Suvaitseminen ~ teoriaa ja käytäntöä

"Notre Dame Philosophical Reviews" arvioi Brian Leiterin "Why tolerate religion?" -kirjaa. Siinä suvaitsevaisuus on määritelty varsin mielenkiintoisella tavalla. "To tolerate, Brian Leiter emphasizes, is to "put up" with beliefs or practices that one regards as "wrong, mistaken, or undesirable" (p. 8). His paradigm case of principled tolerance is one in which a "dominant group has the means at its disposal to effectively and reliably change or end [a] disfavored group's beliefs or practices, and yet . . . acknowledges that there are moral or epistemic reasons . . . to permit the disfavored group to keep on believing and doing what it does" (p. 13)." Eli suvaitsevaisuus tarkoittaa sitä että siedetään väärää mielipidettä. Tähän liittyy kuitenkin käytännössä aina halu muuttaa tämän ryhmän harjoittamaa toimintaa. Siitä huolimatta että hyväksytään että voi olla moraalisia ja jopa episteemisiä syitä sallia tämän kyseisen asian uskominen.

Ensin voi tuntua omituiselta vaatia uskomiselta ehtoja ; Että sananvapaus ja uskonnonvapaus sallisivat kaikenlaista. Mutta rajoitteet ja ehdot ovat järkeviä, koska jos jokin asia on julma ja vaarallinen on syitä kieltää se. Jos jonkun uskonto pitää sisällään luvan esimerkiksi massamurhata ihmisiä, ei tämä ole soveliasta uskonnonvapauden nimessä. On siis episteemisiä jarruja. Ja lisäksi jotkut uskomuskokonaisuudet on perinteisesti tulkittu psykoositiloiksi joten asiassa on mahdollisesti jopa uskomusten järkevyyttä koskevia velvoitteita. Tämän jälkeen onkin sitten arvioitava että onko käsiteltävä asia sellainen että sillä on näitä ehtoja.

Tämän tehdäkseen Leiter jakaa suvaitsevaisuuden erilaisiin asteisiin "addressing the question whether religion as such deserves, not just toleration, but a special respect which might bear on its legal standing. Leiter distinguishes minimal or recognition respect for other persons as having moral rights from affirmative respect, which requires a positive appraisal of some quality or performance of the person respected or esteemed. He argues that religious belief as such deserves minimal respect but not affirmative respect. In its most obvious sense, that is an uncontroversial conclusion." Hän siis korostaa että uskonto on jokin jota tulee kunnioittaa mutta josta ei pidä erityisesti kiittää ja johon ihmisiä pitäisi erityisesti kannustaa. Tätä ei pidetä kovin tiukkalinjaisena tai kyseenalaisena lopputuloksena.

Kun luin arviota, minulle kävi jotain sellaista jota hyvin harvoin tapahtuu filosofiaan tutustuessa. Aika usein olo on vähän kuten vessan seinästä repäisty mietelause sanoo "filosofia on miesten keksimä taiteenlaji, jolla pyritään mahdollisimman tehokkaasti kiertämään se vanha totuus, että sanat ilman tekoja ovat arvottomia." ; Leiterin malli nimittäin näyttää vastaavan aika kovasti joltain joka muistuttaa hyvin vähän suvaitsevaisuuden ihanteita. Mutta se näyttää osuvan hyvin yksiin sen kanssa, miten ihmiset käytännössä toimivat kun he puhuvat suvaitsevaisuudesta. : Mielipiteenvapaus, sananvapaus, uskonnonvapaus ja suvaitseminen perustellaan usein samanarvoisuuden ja monikulttuurisuuden termein, mutta taustalla on kuitenkin käytännössä jonkinlaista hierarkiaa.

Tämä "poliittisesti epäkorrekti suvaitsevaisuus" ei tietysti ole sellaisenaan "pahuutta". Se eroaa kuitenkin aika paljon siitä mitä ihmiset väittävät tarkoittaessaan suvaitsevaisuudesta. Mutta kun he toimivat suvaitsevaisuuden puolesta, tämä piirre oikein pomppaa esiin. Suvaitsevaisuus on hieman kuten uskonnot, joilla tunnetusti on teologisesti korrekti taso että teologisesti epäkorrekti taso ; On dogmat ja se mitä tehdään käytännössä. Ja näissä on usein yllättäviäkin eroja.

Suvaitsevaisuudesta rasismiin.

