Jos minun pitäisi selittää tieteellisestä metodista maallikoille, jakaisin metodin karkeasti siihen että niitä onkin tavallaan kolmea pääluokkaa;
1: Havainnoimisen metodi. On jokin tapa jolla tehdään hyväksyttäviä mittauksia ja havaintoja. Nämä täytyy myös dokumentoida jotenkin. Usein tämä on hyvin etäällä arkisesta suoran havaitsemisen ideasta. (Joka on usein vieläpä nimenomaan sitä että empiirinen havainnointi on visuaalista havainnointia.) Havainnot tehdään usein jonkinlaisella laitteella. Ja tämän suhde näköaistiin voi olla vain se, että laite antaa jonkin lukeman jonka tutkija näkee omilla silmillään. (Tässä mielessä empiria toki jossain määrin palautuu arkijärjen mukaiseen suoraan havainnointiin. Mutta aika vähän ja ainakin hyvin erilaisella tavalla.)
2: On havaintojen käsittelyn metodi. Esimerkiksi saadut havainnot voidaan taulukoida. Usein tässä on kysymys siitä että jotain muuttujaa muutetaan vähitellen ja saadut havainnot muuttuvat tämän mukana. Näin saadaan jäsennettyä ilmiöitä. Usein havaintojen käsittely on matemaattista.
3: On teoriapohjainen metodi joka esimerkiksi suuntaa tutkimusohjelmia siinä mielessä että induktiivisesta teoriasta johdetaan hypoteeseja joita voidaan sitten laittaa koejärjestelmään jossa sitten katsotaan toteutuuko hypoteesin mukainen tilanne vai onko teoria puutteellinen tai peräti falsifioitunut. (Eli testitilanteessa ei testata hypoteesia vaan testaan teoriaa hypoteesin avulla.) ja joissa taustateoria selittää mitä havaintojen käsittely tarkoittaa.
Menettely on arkijärjen mukainen ja helppo. Se on samalla kuitenkin melko virheellinen. Sillä siinä jaotellaan maailmaa aika vahvasti siten että teoria ja havainto olisivat erilaisia. Tosiasiassa havainnot ovat teoriapitoisia.
Voidaan jopa sanoa että mittalaitteen toimintaperiaate on jotain jota tarvitaan jotta siitä saadaan mitään havaintoja ; Se mitä havainto tarkoittaa vaatii teoreettista ajatusta siitä mitä tämä laite tekee. Tämä on esillä jopa hyvin arkisissa mittalaitteissa kuten mikroskoopissa ; Kun teoriamme mukaan laitteen linssi taittaa valoa, voidaan ajatella että se että näemme jonkin hahmon mittalaitteessa tarkoittaa että tarkasteltavassa kohteessa on jotain niin pientä että ihmissilmä ei näe.
Asia on tietenkin vielä hankalampi jossain hiukkaskiihdyttimissä. Joissa havaintojen tulkinta vaatii paljon teoreettista osaamista. Ei siellä vain havaita suoraan jotain uutta hiukkasta tai atominosaa. Sen sijaan täytyy ymmärtää aika paljon siitä miten eri asioiden pitää teoriassa käyttäytyä jossain tietyssä tilanteessa jotta voidaan nähdä että tuossa mittarista saadussa tuloksessa itse asiassa havaitaan.
Tässä mielessä on oikeastaan väärin määritellä metodia antamallani tavalla. Se on kuitenkin kätevä keino päästä alkuun.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste havaintotermi. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste havaintotermi. Näytä kaikki tekstit
torstai 18. helmikuuta 2016
tiistai 2. helmikuuta 2016
Vatulationistinen tieteenfilosofia ; "Kokemus"peräinen tieto
Olen blogissani käsitellyt loogista positivismia hyvin ylimalkaisesti. Tämä on ollut tavoitteellista. Eräs toistuvimmista teemoista on se, että empirismi leimataan siihen ja kritisoidaan, ja syystä. Mielestäni tärkein opetus on että tämä rinnastus on olkiukko. Loogisen positivismin kritiikki taas ilman tätä juonnetta on, suoraan sanoen, usein riittävän hyvää siinä mielessä että en näe miksi tätä koulukuntaa pitäisi käsitellä juurikaan. On syytä opetella ja miettiä jotain hedelmällisempää.
