuoluetta. Tämä ei tietääkseni luo uskottavuutta tai ole meriitti oikein kenenkään silmissä. Ei etenkään kaikenmaailman #koulutuslupausten ja lesssukkapolitisoinnin jälkeen. Olen tehnyt tätä siksi että puolue on usein tavoitellut sitä että eri alueilla olisi hieman erilaisia käytäntöjä. Näin ollen siinä missä monet ovat esimerkiksi halunneet tehdä uskonnonvapaudesta ja vaikka uskonnon roolissa koulusta valtakunnallisia sääntöjä, on keskustapuolueella ollut esillä näkökulmia joissa korostetaan sitä mitä alueella ja koulussa noin yleensä ajatellaan asioista. Näin ollen vahvasti uskonnollisilla alueilla voisi todella olla luontevaa että "Kirkko on luontevasti läsnä" ties missä. Kun taas Etelä-Suomessa jossa monin paikoin lapsista alle puolet on kastettu tämä voisi olla hyvin omituista ja tilannetajutonta. (Suomessa on jo nyt alueita joilla alle puolet on kristittyjä ja tilastollisesti tilanne on koululaisten kohdalla mielenkiintoinen koska mitä nuoremmaksi mennään niin sitä useammin ollaan uskonnottomia.)

Tässä mielessä ymmärränkin että dominoinnin alueellistaminen voi ajaa yksilöiden etuja. Ei siksi että he saavat tässäkään prosessissa lisää päätäntävaltaa - yhteisissä asioissa moni asia on vähän kuin pastoraalinen tilaisuus koulussa, päätös siitä onko pappi läsnä ja jos on mitä hän saa sanoa ja montako virttä on tai ei ole uskonnonharjoittamista - päätetään yläpuolella eikä kansalaisilla ole suvereeniutta tähän asiaan. Vaan sitä kautta että tässä saadaan asioita joita useampi haluaa.

EU on tässä mielessä kuten valtio. Valtio pyytää veroja. Ja niin EU:stakin tulee maksuja. ; Kun puhutaan hallinnosta, säädöksistä ja yhteisistä varoista, on selvää että killingit tähän kaikkeen tulevat jostain. Ne tulevat yleensä ihmisiltä. Yleensä ihmisiltä jotka tienaavat rahaa ja omistavat jotain. (Toisaalta voidaan nähdä että työttömyyskorvauskin tulee siitä että köyhillä on väkivaltakortti käytössään. Kuten Tyrion Lannister on viisaudessaan meille vihjannut : On vaikeaa hallita miljoonia ihmisiä jotka haluavat tappaa sinut. Köyhä voi nälkäänsä tehdä kaikenlaista. Ja se että hän ei tee jotain voi olla aivan täysin jotain jota käsitellään ns. "säästönä". Tämä on täysin irrallaan siitä että teko voi olla myös armeliaisuutta, myötätuntoa ja hyvyyttä. Ja että näillä on monille kiistatta hyvin suuri arvo. Ja että he eivät tee näitä päätöksiä tämänlaiset puolet mielessään. Mutta minulle maailma on aina aika negatiivinen...) Tämä on selvästi pois näiden ihmisten suvereeniudesta itseään kohtaan.

Suvereenius ei toisaalta ole mikään hyve sinällään. Sitä toki käytetään usein kielessä kuin se olisi sellainen. Sitä pidetään haluttavana. Se on jopa kuin sana jonka mainitseminen olisi sinällään oikeutus. Kuitenkin valtion suvereenius on vähän kuin se että valtiolla on valtaa. Valta on tärkeää jos halutaan saada aikaan jotain. Mutta jotta valta olisi hyvää sen täytyisi johtaa hyviin asioihin. Valta voi olla myös pahaa. Voidaan nähdä että jos katsotaan valtiollista autonomiaa niin Stalinin diktatuurissa ongelmana oli juuri se, että maata ei kontrolloinut oikein mikään muu valtio tai sitä suurempi kokonaisuus. Maa ei myöskään kannattanut kansalaistensa suvereeniutta. Suvereeniuden kohteena oli ennen kaikkea valtiollinen suvereenius. Tämä sama on vahvemmin esillä teokratioissa joissa ei ole yhtä johtajaa jolla on suvereenius jota hän heijastaa myös maahan jota hallitsee. Teokratiassa uskonnollinen johtaja voi kuolla ja korvautua toisella. Sillä ideologia on suvereeni ja teokraattinen valtio on tämän tärkein toimintayksikkö, sellaisenaan sisäisesti ehyt ja ehdottoman suvereeni valtio.

Tässä mielessä on syytä tiedostaa että kun puhutaan valtioiden suvereeniudesta, ollaan hyvin usein teemoissa joita löytää Achilles Mbemben "Necropolitics":esta. Sen mukaan valtion suvereenius koskee käytännössä yhtä kysymystä. Sitä kenet saa tappaa, syrjäyttää marginaaliin, ajaa lainsuojattomaksi tai jättää heitteelle. Tässä tappaminen ei välttämättä tarkoita samaa kuin teloituspartiot - joskin joskus asiat ilmenevät juuri niiden kautta. Mukaan lasketaan myös se, että se saa myös jättää auttamatta. Tätä kautta valtion suvereenius voi tarkoittaa juuri sitä että kaupunki sulkee muurinsa maahan pyrkivän edessä ja antaa tämän kuolla nälkään tai janoon porttiensa ulkopuolelle. Tai sitä että se ei auta omia köyhiään vaan antaa näiden kerjätä ja häiritä omia kansalaisiaan. (Tilanne muistuttanee sitä miten Qarthin kaupunki suhtautuu maailmaan "Game of Thronesissa"...) Tai sitä että kerjääminen nähdään niin häiritseväksi että kerjäläiset teloitetaan, ajetaan kaupungin ulkopuolelle tai ajetaan jonnekin kivenkoloon kuolemaan. "The ultimate expression of sovereignty resides, to a large degree, in the power and capacity to dictate who may live and who must die." Tässä kysymys naamioidaan toki esimerkiksi turvallisuudeksi jossa ei olisi tämänlaista likaista puolta.

Mutta meille joillekin on ilmiselvää että kaikessa on tämä likainenkin puoli ja että sekin on syytä huomata ja tiedostaa ja teeskennellä että kysymys olisi vain ihan muista asioista. Oikein kukaan ei toki kannata turvallisuutta näiden negatiivisten puolien vuoksi. Eikä niitä "tarkoiteta" kun annetaan ääni jollekin. Mutta valitettavasti ihmiset eivät elä toisten päiden sisäisistä intentioista. Päätöksistä on seurauksia ja näiden seurausten kanssa sitä eletään. Politiikassa juuri näiden seurausten puoli on se joka korostuu, koska politiikka ei ole uskontoa joka sanoo miten ihannetilanteessa pitäisi elää vaan se on sitä likaista käytäntöä joka sanoo miten pitää tulla toimeen sen kanssa että elämme maailmassa jossa ihannetilanteesta poikkeaminen tuntuu olevan käytäntö. (Jopa sellaisella tasolla että se pakottaa kyseenalaistamaan ne jumalat joihin moni uskonto tuntuu viittaavan. Kyseenalaistamaan joko heidän hyvyytensä ja sen ovatko he seuraamisen arvoisia. Tai jopa näiden olemassaolon.)

Politiikka on käytännössä "yhteisistä asioista päättämistä" tavalla joka on käytännössä jonkinlaista soveltavaa etiikkaa rajallisella budjetilla.

Autonomiasta ja rehellisyydestä

Yksilöiden autonomisuus liitetään ennen kaikkea vapauteen ja riippumattomuuteen. Yleisesti ottaen autonomisuus ei kuitenkaan ole täysin sama kuin nämä. ; Autonomisuus on usein liitetty enemmänkin "itsen pitoon". Eli persoona on autonominen jos hänellä on (1) jonkinlaisia valinnan vaihtoehtoja (2) hänen valintansa ei tule olla manipuloinnin synnyttämää ja (3) hänen on jotenkin kyettävä luomaan ja ymmärtämään valintojen seurauksia ja muovata niistä oman itsen intentioiden mukaisia tavoitteita. ; Tästä lähestymistavasta seuraa esimerkiksi se, että ihminen voi olla vapaa mutta ei-autonominen ; Hänellä voi olla valintoja eikä kukaan manipuloi häntä, mutta hän on "syyntakeettomuuden tilassa".

Manipulointipuoli on kuitenkin kiinnostava. Sillä siihen voidaan laittaa kannanottoja avoimuudesta ja rehellisyydestä. ; Tässä mielessä autonomia ei ole vain sitä että edessä on valintoja ja joista voi itse valita. Vaan jotain sellaista jota Seneca on kuvannut seuraavalla tavalla ; "As to yourself, although you should live in such a way that you trust your own self with nothing which you could not entrust even to your own enemy, yet, since certain matters occur which convention keeps secret, you should share with a friend at least all your worries and reflections." Eli ihanteena olisi elää elämää joka on niin avointa että siitä voisi kertoa pahimmille vihamiehilleenkin. Kuitenkin monesti konventiot suosivat salailua. Ja siksi salailussa on kyse muustakin kuin siitä saako kukaan muu tietoja. Kysymys on myös siitä keiden kanssa jaetaan myös niitä vähemmän tunnettuja tietoja eli salaisuuksia.

Näkemys on siitä oleellinen että salailua tarvitaan usein sen vuoksi että se vähentää vaihtoehtoja. Jos asian kertominen vähentää valinnanvaihtoehtoja ja tuo vaikka kiristyksen tai muun vastaavan tilanteen luomaa manipulointia, salaisuuden kertominen voi poistaa autonomisuuden. Toisaalta jo se että on jotain salaisuuksia kertoo että ihmistä koskee jotain rajoitteita. Esimerkiksi sellaisia että hän voi valita salailun tai kertomisen välillä ja molemmista seuraa jotain. Näin ollen tarve salailuun kertoo siitä että joko ympäristö ei ole täysin ei-manipulatiivinen tai sitten ihminen ei kykene seisomaan omien tekojensa takana.

Molemmissa tapauksissa salailu kertoo jonkinlaisesta autonomisuuden puutteesta. Tämä on varmasti omalta osaltaan mukana siinä miksi moni ei halua että isoveli katsoo sähköposteja. Kyseessä ei ole pelkästään se, että henkilö pelkäisi pornokokoelmansa julkituloa tai että vain terroristillä olisi jotain salattavaa. Mutta kuitenkin on selvää että ideaalitilanteessa ja ideaalimaailmassa tilanne olisi juuri niin. Autonomisen ihmisen ei tarvitsisi pelätä valintojensa seurauksia. Hän itse ja muu yhteiskunta kykenisi elämään niiden kanssa...