Tässä kohden samanmielinen löytyy "Helsingin Sanomien" "Onko jokainen rahtusen rasisti?" -kolumnista jossa lähtökohtana on se, että "Rasismikeskustelun ongelma on itse rasismi, sana, johon kaikki paha liitetään. Se estää meitä näkemästä todellista ongelmaa ja tunnustamasta omia ennakkoluulojamme." ... "Yksi ongelma on itse r-sana. Rasismi on kuin raju tulipalo, jonka sammutus ei etene, kun vapaapalokunta keskittyy kiistelemään tulen kaasukoostumuksesta ja katsojat etsivät palon sytyttäjää." Rasismista syyttäminen on hierarkiaa. Tässä kohden ei kuitenkaan selvästi enää suvaita rasisteja. Rasismisyytös on voimakas, sitä vastaan pitää puolustautua että ei ole täysin moraalisesti pankrotissa. "Abu-Hannan mukaan Suomessa akateemisesti koulutettu, liberaali, kansainvälinen porukka puhuu monikulttuurisuuden tärkeydestä, mutta juuri tämä sama porukka pitää muut kuin suomalaiset ja suomenruotsalaiset vallan ulkopuolella. Olen sellainen, liberaaliksi itsensä mieltävä, koulutettu, keskiluokkainen kalpeanaama. Aina kun rasismikeskustelu alkaa - ja viime aikoina näitä kertoja on riittänyt - kaltaiseni kiirehtivät ilmoittamaan: hyi teitä, ainakaan minulla ei ole etnisiä ennakkoluuloja." Käytännössä ennakkoluulot näkyvät muuna kuin rasistisina aktioina. Kolumnisti kertoo että hänen elämänpiirissään on paljon maahanmuuttajataustaisia, mutta heihin suhtaudutaan kohteliaan toiseuden muurilla "Elämme rinnakkaistodellisuuksissa. Lapsemme leikkivät hetken yhdessä, mutta hekin erkaantuvat toisistaan, kun toiset lapset alkavat käydä lätkätreeneissä ja musiikkiopistossa, ja toiset katoavat koteihinsa. Eivätkä uussuomalaiset naapurini vaikuta sen halukkaammilta hieromaan lähempää tuttavuutta. Ujo katse, hymy. Parhaimmillaan pienet smalltalkit säästä. Ennakkoluulot säilyvät ennallaan, molemmilla. Avarakatseisuutemme on pinnallista. Se on kuin brittiläinen ystävällisyys. Tapa vain. Tietysti hymy on parempi kuin solvaus. Mutta se ei vähennä vierauden tunnetta."

Kolumnisti tukee tässä vahvasti näkemystä jossa suvaitsevaisuuden takana on usein hyvin monipuolinen hierarkia. Liberaali suvaitsevainen edustaa ihmisyyden ylintä, joka vastustaa kovasti rasismia ja suhtautuu kohteliaalla toiseutuksella vieraskulttuurisiin. Aito ystävyys uupuu.

Suvaitsevaisuuden teoriaan ; Kaikki kunnolla hyvä on niin vaikeaa.

Filosofisesti asiaa voitaisiin lähestyä vaikkapa sitä kautta että ilmiöitä voidaan katsoa vastuun, vastustettavuuden ja psykologisen vaikeuden termein. Kun katsotaan mitkä asiat ovat kehuttavia, mitkä moitittavia ja mitä vain suvaitaan, saadaan monenlaisten eri ilmiöiden verkko. Itse olen psykologisesti painottunut ja korostankin sitä että vaikeuspuolta ei jostain syystä kovin paljoa korosteta. Usein hyveet esitetään teoreettisina ja niitä katsotaan niiden saavutusten kautta. Eli katsotaan aikaansaako jokin hyviä vai huonoja vaikutuksia. Tämä on tietysti oleellinen kulma. Mutta halausin painottaa näissä kohden että eettisyyttä olisi korostettava siten että asia joka on ihmispsyykelle vaikea ansaitsee enemmän kiitosta.

Näin ollen kehuttavia ja sankarillisia ovat teot joissa ihmiset taipuvat eettisyyteen siitä huolimatta että se vaatii heitä tekemään jotain vaikeaa. Silloin jos joku tekee hyvää vaikka se sotii kaikkia ennakkoluuloja vastaan, vaikka se on oman uskonnon ja ideologian kanssa ristiriidassa. Silloin kun joku tekee oikein vaikka hyvän tekemisestä saisi kaksinaismoralistin maineen. Kun joku tekee oikein vaikka teko vaatii vahvaa kiusauksen kanssa painimista.

Olenkin tältä osin esittämässä että tietty ennakkoluuloisuus ja egosentrisyys on ihmisten yleispiirre. Tämä näkyy esimerkiksi siinä miten Lake Wobegon effect on voimakas ; Ihmiset kokevat hyvin usein olevansa keskivertoa parempia. Kun 80% uskoo olevansa keskivertoa parempia asiassa X, on selvää että taustalla on se, että ihmiset yliarvostavat itseään. Ja omaa viitekehystään ja maailmankuvaansa. Rasismi on luonnollista. En kuitenkaan tästä lähtisi siihen että kaikkien pitäisi jotenkin suvaita rasismia, ihan sen takia että itsekin on pikkaisen rasisti. Oikea etiikka kun ei synny siitä että tehdään mikä on helppoa vaan siitä että tehdään sitä mikä on vaikeaa.

Sihvola vs Nietzsche ; luonnollinen etiikka vs. luonnoton etiikka.

