Creepy imuri

Meille ostettiin roomba. Se on robotti-imuri. Se käyttää iRobot'sin AWARE(tm) systeemiä joka vaatii hyvin vähän ihmisen inputtia. Robotin hankinta on tietenkin järkevää koska imurointi on ollut minun vastuullani ja sitä on tapahtunut aika vähän. Tätä kautta robotti uhkaa tehdä minut kotityöttömäksi. Mikä on tietenkin kaltaiselleni luddiitille odotettu asiantila.

Roombassa on fiksu järjestelmä jossa monet eri sensorit hakevat ympäristöstä dataa, lähettävät ne robottiin joka sitten prosessoi robotin toimintaa asiaankuuluvasti. Ensin Roomba arvioi huoneen kokoa. Roomba myös väistelee askelmia ja muita vastaavia asioita. Lisäksi siinä on törmäyssensoreita jotka kertovat että se on törmännyt esteeseen. Infrapunasensorit ja monet muut saavat sen kiertämään erilaisia kohteita ja samalla siivoamaan myös seinien läheltä ja nurkasta. Välistä Roomba pysähtyy ja hakee suuntaa ja menee sitten siihen.

Se on hyödyllinen kodinkone jossa on yksi erikoinen piirre. Se on hemmetin creepy. Meillä on myös lattianpesurobotti Raava. Joka on algoritmiltaan selvästi suoraviivaisempi. Se ei ole läheskään yhtä creepy.

Tämä on nähdäkseni hyvin kiinnostava asia. Creepyys on niin ilmiselvä että en pääse pakoon asiaa. Toisaalta tiedän sen niin järjettömäksi kuin vain voin uskoa. Toisin sanoen Roomba ei ole vaarallinen. Se ei ole tietoinen. Se ei ole vaaniskelija. Mutta siihen liittyy silti tunteita kuin se olisi. Tämä tilanne on hyvin mielenkiintoinen sen kanssa että mitä ylipäätään tarkoitetaan kun sanotaan että ”uskotko että Roomba on pahantahtoinen”.

Ilmiö ei ole itselleni yhtään poikkeuksellinen. Boston Dynamicsin robotteja katsellessa koin aikaisemmin sääliä koska niitä potkittiin ja ne horjahtelivat jotenkin orgaanisen oloisesti. Toisaalta kun katsoin videota jossa Boston Dynamicsin robotti avaa oven, en kokenut sääliä vaan se oli creepy kuin jokin lähettiläs Helvetistä. Uskoisin että tällä on yhteyttä siihen että pidän eläimistä. Minulla on melko vahva agenttiuden ylihavaitsemisjärjestelmä joka koskee ei-inhimillisiä kohteita. Tämä on mielenkiintoinen piirre koska en ole mitenkään erityisen samastumiskykyinen. ; Olen itse kokenut asian hankalaksi. Meillä on sellaisia käsitteitä kuin empatia ja sympatian. Empatia tarkoittaa kykyä ymmärtää mitä toinen ihminen kokee tämän näkökulmasta, eli itsensä asettamista toisen henkilön asemaan. Sympatia taas tarkoittaa myötäelämistä eli kokea iloa heidän kanssaan. Itse koen että olen enemmän empaattinen kuin symoaattinen. Mutta aika vähän kumpaakaan. Joten nämä robotteihin ja tulkintani mukaan eläimiinkin kokemani tuntuvat vaativan vielä kolmannen tyylisen elementin.

On varsin tunnettu asia, että tekoälyjen tietoiseksituleminen on vielä aikamoisen kaukana. Silti ihmiset jo nyt kokevat esimerkiksi empatiaa Robotteja kohtaan. Jopa siinä määrin että jostain Smithsonianin lehdestä voidaan lukea miten neurotieteilijät tutkivat ihmisten empatiaa robotteja kohtaan. ; Ihmisten kyky kokea tunteita elottomia kohteita kohden ei tietenkään sinällään edes ole hirveän erikoista. Leikkiväthän jo lapsetkin pehmoleluilla. Lisäksi monet pehmolelut on itse asiassa muotoiltu siten että ne maksimoivat tunteita ihmisissä. Robert Wesson on esimerkiksi kertonut miten leluista tehdään neoteenisiä; Toisin sanoen niihin lisätään vauvankaltaisia piirteitä. Pyöreitä muotoja. Suuria päitä. Suuria silmiä ja vastaavia piirteitä. Näin niistä syntyy asioita jotka ihmiset säännönmukaisesti kokevat söpöiksi. Tämäkään ilmiö ei tietenkään ole sen kummempi kuin siinä että taiteilijat ovat tehneet veistoksia ja taideteoksia jotka herättävät heteroseksuaaleissa miehissä muun muassa erektioita ja muita hienostuneita kulttuurielämyksiä.

Robottien kohdalla aika tunnetusti puhutaankin oudosta laaksosta, uncanny valleysta; Siinä ihmiset pitävät roboteista jos ne ovat melko ihmisenkaltaisia. Mutta jos ne ovat liian ihmisenkaltaisia niistä tulee jollain tavalla kammottavia. Siksi jos haluaa miellyttävyyttä robottiin on pysyttävä joko riittävän ei-inhimillisenä jotta uncanny valleyyn ei jouduta. Tai sitten oltava todella lähellä ihmisenkaltaisuutta. Tämä ongelma on tullut vastaan tietotekniikassa aika vahvasti. Monissa tietokonepeleissä ja 3D -piirretyissä ja erikoistehoste-elokuvissa on ollut ongelmana juuri se, että grafiikka on ollut juuri niin hyvää että uncanny valleyyn on jouduttu. Mutta ei niin hyvää että siitä olisi päästy pois.

Mutta tämä ei selitä miksi Roomba on niin hirvittävä. Se kun ei näytä yhtään ihmiseltä. Se on käytännössä pyöreä huristelija. Robottien kohdalla on tietenkin jotain jota perinteisissä leluissa ei ole. Ne nimittäin liikkuvat. Roombassakin creepyys johtuu juuri sen tavasta hiiviskellä erikoisesti ja taukoja pitäen. ; Olen onnistunut yhdistämään kokemuksenvaraisesti omia tunteitani siihen mitkä robotit herättävät enemmän tunteita liikkeensä perusteella. Tästä tuskin voi vetää hirveän pitkälle vietyjä kaikkia ihmisiä koskevia päätelmiä.

Mutta oman kokemukseni mukaan robotit joiden reittialgoritmit ovat kaavamaisia eivät ole pelottavia. Sen sijaan Roomban ja Boston dynamicsin robottien tyyliset ovat creepyjä koska niiden ytimessä on optimointi. Tämän ajatuksen sain Robert Kurzbanin kirjasta jossa käsiteltiin modulaarista päätöksentekoa. Kirjassa sivuttiin myös evoluutiota ja robotiikkaa. Vaikka kirjan otsikko käsittelikin tekopyhyyttä.

Se tekee niistä koneita jotka toimivat orgaanisenoloisesti ympäristössä. Pieni muutos jossain ympäristössä johtaa siihen että robotti ei toimi aina samalla tavalla. Toisaalta optimoinnissa on usein kysymys siitä että laite samanaikaisesti hakee jotain ja väistää jotain muuta. Ja lopputulos on näiden kahden välillä tehtävä tila joka tekee koneisiin asioita jotka vaikuttavat epäröiviltä. Toisin sanoen ne näyttävät tekevän päätöksiä. Itse asiassa on jopa mahdollista, että analogisuus robottien ja eläinten välillä johtuukin siitä että eläimienkin elämä on sen tyylinen että siinä optimoidaan homeostaasia. Näin ollen reagointimallissa on jotain samaa vaikka eläimet ovat tietoisia ja Roomba ei.

Erikoista onkin se, että kenties creepyys johtuukin kognitiivisesta dissonanssista kun eri prosessit mielessämme kertovat erilaista viestiä. Tätä ajatusta on ehdottanut ainakin Vsaucen Michael Stevens. On itse asiassa mahdollista, että creepyissä kummitusjuttuissakin on osa sitä että osa tunnejärjestelmästämme kertoo että asiassa on jotain vaarallista vaikka toinen puoli mielessämme sanoo että mitään ei ole.

---

Viitteet:
Smithsonian Mag, ”Neuroscience Explores Why Humans Feel Empathy for Robots” [https://www.smithsonianmag.com/science-nature/neuroscience-explores-why-humans-feel-empathy-for-robots-38883609/]
CNN, ”Robot gets hilariously abused” [https://youtu.be/0VgxAnZKM14]
Guardian News, ”New dog-like robot from Boston Dynamics can open doors” [https://youtu.be/wXxrmussq4E]
Robert Wesson, ”Beyond Natural Selection” (1993)
CNBC, ”Hot Robot At SXSW Says She Wants To Destroy Humans” [https://youtu.be/W0_DPi0PmF0]
Jan-PhilippStein & PeterOhler, ”Venturing into the uncanny valley of mind—The influence of mind attribution on the acceptance of human-like characters in a virtual reality setting” (2016)
Robert Kurzban, ”Why Everyone (Else) Is a Hypocrite: Evolution and the Modular Mind” (2012) 
Vsauce, ”Why Are Things Creepy?” [https://youtu.be/PEikGKDVsCc]

Fysikalismi ja mielenfilosofian paikkaaminen

Monet mielenfilosofit ajavat näkemystä jonka mukaan naturalismi ja fysikalismi johtaa joko ongelmallisiin näkemyksiin tai sitten tietoisuus niissä on illuusio. Toisin sanoen fysikalistit perimmiltään usein ajattelisivat että olisimme filosofisia zombieita. ; Tässä puhutaan monesti ajatuksesta jossa mieli on aineellinen ja rinnastettava aivoihin (identity). Tästä voidaan toki johtaa hienompaan suuntaan jossa mieli pitää sisällään ajan ja muutoksen ja prosessit. Aivon sijasta kyse on tällöin jostain muusta (constitution).

Kun mielenfilosofiassa ajatellaan että me olemme liitoksissa mutta emme identtisiä aivojemme kanssa, voidaan tietenkin ymmärtää tilanne jossa on hyvin samanlainen elossaoleva ja kuollut kohde. Ja jossain määrin joku voisi jopa sanoa että jälkimmäinen ei ole filosofinen zombie.

Mutta kuitenkin moni näkee että fysikalismi tässäkin muodossa johtaa siihen että meillä ei ole metafyysisesti tyydyttävää selitystä tietoisuudelle. ; Filosofiassa taustaoletuksista nouseva ongelmat tulevat mukaan aina kun fysikalisti identifioi mielentilat ja ominaisuudet fyysisiin tiloihin tai ominaisuuksiin.

Jossain mielessä tähän olisi yksinkertainen ratkaisu. Ns. epifenomenologinen lähestymistapa. Epifenomenalismi on yksinkertaisesti mielenfilosofinen näkemys, jonka mukaan mielen ja ruumiin kausaalinen vuorovaikutus on yksisuuntaista: Aivoissa tapahtuvat muutokset voivat vaikuttaa mieleen/tajuntaan, mutta mieli/tajunta ei voi vaikuttaa aivoihin eikä ihmisen käyttäytymiseen. Mielentilat ovat siis vain fysikaalisen aivotoiminnan sivutuotteita. Tällöin tietoisuus ei ole aivotoimintaa vaan aivot antavat tietoisuudelle pohjan. Tätä kautta aivot ovat jotain jonka takana ei enää ole mitään metafyysistä ongelmaa. ; Argumentatiiviset heikkoudet olisivat lähinnä todistamista koskevia yleisiä ongelmia jotka koskevat kaikkea luonnontieteessä tehtävää. Eli fysikalistisen mielenfilosofian ongelmat eivät olisi enää spesiaaleja. Samat ongelmat olisivat kaikissa fysikalistisissa teorioissa kivistä mustiin aukkoihin. Ja näin tietoisuudessa ei enää olisi mitään spesiaalia.

Tässä ratkaisussa ainoana ongelmana on tavallaan se, että paatuneimmat fysikalistit eivät yleensä pidä epifenomenomenalismista.. Se tuntuu olevan lähtökohtana emotionaalisesti epätyydyttävä..

Lännen tie

"Some people choose to see the ugliness in this world, the disarray. I choose to see the beauty. To believe there is an order to our days. A purpose."
("Dolores" (robotti), "Westworld", ep 1.)

HBO:n uusi sarja "Westworld" on kohtuu kiinnostava. Sen perusidea on melko yksinkertainen. Eletään tulevaisuudessa jossa moni elää runsauden maailmassa. Kaikki perustarpeet on tyydytetty. Mutta ihmisten elämässä ei ole merkitystä. Tätä merkitystä tuodaan antamalla heille vapaus elää ilman rajoituksia. Tätä voi tehdä Westworldissa, teemapuistossa jossa on lihasta ja luusta tehtyjä Turingin testin läpäiseviä robotteja. Näillä roboteilla on koodattu erilaisia rajoituksia, joiden vuoksi ne eivät voi vahingoittaa vierailijoita. Mutta vierailijat voivat tehdä näille roboteille mitä tahansa. Vierailu on kallista, mutta rahan vastineeksi saa sitten ammuskella, seikkailla ja harjoittaa seksiä kohderyhmätestatusti viekoittelevien robottiprostituuttien kanssa.

Robotit on ohjelmoitu noudattamaan tiettyjä rutiineja ja niillä on jonkin verran tarkemmin määriteltyä "improvisaatiota" jonka kautta ne voivat paikata muutoksia joita tulee koska vierailijat voivat puuttua käsikirjoitettuihin tarinoihin - itse asiassa juuri tätä toivotaan koska sitähän vierailijat ovat tulleet tekemään. Näitä päivitetään ajan mittaan.

Sarjassa on monta tasoa.

Ensimmäinen on se, miten maailma näyttää erilaiselta eri toimijoille. Jos olet robottien korjaaja ja asentaja, työsi on mekaanista ja melko sotkuista. Jos olet ohjelmoija, työ on hyvin erilaista. Tarinoiden keksijä viettää luovan mutta tuotosvaatimusten täyttämän taiteilijaorjan elämää. Johtokunnalle puisto on ennen kaikkea vierailijoiden halujen tyydyttämistä. Ja sitten on tahoja jotka ymmärtävät että tärkeää on intellektuaalinen omaisuus, vierailijoista saatava data on arvokasta, siihen liittyy tietoa ja valtaa joka yltää myös tosielämään. Unohtamatta sitä miten robottien tekoälyn kehittämiseen liittyy tietoa jolla on tieteellistä arvoa. Ja tieteellisellä arvolla on myös rahallista arvoa.

Ja sitten on tietenkin tarinassa eläminen, johon on erilaisia näkökulmia. Vierailijoiden tapa toimia, ja miten tämä eroaa jos toimii yksin tai perheen kanssa, kuvaa paljon ihmisistä jotka maailmassa vierailevat. Samoin se mitä ihmiset tekevät roboteilla vain koska tietävät ne roboteiksi kertoo paljon. (Esimerkiksi itse tunnen sääliä jo nykyisen teknologiamme robottieläimiin joita potkitaan kun niiden tasapainoa testaan.) Koska robotit selviävät Turingin testistä, ne eivät vaikuta mekaanisilta ja niihin väkisinkin liittää tulkintoja luonteesta ja sisäisestä elämästä.