Skientismin kontekstoinnista

Mitä kummaa täällä
oikein tapahtuu???

Minulle vinkattiin "Areiopagilla" olevasta Aku Visalan kirjoituksesta "Onko tiede arvoista vapaa saareke?" Sitä syytettiin pro-kreationismista. Areiopagilla on kieltämättä ollut joitain kirjoituksia jotka ovat kreationistisia tai ainakin kreationistimielisiä. (Luinkin kyseisen tekstin lähinnä koska olen niitä joilla on kenties tarpeeton kiinnostus johonkin niinkin nykyään marginaaliseen kuin kreationismi.) Minusta se on kuitenkin maltillinen - ja peräti vastaa jossain määrin omaa näkemystäni asioista. Itse asiassa voisin jopa sanoa että jos se on kreationistinen niin sitten minäkin olen kreationisti.

Ei ehdottomasti kreationismia.

Pidän Visalaa jopa anti-kreationistisena. Sillä hän kuluttaa aikaa jaotteluun jonka kiistäminen on modernin kreationismin ytimessä.

"Ensimmäisenä on erotettava tieteen arvovapaus sen tulosten arvoneutraalisuudesta:
(1) Tiede on arvovapaa (vastakohta arvosidonnainen) silloin, kun se ei ehdottomasti sitoudu yhteenkään maailmankatsomukseen.
(2) Tiede on arvoneutraali (vastakohta arvorelevantti) silloin, kun sen tulokset eivät ole relevantteja jonkin maailmankatsomuksen kannalta.
Tämä erottelu erittäin tärkeä pitää mielessä."

Kreationistien perussävynähän on se, että evoluutioteoria on heidän uskontoaan vastaan ja tämä johtuu evolutionismista. Kreationistipiireissä tieteen tietyt tulokset kertovat suoraan että tiede ei ole tasapuolinen ja reilu ja ota erilaisia maailmankatsomuksia huomioon. Visala juuri korostaa sitä että nämä ovat eri asia. Kreationisti tai kreationistimielinen tuskin menisi sanomaan että "On hyvinkin mahdollista, että tieteentekijät eivät ole tutkimuksessaan sitoutuneet mihinkään tiettyyn maailmankatsomukseen, mutta heidän tuloksensa ovat kuitenkin jonkin maailmankatsomuksellisen näkemyksen kannalta tuhoisia."

Olenko kuitenkin skientisti ja pulassa?

Olen itse pitänyt itseäni skientistinä par excellance. Olen Quinelainen joten en näe tarvetta erotella "tiedettä ja muuta relevanttia tietoa" erikseen. Jos se on osana tiedeverkkoa se on tietoa. Jos se on sen ulkopuolella, se ei ole kiinnostavaa. Tässä mielessä Visalan tekstin luulisi olevan minulle ongelmallinen. Siinähän sanotaan suoraan että "On monia hyviä syitä hylätä tieteisusko ja tieteen kaikkivoipaisuus". Se kritisoi vahvasti näkemystä jonka se määrittelee positivistiseksi. Ja sanoo "tieteen menetelmä ja sen tulokset ovat täysin riippumattomia maailmankatsomuksellisista tai muista perimmäistä todellisuutta koskevista oletuksista." Se korostaa maailmankuvallisuutta. "Positivistisen tieteen- ja tiedonkäsityksen mukaan maailmankatsomuksellisille oletuksille ei yksinkertaisesti ole osaa tieteessä. Tieteellinen tieto johdetaan havainnosta loogista päättelyä käyttäen. Näin saatu tieto on varmaa ja arvoneutraalia. Positivismin sortuminen tieteenkäsityksenä kuitenkin pakottaa meidät hylkäämään tämän näkemyksen, koska on käynyt selväksi, ettei tieto – ei edes tieteellinen tieto – ole mahdollista ilman ennakko-oletuksia ja maailmankatsomuksellisia oletuksia."

Mutta ei. Minulla ei ole mitään varsinaisia ongelmia tekstin kanssa. Syynä on se, miten asiat on määritelty. On hyvä katsoa Visalan luokitelmia. Hän määrittelee tilanteen tavalla joka kontekstoi asioita oleellisesti.

Visalan määritteet ja niiden konteksti.

"Tieteen arvovapauden ongelmaan on kolme perusvastausta ja niiden taustalla on eri käsityksiä tieteellisen toiminnan luonteesta:
(1) Positivismi: tieteen menetelmä ja sen tulokset ovat täysin riippumattomia maailmankatsomuksellisista tai muista perimmäistä todellisuutta koskevista oletuksista.
(2) Relativismi: tieteen menetelmät ja tulokset ovat täysin maailmankatsomuksellisten tai muiden perimmäistä todellisuutta koskevien oletusten sanelemia.
(3) Maltillinen realismi: maailmankatsomukselliset näkemyksemme vaikuttavat toisinaan enemmän ja toisinaan vähemmän tieteen menetelmiin ja tuloksiin mutta myös todellisuus vaikuttaa niihin."

Ainut moite joka minulla Visalalle on on se, että hän nimeää "maltillisen realismin" kuin se olisi terve kompromissi. Ja kirjoittaa siitä sanavalinnoin jotka tukevat asiaa. Toisaalta tämä lienee melko irerlevanttia siinä mielessä että näissä määrittein joita Visala jatkossa asiaa lähestyy minä itse edustan maltillista realismia. Enkä skientismiä. Syynä on se, että Visala määrittelee tieteen ja sen arvoperustat hyvin eri tavalla kuin mitä itse teen. Tätä kautta selviää että vaikka olenkin skientisti niin en ole positivisti.

"Tieteellisessä tutkimuksessa voidaan erottaa neljä vaihetta:
(1) ongelmanasetteluvaihe,

(2) tutkimuksen kehittämisen vaihe
(3) oikeuttamisen vaihe,

(4) soveltamisen vaihe."

Tässä vaiheessa on selvää että Visala ei käsittele tiedettä väitelausekokoelmana. Hän lähestyy sitä tieteen sosiologian kautta. Tätä vahvistaa teemoitus "Tiukan tieteen arvovapauden puolustajan – esimerkiksi juuri positivistin – mukaan tieteen arvovapaus ilmenee kaikilla neljällä osa-alueella. Tiede on maailmankatsomuksista riippumaton siinä, miten se asettaa ja muotoilee ongelmansa, menetelmissään, tulostensa perusteluissa ja soveltamisessa. Relativistin mukaan taas tiede on arvosidonnainen jokaisessa neljässä vaiheessa. Sen sijaan maltillisen realismin mukaan tieteen tulisi olla arvosidonnaista vaiheissa (1), (2) ja (4) mutta arvovapaata vaiheessa (3)."

Erot ovatkin siinä että määrittelemme Visalan kanssa tieteen hyvin eri tavalla. Visala näkee ns. että "science is what scientist's do". Minä taas näen että tiede on se lopputulos joka näkyy niissä tutkimuspapereissa ja jotka muodostavat yhteennivoutuneita teoriaryppäitä ja "käsiteyhteistyötä". Olen itse lisännyt omaan tieteenfilosofistooni myös kohdan jota Visala ei käsittele. Eli hypoteesinmuodostuksen. Joka voi olla minusta aivan niin maailmankuvalista kuin lystää.

Siksi minä en koe että minulla olisi tarpeen irtautua "skientismistä" vaikka olenkin ehdottomasti sitä mieltä että politiikalla on vaikutusta siihen mitä tutkitaan. Ja pidän esimerkiksi uskottavana sitä että arvo-arvostuskysymykset ja vastaavat ovat toimineet esimerkiksi niin, että "Viime vuosikymmenen aikana terrorismin tutkimukseen on suunnattu erittäin paljon rahaa eri ihmis- ja yhteiskuntatieteiden sekä käyttäytymistieteiden aloilla. Yhteiskunnallinen ja poliittinen kiinnostus ilmiötä kohtaan on synnyttänyt paineen saada asiasta lisää tietoa. Tämä puolestaan on kanavoinut rahaa tutkimukseen ja saanut monet tutkijat suuntaamaan tutkimustaan tähän suuntaan."
1: Ja ymmärrän että tämä on hyvin määritelmäkysymys siinä mielessä että voisin hämmentää pataa ottamalla esiin Ilkka Niiniluodon ajatuksen tieteen autonomisuudesta. Hänestä tiedeyhteisö sisäisesti määrää tieteestä. Ja tällöin tiedemiesten sisäinen maailmankuvallinen kähinä voisi olla tiedettä mutta sen ulkopuolelta tuleva poliittinen paine olisi yritystä ajaa ei-tiedettä tieteeseen vaikka eroja näiden kahden välillä on vähän.

Olen "metodisti" joten ne arvoasiat eivät ole "kiinnostavia". Kiinnitän huomiota vain siihen onko terrorismitutkimuksessa saadut tulokset tietoa vai eivät. Arvoasiat voivat vaikuttaa paljonkin siihen miltä alueilta saadaan tietoa mutta tämä ei mitenkään uhkaa minun määritteissäni tieteen ei-maailmankuvallisuutta.
1: Jossain määrin asenteeni vertautuu wikipediassa olevaan "eventualismin" henkeen. Siis siihen jossa uskotaan että lopulta, kenties äärettömän ajan päästä, wikipedian kaikki artikkelit ovat riittävän hyviä ja kaikki relevantit aiheet on käsitelty. Tosin sillä erolla että minä en toki luota wikipedian erehtymättömyyteen tai edes laatusuuntautuneisuuteen. Koska sen menetelmäistö ei ole tieteen menetelmäistö. Mutta noin muutoin...

Tämä Visalan teksti on tavallaan näppärä tiivistys.

Minua on viimeksi tällä viikolla moitittu. Skientismiä pidetään lapsellisena. Jonain jota "vain maisterit tai sen alle" voivat ottaa vakavasti. Syynä tähän on usein se, että skientismiä on määritelty nimenomaan positivismin hengen kautta ja siten että tiede on määritelty sosiologisen tiedekäsityksen kautta.