Tässä kohden näkemykseni sitten eroaakin Helsingin Sanomien kolumnin pohjasta. Sillä siinä perustaksi otetaan Sihvolan näkemys maailmankansalaisuudesta. "Juha Sihvolan mukaan sekä yksilön vapauksiin keskittynyt eettinen liberalismi että kulttuurista monimuotoisuutta korostava monikulturismi on hylättävä monikulttuurisuuspolitiikan lähtökohtana. Parempi lähtökohta olisi Sihvolan mielestä aristoteelinen ihmiskäsitys, jonka mukaan ihmisyyden olennainen osa on mahdollisuus kuulua omaksi koettuun yhteisöön. Poliittisen järjestelmän pitää myös tukea tätä mahdollisuutta eikä vain suvaita sitä." Sihvolan näkökanta nimittäin ylikorostaa omaa alakulttuuria ja viitekehystä. Kun tuetaan kuulumista, tuetaan yhteisöllisyyttä. Sihvolan näkemyksen perusongelmana on kuitenkin se, että itse asiassa nykyinen liberalismi on nimenomaan tätä nykytilaa joka ei toimi. Liberalismia myydään suvaitsevaisuuden ideaalilla, mutta käytännössä se mitä tehdään on nimenomaan Suhvolan aristoteelista ihmiskäsitystä. Tämä johtunee siitä että Aristoteleen näkemys ihmisen luontevasta olemisesta on itse asiassa tarkkanäköinen. Aristoteles otti oppinsa ytimeksi teloksen, ja sitoi tämän luonnollisen tilan samaksi kuin hyvyys. Ihminen tavoittelee tätä luonnollisesti. Ihminen joka seuraa luontoaan olisi samalla hyveellinen. Tämä johtaa siihen että ihminen ajautuu helposti noudattamaan sen ohjeita.

Itse asiassa nykyisen monikulttuurisuuskeskustelun ohipuhumismentaliteetti johtuu juuri tästä. Oma kantani Sihvolan "Maailmankansalaisen etiikkaan" onkin tylyhkö.Otan sen vertailukohdaksi Nietzschen ajatuksen kosmopoliitista. Syy valintaani on se, että hän edustaa melko vahvasti antiteesiä Sihvolalle. Sihvolan aristoteelinen näkemys kun nojaa ajatukselle siitä että moraali on jollain tavalla yleisinhimillistä ja luonnollista. Nietzschelle taas yli-ihmisyys on vaikeaa. Koska olen tuossa aikaisemmin alustanut "vaikean/epäluonnollisen etiikan" perustaa on tästä hyvä tietysti myös jatkaa. (Syventämisen ja koherenssin vuoksi.)

Nietzsche hylkäsi ajatuksen kansallisvaltiosta ja otti sen tilalle idean "hyvästä eurooppalaisesta". Hänen etiikassaan yksilön hyveellisyys ei ollut yhteisöön sidottua, mutta se tapahtui maailmassa. Se oli globaalia samalla kun se oli individualistista. Nietzsche ei sido ihmistä yhteisöön vaan maailmaan, perimmiltään toisiin yksilöihin.

Tämänlainen individualisti ei tiimiydy ja julista sotaa valtioita, ideologioita tai yhteisöjä vastaan. Hän taistelee itsensä ja toisten yksilöiden edustamien ajatusten kanssa. Sodan sijasta kysymys on kaksintaisteluista. Nähdäkseni kaikki sodat ovatkin syntyneet juuri siitä, kun yksi yksilö suostuttelee monta yksilöä yhteisäksi, saa tämän yhteisön haltuunsa ja alkaa tästä pohjasta lietsoa "leimattua vihaa", jossa ei vastusteta yksilöä vaan ideologiaa tai muuta suurempaa joukkoa. Tämä voi olla esimerkiksi rasistinen aate. ; Jos joku poliittnen manipulaattori tai vastustajiaan leimaava demagogi väittäisi itseään yli-ihmiseksi tai "hyväksi eurooppalaiseksi" olisi hän ymmärtänyt Nietzschen väärin.

Nietzschekriitikot, kuten arvostamani McIntyre - joka Sihvolan tapaan myös kannattaa aristoteelista ihmsikuvaa - on todennut että individualismi on vaarallista koska yksilöitten joukosta joku lietsoo aina yhteisön puolelleen ja aloittaa rähisemisen. Tämän vuoksi McIntyre kannustaa siihen että ihmiset pitäisi sosiaalistaa. Mikä tarkoittaa sitä että instituutiot ylläpitäisivät ihmisten moraalia. Tässä mielessä huomio on osuva. Ja se johtuu juuri siitä että aristoteelinen ihmiskuva on helppo, kun taas aidosti eettinen ihmiskuva on vaikea.
1: On kenties hieman hupaisaa individualismin ongelmaksi nähdään individualismin loppuminen. Nimittäin ; Yksilö joka saa ryhmän taakseen ei ole individualisti, vaan sen hajottaja. Individualismi pitää siis sisällään oman tuhonsa siemenen.

Kuitenkin käytännössä etiikan institutionalisoiminen on itsessään ongelmallista, koska siinä ikään kuin taistellaan tulta vastaan heittelemällä liekkeihin lisää bensiiniä. Uskonasiat esimerkiksi herättävät helposti kiukkua ; Esimerkiksi edellä mainitsemani Nietzschen etiikan esilletuominen yksinään voi närkästyttää monia uskovaisia blogini lukijoita ja he voivat tästä peräti suuttua. (Näin siitä huolimatta että en ole tietoisesti aivan suoraan ottanut kantaa siihen että onko hyveellinen vai käytännöllinen elämä parempi.) Sihvolan ajatukset mukailevat McIntyren ajatuksia. (Mikä ei yllätä koska molemmat ponnistavat samasta perustasta.) Sihvola ei vain painota kirkkoa ja kirkon dogmaa vaan painottaa universaalia etiikkaa, eräänlaista kristinuskon moraalikäsitystä jossa uskontoa on riisuttu äärimmäisen paljon. Sihvola korostaa kristillisiä arvoja ilman kristusta.