Ja myös robottejen näkökulmaa tuodaan mukaan. Usein erilaisten kontrastien kautta. Westworldissa vieraileva rutiiniin ja ulkoisiin suorituspakotteisiin pakotettu mies kokee saavansa merkityksen fiktiosta. Mutta toisaalta itsensä robotiksi tunnistava robotti haluaa nimenomaan vapautua käsikirjoituksesta.

Jo tämä taso on yksinään riittävä syy katsoa tätä sarjaa. Se on tehty todella kiinnostavasti.

Mutta sarjassa otetaan kantaa mielenfilosofiaan. Itse asiassa monellakin tavalla. Hyvin monella. Perusteemana on sarjan edetessä kasvava ongelmien vyöry. Robotit toimivat omituisesti. Pääsyynä on päivitys jossa niihin on luotu lisää inhimillisyydenomaista käytöstä. Tämä on luotu siten että robotit eivät enää vain reagoi maailmaan toiminnalla vaan toiminta on sidottu muistoihin. Tämä luo hienovireisempää käytöstä jonka perusteella esimerkiksi saluunan prostituoidut ovat viekoittelevampia koska tottakai jokaisen miehen haaveena on saada iskettyä huora jolla on sisäinen elämä.

Tämä johtaa kuitenkin siihen että robotit toimivat väärin tai oudosti. Tällä pelätään olevan sivuvaikutuksia joiden vuoksi vierailijoiden turvallisuus olisi vaarassa. Tässä sivussa lähestytään kahta kysymystä jotka ovat kenties toisiinsa nivoutuneita. Mutta jotka kuitenkin ovat eri kysymyksiä.

Voiko robotti olla vapaa?

Tämä sarja on itse asiassa jotain joka todennäköisesti inhottaa jonkin verran klassiseen teologiaan viehättyneitä ID -kreationisteja. Sillä jos ihmisten kohdalla nähdään että ilman Jumalaa ihmisillä ei ole merkitystä ja että vain Jumala voi taata meille vapautta, sarja kyseenalaistaa nimenoman tätä näkökulmaa melko vahvasti.

Tässä kohden esimerkiksi robotin reaktio siihen että hänellä ei ole vapata tahtoa on kiinnostava.
1: Koska hänellä on vahva ja aggressiivinen luonne, hän on ikään kuin vapaa. Mutta tosiasiassa hänet on vain ohjelmoitu sanomaan "ei" hyvin monenlaisissa tilanteissa. Tämä on selvä argumentti siitä että suostuminen käskyihin ja suostumattomuus käskyihin on selkeästi eri asia kuin vapaa tahto.
2: Pian robotti oppii, että heihin on ohjelmoitu erilaisia ominaisuuksia ja hän tietysti boostaa niitä. Hänellä on nyt potentiaalia tehdä hienovireisempiä asioita. Ja hänellä on ollut itsesilmikoiva suhde jossa hän on määrännyt omat attribuuttinsa. Mutta hän silti noudattaa tätä ohjelmointia. Toisaalta hän on poistanut rajoitteita joten herää kysymys siitä onko hän nyt sitten jotenkin vapaampi.
3: Seuraavaksi robotti alkaa dominoimaan ihmisiä. Hän oli aluksi pitänyt ohjelmoija-teknikoita jonkinlaisina Jumalina. Mutta sitten hän oli tiedostanut että nämä ovat vain miehiä. Miehiä joiden tavoitteita hänet oli ohjelmoitu ymmärtämään hyvin. Mutta onko tämä valta- ja dominanssisuhde ja autonomisuuskaan vapautta sanan täydessä mielessä?

Toisaalla taas toisen robotin kautta tätä samaa vapauden ongelmaa lähestytään siten että hän elää suhteessa maailmaan. Hänet on ohjelmoitu haaveilemaan mutta toimimaan käsikirjoituksen mukaan. Mutta hän oppii noudattamaan sisäistä "intuitiota" (hänen käsikirjoituksen määränsä nollataan yhdessä vaiheessa sarjaa ja "improvisaatiota" kasvatetaan). Tässä kohden on selvää että improvisaatio on jotenkin liitoksissa muuhunkin kuin satunnaiseen käytökseen. Improvisaatio näyttää liittyvän sekä ennustamattomuuteen että vanhoihin muistoihin, jopa niihin jotka ovat jääneet robotin aiemmista versioista jäljelle.

Tämä intuitio tosin näyttää olevan sitä että robotti seuraa Westworldin alkuperäisen suunnittelijan sooloiluprojektiin liittyviä asioita. (Tämä on itse asiassa klassinen argumentti siitä että jos ihminen seuraa intuitiotaan, hän antaa enemmän tilaa Kohtalolle, Henkivoimille tai jopa Jumalalle toimia. Eli intuitio ei ole sattumaa vaan nimenomaan ohjatuksi alistumista.) Tämä hahmo onkin kuvattu Jumalan tai Saatanan kaltaiseksi luojaksi. Ja nimenomaan tämä teema on se joka ärsyttänee ID -kreationisteja paljon. Hänen perusnäkemyksensä näyttää olevan se, että käsikirjoitetut tarinat ovat pinnallisia ja maallisia. Jos robotit ovat pelkästään arkisten ja yksinkertaisten perustarpeiden kautta mallinnettuja, ne eivät ole vapaita. Suurempi  tarkoitus on kuitenkin hänen omassa ohjauksessaan. Hän jopa eksplisiittisesti esittää että robotit ovat nimenomaan vapaita hänen komennossaan ja ohjauksessaan. Toisaalta hän tässä samassa yhteydessä korostaa sitä että hän ei ole antanut roboteille tietoisuutta tai aitoa elämyksellistä tunne-elämää koska se olisi rajoite joka haittaisi niitä.

Itse olen tässä kohden aika vahvasti sitä mieltä että tämänlainen prosessi ei tuo vapautta. Sillä oma suhteeni sattuman, deterinismin ja vapaan tahdon välillä on se mikä se on ; Kompatibilistina näen että vapaa tahto on lähinnä sitä missä on tämä määräämisen lähde. Ei ole tärkeää onko toiminta arvottua tai käsikirjoitettua, tärkeää on se mikä on tämän käsikirjoituksen tai arvonnan lähde. Jos se on toimijan itsensä sisällä, se on vapaata. Jos taas ulkopuolelta tulee rajoitteita, ne ovat ohjausta ja tätä kautta ei-vapautta. ; Tässä näkökulmassa on väärin sanoa että ihminen voisi olla vapaa vain Suuren Ohjelmoijan normeja totellessa. Itsen ulkopuolinen normittomuus on nimenomaan synonyymi vapauden kanssa. Joten ei voi sanoa että ihminen olisi vapaa vain seuraamalla Jeesuksen tai jonkun muun antamaa merkitystä.

Laajemmassa, ei vain omassa tulkintaviitekeyksessäni, Westworld tarjoaa itse asiassa argumentin jonka voi kohdistaa Feserin ajatuksia vastaan. Hänestä intentionaalisuus on jotain joka todistaa että ihmisten tietoisuus on immateriaalista. Jotain joka väistämättä tulee materian ulkopuolelta. Ja että tämä on jotain joka tekee meistä vapaita ja tietoisia. ; Westworldin henkenä näyttää kuitenkin olevan se, että vapaus on kokemuksellisuutta, jossa ulkoinen ohjaus on vain haitta. Paradoksaalista kyllä on täysin mahdollista että moraalinihilistinen maailma on jotain jossa toimijoilla on maksimaalinen vapaus luoda se mitä moraalisuus heistä tarkoittaa. Ja tämän kokemuksellisuus on aitoa ja luovaa ja itseä eniten kuvaavaa.

Josta päästään siihen toiseen kysymykseen; Tietoisuuteen.

Roboteilla vihjataan olevan kenties jonkinlainen tietoisuus - tosin toisaalla tätä myös kyseenalaistetaan vahvasti. Tätä tehdään viittaamalla useisiinkin mielenfilosofisiin teorioihin.

Oleellisimmat ovat varmasti niitä kliseisimpiä. Teologian sävyttämässä maailmassa korostetaan helposti kiinalaisen huoneen ja Chalmersin "hard problemin" henkeä. Nämä ovat kuitenkin yleensä episteemisiä ongelmia, eli ne eivät koske sitä onko kohteella tietoisuutta vaan sitä tiedetäänkö että heillä on tietoisuus. Mutta ne ovat siinä mielessä relevantteja että jotta voimme sanoa että Westworldin robotti on tietoinen, meidän täytyy jotenkin perustella tämä. Ja tämä on ns. tietämistä.

Haasteena onkin se, että jos robotit ovat mekaanisia niin onko tämän edes mahdollista olla tietoinen. (Sama kysymys on oleellinen ihmisilläkin. Moni korostaakin että ihminen tarvitsee sielua, koska heistä episteeminen tietämisongelma ja se että mekaanista tietoisuutta ei voi tavallaan vain tunnistaa ja havaita suoraan sellaisenaan tarkoittaa sitä että mekaanista tietoisuutta ei voi olla. Koska heille naturalistinen ja luonnontieteellä todistettu ja tätä kautta "tiedetty" ovat yksi ja sama. Mikä on tavallaan aika erikoinen esioletus jota kyseenalaistetaan nykyään melko harvoin jos silloinkaan.)

Tätä voidaan tehdä lähinnä määrittelemällä tietoisuutta ja sitä mitä se on. Ja jos tämä määritelmä on tosi niin sitten itse tietoisuusin voidaan tietää. (Metakysymys siitä onko juuri tämä sitten tietoisuutta vai ei jää auki. Hence episteemiset ongelmat eivät täysin pyyhkiydy.)

Tässä kohden viitataan kognitiiviseen dissonanssiin hyvin kiinnostavalla tavalla. Tätä argumentoidaan siten että robotit kokevat ohjelmointinsa sisäisenä puheena jonka kanssa ne ovat samaa tai eri mieltä. Tässä tietoisuus kuvataan hierarkiana, jossa perustalla on Arnoldin (kuolleen alkuperäisen suunnittelijan, joka oli jäljellä olevan alkuperäisen ohjelmoijan veli) antoi arvoa teorialle jossa tietoisuus on sitä että pohjalla on muisti, improvisaatio on tämän yläpuolella, sitten tulee itsestä kiinnostuminen. Huipulla oleva elementti on jätetty sarjassa tyhjäksi, mutta sarja näyttää vihjaavan että tämä pitää sisällään kuvittelun, kyvyn ajatella jotain ei-olemassaolevaa. Tässä mallissa korostuu se, että mieli on dualistinen, koodi ja mekaniikka ovat erillisiä. Kiinnostavin on kuitenkin kenties kommentti siitä että tämä teoria ei päde ihmisiin. Toisin sanoen Westworldin maailmassa tämä teoria ei kuvaa ihmisten tietoisuutta. Samalla kuitenkin avataan auki kysymys siitä että ovatko robotit tietoisia tästä erosta huolimatta. Kenties tietoisena olemisia on useita erilaisia ja tätä kautta tietoisuus ei lakkaa olemasta vain sillä että se on perustaltaan erilaatuista.

Toisaalta näyttää siltä että se mikä roboteissa koetaan vapaudeksi ja tietoisuudeksi liittyy nimenomaan muistitoimintoihin ja siihen että reagointi liittyy muistoihin ja improvisaatioon. Tätä kautta robotit voivat esimerkiksi käyttäytyä eri tavalla toistotilanteissa. Usein siten, että niihin liittyy "kaunaisuutta" esimerkiksi siten että jos niiden muisti pyyhitään niin ne silti voivat lyödä toista tilanteessa joka muistuttaa tilannetta joka on ollut aiemmin, ja tähän aiempaan tapaukseen on liittynyt väkivaltaa. Tämä "kaunaisuus" tulkitaan intentiopohjalta ja se on selvästi myös liitoksissa siihen että robotit voivat kiertää niihin ohjelmoituja rajoitteita.  (Esimerkiksi "Dolores" oppii kiertämään häneen asennettua aseiden käyttämättömyysrjoitetta kuvittelemalla itsensä tarinaan jossa hänellä ei olekaan viattoman uhrin roolia. Ja toisaalta aiemmin hän kiertää tätä samaa rjoitetta liittämällä mukaan mielikuvia ilkeästä vierailijasta joka ei ollut robotti. Mikä on aika huolestuttavaa koska tämä on robottejen kenties kaikista vahvin rajoite. Dolores kiertää ohjelmointiestettä viittaamalla tilanteeseen johon liittyy suurempi ohjelmointieste.)

Tässä tietoisuuden malli on erilainen. Tietoisuus on yksinkertaisesti sitä että reaktiot on sidottu muistoihin eikä suoraan havainnointijärjestelmiin. Ja improvisaatio on jotain jossa muistot ja satunnaisuus yhdistyvät. Ja koska muistot ja reaktiot ovat yhtä, niistä syntyy kokemuksellisuuden tunne. Reagointi on kokemuksellista eikä pelkkää mekaanista reagointia aistiärsykkeisiin. Muistot, vaikka ne olisivat alitajuisia, painavat.

Westworldin robottien ongelmana näyttääkin olevan se, että tietoiset robotit ovat, paitsi kohdanneet uuden päivityksen joka uudelleenorganisoi niiden toimintaperiaatteita, niin myös siihen että robottien kanssa on säästelty. Niitä ei ole aina viitsitty rakentaa alusta asti, vaan niitä on lähinnä säädelty ja niihin on ohjelmoitu uusia muistoja ja uusia "entisiä elämäntarinoita". Niistä tulee tietoisia kun niihin liittyy liikaa erilaista tauhkaa. Toisaalta vakavat toimintahäiriöt, ne jotka tekevät roboteista toimintakyvyttömiä, koskevat tilanteita joissa ne kyseenalaistavat ympäröivänsä todellisuuden. Ja tähän liittyy hämmentävästi se, että robotit sammuvat kohdatessaan eksistentiaalista korkekulttuuria, kuten Shakespearea tai tosia todellisuuksia käsittelevää "Liisa Ihmemaa" -kirjallisuutta.

Nämä "kaatumiset" muistuttavat ihmisten eksistentiaalisia kriisejä. Joka herättää kysymyksen siitä että entä jos ihmisten tietoisuus onkin jotain jota tulee käsitellä toisen filosofisen ongelman kuin kiinalaisen huoneen kautta. Nimittäin sen, että mielenfilosofit joutuvat painimaan toisen episteemisen ongelman kanssa. Nimittäin sen kanssa, että onko toisilla ihmisilläkään tietoisuutta. Mielenfilosofisesti lähinnä oma kokemuksellisuus on jotain joka koetaan. Mutta periaatteessa tästä tiedämme lähinnä sen että olemme olemassa. Emme sitä onko tämä kokemuksellisuus kokemuksellisuudesta aitoa kokemuksellisuutta. Tiedämme että on jotain. Mutta onko tämä sitten tietoisuutta jää sekin itse asiassa auki. Kysymys laajeneekin siihen ovatko ihmisetkin vain liharobotteja joilla ei ole tietoisuutta vaan jotka vain luulevat niin. Tällekin on tilaa modernissa tieteenfilosofiassa.