Itse olen kuitenkin lähestynyt asiaa siten että
1: Tiedon määritelmä ja siihen asetettavat vaatimukset on asetettu nöyremmiksi. Moitin toistuvasti loogista positivismia hybriksestä ja eräs toistuvin vinoiluni onkin se, että skientismin kritiikissä määritteet ovat rajattu toisen maailmansodan jälkeiseen aikaan - aikaan jolloin kritiikki on kenties ollut osuvaa, mutta josta pitää nykyaikana jo osata siirtyä eteenpäin. Tieto ei ole erehtymättömyyttä tai sitä että epistemologia taianomaisesti muuttaa ontologian täysin a priorisesta tiedosta täysin a posterioriseksi tiedoksi. Joka onnistuu Quinen tapaan siten että relevantti tieto ei ole täysin analyyttistä eikä täysin synteettistä tietoa vaan oikeasti jotain tältä väliltä. Minusta on yksinkertaisesti turhanpäiväistä edes puhua mistään tätä "ontologisemmasta ja varmemmasta tiedosta". Tämä nöyrä tietokäsitys ymmärrettävästi koetaan usein arroganssina jossa luotetaan tiedon erehtymättömyyteen. Koska tämä itse tiedon laimentaminen tekee "tämän hetken tiedosta" jotain josta voidaan puhua montaa kertaluokkaa vapaammin ilman filosofisia ongelmia.
2: Maltillisen realismin sijaan puhuisin mieluummin malliriippuvaisesta realismista. Jossa on sellainen jännittävä maku, että siinä irtaudutaan lopullisesta tiedosta ja tunnustetaan että tiede on lähinnä inhimillistä tietoa. Tiede tutkii pragmatistien phaneronia. Ja tosiasiassa ihminen ei voi irtautua itsestään ja mennä varmistamaan mitään tämän korkeampaa tietoa. Jo tälläisen haikailu on pömpöösiä ja naurettavaa. (Jos saat viestin kaikkitietävältä Jumalalta niin viesti on kuitenkin samassa tasossa kuin moni muukin. Tämän saadun viestiin luottaminen ja sen lähteen arvointi erehtymättömäksi ja Jumalaksi on kuitenkin ihmisarvio.) Saati sellaisen asettaminen vaatimukseksi muille. Mallirippuvaisessa realismissa on kysymys phaneronin mallintamisesta. Joka tarkoittaa sitä että jos sitä ei saa osaksi empiiristä tiedemaailmaa niin voivoi. Käsitteet kontekstoidaan toisiin käsitteisiin ja käsite joka hyödyttää muita teorioita ja tutkimusohjelmia on tarpeellinen ja muut ovat heikompia, sellaisia jotka kannattaa Duhemin-Quinen teesin mukaan ampua pois.

Prosessissa käy sitten siitä erikoisesti, että suhtautuminen tieteensosiologiaan muuttuu monien mielestä epäintuitiiviseksi. Siinä missä Visala ottaa tiedemiesten käyttäytymisen ytimeen ja kertoo että se on tiedettä, niin minun quinelaiseen tiedeverkkoonkin se voidaan ottaa. Se on kuitenkin enemmänkin tiedon lähde ja tutkittava asia kuin tiede itse. Hieman kuten tiiliskivi joka itsessään ei ole tiedettä, mutta jonka ominaisuuksia voidaan tarkastella ja saada prosessissa tietoa.

Siksi pidän itseäni yhä skientistinä.

Ja teen tämän juuri siksi että Visala pitää sosiaalista puolta minua oleellisempana ja kiinnostavampana ja määritelmällisempänä osana tiedettä. Arvosidonnaisuudet vaikuttavat siihen että mitä osioita pidetään tieteen ytimessä ja mitä ei. Jos se on Quinen "tiedeverkon" ulkopuolella, se ei minua kiinnosta "tieteenä" vaan jonain muuna.

Uskallan itse asiassa jopa väittää että jos minua haukkuu naurettavaksi vain siksi että olen skientisti, se johtuu siitä että kriitikolla on eri tavalla määritelty (a) tiedon ja (b) tieteen määritelmä kuin minulla. Olinpa sitten koulutukseltani "vain maisteri tai alle" tai en. (No, olenhan minä.)

Skientisti on lähtökohtaisesti naurettava samalla tavalla kuin Visala on kreationisti. Vain hyvin tarkasti, ajassa jälkeen jääneesti ja "muutenkin kummallisesti" määriteltyjen käsitteiden kautta. (Visala on varmasti kreationisti hyvin omituisilla kreationismin määritteillä. Juuri kukaan tuskin pitää näitä kreationismin määritteitä kovin osuvina, kuvaavina tai relevantteina kuvaamaan ihmisten parissa pyörivää ideologiailmiötä jonka selittämiseen ja kuvaamiseen "kreationismi" -sanaa on yleensä tarvittu.)

Eutanasiaa masennukseen

Iltalehdessä oli uutisoitu siitä miten 24 -vuotiaalle masennuspotilaalle on myönnetty eutanasia. "Laura kertoo belgialaismedialle kärsineensä koko elämänsä ajan itsetuhoisista ajatuksista. Masennuksen lisäksi naisella ei ole muita sairauksia, jotka olisivat eteneviä tai hengenvaarallisia. Laura on ollut hoidettavana psykiatrisessa laitoksessa 21-vuotiaasta saakka ja hän kertoo yrittäneensä aiemmin useita kertoja itsemurhaa." Uutinen on otsikoitu masennuksen kautta.

Tämä otsikointivalinta on kiinnostava. Sillä moni eutanasiaa kannattava kannattaa sitä vain somaattisiin sairauksiin. Eli fyysinen syy on se jolla saa eutanasian. Tämä on hyvin mielenkiintoinen jaottelu. Se vihjaa siihen suuntaan että mielenterveyspotilaita ei nähdä täsyinä päätäntävaltaisina ihmisinä. Eli siinä missä joku syöpä riuduttaa ruumista, eikä siksi koske ihmisen vapaaseen tahtoon tai itsemääräämisoikeuteen, mielenterveysongelma iskee mieleen eikä päätöstä tekevä ihminen ikään kuin ole oma itsensä. Tai ei ole muutoin päätäntävaltainen vaan vertautuu lapseen jolla on huoltaja joka päättää hänen puolestaan.

Tämä tematiikka itse asiassa kattaa kaiken eutanasiakeskustelun. Myös ei-masentuneiden itsemurhan.

Ossi Ojutkangas otti tämän mainitun eutanasiatapauksen käsittelyyn. Hän näkee eutanasian
1: Medikalisaationa joka on paradoksaalisessa suhteessa medikalisaatioon koska sitä tarvitaan kun lääketiede on epäonnistunut; "On erikoista, että eutanasia ikään kun "ratkaisee" masennuksen, vaikka aivan yhtä hyvin voitaisiin tulkita asia niin, että siihen turvautuminen on osoitus lääketieteen totaalisesta epäonnistumisesta kyseisen potilaan tapauksessa." Tämä on itse asiassa mielenkiintoinen kysymys. Se tosin vaatii epäonnistumisen määritelmän. Eutanasia on teknisesti ottaen jotain joka toimii. Kun ihminen juo aineen, hän kuolee ja kärsimykset päättyvät. Kysymys on siitä että onko kuoleminen epäonnistuminen? Tämä kysymys on oleellinen koska monien vaivojen hoidossa voidaan joutua vaihtamaan lääkitystä. Esimerkiksi jos vanhat antibiootit eivät ole toimineet, niin tehdään erityisiä uusia toimenpiteitä sairaalabakteerin vuoksi. Eikä tämä ole medikalisaation epäonnistuminen koska keinoja on jäljellä. Paradoksi onnistuu siis olettamalla eutanasiatilanne epäonnistumiseksi ja kuolema pahaksi epäonnistumiseksi. Valitettavasti tämä kuolemavastenmielisyys on enemmän sitä mitä pitäisi perustella jos eutanasiaa haluaa vastustaa. Tässä enemmänkin oletetaan niitä peruskysymyksiä joista pitäisi argumentoida.
2: Hän näkee sen yhteiskunnallisena luokitteluna jossa kansalaisia jaotellaan toivottaviin ja eitoivottaviin; "se johtaa ihmisten jakamiseen niihin joita rohkaistaan jatkamaan elämää ja niihin joita kannustetaan kuolemaan. Kumpaan ryhmään veikkaat vammaisten ja varsinkin kehitysvammaisten päätyvän?" Huoli on jossain määrin aiheellinen. Teoriassa esimerkiksi vanhukset ja vammaiset voivat joutua tämänlaiseen tilanteeseen. Nuori masennuspotilas kuitenkin demonstroi tätä tilaa mahdollisimman huonosti. (Ja muutenkin tämä tilanne vaatii enemmän tarkkailua, raportointia, valvontaa ja eutanasian suoritusprosessiin puuttumista kuin eutanasian täyskieltoa.) Nuori ja terve hyvä veronmaksaja suorastaan väkisinkannustetaan elämiseen. (Believe me, I know that one.) Masennuspotilaita otetaan haltuun ja vahditaan että he eivät voisi tehdä itsemurhaa. Tätä illusionaarista optimismihötöä kuunneltuaan lähinnä taatusti haluaa ampua itsensä. (Ja sen ei-faktoihin-sidottua toiveikasta optimismihötöä hönkivän kahdesti.) Itse asiassa nuori, nainen ja masennuspotilas on herättänyt kohua juuri sen takia että yleisten arvojen kannalta hän on niitä ihmisiä joita hyvinkin vahvasti kannusteaan elämään. Paheksunta on tässä kulmassa erikoista.
3: Ojutkangas liittää asian "utilitarismiin" "Kiinnostavaa tässä on se, että eutanasia esitetään ikään kuin ratkaisuna henkilön masennukseen, viimeisenä "lääkkeenä" joka ratkaisee ongelman – kärsimyksen. Mielestäni tämä on osoitus siitä kuinka länsimaat muuttuvat yhä enemmän utilitaristiseen suuntaan. Utilitarismissa keskitytään kärsimyksen vähentämiseen ja nautinnon maksimointiin." (Oikeasti tuo on hedonismia eikä utilitarismia. Utilitarismissa haetaan maksimaalista hyötyä. Ja tämä hyöty voi olla lähes mitä tahansa. Kommenteissa Ojutkangas korostaa että hän tarkoittaa Peter Singerin utilitarismia. Joten asia saa mennä, sillä tässä partikulaarissa utilitarismin kulmassa hedonistiset arvot ovat ne joita tavoitellaan.) Utilitarismissa teemana on yleinen hyöty tai maksimaalisen nautinnon tavoittelu. Utilitarismissa vähemmistö voidaan uhrata yleisen hyvän edessä.