On kuitenkin hyvä katsoa verifiointia. Ja nimenomaan siinä mielessä että verifiointiakin on "tavallaan" "kahta suurta päälinjaa". Ja ne ovat keskenään hyvin erilaisia. Tätä on syytä esittää vähintään karkeasti ja liioitellen jotta perusidea tulee selväksi. Sillä tällä tiedolla on merkitystä. Merkitystä jos haluaa välttää älyllistä koheltamista.
Jos otetaan empirismi "aivan sen alkuaikoina", se nojasi ennen kaikkea siihen että tietoa hankitaan kokemuksella. Tämä kokemus oli usein nähty nimenomaan aistinvaraiseksi kokemukseksi. Tässä mielessä verifiointi tarkoitti sitä että luotettiin että ihmisillä on luotettavat aistit. Ja niillä havainnoitiin asioita. Havaintoja sitten kuvattiin ja luokiteltiin mahdollisimman tarkasti.
Jos mietitään Wienin piirin oppeja, niin erityisesti Schlick ja Waisman pitivät tiukasti kiinni verifiointiperiaatteesta. He olivat kuitenkin irtautuneet sen että teoreettiset termit eivät ole havaintotermien lyhennelmiä. Eli niiden tavoitteena ei ole kuvata aistihavaintoja mahdollisimman lyhyesti ja eksaktisti. Sen sijaan niitä lähestytään hypoteettisesti tuotettujen teorioiden kautta. Teorioita ei siis havaita sellaisenaan, vaan ne postuloidaan. Tässä ei havaita ja kuvata vaan sen sijaan on havaintoja, mielellään havaintojoukko (explanandum) joka yritetään kuvata jollain mallilla (explanans) joka peittää sen (peittävän lain malli).
1: Asian voi viedä pahemmaksi ; Loogisen positivismin jatkomukaelmat, kritiikkeihin - etenkin Wienin piirin "virallisen kriitikon" Karl Popperin kritiikkiin - reagoinnit johtivat loogiseen empirismiin. (Jota usein pidetään loogisen positivismin kanssa oleellisesti samanlaisena vaikka niissä on aste-eroja.) Siinä ei enää edes ollut positivismin alkutaipaleelle tyypillisiä verifikaatiovaatimuksia tai luottamusta termien käännettävyyteen. Eli asioita ei pitänyt havaita sellaisenaan eikä teorioissa kuvatut termit käänny sellaisenaan havainnoiksi. Havaintojen teoriapitoisuus on siis siinäkin hyväksytty.
Tämä johtaa tietenkin siitä erikoiseen tilanteeseen että suuri osa humpuukimaakareista on itse asiassa sellaisia että he ensin moittivat skientismiä. Selittävät että tieteen ulkopuolella on havaintoja. He tulkitsevat loogisen positivismin kritiikin tarkoittavan kaikkea tiedettä ja että asia on melkolailla loppuunkäsitelty. Samalla he kuitenkin nojaavat omiin kokemuksiinsa jota he pitävät viisautena, näkemyksellisyytenä ja muuna. He ovat siis tavallaan skientistejä itse, luottavat omiin intuitioihinsa ja tunteisiinsakin kokemusperäisinä havaintoja. He ovat naivimpia kuin loogiset positivistit.
Toki tähän saa hauskaa lisätwistiä tiedostamalla että Tapio Puolimatkan kaltaiset henkilöt ovat selittämässä että empiria vaatii ehdotonta luottamusta ihmisaisteihin ja ihmisjärkeen. Tämänlainen ns. metodinen optimismi on empirian kannalta kuitenkin niin 1700 -lukua. (Tai vielä pahempaa ; 2010 -luvun pseudoskeptismiä.) Hän on tässä selkeästi verifikationistinen. Ja nimenomaan sillä äärimmäisen alkeellisella tavalla.