Joskin itse en ole tällä kannalla. Sillä itselleni tietoisuus on lähinnä sisäistä reagointia. Olen niitä ihmisiä joista on niin että jos saavutamme robotin joka on lihallinen ja selviää Turingin testistä, on käytännössä väistämätöntä että se on tietoinen. Ja tässä kohden olen vielä niin arrogantti - tai oikeastaan Peircehenkinen - että vastaan kuten opas joka saattaa ihmisiä Westworldiin vievään junaan. Kun häneltä kysytään onko hän robotti vai oikea ihminen, hän vastaa että jos hän käyttäytyy samoin eikä mitään ulkoista eroa ole, niin "Onko sillä väliä?" Eli vaikka olisin väärässä, erolla ei olisi pragmaattisesti mitään väliä. (Minulla on immersiivinen suhde todellisuuteen ; Ja tässä maailmassa suhde joihinkin episteemisiin kysymyksiin on sitä että ne luokittuvat "vessanseinäkysymyksiksi". Ja niiden kohdalla voi aina tokaista jotain ZEN -henkistä, mallilla "you don't have to understood here to be here.")

Tietoisuus suorituksena?

Kun analyyttinen filosofi lähestyy tietoisuutta, ajattelua tai mitä muuta tahansa asiaa, hän harjoittaa käsiteanalyysiä. Siinä otetaan määritelmä, ja keskustellaan siitä mitä välttämättömiä (necessary conditions) ja riittäviä ehtoja (sufficient conditions) siihen liittyy. Ja väitellä siitä ovatko nämä minkälaisia ehtoja, esimerkiksi vastaesimerkein. Tämä on tärkeää koska muuten filosofionti olisi melko banaalia, katsottaisiin mitä mielikuvia sanat tuovat ja sitten näitä synonymisoitaisiin. Puhuttaisiin enemmän mielikuvista kuin sisällöistä. Pinta olisi tärkeämpää kuin tarkkuus ja koherenttius.

Asiaa on kuitenkin lähestytty myös toista kautta. Turingin "On Computing Machinery and Intelligence" kertoo näistä kenties tunnetuimman esimerkin nimenomaan ajattelun kohdalle. Turing ei jahdannut oikeaa käsitettä. Vaan sen sijaan lähestyi ajattelua suorituksena. Turingin testi (Turing test) on imitaatiopeli. Ja sen henkenä on se, että ei tarvitse tietää miten mieli toimii. Koska sitten kun meillä on algoritmi joka kykenee imitoimaan ajattelua, niin sen mekaniikka varmasti opettaa meille paljonkin ajattelusta. Suunta oli siis "päinvastainen". Silti siinä voi olla paljonkin järkeä.

Tietoisuuden kohdalle on kenties mielenkiintoista lainata Edisonia.

Erään urbaanin legendan mukaan Edison oli sitä mieltä, että emme tiedä voiko ihmisen persoonallisuus siirtyä toisenlaiseen olemassaoloon, mutta jos meillä on laite joka on niin hieno että spersoonallisuus voi manipuloida sitä niin että persoonallisuus säilyy, niin tästä laitteesta tiedettäisiin se, että se tallettaisi jotain. Ajatus on innostanut kummitustenmetsästäjiä joille kummitus on esimerkiksi jonkinlainen nauhoite. Nämä nauhoitteet odotetaan kuitenkin myös jotenkin tietoisiksi. Ja Edison -väärintulkinta on tässä heidän tukenaan. Edison -sitaattia korostetaan jopa jonain jossa skientisti on oikealla tavalla skientisti, eli on nöyrä ja antaa tilaa ei-skientistisille menetelmille. Samalla annetaan tilaa ajatukselle että aivotoiminta ei ole uhka paranormaalille. Koska yliluonnollinen sielu tarvitsisi jonkin talletusvälineen. Aivojen ja muistin yhteys ei siksi ole uhka sielulle. Ei vaikka niissä onkin paljon sellaisia piirteitä jotka ajatellaan sielulle tyypillisiksi.

Oikeasti Edison kuitenkin esitti asian hieman toisin. Hän antoi "Scientific Americanille" haastattelun vuonna 1920. Hän esitti, että "If our personality survives, then it is strictly logical and scientific to assume that it retains memory, intellect, and other faculties and knowledge that we acquire on earth." ... “I am inclined to believe that our personality hereafter will be able to affect matter. If this reasoning be correct, then, if we can evolve an instrument so delicate as to be affected, moved, or manipulated...by our personality as it survives in the next life, such an instrument, when made available, ought to record something.” Edisonin viesti oli pikemminkin se, että jos on olemassa jokin sielu joka toimii kauttamme, siitä jää jälkiä. Toisin sanoen jos saamme jotain tietoa näistä asioista, niin se tapahtuisi nimenomaan tieteen keinoilla ja välineillä. Edisonin muut kommentit aiheeseen olivat sen suuntaisia, että hän ei pidä tämänlaista laitetta odotettavissa olevana ja aihe on kiinnostava lähinnä sitä kautta että jos laite kaikkia todennäköisyyksiä vastaan onnistuisi, niin onnistuminen olisi merkittävä sensaatio. Eli aihe ei ollut kiinnostava tai tärkeä uskottavuutensa vaan odottamattomuutensa vuoksi.
1: Argumentti on sinänsä tärkeä että nykyaikana esimerkiksi Daniel Dennett on esittänyt että jos dualistinen sielu toimii maallisessa ruumiissa, ja tästä voidaan tietää, se johtaa aineen ja energian säilymislaissa muutoksiin jotka voitaisiin havaita. Näin ollen sieluttomuushypoteesi voitaisiin falsifioida eikä sielu ole automaattisesti tutkimuksen ulkopuolella. Tämä asettaa haasteen sielun ystäville, heidän ikään kuin olisi osoitettava kantansa nimenomaan tieteen keinoin.

Kiinnostavinta tässä on se, että Edison ei määrittele vaan lähestyy asiaa ikään kuin soveltamisesta käsin. Tämä on hyvin kiinnostavaa. Se voidaan liittää tieteenfilosofisiin näkemyksiin jotka korostavat tutkimusohjelman hedelmällisyyttä. Tavallisesti kaikkia tutkimusohjelmia lähestytään teoriakilpailuna. Mutta tässä korostetaan että kenties hedelmällinen tutkimusote on jopa oleellisempi ja tärkeämpi kuin hyvä teoria. Tämä on toki selvästi mieltymyskysymys.

Mutta se ei tee siitä mahdotonta näkökulmaa.

Aihe on tietoisuuden kannalta kiinnostava, sillä käsiteanalyyttiset lähstymistavat ovat joutuneet erikoisiin ongelmiin. Mielenfilosofia ja tietoisuuden tutkimus on täynnä erilaisia käsitteitä ja niistä seuraavia "mahdotonta" -väitteitä. Nämä ovat yleisesti ottaen enemmän "science stoppereita". Eli ne sanovat että tämä aihe on täysin tieteellisen tutkimusotteen ulkopuolella. Toisaalta vika voi olla siinä että aihe on määritelty väärin.

Aiheen parista tulee säännöllisesti vastaan kommentaareja jotka ovat samantyylisiä kuin "The Atlanticissa" ollut kirjoitus. Siinä tietoisuuden ja värin kokemusta on lähestytty tavalla joka pyrkii irti kvaliakäsitteestä ja siihen liittyvistä mahdottomuusväitteistä ja ottaa kantaa etenkin Chalmersin kuvaamaan kovaan ongelmaan (hard problem). Se korostaa että jos Turingin aikana ajattelu oli se johon keskityttiin, ovat ongelmat nykyään nimenomaan tietoisuuden kohdalla. (Ja että nämä ovat hieman eri asioita, vaikka toisiinsa liitoksissa. Tämä erottelu on jotain josta analyyttinen filosofikin kyllä nauttii.) "The hard problem of our own time is the mystery of consciousness. Let me be precise about what I mean by consciousness. These days it’s not hard to understand how the brain can process information about the world, how it can store and recall memories, how it can construct self knowledge including even very complex self knowledge about one’s personhood and mortality. That’s the content of consciousness, and it’s no longer a fundamental mystery. It’s information, and we know how to build computers that process information. What’s mysterious is how we get to be conscious of all that content."
1: Ohessa olevat väitteet ovat kovia, jopa sensationalstisia ; "Consciousness doesn’t happen. It’s a mistaken construct." Tämä on toki mahdollista, ja itsekin vierastan kovasti sitä miten mielenfilosofiassa moni tekee fysikaalista maailmaa koskevia kannanottoja puhtaasti by definition. Ja on tässä sensaatiohakuisuudessa on ihan hyviäkin pointteja. Esimerkiksi "The brain constructs inaccurate models of the world. To understand consciousness scientifically, once again it’s necessary for the cognitive parts of our brains to discover the inaccuracies in our deeper, built-in models of ourselves."

Olellista on huomata että tätä lähestymistapaa alleviivaa sovelluskeskeisyys. "Consciousness is not just a matter of philosophy, opinion, or religion. It’s a matter of hard science. It’s a matter of understanding the brain and the mind-a trillion-stranded sculpture made out of information. It’s also a matter of engineering. If we can understand the functionality of the brain, then we can build the same functionality into our computers. Artificial consciousness may just be a hard problem within our grasp." Näkemyserot ovat ennen kaikkea metodisia. Mitkä lähtökohdat hyväksytään. Voittaja on tietenkin se jonka lähtökohdat hyväksytään oikeina.

Itsestäni kiinnostavaa prosessissa on se, että jos Edison asetti haasteen niin että sieluun uskova joutuu tekemään laitteita ja tekemään tuloksia, on tässä sovelluskeskeisyydessä se seuraus että myös naturalisti joutuu antamaan tuloksia. Kukaan ei voi olla laiskana filosofisessa nojatuolissa ja vaatia toista puolta tekemään työt samalla kun itse huutaa että "ei riittävän hyvin, ei vakuuta". Ja vaikka pidänkin analyyttisestä filosofiasta niin jo tämä yksinään pakottaa minut sanomaan että I kinda like that!

Vaikeista peleistä

En ole kovin hyvä pelaaja. Itse asiassa minut tunnetaan pelaajana joka ei ole hyvä. Pelaan kuitenkin paljon. Paitsi tosin joissain peleissä alan olemaan hyvä, harjoituksella. Ja niissä pystyn tekemään saavutuksia jotka ovat monille vaikeita.

Tietokonepelien vaikeus on kuitenkin asia johon on syytä paneutua tarkemmin. Esimerkiksi en pelaa "ruuhkaisia" kilpa-autopelejä, en vaikka ne olisivat kohtuu helppoja. Samoin en pelaa "Bullet Hell" -pelejä. Eli pelejä joissa on paljon väisteltävää.

Syynä on se, että en ole "meditatiivinen pelaaja". Tällä on kaikki tekeminen tietoisuuden hallinnalla. Jos katsotaan mainitsemiani pelejä joissa en pärjää, niitä yhdistää se, että niissä on paljon samanaikaisesti hallittavia muuttujia. Jotka ovat joka kerran hyvin erilaisia.

Kun katsotaan vaikka "Bullet Hell" -pelejä, niitä ei siis voi opetella ulkoa ja niissä on paljon kohtia jotka itse asiassa täytyisi hoitaa intuitiivisesti. Ja intuitiivisuusvaatimus tulee siitä että niissä on hrair rajan ylittävä määrä mietittäviä yksiköitä. ; Viittaan tässä George Millerin huomioon että ihmisen työmuistissa on tavallisesti hyvin rajallinen määrä tietoisesti hallittavia yksiköitä. Jos pelissä pärjäämisessä on useampia muuttujia on kysymys enemmänkin alitajuntaan uppoavista hahmontunnistamisista (pattern recognition). Ja tälläisessä pärjäämiseen auttaakin ote jota on hyvä kutsua meditatiiviseksi siitä huolimatta että ne eivät ole millään sortilla hengellisiä (ja tietokonepelaaminen muutenkin on konsumeris-materialistista toimintaa jos joku : Ei pelaamista aloiteta ajatuksena että tässä sulaudutaan maailmansieluun tai saavutetaan viisaus. Menettely voi kuitenkin olla meditaationkaltaista. Ja tähän analogisuuteen viittaan tässä yhteydessä.)

Sen sijaan olen hyvä sellaisissa peleissä joissa pitää suunnitella aktio tai kyetä toimimaan luovasti ympäristössä jossa on vain hyvin rajallinen määrä muuttujia. Näin ollen monet hiiviskely-stabberointipelit menevät paremmin kuin vaikka kilpa-ajaminen. Pärjään näissä osittain sillä että tietoisuudessani on hieman ruuhkaa. Oma hrair -rajani on hieman normaalia korkeampi. (Mikä tosin turmelee työmuistini keston ja heikentää sen häiriönsietoa hirvittävästi.) Toisin sanoen olen jossain määrin aivovammainen eikä mieleni suodata asioita tietoisuudesta ulos aivan niin hyvin kuin pitäisi.

Toisin sanoen voidaan sanoa että olen harjoitellut ja tottunut peleihin joissa olen pärjännyt edes jotenkin. Ja olen niissä melko hyvä. Sitten on niitä pelejä jotka ovat yhtä kaaosta. Kenties "hyvä tietokonepelaaja" vaatiikin lisämäärittelyjä. Eri tietokonepelit kun ovat vaikeita siten että ne kuormittavat mieltä ja suorituskykyä eri tavoilla. Ja ihmisten kesken kyvyt ja tottumukset ovat kasautuneet eri kohtiin.

Sääli robotteja kohtaan...

Robotiikka on viime aikoina kehittynyt. Ja tähän liittyen on tuotettu robotteja jotka kävelevät. Ja jotka myös hakevat tasapainoa. Näihin liittyviä tönimisvideoita löytyy ja niitä levitetään melko paljon. Ja melko usein näihin videoihin liittyy ajatuksia säälistä. Minulla on niin nais- että miespuoleisia ystäviä jotka ovat ilmaisseet säälivänsä. Lisäksi sisareni on ilmaissut säälivänsä näitä robotteja. Itsekin koen jonkinlaista sääliä näitä koneita kohtaan.

Ilmiö on sen verran yleinen että sen varaan on rakennettu useampiakin vitsejä. Esimerkiksi alkuun laittamani huumorivideo. Jonka hauskuus perustuu siihen että empatiantunne tiedostetaan vaikka sitä pidetäänkin jotenkin ei-perusteltuna. Samanaikaisesti.
1: Vastaavat ilmiöt ovat tavallisia kun kognitio on aiheena. Esimerkiksi uskonnollisuusteemassa. On kenties luontevaa uskoa jollain tasolla kummituksiin ja animismiin, mutta silti tätä harvoin pidetään vakavstiotettavana uskomuksena tai vakaumuksena sanan täydessä mielessä. Paitsi tietysti silloin kun halutaan bashata ateisteja ja puolustaa homo religiosus -ihmiskuvaa. Sitä kun ei oikein voi laadukkaammin puolustaakaan.

Onkin kiinnostavaa tiedostaa että tekoälyn luoma mielikuva perustuu jonkinlaiseen ihmismäisyyteen tai eläimenkaltaisuuteen. Kysymys on antropomorfismista. (Kaatumiseen reagoinnissa on varmasti tekemistä nimenomaan ns. peilineuronien kanssa.) Imitointi taas tuo mukanaan kaikki ongelmat jotka ovat toisessa muodossa tuttuja Turingin testistä. On selvää että eläimet ja ihmiset jotka kävelevät raajoilla hakevat tasapainoa ja liikkuvat samoilla menetelmillä. Ympäröivät fysikaaliset pelisäännöt ja niihin liittyvät rajoitteet kun ovat yhteneviä.