Kaikkia Ojutkankaan mainittuja kulmia voidaan kuvata objektisoiviksi. Eutanasiaa tekevä ihminen ei ikään kuin itse tee eutanasiaa. Hän on kohde jollekin. Ihminen ei siis itse halua tehdä itsemurhaa avustetusti vaan hänet on ajettu siihen ("...vuosien sairaalahoito laitostuttaa kenet tahansa. Noissa olosuhteissa voi totisesti kuolema alkaa näyttämään houkuttelevalta vaihtoehdolta.") Tämä vaatii sitä että eutanasiaa haluavan tai sellaista tekevän autonomisuus kiistetään käytännössä täysin. He ovat vain kohteita. Eivät toimijoita. Jos he haluavat jotain tämä halu on illuusio. Tai sitten esimerkiksi masennus on vienyt itsemääräämisoikeuden ja halu on irrelevantti koska mielenterveyspotilas on ikään kuin jonkun muun holhouksen alla.

On kiinnostavaa miten Ojutkangas hieman pahastui kun mainitsin itsemääräämisoikeudesta. Hän sanoi että hän ei ottanut sitä esille. Tämä oli tietenkin kategorinen argumentin mitätöintiyritys. Mutta se nostaa esiin nimen omaan sen filosofisen teeman että miksi hän ei ole puhunut itsemääräämisoikeuden menettämisestä. Ja miksi tällä ei ole väliä. Kysymyksen siitä miksi eutanasiaa hakevan itsemääräämisoikeus ei ole relevantti kysymys.

Eutanasiakysymys on ytimeltään kysymys siitä onko eutanasian tekijä autonominen vai ei.

Kirjoitin aikaisemmin itsemurhan filosofiasta huomion. Se oli oikeastaan aika yksinkertainen. Itsemurhaa vastustavat argumentit ovat anti-individualistisia. Individualistista itsemurhan vastustusta ei voida tehdä. Tämä tarkoittaa käytännössä sitä että jokainen itsemurhaa vastustava argumentti tekee oletuksia siitä että individualismi on tässä kohden väärä lähestymistapa. Jos siitä ei puhu ääneen, se on piilo-oletus.

Eutanasian kohdalla kyseessä ei ole individualismi vaan itsemääräämisoikeuden kieltäminen. Eutanasiaa vastustavat argumentit objektisoivat eutanasian kohteen passiiviseksi kohteeksi jota säälitään. Tämä on sen piilo-oletus. Itsemääräämisoikeudesta on siksi joko puhuttava tai sitten se on vaiettu hävettävä tosiasia jota ei haluta ottaa esille. Sillä heti jos eutanasian kohteen näkee omaa tahtoaan toteuttavana toimijana - eikä jonain tahdottomana ja avuttomana yhteiskunnan eugeniikkaprosessin kohteena - kaikki tietämäni eutanasiaa vastustavat argumentit katoavat kuin savuna ilmaan.

Eutanasiaa ei voi vastustaa ilman että vaatii että itsetuhoiselta otetaan itsemääräämisoikeus pois. Eutanasiaa vastustaessa käytännössä kategorisesti muutetaan eutanasiaa tekeviä ilman ainuttakaan poikkeusta manipuloiduiksi uhreiksi joilla ei ole edes yhtä prosenttia vapaata tahtoa. Eutanasian tekijästä tehdään näin vain objekti jolle tapahtuu jotain yhteiskunnallisia virtaumia ja johon voidaan kohdistaa sääliä. (Sitä mitä kunnon keskiluokkainen mamma tekee kun haluaa kokea ylemmyydentunnetta, sellaista joka on sallittua ja jopa ihannoitua.) Tällä näkökulmalla eutanasiasta saa toki vastenmielisen. Onko sen ihmiskuva sitten faktuaalinen ja todenmukainen? Jos vastustaa eutanasiaa kovinkaan vahvasti, niin sen täytyy olla todenmukainen. Itse pidän sitä hyvin epäuskottavana.

Siksi onkin hieman ironista että Ojutkangas yrittää mekanisoida eutanasian ihmiskohtelun korostamalla että medikalisaatio jotenkin objektisoi kohteensa. Sillä voidakseen määrätä että tuo masennuspotilas ei voi aidosti haluta tehdä itsemurhaa - mikä on aika hyvin tehty jos tapaukseen on tutustuttu vain jonkun lehtiartikkelin kautta - hän joutuu itse objektisoimaan ja olettamaan että eutanasiaa haluava ei tosiasiassa enää ole ihminen vaan on jotenkin menettänyt vapaan tahtonsa "laitostumiseen" tai muuhun vastaavaan.

Rahallinen autonomia ja oikeustaju

Kirjoitin aiemmin wappulehtien sukupuoliskandaalista. Tällöin moitin sitä että keskustelu oli jumiutunut siihen kenen alaisuudessa wappulehtiä julkaisevat tahot ovat tai eivät ole. "Unilaakson turinoissa" esitetään tapa jossa tämä näkemys olisi relevantti. "Yhdistymisvapaus ei ole siis ilmeisesti ole ongelma. On ok, jos joku haluaa perustaa vain miehiä jäsenikseen ottavan salaseuran. Mutta se ei ole ok, jos tällä on kytköksiä valtaan. Mutta mitä valtaa nämä kaksi herrakerhoa, Sitsimiesliitto ja Luolamiehet, oikeastaan käyttävät? He julkaisevat kahta vappulehteä Äpyä ja Julkkua, jotka ovat ilmeisesti maineikkaita Otaniemen teekkareiden keskuudessa. Kerhot tienaavat lehden myymisellä rahaa, jota käyttävät rahoittaakseen omaa toimintaansa yliopistolla. Missä on ongelma? He käyttävät itse tienattuja rahojaan itse valitsemiinsa projekteihin. Kritiikissä olisi perää, jos kyseessä olisi ylioppilaskunta tai siltä rahoitusta saava kerho."

Tässä luodaan hieman samantapainen paradoksi kuin George Carlinilla jonka kanta prostituutioon on "seksi on laillista, myyminen on laillista, seksin myyminen on laitonta". Ja sellaisena on ymmärrettävä että keskustelu keskittyy siihen kenellä on ikään kuin valtaa määrittää toisen tahon tekeminen. Ja tässä mielessä kommentti on validi. Jos kokoontumisoikeus on, ja lupa myydä kerhotuotteita on, niin eihän se kokoontuman myymä kerhotuote laitonta voi olla. Etenkään kun käsittelemämme kerhot eivät valmista mitään laitonta kuten huumeita.

Valtakysymys on kuitenkin hieman eri asia kuin oikeudenmukaisuuskysymys.

On selvää että Äpy ja Julkku ovat instituutiota ja symboleita. Rahaa niiden ympärillä ei pyöri. Mutta valitettavasti ihmisiä pyöritetään niinkin naurettavilla asioilla kuin symboleilla. Milan Kunderan tapaan voisi vinoilla siitä että "Kypsyyden merkki: kyky vastustaa symboleita. Mutta ihmiskunta sen kuin nuortuu nuortumistaan." Ihanteen ja käytännön välinen kuilu on tässä valtava. Ja nähdäkseni jos tätä kuilua ei näe ja tunnusta ja huomioi ei minun silmissäni edusta minkäänlaatuista viisautta.

Itse näen että oikeudenmukaisuuskysymys on katsottava nimenomaan muuten kuin siten että kenellä on valta kontrolloida. On toki selvää että jos esimerkiksi minä maksan kirkollisveroa, niin sen pitäisi tarkoittaa sitä että minulla on jotain valtaa siihen miten näitä rahoja käytetään. (Toki valtio verottaa ja kuluttaa rahaa kaikkeen sellaiseen mistä ei pidä, mutta edes teoriassa pitäisi yrittää vaikka äänestystuloksien kautta katsoa että olisiko uudessa ilmapiirissä syytä muuttaa joitain asioita joihin tätä veroa sitten laitetaan. Kirkon verotus kuuntelee ei-kirkon-jäsentä-mutta-kuitenkin-yhteisöveroa-maksavaa nollan verran.) Eli jos wappulehden tekijät ottaisivat rahaa olisi heillä jonkinlainen velvollisuus taipua rahanantajien tahtoon.

Mutta nähdäkseni tässä on tausta-asenteena turhan kalvinistinen henki. Joka ilmenee yleensä "moraalisuuteen pakottamisena". Tämä ei yllätä koska kalvinistit teologiansa vuoksi väheksyvät vapaan tahdon merkitystä valinnoissa. "Unilaakson turinat" taas on lähellä sitä että moraali on käytännössä vallan luoma illuusio. Moni pitää tätä nihilistisenä jolloin oikeudenmukaisuudesta ei edes pitäisi voida puhua. Mutta tässä on kuitenkin aste-ero. Heikkoutena tosin on että vallasta tulee helposti samaa kuin oikeus.

Minä taas näen asian enemmän eksistentiaalisen ja/tai Kantilaisen etiikan kautta. Elli niin että vasta jos valinta on vapaa voidaan puhua kunnollisesta vastuusta. On ikään kuin vapautta joka on lapsenomaista ja vastuutonta. Joku toinen määrää mitä teet, saat leikkiä irrelevanteiksi nähtyjen asioiden kanssa eikä sinulla ole vastuuta seurauksista. Ja sitten on sellaista jossa sinulla on kyky valita erilaisia toimintamalleja ja sitten sinut myös tuomitaan näiden tehtyjen valintojen kautta. Siksi Sitsimiesten ja Luolamiesten tuomitseminen on mahdollista minun silmissäni jos ja vain jos he ovat autonomisia. Kun he ihan itse saavat päättää mitä tekevät, ja sitten päättävät sukupuolisegregaatiosta niin tämä valinta nimenomaan kertoo näistä kerhoista ja niiden jäsenistä. Jolloin he ovat valintansa tehneet ja sitten heidät voidaan tuomita.