Tietyllä tavalla tämä aristoteelinen ihmiskuva on houkutteleva, lähinnä siksi että se on helppo. Itsekin saan yhteisöllisyyden tunteita miekkailun harjoittelijoiden parissa. Se on mukavaa ja siellä on helppoa suvaita mitä erikoisimmista pohjista tulijoita. (Liikunta on uskontoneutraalia ja poliittisesti neutraalia joten monenlaista ihmistä on näiltä osin mukana.) Kuitenkin tämä helppous tuntuu juurikin ansalta. Itse asiassa näyttää siltä että ihmiset ajautuvat aristoteeliseen varomattomuuteen ja tästä syntyy lähinnä ongelmia.

Esimerkiksi liberaalien "hymyllä toiseuttaminen" voidaan nähdä juuri siten että tasa-arvoisuuden ideaa ei noudateta vaan ollaan aristoteelisen etiikan harjoittajia. Ja tästä seuraa sitten niitä ongelmia joita mukana tulee. On selvää että jos ongelman syy on aristoteelisen ihmiskuvan seuraaminen, ei ongelmia ainakaan ratkaista sillä että tämä ongelman aiheuttaja esitetään ratkaisuksi. ~ Sillä se lähtee millä se on tullutkin toimii vain krapulaan. Ja siihenkin vain lyhytaikaisena ratkaisuna. Krapularyyppy nimittäin voi johtaa alkoholismiin jonka vieroitusoireet ovat äärimmäinen krapula.

Sihvolan kohdalla ongelma ei kenties ole niin suuri koska ilman kirkkoa, dogmaa, Jumalaa, menetetään iso kasa auktoriteettia. Tätä kautta se ei enää ole niin itsevaltainen. Moni kristitty pitäisi tätä moraalin rappeutumisena - ja selittipä jopa Kant siitä että ilman tukea menetetään autonomisuus, koska moralai alistuu kuitenkin pohjimmiltaan vallankäytön alle. Eli ihminen suostuttelisi moraaliin muutoksia. Jolloin tietysti ollaan jälleen siinä riskitilassa että yksilö manipuloi ryhmän tekemään mitä haluaa.
1: Itsevaltainen yhteisö johtaa helposti siihen että yhteisö tai yhteisön johtajat ottavat arvot poliittiseksi latistusleluiksi. Mutta ulkoa hallittu yhteisö taas on riskissä ajautua tilaan jossa sen arvot päätetään yhteisön tai manipulointikykyisten yksilöiden ohjailuun. Instituutio on aina ongelma, joka muuttaa kaksintaistelut sodiksi. Riidat rähinöiksi.

Sihvolan ongelmaksi voidaankin sanoa se, että hän korostaa että etiikka ei ole yhteisön sanelemaa, mutta kuitenkin ihmisluonto on se josta moraali pohjimmiltaan kumpuaa. Moraalia tarvitaan suojelemaan ihmisiä itseltään. Mutta moraali tulee ihmisistä itsestään, aristoteelisesta teloksesta, ihmisen perimmäisestä luonnosta. Itse taas näen että jos ideologia otetaan politiikkaan, se on jollain tavalla "vaikeaa etiikkaa" ; perustaltaan mikä tahansa normi joka tarvitsee erityistä instituution tunkua ihmisten päihin on aina jollain tavalla antiaristoteelinen. Koska jos se on ihmisluonteen mukainen, sen noudattamiseen ei tarvita sääntöjä ja rajoitteita vaan ihmiset seuraavat sitä kuin itsestään.

Täsmennykseksi korostan että näen että tarvitaan aristoteelisia lakeja. Mutta etiikassa onkin kysymys siitä että yritetään muuttaa maailmaa.
1: Tarvitsemme aristoteelisiä lakeja koska jotain pahoja asioita tapahtuu. Esimerkiksi ihmisten tappaminen on monille vaikeaa. Se vaatii harjaantumista. Samoin kuin valtaosa ihmisistä ei tee murhia muuta kuin sotatilan kaltaisessa poikkeustilassa johon heitä pitää vaikkapa valtiollisin puhein ja yhtenäisyyteen vedoten erikseen kannustaa. Se on sellaisenaan antiaristoteelista. Kuitenkin sitä tehdään pikaistuksissa, jolloin oikein mikään normi ei vaikuta koska mieli on sumentunut. Murhaamisiin tarvitaan laki, jossa on esimerkiksi rangaistuksia. Mutta tosiasiassa oikein mikään ei estä pientä määrää murhia. Esimerkiksi kuolemantuomioiden käyttöönoton ei ole havaittu vähentävän rikoksien määrää. Rangaistukset perustellaankin yksilöiden hengen suojaamisella ja vastaavilla. Rikoksentekijä ei vankilassa (tai kuolleena) tee rikoksia. Laeilla ja rangaistuksilla ei siis muuteta maailmaa vaan reagoidaan siihen miten se toimii.
2:  Sen sijaan muutoksia saadaan asioissa jotka ovat ihmisille vaikeita. Esimerkiksi autolla ajamisen kohdalla moni on historiassa pitänyt täysillä ajamista vapautena. Kuolema on nähty kohtalona, ja että kaahailija ei tee murhia koska hänen intentionsa on vain ajaa lujaa. Nopeusrajoitukset ja turvavyöpakot ovat pienentäneet onnettomuuskuolemia aivan hemmetin paljon. Tämä johtuu juuri siitä että kaahailu on "helppoa ja luontevaa" ja sen rajoittaminen on tässä mielessä "antiaristoteelista".