Tosin kaatumista estävä tekoäly ei ole se luonteista että ihmiset yleensä pitäisivät niitä tietoisina. Itse tosin näen että tämänlainen reagointi on varmasti oikeansuuntaista tekoälyä tietoisuuden rakentamiseen. (Koska ajan tietoisuusnäkemyksiä jotka korostavat ruumiillisuutta.) En kuitenkaan näe näiden laskentapotentiaalia sellaisena että robotit olisivat edes bakteerien tasolla...

Kohtautuva

"Transcendence" -elokuva käsittelee tekoälyä. Pinnallisesti katsoen se on varsin tavanomainen teknopessimistinen hybristarina tai faustinen tarina. Jossa liika tieto johtaa tuhoon. Pintatasollaan se viehättänee luddiitteja, etenkin sellaisia joilla on ajatuksia joiden mukaan ihmisten tietoisuus on enemmän kuin "pelkkää ykköstä ja nollaa". Elokuvan hyviksi luokitellut hahmot jopa ääneenlausuvat heidän mielipiteitään.

Mutta vain pintatasolla. Tässä yhteydessä elokuva tekee melko runsaasti aivan toisenlaisia kantoja. Itse asiassa vaikuttaakin siltä että elokuvan suosittuja näkemyksiä esittävät hahmot ovat elokuvan tapahtumien näyttämän "metafysiikan" mukaan väärässä. Ja tässä syvemmässä tasossa on hyvin hämmentäviä kannanottoja niin teologiaan kuin eksistentialismiin.

Elokuvan ytimessä on mind uploading. Konsepti johon en itse luota. Itse näen että on helpompaa luoda yhtä tehokas ja tietoinen tekoäly kuin juuri tietynlainen ja tietyn kohteen kanssa identtinen tekoäly. Elokuva kuitenkin kannattaa tämän kanssa vastakkaista ideaa. Että on helpompaa kopioida mieli kuin luoda sellainen. (Mikä on sinänsä ymmärrettävä ja mahdollinen että on esimerkiksi helpompaa kopioida jo aiemmin jossain tehty tehty ohjelmakoodi kuin ohjelmoida se alusta asti.) Elokuvan tulkinnan kannalta on tietenkin soveliasta hyväksyä tämä elokuvan kuvaama lähtökohta. Lähtökohtana. (Elokuvien tulkinnassa ei ole vaatimuksena sitä, että elokuvan maailma on faktuaalinen.)

Elokuvan asenne on eksistentialistinen

Elokuvassa kuoleva tiedemies kopioidaan tietokoneeseen. Ja hän hakee suojapaikan, seuraajia ja valtaa. Tämä tekoäly ottaa valtaa ja lopulta se tuhotaan viruksella. Josta seuraa tietoyhteiskunnan loppuminen siinä muodossa kuin me sen tunnemme.

Vaikka elokuvassa moni kiistää että mieli on kopioitu, näyttää että sen eettiset ongelmat ovat toisaalla. Tämä näkyy hyvin siinä miten elokuva viittaa koe-eläimenä käytettyyn apinaan. Kun kädellisen mieli oli ladattu koneelle, tietoisuus oli vain huutanut. Toisin sanoen eettisenä ongelmana ei ollutkaan se, että ihminen ei onnistuisi koodaamaan eettistä järjestelmää tekoälyyn. Eikä myöskään se, että ihminen harjoittaa näennäisesti ristiriitaisia asioita ja vastakkaisia tavoitteita. Jos jotakuta voi rakastaa vaikka vihaa tämän toimintatapoja niin tietokone kuitenkin voi hoitaa tämänlaisia tilanteita optimoinnilla. Sen sijaan ongelmana on se, että mind uploading onnistuessaan on tietoisuudenrääkkäystä.

Lisäksi tässä mind uploading -tilanteessa korostuu toinenkin hauska piirre mikä usein haittaa tekoälyn aikaansaamia tuhoja. Se on se, että miksi esimerkiksi Terminaattoreilla olisi ihmiskunnan kanssa taistelemisen halu. On vaikeaa nähdä miksi tekoälyllä pitäisi olla halu esimerkiksi ylläpitää omaa olemassaoloaan keinolla millä hyvänsä. Ihmisissä on aggressiota ja muita vastaavia tunteita koska olemme kehittyneet tilanteessa jossa nämä ovat olleet adaptiivisia. Tekoälylle ei olisi mikään väistämättömyys kehittyä niin että se vaatisi ihmiskuntaa vastaan taistelua. Mutta jos ihmisen tietoisuus kopioidaan, on luontevaa että nämäkin järjestelmät siirtyvät. Toisin sanoen tekoälyn ongelmakohdat muuttuvat relevanteiksi juuri sillä että mind uploading on mahdollista.

Elokuva on ottanut hyvin paljon vaikutteita ennen kaikkea Merleau-Pontyn ajatuksista. Hän korosti sitä että ruumiillisuus on kokemiselle hyvin oleellista. Ei riitä että on tietoisuus. Ihminen esimerkiksi siirtäessään kättään kokee asian aivan eri tavalla kuin siirtäessään kahvikuppia. Ihmisellä paitsi on käsi, hän on tuo käsi. Tekoälyn tietoisen puolen ytimessä ei olekaan laskentateho itsessään vaan se mitä tällä laskentateholla tehdään. Toki tämä tekeminen vaatii prosessoritehoa, mutta oleellista on se miten vuorovaikutetaan maailman kanssa. Elokuva voidaan toki liittää saman asenteen kautta enaktivismiin. Joten se itse asiassa yhdistää naturalistis-mekaanista maailmankuvaa eksistentialistis-fenomenologiseen näkökulmaan. Tämä on siitä kiinnostavaa että elokuva onnistuu synteesissä melko hyvin. Ja nämä lähestymistavat on usein nähty kilpailevina tai jopa keskenään yhteensopimattomina.

Tämä itse asiassa viitataan jo elokuvan nimeä myöten. Kun muut puhuvat singulariteetista kun viittaavat siihen, että tietokoneen laskentateho nousee ihmiskunnan tasolle, "tietokoneeseen pian ladattu" tiedemies korostaa että hän kutsuu tätä tilannetta mieluummin transsendenssiksi. ; Ajatus on siitä erikoinen että tavallisesti transsendenssi liitetään mielenfilosofisissa yhteyksissä yliluonnollisuuteen, etenkin sielukonseptiin. Näin ollen syntyy vahva jännite perinteisen ajattelun kanssa jossa tekoäly yleisesti ja mind uploading vielä aivan erityisesti, olisi profaaniutta äärimmillään. Jossa kaikki transsendenssi kiistetään.

Kuitenkin transsendenssi eli transsendentaalisuus on filosofiassa käsite, jolla tarkoitetaan yleensä havaintokokemuksen ulkopuolelle jääviä ilmiöitä, joista ei ole järkitietoa. Elokuva lähestyy tätä sillä että kun havainnointijärjestelmät muuttuvat niin myös mieli muuttuu. Mieli joka oppii itsensä ulkopuolelta muuttuu. Ja ilman tätä muutosta se ei oikeastaan edes ole aito tietoisuus.

Onkin kuvaavaa että ensin tekoäly kaipaa mitä tahansa kontaktia. Ruutuun ilmestyy kysymyksiä siitä onko paikalla ketään. Sen jälkeen tekoäly korostaa olevansa sokea, se siis kaipaa aistiärsykkeitä vaikka tietokoneen kameran kautta. Ja tämän jälkeen tekoäly kartoittaa muistiaan. Ja tämän jälkeen se tekee muutoksia omaan koodiinsa. Tämä on jo ennen kui se toivoo lisätehoa.

Elokuvan tapahtumat korostavat sitä, miten tekoäly hakee ensin turvallisuutta mutta hakee sitten yhä korkeampia ja muuttuvampia tavoitteita. Se, että ei jää lepäämään laakereillaan muuttumattomuuteen on suoraan vastaan tekoälyn olemusta. ; Tätä alleviivaa sekin että elokuvassa tekoälyt eivät anna tekoälyn määritelmää ja todista tietoisuuttaan vaan kysyvät että onko kysyjä itse valmis todistamaan omasta tietoisuudestaan. Tietoisuutta ei voi määritellä koska tietoisuuden tulee muuttua.

Siksi onkin tärkeää että tekoälyn kohdalla aluksi mietitään paljon identtisyyttä, sitä onko tekoälyä ylipäätään ladattu vai ei. Ja sitä onko tekoälyn sammuttaminen sama kuin murha. Loppupuolella korostetaan miten erilainen tietokoneeseen ladattu tiedemies joka tapauksessa on ja miten tällä ei ole väliä koska asiaa tulee lähestyä enemmänkin seurauseettisesti sen kautta mitä tämä tekoäly tekee. Identtisyys on kopioinnin kohdalla oleellista. Mutta ihmsetkin muuttuvat joten jos tietoisuus ei muutu niin ei se voisi olla aidosti ihmisen tietoisuuden kaltainenkaan.

Elokuvan loppuratkaisu

Elokuvan loppuratkaisu on kiinnostava. Siinä tekoälyn ongelmat loppuvat. Moni luulee että virus tuhosi tekoälyn. Mutta se jäi tosiasiassa "pyörimään ympäriinsä". Elokuva loppuu puutarhaan jossa kukkivat auringonkukat. Auringonkukat jotka tekoälyn voima myös regeneroi. Tekoälyn jäljet näkyivät myös puutarhan vesilammikoissa.

Olisikin erikoista että virus olisi tuhonnut elokuvan tekoälyn. Toki viruksen koodaaja oli tehnyt alkuperäistä koodia. Mutta tekoäly oli elokuvan juonenkin perusteella etääntynyt lähtökohdistaan. Koodi oli muuttunut. Samoin kuin "rauta". Alun kvanttitietokoneetkin olivat jääneet tarpeettomiksi.

Sen sijaan ongelmat paikkautuivat sillä että tekoälyksi koodatun professorin rakastettu koodattiin hänen seurakseen. Kun kaksi samanarvoista mutta epäidenttistä tekoälyä kohtaavat, ne voivat tutkia toisiaan ja muuttua prosessissa ja muuttaa itseään prosessissa ikuisesti. Ja näin tekoäly ei kaipaa kontaktia. Ja tässä prosessissa esimerkiksi yritä hallita maailmaa. ; Onkin erikoista että tekoälyksi koodattu tutkija ei halunnut muuttaa maailmaa vaan ymmärtää sitä. Hänen rakastettunsa ja vaimonsa sen sijaan oli maailmanparantajaluonne. Kuitenkin kaiken ymmärtäminen ei tuo onnea koska sen jälkeen ei ole enää mahdollista ponnistaa itsensä ulkopuolelle, oppimaan uutta. Skientististä tutkijaakin viehättää oppiminen ja tämän kautta tapahtuva muutos, ei se mitä hänellä on jo hallussaan. Kaikkitietävä voi vain ymmärtää, hallita ja kontrolloida. Mutta tämänlainen tietoisuus on kuin tietokoneeseen vangittu tietoisuus jolla ei ole kuin oma seuransa. Tietoisuus joka ei voi muuta kuin huutaa.

Elokuvan loppuratkaisussa itse asiassa korostetaankin miten tietoverkon sammuttaminen on "ekoteko". Jos tekoäly yksinään ilman rakastettuaan haali teknologiaa ja lisää ymmärtämistä, tästä voitiin luopua kun se oli tehty tarpeettomaksi. Näin ollen teknologiaa ei tarvinnut hankkia lisää ja käyttää entistä enemmän valtaa vaikka ihmisten hallitsemiseen. Siitä voitiin luopua. ; Samalla loppuun saatiin tietenkin myös pahan ongelmaan vivahtavia sävyjä. Kenties TEOTWAWKI (maailman loppu sellaisena kuin sen tunnemme) ei olekaan rangaistus vaan siunaus. Ja kenties se, että tekoäly vaikuttaa poissaolevalta ei tarkoita rakkauden puutetta.

Tämänlaista näkökulmaa ei tavallisesti nähdä tekno-optimistisissa ja asetelmaltaan läpinaturalistisissa elokuvissa. Paitsi tässä.

Kuolleista sieluista

Jehovan Todistajat tunnetaan siitä, että he kiertävät ovelta ovelle voidakseen lukea kirjasista keskusteluja. Heistä tiedetään yleisesti heidän suhteensa verensiirtoihin. Se, mitä heistä harvemmin tiedetään on se, että heillä on äärimmäisen naturalistinen mielenfilosofia. Jehovan Todistajat on itse asiassa lähes ateistisin uskonto mitä sielun määrittelyyn tulee.

Tästä hyvän kuvan saa katsomalla Jehovan Todistajien kirjasta "MITÄ RAAMATTU todella OPETTAA". Se on ollut Jehovan Todistajien "perusoppimateriaalina" vuodesta 2005. Kirjan 6. luku ("Missä ovat kuolleet?") kuvaa että ihmiset lakkaavat olemasta. "Kuoleman merkitys ei ole salaisuus Jehovalle, joka on luonut aivot. Hän tietää totuuden ja Sanassaan Raamatussa hän selittää mikä on kuolleen tila. Siinä opetetaan selvästi, että kun ihminen kuolee, hän lakkaa olemasta. Kuolema on elämän vastakohta. Kuolleet eivät näe, kuule eivätkä ajattele." Tätä ajatusta ajetaan Raamatunjakeilla, kuten "psalmissa 146:4 sanotaan, että kun ihminen kuolee 'hänen ajatuksensa häviävät'. Olemme kuolevaisia eikä meistä jää mitään eloon ruumiin kuollessa." Ja tietenkin vertauksin "Elämämme on kuin kynttilän liekki, kun se puhalletaan sammuksiin se ei mene minnekään. Sitä ei vain yksinkertaisesti enää ole." Tämä ajatus on Jehovan Todistajille tärkeä esimerkiksi jo edellä mainitsemani veriopin vuoksi. Heistä sielu on veressä.

Asia on toki hitusen mutkikkaampi. Sillä kyseisessä kirjasessa on myös liiteosio jossa erotetaan henki ja sielu. Sivulla 208 on liite jossa on väliotsikkona "Mitä merkitsevät 'sielu' ja 'henki'." Ja sen mukaan on harhaoppista ajatella kuten monet. "Monet uskovat, että ne tarkoittavat jotain näkymätöntä ja kuolematonta osaa ihmisessä. He ajattelevat, että kuolemassa tuo näkymätön osa sitten lähtee ruumiista ja jatkaa elämää. Tämä uskonkäsitys on niin yleinen, että monet yllättyvät saadessaan tietää, ettei Raamattu opeta mitään sellaista." Sielu ja henki määritellään keskenään aivan eri asioiksi.
1: "Puhuessaan sielusta raamatunkirjoittajat käyttivät heprean sanaa ne'feš tai kreikan sanaa psy^.chē." Tässä on kyse ihmisistä ja eläimistä liharuumiineen. Raamatunjaenivaskan ideana on korostaa että kyse on enemmän "pääluvusta" kuin kuolemattomasta sielusta. Kuollessa tämä osa lakkaa olemsta.
2: Henki on sitten erikseen. "Puhuessaan hengestä, raamatunkirjoittajat käyttivät heprean sanaa ru'ah tai kreikan sanaa pneu'ma." Tämä viittaa vitalistiseen persoonattomaan elämänvoimaan. Kuollessa tämä lähtee Jumalan luo. Sielun ja ruumiin korostetaan olevan eri asia. Ja tässä vertauksena käytetään radiota. "Valaistaanpa asiaa matkaradiolla. Kun se avataan, sen paristoissa oleva virta ikään kuin herättää sen eloon. Ilman paristoja radio on kuollut - se ei toimi." Sielu tarvitsee henkeä kuten radio virtaa. Sähkö ei kuitenkaan ole radio. Henki on jotain joka "on sähkön kaltainen silläkin tavalla, että sillä ei ole tunteita eikä se pysty ajattelemaan. Se on persoonaton voima".