Lisäksi on toki innostavaa miettiä asiaa sitäkin kautta että boikotti ja valittaminen ovat sananvapauden keinoja joissa ei hallita autonomian poistamisella. Sävy on enemmänkin se, että boikotoimalla ei makseta rahaa noille tahoille ja valittamalla kerrotaan miksi tätä rahaa ei tule. Miksi feministin pitäisi käyttää omia rahojaan luolamieskerhon rahoittamiseen ostamalla heidän tuotteensa? Ei miksikään. Se muuttaako rahahanojen sulkeminen toimintaa on sitten wappulehtien tekijöiden oma valinta. Teoriassa vaikka asia menisi niin pitkälle että jos vaihtoehtoina on konkurssi ja toiminnanmuutos, on sekin valinta. Minusta ei sen sijaan pidä jotenkin valloittaa näitä lehtien tekijöitä siten että heidät pakotettaisiin jonkun hierarkiassa ylemmän kontrolliin. Autonomisen etiikan tasolla saman tien voitaisiin ottaa itselle epätäydellinen ja tyhmä Jumala toteltavaksi. Siksi minusta on tarpeen tuomita toimintaa mutta ei pakottaa heitä muuttamaan tapojaan. Sillä kyseessä ei ole rikos tai väkivallanteko. Jos Sitsiluolamiehet kourisivat naisten tissejä ja raiskaisivat teekkarinaisia asia olisi tietenkin toinen. Nyt toiminta on kuitenkin lähinnä "epäonnistunut esteettisyystesti". Sellaista voi tehdä omilla rahoillaan kunhan ei vaadi ihmisiä ostamaan eikä sitten ihmettele jos joku nurisee. Nurina on vain ilmaisua. Ja se kiinnostaa vain niitä jotka ovat kiinnostuneita toisten mielipiteistä ja välittävät niistä.

Tutkimusetiikasta ja siitä miten arkijärjen hyvyydellä on aika vähän asian kanssa tekemistä

Ei liene epäselvää mikä on mielipiteeni herrasta nimeltä Tapio Puolimatka. Varmennukseksi kerron että se on suunnilleen hikipedian miestä koskevan artikkelin mielipide. (Jos ei muusta syystä niin siitä että minulla on ollut paljon tekemistä tuon hikipedian tekstin kirjoittamisen kanssa.) Hän on näennäisen sananvapauden kannattaja, mutta on toimiltaan yleensä juuri niitä jesuiitta-asenteeseen liitettäviä "päämäärä oikeuttaa keinot" -ihmisiä. Mies on kamala stereotyyppi joka peittää kamaluuttaan stereotyyppisesti, käyttämällä retoriikkaa jossa veriruskea pestään vitivalkoiseksi. (Kunhan kyse on uskovaisten maineenpuhdistuksesta eikä evolutionistien mustamaalaamisesta johon hän on demonstroitusti hyvinkin halukas, valmis ja kykenevä.)

Tapio Puolimatka onkin saanut viime aikoina näkyvyyttä. Juha Leinivaara on kirjoittanut blogiinsa hyvän kuvauksen siitä miten hänen asiantuntijalausuntonsa on herättänyt vastineita ja villeyttä. Puolimatkaa on syytetty ylimalkaisesta lähteiden käyttämisestä ja monesta muusta vakavasta. Tämä ei ole Puolimatkan populaareja ei-tiedemaailmalle kohdistettuja kirjoja lukeneelle yllättävää. Se on päin vastoin odotettavaa.

Asia on nyt sitten edennyt, jonkinlaiseen päätökseen. YLE uutisoi asiasta erikoisesti. Se ilmoitti että "Esiselvityksen mukaan Puolimatkan antaman lausunnon lähteiden käyttöä ei ole tarvetta selvittää tarkemmin." Se on uutisena suunnilleen sama kuin jos jonkin rikoksen kohdalla esitettäisiin että poliisi on saanut esitutkinnan valmiiksi. Informaatioarvoa tällä tiedotteella on melko vähän. Onneksi muualla on tarkempaa tietoa asiasta. Esimerkiksi jyväskylän yliopiston rehtori Matti Mannisen päätöksestä voidaan huomata että molempia osapuolia on kuultu ja tästä on päästy johtopäätökseen, päätökseen siitä että Puolimatka ei ole rikkonut tutkimusetiikkaa.

Nyt moni on nähnyt tämän vapautuksen tarkoittavan samaa kuin se, että Puolimatkan tulos olisi hyvää perustelua. Ajatus on hieman erikoinen, sillä syytös koski tutkimusetiikkaa. Siitä mitä tämä tarkoittaa on itse asiassa sanottu jopa niissä Puolimatkaa syyttävissä teksteissä, kuten vaikka Mattssonin tekstissä ""Huonon tieteen" tekeminen ei sinänsä ole mikään ongelma ja tiedeyhteisöön kuuluu sellaisen kritiikki ja keskustelu siitä, mikä on huonoa tiedettä ja mikä hyvää. Tälläinen aito keskustelu tutkimusten lähtökohdista, johtopäätöksistä, yleistettävyydestä ja muista vastaavista kuuluu olennaisesti tieteen olemukseen." Eli toisin sanoen kysymys oli enemmänkin siitä että oliko Puolimatka käyttänyt lähteitään oikein. Eli ovatko hänen käyttämänsä lähteet sisältäneet sitä mitä hän väittää niiden sisältävän.

Jyväskylän yliopiston tiedotteen disclaimerit luonnollisesti oikein alleviivaavat tätä. Niiden kirjoittajalla on selvästi ollut jokin erityinen syy painottaa tätä seikkaa. Disclaimer siitä mitä tutkimusetiikan rikkominen ja rikkomattomuus on tässä ydinteesinä. "Koska tutkintapyynnön kohteena ei ole ollut ns. normaali tieteellisessä toiminnassa syntynyt julkaisu vaan eduskunnalle annettu asiantuntijalausunto, rehtorin mukaan esimerkiksi lähdeviittausten lukumäärälle tai niiden käytölle ei voida asettaa yksiselitteisiä vaatimuksia. Mikäli kuitenkin asiantuntijalausunnossa käytetään tieteellisiä lähdeviittauksia, tulee niiden olla hyvän tieteellisen käytännön mukaisia. Esimerkiksi lähdeviitteen sisältämiä havaintoja ei saa esittää siten, että havaintoihin perustuva tulos vääristyy. Rehtori toteaa myös, ettei asiantuntijalausunnoille ja tieteellisille julkaisuille voida asettaa samanlaisia vaatimuksia myöskään siitä syystä, että asiantuntijalausunnon laatimiselle on annettu usein lyhyehkö määräaika." Syynä on varmasti se, että Puolimatkalla on lähteiden seassa varsin ... no, ideologisia ... lähteitä.

Itselläni Puolimatkan pelastumisen kohdalla huomio keskittyi kuitenkin erikoiseen detaljiin.

Tutkimuksista -blogi on tehnyt varsin mielenkiintoisen huomion eräästä Puolimatkan käyttämästä lähteestä. Aiheena on Rydenfeltin esittämä kritiikki. (Kritiikki, jota en itse ole pitänyt yhtä kiinnostavana kuin Mattssonin.) Siinä on kuitenkin varsin mielenkiintoinen yksityiskohta eräästä lähteestä. Erään lähteen kohdalla Puolimatka ei ole ottanut erästä kohtaa esille. "Tuo teksti löytyy nyt viitatun artikkelin yhteydestä artikkelin julkaisseen lehden Internet-sivuilta, mutta se ei ole osa varsinaista artikkelia, vaan erillisenä sivuna julkaistu artikkelin yhteyteen kirjoitettu kannanotto. Artikkelin sähköiseen PDF-versioon on sen alkuun jälkikäteen lisätty ylimääräinen sivu, jossa artikkelin yksi kirjoittaja (alkuperäisessä artikkelissa kirjoittajia oli kolme) ja lehden toimituskunnan edustaja menneessä aikamuodossa informoivat ne sanat, joita Rydenfelt väittää artikkelissa todetuiksi" ... "Jälkikäteiset lisäykset artikkeleihin ovat varsin harvinaisia, ja varsinkin sellaiset, joissa allekirjoittajana on vain osa alkuperäisistä kirjoittajista. Etiikka.fi -sivun kirjoitusta lukeva ei osaa arvata, että taustalla on artikkelin jälkikäteen tehty lisäys, sillä Rydenfelt antaa lukijalle kuvan, että tuo teksti olisi poimittu alkuperäisestä artikkelista." On aivan oikeasti mahdollista että Puolimatka ei ole lukenut täydennyksiä. Siksi onkin tavallaan epäreilua että näitä lisäyksiä ylipäätään tehdään jo julkaistuihin tutkimusartikkeleihin. (Tarvetta tähän varmasti on sitä kautta että tutkimuksista helposti tehdään aseita ties missä maailmankuvasodassa.)

Rehtorin selvitystä lukiessa on selvää että puolustus on se, että Puolimatka käyttää näitä kolmea lähdettä siten, ettei niistä voida päätellä jotain samaa sukupuolta olevien parien ja heteroparien eroista vanhempina. (Siinä enemmän korostettiin heteroparien pysyvän avioliiton erinomaisuutta tavalla joka ei moiti homoja vaan kehuu jotain muuta.) Itsestään kolmannessa persoonassa kirjoittava toteaa ; "Rehtori on perehtynyt osapuolten asiassa esittämään argumentaatioon, ja katsoo selvitetyksi, ettei Puolimatka ole käyttänyt lähdeviitteitä hyvän tieteellisen käytännön vastaisesti. Puolimatka ei väitä edellä mainittujen tutkimusten sisältävän vertailukohteena samaa sukupuolta olevien perheiden vanhempia, vaan vertailukohtana ovat yksinhuoltajaperheet, avoperheet ja uusperheet. Puolimatkan asiantuntijalausunto ei siten anna vääristynyttä kuvaa käytettyjen lähteiden havaintoihin perustuvista tutkimustuloksista." Lisäksi Puolimatkan mukaan lapsilla olisi parempi olla pelkästään heteroparien kanssa. Hänellä taisi olla perusteluna näille jotkut muut paperit kuin ne kolme joita rehtori käsitteli.