Tässä mielessä näenkin että on syytä palata blogauksen alkuun. Leiter kontekstoi uskonnon mielestäni järkevästi. Sille tulee antaa tilaa, mutta uskonnolle ei pidä antaa erityisasemaa. Uskonto ei ole jotain johon pitäisi ihmisiä erikseen suostutella. (Ei vaikka uskoon liittyminen olisi esimerkiksi itselleni aivan hemmetin vaikeaa ja luonteenvastaista.)

Jyrkkien muotoilujen takaa löytyy usein alhainen motiivi...

Idän ja lännen fundamentalistimielikuvat kohtaavat maailmankansalaisuuden nimissä

"Suosivatko kasvatuksen ja kulttuurin instituutiot autoritaarisuutta, lauma- ja heimohenkeä, julmuutta ja nöyryyttämistä vai itsenäistä ja kriittistä ajattelua, suvaitsevaa tietoisuutta kulttuurien ja vakaumusten eroista sekä eläytymiskykyä toisen asemaan ja myötätuntoa ihmisen heikkoutta ja haavoittuvuutta kohtaan?"
(Juha Sihvola, "Maailmankansalaisen uskonto")

Tämän päivän "Helsingin Sanomissa" oli kommentteja uskonnonopetukseen liittyen. Siellä oltiin huvittuneita siitä että olympialaisissa moni urheilija näyttää omaa uskonnollista vakaumustaan avoimesti. Jumalaa kiitetään voiton jälkeen. Urheilijoilla ristitatuointia. Raamattukin vilahtaa. Suomessa tätä avointa uskovaisuutta jotenkin halveksutaan tekstin mukaan. Olemme jotenkin nolostuneita jos joku on avoimen uskonnollinen - ja siksi esimerkiksi uskovaisten Jumalan kiittämiset ovatkin suomennettuina lyhyempiä kun alkuperäiset uskovaisten urheilijoiden vuodatukset. Uskonnonopetuksen puutteen nähdään pahentavan tilannetta ja jopa sokeuttavan niin että lopulta ei ymmärrettäisi edes että mikä se kirja tai ristitatuointi oikein on ja että miksi ihmeessä se urheilija kumartelee ; Nähdäkseni uskonnonopetus onkin tärkeä asia asioiden ymmärtämise ja yleissivistyksen kautta. Uskonnonopetus on tärkeää jos (ja vain jos) se ei ole vakaumuksellista sellaisella tavalla että siinä osallistutetaan esimerkiksi rukoiluun tai virrenveisuuseen. Näen näiden välissä suuren eron ja minäkin olen huvittunut siitä että nykyään uskonnon mainitseminen olisi itsessään allergiareaktion paikka. Kysymys on aina asenteesta ja esimerkiksi tuputtamisen läsnäolosta.
1: Moni näkee että uskonnonvapaus ei koske näkemystä jossa "ei uskota mihinkään". Samat tyypit voivat kuitenkin pitää ateismia "vain uskontona" jolloin he ilmeisesti sittenkin uskoisivat johonkin ja olisivat uskonnonvapauden piirissä. Perustuslaki muistuttaa että uskonnonvapaus on paitsi uskontoa, myös vapautta uskonnosta.

Samalla olen toki huolissani uskonnon huonoista puolista ja niiden rajoittamisesta. Tässä mielessä olinkin tyytyväinen kun kuulin että Suomessa oltaisiin tekemässä suvaitsevaa kristillisyyttä korostava kirja, joka irrottautuisi selvästi fundamentalismista. Sitä myytiin suvaitsevaisuuden ja maailmankansalaisuuden arvoilla. Molemmat arvot ovat prioriteeteissäni korkealla ja kiinnostavat minua vain aivan vitusti. "Maailmankansalaisen uskonto" -kirjan kerrottiin lisäksi olevan vuoden kristillinen kirja. Jos suvaitsevaisuuden korostaminen ja uskonnon sisäisen suvaitsemattomuuden aktiivinen kritisointi ja karsiminen on saanut tämänlaisen statuksen, oli perusasetelmani tietysti jippii -henkinen. Ja itse asiassa kirjan sisältökin osoittautui pikaselaukselta mielenkiintoiseksi.

Kirja erottautuu toki selvästi klassisesta fundamentalismista. Se erottautuu moraalisesta ylemmyydentunnosta ja ehdottomista moraalijaotteluista. Sen sijaan se korostaa uskomiseen uskomista. Uskonto näyttäytyy Sihvolalle stoalaisena asenteena, jossa maailman katastrofit ja ihmisen hallinnan ulkopuolella olevat asiat muuttuvat toiveikkaiksi. "Uskonnollinen usko on yritys korjata vääristyneeltä ja ahdistavalta tuntuvaa elämänmuotoa. Uskonnon kautta elämä voi saada tarkoituksen, jonka kannalta havaitsevaan todellisuuteen liittyvät uhkat ja ahdistukset muuttuvat epäolennaisiksi." Stoalainen asenne on itsellenikin tärkeässä, joskaan ei itsetarkoituksellisessa, osassa. Sihvola on tässäkin kohden hyvinkin kaltaiseni. Sihvola lisäksi kannustaa "suvaitsevaisuuden ulottamista myös ei-kristillisiin suuntauksiin." ja pitää tätä tärkeänä osana maailmankansalaisuutta.