Koen miltei tarpeelliseksi erottaa nämä verifiointityylit toisistaan. Jos ei muuten niin siksi että looginen positivismi ja sen mukainen selitystapa oli kuitenkin aikansa paradigma, joka oli väärä mutta kuitenkin tieteen teon kannalta riittävän käyttökelpoinen ajatuskulma. (Se oli filosofisesti heikko mutta tavallaan käytännössä sovellettava.) Tätä kautta haettiin kokemusperäistä tietoa. Se, kun omia tunteita ja havaintoja aletaan puolustaa kuin ne olisivat falsifiomattomia kritiikin ulkopuolella havaintoaineistoja, syntyy "kokemus"peräistä tietoa. Tätä tekisi mieli kutsua verifioinnin sijasta vatuloinniksi. Se on nykyään nähdäkseni hyvin suosittu arkifilosofian muoto.
On kuitenkin hyvä katsoa verifiointia. Ja nimenomaan siinä mielessä että verifiointiakin on "tavallaan" "kahta suurta päälinjaa". Ja ne ovat keskenään hyvin erilaisia. Tätä on syytä esittää vähintään karkeasti ja liioitellen jotta perusidea tulee selväksi. Sillä tällä tiedolla on merkitystä. Merkitystä jos haluaa välttää älyllistä koheltamista.
Jos otetaan empirismi "aivan sen alkuaikoina", se nojasi ennen kaikkea siihen että tietoa hankitaan kokemuksella. Tämä kokemus oli usein nähty nimenomaan aistinvaraiseksi kokemukseksi. Tässä mielessä verifiointi tarkoitti sitä että luotettiin että ihmisillä on luotettavat aistit. Ja niillä havainnoitiin asioita. Havaintoja sitten kuvattiin ja luokiteltiin mahdollisimman tarkasti.
Jos mietitään Wienin piirin oppeja, niin erityisesti Schlick ja Waisman pitivät tiukasti kiinni verifiointiperiaatteesta. He olivat kuitenkin irtautuneet sen että teoreettiset termit eivät ole havaintotermien lyhennelmiä. Eli niiden tavoitteena ei ole kuvata aistihavaintoja mahdollisimman lyhyesti ja eksaktisti. Sen sijaan niitä lähestytään hypoteettisesti tuotettujen teorioiden kautta. Teorioita ei siis havaita sellaisenaan, vaan ne postuloidaan. Tässä ei havaita ja kuvata vaan sen sijaan on havaintoja, mielellään havaintojoukko (explanandum) joka yritetään kuvata jollain mallilla (explanans) joka peittää sen (peittävän lain malli).
1: Asian voi viedä pahemmaksi ; Loogisen positivismin jatkomukaelmat, kritiikkeihin - etenkin Wienin piirin "virallisen kriitikon" Karl Popperin kritiikkiin - reagoinnit johtivat loogiseen empirismiin. (Jota usein pidetään loogisen positivismin kanssa oleellisesti samanlaisena vaikka niissä on aste-eroja.) Siinä ei enää edes ollut positivismin alkutaipaleelle tyypillisiä verifikaatiovaatimuksia tai luottamusta termien käännettävyyteen. Eli asioita ei pitänyt havaita sellaisenaan eikä teorioissa kuvatut termit käänny sellaisenaan havainnoiksi. Havaintojen teoriapitoisuus on siis siinäkin hyväksytty.
Tämä johtaa tietenkin siitä erikoiseen tilanteeseen että suuri osa humpuukimaakareista on itse asiassa sellaisia että he ensin moittivat skientismiä. Selittävät että tieteen ulkopuolella on havaintoja. He tulkitsevat loogisen positivismin kritiikin tarkoittavan kaikkea tiedettä ja että asia on melkolailla loppuunkäsitelty. Samalla he kuitenkin nojaavat omiin kokemuksiinsa jota he pitävät viisautena, näkemyksellisyytenä ja muuna. He ovat siis tavallaan skientistejä itse, luottavat omiin intuitioihinsa ja tunteisiinsakin kokemusperäisinä havaintoja. He ovat naivimpia kuin loogiset positivistit.