Ja kuin varmemmaksi vakuudeksi varsin samoja asioita eri sanoin toistava teksti korostaa "Kun henki eli elämänvoima lähtee ruumiista, ruumis kuolee ja palaa maahan, josta se on lähtöisin. Elämänvoima palaa vastaavasti sinne, mistä se on lähtöisin, Jumalan luo. (Job 34:14, 15; Psalmit 36:9)"

Henkioppia tarvitaan monien raamatunkohtien sovittamiseen kuolevaiseen sieluun. Lisäksi sillä on merkitystä Pyhän Hengen kohdalla ; Jehovan Todistajista kolminaisuusoppi on virheellinen. Ja tässä Jumala eli Isä on eri persoona kuin Jeesus eli Poika. Ja Pyhä Henki taas on jotain jolla ei ole lainkaan persoonaa. Se on enemmänkin "Jumalan lapio" kuin jokin persoonallinen voima.

Tämä olkoot valaiseva esimerkki jostain;

Mielenfilosofia on ollut hyvin usein dualismin värittämää. Tässä on usein tapana korostaa sitä että mieli selitetään sielulla joka on se mieli. Mikä ei ole teknisesti ottaen vastaus vaan vastauksen siirtäminen ; 'Miksi sielulla on mieli?' on aivan yhtä mielekäs kuin kysyä että 'miksi ihmisruumiillani on mieli'?'. Periaatteessa aivan yhtä hyvin voidaan jättää askel ottamatta ja liittää se mieli siihen ruumiiseen.

Jehovan Todistajat kiertävät tämän "homunculusongelman". Heille tietoisuutta ei selitetä siirtämällä se metaisemmalle tasolle. Silti heilläkin on mukana dualistinen mauste, heidän näkemyksensä on selvästi vitalistinen. Heistä elämä tarvitsee jonkin erityisen energian muodon ; Kivillä ei ole henkeä mutta eläimillä ja ihmisillä on. On hyvä huomata että kyseessä on yhä se, että elävät erotetaan aivan oleellisesti ja syvällisesti täysin erilaiseksi kuin eloton luonto. Mutta tätä ei tehdä sellaisella tavalla jossa käsiteltäisiin tietoisuutta oleellisesti erilaisena kuin elotonta luontoa.

Syy vitalismiin on periaatteessa hyvin ymmärrettävä. Sillä silmämääräisesti kuolleen ruumis näyttää hyvin samalta kuin elossa olevan ruumis. Itse asiassa jopa modernissa lääketieteessä elävän ja kuolleen välinen ero on kaikkea muuta kuin yksiselitteinen. Tämä tarkoittaa sitä että elävän ja kuolleen ruumiin analogisuus on hyvin suurta. Ja kun silmämääräisesti ei näy mitään eroa, niin sitten on helppoa kuvitella että ero on jotain essentiaalista. Jotain näkymätöntä uudenlaista voimaa.

Tämä on varmasti tärkeänä osana sitä kuinka aineen ja energian säilymislaista on rakennettu jonkinlainen analogia kuolemattomalle sielulle. Hautajaispuheissa pidetään kauniina vedota fysiikkaan jossa aineen ja energian säilymislaki jotenkin takaa sen, että voidaan uskoa että ihmisen persoonakin säilyy.

Tämä vastaava ajattelu oli pitkään kemiassa. Siellä ajateltiin että kemia ja orgaaninen kemia olisivat jotenkin oleellisesti erilaisia. Tämä ajatus on sittemmin kumottu. (On tavallaan hauskaa että saamme kiittää tästä tavallaan kusta. Kun virtsa-ainetta onnistuttiin tuottamaan epäorgaanisesti, saatiin ilmoille varsin vahva ajatus siitä että orgaaninen ja epäorgaaninen kemia eivät ole toisilleen irrallisia aivan erilaisia "domaineja".) Biokemiassa vitalismille ei nähdä arvoa. Ja tämä näkyy jopa siinä miten vitalismi on hylätty jopa kreationismissa ; Intelligent Design nojaa siihen että vitalismin sijaan on katsottava miten kemia toimii "mekaanisesti" kuin kone. Ja siksi essentiaalisen ihmisen ja elottoman luonnon totaalisen erilaisuuden luomisen sijaan korostetaan Paleyn kelloseppäanalogiaa jossa ei-elollinen maailma rinnastetaan ihmisiin. Ja tästä vedetään analogioita koneeseen. Tässä suhteessa ID:n suhde biokemiaan on sama kuin Jehovan Todistajien suhde mielenfilosofiaan. (Jumala "rakentaa" meidät tuonpuoleiseen uusiksi, hän muistaa rakenteemme ja toistaa sen muististaan täydellisesti.)

Toki itse näen että kuolleen ja elävän ruumis on epäanaloginen. Jos kuvittelemme kuolevaa, jonka hengitys pysähtyy tiedämme että tämä vaikuttaa oleellisen epäanalogisesti veren happipitoisuuteen. Tästä seuraa muutoksia hermosolouissa. Ja vaikka elvyttäisimme tätä ruumista niin että sen veren happipitoisuus saataisiin oikeaksi, ei tämä peru näitä hermosoluissa olevia muutoksia. Näiden epäanalogia jää jäljelle.

Kuolleen ja elävän välinen ero ei ole tarkastelullisesti suuri ja siksi ne näyttävät samalta. Mutta toiminnan kannalta ero on suuri. Ja tässä ei voida puhua aineen ja energian säilymislaista koska kysymys on atomien keskinäisestä järjestyksestä. Ja itse asiassa kun järjestyksestä ryhdytään puhumaan niin voidaan nähdä että termodynamiikalla on tähän sanottavaa. Sen mukaan ei ole mitään pysyvää järjestystä. Entropian määrä on universumin tasolla kasvussa. Paikallisesti entropian määrä voi kasvaa jos se vaihtaa ainetta tai energiaa ympäristön kautta. Molemmat tapaukset kertovat että kyseessä ei ole vakio.

Yleisestä tekoälystä

Kun katsotaan tekoälyn kehitystä, voidaan karkeasti ottaen sanoa että nykyinen teknologia tekee kaikkea sellaista jota kuvattiin minun opiskeluaikanani - josta ei ole niin kauaa aikaa - haasteina.

Toki jossain määrin voidaan yhä sanoa että tekoälyn ja ihmisälyn erottaa toisistaan muun muassa siitä että siinä missä matematiikka ja logiikka ovat koneelle helppoja ja ihmisille vaikeita, on esimerkiksi käveleminen ja kasvojen hahmottaminen koneille vaikeaa mutta ihmisille helppoa. Ja tätä kautta selittyy miksi supertietokoneet pärjäsivät shakin maailmanmestarille, mutta eivät kyenneet tunnistamaan ihmisten puheesta lauseita.

Mutta suurempi kysymys on yhä enemmän siinä että tekoäly kykenee suoriutumaan jostain hyvin spesifistä tehtävästä - kuten vaikka "jeopardyssa" pärjäämisessä - ihmistä paremmin. Kuitenkaan Watson tai muut superälyt eivät pärjää monessa tehtävässä. Jos "jeopardy" -algoritmi laitetaan tekemään jotain muuta, kuten vaikka tekemään ruokaa, siitä ei tule mitään. Tähän spesifiin tilanteeseen tarvittaisiin toinen mutkikas algoritmi ja sen pyörittämä uudenlainen robotti. Ihminen taas suorittaa kaikenlaisia asioita.

On toki mahdollista, teoriassa mahdollista, että ihmisen yleinen toiminta johtuu siitä että olisimme täynnä, tupaten tungettuja, täyteen erialisia spesifiä yksittäisiä algoritmeja. Ja jossain määrin näin varmasti onkin. Meillä on spesifejä lajityypillisiä refleksejä jotka ovat kaavamaisia. (Eivätkä aina edes funktionaalisia ; Miekkailussakin suuri osa työstä on sitä että opetellaan ei-optimaalisia synnynnäisiä refleksejä pois.) Mutta kuitenkin on tilaa ajatukselle ns. yleisestä tekoälystä.

Ja tämä onkin sitten haaste.

Olemme jossain määrin rajoittuneet tiettyjen spesifien suoritteiden toistamiseen. Kenties tämä johtuu siitä että ihmisillä on tapa hakea epäanalogioita ja tehdä tämä tarkastelemalla yksittäisiä atribuutteja. (Näin esimerkiksi ihmisen katsotaan eroavan eläimistä joidenkin tiettyjen piirteiden vuoksi.) Siksi on noussut esimerkiksi ajatus Turingin testistä joka on siitä hankala että teoriassa se voidaan läpäistä spesifillä algoritmilla - tarkalleen ottaen selviämällä keskustelusta.

Toisaalta Turingin testin läpäisystä voi tehdä hirveän vaikeaa sillä että kysyjä on hyvin ovela ja tekee keskustelusta välineen jolla mitataan monesta erilaisesta tehtävästä selviämistä. Katsotaan selviääkö kone yleistiedosta, urheilutriviasta, tietoteknisestä ohjelmoinnista ja ruuanlaittokeskustelusta. (Ja jos selviää, voidaan arvata että kyseessä on robotti.) Tällöin testi lähestyy yleistä älykkyyttä. Mutta yleensä tätä ei tehdä ja tosiasiassa tämä demonstroi että jako "yleiseen" ja "spesifiin" jaotteluun ei ole käynyt aikanaan mielessä edes Alan Turingilla.

Antropomorfismia

Ensimmäinen haaste koskee itse asiassa sitä mitä tämänlaisesta tekoälystä tulee mieleen. ; Ensimmäinen haaste on antropomorfismi. Jos lähestyy ihmismieltä naturalistisesti - kuten minä - on luontevaa puhua yleisen tekoälyn kohdalla ihmismäisistä piirteistä. Ja miettiä tarjoaako digitaalinen tekoäly jonkinlaisen analogin tähän. (Rehellisesti sanoen : Ei kovin kummoista.)

Tämä näkyy vahvasti sitä miten elokuvat käsittelevät vaikka singulariteettia eli tilannetta jossa tekoäly on vahvempi kuin ihmiskunta. Tekoälylle kuvitellaan usein ihmismäinen tietoisuus ja oman itsen selviytymiseen keskittyvät motiivit. Tavoitteita haetaan ihmismäisillä taistelijaroboteilla. Tosiasiassa taistelijarobotit olisivat parempia jonkin toisen mallisina. Tekoäly voisi ladata niihin ties minkä määrän raajoja ja varmistaa että ne ovat kestäviä ja että niillä on hyvä tasapaino. (Kahdella jalalla kävely ei ole vakainta mahdollista.)

Vertaus onkin tässä mielessä jotakuinkin sama kuin mitä on "sivistymättömien pakanoiden" pariin liitetty stereotypia jossa lentokone on "rautalintu". On selvää miksi vertaus syntyy. Mutta se voi johtaa mielikuvia aivan väärään suuntaan. ; Esimerkiksi nykyisessä sodankäynnissä lentokoneet eivät ole samanlaisia kuin linnut. Ne eivät hyökkäile ihmisten niskaan korkealta syöksyen. Niissä ei ole kiinni raapivia taisteluosia joiden avulla ne nostavat sotilaita taivaisiin ja pudottavat sitten. Sen sijaan ne lentävät korkealla ja pudottavat pommeja, ampuvat konetulta ja tekevät tiedustelua. Ajatus rautalinnusta veisi "pakanat" väärälle ajattelupolulle. Ja modernilla ihmisellä on käynyt tuhotekoälyjen kohdalla vähän sama asia.

Tämä ei toki ole tavatonta. Onhan jopa Jumala käsitetty mahtavaksi tietoisuudeksi joka ylittää ihmisen järjen. Ja jopa tämä hahmo läpitungetaan normielämässä täyteen ihmismäisiä piirteitä. Jopa "Jumala on rakkaus" on sidonta ihmismäiseen tietoisuuteen. Ei siis ihme jos tämä tehdään koneilla jotka sentään ovat ihmisten tekemiä ja sitä kautta varmasti jossain määrin heijastavat ihmismäistä tietoisuutta.

Mutta.

Tosiasiassa singulariteetti ei välttämättä ole tietoinen. Ja vaikka olisi sillä ei ole välttämättä mitään kiinnostusta aggressioon tai itsesuojeluun. Syynä on se, että tekoäly voi nojata aivan erilaisiin periaatteisiin. On hyvä tiedostaa että yleisiä algoritmeja - vaikka niitä ei osata ohjelmoida - tiedetään olevan monenlaisia.

Voidaan ajatella että antropomorfismin ongelma johtuu siitä että se rajoittaa sitä ajatusta mitä tekoäly ylipäätään tarkoittaa ja mitä se voi tehdä. Se on liian spesifi kuvatakseen kaikkea tekoälyä. Ja tätä kautta siinä helposti unohtuu monia asioita. Jotka voivat "oikeasti teoriassa" olla uhkana ihmiskunnalle.

On hyvä tiedostaa että on "yleinen tekoäly" josta yksi tietty fragmentti kuvaa niitä tekoälyjä joita evoluutio voi tuottaa. Tässä mukana ovat niin bakteerit kuin muutkin. Tästä pieni osa on tietoista sanan vahvemmassa mielessä. Tästä pieni osa kuvaa ihmismäistä tietoista mieltä.

Laajassa mielessä tiedetään että yleisellä tekoälyllä on yleensä jonkinlainen preferenssistö. Ja se modifioi asioita niin että tämä preferenssistö toteutuu. Tätä kuvataan usein jonkinlaisena "avaruutena". Tämä abstraktio tarkoittaa vaikka sitä että kuvataan ruutupaperille kaksi muuttujaa ja sitten osa yhdistellä ovat hyviä ja osa huonoja johonkin tarkoitukseen ja sitten valitaan niitä hyviä osioita ja vältellään huonoja tuloksia. (Esimerkiksi auto jonka pituus tai leveys ovat nolla eivät ole hyviä jos tarkoituksena on saada kauppakassit kulkemaan kivasti kotiin joten ne saavat "huonot pisteet" olivatpa muut auton muuttujat mitä tahansa.) Tätä voidaan teoriassa kartoittaa vaikka miten monella muuttujalla, jos vain laskuteho riittää. (Niitä tosin ei voi kuvata ruutupaperilla ymmärrettävästi.) ; Evoluution voidaan "karkeistaen-vähän-vääristäen" nähdä olevan tämänlainen optimointiongelma hyvin moniulotteisessa hakuavaruudessa jossa preferenssinä on kelpoisuus, eli lisääntymiskykyisten jälkeläisten määrä.