Onkin erikoista mitä tuo kohta ylipäätään tekee Puolimatkan tutkimuksessa. Sillä rehtorin päätöstä lukiessa on selvää, että syytös on koskenut sitä että tutkimus on vertaillut avioliitossa ja avioerossa eläneitä perheitä, eikä avioliitossa ja homosuhteissa eläviä. Puolimatka taas on liittänyt asian mukaan siltä kannalta että perinteinen avioliitto on paras ja siitä poikkeaminen on heikkoa. Itse asiassa Puolimatkan asiantuntijalausunnon lukiessa voi huomata että se ei suoraan sano että tutkimus sanoo jotain homoista.
1: Tämä tarkoittaa ainakin minun kohdallani ihmetystä siitä että mitä helvettiä tämä tutkimus on koko lausunnossa, sillä se ei käsittele avioerolain muutosta, joka sekin haittaa samalla tavalla kuin tuossa tutkimuksessa. (Tai ei, se vaikuttaa vahvemmin ja kyseenalaistamattomammin avioeroa.) Puolimatka tässä maalaa vallitsevan avioliiton hienoutta eikä hauku homoliittoja. Ja tässä mielessä se voidaan nähdä hieman relevantiksi.
2: Toisaalta tämä kohta on kyllä sellainen että lausunnon konteksti huomioiden kirjoittaja on tiennyt tai hänen olisi pitänyt tietää että miten teksti tulkitaan. On selvää että Puolimatka ei ole suoraan väittänyt että tuo tutkimus osuu juuri homoihin. Mutta asiayhteydestä saa helposti sellaisen mielikuvan, etenkin jos ei ole sanasaivarteluun spesifioitunut määritelmäpilkkoja vaan esimerkiksi kansanedustaja tai muu asiantuntija. ; Puolimatkan kohdalla tuntuu erityisen usein tapahtuvan niin että "en minä ole niin sanonut/tarkoittanut" -puolustuksia tulee vastaan. Ja tämä kertoo;
     2.1: Joko siitä että hän saivartelee ja kikkailee ketunhäntä kainalossa niin että hän tekee ensin sisällön josta hän on vastuussa ja sitten muotoilee sen niin että ihmiset tekisivät siitä "ihan itse" väärinkäsityksiä suuntaan jotka hän haluaa.
     2.2: Hän on tosiasiassa huono opettaja ja kouluttaja ja viestijä, eli hän ei osaa kirjoittaa ymmärrettävää tekstiä. Joka on hieman erikoinen asia kun mietitään että hän on kasvatustieteen professori. Jonka alaan opettaminen ja tiedonvälityskin kuuluvat hyvin usein.

Kaiken kaikkiaan

Mattsonin alkuperäinen kritiikki on ollut varsin huolellinen. Se on ollut syy tehdä esiselvitys. Toki usein ilmoitteluista ja valituksista ei seuraa mitään. Mutta Mattsson on kuitenkin uskottavasti esittänyt syytöksensä. Detaljien tarkkuus on tehnyt niistä muuta kuin vain jonkinlaisen erimielisyyden osoituksen. Näin voidaan sanoa riippumatta siitä onko esiselvityksen jälkeen asia todettu asialliseksi vai asiattomaksi. Se on muodoltaan ja sisällöltään hyvä ja se vaatii jatkoreaktioita.

Tässä asia toimii hieman kuten poliisi. Jokainen poliisisarjatasoisestikin rikollisuuden selvittämiseen tutustunut tietää että syy joilla on epäilty on huomattavasti lievempi kuin syy siihen että on tuomittu rikoksesta. Syyllisyys-syyttömyys -kannat ovat tässä aiheessa olleet sen verran kovia, että ne ovat sävyttäneet koko keskustelua.

Nähdäkseni nyt asia on niin että Puolimatka on vapautettu syyttömäksi. Moni on toki tästä lähtenyt tekemään tulkintoja Jyväskylän yliopiston rehtorista. Onhan toki selvää että tässä yksi ihminen, jolla on intressinä oman yliopistonsa maineen ylläpitäminen, on tehnyt asiasta lausunnon. Tässä kohden on kuitenkin syytä lähinnä tehdä sitten niitä jatkovalituksia. Minun maailmassani ihminen on syytön kunnes hänet todetaan syyttömäksi. Siksi Puolimatkakin pitää tuomita vasta sen jälkeen jos rehtori on läpikäynyt prosessin epäillyksi ja sen jälkeen syylliseksi.

Lisäksi on syytä huomata että minä en ole kuten ateismia bashaavat kreationistit. Eli sellaisia ihmisiä jotka ideologisin syin korostavat että "enemmistö uskoo mutta verorahoilla sitten tiedemaailma tutkii evoluutiosyntiä" ja joista tiedemaailma sortaa ja syrjii koska tiedemiehet eivät arvosta hienoa Intelligent Design -tiedettä ja YEC -tulvageologiaa. Ilkka Niiniluodon tieteenfilosofian mukaan autonomisuus onkin tiedemaailman ydin. Selvitetään totuutta eikä sitä mitä veronmaksaja toivoisi olevan totta tai mitä veronmaksajat pitävät maailmankuvansa kannalta ilmiselvinä dogmina. Siksi voin sanoa että jos yliopisto päätyy siihen tulokseen ettei mitään väärinkäytöstä ole tapahtunut, on asia siltä osin loppuun käsitelty. Itse olen eri mieltä, mutta se on Jyväskylän yliopiston oma asia millä standardeilla heidän laitoksessaan toimitaan ja he vastaavat siitä maineellaan.

Kannattaa varmaan muistaa asiasta keskustellessa (riippumatta siitä, mitä näkökulmaa itse edustaa), että tämä tarkastelu koski spesifisti sitä, käyttikö Puolimatka lähteitään harhaanjohtavasti. Siinä siis ei käsitelty esimerkiksi sitä, ovatko Puolimatkan käyttämät lähteet laadukasta tutkimusta. Tulos ei tarkoita että Puolimatkan jutussa ei olisi kritisoitavaa tai että se olisi nyt hyvää tiedettä ja uusi nouseva paradigma. Tätä voi olla vaikeaa hyväksyä, emootiotasolla. Sillä jos on paha ihminen ja väärää mieltä, niin syntyy helposti ajatus siitä että tämän tekemisten tuomitseminen olisi oikein. Tutkimusetiikka ei tässä mielessä vastaa reiluuden ja oikeudenmukaisuuden käsitteitä siinä mielessä miten ne arkijärjellä helposti ymmärretään. Tämä on - puolin ja toisin - syytä tiedostaa ja hyväksyä.

On toki helppoa hakata epämiellyttävää ihmistä. Ja Puolimatkan fanit ovat kovasti valittaneet "ajojahdista". (Joka ei ole tiedemaailman norsunluutornin vainoa vaan sitä että ihmiset nyt ylipäätään kohkaantuvat yksityishenkilöinä mielipiteen- ja sananvapautensa nojalla ties mistä. Ja ovat tästä huolimatta sitä mitä yleensäkin. Eli idiootteja ja ääliöitä.) Kuitenkin kun otetaan huomioon Pianka -casen kaikki mutkat ja Puolimatkan osuus niihin, voidaan sanoa että jos Puolimatka joutui syyttömänä syytetyksi turhan voimakkaalla meluamisella, koska ideologisesti painottuneet ihmiset eivät ottaneet käsiinsä kuin tietyt lähteet jotka komppasivat heidän omia korvasyyhyjään. Niin se ei olisi voinut osua paremmalle ihmiselle. Puolimatka kohtasi jonkinlaisen Instant Karman.

Itsemurhan estämisen oikeutus

"I rather kill myself than commit suicide."
("Trisha")

Kun itsemurhan filosofia nousee puheenaiheeksi, on tällöin keskiössä yleensä itse itsemurhan aktio. Eli asiaa tavataan lähestyä siten että onko sinulla tai minulla jokin moraalinen oikeutus toteuttaa tämänlaatuinen aktio. (Jolloin voi korostua myös itsemurhan tekoprosessi. Kuten onko junan alle hyppääminen kauheaa kun siinä mennään toisen työpaikalle kuolemaan.) Asiaa voidaan kuitenkin lähestyä varsin käytännönläheisesti myös siltä kulmalta että miten on oikeudenmukaista toimia jos kohtaa jonkun joka yrittää tehdä itsemurhaa.

Ensimmäinen asia on itse asiassa koko ongelman tunnistaminen. Jos näkee jonkun ihmisen vain maassa on aivan tervettä olettaa että hän on kohdannut onnettomuuden tai hänet on ryöstetty tai pahoinpidelty. Tällöin on nimenomaan perusteltua auttaa itsemurhaa yrittänyttä. Sillä tämänlainen asia nyt on se mistä laupias samarialaisuus on tehty. Tästä saadaan ensimmäinen prinsiippi ; Itsemurhan estämisen oikeutus tulee siitä että hengen pelastaminen nähdään yleensä hyvänä asiana. Itsemurha on vähintäänkin poikkeustila joka vaatii erityistä tietoa siitä että kyseessä on todella itsemurhan haluaminen.

Toinen kulma sitten onkin hankalampi. Niiden kohdalle esimerkiksi saavat kelvata nälkälakkolaiset. Näiden kohdalla on hyvin vaikeaa nähdä onko kyseessä oikeasti edes itsemurha sanan vahvimmassa mielessä. Sillä tosiasiassa he eivät yritä itsemurhaa vaan ovat enemmänkin taivuttamassa ihmisiä tiettyyn suuntaan ja jos tätä ei totella suunnilleen tiedetyssä ja suuruusluokassaan tietyssä aikajanassa, he nääntyvät ja kuolevat pois. Eikä kukaan muu tule aktiivisesti heitä murhaamaan joten kuolema ei tavallaan ole suora seuraus kenenkään tekemisistä tai tekemättä jättämisistä. Nälkälakkolaiset tietävät tai heidän pitäisi tietää tämä kaikki. He tietävät tekojensa ja tekemättömyyksiensä seuraukset. Yleisesti ottaen on katsottu että nälkälakkolaisten pakkosyöttäminen on epäeettistä. Josta saadaan nyrkkisäännöksi se, että itsemurhaan puuttumisen moraalinen vaikeus tulee sitä kautta että arvostetaan ihmisten autonomiaa.

Halki, poikki ja lääkärijonoon?

Nyt käsillä on käsitepari jotka ovat ihanteita joita halutaan yleensä kannattaa. Itsemurhassa ongelmana on se, että molempia on hyvin vaikeaa noudattaa samanaikaisesti. Joku voi elää maailmassa jossa arvot priorisoidaan. Heidän ei tarvitse kuin kiistää ihmiseltä kaikki autonomisuus ja sitten jokainen on pakkovelvollinen pelastamaan muita ja pakkoruokkimaan nälkälakkolaisia. Tai jos sitten arvostaa autonomisuutta yli kaiken mutta antaa ihmisen elämän arvoksi nollan, niin itsemurhaan puuttuminen olisi suorastaan rikos.