Suvaitsevaisuutta sisäänpäinlämpiävydellä vastakkainasettelulla?

Tämä ylläoleva on toki kaunista. Ongelmaksi tässä tuleekin se, että kun Sihvolaa katsoo vähänkin tarkemmin, sieltä pulpahtelee kaikkea erikoista. Sihvola itse esimerkiksi tuo esiin uusateistien tavan kutsua itseän nimellä "bright". Sihvola näkee tämän yksinkertaisesti sinä, että ateistit pitäisivät uskovaisia tyhminä. Tämä on tietysti varsin omituinen väitös, koska esimerkiksi homoseksuaalit ovat kutsuneet itseään nimellä "gay" ilman että tästä tulkitaan että he pitäisivät heteroita surullisina. Maailmassa on rauhanyhdistyksiä jotka eivät pidä kaikkia ulkopuolisia sotaisina. Ja edes "vapaaseurakunnissa" ei uskota että kaikki muut olisivat jotenkin kahlittuja. Sihvola on tässä kohden hyvin tuomitseva. Sihvolan oma tulkintaskeema itse asiassa tuomitsisi jopa hänet itsensä, sillä hän selittää uskonnon takana olevista ajatteluperinteistä ja puhuu uskovaisten kohdalla "ajattelevista ihmisistä". Olisi melko tarkoitushakuista tulkintaa lukea tämä lausunto siten että Sihvola väittää että ateisti tai agnostikko ei voisi olla ajatteleva ihminen, vaan olisi tyhmä.
1: Tosin Sihvola saattaa todellakin olla sitä mieltä että vain uskonnon sisällä voi olla ajattelua. Hän siis itse asiassa voi olla tulkintaskeemassaan sisäisesti koherentti ; Tämä tulkinta sävyttyy kun huomataan että Sihvola myös esittää (sivu 290) että ateistien uskonnosta irtautuva puheen takaa  "löytyy usein alhainen motiivi".
___1.1: Tämä tulkinnan sisäinen koherenttius ei tosin pelasta häntä siltä, että uusateistit itse ovat toistuvasti selittäneet siitä että "bright" ei ole ulkopuolsta leimaava termi, vaan yritys saada ateisteille - USA:n vihatuimmalle vähemistölle - parempi asema ja saada aikaan kannustavampi yleinen mielikuva heistä. Sihvolan pitäisi siksi joka tapauksessa oppia että tärkein asia kun kritisoi jotain kohdetta on tutustua kritiikin kohteeseen kunnolla. Tässä tapauksessa hän lienee vain lukenut Nussbaumin ateismikritiikkiä ja kopsanneen tämän tarkastamatta ollenkaan että mitä mieltä ateistit itse ovat asiasta.
_____1.1.1: Sihvola osaakin fundamentalismin paremmin kuin uusateismin ja näkee uusateismin vain antiuskonnollisuutena ja käänteisenä fundamentalismina. Tämä onkin tavallista aikamme teologianharjoittajille. En ole toistaiseksi törmännyt vielä kovin moneen sellaiseen tekstiin jossa eiuusateistikirjoittaja käsittelisi uusateismin sisältöä mutuen kuin olkiukottamalla sitä erittäin syvällisesti ja vakavasti. Toki esimerkiksi eiuusateisti Jonathan Haidt onnistuu jäsentämään ateistisen eetoksen varsin hyvin, olemaan erimielinen ilman olkiukkojenkäyttämistä. Valitettavasti erittäin raju enemmistö ei noudata hänen malliaan, vaan toimii siten että ihmetyttää että ovatko he lukeneet jonkun ihan muun sattumalta samannimisen kirjan kun väitteet kirjan sisällöstä eivät selvästi osu yhteen sen kanssa mitä niissä kirjoissa oikeasti lukee.

Sihvolan vihainen suhde ateismiin ihmetyttää siinäkin, että kun hän puhuu uskonnosta ja sen suhteesta fideismiin ; Sihvola etääntyy ajatuksesta että uskonto olisi pelkkää subjektiota. Hän päin vastoin selittää että uskonnollinen kieli viittaa aina ympäröivään todellisuuteen. Tässä mielessä hänen pitäisi etääntyä vain hyvin vähän esimerkiksi Richard Dawkinsin ajattelusta jossa korostetaan nimenomaan sitä että uskonto on todellisuusväite ja siksi naturalistisen tieteen tutkimuksen piiriin osuvaa. Tämän ajatuksen Sihvola kuitenkin torppaa, koska hänelle uskonto on aivan omassa kielipelissään ja tarjoaa jotain jota mikään muu ei voi tarjota. Näin ollen naturalismia ei Sihvola kaipaa ja maailman tosiasiaväitteitä ei ilmeisesti tarvitse ollenkaan tarkistaa. Tämä on aina erittäin mielenkiintoinen asenne, jota on tavallista tavata änkyräkreationisteilla jotka kiistävät luonnontieteen denialismihengessään aina kun se sotii Raamatun oikeaoppista opetusta vastaan. On kuitenkin yllättävää löytää sitä modernin ja mainostetun ja palkitun liberaaliteologin tekstistä täällä kotosuomessa...