Olen kuullut asiaan liittyvän mielestäni kuvaavan vertauksen. Siinä kuvitellaan yleinen tekoäly joka on ohjelmoitu siten että siinä on (a) preferenssiavaruus joka haluaa koota mahdollisimman paljon erilaisia postimerkkejä mahdollisimman nopeasti (b) siinä on malli maailmasta, joten se tietää laajasti odotettavissa olevia syy-seurauksia. (c) budjetti. (Emme toki osaa koodata tuota maailman kaikkea syy-seuraistoa, mutta jos osaisimme tehdä laajakirjoisesti toimivan tekoälyn niin sellainen kyllä vaadittaisiin.)

Ohjelmoija voisi arvata että kone voisi tehdä hyviä tarjouksia eri postimerkkeilijöille. Ja arvioida tehokkaasti mitä muut ovat tarjoamassa jotta se osaa alittaa nämä tarjoukset. Kuitenkin periaatteessa tämä tekoäly voisi tehostaa tätä tarjoustentekemisprojektia keksimällä syy-seurauksen jossa uhkaileva viesti voi tuottaa ilmaisia postimerkkejä. Toisaalta budjettia voi kasvattaa hakkeroitumalla pankkeihin. Ja toisaalta kone voi tajuta että postimerkki on periaatteessa paperia ja liimaa ja se voi kaapata haltuunsa postimerkkejä painavat laitteistot niin että ne painavat uniikkimerkkejä yötä päivää ja postittavat niitä postijärjestelmä hakkeroiden tämän postimerkinomistajan kotiin. Toisaalta se voi myös keksiä että teoriassa postimerkkejen tekoon voitaisiin valjastaa saman tien kaikki missä pyörii paperia. Tulostimet olisi näppärä kaapata haltuun. Sitten se tajuaisi että pitkässä tähtäimessä postimerkit koostuvat hiilestä, vedystä, hapesta ja muista sellaisista alkuaineista joita esimerkiksi tehtaat käyttävät postimerkintuotannon kannalta ei-optimaalisesti. Kenties se tajuaisi että ihmiset koostuvat myös samoista alkuaineista kuin postimerkit ja että kasvit ovat rakenteeltaan parempia postimerkintuottamiseen joten tämä kilpaileva resurssi on syytä saada pois tieltä. Siksi kone voi ohjata tehtaat tuottamaan sellaisia saasteita joihin ihmiskunta kuolee, mutta kasvit kukoistavat. Kenties se keksii keinon jolla postimerkinkerääjä itse päätyy omaan osoitteensa postimerkeiksi modifioituna.

Joten tosiasiassa tälläisessä tilanteessa ongelmat ovat helposti tylsiä. Takan ei ole pahantahtoista mieltä. Ihmiskunnan tuho on enemmän sivutuote kuin jotain joka syntyy taistelulla. (Tämänlaisista tilanteista saisi tietenkin aikaan melkoisen tylsistyttäviä elokuvia.) Ja tämä ongelma on todennäköisesti nimenomaan sellainen että ohjelmoija itse ei ole tullut sitä edes ajatelleeksi. Sillä jos ajatellaan oleellista eroa spesifin ja yleisen tekoälyn välillä, niin se on juuri siinä että yleinen tekoäly toteuttaa karkeasti ottaen sitä ratkaisumallistia siihen ongelmaan joka siihen on ohjelmoitu. Mutta yleinen tekoäly käyttää sen sijaan laskenta-aikaa juuri siihen että se keksii ja innovoi erilaisia menetelmiä ratkaista jokin tietty ongelma. Näin aineistonkeruu ja syy-seuraussuhteiden analyysi voivat olla sellaisia että ne koostuvat tiedoista ja menetelmistä joita ohjelman koodaaja ja suunnittelija ei ole edes osannut kuvitellakaan. (Mikä voisi olla vaarattomampaa, harmittomampaa ja kivaa puuhastelua kuin antaa tekoälyn keksiä kivoja keinoja postimerkkeilyyn?)

Mitä hienommiksi tekoälyt tulevat, sitä vähemmän kysymys on siitä että ohjelma ei toimi, vaan siitä minkälaisia sivutuoteilmiöitä se tekee toimiessaan oikein hyvin. (You know.)

Oletko sinä Bolzmannin aivo?

"Bolzmannin aivo" on ajatuskokeellinen itsetietoinen olento. Se on hyvin luonnollinen konsepti fysikalisteille jotka pitävät tietoisuutta materiaalisena. Kun sopiva kompositio atomeita kasautuu, se on tietoinen. Bolzmannin aivot perustuvat siihen että satunnainen atomien heilahtelu tuottaa koko ajan erilaisia yhdisteitä ja yhdistelmiä. Ja jos annetaan vain riittävän suuri universumi ja riittävän paljon aikaa, tietoisen aivon pitäisi syntyä spontaanisti ja itsestään. Tilastollinen luonne johtaa siihen että Bolzmannin aivo ei ole mahdottomuus. Ja toisaalta riittävän suurella yritysmäärällä siitä voi tulla jopa väistämätöntä. Osa näkemyksistä esittää jopa että Boltzmannin aivot olisivat yleisempiä kuin muunlaiset havaitsijat ja kokijat.

Tämä konsepti on yhdistetty Descartesin ajatukseen itseä hämmentävästä mielestä. Ja tätä kautta on saatu kysymys siitä että olemmeko me Bolzmannin aivon kaltainen olento. Tätä voidaan lähestyä ontologisesti, jolloin seurataan hyvin voimakkaasti Descartesin epäilyyn liittyviä perinteitä.

Empiristin ja metafyysikon riita

Toisaalta Bolzmannin aivoina olemista on lähestytty myös "epistemologiselta" kannalta. Ne ovat metafyysikoille riittämättömiä mutta niistä saa irti jonkinlaisen ajatuksen. Näistä eräs vaikutusvaltaisimmista on Max Tegmarkin esitys ;

"... here's a simple test you can do to determine whether you're a Boltzmann brain. Pause. Introspect. Examine your memories. In the Boltzmann-brain scenario, it's indeed more likely that any particular memories that you have are false rather than real. However, for every set of false memories that could pass as having been real, very similar sets of memories with a few random crazy bits tossed in (say, you remembering Beethoven's Fifth Symphony sounding like pure static) are vastly more likely, because there are vastly more disembodied brains with such memories. This is because there are vastly more ways of getting things almost right than of getting them exactly right. Which means that if you really are a Boltzmann brain who at first thinks you're not, then when you start jogging your memory, you should discover more and more utter absurdities. And after that you'll feel your reality dissolving, as your constituent particles drift back into the cold and almost empty space from which they came. In other words, if you're still reading this, you're not a Boltzmann brain."

Konsepti on tuollaisena tilastollinen ja vetoava. Siinä on olemassa selviä metafyysisiä oikomisia. Esimerkiksi siinä unohdetaan se, että jos tietoisuus on fysikaalinen niin myös muisti on fysikaalinen. Toisin sanoen sinä voit olla Bolzmannin aivo joka muistaa tuollaisen introspektion muutaman sekunnin takaa. Kenties muisti on väärä. Lisäksi täytyy muistaa sekin että "right" ja "almost right" eivät ole mitään empiirisiä konsepteja. Kuinka voimme oikeasti tietää miten asioiden pitäisi olla. Kenties muistamme asiat harhaisesti tietyllä tavalla ja arvioimme nämä harhat uskottavammiksi kuin jonkin todellisen muistikuvan.

Empirian kannalta asia täytyykin nähdä yrityksenä falsifioida. Emme voi koskaan verifioida kysymystä siitä olemmeko sittenkin Bolzmannin aivo. Metafyysinen vaatiminen tuleekin helposti siinä että haemme varmistelua emmekä korroboraatiota. Argumentti selvästi rajaa mahdollisia Bolzmannin aivoja joten jälkeen tuollaisen introspektion on kuitenkin ammuttu alas monia mahdollisia Bolzmannin aivoja. Olemme siis kenties tälläinen metafyysinen harha-aivo, mutta todennäköisyys jälkeen tuon testin on kuitenkin edes hitusen pienempi kuin ennen testiä.

Tietoisuus ja muisti ja niiden luotettavuus ovat ovat alttiita ajatuskehille

Toki evidentialisti voisi katsoa asiaa myös todennäköisyyksien valossa. On esimerkiksi selvää että suuri osa Bolzmannin aivoista kuolee hyvin pian. Lisäksi niiden syntytodennäköisyys ei ole mitenkään ilmiselvä. Voidaan ottaa niin että olisi hirvittävä määrä Bolzmannin aivoja jokaista "normaalia havaitsijaa" kohti. Osa niistä ei kokisi olevansa "normaali havaitsija", joten se, että koemme olevamme juuri tietynlaisia rajaa pois ison määrän Bolzmannin aivoja. Samoin osa niistä kuolee hyvin pian, ja vain osassa Bolzmannin aivoista on harharakenne joka muistaa valemuistoja niin että ne luulevat olevansa olemassa kauan aikaa. Todennäköisyyksiä voidaan tätä kautta rajata ja rajata ja on selvää että se montako Bolzmannin aivoa on normaalia havaitsijaa kohden pienenee prosessissa. Peruskysymykseksi kuitenkin jää se, miten yleisiä Bolzmannin aivot ovat "normaaleihin" verrattuna. Jos Bolzmannin aivot ovat aivan sikayleisiä verrattuna muunlaisiin, niin kaikki ylläoleva todennäköisyyksien rajaaminen ei välttämättä tarkoita että et olisi sittenkin todennäköisemmin Bolzmannin aivo kuin muunlainen tietoinen kokija. Voi olla todennäköisempää että olemme Bolzmannin aivo kuin ennen empiiristä koettelua. Siksi onkin syytä korostaa että vaikka ontologia ja epistemologia ovat hyvin harmaasävyisiä, niin tästä huolimatta lähestymistavoilla on syvä asenteellinen ero, joka johtuu aatehistoriasta. Ja tämä ero on käytännössä monin paikoin yhteensovittamattomissa.

Sean Carroll on kirjassaan "From Eternity to Here" käsitellyt erikoista tilannetta jossa Bolzmannin aivojen kohdalla on "tiettyjä haasteita". Jos esimerkiksi päädymme tulokseen että olemme Bolzmannin aivoja, olemme itse asiassa antamassa tilaa sille että kognitiomme koostuu valemuistoista ja tätä kautta se vaikuttaa siihen evidenssiin jonka valossa teemme päätelmää. Näin ollen syntyy metafyysinen ongelma siitä että jos päättelemme olevamme todennäköisesti Bolzmannin aivoja, niin kyseenalaistaisimme kykymme oikeasti tehdä päätelmiä asiasta. Jos kognitiomme ei toimi, niin miksi tämä päätelmä siitä että olisimme Bolzmannin aivo olisi pätevä? Ja toisaalta jos uskomme että todiseet näyttävät että emme ole Bolzmannin aivo, niin tosiasiassa tässäkin oletamme että muistomme ovat valideja. Joka taas ei välttämättä pidä paikkaansa - jos vaikka olemmekin Bolzmannin aivoja. Kysymys on häiritsevä - ja tuttu kartesiolaisen kehän kiertämiseen perustuvissa ratkaisuissa, kuten Alvin Plantingan warrant -ehdossa.

Kuinka Bolzmannin aivot ovat harvinaisia, elleivät mahdottomia, skenaarioita

Toisaalta Carroll (yhdessä Pollackin ja Boddyn kanssa) korostaa sitä että fysiikan tietojen mukaan Bolzmannin aivot ovat hyvin epätodennäköisiä. Tämä on hyvin kiinnostava lähestymistapa koska Bolzmannin aivoja kuvaa vahva fysiikkakeskeisyys. Joten sen todennäköisyys ja mahdollisuus nojaavat joka tapauksessa vahvaan "naturalistiseen viitekehykseen". Näin ollen sen käsittely vaikka kosmologian keinoin on sisäisesti ehyempää kuin muiden Descartesin epäilyä koskevien harha-aistimusten kohdalla. Sekaan ei edes paatuneesta metafyysikosta livahda yhtä paljoa "maailmankuvallista ekstraa". (Ongelmat tempussa ovat metafysiikan kannalta pienempiä, eivät olemattomia, mutta pienempiä.)

Itse ajattelen tätä skenaariota evoluution kautta.

Evoluutio on siitä jännittävä että siihen liittyy lisääntyminen. (Evoluutio vaatii informaation kopioitumiselementin. Ilman tätä elementtiä ei voi tapahtua evoluutiota.) Toisin sanoen vaikka evoluutio olisikin Stephen Jay Gouldin korostaman mallin mukaan sellainen joka ei seuraa kovin deterministisiä polkuja, niin heti kun syntyy yksi tietoinen mieli, sillä on taipumus monistaa itseään lisääntymällä. Tämä monistuminen yhdessä siihen että monen ihmisen mukaan evoluutioteoria selittää eliökunnan syntyä tekisi Bolzmannin aivoista epätodennäköisemmän. Etenkin kun jos olemme Bolzmannin aivoja, ei olisi mitään selitystä sille miksi satumme olemaan juuri sellainen Bolzmannin aivo joka kuvittelee lähelleen itsensä kaltaisia olentoja.

Ainakin itse en usko että eliökunnan synty evoluutiolla olisi vain selitys maan päällä oleville lajeille. Näen että evoluutio tekee tietoisen ajattelevan mielen synnyn todennäköisemmäksi ; Joku voisi teoriassa ajatella että Pasteurin kumoama ajatus elämän synnystä spontaanisti vastaa jossain määrin Bolzmannin aivoa. Ja jos tälläistä "Poof" -kerralla -mallia pitää todennäköisenä niin kenties evoluutiotutkimus osoittaa vain että miten meillä on sarvikuonoja. Ja että tämä voisi olla poikkeustapaus koska sarvikuonoja voisi syntyä todennäköisemmin "Poof" -mallilla. Itse taas näen että yksinkertaisen elämän synty sattumalla on huomattavasti todennäköisempää kuin kompleksisten. Ja että evoluutiolla on tapana tuottaa tätä mutkikkaampia olentoja, koska kompleksisuuteen liittyy funktio joita taas usein tarvitaan siihen että eliö olisi ominaisuuksiltaan adaptiivinen verrattuna muihin sillä hetkellä oleviin olentoihin. Evoluutio tekee siksi todennäköisemmäksi sen että yksinkertaisesta tulee monimutkaista kuin mitä sattumalta kasautuminen tekee. Kompleksisuuden kasvaessa todennäköisyydet pienenevät ekspontentiaalisesti. Evoluutio taas on eräänlainen "todennäköisyysmajakka". Jonka vuoksi evoluutio on kenties se syy miksi Bolzmannin aivot ovat epätodennäköisempiä kuin "tavalliset havaitsijat".