Ongelma on kuitenkin juuri siinä että käytännössä kukaan ei napsahda noihin ääripäihin. Näin ollen vain hyvin harva vakuuttuu noista tarjotuista, sinänsä aivan logiikanmukaisista, vastauksista. (Etiikassa ei siis selvästi tyydytä se, että päättelyssä premisseistä seuraa johtopäätös.)

Onneksi tässä on kuitenkin jotain suuntaviivoja joiden avulla ongelmaa voidaan ratkaista. On nimittäin yleisesti nähty että jos ihminen muuttaa keskustellen mielipidettään, hänen vapaata tahtoaan vastaan ei rikota. Näin ollen, vaikka pitäisi itsemurhaa eettisesti kestävänä tekona, on täysin eettistä tehdä sitä mitä esimerkiksi poliisit tekevät. Eli keskustelevat ja yrittävät houkutella ihmistä olemaan tekemättä itsemurhaa. Samaan asiaan voidaan varata myös kylttejä tai fyysistä liikkumista vaikeuttavia esteitä suosituille itsemurhapaikoille ; Japanissa Aokigahara (青木ヶ原) on niin suosittu paikka itsemurhille, että se on kerännyt ympärilleen legendaa. Ja sinne on asetettu kylttejä jotka yrittävät tehdä sitä mitä poliisit tekevät. Sillä suurta aluetta on hyvin kallista ja vaikeaa ihmisvoimin valvoakaan. Että olkaa ystävällisiä älkääkä tappako itseänne, miettikää sukulaisianne ennen harakiriänne, sumimasen. Näiden toiminnan henkenä on se, että on mahdollista että ihminen muuttaa mieltään ja että tässä sitten ikään kuin autetaan. Näin elämä pelastettaisiin ilman autonomian rikkomista. Asia muuttuu sitten hankalammaksi heti jos yritetään jotenkin kahlita tai vangita itsemurhaa yrittävä. Niissä autonomia rikotaan. Ja niiden kohdalla kyseessä saattaa olla moraalisesti ongelmallinen teko.

Toisaalta jossain erikoistilanteissa itsemurhaa voidaan katsoa muilta kanteilta. Jos asia menee siihen että joku yrittää tehdä itsemurhaa tavalla jossa kuolee muita ihmisiä, kysymys astuu helposti linjalle jossa voi soveltaa utilitarismia. Yhden ihmisen autonomisuus ei auta kun tosiasiassa tämä itsemurhaaja on poistamassa monen ihmisen autonomiset päätökset ilman näiden lupaa. Sillä kuolema johtaa autonomian loppumiseen. Näin ollen odotettavissa olevien haluttomien uhrien autonomian kunnioitus voi ylittää yhden ihmisen yhtä tekoa koskevan autonomian.
1: Tätä argumenttia voi itse asiassa soveltaa liennytettynä jopa jokaiseen itsemurhaa tekevään. Sillä he tekevät yhden autonomisen aktion ja luopuvat kaikesta sen jälkeisestä autonomiastaan. Tämä tosin on implisiittisesti ateistinen, se kun vaatii/perusolettaa sitä että elämä loppuu kuolemaan. Mutta toisaalta autonomiaan kuuluu myös eri ratkaisuiden priorisointi ns. itse. Näin ollen itsemurhan arvo voidaan laittaa hirveän suureksi ja muiden autonomisten ratkaisujen arvo pieneksi ja itsemurhaajan pirulainen ei suostu kääntymään sillalta hienon analyyttistä filosofiaa sisältäneen puheen jälkeenkään. Mitä tämän tehokkaampaa ihminen muka voi tarjota hädässä olevalle ihmiselle? Käsitemasturbointia, termirunkkausta ja hiustenhalontaa parempaa keinoa ei voi olla!

Lääkäreillä asia on kuitenkin vielä hankalampi. Heillä on nimittäin usein kiire. Ja tässä kiire ei tarkoita sitä että heillä olisi lupa ajatella huonosti. Filosofisesti ajatellen kiire on jokin jonka voidaan nähdä muuttavan perusteita ; Kuvitellaan että lääkärille tulee kaksi potilasta ja hän joutuu keskittymään toiseen. Uhrit ovat muuten samanlaisia ja suunnilleen samalla tavalla vammautuneita, mutta toinen on joutunut puukotetuksi ja toinen on yrittänyt itsemurhaa. Voidaan ajatella että lääkärin on nimenomaan eettistä priorisoida siihen joka haluaa elää. Näin ollen itsemurhaa halunnut voi ikään kuin epäsuorasti ja passiivisesti kuolla tämän valinnan vuoksi. Eikä tämä olisi lääkärille moraaliseksi haitaksi. Hän ei ole ehtinyt tehdä autonomiaan puuttumista, joten hän ei ole ehtinyt pelastaa henkeä. Tämä "vähentää syyllisyysasteita" huomattavasti.

Kerran tässä vaan kuollaan, tai monesti yritetään!

Toiseen suuntaan tilanne sitten muuttuu tilanteessa jossa itsemurhan tekijä toistaa tekoaan. Tämä kertoo pitkäjänteisemmästä tavoittelusta. Kenties yhden kerran yrittäminen on vielä pikaistuksissa tehty joten voi olla tilaa pienelle epäilylle että teko oli "huomion hakemista". Luultavasti myös itsemurhan tekemisen keino, sen suunnitteluaste ja aktion tappovarmuus viittaavat siihen suuntaan että tavoite on saavutettu.

Myös toivon loppuminen voidaan nähdä tärkeäksi elementiksi. Sillä jossain tämän tien päässä tarvitaan erillinen käsite, eutanasia. Eutanasia nähdään itsemurhaa vahvemmin hyvänä kuolemana. Itsemurhassa on jo etymologisestikin paljon vahvemmin ajatus kesken lopettamisesta. Eutanasia on lähempänä sitä pelkkää lopettamista.

Lisäksi kristinusko opettaa jännittävän asian itsemurhasta. Sitä voidaan arvostaa syvästikin silloin kun se perustuu jonkinlaiseen ideologiseen uhkarohkeuteen. Marttyyrit ovat suuria sankareita jotka ovat kuolleet siksi että ovat tehneet tekoja joiden seuraukset he ovat osanneet odottaa. Näissä on toki ulkoinen toimija joka on tehnyt varsinaisen tahtoaktion ja täten puuttunut marttyyreiden autonomiaan ja tämän prosessin kautta vieneet heiltä elämän. Jeesus oli tässä kenties jopa astetta vahvempi. On hyvin vaikeaa syväluotaavaa pakottavaa eroa hänen ristinkuolemansa ja ns. suicide by copin välillä. Eli jossain jossa lainvalvojat provosoidaan tappamaan itsensä. Tätä temppua pidetään yleensä hyvin karuna, koska siinä manipuloidaan poliisin autonomiaa jotta tämä voisi tappaa sinut. Syyllisyys on tällöin melko vahvasti itsemurhan tekijän puolella, ei poliisin.

Lisäksi jos mietitään eutanasiakysymystä, siellä tulee usein esiin se että mikä on "kieroilua jolla yritetään tehdä eutanasia lääketieteen nimissä". Eli jos annetaan kipulääkitystä joka oleellisesti lyhentää elossaoloaikaa, voidaan kysyä että missä on se sekuntimäärä joka tekee tästä oireenmukaista hoitoa ja mikä taas tekee siitä eutanasiaa. Tämä keskustelu on moraalifilosofisesti hankala. Koska se tuo mukaan tupakoinnin ja viinan juomisen kaltaiset asiat. Nehän vahingoittavat ihmistä ja ne voidaan tätä kautta nähdä jotenkin äärimmäisen sikahitaina keinoina tehdä eutanasiaa. Tai niissä on vähän tätä sävyä. Henki niidenkin kohdalla tiivistyy siihen, että missä määrin on oikeutettua puuttua toisen autonomiaan jotta tämän odotettavissa olevaa omaa elämää maan päällä voidaan pitkittää erinäisiä aikoja.

Samoin sotasankarit jotka ottavat hirveitä riskejä. Puhuisitko sinä Sven Tuuvan sillalta? Yrittäisitkö keskustella vaihtoehdoista? Jos sotilas pelastaa asetoverinsa ja nämä lasketaan niin kannattaa sen jälkeen miettiä että saako sillalta hypätä itsemurhaan jos tämä on koko perheen kaapanneen kidnappaajan ehdoton vaatimus ja on hyvät syyt uskoa että tämä on heidän perimmäinen motiivinsa?

Aku Ankka ja deskriptiivinen tieteenfilosofia

"Aku Ankka" on sarjakuva. Siksi sitä ei pidetä minään oppimateriaalina. Kuitenkin jos katsotaan vaikkapa klassikkosarjakuvaa joka on suomennettu kahdellekin nimelle "Tieteen ydin" ja "Tieto on tieteen ydin" kertoo monia hyvin oleellisia seikkoja tieteenteosta. Sarjakuvan otsikko on tietetenfilosofinen. Ja se kuvaa Aku Ankkaa joka toimii siivoojana jonkinlaisessa tarkemmin täsmentämättömässä kemian laboratoriossa.

Kyseinen sarjakuva ei toki vastaa ns. demarkaatiokysymykseen normatiivisen tieteenfilosofian mukaisella tavalla. Se ei luo loogis-empiriisiä menetelmiä jotka olisivat tiedettä. Se ei kuvaa falsifioitavuutta tai muita vastaavia ehtoja. Sen sijaan se on deskriptiivistä tieteenfilosofiaa. Sellaista jossa katsotaan tieteentekoa tieteentekijöiden toimien kautta. Ja siinä se tekee yllättävän hyvää työtä. Siinä on jopa pari erikoista oivallusta.

Sarjakuva alkaa sillä että Aku Ankka puuhaa omiaan laboratoriossa. Hän ottaa lorauksen "sinistä nestettä" ja sekoittaa siihen "keltaista nestettä" ja keksii vihreän. "Jo ensimmäisenä laboratoriopäivänä", Aku Ankka iloitsee. Laboratorion parrakkaan tiedemiehen mukaan Aku on vain keksinyt uuden tavan sotkea paikat. Hänestä Aku ei myöskään tehnyt tiedettä koska vaikka hän oli tehnyt muistiinpanot, niin niissä oli tarkasteltu irrelevantteja piirteitä. "Täällä on satoja sinisiä nesteitä, mikä niistä muuttui vihreäksi?" ... "Tuherruksesi perusteella olisit voinut sekoittaa maaleja". Tämä näkemys on paljon keskusteltu ongelma tieteenfilosofiassa. Muistiinpanojen osuudessa on tarkasteltava myös sitä mistä näkökulmasta asiat kuvataan. Aku Ankan muistiinpanojen ongelmana oli tietty ylimalkaisuus, täsmällisyyden puute. Ja näin tehtyä toimenpidettä ei voida toistaa sellaisenaan muualla. Joka on ongelma sovellusten kannalta.  ; Jossain mielessä kuitenkin maalit ovat kemianteollisuuteen liittyvä innovaatio. Mutta toisaalta kaikki värit eivät toimi kuten vesivärit ja keltainen kemikaali ei aina tuota sinisen kemikaalin kanssa vihreää väriä.