Toki tähän saa hauskaa lisätwistiä tiedostamalla että Tapio Puolimatkan kaltaiset henkilöt ovat selittämässä että empiria vaatii ehdotonta luottamusta ihmisaisteihin ja ihmisjärkeen. Tämänlainen ns. metodinen optimismi on empirian kannalta kuitenkin niin 1700 -lukua. (Tai vielä pahempaa ; 2010 -luvun pseudoskeptismiä.) Hän on tässä selkeästi verifikationistinen. Ja nimenomaan sillä äärimmäisen alkeellisella tavalla.
Koen miltei tarpeelliseksi erottaa nämä verifiointityylit toisistaan. Jos ei muuten niin siksi että looginen positivismi ja sen mukainen selitystapa oli kuitenkin aikansa paradigma, joka oli väärä mutta kuitenkin tieteen teon kannalta riittävän käyttökelpoinen ajatuskulma. (Se oli filosofisesti heikko mutta tavallaan käytännössä sovellettava.) Tätä kautta haettiin kokemusperäistä tietoa. Se, kun omia tunteita ja havaintoja aletaan puolustaa kuin ne olisivat falsifiomattomia kritiikin ulkopuolella havaintoaineistoja, syntyy "kokemus"peräistä tietoa. Tätä tekisi mieli kutsua verifioinnin sijasta vatuloinniksi. Se on nykyään nähdäkseni hyvin suosittu arkifilosofian muoto.
keskiviikko 4. kesäkuuta 2008
Kaksi tasoa.
"kaks lakii synkäs Suomes määrää / kuka sanoo mikä oikeet, mikä väärää"
(AVAIN, "kaks lakii")
Tieteenteon perinteessä on jouduttu hylkäämään tiukan empiristiset näkemykset, jotka vaativat suoraa havaittavuutta ja suoraa testattavauutta. Sen sijaan empiristisen lähestymistavan vähemmän tiukat versiot voivat hyvin. Tämä onkin järkevää, sillä testattavuuden, havaintoihin sopivuuden sekä yksilön subjektiivisista mielipiteistä intersubjektiivisuuteen tai peräti objektiivisuuteen asti pyrkiminen ovat enemmän tutkijan hyveitä kuin mitään "kuolleeseen positivismiin jämähtämisen" osoittavia paheita.
Koska empiriaa ei haluttu täysin hylätä, syntyi deskriptiiviseen tiedekäsitykseen liittyen tieteen kielen kaksitasoteoria, joka jakaa tieteen kielen havaintotermeihin ja teoreettisiiin termeihin. Tähän liittyvää kehitystyötä tekivät etenkin Rudolf Carnap, Carl Hempel ja Ernest Nagel. Kaksitasoteoriaa käytetään, jotta empirismin vaatimukset täyttyisivät, eli esimerkiksi metafysiikkaa vältettäisiin tutkimusaineistossa. Ajatus pohjautuu myös ajatukseen tiedon kasautumisesta.
Tässä näkemyksessä tieteelliset teoriat ovat lausejoukkoja, eli itse asiassa kokoelma väitelauseita, jotka voivat olla tosia tai epätosia ja joita voidaan jollain tavalla koetella.
Tieteen kielen kaksitasoteorian mukaan tieteen kielessä esiintyvät ei-loogiset termit voidaan jakaa havaintotermeihin ja teoreettisiin termeihin.
1: Havaintotermit muodostavat havaintokielen, joiden tulkinta tapahtuu semanttisten sääntöjen avulla. Havaintotermit voidaan havaita.
__1.1: primitiivisiä termejä, jotka ovat suoraan havaittavia.
__1.2: näiden kautta eksplisiittisesti määriteltäviä termejä.
2: Teoreettisia termejä, jotka ovat mielekkäitä koska ne liittyvät korrespondenssisääntöjen avulla havaintotermeihin. Teoreettiset termit eivät ole suoraan havaittavissa, mutta ne ovat järkeviä ajatuksia. Esimerkiksi "populaatio" ei ole mikään suoraan havaittava asia ; Emme voi erottaa mitään populaation essenssiä ja laittaa tätä purkkiin ja punnita sitä, sillä se on vain kasa yksilöitä. Se on kuitenkin tieteessä fiksu käsite, johon liittyviä asioita voidaan tutkia empiirisesti koska ne liittyvät järkevästi havaintotermeihin, kuten yksilöihin.