Huvittavaa on, että tätä mollaamissävyistä lausuntojoukkoa kutsutaan vakavasti "keskusteluksi". Ja pidetään jotenkin positiivisena.

Jos tämä on todella suvaitsevaa uskonnollisuutta, täytyy tunnustaa että minun täytyy tarkistaa käsityksiäni kristinuskon suvaitsevaisuudesta. Sihvola pakottaa minua miettimään sitä että onko moraalinen ja suvaitsevainen kristillisyys terminä peräti oksymoroni ; Kun kirjaa myytiin malliesimerkkinä siitä miten uskontokriitikkojen moitteille ei ole sijaa kun nykyajan uskonto on suvaitsevaista, kirjan sisältö päinvastoin näytti korostavan sitä että tälle uskontokritiikille on entistäkin enemmän sijaa. Riskit ja uusateistien moitteet eivät siis koskisikaan pelkästään fundamentalisteja, kuten olen aikaisemmin mennyt itsekin luulemaan.
1: Kirjan runsas kehuminen sekä ennen kaikkea sen saama tunnustus vuoden 2011 kristillisenä kirjana kertovat että tämän kirjan ongelmat eivät ole mitään fundamentalistisen ääriryhmän ongelmaa, vaan että sen ongelmat paljastavat olennaisia ongelmia siinä "parhaassa kristillisyydessä" joka on "suvaitsevaisinta ja kuuminta hottia". Kritiikki ei siis voi osua johonkin irrelevanttiin mellastavaan marginaaliin, vaan osuu peräti kristillisyyden ytimeen.

Pohjimmiltaan kaikki selviää kun "seuraa agendaa". (Mikä kannattaa tehdä aina jokaikisen ihmisen kohdalla.) Sihvola onkin itse asiassa levittämässä vain ja ainoastaan ja nimenomaan tiettyä maailmankuvaa, liberaaliteologiaa. Hän tekee sen vain kätketysti, sen ikään kuin suvaitsevaisuudeksi määritellen (siitä poikkeava on tietysti suvaitsemattomuutta koska Sihvola näyttää todella noudattavan sitä kahtiajakoista ajattelua jossa ryhmän kutsuminen "brightiksi" vihjaa että muut ovat tyhmiä..) Sihvolan tapa määritellä suvaitsevaisuus eroaakin siksi yleisesti käytetystä. Tätä kautta se toki korostaa "lakihenkisyyttä" ja etääntyy klassisesta "pelastukskeskeisestä teologiasta". Ja lähentyy sitä suvaitsevaisuuskäsitystä joka itselläni on. Ymmärränkin tätä kautta varsin hyvin (positiivisin että negatiivisin puolin) että miksi kirjaa myydään maailmankansalaisuuden ja suvaitsevaisuuden käsittein. Kuitenkin filosofiselta sisällöltään Sihvola jää itse asiassa varsin pinnalliseksi. Hän on ikään kuin Suomen Coelho, joka kirjoittaa syvällisistä aiheista massan suuhun sopivasti niin että ajatteluprosessointia ei tarvita. Jäljelle jää oikeastaan tekomukava yltiöoptimistinen kupla. Pehmokupla, jonka puhkaisemisen takaa löytyy valitettavasti jotain ihan muuta kuin se aito suvaitsevaisuus jota kirjaa kirjoittaessa on ilmeisesti yritetty tavoitella.

Kirjan syvin positiivinen arvo että samanaikaisesti sen syvin ongelma

Sihvolan kirjan sisältö on oikeastaan siinä, että sen voi nähdä osuvana kuvauksena uskonnon roolille nykymaailmassa. Sihvolan asenne selittää sen, miten uusateistien, uskonnottomien ja uskontokriitikoiden kokemuksissa esiin nousee toistuvasti vastustus, väheksyntä tai jopa syrjintä jonka olemassaolon kristityt kuitenin kiistävät ollenkaan tapahtuvan ; Milloin vanhempien ensireaktio on itkuunpillahdus. Milloin uskovaiset etääntyvät kommunikaatiossa väärän vakaumuksen vuoksi ja vääräuskoinen lapsi eristetään perheestä. Milloin ateistisuudesta tulee selkään. Milloin äidin ison työn takana ollut vapautus koulun ruokarukouksista ja muista uskonnonosallistumisesta vapautetun lapsen kohtalona on mennä siivouskomeroon ruokarukousten ajaksi. Milloin naimisiinpäästäkseen ei saa edes rahalla ihmistä vihkimään lauantaina vaan on varattava juuri keskiviikolta keskeltä päivää aika joka on esimerkiksi yksityisyrittäjälle vaikea ellei peräti mahdoton toteuttaa, joka on avioonpääsyn rajoittamista käytännössä lähes esteeksi asti pelkästään vakaumuksen vuoksi.