Aku Ankka yrittää tehdä parannusta tältä osin. Hän ottaa professorin suuttuneen huudon rakentavana kritiikkinä. Että seuraavassa kokeessa hän tekisi toisin, paremmin. Professori on sen sijaan vihainen ja kertoo että Aku Ankka on palkattu siivoojaksi. "Tulevat kokeesi, siivooja Ankka, suoritat luudalla ja sangolla. Sinut palkattiin puhdistamaan tämä paikka". Tässä kohden oikeastaan ylikorostuu se, mikä usein tulee vastaan kun normatiivinen tieteenfilosofia hylätään ja näkökannaksi valitaan deskriptiivinen tieteenfilosofia. Kun "science is what scientists do" voidaan  nähdä että tieteenteko on sitä että tiettyyn tehtävään palkattu ihminen tekee asioita. Halu oppia ja into toimia eivät tässä ole tärkeitä. Keksimisen halu ja into oppia ovat tiedemiesten imitointia - joka kenties jopa rakentavan kritiikin kautta lähestyy hyvinkin täsmällistä imitointia - mutta koska se ei ole tiedemies joka tekee, se ei ole myöskään tiedettä. Normatiivista tieteenfilosofiaa moititaan usein dogmaattiseksi ja rajoittavaksi. Mutta sen vaihtoehtona näyttää olevan puhtaasti statuskeskeinen tiedekuva.

Siivousnäkökulmaa kuitenkin laajennetaan argumentissa hyvin mielenkiintoiseen suuntaan. Aku Ankka arvostaa tieteentekoa enemmän kuin siivoamista. Tieteellä on gloriaa. Mutta professori on täsmälleen erimielinen. Hän kertoo että laboratorion omistaja on tulossa tekemään tarkastusta paikkaan. Ja tutkimusmäärärahat riippuvat hänen päätöksestään. Yhden, eitiedemiehen, mielipide on se joka perimmiltään ylläpitää palkatun tiedemiehen pestin. "Enkä voi toimia ilman varoja! Raha on tieteen ydin!" esittää professori teesinsä. Tieteensosiologisesti tämä on hyvin suuri ongelma jonka katsotaan uhkaavan tieteen itsemääräämisoikeutta. Sitä että tiedeyhteisö päättää mikä on tiedettä.

Aku Ankka ei kuitenkaan tyydy siivoamiseen, koska se olisi hänen tieteellisten kykyjensä haaskaamista. Hän kehittelee uutta kylpysuolaa. Ja koska kuumissa lähteissä on rikkiä hän ottaa sitä. Hiilen terveellisyys ja myrkkyjä sitovat ominaisuudet valitaan hyvinvointi mielessä. Ja lopuksi sekaan laitetaan jotain jolla on hieno nimi ja jolla saadaan tuotteelle karismaa. Hän valitsee kaliumnitraattia. Hän kirjoittaa reseptin kemialliset nimet ja vastaavat talteen. Valitettavasti tuote on ruutia, joka peräti räjähtää sarjakuvassa. "Senkin sohertaja! Olet keksinyt ruudin! Se onkin tunnettu vasta pari tuhatta vuotta!" Tässä korostetaan sitä että tieteellinen löytö on neofiilistä. Innovaation pitää olla oma. Ja tieteenteon ydin on siinä että kehitetään asioita. Professori tosin korostaa tässä muiden tekemisen tuntemisen tärkeyttä osana tieteenteon asiantuntijuutta. "Tieto on tieteen ydin." Aku Ankan olisi siis pitänyt tuntea muiden kemistien tuotoksia jotta voisi sanoa että jokin on todella hänen, eikä jonkun toisen, kehitelmä. Toiseksi tullut ei saa mitään.

Sitten seuraa sarjakuvan tieteenfilosofisesti köyhin jakso jossa Aku tuottaa vahingossa unikaasua ja päihdyttää professorin ja päätyy käyttämään hienoa laitetta, koska hänen siivoojanpaikkansa on olemassa vain siksi että laitos toimii kemianalallaan. Ja jos demonstraatio ei vakuuta laitoksen omistajaa, Roope Ankkaa, ei rahaa tipu. Tästäkin tosin irtoaa "Tehokkuus on tieteen ydin" ajatus. Jossa mikä tahansa satunnainen räpeltäminen ei ole tiedettä. Vaan siinä pitäisi olla päämääräsuuntautuneisuutta ja ahkeruutta. Nämä ovatkin itse asiassa hyvän tieteenteon hyveitä. "Poissaolo on riittävä syy hylkäykseen" sanovat Roopen palkkaamat asiantuntijat. Ja jumankekka sentään, deskriptiivisessä tieteenfilosofiassa korostetaan hedelmällisten tutkimusohjelmien merkitystä ; "Publish or perish" sanoo tiedeyhteisökin. ; Sarjakuvalta nerokasta on kuitenkin antaa tämä sanoma tiederahoittajien, eikä tiedeyhteisön itsensä, suuhun.

Sitten Aku Ankka koheltaa. Hän polttaa itsensä ja päihdyttää itsensä aiemmin tuottamallaan nukutuskaasulla. Tuotos syttyy palamaan ja hän sammuttaa sen satunnaisilla kemikaaleilla. Ensin tarkastajat eivät ole vakuuttuneita. "Aito keksijä ilmoittaa räjähdyksestä etukäteen." Eli kyky ennakoida kokeiden tuloksia on oleellinen osa tieteenteon asiantuntijuutta. Mutta tämä paljastuu vain nyrkkisäännöksi. Sillä innovaatio on aidosti hyödyllinen ja nerokas. Se maistuu kirsikkapiiraalta, siitä muotoiltu tuoli on mukavampi kuin mikään sohva, ja se on kuitenkin rakenteeltaan terästä vahvempaa. "Se jopa paransi astmani!" Näin Akusta tehtäisiin palkittu keksijä. "Tähtioppilaani, tunnistin hänen lahjansa alusta alkaen" kehuu laboratorion professorikin. Tiedeyhteisöön kuulumisen statuksen saa tiedeyhteisön statuksen kautta. Ja tässä lopputulos painaa eniten. "Lahjakkuus on tieteen ydin." kehuvat Akun tuotosta ihailevat.

Kuitenkaan Aku Ankka ei ole tällä kertaa tehnyt muistiinpanoja. Hän ei voi siksi toistaa tekosiaan ja ryhtyä massatuottamaan ihmevaahtoaan. Ja siksi laitos laitetaan kiinni ja professori ja Aku Ankka päätyvät kadunlakaisijoiksi. He listaavat työssään joka ikisen tupakantumpin ja purukumipalan luetteloon. Ohikulkevat ihmiset pyörittävät sormea ohimoillaan.

Kaiken kaikkiaan professoria voisi käydä sääliksi. Hänen tajuttomuutensahan ei ole hänen oma vikansa. Mutta sarjakuva kertoo hieman enemmän. Aku Ankka nimittäin leikkii hienolla laitteistolla. Ja aiemmin tähän laitteistoon on viitattu. "Enhän minäkään huolehtisi apurahoista, jos osaisin käyttää näitä upeita laitteita, ja teollisuusjohtajat olisivat laumana ovellani." Siivoukseen ja kahvinkeittoon sorrutaan siksi että tieteenteko vaatii sitä että osaa käyttää tiettyjä teknisiä laitteistoja. Merkittävää on myös se, että rahoittajat eivät lankea kahviin ja siivoukseen vaan vaativat nähdä. Intressien suhteen on siis tilanne jossa rahoittajaa ei nähdä puhtaasti pahana. Eitieteelliset keinot vaikuttaa intresseihin voivat kenties toimia, mutta ne ovat silti petosta. Jossa rahoittaja ei ole se huijari. Toisaalta tiukka rahoitus on voinut olla se syy että kemiaa selvästi muutoin osaava professori ei ole ehtinyt opetella uudenaikaisen laitteiston käyttöä. Ikää ja partaa kun on kertynyt ja maailma juoksee koko ajan eteenpäin. Roope Ankan tiukka rahoitusstrategia on siis tavallaan syönyt maata hänenkin jalkojensa alta. Näin tiedemiehen ammattitaidon ja työn kannalta tärkeiden teknologioidenkin osuus tulee esille.

Sarjakuva on kaiken kaikkiaan äärimmäisen samantapainen kuin mitä Ilkka Niiniluoto on esittänyt. Hän korostaa että tieteenteossa avoimuus ja toistettavuus ovat tärkeitä. Eli tutkijan täytyy kertoa mitä on tehnyt. Ja olla niin tarkka että muut voivat toistaa saman. Muistiinpanot ovat siksi oleellisia. Hän korostaa että tiedemaailman on myös oltava autonominen. Eli tiedeyhteisö päättää mikä on tiedettä ja mikä ei. Tieteenteon kontrolloitavuus ja vuorovaikutus tuleekin hyvin selväksi. Tieteentekijän on tunnettava alansa ja jaettava innovaationsa. Kunnia kuuluu keksijälle. Niiniluodon mallissa tätä kuvaa myös tietty säännöttömyys, jossa lopputulos ja hyödyllisyys korostuvat. Ulkopuolinen rahoituskulma tosin lisäsi Aku Ankkaan kriittisyyttä tavalla joka Niiniluodolta helposti puuttuu. Ne painottavat tutkimusohjelman rivakkuutta, tehokkuutta, hallinnassaoloa ja sitä että tuotoksesta olisi myös jotain hyöty muulle maailmalle, eitiedeyhteisölle. Ja tunnustavat rahan mahdin tieteen teossa käytännön tasolla.

Mielestäni jos ihmiset ymmärtäisivät sen kaiken mitä tähän yhteen sarjakuvaan on tiivistetty, he ymmärtäisivät tieteenteosta oikeastaan kaiken sen mitä eitieteentekijän jossain mielessä tarvitsee tietää.