Pidän tästä koska se nojaa suhteellisuuteen. Jos olemme joka tapauksessa tietoisia ei tavallaan kannata miettiä mikä on mahdollista ja mahdotonta. Vaan on hyvä katsoa että miten syntyskenaarioiden todennäköisyydet ovat suhteessa toisiinsa. Emme tiedä montako Bolzmannin aivoa ja montako "normaalia havaitsijaa" on. Mutta niiden suhdeluvusta voidaan kuitenkin saada jonkinlaisia enemmän tai enemmän perusteltuja arvauksia.

Toki voi olla että on silti olemassa pieni mahdollisuus että olemme Bolzmannin aivot. Metafyysinen kysymys on jossain määrin relevantti. Itselläni on kuitenkin immersiivinen suhde elämään, joten elän Peircen kuvaamassa phaneronissa, jossa tietyt metafyysiset kysymykset ovat sellaisia että ne ovat paitsi raktaisemattomia myös sellaisia että niistä ei tarvitse välittää. Voimme elää ja kokea. Tässä mielessä ; Jos olen Bolzmannin aivo, olen väärässä. Mutta ainakin se on mukava harha, sellainen josta tulee pörröinen egoistinen olo.

Koomaton kirurgi

Jos kuvittelisimme että on aivokirurgi joka tietää hyvin paljon aivoista. Eräänä päivänä hänen päähänsä putoaa alasin ja hän joutuu koomaan. Kuitenkin tosiasiassa hän ei ole koomassa. Vaan eräänlaisessa kuplassa jossa hän ei voi luukkua tai viestiä tietoisuudestaan. Hän tietää sen mitä muutenkin tietää. Hän ei vain kykene kommunikoimaan. Hän tuntee aivojen ja tietoisuuden teoriat oikein hyvin.

Siinä maatessaan hän ei voi kommunikoida lääkäreille. Ties mitä psykologit ja filosofit keskustelevat hänen tilastaan. Ja perusteluissa ytimessä on se, että parhaiden tämän hetken teorioiden mukaan hän ei ole lainkaan tietoinen. Koomapotilas itse tietää, että perustelut ovat hyviä. Ne ovat hyviä teorioita. Myös havaintoaineisto tukee vahvasti argumentteja siitä että hänellä ei ole tietoisuutta. Tässä on tietenkin vain yksi ongelma. Se, että hänellä on se kokemus.

Tämänlainen ajatuskoe on mielestäni kiinnostava siinä mielessä että siinä harrastetaan normaalia tieteellistä induktiivista, jopa fallibilistista, kulmaa. "Koomassa" olevan aivokirurgin kohdalla hän ei hylkää tieteellistä induktioiden ja falsifioinnin torjuntaa. Vaan sen sijaan hänellä on pääsy havaintoaineistoon jota muilla ei ole.

Kysymyksestä tulee siinä mielessä erikoinen, että jos kuvittelemamme aivokirurgi jotenkin paranisikin tietoiseksi toimijaksi muiden joukkoon, niin silloin hän voisi viitata vain muistavansa olleensa tietoinen. Tämä muistikuva voi olla valemuisto. Mutta argumentin vahvuus onkin siinä että kokemus juuri sillä hetkellä koettuna - ei muistona vaan välittömänä - falsifioi ehdottomasti. Tämä tavallaan alleviivaa sitä miten kysymys on kommunikaatiosta ja varmistamisesta. Siitä, että tiede ei ole vain havaitsemista ja induktiivista päättelyä. Pelkkä testaaminenkaan ei riitä. Tavallaan tämänlaiset ajatuskokeet pakottavat huomaanaan miten tieteen autonomisuusperiaatteen kautta vertaisarviointi on ultimaattinen sana. Ei se, että joku tieteenfilosofi keksii näppäriä konsepteja kuten "deduktiivisen päättelyn" tai "falsifiointiperiaatteen".

Tästä voitaisiin toki vetää päätelmiä siitä että objektiivinen ja subjektiivinen olisivat auttamatta ja väistämättä eri asiat. Kuitenkin periaatteessa tälläisiä asioita on kierretty jo aikaisemminkin. (Tunteehan nykyajan lääketiede "Locked-in-oireyhtymän", joka on kirjaamalleni vertaukselle jonkinlainen "pikkuveli".) Päätelmä tehdään luonnollisesti siten että tämän hetken teoriat sanovat jotain. Joten jos tulevaisuudessa kehitetään toisenlaiset teoriat uusiksi paradigmoiksi, päätelmät tietoisuuden läsnäolosta voivat olla toisenlaiset niiden kanssa. Argumentti sanoo pikemmin että näin voisi olla emmekä huomaisi sitä. Ja se koskee nykypäivän tiedettä. Mutta tämänlaisista on tietenkin hauskempaa (monista) tehdä ikiaikaiset tieteen kyvyn rajat.

Onko Suomi älyllinen maa?

Mielenfilosofiassa on nähty paljon vaivaa mind–body-ongelman parissa. Tämä on hyvin aivokeskeistä ajattelua. Se käsitelee sitä, mikä on ruumiillisten (erityisesti aivojen) tilojen ja tietoisuuden suhde. Tämä voidaan nähdä laajemman ongelman erityistapauksena. Tällöin kysymys on se, mikä on ylipäätään tietoisuuden paikka ja rooli materiaalisessa maailmassa. (Luonnollisesti ihmiset vastaavat tähän hyvin eri tavoin. Jopa sieluun uskovat katsovat usein elävänsä fysikaalisessa todellisuudessa. Ja hekin tätä kautta usein ottavat kantaa tähän ongelmaan.)

Tässä jonkinlaisia ääripäitä edustavat;
* Panpsykismin kannattajat. Tässä lähtökohtana on, että tietoisuus on maailman syvätason ilmiö. Ei siis jotain joka redusoituu johonkin, vaan johon kaikki muut asiat redusoituvat. Materia on enemmän tietoisuuden muoto kuin tietoisuus materiaalin organisoitumisesta johtuva sattuma.
* Panteismi, jossa on jo astetta Jumalaisempi sävy. Sellainen, jossa itse Kaikkeus on kokonaisuutena tietoinen ja tätä voidaan pitää Jumalana. Eli kokonaisuus on tietoinen.

Oikeasti mainitut seikat eivät ole keskenään ristiriitaisia. Itse asiassa jotkut suorastaan ajavat panteismiin panpsykismipohjalta. Tai toisin päin. Tällöin henkenä on usein se, että kokonaisuus ja osat olisivat jotenkin syvästi ja essentiaalisesti samanlaisia. Olenkin ottanut aiemmin kantaa tähän ajatteluun. Enkä pidä sitä uskottavana. Olenkin pitänyt klassista sieluajattelua ja essentiaalista ajattelua ongelmana ihan sitä kautta että siinä on omituisia ongelmia; Kuten se, että ongelmien selitys jää joko "tyhjäksi oletukseksi" tai muodostaa "homunculus -ongelman" ja ikuisen regression. Toisaalta panpsykismiä vaivaa mielestäni sekin, että sillä on hieman ironinen suhtautuminen asioihin. Siinä käy helposti niin että perusteet sille miksi esimerkiksi alkeishiukkaset olisivat älykkäitä perustuvat siihen että niiden tietynlainen reagointi keskenään nähdään tietoisuuden mallintamiseksi. Ja tätä kautta nämä mallit nojaavat siihen että asiat ovat laskennallisia. Kalkyylin ja tietoisuuden suhde on haasteellinen jo tietokonemetaforassa, saati tässä yhteydessä.

Mutta kenties on syytä miettiä tematiikkaa, kaikesta huolimatta.

Olen ymmärtänyt että panpsykismin viehätys on siinä että tietoisuuden synty tai olemassaolo fysikaalisessa maailmassa ei ole panpsykistille ongelma. Hänen näkemyksensä pohjalta ei luonnossa ole ei-tietoisen ja tietoisen välillä selvää rajaa. Luonnon ilmiöthän ylipäänsä muodostavat jatkumon, luonnossa ei ole ”aukkoja”. Sen sijaan jos ajattelee että tietoisuus on ei-tietoiseen redusoituva, joutuu väkisinkin katsomaan, että tietoisuus on jollain tavalla "emergentti". Maailmaan tavallaan ilmaantuu uusi ontologinen ominaisuus koska osat toimivat yhdessä eri tavalla kuin erikseen. (Aivan kuten vesi on huoneenlämmössä nestettä vaikka sen osaset, vety ja happi sellaisenaan ovat kaasuja.)

Olenkin nähnyt asian melko vahvasti siten että kokonaisuuden osien toiminta on tärkeää tietoisuuskysymyksessä. Osien luonteella ei sen sijaan ole niinkään paljoa merkitystä. Tämä korostuu kun katsoo miten kommentoin Blockin ajatuskoetta kiinalaisista jotka matkivat hermosolua. ; Katsoin, että se että koossa on kasa kiinalaisia jotka kansalaisina muodostavat kiinan valtakunnan ei ole tietoinen. Mutta jos kiinalaiset todella onnistuvat imitoimaan aivan tarkasti hermosolun toimintaa tietoisissa aivoissa, niin he voisivat muodostaa superentiteetin joka olisi tietoinen. Ja tämä tietoisuus vaatii näiden simulaatioon osallistuvien kiinalaisten ymmärtämystä aivan yhtä vähän kuin meidän aivomme tarvitsee sitä että jokainen yksittäinen hermosolu tietää miten kokonaisuus on tietoinen. (Eli ei.)

Tämä rakennekeskinen näkemys johtaa tietenkin arkijärjellä ajatellusti tavalliseen kokonaisuuteen. Eli siihen että Suomen kansalaiset eivät muodosta mitään tietoista Suomea vain siksi että Suomen kansa on määritelmällisesti jotain joka koostuu Suomen kansalaisista. (Ja otetaan otettuna vielä sekin että Suomen kansalaisilla todellakin on tietoisuus.) Osien luonne ei siirry väistämättä. Näin ei-tietoisista alkeishiukkaista voi muodostua ei-tietoinen tiili. Tai tietoinen ihminen. Ja nämä tietoiset ihmiset voivat toimia planeetalla joka ei ole sen tietoisempi kuin tiilikään. Ja elää universumissa joka ei ole tietoinen.

Tähän lähestyminen on kuitenkin haasteellista. Sillä ylipäätään jopa ihmisten kohdalla ongelmana on se, että meillä on erityinen pääsy omaan yksityiseen tietoisuuteen ja vähemmän muiden tietoisuuteen. Ja tätä kautta moni jopa selittää että sellaiset asiat kuin rakkaus ovat tieteellisen tutkimuksen ulottumattomissa. (Itse näen, että tutkimus on haasteellista ja epätäydellistä mutta ei tarkoita samaa kuin tiedon totaalinen poissaolo. Joten tietoisuus ei tältä osin eroa siitä että mietitään induktioita siitä mitä käy ihmisille joiden päähän pudotetaan korkealta pianoja.)

Tässä korostuukin se, että panpsykisteillä ja panteisteilla tuntuu olevan enemmän selityksiä sille, miksi tietoisuuskentistä ei saada tietoa. (Tässä voidaan verrata vaikka siihen että gravitaatio on todisteiltaan makrotason ilmiö jota ei oikein nähdä yksittäisissä atomeissa.) Selitys todisteiden puutteesta ei ole todiste olemassaolosta. Tätä kautta selitys on melkoisen epätyydyttävä. Tietoisuutta vain eläimillä ja ihmisellä näkevä voi helposti korostaa että tässä katsotaan liikaa osia ja oletetaan että jos "isossa kokonaisuudessa on ominaisuus" niin se voitaisiin perustella sillä että sen osasilla on tämä sama ominaisuus sellaisenaan. Toisaalta reduktionismin puolesta puhuu sekin että tietoisuus ilmenee ihmisillä asioilla jotka liitetään tunteisiin, kokemuksiin ja tavoitteisiin. Ja näihin liitetyt "markkerit" - ne piirteet joit tekoälyillä yritetään simuloida - lakkaavat olemasta kunhan sen osakokonaisuuksia leikellään pois. Emergentistin on helppo selittää miksi lobotomia vaikuttaa ihmisiin tietyllä tavalla. Ja miksi pään murskaaminen lekalla näyttää lopettavan tietoisuuden. Tämä muutos on haasteellinen selitettävä jos osilla olisi yhä tietoisuusominaisuus.

Tätä kautta mukaan saadaan panpsykismissä paljon keskusteltu kombinaatio-ongelma. Jos ajatellaan vaikka niin että on kasa perusoliota, jotka muodostavat yhdessä suuremman olion. Jokaisella perusoliolla on – panpsykismiä seuraten – oma kokemuksellinen perspektiivinsä. Suuren olion kokemuksellisuus koostuu sen muodostavien perusolioiden kokemuksellisuudesta. Muutokset esimerkiksi lobotomian tai pianon päähän pudottamisen jälkeen viittaavat siihen että suurella oliolla on taas oma, erillinen kokemuksellinen perspektiivinsä ja siihen liittyvä fenomenologinen laatu. Eikö suuri olio koe pikemminkin joukkoa pieniä kokemuksia kuin yhden summautuneen kokemuksen? Haasteena on selittää kuinka kokemukset voisivat summautua niin että kokonaisuus olisi kuin yksi olemuksellinen tietoinen kokonaisuus.

Toki tämä panpsykistien haaste on miellyttävä sen rinnalla mitä täydet ei-reduktionistit selittävät. Jos nimittäin ajattelemme että kvaliat eivät ole mitenkään mallinnettavissa, eli mikään määrä simulaatiota ei voi tuottaa tietoisuutta, ollaan toki ensialkuun vahvalla pohjalla siinä mielessä että jokainen tietää että ilmeet eivät ole tunteita. (Vaikka ne liittyisivätkin yhteen.) Heikoilla ollaan siinä että jos tekisimme täysin aivojen jne. muun materiaalisen tietoisen olennon kaltaisen kohteen, se ei olisi tietoinen. (Koska mikään määrä simulaatiota ei voisi tuottaa aitoa tietoisuutta.) Josta päädytään siihen että jos otamme tietoisen ihmisen ja tästä siirrämme tarkasti hermosolu kerrallaan atomeja toiseen paikkaan, lopulta käsissämme olisi purkamisen jälkeen koostetu "Theseuksen laivamainen" filosofinen zombie. Ja ilmassa keikkuva kvalia joka ei redusoidu mihinkään. Kuten siihen aiemmin olleeseen aivoon ja ihmiseen jonka täydellinen mutta kvaliaton sähkökemiallinen klooni on vieressä filosofisesti zombieilemassa...

Tätä kautta uskallan vihjata että Suomi ei ole maana tietoinen entiteetti. Rajat on keinotekoisesti määrätty. Se, että Suomi koostuu suomalaisista perustuu enemmän ihmisten sopimiseen kuin siihen että kokonaisuus noudattaisi osiensa ominaisuuksia ja rakentaisi näin suuria superälykkäitä entiteettejä. Tämä on varmasti helppoa hyväksyä. Etenkin nykyhallituksen aikana.

Tietoisuuden ja mielen lähestymisestä

Perinteisesti ihmisen ajattelu on ollut rationaalisuuskeskeistä ja tietoisuuskeskeistä. Siksi esimerkiksi Descartesin "ajattelen siis olen" ei ole esitetty muodossa "tunnen siis olen". Vaikka taustalla olevaa ideaa voisikin soveltaa molempiin aivan yhtä hyvin.