Sillä tätä toimintaa uusateistin ja jopa kaltaiseni ehdottomasti ei ateistin vaan uskonnottoman agnostikon käytännön maailmassa on "uskonnollinen suvaitsevaisuus". Tottakai näissä kaikissa toteutuukin Sihvolan ihana suvaitsevainen asenne jossa "Vakaumusten kunnioitus perustuu yksimielisyyteen siitä, että elämä on hyvää vain, jos päätökset elämän tarkoituksesta ja eettisestä perustasta tehdään vapaasti ja itsenäisesti omantunnon arvokasta mutta haurasta kykyä käyttäen. Yksimielisyyttä ei sen sijaan tarvita eikä tule vaatia siitä, miten omaatuntoa on käytettävä, tai edes siitä, mistä suunnasta omantunnon ratkaisuja tulee etsiä". Ja tässä omantunnonratkaisuja ei rajita esimerkiksi hyvät käytöstavat tai perustuslaillinen oikeus olla osallistumatta uskonnolliseen toimintaan jota ei halua. Mikään, edes fundamentalismi, ei rajoita tämänlaista omaatuntoa. Syntyy Sihvolan herkkää mutta kaiken jyräävää perusteluiltaan mukasuvaitsevaa mutta tekojen kautta äärimmäisen syrjivää omaatuntoa jossa uskomiseen uskominen on niin oleellisessa osassa maailmankuvaa, että uskonnoton elää onnetonta huonompaa ali-ihmisen elämää jossa ainut tarjolla oleva maailmankuva on jäännöksettä redusoitavissa sanapariin "alhainen motiivi" - toisin kuin vieraat uskonnot jotka ovat sillai hengellisiä ja Sihvolasta oikealla puolella. Eli Sihvolan kirjasta kumpuaa - muita uskontoja lukuunottamatta - täsmälleen sama syrjivä asenne joka on leimallista kaikille tappouhkauksia helvettipäissään lähetteleville äärikulttilaisfundamentalistihöyryäjille joista Suomenmaassakaan ei tiettävästi ole suinkaan pulaa. (Kiitos vaan henkilökohtaisesti jokaiselle heistä, osalle peräti nimeltä mainiten.)

Itse asiassa kirjan sisäinen jännite on monin paikoin melkomoisen suuri. Luultavasti kirjan saama innostus johtuukin siitä että moni lukija osaa lukea mutta ei soveltaa lukemaansa ; Näin he lukevat kaikkialta tuttua pehmoa höpösanastoa ja suvaitsevaisuutta ja innostuvat ideasta. He eivät kuitenkaan sovella näitä samoja periaatteita muiden kohteluosioissa ja testaa sitä että ovatko käytänteet annetun periaatteen mukaisia. Sen sijaan he tulkitsevat vain että nämä käytännön asenteet olisivat sovelluksia niistä hienoista periaatteista, kun ne ovat samassa kirjassa saman tekijän kynästä ja kaikkea. Kuitenkaan näin ei ole

Kovin suvaitsevainen Sihvola ei, kaiken kaikkiaan, näytä olevan. Hän päinvastoin hyväksyy vain yhdenlaisen uskonnon. Olenkin huvittunut siitä että Sihvolan suvaitsevaisuuden näyttäytyykin sinä että se vastustaa koko lailla kaikenlaista. Viitatessaan esimerkiksi eiuskonnollisia tai naturalistisia tavoitteita "alhaisiksi motiiveiksi" hän itse asiassa astuu juurikin sille fundamentalistien normatiiviselle moraalisen ylenkatseen ja normittamisen tasolle jota hän itse kirjassaan kovin kritisoi. Hän ei tässä suinkaan noudata periaatetta jossa omantunnon ja vapauden arvot olisivat pinnalla. Vaan tietyt lähtökohdat yksinkertaisesti tulkitaan "alhaisiksi". Näin ollen Sihvola tuo mukaan "ylhäiset motiivit" ja "alhaiset motiivit" jotka ovat täysin sitä vastaan miten Sihvola korostaa juuri sitä, että suvaitsevaisuudessa ei tehtäisi tämänlaisia jakoja. Näyttääkin siltä että Sihvolan uskomiseen uskominen onkin itse asiassa sitä että hän määrittää että hengelliset motiivit olisivat ylhäisiä motiiveja ja hengellisyydestä poistuminen olisi sitten automaattisesti vastapoolilta pois ; Tämän valossa onkin nähtävissä että "bright" -nimitykseen liittyvät tulkinnat ovatkin projektio joka heijastaa hänen omaa mindsettiään. ; Eli kun jotain, kuten uskon tarpeellisuutta ja hyvyyttä joillekin, kehuu niin sitä ikään kuin automaattisesti, pakosti ja väistämättä haukkuu tämän ryhmän ulkopuolisia, kuten tässä ateisteja, agnostikkoja ja uskontokriitikoita.

Sihvolan kirjan lopputulos on toki yleisinhimillinen juuri siinä mielessä missä minä yleisinhimillisyyden käsitän. Valitettavaa on vain se, että tässä mielessä yleisinhimillisyys on varsin yliarvostettua.

Paitsi lännen fundamentalistit ja sellaiseksi määritetyt.
Mutta kaikkia ei voikaan koskaan miellyttää.

---

Jos "uskonnollinen suvaitsevaisuus" on todella tätä, niin olisi aivan ensiluokkaisen ihastuttaaa jos ei oltaisi avoimia maailmankansalaisia jotka kertovat näkemyksiään vapaasti muille, vaan oltaisiin sekularisteja jossa tämänlaiset asiat pidettäisiin yksityisasiana. Toiseksi parasta olisi se, että sellaisten kannattaja tekisi häpeäseppukun. Ensteksi parasta olisi että hän tekisi sen seppukun tylsällä voiveitsellä.