Sitä osaa teoriasta, joka koskee teoreettisten käsitteiden välisisä yhteyksiä, voidaan tässä ns. standardinäkemyksessä kutsua "puhtaaksi teoriaksi". Kaksitasoteoriaa on kritisoitu paljon, eikä kaikkiin sen ongelmiin ole esitetty ratkaisuja. Tärkein kritiikki koskee sitä, että havaintotermitkin ovat pakosti tulkittua teoriakieltä. Mutta se on silti yhä paljon käytetty ajattelutapa.
(AVAIN, "kaks lakii")
Tieteenteon perinteessä on jouduttu hylkäämään tiukan empiristiset näkemykset, jotka vaativat suoraa havaittavuutta ja suoraa testattavauutta. Sen sijaan empiristisen lähestymistavan vähemmän tiukat versiot voivat hyvin. Tämä onkin järkevää, sillä testattavuuden, havaintoihin sopivuuden sekä yksilön subjektiivisista mielipiteistä intersubjektiivisuuteen tai peräti objektiivisuuteen asti pyrkiminen ovat enemmän tutkijan hyveitä kuin mitään "kuolleeseen positivismiin jämähtämisen" osoittavia paheita.
Koska empiriaa ei haluttu täysin hylätä, syntyi deskriptiiviseen tiedekäsitykseen liittyen tieteen kielen kaksitasoteoria, joka jakaa tieteen kielen havaintotermeihin ja teoreettisiiin termeihin. Tähän liittyvää kehitystyötä tekivät etenkin Rudolf Carnap, Carl Hempel ja Ernest Nagel. Kaksitasoteoriaa käytetään, jotta empirismin vaatimukset täyttyisivät, eli esimerkiksi metafysiikkaa vältettäisiin tutkimusaineistossa. Ajatus pohjautuu myös ajatukseen tiedon kasautumisesta.
Tässä näkemyksessä tieteelliset teoriat ovat lausejoukkoja, eli itse asiassa kokoelma väitelauseita, jotka voivat olla tosia tai epätosia ja joita voidaan jollain tavalla koetella.
Tieteen kielen kaksitasoteorian mukaan tieteen kielessä esiintyvät ei-loogiset termit voidaan jakaa havaintotermeihin ja teoreettisiin termeihin.
1: Havaintotermit muodostavat havaintokielen, joiden tulkinta tapahtuu semanttisten sääntöjen avulla. Havaintotermit voidaan havaita.
__1.1: primitiivisiä termejä, jotka ovat suoraan havaittavia.
__1.2: näiden kautta eksplisiittisesti määriteltäviä termejä.
2: Teoreettisia termejä, jotka ovat mielekkäitä koska ne liittyvät korrespondenssisääntöjen avulla havaintotermeihin. Teoreettiset termit eivät ole suoraan havaittavissa, mutta ne ovat järkeviä ajatuksia. Esimerkiksi "populaatio" ei ole mikään suoraan havaittava asia ; Emme voi erottaa mitään populaation essenssiä ja laittaa tätä purkkiin ja punnita sitä, sillä se on vain kasa yksilöitä. Se on kuitenkin tieteessä fiksu käsite, johon liittyviä asioita voidaan tutkia empiirisesti koska ne liittyvät järkevästi havaintotermeihin, kuten yksilöihin.
Sitä osaa teoriasta, joka koskee teoreettisten käsitteiden välisisä yhteyksiä, voidaan tässä ns. standardinäkemyksessä kutsua "puhtaaksi teoriaksi". Kaksitasoteoriaa on kritisoitu paljon, eikä kaikkiin sen ongelmiin ole esitetty ratkaisuja. Tärkein kritiikki koskee sitä, että havaintotermitkin ovat pakosti tulkittua teoriakieltä. Mutta se on silti yhä paljon käytetty ajattelutapa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)