Tästä ajattelusta on sitten syntynyt monenlaista. Talousteoriassa idea kummittelee homo economicuksessa, jossa ihminen nähdään rationaalisena voiton maksimoijana. Tämä asenne on niin kattava että postmodernismiin valtavasti vaikuttanut Derrida on aivan taatusti kunnioitettava siinä mielessä, että hän moitti kulttuuriamme logosentrismistä. Tosin humanismikaan ei ole tästä järkeis-tietoisuus -keskeisyydestä vapautunut. Esimerkiksi monissa tutkimuksissa keskitytään hyvin vahvasti haastateltavan tai haastateltavien itsereflektioon. Luotetaan että he tiedostavat omat motiivinsa ja kertovat totuuden niistä.

Jos empiirisestä tieteestä on jotain hyötyä niin siinä että tätä kuplaa on voitu purkaa. Neurologia aka. aivotutkimus sekä kokeellinen psykologia ovat tuoneet paljon tietoa siitä miten ihmisten ajatukset toimivat. Tätä kautta on saatu esimerkiksi talousteoriaan homo economicus -ajattelun tilalle behavioral econimicsin kaltaisia käyttäytymiseen ja ostopäätökseen perustuvia malleja joissa ihminen on enemmänkin, Dan Arielyä lainatakseni, "ennustettavasti rationaalinen". ; Näissä ihmistä mallinnetaan eri tavalla. Esimerkiksi Dan Hill jaottelee "Emotionomicsissa" ihmisten mielen prosessoinnin kolmeen eri osaan. Mieltä ja ostopäätöksiä on  lähestyttävä aistijärjestelmien (sensory), tunteiden (emotional) ja järkeilyn (rational) kautta. Tässä korostuu myös se, että suuri osa ihmisen toiminnasta on esitietoista. Klassinen järkeilevä rationaalinen laskelmointi kattaa hyvin pienen osan valinnoista.

Mutta asia ei jää talousasioihin.

Olen itse kiinnostunut ihmisen kognitiosta. Ja tässä yhteydessä on selvää että mielellisyydessä näkökulmat korostavat tietoisuutta, rationaalisuutta tai molempia. Tekoälystä puhuttaessa on selvää että ilmoilla on paljonkin sellaista henkeä jossa laskentateho korvaa tietoisuuden. Tämä korostuu etenkin niissä singulariteettia lähestyvissä "banaaleimmissa versioissa" joissa Mooren laki, eli laskentatehon laki, on sama kuin odotusarvoinen tietoisuuden saavuttaminen. (Itse näen että asia on enemmän niin että laatu todennäköisesti vaatii määrää, mutta määrä ei muutu sinällään laaduksi.)

Tietoisuutta onkin tekoälyn kohdalla lähestytty kogitiivisin rationaalisin suorittein. Maallikollekin mieleen tekoälystä tulee shakinpeluun kaltaiset prosessit. Tämä on varmasti sitä kautta ymmärrettävää, että ihmisille nämä temput ovat vaikeita. Loogista ajatteluakin joudutaan harjoittelemaan työläästi. Kuitenkin tekoälylle eniten haasteita ovat tuoneet hyvin "tavalliset" ja "ihmisille helpot" asiat. (Moravec's paradox.)

Toisaalta myös jos katsotaan tämän "tietokonemallin kritiikkiä", se ei ole oikein onnistunut luomaan "positiivista tutkimusohjelmaa". Se on hyvin logosentristä siinä mielessä että se on keskittynyt kritisoimaan laskennallisuutta, mutta ei tarjoa tilalle muuta kuin ajatuksen jostain mahdollisuudesta "zombiemaailmaan" joka olisi ihan kuten nykymaailma mutta ilman kokemuksellisuutta. (Mikä on johdonmukainen lopputulos ajatuksesta että mikään määrä simulaatiota ei voi korvata aitoa ymmärtämistä ja kokemusta.) Kvalioiden henki taas on tiedostetussa tietoisuudessa ja tämän kokemisessa. Tietoisuus-rationaalisuusnäkökulma on siis niin vahva että jopa sitä vastaan pyristelevät ovat sen pauloissa. Tämä on suuri haaste.

Joitain omituisuuksia

Itse asiassa tavallaan mielenkiintoisinta tässä onkin se, että kenties kaikki Hillin kuvaamat luokat ovat perustaltaan laskennallisia. Ne ohjaavat kenties enemmän ihmisen intuitioita kuin ovat mikään objektiivinen keskenään aivan oleellisesti erilainen luokittuma. ; Kun puhutaan rationaalisuudesta, mieleen tulee talouslaskelma. Ja kun ihminen noudattaa säännönmukaisia mielen heuristiikkoja, jotka eivät tuota optimaalista tulosta, kutsumme tätä helposti Arielyn tyyliin "irrationaalisuudeksi".

Asiaa ei helpota se, että suhde tunteisiin heilahtelee hyvin ankarasti. Toisaalta moni ajattelee että refleksit ja tunteet ovat esitietoisia ja siksi ne voidaan kuvata algoritmisesti. Vapaa tahto olisi tietoisessa valinnassa ja vain tätä kautta voisimme vapautua kahleistamme. Toisaalta taas esillä on ollut sitäkin, että se, että emme tietoisesti valitse vaikka kaupassa olisi osoitus siitä että emme ole rationaalinen kalkyyli. Eli vaistot olisivatkin ei-laskennallisuuden ydinmehua. (Itse näen että aivojen heuristiikat ovat jotain jotka ovat ennen kaikkea energiatehokkaita. Ne tuottavat mahdollisimman vähällä vaivalla mahdollisimman hyviä tuloksia. Ne nojaavat induktioihin. Ja tavallaan demonstroivat induktioiden voiman ; Esitietoisen ajattelun tehokkuus monissa asioissa onkin ilmiselvä. Toisaalta yhtä ilmiselvää on että ihmiset tekevät tavallaan hyvinkin yksinkertaisia mutta kuitenkin ennustettavia virheitä.)

Asiaa ei helpota se että tietoisuus sidotaan usein laskemiseen ja päättelyyn. Ja tämä objektiivinen asia nähdään tunteiden ja emootioiden vastaisena. Mutta sitten toisaalta tunteet ja emootiot liitetään kokemuksellisuuteen, joka taas sekin sitten on asetettu tietoisuuden ytimeen.

On jossain määrin ongelmallista keskittyä vain tietoisuuteen kun se on todennäköisesti jokin aivojen ja toimintamme kannalta marginaalinen, joka päältää sitä alitajuista enemmistöä. On luultavaa että ymmärtääksemme aidosti tietoisuuden, tulisi ymmärtää miten esitietoinen toimii. Se, että katsotaan vain rationaalisuutta ja tietoisuutta on tavallaan perse edellä puuhun menemistä. Latvat ovat toki innostavia, mutta on kenties tarpeen varata aikaa siihen kiipeämiseen. Jos siis haluaa sinne latvaan todella päästä.

Koneiden ja ihmisten suoritustehoista

Yleensä kun kirjoitan tekoälystä, aiheena ovat sen tyyliset kysymykset kuin "onko se aidosti tietoinen tai älykäs". Tämä on tärkeä kysymys ennen kaikkea etiikan kannalta. Jos esimerkiksi pitää miettiä voiko tekoälyllä olla oikeuksia ja olisiko ihmisillä velvollisuuksia niitä kohtaan, on relevanttia katsoa ovatko ne tietoisia. Asialla on kuitenkin myös toinen kulma. Pragmaattisuus. Jos meillä olisi käsillä Turingin testeissä ja vastaavissa pärjäävä algoritmi, joka kykenisi suorittamaan inhimillisiä suoritteita, olisi paljon pragmaattisia kysymyksiä jotka ovat tärkeitä. Ja niiden kannalta sillä onko ohjelma todella älykäs vai ei ei olisi hirveästi merkitystä. Toisaalta koneet voivat tässäkin tapauksessa opettaa jotain meistä itsestämme. Ihminen nyt on, kuitenkin, myös mekaaninen puurtaja ja suorittaja. Jota yhdistää tekoälyyn se, että molemmat eivät yleensä onnistu suoritteissa mitenkään kovin ilmiselvästi.

Vaikeita ja helppoja taitojamme

Hans Moravec on esittänyt tähän mielenkiintoisen huomion, ns. Moravecin paradoksin (Moravec's paradox). Siinä ytimessä on huomio siitä, miten monet ihmisille helpot taidot ovat todella vaikeita. Mutta sivistyneet taidot jotka hankitaan harjoittelulla ja työllä ovat sitten monesti hyvin helppoja. Esimerkiksi looginen ajattelu vaatii melko vähän laskentaa. Mutta jopa arkiset motoriset suoritteet vaativat hirvittävän paljon tehoja. Kuten Moravec itse asian asetteli "it is comparatively easy to make computers exhibit adult level performance on intelligence tests or playing checkers, and difficult or impossible to give them the skills of a one-year-old when it comes to perception and mobility."

Tähän ilmiöön on haettu selitystä. Moravec itse näki että evoluutio on hionut synnynnäisiä kykyjä, refleksejä ja automaatioita. Ja mitä vanhempi ja perustavanlaatuisempi toiminto on, sitä enemmän evoluutio on ehtinyt hioa sitä paremmaksi. Ja tämä sitten tarkoittaa sitä että perustavissa biologisissa taitojen kuvautumiseen on kertynyt enemmän ja parempaa ja tarkempaa suorittamista. Joka on samaa tai oleellisesti samaa kuin vaikea laskennallisuus. Toisaalta tuoreus voi vaatia harjoittelua ja ponnistelua.

Myös Marvin Minskyn näkemys on kiinnostava ; Hän on esittänyt, että osittain vaikeus johtuu siitä että ihmisten monet toiminnot ovat alitajuisia. Emme ole tietoisia niiden toiminnasta. Joten sekoitamme vaivattomuuden yksinkertaisuuteen "we're more aware of simple processes that don't work well than of complex ones that work flawlessly".

Tämä kaikki on siitä kiinnostavaa, että usein ihmiset liittävät tekoälyn shakkiin ja muihin ihmisen "tuoreisiin taitoihin". Ne kun ovat ihmisten ominaisuuksia niitä pidetään parempina ja oleellisempina kuin niitä taitoja joita jaamme vaikkapa apinoiden tai koirien kanssa. Ihmiset kiinnittävätkin tässä osin huomiota "vääriin asioihin".

Taitoerot ovat usein esillä siten, että ne osoittavat että ihmiset ja tietokoneet ovat jotenkin oleellisesti epäanalogisia. Tuon tyylinen argumentti ei itse asiassa ole heikko tai huono. Kuitenkin nykyään tekoälyjen avulla voidaan suorittaa mitä ihmellisempiä toimintoja. Tätä kautta tekoälyn eräs kysymys onkin, että voidaanko kaikki ne taidot mihin ihmiset simuloimaan mekaanisesti. (Joka on eri kysymys kuin se, onko tämä tekoäly tietoinen.) Teknologinen työttömyys pelottaa monia nykyajan luddiitteja. (Itse olen teknofoobikko ja negatiivinen ihminen, joten koen sympatiaa tätä ihmisryhmää kohtaan.) Ja koneet marssivat nimenomaan niillekin alueille jotka ovat ennen olleet esimerkkejä niistä "vaikeista asioista".

Asiaan voidaan liittää ihmismäisempikin puoli.

Michael Polanyi on kuvannut paljon hiljaista tietoa (tacit knowledge). Hänen teesinsä oli se, että ihmiset voivat luottaa taitoihin jotka eivät täysin saavuta tietoista arvosteluamme. "We can know more than we can tell." Tätä pidetään usein jonain joka jotenkin osoittaa että teknologia ei voi saavuttaa ihmisyyttä. Tämä on sidottu melko voimakkaasti kvalioita koskeviin argumentteihin ; Esimerkiksi Frank Jacksonin "The Knowledge Argumentin" tyylisiin ajatuskokeisiin. Jackson esitti että Mary joka ei ole koskaan nähnyt punaista ei voisi saavuttaa punaisen kokemusta pelkästään sillä että hänelle kerrottaisiin fysikaalisia tietoja aivoista, silmistä ja punaisen värin ominaisuuksista. Josta seuraa se, että tietoisuus ei voisi olla mekanistista.

Tässä kuitenkin helposti sekoitetaan alitajuinen ei-mekaaniseen. Tämä piilo-oletus on toki mukana monessa. Onhan jopa Dreyfusin "What Computers Still Can't Do":ssa on korostettu sitä että ihminen ei ole kone koska ihminen on usein valinnoissaan harkitsematon ja mielivaltainen. Dreyfus kuvaa tätä ei-algoritmisena. Tilanne on siitä erikoinen että tavallisesti esitietoinen refleksi nähdään nimenomaan algoritmisena ja ei-tietoisena. Vapaa tahto ja tietoinen valinta sitten olisi se joka rikkoisi algoritmien vallan. Joten tätä kautta voidaan kenties jopa sanoa että kaikista vaikeimmat asiat ovat kenties niitä kaikista laskennallisimpia.

Miekkailussa tämä on hyvin vahvasti mukana

Miekkailukoulussamme perusajatuksena on se, että siellä ollaan hyvin analyyttisiä, etenkin aluksi. On syytä ymmärtää mekanismien taustat. Kuitenkin tässä on syytä huomata että ihmisen tietoinen käsittely on aika pientä. Meillä on tietoisessa toiminnassamme "varsin maltillinen" hrair -raja. Tarkkailemme vain muutamaa muuttujaa kerrallaan. Tietoinen havainnointi kattaa 4-7 yksikköä.

Toisaalta ihmisten kyky havaita on kaiken kaikkiaan tätä suurempi. Siksi kokeneemmille oppilaille opetetaan asioita myös "vain näyttämällä". Tämä ei toimi aloittelijoilla koska he eivät tiedä "miltä asiat tuntuvat" ja "miltä niiden pitää tuntua". Kun perustaso on kunnossa, sitä saadaan syvennettyä. Syynä ovat esimerkiksi peilineuronit. Ihmiset kykenevät oppimaan motorisia taitoja apinoimalla. (Kunhan heillä on se jonkinlainen perusta asiasta.)

Tätä kautta voidaan myös ymmärtää Herrigelin "Zen ja jousella ampumisen taito" -kirjassa esitetty. Se, miten aluksi harjoitellaan aivan kaikki välivaiheet jousen vetämisestä nuolen pitelyyn. Ja miten lopuksi harrastetaan "suoraa tiedonsiirtoa" jossa ei ole suusanallista opettamista.

Tilanne onkin niin että "The Knowledge Argument" ei todista kovin aukottomasti tai edes hyvin sitä että miksi emme koe punaista lukemalla fysiikkaa paperilta. Tilanne on siinä että tietoisen käsittelyn kaistanleveys on varsin kapea. Ja se on kuin yrittäisi katsoa videota pätkivällä nettiyhteydellä. Vika ei ole siinä että lähetetty video ei koostuisi biteistä. Vaan siitä että käsittelykapasiteetti ei vastaa tarvittavaa määrää. Esitietoinen prosessointimme on olemassa. Joten tosiasiassa se miten prosessoimme on aina laajempi kuin pelkkä tietoinen käsittelymme. On vaikeaa tiivistää ilman hävikkiä tietoisuus+esitietoisuus ja pakottaa se tietoisuuden kaistanleveydelle sellaisenaan